Kirjoittaja Aihe: Life is strange: Aaltoilevia aikakäsityksiä | S Chloe/Max  (Luettu 1666 kertaa)

Puolimieli

  • Vieras
Aaltoilevia aikakäsityksiä
Life is strange, S Chloe/Max romancepätkä
Oneshot10, Musiikki-inspiraatioterttu,
Tavoita tunnelma #2 (Bright Eyes: Lua)
Kiitos betauksesta Grenadelle!
❥ Hyvää syntymäpäivää Kiirsu!

Oli kulunut jo muutama vuosi kaikesta tapahtuneesta ennen kuin asiat olivat viimein palanneet ennalleen. Tai, niin lähelle entistä, kuin ne voivat palata kaiken sen jälkeen. Kaupunki alkoi hiljalleen rakentua uudelleen, päivä päivältä se näytti palaavan yhä enemmän ajassa taaksepäin. Asukkaista puolet oli myrsky vienyt mukanaan, mutta henkiin jääneille oli tärkeää nostaa Arcadia Bay taas entiseen loistoonsa.

Chloe ja Max makasivat vuoteessaan. Heidän uusi asuntonsa oli pieni puutalo aivan rannan tuntumassa. Vaikka kaiken tapahtuneen jälkeen Max olisi mieluiten muuttanut pois kaupungista ja ottanut hieman taukoa kaikkeen tapahtuneeseen, hän ei ollut kyennyt sanomaan sitä Chloelle. Eivätkä he olleet juurikaan keskustelleet myrskyä edeltäneistä tapahtumista. Max ei ollut täysin varma, mitä Chloe tiesi ja mitkä oudoista kauheuksista olivat pyyhkiytyneet kokonaan pois aikamatkailun ansiosta. Chloekin oli keskittynyt niin kovin kaupungin kunnostamiseen, ettei ollut edes huomannut ystävänsä vaitonaisuutta.

Nyt he kuitenkin asuivat yhdessä. Chloen vanhempien sekä Davidin menehdyttyä Max oli muodostunut tärkeimmäksi tukipilariksi Chloen elämässä. Heidän uusi kotinsa oli suloinen, siinä oli kaksi makuuhuonetta ja pieni keittiö. Terassilta aukesi näköala aavalle merelle ja talon vierellä matkaa valaisi majakka. Chloelle paikka oli merkityksellinen. Hän puhui usein siitä, kuinka meren äärellä hän oli lähellä myrskyn mukaan huuhtoutunutta äitiään. Eikä Max yksinkertaisesti pystynyt kertomaan Chloelle, kuinka majakan näkeminen keittiön ikkunasta sai hänen vatsansa vääntämään. Sisimmässään Max tiesi olevansa auttamattoman syyllinen siihen, että Joyce ja David olivat nyt poissa. Hänen täytyi vain niellä se kaikki syyllisyydentunto ja keskittyä tekemään Chloen elämästä niin onnistunutta kuin se tuhon jälkeen vain olisi mahdollista.

He olivat maanneet sängyllään vaitonaisina jo ehkäpä tunnin. Niin he usein tekivät, antoivat musiikin pauhata Chloen makuuhuoneen tutussa sotkussa ja tuijottelivat vain valkeaa kattoa. Toisinaan Chloe sytytti tupakan, Maxkin sai osansa, mutta pääosin he vain kelluivat hiljaisuudessa. Eikä Max voinut kiistää, että siinä hänen oli hyvä olla. Huolimatta siitä, että hänen oli toisinaan syyllisyydentunnostaan johtuen vaikea katsoa tai koskettaa sinitukkaista ystäväänsä, hän nautti Chloen rinnalla lepäämisestä. Toisinaan hän jopa unohti kaiken sen, mitä oli tapahtunut aikamatkojen aikana ja keskittyi vain ystävänsä kevyeen hengitykseen sekä oman sydämensä tasaiseen rytmiin.

Jokin oli kuitenkin pysyvästi muuttunut myrskyn jälkeen. Maxin ihosta oli tullut kylmä ja kalpea Chloen sormissa, heidän halauksensa jäivät lyhyiksi ja vaitonaisiksi. Maxin nauru oli kuin varjo entisestään. Heidän ystävyytensä ei ollut enää niin syvää kuin hetkeä ennen katastrofia. Tuntui siltä, että hurrikaani olisi pyyhkäissyt mukanaan puolet heidän yhteydestään.
Chloe tiesi, mistä Maxin poikkeava käytös johtui. Sen hän tunsi sydämessään, kuten kaikki muutkin ystävänsä mielenoikut. Chloen poispyyhityt muistijäljet olivat kuitenkin verottaneet heidän ystävyyttään, eikä voinut tarkalleen sanoa, paljonko Chloe todellisuudessa tiesi kaikista niistä seikkailuista, joita he kokivat seilatessaan ajan aalloilla.

Max vilkaisi ystäväänsä kuin tarkistaakseen, oliko tämä vielä siinä, hänen lähellään. Chloe katsoi takaisin kirkkaalla katseellaan. Hetken he vain katselivat, hymyilivät toisilleen, sitten nauroivat. Chloen nauru hersyi tapansa mukaan ja ylitti musiikinkin. Max nauroi yhä lujemmin nähdessään Chloen nauravan. Hetken he vain nauroivat yhdessä, yltyivät toistensa naurusta yhä raikuvampaan iloon. Kesti monen monta hetkeä, ennen kuin heidän riehakkuutensa alkoi hiljalleen laantua ja he saivat pyyhittyä naurunkyyneleet silmäkulmistaan. He hiljenivät, jäivät katsomaan toisiaan.
”Max, tiedäthän…” Chloe aloitti. Sanat olivat takertua hänen kurkkuunsa ja hän joutui selvittelemään ääntään. Ilmassa leijui tuskaisen odottava hiljaisuus.
”En mä ole sulle vihainen tästä kaikesta. Et sä voinut tietää, mikä perhosefekti on. Teit parhaas, jotta selviäisin hengissä ja asiat vaan meni näin.”
Chloe hiljeni. Hänen silmäkulmastaan vierähti pieni kyynel. Max tiesi Chloen ajattelevan sitä, mistä he olivat puhuneet vain hetkeä ennen Arcadia Bayn tuhoa.
”Max… Musta vain tuntuu ihan hirveältä, kuinka monta ihmistä sä uhrasit, jotta pysyisin hengissä.” Chloen kyynelet jäivät vähäisiksi, mutta Max tiesi tämän itkevän sisällään. Hänen sydämensä tykytti yhtä kovemmin, vaativasti, eikä hän ollut varautunut siihen, että Chloe palaisi asiaan enää. He olivat vältelleet koko aihetta aina tuhosta tähän päivään saakka.

”Chloe…” Max aloitti, pyyhkäisten kyyneleen ystävänsä silmäkulmasta ja vältellen itkua itsekin.
”Ei siinä ollut oikeaa tai väärää ratkaisua. Kumpikin niistä vaihtoehdoista, jotka sain, olivat yhtä kamalia. Valitsin itsekkäästi, valitsin oman parhaan ystäväni.”
Chloen katse oli ymmärtäväinen, mutta silti surumielinen. Hän mietti, paljonko taakkaa Max kantoikaan, kuinka paljon hänen sisällään olikaan syyllisyyttä ja kuinka usein Max palasi mielessään kaikkiin niihin kasvoihin, jotka olivat huuhtoutuneet meren aaltoihin.

Chloe kääntyi kyljelleen ja veti Maxin lähemmäksi. Heidän välillään pyöri hiljaisia ajatuksia, tunteiden aallokkoa. Hetken he vain katselivat toisiaan, pysyttelivät hiljaa.
”Max…” Chloe lopulta särki hiljaisuuden ja tarttui Maxia kädestä. Hän tunnusteli tämän ihoa, vaimeaa vapinaa sormenpäissä. Maxin sydän löi niin kovin, että se muistutti häntä siitä myrskyisestä yöstä. Heidän välillään pyöri hurrikaaneja, ne tanssivat kiivaan sydämentykytyksen tahdissa.
”Kun sä kerran päätit pelastaa mut etkä Arcadia Bayta, meidän täytyy ottaa tästä kaikki irti.” Chloe kuulosti epätavallisen varovaiselta, eikä Max tiennyt, mitä tämä oikein tarkoitti. Vei hetken, ennen kuin Chloe viimein painoi myrskyltä maistuvat huulensa Maxin huulille. Ja siinä hetkessä he kumpikin hukkuivat lempeään ja turvalliseen aallokkoon, kaatuivat toistensa syleilyyn ja rakastivat pois menneen synkät ukkospilvet.
« Viimeksi muokattu: 20.06.2020 19:33:03 kirjoittanut Angelina »

Kiirsu

  • ***
  • Viestejä: 2 166
Vihdoin saavun tätä kommentoimaan, hävettävän myöhässä! Kiitos hirmusti tästä ficistä, en yhtään osannut odottaa Life is strange -ficciä synttäritekstiksi ja yllätyin tästä iloisesti! Tämä olikin ensimmäinen ficci tästä fandomista ja kyllä aivan mainio korkkaus tälle fandomille!

Oon kuunnellut tämän peli soundtrackia aika ahkerasti ja tykkää kamalasti kaikista noista biiseistä. Tämä kappale sopi kyllä hyvin tunnelmaltaan tähän tekstiin. Muutenkin pidin tunnelmasta tosi paljon. Olisi epärealistista, että kaikkien Arcadia Bayn tapahtumien jälkeen elämä olisi pelkkää hattaraa. Eikä tämä ollut kuitenkaan mitään sysimustaa angstia, vaan välissä oli myös valonpilkahduksia.

Tykkäsin tosi paljon siitä, että tässä oli selitetty kaupungin ja kaupunkilaisten kohtaloa. Se jäi itseäni eniten harmittamaan itse pelissä, ettei saanut tietoa siitä, selvisikö kukaan. Chloen äidillä ei varmasti olisikaan ollut mahdollisuuksia selvitä ja siksi tykkäsin siitä, että tässä äiti oli kuollut. Kuitenkin voisi luulla, että kaupungin laitamilla ihmisiä ja rakennuksia selvisi ehjänä, joten ei kaupungin uudelleen rakentaminen varmaan mahdotonta olisi.

Varmasti elämä tuon jälkeen olisi hankalaa missä tahansa, mutta varsinkin Arcadia Bay on erittäin raskas ympäristö. Lunnollisesti Chloe haluaa jäädä sinne, koska muistot ovat hyviä, mutta Maxilla paikkaan liittyy paljon pahoja muistoja ja syyllisyyttä.

Lainaus
Hän mietti, paljonko taakkaa Max kantoikaan, kuinka paljon hänen sisällään olikaan syyllisyyttä ja kuinka usein Max palasi mielessään kaikkiin niihin kasvoihin, jotka olivat huuhtoutuneet meren aaltoihin.

Tämä varsinkin on erittäin traaginen mutta tavallaan kaunis kohta. Max varmasti tuntee valtavaa syyllisyyttä kuolemista ja niin karua kuin se onkin, sehän tavallaan oli Maxin päätös. Mutta kuitenkin jollain tapaa hellyyttävää, että Chloe myös murehtii Maxin kantamasta taakasta ja yrittää saada tämän siirtymään elämässä eteenpäin.

Chloe tuntui tässä hieman rauhoittuneen ja kapinoivan vähemmän. Ehkä tuo tragedia palautti tyttöä maanpinnalle ja nyt tämä osaa nähdä, mikä on elämässä tärkeintä. Jotenkin suloista, kuinka Chloe yrittää kantaa kortensa kekoon kaupungin rakentamisessa, koska tätä olisi tuskin ennen kiinnostanut tällainen yhteisön hyväksi tehty työ.

Lainaus
Chloen poispyyhityt muistijäljet olivat kuitenkin verottaneet heidän ystävyyttään, eikä voinut tarkalleen sanoa, paljonko Chloe todellisuudessa tiesi kaikista niistä seikkailuista, joita he kokivat seilatessaan ajan aalloilla.

Tästä kohdasta tykkään paljon, koska Maxia piti pitkälti kasassa se, että Chloe oli jakamassa Maxin salaisuudet. Nyt kun aikamatkailu sekoitti Chloen muistoja, Max menetti osan omasta turvaverkostaan. Eikä tämä varmasti tahdo lähteä urkkimaan sitä, kuinka paljon Chloe todella muistaa heidän seikkailuistaan.

Lainaus
Maxin ihosta oli tullut kylmä ja kalpea Chloen sormissa, heidän halauksensa jäivät lyhyiksi ja vaitonaisiksi. Maxin nauru oli kuin varjo entisestään.

Tämä tääs on erittäin kaunista kuvailua! Tykkään varsinkin tuosta maininnasta kylmästä ja kalpeasta ihosta. Tässä välittyy hienosti epäsuoraan Maxin tuntemukset ja tyttöjen suhteen nykytilanne. Pidän tästä kivuliaasta mutta jollain tasolla kuitenkin toiveikkaasta tunnelmasta. Kaiken rakentaminen tyhjästä on vaikeaa, muttei mahdotonta. Se vain vie kauan aikaa. Ja ihana Chloen toteamus siitä, että pitäisi ottaa kaikki irti tästä tilanteesta. Tehty mikä tehty eikä mennyttä enää saa takaisin, joten ei kannata elää syyllisyydessä. Pidin siis kovasti toiveikkaasta lopusta ja myös siitä, ettei kaikki silti ole naurettavan onnellista.

Tämä oli tosi nätti teksti ja pidin hirveästi ajankohdasta, johon tämä oli sijoitettu! Tämä ikään kuin täytti niitä aukkoja, joihin jäin alun perin kaipaamaan vastauksia. Luen kyllä mielelläni lisääkin Life is strange -ficcejä, jos niitä intoudut kirjoittamaan! Kiitos tuhannesti tästä <3


And some people, dance.
"Ja pysyä loitolla heteromiehistä, lesboista ja biseksuaaleista."
-Severus Kalkaros

Puolimieli

  • Vieras
Ole hyvä, Kiirsu! Tavallaan pidin tästä itsekin, vaikka ehkä hain vähän reippaampaa fiilistä. Mutta mahtavaa kuulla, että pidit tästä - minulle tuli oikeasti aika kiva fiilis tätä kirjoittaessa ja oli kiva palata pelin maisemiin. :) Kiitos paljon kivasta kommentista!

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 12 546
  • 707
Tämäpäs oli kiva! Valitsin itse toisenlaisen lopun, sen jossa Chloe sai mennä, joten tulkinnat tästä toisesta todellisuudesta on mielenkiintoisia lukeja! Tämä oli sydäntäriipaisevan kaunis, joten kyllä todella tykkäsin! ♥ Itsekin olen kirjoitellut todellisuudesta, jossa Chloe jäi eloon, mutta tämä oli hyvin erilainen tulkinta siitä ja minusta mielenkiintoinen. Tykkäsin Maxin kipuiluista, kun se on ihan ymmärrettävää sen kaiken jälkeen. Otsikkokin oli vetovoimainen, joka veti fandomin lisäksi tämän pariin. :) Paritus on kyllä niin paras - ja vieläpä canonia, jos pelaa "oikein". ♥
“People can have lovers.
They can have friends. They can be together.



But when you think about it,
you’ll see that originally, we’re alone.”

Artsyann

  • Vieras
En ollut edes tullut ajatelleeksi, että tästäkin fandomista on joku täällä kirjoitellut!
En vain ole näköjään tullut käyttäneeksi hakua tarpeeksi  ;D

Itse olen pelannut pelin pariinkin otteeseen läpi, molemmat vaihtoehdot on siis tullut kokeiltua ja voin hyvin samaistua siihen kohtaan, missä Max totesi kummankin vaihtoehdon olevan paha. Tämä oli sellainen ficci, joka tuntui ikään kuin antavan täytettä sille tyhjälle ololle, mikä jäi pelin päätyttyä. Pidin erityisesti myös siitä, miten olit kirjoittaessa käyttänyt mereen ja myrskyyn liittyviä ilmauksia ikään kuin kielikuvina. Muutenkin jokainen tunne - erityisesti Maxin ikävät tuntemukset - välittyi tästä tekstistä, pystyin melkein elämään mukana, kuin olisi kuunnellut, kun joku tuttu kertoo elämästään... 

Kiitos tästä tekstistä, vaikkakin lähes neljä vuotta myöhässä tätä kommentoin  :-[ :D