Harry Potter -ficit > Godrickin notko

Kun yksi kirje avaa uuden maailman (Dean Thomas, S, drama, 4/4)

(1/4) > >>

hiddenben:
Ficin nimi: Kun yksi kirje avaa uuden maailman
Kirjoittaja: hiddenben
Genre: drama
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Dean Thomas ja hänen perheensä
Yhteenveto: Dean Thomasin ja hänen perheensä maailma muuttuu, kun posti tuo mukanaan kirjeen, jossa ilmoitetaan hänelle varatusta paikasta Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa.
A/N: Lähes kahdeksan vuoden ficci-tauon jälkeen huomasin pyöritteleväni mielessäni, miten Tylypahkan kirjeeseen suhtauduttiin jästiperheissä. Toki, Harryn kokemus on kaikkien tiedossa, mutta entä muissa perheissä? Miltä tuntui saada kotiin kirje oudosta paikasta tuntemattomalta ihmiseltä, mitä kysymyksiä se herätti ja mitä sitten tapahtui? Tämä neliosainen sarja syntyi niiden kysymysten seurauksena ja julkaisen sen nyt täällä. Tarkastelen siis Dean Thomasin ja hänen perheensä reaktiota kirjeeseen ja mitä sen jälkeen tapahtui.

Kun yksi kirje avaa uuden maailman

Osa 1/4

Kirje (Nick)

Postiluukun kalahdus kuuluu tuttuun tapaan samanaikaisesti, kun käännän neljä kananmunaa kypsymään toiselta puolelta paistinpannulla. Posteljoonin ajoitus on täydellinen, kuten myös minun aamupalakokkailuni, sillä samassa kuulen Josien painavat askeleet portaikossa.

Askelten raskaus kertoo tämän kantavan Debbietä sylissään. Kiharapää on jo kuusivuotias, mutta ilmoittaa edelleen itsepintaisesti joka aamu jäävänsä sänkyyn koko päiväksi, ellei häntä kanneta alas. Kiltteyttään tai vanhemman luonnollista heikkouttaan sekä minä että Josie olemme suostuneet tähän järjestelyyn vuosi vuoden jälkeen. Joka ilta uskottelemme toisillemme, että tyttö kasvaessaan tulee jättämään hölmöt vaatimuksensa sikseen. Aika näyttää, olemmeko oikeassa.

”Huomenta, rakas”, Josien lempeä ääni täyttää keittiön, säestäen pannulla kypsyvien kananmunien hiljaista sihinää. Hän painaa suukon poskelleni ja kohottaa kättään, jossa pitelee päivän postia. ”Hurja määrä kirjeitä tänään. Ja kaksi numeroa päivän lehteä.”

”Taasko?” kysyn ja nostan kananmunat pannulta neljälle lautaselle. Asettelen kuumalle paistinpannulle pekonia, joka alkaa heti sihistä kovaäänisesti. Debbien katse kiinnittyy pannulla hyppiviin rasvapisaroihin. Korotan ääntäni. ”Pitänee siis jälleen käydä naapureiden luona viemässä heille heidän aamulehtensä. Onko Dean herännyt?”

Aamupala alkaa olla valmista. Kaadan meille molemmille kahvia, kun Josie käy kutsumassa Deanin aamupalapöytään. Tämä ilmestyy lopulta keittiöön unisen oloisena. Hänen kasvoistaan näkyy edellisillan valvominen – televisiosta on tullut tärkeä jalkapallo-ottelu. Katson Deania otsa rypyssä. Olemme nimittäin juuri viikko sitten sopineet, ettei televisiota katsota enää iltakymmenen jälkeen. Annan kuitenkin asian olla, toistaiseksi. Nappaan paahtimesta juuri ruskeaksi paahtuneen leivän ja isken haarukkani kananmunaan ja pekoniin. Aamupalahetki on hiljainen, ainoastaan haarukan kalahtelun rikkoessa keskittynyttä pureskelua.

Josie ja Dean pitävät molemmat kananmunistaan valuvina, kun taas minä ja Debbie haluamme keltuaisemme rikottuina. On hassua, millaiset tilanteet saivat minut muistamaan, etten ole Deanin biologinen isä. Olen kuitenkin aina pitänyt häntä omanani. Olemme isä ja poika, jotka käyvät yhdessä jalkapallo-otteluissa, ja lauantaisin vien hänet uimahallille harjoittelemaan kroolausta. Tunnen hänen oudot mieltymyksensä ja tapansa. Tiedän, kuinka hän reagoi nähdessään ilkivaltaa kaduilla ja miten tärkeää hänelle on saada lukea uusin fanilehti samana päivänä, kun se ilmestyy. Tunnen hänet kuin oman lapseni, mutta silti emme ole sukua. Meidät yhdistää hänen äitinsä ja minun vaimoni Josie, ja tietenkin Debbie, joka on biologisesti sukua meille kaikille.

Kun lautaseni on tyhjä ja kahvikuppi täytetty uudelleen, käyn läpi postin tuomat kirjeet. Mikään niistä ei kiinnitä huomiotani paitsi paksu kirjekuori, jonka osoite on kirjoitettu vanhanaikaiseen tapaan musteella, viistoon taittavalla käsialalla. Kirje on painava ja tuoksuu hassulta. Se ei muistuta lainkaan muita kirjeitä, joita nykyisin lähetetään. Oudointa on kuitenkin se, että kirje on osoitettu Deanille. Kohotan katseeni Josieen, joka on uppoutunut lukemaan aamulehden pääkirjoitusta.

”Josie”, yritän herättää hänen huomionsa herättämättä lasten huomiota. ”Katso tätä.”

Ilmeisesti jokin äänensävyssäni saa hänet kohottamaan katseensa artikkelista heti. Hän ottaa hämmentyneenä vastaan kirjeen, jonka ojennan hänelle.

”Mikä tämä on?” Josien ääni paljastaa, ettei hän tiedä kirjeestä sen enempää kuin minä. Näen kirjeen toisella puolella vaakunan, jossa on neljä eläintä ja kirjain, H, painettuna sen keskelle. Josie katsoo minuun kysyvästi.

”Se ei ole osoitettu meille”, sanon hiljaisesti ja nyökkään Deania kohti. ”Minun mielestäni avaamme sen yhdessä aamupalan jälkeen.”

Hiljaisuuden vallitessa odotan, että Dean ja Debbie saavat aamupalansa syötyä. Lautasen ollessa tyhjä Debbie rientää olohuoneeseen katsomaan aamun lastenohjelmia televisiosta. Dean on jo tekemässä lähtöä yläkertaan, kun Josie nappaa lempeästi tämän käden omaansa ja pyytää jäämään. Dean katsoo meihin molempiin epävarmasti. Hetken minusta tuntuu siltä, että hän valmistautuu kuulemaan läksytystämme television katsomisesta iltakymmenen jälkeen. Se on kuitenkin täysin unohtunut kirjeen saapuessa.

”Dean”, Josie aloittaa, kun Dean palaa takaisin paikoilleen. ”Sinulle on tänä aamuna saapunut kirje.”

Deanin ilme on sekoitus hämmennystä ja helpotusta. Hän katsoo kirjettä, jonka olen jättänyt pöydälle. Poimien kirjeen käteensä, Dean tunnustelee paperia sormillaan, tutkii käsialaa ja kuoren takapuolella olevaa vaakunaa. Sitten hän katsoo meitä.

”Mikä tämä on?”

”Emme tiedä”, Josie sanoo, yrittäen pitää äänensä kepeänä. ”Se on osoitettu sinulle, mutta kirje näyttää tärkeältä, joten ajattelimme, että avaisimme sen yhdessä.”

Dean hakee laatikosta kirjeiden avaamiseen tarkoitetun paperiveitsen ja viiltää kirjekuoren hienovaraisesti auki. Vailla epäilystä, empimättä, hän avaa taitetun, monisivuisen kirjeen ja alkaa lukea hiljaa itsekseen. Katson nopeasti Josieen, joka kohtaa katseeni mietteliäänä.

”Dean, voitko lukea ääneen?” kysyn, yrittäen pitää ääneni neutraalina, jotten painostaisi häntä.

”Hyvä herra Thomas”, Deanin ääni värisee hieman, mutta onko se innostuksesta vai hermostuneisuudesta, on vaikea sanoa. ”Täten ilmoitamme, että sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset. Lukukausi alkaa 1. syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31. heinäkuuta.”

Kurtistan kulmiani ja katson Josieen, joka näyttää yhtä sanattomalta kuin tunnen itseni. Koko kirje tuntuu pilalta. Samalla se näyttää ja vaikuttaa aidolta, aivan kuin joka sana olisi ollut täyttä totta ja Deanilla todella oli paikka koulussa, josta en ole koskaan kuullutkaan.

Pyydän saada katsoa kirjettä ja Dean ojentaa sen minulle kuuliaisesti. Kirjeen on allekirjoittanut koulun vararehtori, jonka allekirjoitus tekee kirjeestä vielä aidomman oloisen. Mikään ei kuitenkaan kuulosta järkevältä. Lista kirjoista ja välineistä, mitä Dean kirjeen mukaan tarvitsee, ei sisällä mitään sellaista, mitä tavallinen koulutarvikeluettelo sisältää. Kynien, pyyhekumien ja kolmioviivainten sijaan luettelossa mainitaan lohikäärmenahkaiset suojakäsineet, noidankattila (tinaa, koko 2) sekä kaukoputki. Mistä sellaisia saa edes ostaa?

”Onkohan tämä vain jokin vitsi?” sanon lopulta, kun en tiedä, mitä muutakaan sanoa.

Josie naurahtaa ikään kuin toivoo kaiken todella olevan pilaa, mutta jokin kirjeessä saa meidät molemmat olemaan vakuuttuneita siitä, että tässä on kyse jostain muusta. Mutta mistä?

”Äiti, oletko kuullut tästä paikasta ennen?” Dean kysyy lopulta, kun kumpikaan meistä ei sano mitään. ”Tästä… Tylypahkasta?”

”En voi sanoa, että olisin, rakas”, Josie sanoo ja hänen äänestään kuuluu rehellisyys ja aito hämmennys. ”Entä sinä, Nick?”

Pudistan päätäni. ”En ole edes kuullut näistä tarvikkeista. Missä koulussa tarvitaan kristallipallosarjoja ja taikasauvoja?”

”Ilmeisesti noitien ja velhojen koulussa”, Josie sanoo hiljaisesti, kohottaen kulmiaan lukiessaan kirjeen taas läpi. ”Kuule Dean, menepä viemään naapureille tämä lehti, niin saat vähän raikasta ilmaa. Minä ja isä juttelemme vähän.”

Dean lähtee ulos mukisematta, jättäen jälkeensä hiljaisuuden.

”Minä haluaisin sanoa, että koko kirje on huijaus, kuin huono yritys saada meidät pois tolaltamme”, Josie huokaisee lopulta. ”Mutta jokin tässä kaikessa kertoo minulle, että tämä on oikea ilmoitus oikeasta paikasta oikeasti olemassa olevassa koulussa. Ainoa vain, ettei meistä kukaan ole koskaan kuullutkaan siitä.”

Hänen äänestään kuuluu hienoinen huoli. Otan hänen kätensä omaani ja katson taas kirjekuorta, joka on jäänyt unohdettuna pöydälle.

”Sitä paitsi”, Josie jatkaa. ”Siinä vaaditaan vastausta kuukauden loppuun mennessä, mutta missään ei ole mitään osoitetta, mihin lähettää sitä. Ja sen lisäksi kirjeessä puhuttiin vastauksen lähettämisestä pöllöllä. Miten me voimme ottaa heihin yhteyttä, jos meillä ei ole osoitetta, saati sitten pöllöä?”

Se on hyvä kysymys. En tiedä, mitä sanoa tai tehdä, joten annan hiljaisuuden puhua puolestaan, pitäen käteni Josien kädellä yrittäen kai rauhoittaa meitä molempia. Dean tulee takaisin sisälle, kävellen saman tien takaisin keittiöön kai odottaen, että olisimme tehneet jonkinlaisen päätöksen hänen ollessaan ulkona. Sellaista meillä ei kuitenkaan ole hänelle antaa. Lopulta sanon Deanille meidän tarvitsevan vielä lisää mietintäaikaa ja että puhuisimme illalla. Saisinpahan ainakin kaksitoista tuntia lisää aikaa miettiä ja selvittää, mitä oikein on tapahtumassa.

”Saanko ottaa tämän?” Dean kysyy, osoittaen kirjettä. Katson Josieta, joka nyökkää, kohottaen samalla olkapäitään. Miksipä ei.

Huomaan pojan innostuneisuuden tämän poimiessa kirjeen käteensä. Tämän ensireaktio on muuttunut hämmennyksestä haltioituneeksi: aivan kuin Dean ymmärtäisi, että jotain erittäin jännittävää on tapahtumassa, jotain käänteen tekevää. Tämä kävelee yläkertaan mietteliäin, hitain askelein, katse kiinnittyneenä kirjeen sisältöön. Seuraan häntä katseellani, kunnes tämä katoaa näkyvistä.

On mielenkiintoista, miten 11-vuotiaan mielestä mysteerinen kutsu tuntemattomaan kouluun on jännittävää, vatsanpohjaa kutittavaa. Minun mielestäni se nimittäin on kaikkea muuta kuin jännittävää. Enemmänkin erittäin outoa – ja ennen kaikkea epäilyttävää.

hiddenben:
A/N: Ensimmäinen osa tarinasta oli Nickin, Deanin isäpuolen näkökulmasta. Tässä osassa kirjeen seurauksia tutkitaan Deanin äidin, Josien näkökulmasta.

Osa 2/4

Vierailu (Josie)

Heinäkuun viimeinen päivä on sateinen ja kaikin puolin kurja päivä. Se alkaa päänsäryllä heti aamulla herätessäni, Debbien puolestaan aivastellessa ja niiskuttaessa jouduttuaan kesäflunssan uhriksi. Nick joutui heti aamusta lähtemään apteekkiin ja minä vietän päivänä kotona keittämässä inkivääriteetä hunajalla, jota Debbie juo pakotettuna itkien kiukusta, vaikka tietääkin sen helpottavan kurjaa oloa.

Kaikesta huolimatta en voi olla unohtamatta, että tänään meidän olisi pitänyt lähettää vastaus Deanin saamaan kirjeeseen. Kirjeen saapumisen jälkeiset viikot ovat kuluneet hujauksessa. Välillä olen onnistunut unohtanut koko tapahtuman, mutta muistan sen jälleen nähdessäni Deanin epätavallisesti uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Mutta kirje itsessään olikin epätavallinen – ei siis ole ihme, että se saa Deanin mietteliäälle tuulelle.

Kuluneiden viikkojen aikana olen itsepintaisesti yrittänyt saada selville, mistä kaikessa on kysymys. Kävin kirjastossa tutkimassa tietokantaa T-kirjaimen kohdalta ja kun en löytänyt mitään, jatkoin etsintöjäni katsomalla läpi kaikki muutkin kirjeen poikkeavat sanat lohikäärmekäsineistä punnussarjoihin. Onnistuin löytämään paljon mytologiaan ja historiaan liittyviä noitakirjoja ja tekstejä, mutta missään ei mainittu mitään brittiläisestä noitien ja velhojen koulusta tai että ne toimivat edelleen, vaikka lähestymme 2000-lukua. Koko paikkaa ei tuntunut olevan olemassakaan. Olin jopa kolunnut läpi vanhempieni ikivanhat ensyklopediat 60-luvulta asti etsien merkkejä velhokoulusta ja taikasauvoista, mutta turhaan. Lopulta viime viikolla päätin antaa asian olla. Nick tuntui nimittäin hermostuvan jokaisesta yrityksestäni saada selville jotain kirjeeseen liittyvää, enkä halua koetella avioliittomme rajoja liikaa.

Yllättäen kuitenkin juuri Nick ottaa asian esille tänä heinäkuun päivänä. Istumme olohuoneessa lukien molemmat omia kirjojamme, sateen piiskatessa ikkunalautaa epäsäännöllisessä rytmissä. Lapset ovat yläkerrassa, Debbie päiväunilla ja Dean puuhaamassa omiaan.

”Tänään on heinäkuun viimeinen.”

”Niin on”, vastaan, mutten jatka vaan annan Nickin päättää keskustelun suunnan.

”Löysin tämän eilen postilaatikosta”, Nick sanoo ja ottaa takataskustaan esiin ohuen kirjeen. ”Se on Deanin kirjoittama kirje, jossa hän ilmoittaa ottavansa paikan vastaan.”

Naurahdan häkeltyneenä ja otan kirjeen Nickin kädestä. Luen lapseni käsin kirjoittaman kirjeen alun kohteliaista tervehdyksistä lopun ystävällisiin hyvästeihin. Sydäntäni kouraisee, koska rivien välistä kuuluu vahva toivo ja innostus, jotka ovat konfliktissa sen tosiasian kanssa, että koko koulua ei ole olemassa. Vaikka Dean haluaisikin ottaa paikan vastaan, ei ole mitään koulua, minne mennä.

”Meidän pitäisi puhua hänen kanssaan”, Nick sanoo päättäväisellä, kuivalla äänellä. ”Minua harmittaa aivan yhtä paljon kuin sinuakin nähdä hänet pettyneenä, mutta minusta tuntuu, että olemme jo antaneet hänen uppoutua ideaan aivan liikaa.”

Yritän kuvitella, miltä tämä keskustelu 11-vuotiaani kanssa näyttäisi. Tunnumme jälleen olevan siinä tilanteessa, jossa tehtävänämme on selittää lapselle joulupukin ja hammaskeijun olevan keksittyjä hahmoja kaukana tästä todellisuudesta. Lapsen uskon rikkominen… En tiedä, onko olemassa mitään kurjempaa.

”Mutta Josie”, Nick jatkaa hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ennen kuin teemme mitään, haluaisin kysyä sinulta jotain.”

Kohotan katseeni yllättyneenä ja odotan. Nick tuntuu kamppailevan ajatustensa kanssa.

”Oletko… Tiedätkö, voisiko… Liittyykö tämä mahdollisesti jotenkin Davidiin?”

Huokaisen hiljaa. Ajatus on käynyt minunkin mielessäni. En ole yllättynyt – on täysin luonnollista, että Nickin ajatukset ovat kulkeutuneet Deanin biologiseen isään, joka tosin käveli elämästäni jo vuosia sitten. Dean ei ole koskaan oppinut tuntemaan häntä, ei edes muistamaan, ja Nick on ollut vahva isähahmo kaikki nämä vuodet. Mutta kun jotain näin outoa tapahtuu, on vaikea olla näkemättä Davidia yhtenä mahdollisena selityksenä tapahtuneeseen.

”En tiedä, Nick”, sanon, kohauttaen hartioitani. ”En edes tiedä, onko hän elossa. Tiedät, etten ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun näin hänet viimeisen kerran.”

”Mutta olisiko se mahdollista?”

”Minusta tuntuu, että kaikki on mahdollista”, kohtaan mieheni mietteliään katseen. ”Mutta Deanille tullut kirje ei ollut hänen käsialaansa. Senhän oli allekirjoittanut joku Minerva-niminen nainen, käsialakin näytti olevan naisen.”

Hiljaisuus laskeutuu välillemme. Kuuntelen ikkunalautaa piiskaavaa sadetta. Vatsanpohjaani kouraisee inhottava tietoisuus siitä, ettemme voi venyttää keskustelua Deanin kanssa pidemmälle. Meidän on pakko rikkoa 11-vuotiaan luoma kuvitelma, kuinka paljon se ikinä satuttaisikaan häntä.

Yhtäkkiä Nick läimäyttää kätensä reisiään vasten päättäväisenä ja nousee ylös puuskahtaen. Seuraan hänen jalanjäljissään olohuoneen ovelle, hieroen samalla hermostuneena toista hartiaani. Ehkä itsepäinen päänsärky johtuu viime viikkojen huolesta ja huonosti nukutuista öistä, kaikista niistä kirjastossa vietetyistä tunneista, kun olen kumartunut noitapoltoista kertovien kirjojen ylle. Periaatteessa tuntuu melkein hyvältä tietää, että tämäkin mieltä painava huolenaihe on pian ohi.

Tullessamme eteiseen huomaan kuitenkin ikkunasta tumman hahmon seisovan ulko-ovella. Seisahdun, pysäytän Nickin kädelläni ja nyökkään ovea kohti. Samassa siihen koputetaan. Nick vetää minut kevyesti taakseen astuen itse eteenpäin ja avaa oven harkitusti ja hillitysti. Kuistilla seisoo tummanvihreään koko kehon peittävään kaapuun pukeutunut vanhempi nainen, jonka kasvoilla on tiukka ja päättäväinen ilme.

”Voinko auttaa?” Nick kysyy töksäyttäen, tutkaillen vierailijaa.

”Kyllä”, nainen sanoo äänellä, joka on yhtä päättäväinen kuin tämän ilmekin. ”Asuuko täällä muuan Dean Thomas?”

”Hän on poikani”, Nick sanoo samalla jäykällä äänellä. ”Mitä asiaa sinulla on hänelle?”

”Haluaisitko tulla sisälle?” kysyn kysymykseni Nickin takaa, jonka olemus jähmettyy ehdotukseni kuullessaan. Nickin mielestä tuntemattoman henkilön kutsuminen sisälle ei selkeästikään ole hyvä idea enkä voi sanoa hänen olevan väärässä. Jokin vierailijan päättäväisessä olemuksessa saa minut kuitenkin tuntemaan oloni turvalliseksi, jopa rauhalliseksi. ”Siellä on niin kurja ilma”, lisään.

”Mielelläni”, vierailija sanoo ja astuu eteisen matolle suojaan sateelta. ”Voisitteko pyytää Deania liittymään seuraamme?”

Nick lähtee vastentahtoisesti yläkertaan hakemaan Deanin olohuoneeseen, jonne johdatan vieraamme. Tämän tiukka olemus on hämmentävä, mutta kaikkein eniten minua hämmentää se, että tämän kaapu näyttää kuivalta ulkona piiskaavasta sateesta huolimatta.
Nainen ei halua istuutua vaan jää seisomaan, antaen katseensa kiertää olohuonetta odotellessaan. Tarjoan hänelle teetä, mutta tämä pudistaa päätään ja kohottaa kätensä torjuen tarjoukseni kohteliaasti.

Kun Dean saapuu Nickin jalanjäljissä olohuoneeseen, huomaan hänen värisevän innostuksesta ja jännityksestä. Nick, Dean ja minä istuudumme kaikki kolme sohvalle, ja nainen katsoo meitä kaikkia vuoron perään. Lopulta hän istuutuu nojatuoliin ja kohdistaa katseensa välissämme istuvaan Deaniin, joka ei jostain syystä pelkää vastata naisen katseeseen.

”Dean”, nainen sanoo ja hymyilee kevyesti, ensimmäistä kertaa vierailunsa aikana. ”Olen Minerva McGarmiwa, Tylypahkan noitien ja velhojen koulun vararehtori. Sait minun lähettämäni kirjeen kuukauden alussa, mutta en ole saanut sinulta vastausta.”

Tämä nainen ei ilmeisesti kuluta aikaansa turhanpäiväiseen jutusteluun vaan esittää asiansa sitä sen kummemmin koristelematta. Dean ei tiedä mitä sanoa ja antaa katseensa laskeutua jalkoihinsa.

”Se ei ole epätavallista”, McGarmiwa jatkaa, saaden Deanin jälleen kohottamaan katseensa. ”Pikemminkin melko normaalia, varsinkin jästisyntyisille lapsille. Mutta kirjanpidossamme on selkeästi tapahtunut jonkinlainen erehdys. Odotimme sinun tietävän taustastasi ja lähetimme sinulle siksi kirjeen vierailun sijasta. On kuitenkin käynyt selväksi, että et tiedä asiasta oikeastaan mitään.”

Viimeisen lauseen kohdalla McGarmiwa kääntää katseensa minuun ja minut valtaa tunne siitä, että minun pitäisi tietää jotain, mitä en selkeästikään tiedä. Nick yrittää keskeyttää McGarmiwan.

”Mitä tarkoitat, kun puhut jästisyntyisistä? En ole ikinä kuullutkaan sellaisesta, mutta se ei kuulosta kovinkaan ystävälliseltä. Sitä paitsi, onko sinulla mitään henkilöllisyystodistusta, millä todistaa, kuka olet?”

McGarmiwan ilme kertoo, ettei hän ole ensimmäistä kertaa tällaisessa tilanteessa. Nick on epäluuloinen, mutta minä haluaisin uskoa tätä naista. Haluan luottaa McGarmiwaan, vaikka hän puhuukin asioista, joista minulla ei ole aavistustakaan. Nojaten Deaniin vien käteni Nickin alaselälle rauhoittaakseni tätä ja hiljentääkseni hänen monet kysymyksensä.

”Voisitko selittää, mistä tässä kaikessa on kyse?” kysyn. Yritän pitää ääneni rauhallisena.

McGarmiwa vetää kaapunsa sisäpuolelta esiin pitkän puisen kepin. Hän katsoo olohuoneen pöydällä olevaa koriste-esinettä, vihreästä lasista tehtyä kissaa, ja näpäyttää kepillä ilmaa. Tahtomattani huudahdan ihmetyksestä, kun lasinen koriste-esine muuttuu silmieni edessä tulitikkurasiaksi. Hetkessä se muuttaa jälleen muotoaan, ja edessäni on puolestaan vihreä vesilasi. Sitten lasi muuttuu takaisin kissaksi kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

”Vau”, Dean kuiskaa hiljaa vieressäni. Puristan tämän käsivartta. Olen yhtä innoissani näkemästäni kuin hänkin.

McGarmiwa sujauttaa kepin takaisin kaapunsa sisään. Keppi ei selkeästikään ole pelkkä maasta poimittu oksa vaan mitä luultavimminkin taikasauva, joka mainittiin kirjeessä.

”Sinä voit oppia tekemään saman, Dean”, McGarmiwa sanoo hymyn kareillessa tämän huulilla. ”Sitten, kun aloitat ensimmäisen vuotesi Tylypahkassa kuukauden kuluttua.”

Nick puuskahtaa kovaäänisesti sohvan toisella laidalla, muttei esitä vastalauseita tai yritä lähteä huoneesta. Dean puolestaan nyökkää McGarmiwalle, hymyillen leveästi. Minä istun paikallani kuin liimattu, odottaen kärsimättömänä kuulevani lisää.

hiddenben:
A/N: Tarinan kaksi viimeistä osaa ovat Deanin näkökulmasta, tässä niistä ensimmäinen.

Osa 3/4

Kohtaaminen (Dean)

Äiti puristaa kättäni melkein liian kovaa, kun seuraamme McGarmiwan askeleita Lontoon kaduilla. McGarmiwalla on päällään sama vihreä kaapu ja hänen harmaat hiuksensa ovat samalla tiukalla nutturalla kuin kaksi viikkoa sitten, kun hän tuli meille kotiin kertomaan Tylypahkasta. Mietin, puristaako nuttura hänen päätään. Se selittäisi, miksi hän on niin vakava ja tiukka. Minulla on niin paljon kysymyksiä, joita haluaisin esittää McGarmiwalle, mutta hän ei näytä sellaiselta henkilöltä, joka mielellään vastaisi kaikkiin kysymyksiini velhoista ja noidista ja Tylypahkasta ja taikomisesta. Sen sijaan keskityn vain kävelemään reippaammin pysyäkseni hänen perässään, äidin yrittäessä pysyä minun perässäni.

Yhtäkkiä McGarmiwa avaa oven liikkeeseen, jota en varmaan olisi muuten edes huomannut. Astumme sisälle tilaan, joka on valaistukseltaan hämärä ja muistuttaa paikallista pubia. Haistan vahvan alkoholin hajun, mutta se ei ole viskiä tai konjakkia, jotka olen oppinut tunnistamaan kotona saadessani joskus haistaa isän sunnuntailasillista. Paikka on täynnä mitä eriskummallisimpia hahmoja, mutta en ehdi nähdä puoliakaan, kun McGarmiwa jo johdattaa meidät tilan toiselle puolelle, ulos ovesta tiiliseinän luo.

”Kävelimme juuri Vuotavan Noidankattilan läpi, joka on paikallinen pubi, mutta myös majatalo”, McGarmiwa sanoo lyhyesti ja ottaa esiin taikasauvansa, joka on tehty jalokuusesta. Tiedän, koska se on yksi niistä harvoista asioista, mitä olen uskaltanut kysyä. Hän napauttaa taikasauvallaan useampaa tiiltä, jotka alkavat ihmetyksekseni siirtymään, luoden hitaasti suurenevan oviaukon. ”Ja nyt menemme Viistokujalle, josta löydämme kaiken, mitä Dean tarvitsee lukuvuotta varten.”

Jos Vuotava Noidankattila oli kiinnostava, Viistokuja on vielä jännittävämpi. Äiti ja minä osoitamme vuorotellen toisillemme mitä ihmeellisimpiä näkyjä pöllöistä ja sammakoista itsestään liikkuviin esineisiin eri puotien ja liikkeiden näyteikkunoissa, kun kävelemme ostoskatua pitkin. Saamme itse arvailla, mihin tarkoitukseen eri esineet ovat. McGarmiwa ei nimittäin ole niin kuin turistimatkojen oppaat, jotka yleensä selittävät kaiken kaikesta, vaan vastaa lyhyesti vain joihinkin esittämiimme kysymyksiin.

Yritän nähdä kaiken ja ymmärtää, mistä kaikessa on kysymys, miten mikäkin toimii, mutta siihen ei tunnu olevan aikaa. Minulla ja äidillä on täysi työ pysyä McGarmiwan lähettyvillä tämän kävellessä määrätietoisesti paikasta toiseen. Käymme ensin suuressa kivirakennuksessa nimeltä Irveta, josta McGarmiwa hakee äidin kanssa pussillisen erikokoisia ja –värisiä kolikoita. Tutkin niitä epäluuloisesti, koska niillä ei voisi ostaa jalkapallokortteja kaupasta. Sen sijaan jättimäisillä kolikoilla voi ostaa oppikirjoja, jotka löydämme yhdestä puodista (ne ovat käytettyjä ja täynnä edellisten oppilaiden merkintöjä, mutta se tekee niistä vain mielenkiintoisempia), kaapuja (nekin käytettyjä, mutta se ei minua haittaa) ja outoja ainesosia oppiaineeseen nimeltä taikajuomat. Hauskinta kaikessa on se, ettei meidän edes tarvitse kantaa kaikkea itse. McGarmiwa nimittäin taikoo kaikki paperikassit kantamaan itse itsensä ja ne leijuvat äänettömästi perässämme, kun kuljemme liikkeestä toiseen. Tosin juuri saamani taikasauvan kannan itse, pidellen sille kuuluvaa laatikkoa varovaisesti käsissäni.

Olemme olleet Viistokujalla jo tunteja, kun tarkastan McGarmiwan käskystä kirjeen mukana tulleen listan ääneen varmistaen, että olemme ostaneet kaiken tarvittavan.

”Meillä on kaikki listasta löytyvät asiat. Ellen minä saa kissaa tai pöllöä tai…” sanon ja tarkistan listasta. ”… sammakkoa.”

Kohotan katseeni toiveikkaana äitiin, jonka kasvoista näkee heti, ettei minun kannata edes kysyä. Katson McGarmiwaa, joka katsoo meitä hieman huvittuneena.

”Kovinkaan monella ensimmäisen vuoden oppilaalla ei ole mukanaan lemmikkiä, joten älä jää miettimään sitä”, McGarmiwa sanoo ja katsoo ympärilleen. ”Mutta siinä tapauksessa olemme valmiita.”

Äiti äännähtää kevyesti, haluten sanoa jotain. McGarmiwa katsoo häntä odottavaisesti.

”Onko meillä aikaa, haluaisin nimittäin käydä tuossa yhdessä liikkeessä”, äiti osoittaa vaateliikettä muutaman kymmenen metrin päässä meistä. ”Kävisin ihan nopeasti.”

McGarmiwalla ei tunnu olevan mitään sitä vastaan vaan kääntyy katsomaan minua. ”Onko jokin paikka, missä sinä haluaisit käydä sillä välin?”

Katseeni kulkeutuu heti erään liikkeen näyteikkunaan, jota olen vilkuillut joka kerta kävellessämme sen ohi. Ikkunassa on esillä kaunis, kiiltävä ja erikoinen luuta. Se ei ole mikään tavallinen harjaluuta, jolla harjataan soraa ja pölyä pihalta, vaan se on tehty lentämään – ja sellaisen luudan haluaisin nähdä läheltä.

Äidin kadotessa vaateliikkeeseen McGarmiwa seuraa minua näyteikkunan luo. Luuta on upea ja katselen sitä pitkään haltioituneena, kunnes McGarmiwa kävelee sisälle liikkeeseen, ilmeisesti odottaen minun seuraavan mukana. Liikkeessä tuoksuu puu ja vaha ja se on täynnä mitä mielenkiintoisempia urheilutarvikkeita. McGarmiwa antaa minun katsella ympärilleni rauhassa ja suuntaankin askeleeni heti seinälle, jolle on asetettu eri mallisia luutia näytille. Tutkailen niitä aikani, kuljettaen kättäni joidenkin luutien varsilla. Niiden sileä pinta houkuttelee ottamaan luudan käteen, kokeilemaan sen painoa ja vahvuutta. Hopeanuoli on luudista halvin ja tavallisimman näköinen eikä se kiinnosta minua kovinkaan paljoa. Sen sijaan silmäni kohottautuvat korkeammalla lepäävään luutaan, Hopeanuolelle täyden vastakohdan muodostavaan Nimbus 2000-malliin, joka on selkeästi kaikkein uusin, kiiltävin ja hienoin. Sama luuta kiinnitti katseeni näyteikkunassa.

”Taidat ihastella uusinta Nimbusta”, miehen hykertelevä ääni kuuluu selkäni takaa.

Käännyn ja vastaan epäröimättä pitkälle miehelle, joka katsoo minua hymyillen.

”Se on mieletön! Onko se kaikkein uusin malli?”

”On, aivan uusin”, mies vastaa ja hymähtää. Hän on selkeästi kaupan omistaja. ”Oletko pelannut huispausta kauankin? Oletko jahtaaja? Näytät ainakin soveltuvan jahtaajaksi. Tällä Nimbuksella pääsisit helposti niskan päälle.”

En tiedä, mitä huispaus on, joten kohotan olkapäitäni ja äännähdän, kuten olen oppinut tekemään aina isän kysyessä, kuinka kauan olen valvonut edellisenä iltana. Mies ei tunnu välittävän välttelevästä vastauksestani vaan alkaa selittää luudan eri ominaisuuksia ja kiihtyvyyksiä. Kuuntelen tarkkaavaisesti ja esitän lisäkysymyksiä, kun keksin sellaisia. Huomaan hänen kuitenkin katsovan minua aina välillä hieman hassusti, samalla tavalla kuin jotkut luokkalaisteni vanhemmat joskus tekevät, kun yrittävät muistaa, ketkä vanhempani ovat tai mikä minun nimeni on. Mies ei kuitenkaan kysy nimeäni tai mitään muutakaan, joten ehkä olen väärässä.

Mutta kun McGarmiwa hetkeä myöhemmin kävelee luokseni ja toteaa äidin odottavan kadulla, silloin kaupan omistaja esittää kysymyksen hieman epäröivällä äänellä.

”Minerva, onko tämä Thomasin poika?”

”On. Tämä on Dean”, McGarmiwa vastaa lyhyesti, päättäen keskustelun ennen kuin se ehtii jatkua.

Sitten kävelemmekin jo ulos liikkeestä, jonka nyt tiedän myyvän tarvikkeita velhojen ja noitien omaan urheilulajiin, huispaukseen. Äiti odottaa meitä kadulla, kädessään vielä yksi uusi ostoskassi. En kuitenkaan välitä innostua neuleesta, jota hän minulle esittelee. Sen sijaan mielessäni pyörii ainoastaan se, miten mies tunsi minut, vaikkei minun perheessäni ole ennestään yhtäkään velhoa tai noitaa.

hiddenben:
A/N: Tarinan viimeinen osa, sekin Deanin näkökulmasta. Samalla tuntuu siltä, että tämä voisi olla myös uuden tarinan ensimmäinen osa. Jää nähtäväksi!


Osa 4/4

Lähtö (Dean)

Yksi arkullinen täynnä matkatavaroita ja koulukirjoja, sen enempää en tarvitse mukaani Tylypahkaan. Ulkopuolisille arkku näyttää aivan tavalliselta matka-arkulta, mutta kukapa arvaisi, että siellä on vaatteiden ja velhokaapujen lisäksi ihmeellisistä aiheista kertovia kirjoja, taikasauva ja aidot lohikäärmeen nahasta tehdyt suojahansikkaat. Niin, ja myös paketillinen äidin tekemiä keksejä.

Äiti, isä ja Debbie seisovat vieressäni King’s Crossin asemalla. Hetken odottelun jälkeen meidän luoksemme kävelee mies, joka esittelee itsensä Flavius Tobeksi ja sanoo edustavansa Taikaministeriötä. Vaikka en tiedä, kuka tämä Flavius on tai mitä Taikaministeriö tarkalleen ottaen tekee, en epäile miestä hetkeäkään. Flavius on pukeutunut tavallisiin vaatteisiin, joita hän kutsuu huvittuneena ’jästivaatteiksi’ selittäessään yrittävänsä sulautua joukkoon. Isä ei taida vakuuttua hänen luonteestaan, rypistäen kulmiaan tutkaillessaan miestä päästä varpaisiin, mutta minun mielestäni hän vaikuttaa hyvältä tyypiltä.

”Seuratkaa minua niin osoitan teille oikean laiturin”, Flavius sanoo ja käännähtää kannoillaan.

Me alamme ensin seurata häntä kuin ankkaparvi, kulkien jonossa hänen perässään, mutta sitten minä juoksen muutaman askeleen eteenpäin kävelläkseni velhon rinnalla. On jännittävää saada tavata uusia velhoja ja noitia, jotka kuuluvat samaan maailmaan kuin mihin minä olen astumassa. Tutkin Flaviuksen vaatteita, tummanvihreää kauluspaitaa ja farkkuja, ja kuinka luonnottomilta ne näyttävät hänen yllään. Voin hyvin kuvitella hänet pitkässä kaavussa.

Flavius katsoo minuun hieman hassusti, ja saa minut muistamaan huispausliikkeen omistajan. Hän ei kuitenkaan utele mitään sen erikoisempaa, vaan kysyy, odotanko ensimmäistä vuottani Tylypahkassa.

”Kyllä kai”, vastaan. ”Vaikka en oikein tiedä, mitä odottaa.”

Flavius naurahtaa huvittuneena.

”Uskon, että tulet nauttimaan jokaisesta hetkestä, Dean. Älä huoli. Edessäsi on mitä luultavimminkin erittäin jännittävä vuosi ja saat tavata mitä mielenkiintoisempia henkilöitä”, hän sanoo, kuulostaen hieman salaperäiseltä. Sitten hän pysähtyy, katsoo ympärilleen ja toteaa ilahtuneena: ”Jahas, tässähän me jo olemmekin.”

Seisomme laiturin yhdeksän ja kymmenen välillä. Minun junani lähtee laiturilta yhdeksän ja kolme neljännestä, joten tuntuu ihan järkevältä, että seisomme näiden kahden laiturin välissä. Ainoa vain, ettei junaa ole missään. En näe edes raiteita. Isä yskähtää epäileväisen oloisena.

Flavius ei kuitenkaan välitä tästä vaan ohjeistaa meitä juoksemaan päin puomia, joka jakaa kaksi laituria, sanoen, että oikea asema on puomin toisella puolella. Me kaikki tuijotamme häntä kuin hullua, mikä saa hänet nauramaan.

”Älkää olko huolissanne, se on täysin turvallista! Jospa minä menisin ensin Josien ja Debbien kanssa, näyttäen esimerkkiä. He jäävät toiselle puolelle odottamaan, kun haen sinut, Dean, ja Nickin.”

Isälle se ei kuitenkaan käy vaan hän haluaa kulkea portin läpi ensimmäisenä. Seuraan Flaviusta ja isää tarkkaavaisesti, kun he kävelevät päättäväisin askelin kohti puomia, mutta yhtäkkiä he vain katoavat näkyvistä ilman, että onnistun näkemään sitä. Hymyilen leveästi, äidin huoahtaessa hämmästyksestä. Debbie kiljahtaa innoissaan ja sanoo haluavansa seurata isää. En tiedä, ymmärtääkö pikkusiskoni tästä kaikesta mitään, mutta ainakin hän tuntuu olevan hyvällä tuulella. Tunnen innostuksen kasvavan sisälläni. Olen jo valmis kävelemään kohti puomia itse, ilman Flaviuksen opastusta, kun äiti kääntyy yhtäkkiä minuun päin, tarttuen kevyesti olkapäähäni.

”Dean, rakas”, hän sanoo ja katsoo minua suoraan silmiin, vakavasti. ”Minä todella toivon, että tulet nauttimaan jokaisesta hetkestä Tylypahkassa ja että saat paljon ystäviä, joiden kanssa pitää hauskaa.”

Äiti pitää tauon, mutta näen, että hän haluaa vielä sanoa jotain. Sitten hän sanoo sen, mitä olen itsekin ajatellut: ”Mutta eniten mietin, tuletko sinä saamaan selville jotain siitä, miten sinusta tuli velho.”

Äiti kääntää katseensa pois ikään kuin katuen viimeisiä sanojaan. Hänen ajatuksensa ovat kuitenkin kulkeneet samoilla teillä kuin minunkin: jokin McGarmiwan vierailun aikana mainitusta ”kirjanpidon erehdyksestä” ei tuntunut täysin todelta, aivan kuin hän olisi kertonut vain osan totuudesta. Tämän lisäksi huispausliikkeen omistajan ja jopa nyt Flaviuksen oudot katseet ovat vahvistaneet ajatuksiani siitä, että minä en ole vain jästisyntyinen velho, kuten McGarmiwa sanoi, vaan että minussa on jotain, mitä minä tai edes äiti ei tiedä.

Nyökkään äidille.

”Tiedän, minäkin mietin sitä. Aion yrittää saada jotain selville”, sanon kuulostaen itsevarmalta. Mutta sitten epäileväinen ajatus iskee mieleeni. ”Jos siis selviän kaikesta. Kaikki muut tietävät varmaan paljon enemmän kuin minä.”

”Mutta me molemmat tiedämme, että olet nopea oppimaan ja hyvä saamaan kavereita”, äiti rohkaisee heti. Tiedän hänen puhuvan totta, vaikka mietinkin, miten paljon se tulee pitämään paikkaansa Tylypahkan kaltaisessa paikassa.

Äiti halaa minua ja tunnen Debbien vielä pienet kädet pääni ympärillä hänenkin halatessa minua.

”Kirjoita sitten paljon kirjeitä ja lähetä ne pöllöllä. Kuulostaa niin jännittävältä saada pöllöpostia!”

Äidin innostus saa jopa minut hymyilemään ja tuntemaan oloni hieman paremmaksi. Siinä samassa Flavius seisookin meidän vieressämme ja kehottaa meitä kaikkia seuraamaan häntä. Äiti ja Debbie kulkevat portin läpi ensin, ja minä seuraan heitä rohkein askelin.

En tiedä mitä odottaa, mutta jopa sitä odotan innolla.

tirsu:
Heips! Nappasin tämän tuolta kommenttikampanjasta ja onneksi nappasin - olisi jäänyt muuten kokonaan lukematta näin mahtava ficci (en pahemmin käy Godrickin notkossa). :) Pahoitteluni siitä, että kommentoimisen kanssa kesti. Aikomukseni oli kommentoida aikaisemmin, mutta sitten tuli vähän kaikkea muuta.

Eli joo, tää tosiaan on aivan mahtava ficci. Oli mielenkiintoista ja kivaa lukea Deanin isän ja äidin näkökulmasta, kun kirje saapui. Pidin paljon siitä miten eri tavalla Nick ja Josie asiaan reagoivat, varsinkin sen jälkeen kun selvisi, ettei kyseessä ollut mikään pilakirje vaan aito juttu. Josie oli melkein yhtä innoissaan kuin Dean, mikä oli aivan mahtia. :D Rakastin sitä miten Josie jäi ficin lopussa odottamaan pöllöpostin saamista. Mahtaakohan se olla aina hänelle aina yhtä innostavaa vai kuuluuko uutuuden viehätys pois, kun siitä tulee niin tavanomaista?

Nickin epäröinnin sekä epäileväisyyden asiaa kohtaan on myös ymmärrettävää. Kyseessä on kuitenkin täysin uusi asia, jota on pitänyt hyvin kauan pelkkänä fiktiona ja sitten pam! - se onkin todellisuutta. Ja sen lisäksi asia vaikuttaa liittyvän jollain tapaa Deanin biologiseen isään, joka on näemmä jonkin sortin hulttio. Mutta suurimpana Nickin vastahakoisuuteen taitaa olla pelko Deanin puolesta. Oma lapsi astuu aivan uuteen maailmaan, joka on tuntematon heille kaikille, ja on täynnä ties mitä vaaroja. Siihen päälle sitten vielä se, että Dean on suurimman osan ajasta pois kotoa, kun Tylypahka on sisäoppilaitos. Se on suuri muutos Thomasin perheelle.

Olisi ollut kiva saada tietää, miten Debbie suhtautui siihen, että oma veli onkin velho ja on kohta suurimman ajan poissa kotoa. Se on myös hänelle suuri muutos. Siihen vielä lisäksi hänen ikänsä - lapsi näkee kaiken eri tavalla kuin aikuiset. Mieleeni tuli myös ajatus, että voisi olla mahdollista, että Debbie puhuisi ystävilleen siitä kuinka hänen veljensä onkin velho. Aikuiset nyt tuskin uskovat vaan pitävät sitä ihan höpölöpönä, mutta ystävät varmasti uskovat ja ovat varmasti ihmeissään ja innossa. (Ja ai kamala sitä pettymystä, jonka Debbie kohtaa, kun hän ei pääsekään samaan kouluun kuin veljensä. Miten selittää, että sinulla ei syystä tai toisesta ole taikavoimia - sekä miten selittää tuttaville, miksei Debbietä lähetetty myöhemmin samaan kouluun kuin Dean? Onko Dean lahjakkaiden koulussa tai jotain?).

Ihanaa miten Dean innostui kirjeen saatuaan asiasta heti. Yksitoistavuotiaalle (tai kai se riippuu millainen on) on supersiistiä saada tietää olevansakin velho tavallisuuden sijaan. Edessä tulee olemaan uusi maailma, josta selvää - ja mitä seikkailuja sellainen myös tarjoaa.

En ole pahemmin tullut ajatelleeksi sitä, kun jästisyntyiset saavat kirjeensä. Tätä lukiessa vasta rupesin asiaa pohtimaan ja jäinkin ihmettelemään, että Dean sai vain kirjeen eikä esim. jotain sanansaattajaa, joka olisi kertonut asiasta enemmän. Dean kun ei kuitenkaan jästisyntyisenä tiennyt mitään velhoudesta. Harrykin sai Hagridin lopulta, kun kirjeisiin ei reagoitu.

Onneksi asia kuitenkin selvisi myöhemmin, kun Minerva tuli käymään mokan heille selvittyä. Olisi ollut kauhea pettymys Deanille, kun hänen vastauskirjeensä ei olisikaan hävinnyt postilaatikosta minnekään eikä hän olisi lopulta päässyt kouluun.

Mutta melkoista sekin, että tuollainen virhe oli syystä tai toisesta pääässyt käymään. Kyseessä ei tainnut kuitenkaan olla ihan kirjanpitovirhe kuten Minerva väitti.

Pidin paljon siitä, että Minerva itse vei Deanin ja tämän äidin Viistokujalle tarvikeostoksille. Hän olisi helposti voinut laittaa asialle jonkun toisenkin. Vararehtorilla voisi kuvitella olevan muutakin tekemistä kuin olla oppaana.

Viistokuja taas itsestään oli Deanille (jos Minervaa ei oteta lukuun) ensimmäinen oikea kosketus taikamaailmaan. Se on varmasti ollut aivan ihmeellistä ja huikea kokemus. Erityisesti silloin, kun Dean sai luvan mennä käymään huispaustarvikeliikkeessä.

Tarina jätti paljon kysymyksiä auki: kuka Deanin isä oikein on, miten hän liittyy taikamaailmaan, miten ja kuinka tunnettu hän taikamaailmassa on, mitä sellaista hän on tehnyt siellä että on saanut sellaisen aseman, mikä hänellä sitten sattuu olemaan, onko hän tyyliin ollut ensimmäinen jästi, joka on vahingossa päätynyt taikamaailmaan (ehkä ei), mikä Deanin asema on taikamaailmassa, entä miten sellainen virhe pääsi syntymään, että luultiin Deanin jo tietävän velhoudestaan? Mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin on kiva koettaa pohtia vastauksia. Toivottavasti kysymyksiin saadaan vastaukset joskus tulevaisuudessa.

Toivon kovasti, että tähän on joskus jatkoa luvassa. Eikä pelkästään siksi, että olisi kiva saada vastaukset kaikkiin kysymyksiin, joita tämä jätti, vaan olisi kiva nähdä miten ensimmäinen junamatka ja vuosi Tylypahkassa sujuu, miten Dean ja Seamus ystävystyivät (tapasivatko he jo junassa?). Olisi myös kiva tietää, että miten elämä jatkuu Thomasien kotona Deanin ollessa Tylypahkassa. Yrittääkö Josie edelleen saada jotain selville, auttaisiko Nick tätä siinä vai yrittäisikö hän ehkä yksinään selvitellä asiaa.

Musta tuntuu hieman, että kommenttistani taisi tulla sekavahko. :P Toivottavasti saat siitä jotain irti, edes sen että pidin (pidän) tästä todella paljon. Olen niin iloinen ja onnellinen, että satuin tähän törmäämään kommenttikampanjassa. En ymmärrä, miksei kukaan ole kommentoinut tätä jo aikaisemmin, toivottavasti asia korjaantuu. Mutta hei, nytpä mulla oli onni olla eka. :) 

Kiitokset paljon tästä upeasta ficistä. :)

-tirsu

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu