Originaalit > Sanan säilä

Tuulee pohjoisesta | S | fantasia, tuulitaikoja | 23/23

<< < (8/9) > >>

Lyra:
20.
“Minä en tahdo”, Eela sanoo ja karkaa huoneesta, ennen kuin kukaan ehtii estää. Hän juoksee alas vuoren rinnettä. Hän paiskaa oven kiinni takanaan ja piiloutuu peittojen alle kuten pienenä. Mökki on hämärä. Aurinko on kadonnut pilvien taakse ja lumimyrsky nousee pohjoisesta.

Ikävä korventaa Eelan sisuksia. Se polttaa pois sen kuplivan jännityksen, joka on poreillut Eelan sisällä siitä hetkestä alkaen, kun lumi satoi maahan. Hänen ensimmäinen talvensa. Nyt hän haluaa ainoastaan kotiin.

Eela kuvittelee, kuinka Ava kohottaa peiton reunaa ja kiemurtelee sitten hän viereensä.
“Minulla on ikävä”, Eela mumisee tyynyynsä.
“Minä tiedän”, Ava sanoo. “Minullakin on.”
“En halua jäädä tänne”, Eela kertoo. “Haluan tulla takaisin kotiin.”
“Minäkin haluaisin niin”, Ava vastaa. “Mutta maailmassa on paljon muitakin asioita kuin ne joita me haluamme. Joskus pitää tehdä asioita, joista ei pidä niin paljon.” Eela tuntee kuumat kyyneleet poskillaan ja tajuaa vasta sitten itkevänsä. Ava silittää hänen hiuksiaan.

Lyra:
21.
Eela piirtää jääkukkia ikkunalasiin. Ilta ulkona tummuu ja tuuli alkaa ulvoa. Ikkunalasin takana valot syttyvät mökkeihin ja Poukama hiljenee yötä vasten. Eela istuu ikkunan äärellä ja katselee ylös kallioille, jossa linna kohoaa tummaa taivasta vasten. Sen yhdessä ikkunassa palaa valo.

Jääkukat ovat hauraita. Ne leviävät Eelan sormenpäistä, mutta katoavat, kun hän henkäisee kohti lasia. Kyyneleet ovat kuivuneet hänen poskilleen. Eelan harteilla on edelleen peitto, jonka alle hän pakeni tunteja aikaisemmin maailmaa. Nälkä kaivertaa hieman hänen vatsaansa, mutta hän ei jaksa nousta ylös.

Ikkunan takaa hän näkee kalliopolkua pitkin lähestyvän hahmon. Hän seuraa sitä katseellaan, kunnes nainen on niin lähellä, että hän voi erottaa punaiset hiukset. Eela nousee vaivalloisesti ylös ja menee avaamaan oven.

“Hei”, Skei sanoo. Eela nyökkää ja menee istumaan sängylleen edelleen peittoon kääriytyneenä.
“Olen pahoillani”, Skei sanoo, kun on vetänyt oven kiinni. Eela ei vastaa. Skei vilkuilee ympärilleen:
“Saanko sytyttää tulen?” Eela nyökkää, koska tuntuu turhalta kieltäytyä jostain sellaisesta. Hetken aikaa on hiljaista, kun Skei kokoaa puita takkaan. Pian puut alkavat rätistä ja valo leviää pieneen mökkiin. Skei vetää tuolin ikkunan äärestä ja istuu alas.

“Olen pahoillani”, Skei sanoo jälleen. “Minä olen asunut koko tämän elämäni ja kaikki entiset täällä, mutta ymmärrän, että kaipaat sitä paikkaa.” Eela nyökkää. Hän haluaisi kysyä Skeiltä tämän entisistä elämistä, mutta se ei sovi siihen hetkeen.
“Ymmärrän, että haluat kotiin, mutta me tarvitsemme sinua täällä”, Skei jatkaa ja katsoo sitten suoraan Eelaa silmiin. “Maailma tarvitsee tasapainoa pyöriäkseen ja sinä olet tärkeä osa meidän tasapainoamme. Eela kiltti.” Skein ääni sortuu.

Lyra:
22.
Skei puhuu vielä hetken, mutta lähtee sitten yötä vasten kotiin. Hän hyvästelee Eelan ovella kyyneleet silmissä ja Eelan sisällä värähtelee. Lumi sataa taivaalta vaakasuoraan ja tuuli tuoksuu kodilta.

Eela tekee päätöksensä yön aikana. Myrskyn väistyttyä hän pukee päälleen ja lähtee sitten kalliopolulle. Puolessa välissä hän kääntyy katsomaan alas Poukamaan. Ihmisiä liikkuu mökkien välissä, kun kylä alkaa heräillä. Edellisenä yönä satanut lumi kimmeltää mökkien katoilla ja muutamasta piipusta tupruttaa savua.

Eela kulkee suoraan avonaisista ovista. Pysähtymättä hän jatkaa käytäviä, kunnes on niiden tammisten ovien edessä, josta on edellisenä päivänä kulkenut. Hän kohottaa kätensä koputtaakseen, mutta samassa ovet jo avautuvat.

“Tulit takaisin”, Pohjoisen akka sanoo. Hän näyttää tuolissaan yhtä väsyneeltä ja vanhalta kuin aikaisemminkin.
“Niin tulin”, Eela sanoo astellessaan peremmälle.
“Oletko sinä muuttanut mieltäsi?” nainen kysyy. Eela pysähtyy hänen eteensä ja huokaisee. Hän on päätöksensä tehnyt.
“Minä lupaan hoitaa velvollisuuteni. Sillä ehdolla, että kun talvi on ohi ja minun työni on tehty, saan palata kotiin”, Eela sanoo. Pohjoisen akka katsoo häntä suoraan silmiin kuin punniten hänen sanojaan.

“Niin olkoon. Eela, koillistuuli.”

Lyra:
23.
Kun talvi on ohi, Eela palaa takaisin kotiin. Narsissit puskevat vihreän nurmikon läpi ja lakanat kuivuvat narulla. Ikkunaluukut on auki ja Eela kuulee Avan hyräilyn lähestyessään mökkiä. Muori istuu rappusilla ja hymyilee Eelalle, kun tämä astelee polkua.

Eela tuntee olonsa suuremmaksi. Kun hän kuukausia sitten lähti kotoa hän oli vain pieni tyttö, jonka sisällä oli suuri salaisuus. Nyt hän on jotain muuta. Muori nousee ylös rapuilta ja halaa Eelaa. Muori tuoksuu tutulta ja turvalliselta ja Eela puristaa kätensä muorin ympärille.

Avan hyräily katkeaa äkisti ja pian mökin ovi lennähtää selälleen ja Ava seisoo ovella keittokauha kädessään. Avan lanteilla on esiliina ja hiukset on solmittu tiukalle letille. Eela päästää irti muorista.
“Hei”, hän sanoo. Ava tarkkailee häntä hiljaa. Sitten hän avaa suunsa ja sanoo:
“Älä vain seiso siinä. Sipulit pitää leikata.” Hymy karkaa Eelan huulille, kun Ava väistyy oviaukosta peremmälle mökkiin ja viittoo Eelaa seuraamaan.

Kun Eela astuu ovelle, kylmä viima puhaltaa yli aukean. Se hyvästelee Eelan ja muistuttaa häntä lupauksesta, jonka hän on tehnyt Pohjoiselle.

***
Eela kasvaa kesän aikana pituutta. Vanhat vaatteet eivät enää sovi hänelle, mutta se ei oikeastaan haittaa, sillä kesätuulet puhaltavat ja ilma on lämmin. Eela viettää kesänsä leikkien ja uiden läheisessä lammessa. Hän kerää kukkia Avalle ja muorille ja opettelee sadepäivinä neulomaan. Joinain päivinä hän juoksee Marraksen mökille ja kuljettaa viestejä sisarusten välillä.

Kesä kuluu nopeasti ja pian omenat alkavat punastua puissa ja ilma viilenee. Eela tietää siitä, että hyvästien aika on tullut. Hän pakkaa pieneen nahkapussiin tärkeimmät tavaransa ja hyvästelee muorin ja Avan kirpeänä aamuna auringon noustessa. Ava ja muori jäävät vilkuttamaan ovelle, kun Eela katoaa metsän siimekseen.

Talvi tulee ja elo pienessä mökissä jatkuu samanlaisena. Muori kiittää tuulia aamuisin ja sytyttää aina kynttilän Caiciasille. Ava pudistelee päätään ja hymyilee.

Öisin mökin ikkunat peittyvät jääkukkiin.

Okakettu:
Ihanaa, että Eela pääsi palaamaan kotiin Avan ja muorin luo. <3 Ja että kyseinen kompromissi oli valinta, jonka hän teki itse: ympyrä sulkeutui tässä lopussa hienosti, varsinkin kun kaikkiin alkupuolella heränneisiin kysymyksiin saatiin vastaukset Eelan ollessa muiden tuulten luona. Tämän tarinan maailmanrakennus ja mytologia olivat tosi mielenkiintoisia, joten oli hienoa päästä lukemaan niistä lisää, ennen kaikkea Eelan roolista koillistuulena. Uusista hahmoista pidin etenkin Pohjoisen akasta ja Skeistä. Yksi lempikohdistani oli tämä kaikessa haikeudessaan, onneksi sen päätös oli onnellinen:

--- Lainaus ---Eela kuvittelee, kuinka Ava kohottaa peiton reunaa ja kiemurtelee sitten hän viereensä.
“Minulla on ikävä”, Eela mumisee tyynyynsä.
“Minä tiedän”, Ava sanoo. “Minullakin on.”
“En halua jäädä tänne”, Eela kertoo. “Haluan tulla takaisin kotiin.”
“Minäkin haluaisin niin”, Ava vastaa. “Mutta maailmassa on paljon muitakin asioita kuin ne joita me haluamme. Joskus pitää tehdä asioita, joista ei pidä niin paljon.” Eela tuntee kuumat kyyneleet poskillaan ja tajuaa vasta sitten itkevänsä. Ava silittää hänen hiuksiaan.

--- Lainaus päättyy ---

Tämä oli loppuun asti kaunis ja tunnelmoiva teksti, tykkäsin siitä miten tästä kehittyi hiljakseen Eelan kasvutarina. Kiitos paljon lukukokemuksesta! :)

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu