Originaalit > Sanan säilä

Vain jää ja me (S • jääkiekkoa ja piilotettua rakkautta, kertoja/hän [slash] • shotti)

(1/2) > >>

Waulish:




S

Haasteet:
Neliottelu (Team Oneshot, 1 248 sanaa)
Originaali10 #4 sanalla kaukana
Synttäritarinatopan innoittamana hyvää syntymäpäivää, Dokumentti! :-* Ollaan juteltu tämän tarinan käsittelemistä aiheista, ja suhtaudutaan molemmat niihin intohimoisesti, joten oli hienoa kirjoittaa juuri tämä tarina juuri sinulle. Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta pitkään, ja tuntuu melkein kuin olisin vuodattanut koko sydämeni sisällön tähän tekstiin. Tämä tarina halusi tulla kerrotuksi!


Laitakaupungin luistelukenttä on meidän lempipaikkamme vapaailtaisin, myöhään, silloin kun luistelemaan opettelevat pikkulapset vanhempineen ja lätkää lätkivät teinit ovat jo lähteneet. Se on avoin kenttä ilman kaukalonlaitoja, eikä siellä ole minkäänlaista sisätilaa varusteiden vaihtamista varten. Jääkin on usein päivän päätteeksi huonossa kunnossa, täynnä luistinten jättämiä railoja. Kentän omat valot sammuvat iltakymmeneltä, ja lähistöllä kulkevan kävelytien katulamput valaisevat vain kaistaleen kentästä ja senkin hämärästi. Silti se on meidän lempipaikkamme – siksi, ettei siellä ole ketään.

Me olemme ammattilaisjääkiekkoilijoita. Joku saattaisi ehkä kuvitella, että ammattilaisjääkiekkoilija saisi työnsä puolesta tarpeekseen jäästä ja luistelusta, mutta totuus on – meidän totuutemme on –, ettei luistelusta voi saada tarpeekseen, varsinkaan jos se muuttaa muotoaan. Harjoituksissa ja otteluissa meiltä odotetaan parasta, mitä saatamme antaa: hereillä olemista, kiivasta puolustamista, räjähtävää nopeutta, jatkuvaa pelin kääntämistä, tarkkoja syöttöjä ja viiltäviä laukauksia ja tietenkin tulosta, maaleja. Suoritusten parantaminen ja tuloskeskeisyys ovat läsnä suurimman osan ajasta, ja vaikka se saa euforisen adrenaliinin kohisemaan suonissamme, se myös uuvuttaa, toisinaan. Ulkojäillä kaukana kaikesta ja kaikista on vain jää ja me, ja joskus me tarvitsemme sitä. Minä ainakin tarvitsen, ja hänen hymystään ja silmiensä tuikkeesta päättelen, että hänkin tarvitsee.

Jäällä viilettäminen on ihanimpia asioita, joita tiedän. Vanhempani tapaavat naureskella, että opin luistelemaan ennen kuin opin kävelemään. Jää ja luistinten terät siivittävät minut vapauteen ja antavat minun karistaa harteiltani kaikki maailman huolet niin, etteivät ne saa minua kiinni. Voin keskittyä vain siihen, miten vartaloni liikkuu yhteisymmärryksessä mieleni kanssa, ja miten jää rahisee ja suhahtelee luistinteni terien alla. Se on tapa elää ja olla.

Harjoituksissa ja otteluissa en aina voi elää ja olla omana itsenäni. Meistä kumpikaan ei voi. Me pidämme välimme neutraalin ystävällisinä ja huolehdimme siitä, ettemme näyttäydy sydänystävinä kenellekään. Hillitsemme hymyjä, kätkemme kosketuksia. Suihkutiloissa menemme aina mahdollisimman kauas toisistamme, ihan vain varmuuden vuoksi. Toisinaan maalin tai voitokkaan ottelun jälkeen epäröin halata häntä, vaikka hän luistelisi rinnallani samassa hyökkäysketjussa. Pelkään halaavani häntä liian pitkään, liian lujaa. Pelkään huulteni hipaisevan hänen kaulansa ihoa. En enää oikein tiedä, miten koskea häntä niin kuin hän olisi kuka tahansa, koska ei hän ole kuka tahansa. Minä epäröin, ja samaa epäröintiä näen hänen silmissään, hänen ryhdissään ja hänen käsivartensa kaarissa. Se sattuu minuun, ja luulen sen sattuvan häneenkin.

Yleensä muiden seurassa pystyn sivuuttamaan meidät, sulkemaan meidät mielessäni siihen kaappiin jota ei avata muiden nähden. Toisinaan se kuitenkin uuvuttaa, aivan niin kuin jääkiekon jatkuva suoritus- ja tuloskeskeisyyskin. Pahinta on, että valtaisa osa elämästä pitää kätkeä. Meillä ei koskaan ole aveceja tapahtumissa. Kun pukukopissa jutellaan säädöistä ja tyttöystävistä ja vaimoista, minä ja hän tuijotamme vaivaantuneina kaikkialle muualle kuin toisiimme. Joskus joku pukkaa meistä jompaakumpaa olkapäähän ja tiedustelee hymyssä suin, onko käynyt flaksi. Sitten vain mutistaan jotain ja toivotaan parasta. Kerran hän sepitti hätäisen tarinan yhden yön jutusta, jonka oli pokannut yökerhosta kostean illan päätteeksi, ja kaikki naureskelivat sille hyväksyvästi, kaikki paitsi minä joka yritin vain pitää itseni kasassa. Kotona hän purskahti itkuun olkapäätäni vasten, ja minä ajattelin, että me olemme hulluja.

Sitä me kai olemmekin, hulluja. Emme siksi, että satuimme rakastumaan toisiimme, vaan siksi, että jatkamme vuosi toisensa jälkeen. Minä elän jääkiekosta, ja niin elää kai hänkin. Näen sen hänen silmiensä loisteesta, kun hän kieputtaa kiekkoa vastustajan maalille. Me molemmat olimme pikkupoikia, kun rakkauden siemen alkoi itää, ja sille jäälle me jäimme. Siinä vaiheessa, kun aloimme ymmärtää, että elämässä on muutakin rakastettavaa kuin jääkiekko, oli liian myöhäistä perääntyä. Minä myönsin vasta kuusitoistavuotiaana itselleni, että olen homoseksuaali, ja jatkoin siitä huolimatta harrastustani, jatkoin aina ammatiksi asti. Jatkoin ja jatkan, vaikka jääkiekko on tosiäijien eikä hiirulaishinttien laji ja kaukaloissa vastapuolet edelleen homottelevat toisiaan ja Juhani Tammisen kaltaiset jääkiekkovaikuttajat julistavat, etteivät ole koskaan tavanneet lajin parissa ainoatakaan homoa.

En minäkään ollut, en ennen kuin tapasin hänet, ja sekin oli sopimattomien sattumusten sarja ja kauttaaltaan vaikeaa. Me olisimme vieläkin toisillemme rakkausrintamalla huono-onnisia heteroita ihan niin kuin olemme kaikille muillekin, ellei hän olisi humalassa horjahtanut minua vasten. Me molemmat kiusaannuimme siitä epätavallisen paljon, ja siitä minä lopulta arvasin.

Laitakaupungin luistelukenttä iltamyöhään on meidän lempipaikkamme siksi, että siellä me saamme rakastaa kahta rakkautta yhtä aikaa: jääkiekkoa ja toisiamme. Syrjäseudulla liikkuu enimmäkseen yksinäisiä koiranulkoiluttajia, jotka tuskin tunnistavat meitä pimeässä. Ei ole pelkoa paljastumisesta eikä juorulehtiin joutumisesta. Jos joku sattuisikin meidät tunnistamaan, olisimme vain kaksi joukkuetoveria, jotka harjoittelisivat huvin vuoksi ulkojäillä. Luistelukentällä ei ole edes maaleja, mutta mailat ja kiekot kulkevat meidän mukanamme aina, ja niillä voi harjoitella ja huvitella ilmankin.

Niinpä solmin taas luistinteni nauhat ja potkin itseni liikkeelle. Ehdin kentän toiseen päähän ennen kuin hän liukuu jäälle kiekkoa kuljetellen. Käännyn ja luistelen vastaan, ja puolivälissä kenttää me kohtaamme. Jarrutamme pysähdyksiin, ja hän pysäyttää kiekon matkan mailansa lavalla. Pakkanen on jo punertanut hänen poskensa. Hän katsoo minua ja hymyilee niin, että hänen silmäkulmansa kipristyvät. Minun sisimpäni kipristyy niiden mukana, hyvällä tavalla, levollisesti. Hänen hymynsä rauhoittaa mieleni myrskyt. Unohdan sen, ettemme taaskaan osallistuneet pikkujouluihin pariskuntana. Unohdan sen, että varasimme elokuviin mennessämme istumapaikat salin vastakkaisilta reunoilta.

Katseeni pyyhkäisee kävelytien matkan, mutta ketään ei näy. On pakkasenhiljaista. Kilometrin päässä kulkeva autotiekin on hiljentynyt yöksi. Vain meidän hengitystemme hiljaiset puuskahdukset kohoavat ilmaan. Irrotan oikean käteni mailasta ja tartun sillä hänen vasempaan käteensä, ja me nauramme ja luistelemme parina kuin ala-asteen liikuntatunnilla. Sovitamme vauhtimme yhteen ja roikotamme mailojamme laiskasti vapaissa käsissämme. Kiekko jää lepäämään keskelle kenttää.

Tuntuu hyvältä vain luistella ympäri pientä kenttää. Rosoinen jää terien alla luo viehättävän erilaisen luistelutuntuman kaukalon tekojäähän verrattuna. Maisema lumikumpuineen on kaunis, vaikka yö onkin niin pilvinen, etteivät lumikiteet juuri kimmellä. Olo on vapaa, kun ei tarvitse revitellä lihaksia maitohapoille eikä kantaa yllä varustekuormaa. Parhaalta tuntuu kuitenkin se, että hän luistelee vierelläni, ihan lähellä, ja hän pitää minua kädestä. Hetken me olemme kuin mikä tahansa pariskunta.

Mietin ohimennen, miltä me näyttäisimme satunnaisen ohikulkijan silmissä: kaksi rotevaa aikuista miestä luistelemassa käsi kädessä, jääkiekkomailat mukanaan. Kohauttaisiko joku olkiaan matkaansa jatkaen? Järkyttyisikö joku? Hämmentyisikö joku? Huutaisiko joku meille pari valittua sanaa? Hymyilisikö joku?

Karistan kysymykset harteiltani niin kuin kaiken muunkin. Me olemme hiljaisina yötunteina pallotelleet ajatuksella, että tulisimme kaapista omalle joukkueellemme tai edes perheillemme, mutta se on ollut juuri sitä: hätäistä pallottelua, aivan kuin sormia polttaisi. Nyt ei ole oikea aika eikä paikka. Me emme ole tarpeeksi rohkeita ryhtymään edelläkävijöiksi. Oikeaa aikaa ja paikkaa ei ehkä koskaan tulekaan, ja se polttaa sydäntä. Ei minun tarvitse julistaa rakkauttani häntä kohtaan muulle maailmalle, mutta minun täytyy saada olla se, joka todella olen. Joskus minusta tuntuu, ettemme mahdu enää suljettuihin huoneisiin, sanomattomiin sanoihin pukukopeissa ja syrjäisille ulkojäille. Tuntuu kuin tukehtuisin. Hän herää joskus painajaisiin henkeään haukkoen eikä kerro minulle, mitä niissä on.

Muutaman rennon luistelukierroksen jälkeen hän alkaa jarruttaa meitä pysähdyksiin. Ensin ajattelen, että hän haluaa temppuilla kiekon kanssa, mutta hän ei katsokaan siihen päin. Sen sijaan hän pyörähtää minun eteeni, ottaa mailani ja kumartuu laskemaan sen omansa kanssa jään pintaan. Hän vilkaisee kävelytielle suoristautuessaan, ja minäkin vilkaisen, vaistomaisesti. Se on autio.

Hän vie kätensä lanteilleni, jotka ovat piilossa jossakin vaatekerrosten alla. Tunnen silti hänen kosketuksensa; se väreilee minussa. Hetken me vain katselemme toisiamme. Hänen huulillaan karehtii pieni hymy. Mietin ohimennen, miten erilainen hän on nyt kuin silloin elokuvaillan jälkeen, kun riitelimme niin rajusti, ettei meistä kumpikaan tainnut enää edes muistaa, mistä elokuvassa oli ollut kyse. Me tukehdumme arkeen, jossa emme saa hengittää vapaasti. Se syö meitä, kaluaa hitaasti eläviltä luihin asti. Kahdenkeskiset hetket laitakaupungin luistelukentällä ehkä hidastavat sitä, mutta eivät ne sitä estä. Hyvinäkin hetkinä minä muistan, ettemme voi mennä luistelemaan päiväsaikaan niin kuin mikä tahansa pariskunta.

Hän kuitenkin hymyilee nyt, ja se on tärkeintä. Tartun häneen ja vien huuleni hänen huulilleen, ja hetken, pienen hetken me todella olemme kuin mikä tahansa pariskunta. Rintakehän puristus hellittää, jäsenten jännitys raukeaa. Hetken maailmassani on vain hän. Unohdan ne seitsemän miljardia ihmistä, joilta piilottelemme. On vain jää ja me.

Auro:
Jonkinlaisena uuden vuoden lupauksena aattelin, että aktivoidun finissä myös lukemisen ja kommentoimisen saralla, joten hei, saat olla ensimmäinen.

Mie tartuin tähän koska jääkiekko ja piilotettu rakkaus, ah, näähän on ne just tasan kaksi asiaa josta ite ruukaan kirjoittaa nykyään :--D ammattilaisjääkiekkoon en ole rohjennut koskea, varmaan siksi että joukkueita on suhteellisen vähän ja on hankalampaa vain löyhästi ottaa vaikutteita jostain joukkueesta, kun pienillä yksityiskohdilla jo paljastuu. Siksi olen pysytellyt (ainakin vielä) divarissa. Joten myös siksi tämä alkoi kiinnostaa, koska kuitenkin tässä on se ero omiin juttuihin.

Jo ensimmäinen kappale maalaa tosi tunnistettavan maiseman ja fiiliksen. Pystyin niin selvästi kuvittelemaan entisen kotikaupungin ulkojäät. Kuvailu luistelemiseen ja jääkiekkoon kohdistuvista tunteista oli jotenkin tosi aitoa. Mie, joka en vielä 24-vuotiaanakaan pysy luistimilla pystyssä, uskoin ainakin ihan joka sanan. Ja vaikka peli kuvattiin pelinä, tavallaan tunteettomana ja suoristuskeskeisenä, siinä ei kuitenkaan ollut puinen sävy. Kokonaisuudessaan, tällaiseksi vuorosanattomaksi ja (öö) kertovaksi tekstiksi tämä soljui mukavasti eteenpäin, eikä tullut sellaista ähkyä missään vaiheessa.

Pidin erityisesti siitä, miten rakkaus jääkiekkoon ja tähän toiseen henkilöön välittyy, mutta myös siitä, että vaikka tilanne on ihan shitti, ei ainakaan minulle välity sellainen olo, että se tuntuisi musertavan pahalta. Että se riittää, kun on edes joskus niitä hetkiä, kun saa vain olla.

Lempikohtani:

--- Lainaus ---Yleensä muiden seurassa pystyn sivuuttamaan meidät, sulkemaan meidät mielessäni siihen kaappiin jota ei avata muiden nähden.
--- Lainaus päättyy ---
Tykkäsin tästä, en tiedä, onko tässä tahallinen sanaleikittely vai oletko tarkoittanut tämän kirjaimellisena homokaappina, mutta tämä oli hienosti rakennettu.


--- Lainaus ---Juhani Tammisen kaltaiset jääkiekkovaikuttajat julistavat, etteivät ole koskaan tavanneet lajin parissa ainoatakaan homoa.
--- Lainaus päättyy ---
Tämä taas, ihastuttava viittaus tosielämään. ::) voi apua, viime kevät oli kyllä antoisaa aikaa jääkiekkokeskustelulle ja yleisesti toksisen maskuliinisuuden ja urheilupiirien heteronormiusryöpytykselle, kiitos lätkä-jätkä Villen. Varsinkin tästä, mutta myös aika monesta muusta kohdasta tuli sellainen hirmuinen palo puhua ja kirjoittaa tästä aiheesta ihan oikeasti. Minun tutut taitaa olla jo kaikki ihan ääriä myöten täynnä kun välillä otan tehtäväkseni valaista mielipiteitäni milloin mistäkin jääkiekkoon liittyvästä, pfft.

Kaiken kaikkiaan, mie tykkäsin tästä. Tekstinä tämä oli tosi sujuva ja helppo lukea ja se herätti sopivasti tunteita ja ajatuksia. Ihanaa, että tästä aiheesta kirjoitetaan. Ja vaikka varmasti sama ongelma on vähän kaikissa urheilulajeissa, mutta kai se on meille suomalaisille vain kaikkein otollisinta ainakin aloittaa jääkiekosta. :--D kiitos paljon tästä.

- Auro

nominal:
Huolimatta tuosta otsikon jääkiekkomaininnasta minäkin päädyin tänne, koska heti otsikosta tuli niin ihana tunnelma! Näin entisenä luistelijana alkoi heti tehdä mieli jäälle, ja siksi piti päästä tämä lukemaan ;D

Tässä oli juuri sitä tunnelmaa, jota otsikon perusteella odotinkin! Mun on vain hieman vaikea kuvitella lätkänpelaajia tunnelmoimassa itse luistelua, mutta haha enpäs mä siinä asiantuntija ole, ehkä ennemmin ennakkoluuloinen :D Mulle ei tosiaan jääkiekkomaailma ole lainkaan tuttu, joten tuli oikein surullinen fiilis näiden päähenkilöiden puolesta! Tässä tekstissä kelluttiin hauskasti (tai no ei hauskasti) onnellisen ja tyytyväisen tunnelman sekä surullisen ja ahdistuneen tunnelman välillä. Aina positiivisen kuvauksen perään tuli negatiivinen, ja siitä välittyi hyvin hahmonkin tunnelmat: periaatteessa kaikki on hyvin, kun on rakas laji ja rakas ihminen, mutta periaatteessa kuitenkaan mikään ei ole hyvin, kun joutuu piilottamaan oman itsensä.

Tätä oli ihana lukea! (Ja nyt minä tahdon jäälle nyyh.)

Waulish:
Jopas minua hemmotellaan ihanilla kommenteilla!

Auro, jääkiekko ja piilotettu rakkaus on kyllä kiinnostava ja inspiroiva kombo, sekä lukijana että kirjoittajana. Ihanaa että se houkutteli tämän tekstin pariin! Ymmärrän hyvin, että ammattilaisjääkiekkoiluun kajoaminen arveluttaa. Tähän tarinaan se tuntui kuitenkin sopivalta valinnalta ja helpoltakin siinä mielessä, ettei tässä mainita mitään nimiä tai ees paikkoja. Minulla ei ollut ees mitään tiettyä seuraa mielessäni, aattelin tämän vain ihan fiktiivisenä ja anonyyminä.

Iiks, ihanaa että luisteluun ja jääkiekkoon kohdistuvat tunteet välittyivät aidon oloisina! Mukavaa jos teksti myös rullasi sujuvasti etiäpäin. Kun ei ole dialogia eikä pahemmin toimintaakaan, on riskinä kieltämättä se, että teksti alkaa tuntua raskaalta ja tukahduttavalta. Kiva jos ei sitä ongelmaa ollut!

Tuo ensimmäinen lainaamasi kohta on tarkoituksellinen sanaleikittely, joo. Ensin kirjoitin lokerosta tai lokeroimisesta, kunnes hoksasin, että ai niin, homokaappi, senhän saisi hassusti mukaan tähän. Tuo toinen lainaus taas, ah ja voi! Minua suorastaan järkytti joskus lukea niitä kannanottoja, ettei jääkiekossa tarvitse kiinnittää huomiota seksuaalivähemmistöjen asemaan, koska jääkiekossa ei ole seksuaalivähemmistöjen edustajia. ::) Jääkiekko mielletään Suomessa edelleen tosi vahvasti sellaiseksi tosiäijien lajiksi, ja minua suututtaa se näkemys, että seksuaalisuudella olisi jotain tekemistä tosiäijyyden kanssa. Samaa ongelmaa on varmasti muuallakin urheilussa kuin kiekossa, mutta kiekosta oli tosiaan näin suomalaisena helppo aloittaa, kun se on täällä niin iso ja tunteita herättävä juttu. ;D

Kiitos kovasti ihanasta kommentista! :-*

nomppu, kääk, entinen luistelija! Alkoi ihan hirvittää, että mitähän kaikkea minä olenkaan tuonne kirjoitellut. ;D Hyvä jos tunnelma kuitenkin vastasi odotuksia! En tiedä, mistä se oikein juontuu, mutta minun jääkiekkohahmoni usein tunnelmoivat pelin lisäksi itse luistelua. Ehkei se tosiaankaan ole kovin realistista, mutta jostain se aina vain tulee! Ehkä se johtuu minusta kirjoittajana, kun pidän luistelua jotenkin niin kiehtovana ja inspiroivana. :D

Hienoa että koit positiivisten ja negatiivisten tunnelmien vaihtelun heijastelevan kertojan tunnelmia. Siihen pyrinkin. Mietin, onko lopputulos liiankin pomppiva ja ristiriitainen, mutta hyvä jos se kuitenkin toimi!

Kiitoksia paljon ihanasta kommentista! :-*

kaaos:
Kommenttikampanjasta heippu!

Rauhallinen, kaunis teksti. Kivaa sanoilla leikkimistä, mutta sillä tavalla hauskasti kohtuudella. Suosikkeja mm. sille jäälle jäimme ja sopimattomien sattumien sarja.

Pidän siitä, että tämä on niin hyvää kieltä. Toisinaan on raskasta lukea liian kiemuraista tai slangista (mihin itse aina esim sorrun) tekstiä.

Pidän myös alun me-rakenteesta, se alleviivaa hienosti koko tekstin teemaa: salaiset me. Mutta on myös hyvä, ettei se jatku koko tekstiä... Oikeastaan tässä taisi olla sellainen me, minä, hän -liukumo, joka on hauska!

Vaikka tässä on tragedia ja vääryys, että pääpari kokee välttämättömäksi salailun, tekstin tunnelma ei silti ole ankea tai surullinenkaan... nimenomaan rauhallinen, nyt heillä ainakin on hyvä olla, siinä luistellessa :--)


Kiitos tästä, oli ilo lukea!

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

Siirry pois tekstitilasta