Nimi: Keskipisteessä
Kirjoittaja: Aurinkolapsi
Alkuperäisteos: Marvel; Spider-Man & Deadpool
Tyylilaji: r o m a n s s i (ehkä vähän hurt/comfort)
Paritus: Peter Parker/Wade Wilson
Ikäraja: K-11
Varoitukset: mäiskimistä, kepeää pornostelua
Haasteet: Yli kaksi kuukautta myöhässä haasteeseen 12+ virkettä XV hahmolla Wade Wilson (Deadpool) - mutta taisi mennä aikalailla vain Spideypooliksi.
Spoiler: Sanalista näytä meri
kolkko
krumeluuri
oranssi
vuotaa
kylkiluu
ameeba
vailla
henki
tuokio
naarmuinen
tasainen
krematorio
tutkailla
banaani
toimittaa
kulmahammas
DNA
kumpikin
tapahtumahorisontti
iltahämärä
kupruilla
kaarituki
superkuu
antautua
Oma sana: Tosiaan rakastuin 12+ virkettä haasteeseen ja halusin siihen osallistua, mutta minulla oli hirveän huono talvi. Olen pahoillani, että laitoin mukaan niin vaikean sanan (Tapahtumahorisontti) enkä itse edes kirjoittanut mitään! Piti tulla ja korjata asia. En ole kirjoittanut Marvelista ikinä suomeksi, ja vaikka rakastan Peteriä ja Wadea hurjasti niin varsinkin näiden sanojen kanssa tämä oli hirveän haastavaa. :----D Toivottavasti tämä toimii edes jotenkuten!
Dulz, kellepä muullekaan ♡
Keskipisteessä
Jos Peter jotain inhoaa, niin satamassa taistelua - ilma on merestä kylmä ja suolainen - mutta vaikuttaa siltä, että niin rahtisatamat kuin rantoihin rakennetut varastorakennukset ovat rikollisjärjestöjen lempipaikkoja. Kolkko tuuli hakkaa jäistä vettä heidän päälleen, ja Spider-Man -puku tuskin suojaa Peteriä - eikä hän voi kuvitella, että märkä nahka Waden päällä olisi yhtään sen mukavampi. Hän yrittää tukahduttaa vilunväristykset taistellessaan viimeisiä kriminaaleja vastaan, sujahdellen Deadpoolin krumeluurien välistä ampumaan seittejään yhden kasvoille, toisen jalkoihin, ja kolmannelta hän repäisee aseen kädestä (joka pian katkeaa katanan sivalluksesta.)
Auringonlaskun viimeiset säteet maalaavat horisontin oranssiksi; kivun korskahdukset, aaltojen pauhu, Peterin oma raskas hengitys kuuluvat taustamusiikkina kunnes hän kääntyy viimein Deadpoolin puoleen ja parahtaa. Vuosien ajan Wade on yrittänyt saada Peteriä tajuamaan, ettei se haittaa vaikka hän vähän haavoittuisikin - tai vuotaisi kuiviin - mutta ei Peter halua häneen sattuvan, ja aina kun Wade kehtaa olla varomaton ja uhkarohkea, Peter tahtoo vähän läimäyttää häntä. Wade seisoo kumarassa, hengittää vaikeasti käsi kylkiluillaan ja näyttää ihan siltä, että kaatuu aivan pian, jos uskaltaa astua askeleenkaan eteenpäin. Peter ottaa hänet vastaan, ja Wade rojahtaa hänen päälleen koko painollaan kuin mikäkin ameeba - eikä Peter ole ollut koskaan aiemmin yhtä kiitollinen supervoimistaan kuin nyt, kun voi vain nostaa Waden syliinsä ja kantaa hänet pois.
Peter kaivaa kylpyhuoneen kaapista ensiapulaukun, joka ei ole ikinä mitään vailla vaikka he sitä liian usein käyttävätkin, ja tekee parhaansa tyrehdyttääkseen verenvuodon ja asettaakseen luunmurtumat. Kyllä henki Wadessa vielä pihisee, ja se on Peterille onni - vaikka hän ymmärtääkin, ettei Waden kuolema koskaan ole ollut lopullinen, ei hän saata estää itseään murehtimasta sen jokaisen kerran, kun tämä lakkaa hengittämästä; mitä jos tällä kertaa se pysyy? Peter istuu sohvapöydällä ja tuijottaa Waden alastonta rintaa - tuokio vain, kunnes liha on kursinut itsensä kokoon. Hänen ihonsa on edelleen rikki sieltä täältä ja Peter käyttää kaiken keskittymisensä desinfioimaan Waden naarmuista käsivartta, vaikka mies nauraakin hänelle. Hän ei pysty katsomaan tätä silmiin häpeässään, miettiessään miten niin tasaisella menestyksellä Peter jää aina vammoitta, kun Wade puolestaan kärsii.
Neljä päivää sitten he löysivät krematorion, jossa eräs rikollisjärjestö poltti uhrejaan, ja hajottivat sen toiminnan - silloinkin Peter selvisi muutamalla mustelmalla, kun Wade taas joutui parantelemaan itseään seitsemästä ampumahaavasta. Hän katsoo mihin tahansa muualle kuin Waden kasvoihin, tutkailee asuntoa huultaan purren; se on nykyään paljon… vähemmän kaoottinen, kuin silloin kun he tapasivat - silti ympäriinsä on pitsalaatikoita, lehtiä, ammuksia siellä täällä, nurkassa jokunen räjähde. Keittiön pöydällä on terttu unohtuneita banaaneja, joiden pisamat alkavat muuttua kokonaisvaltaiseksi tummuudeksi.
Wade tuhahtaa - hänellä on aina ollut vaarallisen tarkka kyky nähdä Peterin lävitse - ja nousee istumaan sohvalla tarttuakseen Peteriin ennen kuin toimittaa märän suudelman tämän kaulalle. Peter ynähtää, kun kulmahammas raapii ihoa korvan takana, ja unohtaa jokaisen itsesyytöksen ja epävarman ajatuksen. Välillä hän miettii muuttiko hämähäkin purema hänen DNA:taan niin perustavanlaatuisesti, että juuri se teki hänestä niin herkän Waden kosketuksen alla.
Peter vetää Wadea yhä lähemmäs itseään, ja tämä painaa suukkojen polun hänen leukapieltään vasten painaakseen huulensa vasten Peterin omia, ja he kumpikin hukuttautuvat toisiinsa ja siihen hetkeen; sulautuvat yhteen niin, että maailma katoaa heidän ympäriltään. He ovat pudonneet tapahtumahorisontin toiselle puolelle jo aikoja sitten, eikä Peter tiedä onko kukaan jaksanut enää vastustaa heidän suhdettaan vai eikö hän vain sitä huomaa, sillä se millä on enää merkitystä on vain Wade ja hän.
Iltahämärä on laskeutunut jo aikoja sitten heidän päälleen, ja asuntoa valaisee vain katuvalojen kajastus, mutta Peter ei tarvitse valoja nähdäkseen miten Wade häntä katsoo. Peter virnistää ja pudistaa päätään epäuskoisesti - juuri hetki sitten Wade oli niin huonossa kunnossa, että tuskin pystyi liikkumaan, ja nyt hän on valmis mihin tahansa - ennen kuin ottaa miestä kädestä ja ohjaa heidät makuuhuoneeseen ja vanhalle kauhtuneelle sängylle, jonka jouset kupruilevat selkää vasten inhottavasti, mistä Peter aina valittaa (silloin kun jaksaa, eikä ole keskittynyt johonkin muuhun.)
Wade nauraa onnellisen pienen hihityksen revittyään Peterin puvun tämän päältä, nähdessään mustapunaiset pitsiliivit (sellaiset pehmeät ja mukavat, ilman kaaritukia tietenkin, joiden olemassaolon melkein unohtaa taistelussakin) ja niihin sopivat alushousut. Peter punastuu enemmän kuin ehkä koskaan, kun Wade katsoo häntä kuin hän olisi ripustanut kuun - ei,
superkuun - taivaalle.
Wade painaa Peterin huulille rivon, kostean suudelman, joka lupaa niin paljon tulevasta ja Peter huokaisee Waden suuhun; antautuu tähän hetkeen, antautuu himolle ja nautinnolle - unohtaa kaiken muun, sillä siinä hetkessä hänen maailmassaan on olemassa vain Wade, kaiken keskipisteessä.