Harry Potter -ficit > Pimeyden voimat

Tuomio • K11 • Sirius & Regulus, jatkis 3/3 VALMIS

(1/3) > >>

Odo:
Ficin nimi: Tuomio
Kirjoittaja: Odo
Hahmot: Sirius(/James), Regulus
Genre: (surullinen) draama, angst, AU
Ikäraja: K11
Vastuunvapaus: J.K. Rowlingille kunnia Harry Pottereista. En rahasta, enkä omista.
A/N: Jaahas, minulle tuli mieleen pienoinen jatkisidea, jossa Sirius vangitsee Reguluksen Azkabaniin. Kuinka suuri tragedia se olisikaan! Voi lempipoikani, anteeksi tästä. ♥ Kiitos liljankukalle tämän esiluvusta! Tämä, kuten monet ideat, saavat aina kaikenlaisia uusia muotoja, joten lisätietoa löytyy spoilertägin alta (suosittelen lukemaan vasta ficin jälkeen). Tämä on VALMIS ja osat tulevat tässä hyvään tahtiin, joita on siis kolomisen kipaletta. Otsikosta en sano juuta tai jaata; sen voi tulkita, olla tulkitsematta tai tuomita surkeaksi, haha. Menisi Aakkoshaasteeseen kirjaimella T, ellei DL olisi mennyt ajat sitten.

Haasteet:
- FF100: Puhdasveriset (077. Mikä)
- Neliottelu (Team Jatkis)

Spoiler: näytäLähtökohtaisesti idea oli vain surustella, miten ankeaa olisi, jos Sirius joutuisi lähettämään Reguluksen Azkabaniin. Reguluksen, joka on tappanut Voldemortin käskystä, lopuksi minun näkökulmastani jopa vastoin tahtoaan. Reguluksen, joka on nähnyt kuolemaa ja kiduttamista, kaikkea sitä pahaa vain, koska uskoi Voldemortin aatteisiin. Regulus oli kuitenkin rohkea ja petti Voldemortin, kuten tässäkin ja selvisi luolasta. Lopussa Regulus puhuu medaljongista, joka tavallaan tekee tästä prologin pitkälle AU!jatkikselle, joka kertoo tarinan siitä, miten Kelmit etsivät hirnyrkkejä, eikä Triolle jää haasteeksi kuin selvitä Binssin tunneista nukahtamatta. Tämä jatkis vaatisi paljon osia, taustatyötä ja ties mitä, joten sen toteutumista en lupaa hetkeen. Sellaiseen kuitenkin voisi olla ajatusta, kun on resursseja lähteä toteuttamaan. Tämä taas puolestaan on toivottasti itsenäisesti toimiva surkuttelu, vaikka tietynlainen prologimaisuus onkin olemassa. Sen enempiä puheitta, tällaiset ovat taustat, jatko ja ajatukset. Kiitos teille, jotka luitte stoorin alusta loppuun! Jätithän myös puumerkkisi? (;


Tuomio
Luku 1
“Minä en halua tappaa sinua!” Sirius huusi pitäessään sauvaansa kohti veljensä nopeasti kohoilevaa rintaa tämän koettaessa vetää keuhkoihinsa happea tilanteessa, johon oli ajatunut. He olivat tienneet, että se hetki tulisi, kun he kohtaisivat taistelukentällä. Kaikki muut kuolonsyöjät olivat päässeet pakoon, mutta Regulus oli lamaantunut nähdessään Siriuksen, eikä Sirius ollut jättänyt tilaisuuttaan käyttämättä ja siinä he seisoivat katsoen toisiaan, kun Reguluksen kasvot valahtivat kalpeiksi.
“Ei! Sinä pakotat minut Azkabaniin, ja se on pahempaa kuin kuolema! Ole kiltti, veli. Älä tee sitä… Älä pakota minua sinne… ”, Regulus huusi ennen äänen särkymistä, kun puheesta tuli itkuista anelua. Sirius ei ollut nähnyt Regulusta koskaan niin rikkonaisena, mutta hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja. Hän ei kyennyt tappamaan Regulusta, vaikka tämä pyysi, eikä se olisi ollut oikein.
“Sinä selviät ja vapaudut”, Sirius sanoi voimattomasti, eikä Regulus kuullut sitä. Sirius ei ollut kuulla sanoja itsekään, niin hiljaa hän ne kuiskasi. Heistä kumpikin tiesi, että kuolonsyöjää kohtaisi elinkautinen ellei Regulus paljastaisi omia tovereitaan, joita Sirius jahtasi kuin verikoira.

Jamesin käsi laskeutui Siriuksen olkapäälle ja hetken aikaa Sirius oli laskea sauvansa, kunnes kuuli ystävänsä sanat, jotka eivät rauhoittaneet Siriusta, kuten yleensä.
“Sinun on tehtävä se. Vietävä hänet oikeuden eteen.” Sirius ei tiennyt, mitä sanoa. Silmiä kirveli ja suuta kuivasi, kun hän iski tainnutusloitsunsa veljeensä, Jamesin käsi yhä hartiallaan. Sirius vapisi, mutta tiesi teon olevan välttämätön. Liittyessään Kiltaan, hän oli toivonut, ettei Regulus astuisi Kiltaa ja Albus Dumbledorea vastaan. Toivo oli ollut turhaa ja vain vuotta myöhemmin Regulus oli nimitetty kuolonsyöjäksi Voldemortin riveihin.

Maahan retkahtanut keho oli epäluonnollisessa asennossa Reguluksen polvien petettyä, eikä Sirius voinut enää katsoa. James vapautti kätensä ja asteli nuoren tajuttoman miehen luokse. Reguluksen, joka oli kutsunut Siriusta veljekseen kaiken taistelun jälkeen.

“On aika, Sirius”, James sanoi lyhyesti ja kutsui Siriuksen kaikkoontumaan kanssaan. Regulus toimitettaisiin Azkabaniin, jota tämä pelkäsi enemmän kuin henkensä menettämistä. Siellä tämä odottaisi oikeudenkäyntiin ja saisi lopulta tuomionsa, eikä Siriuksella ollut muuta toivoa kuin se, että Regulus pettäisi aatteensa ja se lieventäisi tuomiota. James hoiti kaikkoontumisen, sillä Siriuksen oli mahdotonta keskittyä ja pian he olivatkin vankilan porteilla, missä meri hakkasi kallioita vasten, eikä tuuli koskaan tyyntynyt.

*
Regulus oli ollut Azkabanissa vain muutaman päivän ennen oikeudenkäyntiään, jota oli kiirehditty Albus Dumbledoren toiveesta. Monet kuolonsyöjät olivat kerenneet virua jopa viikkoja ennen oikeudenkäyntiä tutkintavankeudessa ennen tuomiotaan, joka oli jokaiselle heistä väistämätön. Dumbledore oli suostunut kyselemättä, koska Sirius oli pyytänyt sitä. Sirius oli aikoinaan rakastanut veljeään, vaikka heidän välinsä olivat katkenneet jo kauan sitten. Aikana, kun he opiskelivat Tylypahkassa ja Sirius oli jättänyt Kalmanhanaukion taakseen iäksi ja muuttanut Jamesin vanhempien luokse.

Silti muutos Reguluksessa oli silmiinpistävä, vaikka vielä ei ollut kulunut edes viikkoa. Sirius puristi Jamesin kättä rystyset valkoisina, mutta toinen ei valittanut vaan piteli yhä kiinni. Siriusta inhotti, miltä Regulus näytti. Saastaiselta, hiukset olivat takussa ja silmien alla olevat varjot olivat mustat kuin silmät, jotka muistuttivat jo nyt pohjatonta kaivoa. Pahinta oli, miten Regulus säikähti jokaista kosketusta ja tärisi pelosta, jonka häntä vartioivat ankeuttajat herättivät.

Ehkä Regulus pelkäsi myös oikeudenkäyntiä, jossa hänet oli lukittu häkkiin ja kahleisiin. Siriusta pelotti, että vangittu ei jakaisi tietojaan muista kuolonsyöjistä ja saisi elinkautisen, joka tuhoaisi Reguluksen. Sitäkin pahempaa olisi ankeuttajan suudelma, vaikka harva kuolonsyöjä saikin sellaisen osakseen. Syynä ei ollut oikeudenmukaisuus, siihen Ministeriö ei langennut. Syy oli ilmeisempi, julmempi. Kuolonsyöjät pidettiin hengissä, vaikka useimmat menettivät järkensä ja elämänhalunsa. Toimintamalli oli niitä varten, jotka pelkäsivät kuolemaa ja hitaasti riuduttuaan paljastaisivat tietonsa.

Regulusta odottaisi sama kohtalo, jos tämä ei puhuisi nyt, kun pystyi vielä asioihin vaikuttamaan.

“Sinä teit oikein”, James sanoi arvaten, mitä Sirius ajatteli katsoessaan tiiviisti vangittua veljeään. Siriuksesta tuntui kuin ankeuttajat imisivät hänenkin kaiken ilonsa, vaikka suojeliukset suojelivatkin paikallaolijoita. Suojeliuksista huolimatta oli kylmä.
“En tiedä, mitä tein” Sirius mutisi, mutta puri sitten huultaan ja pyrki ryhdistäytymään. Edellisenä iltana kaikki muistot heidän yhteisistä vuosistaan olivat palanneet mieleen. Sirius oli ajatellut jopa vanhempiaan, Walburgaa ja Orionia, joita ei ollut kutsunut vanhemmikseen vuosikausiin. Hän tiesi vanhempiensa murtuvat lempipoikansa menettämisestä. Sillä ei ollut väliä, eikä Reguluksellakaan olisi pitänyt olla enää mitään väliä.

Oikeudenkäynnin alkaessa kaikki, mitä puhuttiin rikoksista, meni Siriukselta ohi. Hän katsoi välillä Jamesia, joka kuunteli vakavana. Siriuskin oli vakava, vakavampi kuin aikoihin, vaikka Kilta oli tehnyt heistä kaikista aikuisempia kuin he oikeasti olivatkaan. Nyt Sirius tunsi itsensä kuitenkin lapseksi. Kuin hän olisi katsonut sivusta, miten Walburga rankaisi häntä lapsena ja tällä kertaa hän oli myös syyllinen.

“Regulus Arcturus Musta tuomitaan elinikäiseen vankeuteen Azkabaniin!”

*
“Etkö saa unta?” James kysyi ja silitti Siriuksen hiuksia, minkä seurauksena toinen ynähti vastauksen hereillä olemisestaan sanoitta. Sirius tunsi, miten James painautui vasten hänen selkäänsä ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Läheisyyttä Sirius oli kaivannut, mutta tällä hetkellä hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin oikeudenkäyntiä, joka oli tuominnut Reguluksen.

“Toistan itseäni, Anturajalka, mutta sinä teit oikein. Sinun kuului viedä Musta auroreille. Se oli sinun velvollisuutesi ja vastuusi, joka sinun on kannettava. Ette ole pitäneet yhteyttä useampaan vuoteen ja Regulus teki itse valintansa heti tultuaan täysi-ikäiseksi. Sinäkin teit omasi liittyessäsi Kiltaan”, James sanoi, eikä äänessä enää ollut samaa kärsivällisyyttä kuin aiemmin.

“Hän on minun…”, Sirius aloitti, mutta ei saanut sanaa ‘veli’ enää huuliltaan. James jatkoi lauseen hänen puolestaan loppuun: “Oli sinun veljesi, ei enää. Nyt hän on tuomittu rikollinen, vaikka te olettekin samaa verta. Regulus teki valintansa, eikä pettänyt tovereitaan tai Voldemortia. Hänen on vastattava teoistaan, eikä hän edes osoittanut katumusta. Se on väärin, rakas.”

James ei kutsunut Siriusta rakkaaksi usein. Vain silloin, kun he makoilivat sängyssä alasti hikisinä nautinnollisen yön jälkeen, eikä koskaan muuten. Ne olivat pimeitä tunteja, kun Jamesin vanhemmat nukkuivat, jolloin saattoi kuiskailla salaisuuksia, joihin Jamesilla ei muulloin ollut rohkeutta. Se ei lohduttanut Siriusta, mutta hän yritti ymmärtää Jamesin kannan.

Kannan, joka olisi pitänyt olla hänenkin omansa. Sirius antoi verisuhteen sokaista itsensä, kun muistot olivat palanneet mieleen. Sinä hetkenä, kun Regulus oli anellut omaa kuolemaansa, Siriuksen sisällä oli särkynyt jokin, mitä ei uskonut enää voivan korjata, eikä Jameskaan voisi.

“Nuku nyt”, James vaati ja veti peittoa paremmin heidän ylleen. Siriuksella oli kuuma, mutta hän ei vastustellut. Lämpö oli palannut, kun riutunut Regulus oli viety ankeuttajien saattamina pois oikeussalista, jossa oli vietetty täysistuntoa. Enemmistö oli ollut elinikäisen tuomion kannalla, Sirius muisti. Ainoat, jotka eivät olleet äänestäneet elinikäisen puolesta olivat ne, joilla oli jäljellä jonkunlaista sympatiaa.

“Niin nuori”, oli joku sanonut. Regulus oli vasta 17-vuotias, eikä Sirius paljoakaan vanhempi. Vain kaksi vuotta, mutta nyt ikäero tuntui valtavalta. Sirius oli kasvanut kiltalaiseksi, eikä hän uskonut kuolonsyöjien kasvattaneet veljeään, ennemminkin vieneen tämän nuoruuden myrkyllisillä sanoillaan.

“Joo, nukutaan”, Sirius vastasi kuivasti, vaikka tiesi, ettei saisi unta. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, vaikka se oli ollut odotettavissa. Hän oli puhunut Dumbledoren kanssa aiemmin tulevaisuudesta, kun Reguluksesta oli tullut kuolonsyöjä. Sirius oli ollut ylimielinen ja kieltänyt veljensä, mutta Dumbledore näki aina läpi, ja nyt Sirius muisti katseen puolikuulasien takaa.

carrowfan:
Must toi aurorien tapa murtaa uhrinsa hiljalleen on julma, mutta toimiva. Tykkäsin ficist, se oli toimiva ja ihana ja sopiva prologiksi. Kidutettuhan puhuu kolmantena päivänä vai miten se sanonta menikään.
Tavallaan tykkään tosta ajatuksesta tehdä ficci mis Kelmit jahtaa hirnyrkkei, joten rupea vain raapustamaan sitä.

Se oikee sanonta olis ollu. "jokainen puhuu kolmantena päivänä"

Odo:
Kiitos kommentista, carrowfan. :) Itsekin näen, ettei sodassa kumpikaan osapuoli ole täysin oikeudenmukainen sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan myös Ministeriön puolelta tehdään "raakuuksia", vaikka eri tavalla. Azkaban on yksi esimerkki, koska julmempaa tapaa vangita ketään tuskin voisi velhomaailmassakaan olla.

Hienoa kuulla, jos mahdollinen jatko kiinnostaisi! Julkaistaan nyt kuitenkin tämä ensin loppuun asti (vielä kaksi lukua!) ja katsellaan sitten, lähteeköhän liikkeelle vielä jatkokin. Jos ei nyt, ehkä sitten myöhemmin. ;)

Odo:
Luku 2
Tylypahka tuntui Siriuksesta vieraalta ja vaikka rehtorin huoneeseen vievä kivihirviö oli tuttu, tuntui sekin sillä hetkellä uhkaavalta. Lausuessaan tunnussanan, patsas liikkui ja avasi Siriuselle portaat rehtorin toimistoon, johon hänet oli kutsuttu. Valmistumisensa jälkeen Sirius oli tavannut Albus Dumbledorea vain Killan kokouksissa ja päämajassa. Sirius oli ajatellut, että Tylypahkassa ei olisi hänelle enää mitään, kun hänen parhaat ystävänsä olivat valmistuneet yhdessä hänen kanssaan ja taakse jäi ainoastaan Regulus, viimeinen muisto Kalmanhanaukiosta ja Mustan suvusta.

Dumbledore istui työpöytänsä ääressä ja huone näytti muuttumattomalta vaikka siitä oli aikaa, kun Sirius oli vieraillut siellä viimeksi. Rehtori itse oli yhtä muuttumaton ollut jo kauan, sillä ikä hiipi varkain ja oli vaikeaa muistaa, miten maailman mahtavin velhokin vanheni. Tänään Dumbledore näytti vanhalta.

“Istu alas, Sirius, ole hyvä.” Sirius asettui rehtorin työpöydän taakse vastakkain Dumbledoren kanssa. Dumbledore ei ollut kertonut syytä tapaamiselle, mutta Siriuksella oli aavistus. Asia koskisi Regulusta, joka oli ollut Azkabanissa jo kuukauden, eikä Regulus ollut kuullut veljestään mitään. Jos Regulus olisi kuollut, Sirius ehkä tietäisi.

“Mistä halusit puhua?” Sirius kysyi, johon vanhempi velho ei aluksi vastannut mitään. Katsoi vain puolikuulasiensa takaa katseella, joka teki Siriuksen olosta alastoman.

“Miltä sinusta tuntuu?” Dumbledore vastasi. Sirius ei tiennyt, miltä hänestä tuntui. James oli puhunut hänelle järkeä, lohduttanutkin, vaikka sanat olivat olleet onttoja. Onttoja, koska James ei ymmärtänyt ainoana lapsena, mitä veli todella merkitsee. Vaikka olihan Sirius ollut kuin adoptoitu veli Jamesille, mutta se oli eri asia. James ei ollut elänyt vailla vanhempien rakkautta perheessä, jossa ainoa tuki oli ollut veli pitkinä kesinä, kun Walburga ei ollut antanut Siriukselle lupaa viettää kesää Pottereilla.

Kun Sirius ei vastannut, Dumbledore jatkoi: “Olet surullinen, uskoakseni. Se on ymmärrettävää. Me puhuimme aiemmin, mitä Reguluksen liittyminen kuolonsyöjiin tarkoittaa. James on tämän sinulle jo kertonut, että teit oman oikeudenmukaisuutesi tähden sen, mitä teit. Älä syytä itseäsi, Sirius. Tämä on asia, jolle sinä et voi tehdä mitään, mutta voisit antaa anteeksi.”

Sana ‘anteeksi’ suututti Siriusta.

“Hän petti minut”, Sirius puuskahti tietämättä itsekään, mistä viha leimahti yht’äkkiä. Dumbledore oli väärässä; ei hän ollut surullinen vaan vihainen, kun tunteet pääsivät purkautumaan. Ensin oli tullut epätoivo, joka oli ollut musertaa Siriuksen. Sitä seurasi tämä tunne, joka vyöryi Siriuksen ylitse. Regulus oli liittynyt kuolonsyöjiin, jättänyt paljastamatta toverinsa ja ehkä jopa itse Voldemortin sijainnin. Regulus oli itse valinnut kohtalonsa ja elämän ilman Siriusta.

“Meidän tiemme erosivat jo kauan aikaa sitten. Olisi pitänyt kuunnella Jamesia heti”, Sirius sanoi ja veti kätensä viime hetkellä takaisin ennen kuin paiskasi kulhollisen sitruunatoffeeta alas rehtorin työpöydältä. Sirius pyrki rauhoittamaan itsensä, kun tunteet olivat ottaa hänestä vallan.

“Voit viskoa tavaroitani, jos se helpottaa oloasi. Sinun pitää käsitellä surusi” Dumbledore sanoi rauhallisesti, välittämättä Siriuksen leimuavasta katseesta, joka silmiin oli syttynyt.

“Minä lähden”, Sirius ilmoitti ja käveli niiden sanojen saattelemana pois rehtorin kansliasta. Matkalla linnan aulaan Siriusta kadutti, että hän purki kiukkuaan Dumbledoreen. Jatkettuaan tiluksille, häpeäksi muuttunut kiukku sai jälleen uuden muodon, kun Sirius ohitti huispauskentän.

Regulus oli rakastanut lentämistä ja huispausta, sellaisena Sirius tunsi veljensä.

*
Päästyään takaisin Pottereiden taloon, josta oli tullut hänenkin kotinsa, Sirius oli uupunut. Tunteet eivät ottaneet asettuakseen, sillä samaan aikaan Sirius piti Regulusta petturina ja itseään petturina. He olivat veljiä, jotka molemmat olivat pettäneet toisensa. Sirius ei ollut tottunut olemaan epävarma tai epätietoinen, joten hänen henkinen pahoinvointinsa purkautui Jamesiin.

Sirius huusi Jamesille, tietämättä tarkalleen, miksi hän huusi. James huusi takaisin ja heitti solvauksilla, jotka satuttivat. Mutta mikään ei murtanut Siriusta, joka olisi halunnut edes hetken ajan itkeä olonsa helpottamiseksi. Sirius repi Jamesin huispausjulisteet alas seiniltä, kun ne muistuttivat Reguluksesta, jonka seurauksena James kirosi Siriuksen alimpaan helvettiin.

Kumpikaan ei enää lopuksi tiennyt, miksi he oikeastaan riitelivät. Sirius purki huonoa oloaan, James epävarmuuttaan, kun ei tiennyt, miten auttaa Siriusta. James vihasi sillä hetkellä Regulusta, joka vahingoitti pelkällä olemassaolollaan hänen parasta ystäväänsä.

“Sinä olisit voinut tappaa hänet!” James karjui. Se lopetti riidan kuin seinään, kun James tajusi, mitä tuli huutaneeksi. Sanat lamaannuttivat Siriuksen täysin. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen, jossa he tuijottivat toisiaan. Jamesin sydän hakkasi, ja hän mietti löisikö Sirius häntä. Sekuntit kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Sirius ei enää ollut varma, hengittikö edes.

Sitten huoneeseen astui rouva Potter, kädessään mukilliset höyryävää teetä.

“Minä en puutu teidän riitoihinne, mutta pojat, koettakaa tehdä sovinto. Teillä on molemmilla nyt vaikeaa. Ja Sirius, minusta olisi parasta, jos kävisit tapaamassa vanhempiasi. Tiedän, että Walburga ja Orion ovat olleet hankalia, mutta kyse on heidän pojistaan. Sinusta ja pikkuveljestäsi”, rouva sanoi ojentaessaan teemukit nuorille miehille, jotka eivät enää tienneet, kuinka tilanteessa tulisi toimia.

Ajatus vanhempien luona käymisestä kaihersi lopun iltaa Siriuksen mieltä, eikä hän osannut työntää sitä sivuun edes yöllä, kun James pyysi kehollaan anteeksi. 

*
Sirius ilmiintyi Kalmanhanaukion pihalle ja katsoi, miten talot tekivät tilaa piilotetulle ovelle. Siinä ovi seisoi hänen edessään tummana, kun Sirius harppoi itsensä rappusille lähes valmiina kolkuttamaan. Hän mietti, mitä Walburga sanoisi, jos hän ilmaantuisi kotiin sen jälkeen, kun oli toimittanut Reguluksen omin käsin Azkabaniin. Kotiin, johon Sirius oli vannonut, ettei koskaan palaisi.

Walburga vihasi häntä jo silloin, kun Sirius oli karannut  kotoa. Nyt hän vihaisi Siriusta vielä enemmän, kun Sirius oli vanginnut Reguluksen, jota Walburga rakasti. Orion ei edes puhuisi hänelle, sen Sirius tiesi. Jos edes olisi kotona, eikä pitkiksi venyvillä työmatkoillaan, jotka olivat tehneet isästä etäisen jo Siriuksen lapsuudessa ennen Tylypahkaa.

Muisto Reguluksesta ja Siriuksen omasta huoneesta palasi mieleen. Miten Regulus oli tullut salaa Siriuksen huoneeseen, kun tätä oli pelottanut seuraavana päivänä alkava Tylypahka. Tullessaan valituksi luihuiseen seuraavana päivänä, heidän väleissään jokin oli särkynyt. Sirius oli hylännyt Reguluksen, koska tästä oli tullut luihuinen ja tulisi aikuisena samanlainen kuin heidän vanhemmistaan.

Sitä Regulus oli surrut, kun heidän ensimmäinen yhteinen kesälomansa oli alkanut. Kesä oli taas lähentänyt heitä, mutta joka vuosi he jatkoivat opiskelua erossa toisistaan ja vain kesät olivat heidän. Siriuksen omatuntoa kolkutti ja hän mietti, olisiko Regulus saattanut valita toisin, jos hän ei olisi lähtenyt. Se oli ajatus, joka sai Siriuksen kääntyvän pois ovelta ja jättämään taakseen katoavan Kalmanhanaukio 12:sta.

Sirius suunnisti läheiseen puistoon, jossa oli viettänyt joskus aikaa Reguluksen kanssa lapsena. Sirius oli karannut sinne, mutta Regulus oli löytänyt hänet. Istuessaan ruosteisista ketjuista valittavaan kiikkuun, Sirius tunsi itsensä onnettomaksi. Hänen mieleensä nousi Dumbledoren sanat toivosta ja anteeksiannosta, ja ehkä anteeksiantamisella ei tarkoitettukaan Regulusta. Vaan sitä, että Siriuksen pitäisi antaa anteeksi itselleen.

Istuessaan keinussa, jossa hän oli aikanaan antanut vauhtia veljelleen, yksinäisyys tulvahti mieleen. Sirius ei ollut kokenut pitkään aikaan näin montaa eri tunnetta lyhyen ajan sisällä ja ristiriidat repivät häntä eri suuntiin. Kiikkuessaan lapsena Regulus oli kuvitellut lentävänsä. Isompana, Tylypahkassa, hän oli päässyt lentämään oikeasti. Sirius oli jopa kahdetinut, miten lahjakas Regulus oli, mutta enemmän hän oli ollut salaa ylpeä veljestään. Enää hän ei ollut.

Hiljaa kuin tuuli, Albus Dumbledore ilmestyi paikalle. Rehtori katsoi Siriusta pitkään silmiin kuin saapuen lähettiläänä, joka näytti oikean tien. Tänä iltana Dumbledore ei näyttänyt vanhalta, vain viisaalta mieheltä, joka oli tullut auttamaan. Siriusta kadutti aiempi käyttäytymisensä, mutta Dumbledore ei vaikuttanut muistelevan sitä.

“Regulus haluaisi tavata sinut”, Dumbledore sanoi. “Ymmärrän, ettet halunnut kohdata Walburgaa ja Orionia, mutta se oli veljesi viimeinen toive. Tavata sinut, ja minä uskon sinun haluavan tavata hänet. Sen tulin kertomaan ja tiesin löytäväni sinut täältä”, Dumbledore jatkoi. Siriuksella ei ollut aavistustakaan, kuinka rehtori oli osannut tulla puistoon, vaikka olisikin kuullut Pottereilta hänen menneen Kalmanhanaukiolle.

“Joo”, Sirius vastasi Dumbledorelle, joka hymyili hänelle ennen katoamistaan. Sirius jäi yksin ja punnitsi kuulemaansa, pitäsikö hänen tavata Regulus vielä kerran. ‘Viimeinen toive’, Dumbledore oli sanonut, eikä Siriuksella ollut sydäntä kieltäytyä, ei pohjimmiltaan.

Nyyhti:
Voi Siriusta! :( Ja voi Regulusta myös! Ihanaa veljesjuttua tässä, voi että, tykkään kovasti. James/Sirius tuli ihan puskista, tai no ei sillä lailla puskista että siihen oli kuitenkin todella paljon viitteitä tuossa ekassa luvussa (koska siis luonnollisestikaan en lukenut alkutietoja ;D) mutta silti hämmästyin :D Missä ovat Remus ja Peter?

Tämä vaikuttaa kokonaisuudessaan tosi uskottavalta vaihtoehdolta sille, kuinka asiat olisivat voineet mennä. Vielä vika osa jäljellä, onkohan siinä Reguluksen tapaaminen!

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu