Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) > Toinen ulottuvuus

Tuntematon sotilas: Sinut vain, ja aikaa | K-11 | Lehto/Riitaoja, Lammio/Rahikainen | Joulukalenterific (24/24)

(1/8) > >>

Pura:
Nimi: Sinut vain, ja aikaa
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Tuntematon sotilas
Ikäraja: K-11
Paritukset: Lehto/Riitaoja, Lammio/Rahikainen
Genre: draama, joulufluff, romanssi, slow burn, moderni AU
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä rahaakaan saa.
Varoitukset: Myöhemmissä luvuissa pientä angstia, viittauksia seksiin sekä alkoholin käyttöä

Yhteenveto:
Lehto inhoaa joululahjoja, etenkin niitä, joita hän saa Rahikaiselta ja Määtältä.

Lehto puoliksi vihaa kämppiksiään hyvinäkin päivinä, eikä joulu heidän taloudessaan ole hyvä päivä. Sellaiseksi ihmiseksi, joka vihaa joulua, Lehto on valinnut kämppäkaverinsa harvinaisen huonosti; hän on valinnut tolkuttomia perseilijöitä, joiden mielestä on hyvin hauskaa ärsyttää häntä ostamalla hänelle typeriä lahjoja. Muutamina edellisinä vuosina Lehto on saanut kaikkea seksileluista self help -kirjoihin ja jouluteemaisiin rumiin vaatteisiin. Hän ei vieläkään tiedä, mistä ne saivat sellaisen idean tai miksi helvetissä se piti toteuttaa, mutta viime jouluna paketista paljastui lahjakortti halauspalveluun. Nyt se pitäisi käyttää ennen kuin se menee vanhaksi.

/
24 lukua glögintuoksuista joulumieltä ja yliannostus halauksia.

A/N: Tästä tulee nyt sitten ihan ihka aito joulukalenterificci, eli joka päivä ilmestyy uusi luku. Osapuilleen 50% Lehto/Riitistä, 50% Lammio/Rahikaista ja 100% jouluista sekoilua. Toivottavasti tykkäätte! <3
Löytyy myös AO3:n puolelta.
Spinoff: Takaperin kunnes pysähdytään, K-15, Mielonen/Sinkkonen

-

Luukku 1 - Lauantai


Lehto vihaa joulua.

Hän on vihannut sitä niin kauan kuin muistaa. Kaikki siihen liittyvä meuhkaaminen on täysin turhaa, kaikki se tekopirteys ja hartaus ja väkinäinen ilonpito.

Ehkä eniten häntä vituttaa se, että sitä ei pääse pakoon. Kaikenlaisia jouluherkkuja tuputetaan joka tuutista ja korneja koristeita pitää katsella kaikkialla. Mihinkään kodin ulkopuolella ei marraskuun lopun jälkeen voi mennä joutumatta kuulemaan rasittavia, jouluisia renkutuksia. Niitä soitetaan radiossa ja kaupoissa ja työpaikalla ja bussissa. Moni ääliö kehtaa vielä hyräillä tai suorastaan laulaa mukana, yleensä vielä tuskallisen epävireisesti.

Jotenkin kaikki kuvittelevat, että pelkän vuodenajan takia kaikkien täytyy nyt olla iloisia ja hyväntahtoisia ja välittää toisista. Lehdolta sellainen ei oikein onnistu hyvänäkään päivänä, eikä hän nyt helvetti soikoon jonkin kaupallisen juhlapäivän takia aio enempää yrittää.

Nykyään sitä joutuu sietämään vähän vähemmän, nyt kun Lehto asuu omillaan. Hänen viimeisessä sijaisperheessään joulusta yritettiin hirveästi tehdä asiaa, ja se jos mikä ärsytti Lehtoa. Kun Lehto viisitoistavuotiaana päätyi sinne, hän hämmentyi ensin kovasti kun yhtäkkiä hänkin sai lahjoja. Ei hän ollut tottunut sellaiseen, että hänelle haluttiin antaa asioita. Se vaivaannutti; ei hän itse osannut ostaa toisille mitään ajattelevaista vastalahjaksi, eikä hänellä ollut rahaakaan. Kaikki Kaarnan äijän hänelle tuputtamat taskurahat menivät siihen aikaan tupakkaan ja bensaan ja moponrämän korjauttamiseen. Jouluruuistakaan hän ei välittänyt, vaikka Kaarnan eukko niitä ihan kelvollisesti laittoikin.

Ukko puolestaan tekemällä teki heille perinnettä. Istutti olohuoneeseen katsomaan jotain saatanan Lumiukkoa ja kyseli Lehdolta mielipidettä kuusen koristelusta. Ei hän osannut sellaiseen mitään sanoa, paitsi että älähti siinä vaiheessa kun Kaarna kaivoi kaapista kolmannet jouluvalot, koska täytyihän siinäkin touhussa helvetti soikoon joku roti olla.

Se oli kaikki niin väkinäistä, mutta joinain hetkinä Lehdon oli pakko huomata, että hänellä oli melkein hauskaa. Kun joulupipareihin taiteiltiin koristeeksi kirosanoja, kun kissa kiipesi kuuseen ja kaatoi sen. Kaarnat menivät joulukirkkoonkin, mutta sinne Lehtoa ei sentään koskaan pakotettu. Hän sai sillä aikaa saunoa yksin, ja vaikka hän verotti jääkaapin kaljavarantoja aika tavalla, ne eivät edes ärähtäneet siitä mitään. Lehto ei oikein koskaan osannut suhtautua sellaiseen sallivuuteen, mutta olihan sen kanssa vähän helpompi elää kuin jatkuvan ripityksen tai selkäsaunojen.

Lehto muutti lukion ja intin jälkeen pois, ja päätti alkujaan, ettei menisi enää milloinkaan takaisin. Se oli onnistunut hyvin aiempienkin perheiden kanssa; ei hän tunkenut väkisin sinne, minne häntä ei haluttu. Ne saivat kaikki hänen puolestaan painua helvettiin, ja hän niiden. Kaarnat ovat kuitenkin erilaisia. Jostain kumman syystä ne väittävät kivenkovaan pitävänsä hänestä, vaikka ei hän ole tehnyt mitään aiheuttaakseen sellaista. Ei hän halunnut mitään sellaista.

Jotenkin ne saavat hänet aina ylipuhuttua, ja hän menee kuitenkin sinne joka joulu. Kyllä hän yrittää muutenkin pari kertaa vuodessa käydä, mutta etenkin jouluisin ne aina ehdottomasti haluavat hänet sinne, osittain perinteen takia ja osittain koska kaikilla on silloin loma. Lehtoa vähän hirvittää kuinka paljon hän joutuu ravaamaan siellä sitten, kun ne kohta ne jäävät eläkkeelle ja haluavat täyttää ylimääräisen vapaa-ajan hänen naamansa tuijottelulla.

Ei hän sitä varsinaisesti vihaa. Raivostuttaviahan ne ovat kaikessa kiltteydessään, ja kolmekymmentä vuotta häidensä jälkeen edelleen ällöttävän söpösti rakastuneita toisiinsa. Lehdolla on puhelin täynnä niiden romanttisilta etelänreissuilta lähettämiä lomakuvia, mutta ei hän kehtaa niitä poistaakaan.

Tänäkin jouluna hän varmasti päätyy sinne ja saa osakseen taas kiusallisen suuren lahjavuoren. Hänelle itselleen lahjat ovat edelleen ongelma. Lehto käy nykyään töissä ja hänellä on kyllä rahaa, mutta lahjojen osto ei ole helpottunut ollenkaan. Hän ei osaa sitä, ja hetken ostoskeskusessa turhautuneena harhailtuaan päätyy aina Alkoon ja ostaa kaikille jotain viinaa.

Hän vihaa edelleen myös saada lahjoja. Ne ovat liikaa, häneen kulutetaan liikaa rahaa, ja se saa hänet kiusaantuneeksi ja vihaiseksi. Ei hän saa lahjoja muilta kuin Kaarnoilta ja Määtältä ja Rahikaiselta, mutta silti, sekin on liikaa. Kaarnoilta ne edes ovat jotenkin hyödyllisiä. Villasukkia, liian suuria summia ruokakaupan lahjakorteilla, uusi dvd-soitin, paistinpannuja.

Rahikaiselta ja Määtältä taas… Lehto puoliksi vihaa kämppiksiään hyvinäkin päivinä, eikä joulu heidän taloudessaan ole hyvä päivä. Sellaiseksi ihmiseksi, joka vihaa joulua, Lehto on valinnut kämppäkaverinsa harvinaisen huonosti. Hän on valinnut tolkuttomia perseilijöitä, jotka vain innostavat toisiaan kaiken maailman kepposteluun. Lehto ei voi väittää, etteikö itse lähtisi siihen silloin tällöin mukaan, ettei joskus itse olisi se pahin takapiru, mutta silloin häntä ei naurata, kun pilat kohdistuvat häneen itseensä. Sen lisäksi, että etenkin Rahikainen juhlii joulua kuun alusta asti äänekkäästi ja iloisesti, niiden kummankin mielestä on hyvin hauskaa ärsyttää Lehtoa ostamalla hänelle typeriä lahjoja. Muutamina edellisinä vuosina Lehto on saanut kaikkea seksileluista self help -kirjoihin ja jouluteemaisiin rumiin vaatteisiin.

Viime vuonna hän sai niiltä sixpackin jotain äklömakeaa lonkeroa, kauniisti käsityönä tehtyjä falloksen muotoisia suklaatikkareita, sekä lahjakortin. Hän ei vieläkään tiedä, mistä ne saivat sellaisen idean tai miksi helvetissä se piti toteuttaa, mutta paketista paljastui viime jouluna kuuden kerran lahjakortti halauspalveluun.

Lehto ei ollut edes tajunnut ensin, mitä helvettiä sellainenkin tarkoitti. Rahikaisen ja Määtän virnuillessa vieressä hän oli googlannut sen, ja löytänyt määritelmän. Että joku halailee ihmisiä työkseen. Kosketusterapiaa tai jotain.

Hän oli kääntynyt katsomaan Määttää ja Rahikaista raivokkaasti, koska mitä helvettiä.

“Vaan me kun ajateltiin että sinulle Lehto voisi olla hyväksi saada vähän fyysistä läheisyyttä”, Määttä oli hymyillyt seesteisesti.

“Kyllähän myö itekki sinnuu halittais ihan mielin miärin jos sie antasit, mutta kun ei niin ei”, Rahkainen oli jatkanut virnistellen. “Mut tuolta sie saat jonku nuoren ja nätin ihmisen kainaloos ja sillä on ihan koulutus siihen, että miten pietään toista oikein hyvin.”

Hyi helvetti. Lehto olisi melkein mieluummin ottanut lahjakortin johonkin seksuaaliseen palveluun. Ei hän helvetti soikoon mitään haleja tarvitse. Hänen kämppiksensä roikuvat hänessä ihan tarpeeksi, ja sitä tapahtuu muutaman kerran vuodessa. Sekin on sietokyvyn rajoilla. Lehdolla ei vieläkään ole mitään käryä siitä, mitä niiden päässä liikkui kun ne tätä ostivat.

Kai ne nyt tietävät, ettei kukaan ei koske Lehtoa, eikä Lehto sellaista halua tai salli. Ajatuskin pistää vihaksi, että joutuisi olemaan jonkun tuntemattoman hiplattavana. Niinpä lahjakortti unohtui työpöydän laatikon perälle, ja sinne se olisi kaikin mokomin saanut jäädäkin pölyyntymään kunnes olisi vanhentunut.

*

Lehto on autuaasti unohtanut koko asian, kunnes joulukuun ensimmäisenä päivänä Rahikainen päättää toimia rasittavan perusluonteensa mukaan, ja muistuttaa häntä.

Kello on puoli kahdeksan ja Lehto istuu keittiön pöydän ääressä koomaa muistuttavassa tilassa. Tietoisuus on hämärä, ja silmäluomet ovat niin raskaat, etteivät pysy auki millään. Hän ryystää silmät kiinni mustaa kahvia isoimmasta omistamastaan mukista ja hänen edessään pöydällä on pari mitenkuten voideltua ruisleipää, mutta hän on liian unessa edes syödäkseen kunnolla.

Ulkona on vielä täysin pimeää, mutta lumisade erottuu sisälle asti. Lehdon pitää lähteä töihin pian. Määttä istuu häntä vastapäätä ja lukee lehteä. He eivät ole sanoneet toisilleen vielä sanaakaan, vaikka ovat istuneet tässä jo ainakin vartin. Hiljaisuus ei ole kiusallinen, vaan heidän on hyvä näin, mitään ei tarvitse sanoa. Aamurutiini onnistuu helposti puhumattakin, sillä se on ollut pitkälti sama jo muutaman vuoden. Määttä keittää kahvit ja Lehto raahaa muut tarvikkeet jääkaapista pöydälle. He syövät usein hiljaisuuden vallitessa, kunnes Rahikainen päättää nousta ja täyttää keittiön höpötyksellään milloin mistäkin aiheesta.

Määttä on äskettäin omaksunut Lahtiselta tavan tehdä kahvistaan ihan hirveää. Siinä on kauramaitoa ja sokeria ja jouluisia mausteita, joiden voimakas haju ärsyttää Lehtoa etäisesti. Määttä siemailee sokerimössöään silmät puoliummessa ja hymyilee lehdenluvun lomassa aavistuksenomaisesti alas puhelimelleen, varmaan jollekin viestille Lahtiselta. Lehto ottaa leivän ja pureksii mekaanisesti samalla, kun lukee sanomalehden otsikoita väärin päin.

Hetken rauha keskeytyy, kun Rahikainen viimein raahautuu huoneestaan keittiöön.

“Huomenta”, se sanoo enemmänkin kahvinkeittimelle kuin Lehdolle ja Määtälle. Suuntaa sen luokse ja hörppää kahvia suoraan pannusta. Määttä vilkaisee sitä pahasti ja Lehto murahtaa vihaisesti. Rahikainen huokaisee kuin paraskin marttyyri ja kurkottaa kaapista suosikkimukinsa, jossa on isorintaisen pin up -tytön kuva. Jos kahvi olisi oikein kuumaa, tytön bikinit katoaisivat lämmön vaikutuksesta. Nyt kahvi on ehtinyt jäähtyä sen verran, että ne pysyvät päällä. Lehto on ihan kiitollinen.

Rahikainen istuu pöytään ja kaivaa puhelimen taskustaan. Aurinkoinen hymy valaisee vielä hetki sitten uniset kasvot, ja Rahikainen pompahtaa takaisin ylös. “Nythän on joulu!”

“Ei.” Lehto toteaa.

Rahikainen rientää hänestä välittämättä huoneeseensa ja tulee sieltä kohta valtavan joulukalenterin kanssa. Hän istahtaa takaisin pöydän ääreen ja etsii siitä ensimmäisen luukun iloisesti höpöttäen.

“On on. Muassa on lunta ja joululaulut soi joka paikassa ja miulla on mualiman paras joulukalenteri. Kyllähän tässä joulumiel heräis tylsemmälläki miähellä”, Rahikainen virnistää ja avaa luukun. Naurahtaa iloisesti.

“Täänhän mie voin ripustaa kuuseen kohan myö suahaan se pystyyn.”

Hänellä on kädessään luukusta löytynyt kirkkaan joulunpunainen ja kiiltävä luotivibraattori. Lehto sulkee tuskastuneena silmänsä ja juo lisää kahvia.

Määttä hymähtää, pyöräyttää silmiään. “Vaan olisihan se pitänyt arvata, että sinulle löytyy jostain tuollainenkin kalenteri.”

Rahikainen virnistää. “Maltaitahan tää makso, mut Lammion rahoilla mie tään tilasin. Tuskin sillä on mittään valittamistakaan kuhan piäsee näitä miun kanssa testoomaan.”

Lehto ei halua kuulla enää yhtään enempää Rahikaisen ja tämän poikaystäväntapaisen seksielämästä, joten hän juo kahvinsa loppuun ja nousee pöydästä vieden leipänsä mukanaan. Hän menee eteiseen pukeutumaan ja seuraa sivusilmällä kun Rahikainen ja Määttä rupattelevat jotain. Määttä muistaa kesken kaiken että hänelläkin on kalenteri, kaivaa sen keittiön kaapista ja laittaa magneeteilla kiinni jääkaapin oveen. Hänellä on ihan todella partiolaisten kuvakalenteri. Rahikainen nauraa hänelle, mutta Määttä näyttää olevan rehellisesti iloinen tutkiessaan ensimmäisestä luukusta paljastunutta pikkuruista kuvaa.

Lehto solmii kengännauhojaan kun Rahikainen huikkaa hänen nimensä keittiöstä.

“Mitä”, hän sanoo.

“Jokos sie oot käyttäny sen lahjakortin mikä myö Määtän kanssa siulle viime jouluksi hankittiin?”

Lehto mulkaisee häntä ja toivoo, että hänen tuntemansa inho kuvastuu kasvoista yhtä vahvana kuin hän sen tuntee. Miksi tuostakin nyt piti edes muistuttaa, kun hän oli jo ehtinyt unohtaa koko jutun.

“En helvetissä”, Lehto tokaisee totuudenmukaisesti.

“Alakkaa olla kiire sitte! Miun muistaakseni se mennee vanhaks pari päivää ennen aattoo.”

“Jos se sua niin huolestuttaa, niin saat kyllä käyttää sen ihan itse”, Lehto ärähtää.

Rahikaista naurattaa. “Just tuon takkii myö se siulle hommattiin. Voisit sieki suhtautuu elämään vähän kevyemmin jos saisit sillon tällön vähän hellyyttä. Mie saan sitä iha tarpeeks ja ylikin, mut siulle mie suosittelisin kyllä. Ettei mee hukkaan kaikki miun ja Määtän pojan kovalla työllä ansaitut rahat.”

Rahikainen ei kyllä ole tehnyt elämässään päivääkään rehellistä työtä. Lehto ei edes vaivaudu vastaamaan tuollaiseen, vaan heittää takin niskaansa ja lähtee töihin. Hän ei todellakaan aio hankkia mitään… maksettua seuraa, itseään halailemaan. Ei helvetissä.

Pura:
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: Vähän angstia
A/N: Toinen luku! Tässä päästään vähän syvemmälle Lehdon mietteisiin. Arvostaisin kovasti kommentteja, jos joku tätä lukee :'D

-

Luukku 2 - Lauantai ja sunnuntai


Lehto miettii sitä pirun lahjakorttia töissä koko päivän.

Hän ajaa vuoronsa aluksi yhden muuttokuorman Hervannan perukoille. Opiskelijapojat, joille kuorma kuuluu, tulevat autossa mukana. Lehto taitaa mietteissään näyttää niin vihaiselta, että ne säikkyvät häntä, sillä hiljaisempi ei juuri uskalla pukahtaa matkan aikana mitään, ja toinen taas höpöttää lakkaamatta turhia.

Lehto auttaa poitsuja kantamaan painavimmat huonekalut, eli vaatekaapin ja sängyn, kolmanteen kerrokseen. Sänkyjä on tosiaan vain yksi, sellainen juuri ja juuri kahden nukuttava, ja siinä kohtaa ne katsovat häntä niin varoen, että Lehtoa vituttaa. Mikä hän tässä olisi tuomitsemaan? On kyllä ihan totta, että ehkä hän vihaisine perusilmeineen ja isoiksi treenattuine käsivarsineen näyttää sellaiselta tyypiltä, jolta sitä voisi odottaa. Tatuoinnitkin hänellä on kuvaan kuuluen, mutta talvella niitä ei sentään näy vaatteiden alta. Hänelle vaan on aina ollut hyväksi näyttää vaikeasti lähestyttävältä, koska silloin kukaan ei tosiaan lähesty. Ei hän silti ihan ilman syytä ketään hauku tai hakkaa, etenkään jotain nuoria homopareja. Toinen näistä on kuin naiivi pieni koiranpentu, ja toinen fyysisesti isompi hujoppi mutta näkyvästi hermostunut. Täytyy niiden melkein parikymppisiä olla, mutta ne näyttävät niin nuorilta kummatkin. Ihan niinkuin Lehto tuollaisia jaksaisi kiusata.

Jotenkin vituttaa vaan nähdä sitä arkipäiväistä läheisyyttä. Ne ovat niin kotona toistensa tilassa; laskevat muina miehinä käden toisen olkapäälle, vaihtavat pienen suukon tavaroiden kannon lomassa kun luulevat, ettei Lehto näe. Ne ovat lapsellisen innostuneita ensimmäisestä yhteisestä asunnosta, vilkuilevat jatkuvasti toisiaan hymyillen ja oikein hehkuvat hermostunutta, epäuskoista onnea. Vuokranantaja on jo ehtinyt vaihtaa postiluukkuun niiden nimet, eripariset kirjaimet julistavat, että täällä asuvat nyt Salo ja Sihvonen. Sekin saa pojat hymyilemään niin onnellisina, että Lehdon vatsaa vääntää.

Se pienempi, Matias sen nimi taisi olla, tarjoutuu keittämään kahvit kiitokseksi, mutta Lehto kieltäytyy ja häipyy heti kun suinkin pystyy. Keikasta jää rauhaton ja outo olo. Lehto yrittää olla ajattelematta sitä ajaessaan pakettiauton takaisin huoltoaseman pihaan ja kävellessään sisälle pitämään kahvitaukoa, mutta ei siitä tule oikein mitään.

Hän on loppupäivän kassalla ja vaikka päivä on lauantaiksi tavallistakin kiireisempi, ei hän pääse levottomista ajatuksistaan eroon. Hänen työnsä on välistä niin helvetin monotonista, että ajatukset harhailevat väkisin muihin juttuihin. Rahan takia sitä vaan tehdään eikä siksi, että se olisi jokin älyllisesti stimuloiva kutsumusammatti. Lehto myy bensaa, myy munkkeja ja kahvia, kirjaa pakettiautovarauksia, paistaa ranskalaisia, myy kaljaa, kuuntelee työkaverin höpinöitä, myy tupakkaa, myy lisää kahvia ja lisää bensaa. Asiakkaana on romuluisia rekkamiehiä, halvan kahvin perässä tulleita pihejä kahvittelijoita, meluisia lapsiperheitä. Kaikki hoituu autopilotilla, ja mieli on vapaa pyörittelemään ikäviä juttuja niin pitkään, että se alkaa tosissaan raivostuttaa.

Lehto ei voi olla ajattelematta niitä opiskelijapoikia, sitä intiimiyttä. Määttää ja sitä sen Lahtista ja niiden arkista söpöilyä, sen näennäistä helppoutta ja kotoisuutta. Kaarnoja ja niiden vuosikymmeniä kestänyttä vakaata liittoa. Rahikaistakin, ja sitä sen jätkää, jonka kanssa Lehto ei ole koskaan vaihtanut puolta sanaa enempää, mutta josta hän tietää aivan liikaa Rahikaisen innostuneen kehuskelun takia.

Kaikki se saa hänet ajattelemaan itseäänkin, vertaamaan omaa tilannettaan muihin. Hänellä ei ole sillä tavalla ketään. Ei hän haluakkaan, ihan oikeasti ei - mutta. Hän ei voi sille mitään, että hänellä on joskus sellainen… tunne. Sellainen kihelmöivä kaipaus, vaikkei hän oikein edes tiedä, mitä kaipaa.

Ei se ole mikään järjellinen juttu, vaan sellainen pohjaton ahdistus, tunnereaktio jota hän ei ymmärrä tai osaa käsitellä. Se kerääntyy Lehdon ihon alle kunnes olo on rauhaton koko ajan. Sähkövirta kulkee hänen lävitseen, sätkähtäen vahvemmaksi aina, kun joku koskettaa häntä.

Halaukset Määtältä ja Rahikaiselta tuntuvat pahalta, liian paljolta, siltä kuin hermot palaisivat. Samalla niiden kosketus tuntuu niin hyvältä, että Lehdon on pakko ärähtää ja työntää ne pois. Jos hän antaisi niiden olla siinä, jos hän halaisi takaisin, hän ei välttämättä pystyisi päästämään irti. Hänestä tuntuu, kuin hän tarvitsisi kosketusta enemmän kuin mitään muuta, mutta hän ei halua sitä.

*

Töiden jälkeen Lehto menee salille kun ei muutakaan keksi. Hän lämmittelee nopeasti ja huolimattomasti ja tekee sen jälkeen rankkoja sarjoja kahden tunnin ajan. Äärimmäinen fyysinen rasitus karkottaa kihelmöivän olon ja auttaa tyhjentämään pään. Jäljelle jää vain polte lihaksissa ja tunne onnistumisesta, kun hän nostaa penkistä enemmän kuin kukaan muu.

Ennen pitkää muiden salillakävijöiden puuskutus alkaa kuitenkin käydä hermoille, eivätkä Lehdon lihaksetkaan kestä yletöntä rääkkiä. Hänen tekisi mieli jatkaa treeniä vaikka koko yön, mutta hän tietää, että jos hän aiheuttaa itselleen jonkinlaisen rasitusvamman, hän ei voi tulla salille pitkään aikaan, ja sitä riskiä hän ei halua ottaa. Tämä on yksi ainoista paikoista, joissa hän pystyy rentoutumaan, eikä hän halua ajatellakkaan millaista olisi, jos hän ei pääsisi silloin tällöin tänne purkamaan paineita.

Hän on ollut tällainen jo vuosia, mutta olo tuntuu pahentuvan koko ajan. Lehto saa sätkyn jos jonkun rekkamiehen koura hipaisee kassalla hänen kättään kun hän ojentaa vaihtorahoja. Hän värähtää ja henkäisee terävästi aina kun jonkun työkaverin käsivarsi painuu hänen omaansa vasten kassalla. Se on naurettavaa ja säälittävää, eikä Lehto tiedä mitä tehdä.

*

Kotona Lehto käy nopeassa suihkussa, syö jääkaapista makaronilaatikon jämät ja sulkeutuu sitten huoneeseensa. Hän kuulee Rahikaisen tai Määtän liikuskelevan asunnossa ja katsovan televisiota, mutta häntä ei juuri nyt huvita nähdä niitä. Hän menee sänkyyn aikaisin ja käpertyy pienelle kerälle tyynynsä ympärille.

Sänky tuntuu kylmältä ja tyhjältä. Lehto pyörii rauhattomana koko yön, nukkuu lopulta vain muutaman tunnin.

*

Aamulla hän nousee aikaisin ja raivosiivoaa ensin oman huoneensa ja sitten yhteisetkin tilat. Uneton yö painaa, mutta hänessä asuu kumma rauhattomuus, joka ei anna hänen olla paikoillaan. Hän tiskaa kaikki likaiset astiat keittiöstä ja luuttuaa lattian. Ärähtää Rahikaiselle, joka kävelee kostean lattian poikki jättäen jälkeensä hiekkaa eteisestä, jota Lehto ei ole vielä ehtinyt imuroida. Rahikainen vain vaihtaa oudoksuvia katseita Määtän kanssa.

Puolen päivän tienoilla Määttä häipyy Lehdon siivousoperaation tieltä.

“Vaan voin minä sinut Lammion luokse matkallani heittää”, Määttä sanoo Rahikaiselle kysyvästi eteisestä.

“Kiitti, mut mie meen illalla vasta”, Rahikainen vastaa. “Sillä oli jottain.”

Määttä hymyilee, kun Rahikainen noin suoraan myöntää olevansa kuitenkin menossa Lammion luo. Sitten se kiskoo kengät jalkoihinsa ja kietoo kaulaansa niin pitkän ja paksun harmaan huivin, että näyttää täysin hukkuvan sen sisään, ja astuu ulos pakkaseen.

Rahikainen jää ‘auttamaan’ Lehtoa. Käytännössä auttaminen tarkoittaa sitä, että se röhnöttää sohvalla ja katsoo samaan aikaan Game of Thronesia televisiosta, tekee läppärillä jotain koulujuttua ja häiritsee Lehtoa jatkuvalla pulinalla. Aiheena ehtii olla niin pikkujoulubileet, joku kuuma professori yliopistolta, sen hänen joulukalenterinsa sisältämät yllätykset, kuin myös sarjan Cersei Lannister.

“Tiiätkö sie semmosen hienon termin ku MILF? Koska tuossa on nimittäin sellanen äippä joka sais tehä miulle ihan mitä vuan. Se on sillein pelottavalla tavalla seksikäs, eikö ookkin? Nyt kun mietin niin se taitaa olla miun juttu...”

Lehto vastaa vain epämääräisellä, tuskaisella murahduksella. Hän pyyhkii vihaisesti pölyjä ja ehtii jo harkita Rahikaisen heittämistä ulos, mutta sitten sen puhelin soi ja puhetulva taukoaa.

Rahikainen laittaa sarjan pauselle ja vastaa. “Terve. Mitäs siulla on piälläs?”

Se nauraa vastaukselle, jota Lehto ei kuule, mutta rauhoittuu sitten kuuntelemaan. Se on hetken hiljaa ja sen kasvoille nousee hölmö hymy.

“Nyt jo? Voinha mie. Joo. Mennee ehkä puol tuntii. Joo. Nähhään kohta.”

Se lopettaa puhelun ja onkii sohvapöydän alta repun, johon työntää läppärinsä.

“Mie lähen sinne”, Rahikainen ilmoittaa, eikä sen tarvitse edes selventää mihin, koska Lehto kyllä tietää. Rahikainen ei oikeastaan ole nykyään missään muualla kuin yliopistolla, kotona, satunnaisissa bileissä ja Lammiolla. Se jaksaa edelleen väittää kivenkovaan Lammion olevan vain säätö muiden joukossa, mutta ei sitä tässä vaiheessa usko enää kukaan. Kyllä tyhmempikin näkisi, että täysin kusessahan se siihen on.

Rahikainen nousee venytellen sohvalta, ja kerää satunnaisia tavaroita reppuun pöydältä, lattialta ja huoneestaan. Sitten hän heittää paksun takin niskaansa, huikkaa Lehdolle hyvästit ja lähtee. Lehto etsii siivouskaapista kumihanskat ja pesee vessan.

Siivous ei juuri enää paranna hänen mielialaansa. Kumihanskojen lateksi tuntuu ranteiden ympärillä häiritsevältä, puristaa kuin käden ote, ja Lehto vihaa sitä. Vihaa sitä, kuinka kauan hänellä on ollut tällainen olo, kuin hän olisi samaan aikaan kiristyvä jousi ja pohjaton kaivo. Hän repii hanskat pois, pesee kätensä kahteen kertaan.

Ajatukset palaavat jatkuvasti siihen korttiin, ja lopulta hän alentuu menemään huoneeseensa ja etsimän sen sekalaisesta paperipinosta, jonka pohjalle hän sen lähes vuosi sitten työnsi.

Kortti on paksua kartonkia, hempeän vaaleansininen. Sisällä lukee koukeroisella käsialalla firman nimi, kortilla lunastettavien sessioiden määrä, ja puhelinnumero josta ajat on kai tarkoitus varata.

Sen enempää miettimättä Lehto istahtaa sängyn reunalle, näppäilee numeron puhelimeensa ja soittaa. Hyvä, että asunto on tyhjä ja hänellä ei ole yleisöä juuri nyt, sillä hän tuntee poskiensa palavan punaisina jo ennen kuin kukaan edes vastaa.

Pian sieltä vastataan vaikka on sunnuntai. Joku pirtsakka Sirkka siellä ilmoittaa iloisesti Lehdon soittaneen Hellyyden Ammattilaisten asiakaspalveluun. Lehto haluaa lyödä naiselle luurin korvaan heti paikalla.

Jokin kuitenkin estää ja pakottaa hänet puhumaan. “Mulla olisi… tämmönen lahjakortti. Teille. Lukee että kuusi kertaa.”

“Oi miten kivaa!” Sirkka kujertaa. “Luetko ääneen siitä sarjanumeron niin että mä löydän sen täältä koneelta? Sen pitäisi löytyä kortin kääntöpuolelta.”

Lehto lukee. Ääni kuulostaa hänen omaan korvaansa käheältä ja tukahtuneelta.

“Joo, täältä se löytyykin!” Sirkka vahvistaa. “Sulla olis aatonaattoon asti aikaa käyttää tämä kortti ennen kuin se menee vanhaksi. Varataanko heti sulle ensimmäinen tapaaminen?”

Ei helvetti. Mitä ihmettä Lehto oikein on tekemässä. Sormi on jo napilla joka katkaisisi puhelun ja lopettaisi tämän hulluuden siihen, mutta Lehto jänistää viime hetkellä.

Helvetti, miten paha se voi olla. Mitä jos kokeillaan nyt sitten. Jos, ja kun, hän ei pidä siitä, hän voi pakottaa Rahikaisen ottamaan kortin takaisin. Kuka tietää, ehkä se tosiaan on niin hirveää, että hänen typerä kehonsakin tajuaa, ettei hän oikeasti tarvitse tai halua kenenkään kosketusta.

“Varataan”, hän kähähtää.

“Haluaisitko sä halijan olevan nainen vai mies?”

Kysymys yllättää kuin isku vyön alle, ja Lehto vastaa refleksinomaisesti ‘mies’ ennenkuin edes harkitsee. Vittu. Ei hän nyt ihan niin homo ole kuin miltä nyt vaikuttaa.

Eihän tässä edes ole mitään. Sellaista.

Jotenkin ajatus jonkun naisen halittavana olemisesta vain ahdistaa vielä enemmän kuin jonkun miehen. Naiset tuoksuvat usein kukilta ja ovat jotenkin pehmeitä. Ja puhuvat enemmän kuin miehet, sillä tavalla ettei Lehto osaa suhtautua siihen. Tällaiseen ammattiin hakeutuvat varmaan muutenkin sellaiset sosiaaliset ja äidilliset naiset, ja ne suorastaan kammottavat Lehtoa. Ei hän halua, että hänestä yritetään huolehtia.

“Näin joulun alla meillä on aikataulujen kanssa vähän tiukkaa”, Sirkka keskeyttää Lehdon ajatukset, “mutta Ristolla näyttäisi olevan nyt tiistaina vapaa aika? Mitä sanoisit siitä?"

Tiistai on niin pian. Ihan liian pian. Pieni paniikki hiipii Lehdon takaraivoon, mutta ei hän enää tässä vaiheessa kehtaa perääntyäkään. Ja toisaalta, jos hän kärsii tämän ylihuomenna, niin sitten se on siinä. Nopeasti ohi, eikä sitä sen jälkeen tarvitse enää miettiä.

“Käy”, hän sanoo yksinkertaisesti. Antaa kysyttäessä osoitteensa ja saa vielä varmistuksen, että tämä Risto ilmestyy nyt sitten paikalle tiistaina seitsemältä. Halaamaan Lehtoa kahdeksi tunniksi.

Lehto lopettaa puhelun epäuskoisessa sumussa, ei oikein edes rekisteröi, kun Sirkka toivottaa hänelle mukavaa illanjatkoa. Hän kellahtaa selälleen sänkyyn haudaten kasvot käsiinsä. Mitähän helvettiä tässä nyt tuli tehtyä?

Lehto hautautuu peittoihin ja ihmettelee itseään. Hän tietää jo nyt, että siitä tulee helvetin kiusallista. Tuskin hän pystyy antamaan sen jätkän edes hipaista itseään. Järkevintä olisi soittaa nyt heti uudelleen ja perua koko juttu. Niin hänen pitäisi tehdä.

Lehto katsoo pitkään puhelinta vieressään sängyllä, mutta ei tartu siihen.

Pura:
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: Vähän angstia, jokunen viittaus seksiin
A/N: Kolmas luukku, tällä kertaa vähän Rahikaista ja Lammiota!

-

Luukku 3 - Maanantai


Rahikainen herää siihen, kun Lammio nousee sängyn reunalle istumaan ja päästää lakanoiden väliin varhaisen talviaamun purevankylmää ilmaa. Hän ynähtää tyytymättömästi ja kurottaa nappaamaan Lammion ranteesta kiinni, ennen kuin tämä ehtii nousta sängystä ja lähteä.

“Mitäs?” Lammio kysyy puoliksi kuiskaten ja pyyhkäisee hiuksia syrjään Rahikaisen kasvoilta. Huoneessa on hämärää, mutta Rahikainen erottaa hänen kasvoillaan leikkivän pienen hymyn. Lammion omat hiukset ovat vielä sotkussa ja avoimen kauluksen välistä näkyviä paljaita solisluita koristaa muutama punertava jälki edellisestä illasta. Pian Lammio sulkee tämän unisen pehmeyden huolitellun univormun ja virallisuuden alle, mutta sitä ennen Rahikainen haluaa nauttia siitä hetken. Hän ei päästä Lammion kädestä irti, silittää vain pehmeää ihoa peukalollaan.

“Eikö nyt oo vielä aika aikasta nousta?” Rahikainen kysyy.

Lammio vilkaisee puhelintaan. “Kello on puoli seitsemän. Sinä voit nukkua vielä.”

“Mitä sie näin aikasin? Mie luulin, että siulla alko työt vasta yheksältä tännään?” Rahikainen tietää äänensä marisevan sävyn ärsyttävän Lammiota, mutta hän ei välitä. Hän ei vain millään tajua, miksi joku nousisi lämpimästä sängystä vapaaehtoisesti yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Väsymys painaa häntä itseään vielä sänkyyn kiinni ja tekee silmäluomista raskaat. Hän räpyttelee hitaasti ja katsoo ylös Lammioon, joka näyttää ärsyttävästi olevan täysin hereillä ja virkeä.

“Niin alkavatkin, mutta ajattelin käydä lenkillä”, Lammio vastaa ja tuhahtaa Rahikaisen tuskaiselle ilmeelle.

“Sielä on pakkasta”, Rahikainen huomauttaa. Pitäisi olla sanomattakin selvää, ettei ulos kannata nyt mennä kuin äärimmäisessä hädässä, mutta Lammio ei jaa tätä mielipidettä. Hänen mielestään pakkasessa pinkominen tekee jotenkin hyvää. Hoitaa ruumista ja karaisee luonnetta, tai jotain sinne päin.

“Tiedän”, Lammio sanoo pyöräyttäen silmiään. Hän nousee ylös, ja Rahikaisen täytyy viimein irrottaa otteensa. Hän murahtaa kylmän ilman koskettaessa itseään taas. Lammion ilme on tympääntynyt, mutta hänen kätensä ovat hellät asetellessaan paksua untuvatäkkiä paremmin Rahikaisen päälle.

“Jää sinä vain nukkumaan. Minä menen suoraan sitten töihin, käyn siellä suihkussa. Nähdäänkö illalla?” Lammio kuulostaa siltä, ettei vastaus kiinnosta, että hänelle on aivan se ja sama pysyykö Rahikainen täällä koko päivän vai lähteekö hän kotiinsa, mutta Rahikainen näkee hänen lävitseen. Välinpitämättömyys on kuori, naamio, jollaisia he kummatkin itsepäisesti yhä edelleen käyttävät, vaikka kumpikin on pikkuhiljaa oppinut näkemään niiden läpi. Lammion katse vilahtaa vaivihkaa Rahikaisen kasvoihin ja heti pois, ja hänen sormensa hypistelevät pehmeän flanellipaidan hihaa rauhattomasti.

“En ossaa vielä sannoo. Miun pitäs käyä kaupassa, kotona ei oo taas oikein mittään ruokaa. Mut periaatteessa mie voisin kyllä lähtee vasta huomenna aamulla ja käyvä siinä sitten samalla”, hän pohtii ääneen. Yrittää pitää omankin äänensä vakaana ja olla näyttämättä sitä, ettei vieläkään osaa ihan varmaksi arvioida, miten Lammio tulee suhtautumaan tähän. Lammio kuitenkin vain nyökkää hyväksyvästi.

“Syöt varmaan yliopistolla, ja minä laitan sitten jotain illalla”, Lammio sanoo ja suunnistaa vaatekaapille. Hän penkoo sieltä juoksuhousunsa ja pitkähihaisen paidan, ja menee sitten kylpyhuoneeseen.

Rahikainen sulkee hetkeksi silmänsä ja kuuntelee vesihanan ääntä Lammion harjatessa hampaitaan.

Jos hän olisi oikein reipas, Rahikainen voisi lähteä mukaan lenkille. Jos hän olisi oikein viitseliäs, hän voisi heittää peiton pois ja asettautua tähän sängylle niin viettelevän näköisesti, ettei Lammion lenkille lähdöstä tulisi mitään, vaan he päätyisivät viettämään lenkille varatun ajan kierimällä lakanoissa. Juuri nyt Rahikainen on kuitenkin liian laiska tekemään sitäkään. Eilen tuli valvottua myöhään ja väsytettyä itsensä ihan kunnolla. Siitä muistuttelevat miellyttävästi hellänä olevat lihakset ja selän raapimisjäljet, jotka painuvat lakanaa vasten Rahikaisen kääntyessä selälleen. Kyllä hänelle uusintakierroskin maistuisi, mutta uni kuulostaa oikeastaan melkein houkuttelevammalta.

Rahikaisella on tänään luento vasta kahdelta, ja sen jälkeen toisen kurssin ryhmätyön viimeinen suunnittelukokous. Niitä ennen hän ehtii loistavasti nukkua vielä useamman tunnin ja kuitata vähän univelkaa. Olisi vain mukavampaa nukkua, jos Lammio olisi siinä lähellä. Hän on lämmin kuin patteri, tuoksuu hyvältä ja nukkuu hiljaa ja rauhallisesti. Täydellinen petikumppani siis. Ei Rahikainen sitä kenellekään myöntäisi, mutta nykyään hän nukkuu paremmin täällä, korkealaatuisten, silkinsileiden lakanoiden välissä ja Lammio kylkeensä käpertyneenä.

Vielä vuosi sitten Rahikainen ei millään olisi ollut osannut kuvitella tällaista. Silloin hänellä oli vielä kaikenlaista säätöä useamman ihmisen kanssa, parista tuutoroimastaan fuksitytöstä naapurin kolmekymppiseen bisnesnaiseen ja tämän nuorempaan miesystävään. Hän oli flirttaillut häpeämättömästi kenelle tahansa, ja kipannut sänkyynsä joka bileiden jälkeen eri ihmisen, ja rakastanut sitä vapautta. Oli hän tuntenut Lammion jo silloin, intiimistikin, muttei hän ollut arvannut, että lopulta tässä kävisi näin. Että kolmannen yliopistovuotensa syksyllä hän alkaisi pikkuhiljaa, ihan huomaamattaan ajautua Lammion sänkyyn useammin kuin kenenkään muun. Että hän alkaisi viettää täällä niin paljon aikaa, ettei sitä riittäisi enää muille satunnaisille hoidoille.

Ei Rahikainen odottanut, että hän ei enää haluaisi ketään muuta.

Oli kaikin puolin odottamatonta, että hänelle kävi näin, ihan vain hänen oman seikkailunhaluisen, uteliaan ja villin luonteensa takia. Hän on kaksikymmentäneljä, parhaassa iässä oleva kaunis, nuori ja viriili mies. Kuka nyt sellaisen odottaisi vielä vakiintuvan?

Etenkään sellaisen miehen kanssa kuin Lammio?

Lammiolla on lukematon määrä raivostuttavia luonteenpiirteitä. Hän on pahemman luokan kontrollifriikki; muiden käskyttäminen on hänen lempiviihdettään ja luultavasti myös hänen syvin kutsumuksensa. Hän haluaa ehdottomasti pitää kaikki langat omissa käsissään ja pyrkii aina toimimaan oman moraalisen koodinsa ja itselleen asettamansa tiukan kurin mukaisesti. Siitä ei lipsuta kuin humalassa, hyvin väsyneenä tai joskus seksin aikana.

Lammio vaatii kaikilta paljon, niin töissä kuin itse itseltäänkin. Rahikaista ärsyttää, miten Lammiolle on niin helvetin tärkeää olla niin helvetin kunnollinen. Yhteiskunnan, hienostosuvun ja armeijassa korkeaan asemaan kohonneen isäpapan mielipiteillä on enemmän väliä kuin sillä, mitä Henrik itse saattaisi salaa elämältä haluta.

Armeijaan hän ei sentään seurannut suvun miesten jalanjäljissä, mutta päätyi sitten poliisiksi. Melkein yhtä hieno ja kunnioitettava urapolku sekin, ja Lammio elää sille Rahikaisen mielestä vähän liikaa. Ottaa itsensä ihan liian vakavasti, ja samalla piilottelee kuorensa alla heikkoa itsetuntoa ja valtavaa määrää epävarmuutta. Auta armias, jos joku yrittää longottaa sitä kuorta nähdäkseen sen sisään. Silloin Lammio sulkeutuu täysin, rupeaa kylmäksi ja inhottavaksi, suorastaan julmaksi. Rahikainen ymmärtää sen kyllä, tietää sen olevan selviytymismekanismi, mutta ymmärtäminen ja hyväksyminen eivät ole sama asia. Hän ei voi kieltää, etteikö se sattuisi kovasti, kun yrittää lähentyä, ehkä auttaa ja lohduttaa, mutta tuleekin vain tylysti työnnetyksi pois. Hän ei voi kieltää, etteikö se pistäisi vihaksi.

Kaikkein pahinta Lammiossa kuitenkin on se, miten paljon Rahikainen hänestä pitää. Kaikkine oikkuineenkin, Lammio on aivan liian ihana. Rahikainen ei voi vastustaa häntä aamuisin, unisena ja pehmeänä, ei huonon työpäivän jälkeen kun hän on kireä ja ilkeä ja halveksuva. Hän rakastaa Lammion surusilmiä ja kaunista kehoa ja hänen äänensä pehmeyttä. Hän rakastaa Lammion tapaa käpertyä lähelle kun he nukkuvat yhdessä, rakastaa niitä pieniä huokauksia ja voihkaisuja, joita Lammion huulilta pääsee kun Rahikainen koskee häneen oikein. Hän rakastaa Lammion omistautumista työlleen, hänen kutsumustaan tehdä oikein. Hän rakastaa…

Niin. Ei sellaista sanota, ei myönnetä ääneen eikä mielellään edes itselleen, mutta kyllä Rahikainen tietää.

Lammio tulee kylpyhuoneesta, nyt juoksuvaatteisiinsa pukeutuneena, ja hymähtää huomatessaan Rahikaisen valvovan yhä. Hän poikkeaa vielä sängyn luo ja istuu siihen reunalle, lähelle Rahikaisen lantiota. Patja painuu kuopalle, ja Lammion viileät sormet sipaisevat Rahikaisen poskea ja hautautuvat sitten sotkuisten kiharoiden sekaan. Rahikainen vastustaa halua sulkea silmänsä ja kehrätä kuin tyytyväinen kissa. Sen sijaan hän katsoo Lammiota silmiin, ja tämän ilmeen varovainen pehmeys sattuu häntä. Lammio kumartuu suikkaamaan nopean suukon hänen huulilleen, ja jotenkin hänen rintaansa alkaa puristaa.

“Minä menen nyt”, Lammio sanoo hiljaa hänen huuliaan vasten. Rahikainen nyökkää.

“Nähhään illalla.” Hän nojautuu ylöspäin ja varastaa vielä toisen suukon, kolmannenkin. Lammio antaa hänen, mutta vetäytyy lopulta pois naurahtaen, posket punaisina. Silittää vielä Rahikaisen rintaa peiton läpi, ja kääntyy sitten pois, katoaa etsimään takkiaan. Rahikainen kuulee hänen kulkevan asunnossa kenkiä ja avaimia metsästäen, huikkaavan hyvästit, ja lopulta sulkevan oven takanaan.

Rahikainen sulkee silmänsä ja kierähtää kyljelleen. Hän sykertyy keräksi Lammion puolelle sänkyä, antaa lakanoissa viipyvän tutun tuoksun täyttää aistinsa. Häntä vaanii outo melankolia, tunne siitä, ettei näin voi jatkaa enää kauaa. Että jokin heidän hatarassa tasapainossaan pettää pian. Ehkä suvun ja yhteiskunnan paine käy Lammiolle liian kovaksi ja hän alkaa tosissaan kyseenalaistaa tämän suhteen. Ehkä Rahikainen itse ratkeaa salaisuuksiensa painon alla ja kertoo Lammiolle kaiken, mitä tuntee. Ehkä Lammio järkyttyy, eihän hän missään vaiheessa ole halunnut Rahikaiselta mitään ihan sellaista. Ehkä siitä syntyy konflikti, jota he eivät kestä.

Rahikainen huokaisee ja kiskoo peiton korviinsa, päättää nukkua vielä muutaman tunnin. Uni vie hänet nopeasti mailleen, eikä hänen hetkeen tarvitse huolehtia mistään.

Pura:
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: kiusallisuutta.
A/N: Lehto saa viimein vähän hellyyttä.

-

Luukku 4 - Tiistai

Lehdolla on aamuvuoro. Hän menee paikalle varttia vaille kuudeksi ja pistää kahvit kiehumaan, avaa ovet ja kytkee sähköt ikkunassa roikkuvaan valotauluun, joka julistaa heidän olevan avoinna. Seuraavat kahdeksan tuntia hän tekee töitä yhtä olemattomalla innolla ja mielenkiinnolla kuin aina muulloinkin.

Päivä on hiljainen. Se on huonompi juttu, koska Lehdolla on sen takia tavallistakin enemmän aikaa ajatella. Hermostus kuohuu mielessä ja hänen tekisi taas mieli soittaa ja perua koko juttu. Hän ei kuitenkaan pysty siihen, sillä ärtymyksen ja kiusaantuneisuuden joukkoon on hiipinyt uutta uteliaisuutta. Se ei anna hänelle rauhaa, vaan kuiskii jatkuvasti takaraivossa arvauksia siitä, millaista se tulee olemaan, millaiselta tuntuu kun joku koskettaa ja Lehdolla on lupa olla siirtymättä pois.

Lehto lähtee kahdelta kotiin. Rahikainen on jo siellä siellä, ja Lehto miettii, käykö se oikeasti edes sitä kouluaan ollenkaan. Kaupassa se on ainakin käynyt ja paistanut hiukan epäilyttävän näköisiä omeletteja. Lehto on kuitenkin nälkäinen ja ottaa ruokaa, kun sitä kerran tarjotaan. Rahikainen ei ole mikään loistava kokki, mutta kyllä sen pöperöt paremman puutteessa menevät kurkusta alas.

Määttä tulee töistä neljältä, ja he päätyvät sohvalle katsomaan taas Game of Thronesia, eivät siksi, että se erityisemmin kiinnostaisi muita kuin Rahikaista, vaan enemmänkin siksi, että levy oli edelleen asemassa ja he ovat liian laiskoja etsimään mitään muuta.

Määttä häipyy teemabiisin ajaksi keittiöön, kolisee siellä jotain ja kuuluu käyttävän mikroakin. Tulee kohta takaisin kolmen höyryävän glögimukin kanssa. Lehto ei ollut edes tietoinen, että heillä oli glögiä.

Määttä ojentaa mukit Lehdolle ja Rahikaiselle ja käy vielä hakemassa kaapista joulunpunaisen viltin. Tämä jouluisuus menee Lehdon mielestä jo vähän yli, mutta Määttä vain hymyilee hänen ärsyyntyneelle ilmeelleen ja istuu hänen ja Rahikaisen väliin. Hän asettuu pyytämättä ja vanhasta tottumuksesta lähemmäs Rahikaista kuin Lehtoa. Levittää peiton heidän kaikkien päälle ja laskee sitten käsivartensa sohvan selkämykselle. Rahikainen ottaa sen kutsuna ja käpertyy heti Määtän kylkeen. Laskee päänsä sen olalle, ja Määttä nojaa hetken poskeaan sen päälakeen. Rahikainen huokaa tyytyväisenä ja ryystää glögiään.

Lehdon takana oleva käsivarsi ei koske häneen, mutta pysyy vakaasti siinä. Määttä tietää, ettei hän halua tulla kosketuksi, mutta jaksaa yhä vain ilmaista sanattomasti, että Lehtokin olisi tervetullut nojaamaan häneen jos haluaisi. Lehto tuntee käsivarren lämmön takanaan vaikkei se aivan kosketa häntä. Tuntuu pahalta mutta samalla hyvältä, siltä miltä oikeastaan kaikki näihin jätkiin liittyvä tuntuu. Lehdon tekisi tavallaan mieli nojata kosketukseen, mutta hän ei kuitenkaan pysty.

He katsovat sarjaa pääosin mukavassa hiljaisuudessa. Silloin tällöin joku kommentoi, Määttä lähinnä ihailee ääneen lohikäärmeitä ja puvustuksen laatua. Lehtoa ei liiemmin kiinnosta. Hän samaistuu liikaa sarjan yleisen elämän ankeaan ilmapiiriin, näkee liikaa itseään Cleganessa ja nuorimmassa Starkin tytössä ja niiden keskinäisessä konfliktissakin.

Toisaalta sarjan yliseksuaalisuus huvittaa, niin Lehtoa kuin muitakin. Rahikainen kaivaa muina miehinä kossupullon sohvatyynyjen välistä, terästää glöginsä ja kehittää tissijuomapelin. Määttä hymähtelee sille, mutta vie lopulta pullon ja terästää omankin glöginsä.

Toinen jakso alkaa olla loppupuolella ja kello on vähän yli kuusi. Kohtalon hetki lähestyy uhkaavasti, ja Lehto haluaa Rahikaisen ja Määtän ulos täältä, sillä hän ei todellakaan ala halailla ketään niiden edessä.

“Mitä jos sanoisin”, hän aloittaa hitaasti, ja Määttä kääntyy katsomaan häntä. Rahikainen äännähtää kysyvästi mutta pitää katseensa edelleen televisiossa.

“Mitä jos sanoisin, että tarvitsen koko kämpän puoli seitsemästä puoli kymmeneen.” Lehto saa jotenkin pidettyä äänensä vakaana, vaikka koko tilanne ahdistaa häntä hetki hetkeltä enemmän.

Sen kuullessaan Rahikainenkin kääntyy häneen päin. Se nojautuu eteenpäin niin, että näkee Lehdon kunnolla Määtän takaa, ja sen kulmakarvat nousevat korkeammalle kuin pitäisi fyysisesti olla edes mahdollista.

"Toivo. Onko siulla treffit?”

"Ei”, Lehto sanoo painokkaasti. Rahikaisen pettynyt ilme huvittaa häntä hiukan.

“Elä ujostele, kyl sie suat kertoo meille ihan mitä vuan”, Rahikainen yrittää vielä.

“Sovitaanko, että kerron jälkeenpäin. Saatte nauraa oikein kunnolla.”

Lehto tuntee kiusallisen punan kasvoillaan, muttei anna sen häiritä. Hän pitää ilmeensä vakavana ja katseensa kohdistettuna television ruutuun.

“Vaan tuossapa on niin houkutteleva tarjous, että eiköhän siihen oo pakko tarttua, vai mitä sanot”, Määttä toteaa Rahikaiselle. Rahikainen miettii hetken ja kohauttaa hartiaansa, nyökkää.

“No mikäpäs siinä sitte, jos noin mysteerisiä halutaan olla. Lähetkö sie Määttä vaikka pizzalle ja yksille niin jätetään tuo Lehto tänne ylhäseen yksinnäisyyteensä?”

Määttä myöntyy. Ne keräilevät avaimensa ja lompakkonsa kuka mistäkin, ja lähtevät nopeasti.

Lehto katsoo kelloa. Hänellä on kolmekymmentäkaksi minuuttia aikaa.

Paniikki uhkaa iskeä, ja Lehto kerää pikavauhtia sekalaista tavaraa ja vaatteita olohuoneen lattialta ja sohvapöydältä. Hän heittää ne yhtenä kasana Rahikaisen sänkyyn, koska suurin osa sotkusta on sen aikaansaannosta, kuten aina. Sitten hän menee kylpyhuoneeseen.

Peilistä katsoo eksyneen näköinen mies. Silmien alla on tummat varjot ja poskia koristaa parin päivän vaalea sänki, jota hän ei ole vaivautunut ajamaan pois. Päällään hänellä on mukavat, hiukan nuhjuisen näköiset kangashousut ja ohueksi hiutunut vanha t-paita, jonka kauluksen vieressä on muutama reikä. Lehto siristää peilikuvalleen vihaisesti silmiään.

Hän riisuu paitansa ja vetäisee pyykkinarulta päälleen uuden, tummanharmaan pitkähihaisen. Silottelee hiuksiaan ja silmäilee Rahikaisen mittavaa hajustekokoelmaa, joka on valloittanut lavuaarinreunan. Ei kuitenkaan uskalla kokeilla niistä mitään, koska hänen tuurillaan se sattuisi olemaan joku hirveän hajuinen ja hän onnistuisi kuitenkin kaatamaan sitä päälleen niin paljon, että se Risto pyörtyisi hajun takia.

Lehto pudistaa päätään ajatuksilleen ja harjaa nopeasti hampaansa. Ei helvetti, että tämä on typerää. Miksi hän käyttäytyy kuin nämä olisivat jotkut treffit? Ei tässä ole mistään sellaisesta kyse. Lehto on ollut elämässään tasan kaksilla treffeillä, ja kummatkin olivat huonoja kokemuksia. Hän haluaa uusintaa vielä vähemmän kuin hän haluaa tulla jonkun tuntemattoman lääppimäksi.

Lehto marssii keittiöön ja juo lasillisen kylmää vettä. Istahtaa pöydän ääreen, nojaa kyynärpäät pöytään ja hautaa kasvot käsiinsä. Tämä tuntuu niin järjettömältä. Hän laittautuu kuin ensimmäistä kertaa pojan kanssa elokuviin lähtevä esiteinityttö, hermoilee ihan samalla tavoin. Ei tässä pitäisi olla mitään hätää. Aivan varmasti ilta tulee olemaan kiusallinen, mutta kyllä siitä pitäisi selvitä. Jos ei muuten, niin hän on kyllä täysin kykenevä heittämään sen jätkän ulos ja sen jälkeen pakottamaan Rahikaisen syömään typerän lahjakorttinsa.

Onneksi sentään se Risto tulee tänne eikä Lehdon tarvitse mennä mihinkään tuntemattomaan paikkaan. Täällä ollaan sentään hänen reviirillään, ja tuttu ympäristö rauhoittaa häntä hieman.

Lehdon mietteet keskeytyvät, kun ovikello soi.

Hän nousee ahdistuneena ja vilkaisee taas kelloa. Se on minuuttia vaille. Tämä Risto on näköjään täsmällinen ihminen, ja jostain syystä sekin ärsyttää Lehtoa. Hän olisi toivonut sen tulevan myöhässä, jotta hän olisi voinut olla vihainen.

*

Oven takana seisoo jättiläinen.

Mies on varmasti lähemmäs kaksi metriä pitkä. Hänellä on päällään pitkä musta huopakangastakki ja kellertävän oranssi kaulahuivi. Hattua ei ole, ja tummilla hiuksilla lepää vielä lumihiutaleita. Mies hymyilee Lehdolle, ja on jotenkin ihan hölmönnäköinen ja... pehmeä. Poskilla ja nenänpäässä on pakkasen punaa ja olemus on täysin vaaraton pituudesta huolimatta.

“Moi”, se sanoo, ja sen ääni on hiljainen ja lämmin. “Minä oon Risto Riitaoja.”

“Lehto”, Lehto tokaisee.

“Mukava tavata”, Riitaoja hymyilee, eikä kommentoi mitenkään sitä, että Lehto kertoo pelkän sukunimen. Se riisuu huivin ja takin, ja Lehto nyökkää mykkänä naulakon suuntaan. Riitaoja ripustaa ulkovaatteensa, ja ilman niitä se näyttää vielä pehmeämmältä kuin Lehto ensin ajatteli. Hoikalta ja hontelolta ja jotenkin vähän kömpelöltä, kuin olisi vasta kasvanut pituutta eikä oikein vielä tottunut siihen. Sillä on tummat farkut ja lämpimän näköinen harmaa villapaita, jonka pitkät hihat se vetää käsiensä peitoksi niin, että vain sormet pilkistävät hihansuista.

“Miten tämä nyt sitten”, Lehto sanoo. Hän ei edes tee siitä kunnollista kysymystä, mutta Riitaoja ymmärtää. Se on varmaankin tottunut hämmentyneisiin ensikertalaisiin.

“Vaihtoehtoja on useempi, mutta oon huomannu, että melkein kaikista on mukavinta alottaa niin, että istutaan voan sohvalla ja katotaan vaikka jottain elokuvaa.”

Riitaoja hymyilee Lehdolle lämpimästi, ja se tuntuu helvetin oudolta. Lehto nyökkää jäykästi, kääntyy ja kävelee edeltä olohuoneeseen. Hän käynnistää PlayStationin ja etsii sen kautta Netflixin, kääntyy ohjain kädessään kysyäkseen elokuvista. Näky, jonka hän kohtaa, saa hänet pysähtymään ja äänen tarttumaan kurkkuun. Riitaoja on ottanut vapauden istua sohvalle, niin että sen vieressä on juuri lehdonmentävä tila. Sen suuret silmät napittavat Lehtoa kiinteästi ja höpsö hymy viipyy edelleen sen kasvoilla. Lehto ei oikein osaa olla.

“Voit tulla tähän”, Riitaoja sanoo lempeästi. Lehdon sydän jysähtää kivuliaasti rinnassa ja hän henkäisee tahtomattaan, ja sitten rukoilee ettei Riitaoja kuullut. Ei hänelle kukaan koskaan anna tuolla tavalla lupaa.

Kädet tärisevät, joten hän puristaa ohjainta kovemmin. Vaistot käskevät pakenemaan, menemään vaikka salille ja hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä niin pitkäksi aikaa, että tärisee vain ja ainoastaan rasituksesta eikä mistään muusta syystä. Lehto ei kuitenkaan pakene. Hän vetää syvään henkeä ja istuu Riitaojan viereen.

Kyllä hän tietää, että se tässä olisi tarkoitus, mutta hän ei silti pysty menemään ihan lähelle. Istuu sen sijaan aivan kiinni käsinojaan, niin että hänen ja Riitaojan välille jää arviolta kuusi senttiä tilaa. Hän kuvittelee tuntevansa Riitaojasta säteilevän lämmön.

Riitaoja katsoo häneen avoimesti, suurin vilpittömin silmin.

“On ihan okei, että ensin tuntuu hankalalta. Sitä varten minä oon täällä, että autan.”

“En minä... Tää ei ollu mun idea”, Lehto kokee pakottavaa tarvetta selittää. Ei halua vaikuttaa niin säälittävältä, että oikeasti ostaisi itselleen hellyyttä.

“Mm?” Riitaoja äännähtää kysyvästi.

“Kämppikset vaan läpällä hommas sellasen lahjakortin.”

“Ai”, Riitaoja naurahtaa. “Hyvä se on käyttää kumminkin. Ei tästä kenellekään oo haittaakaan.”

Lehto nyökkää, ei sano siihen enää mitään. “Onko leffalla väliä?”

“Ei, minä oon ihan kaikkiruokainen”, Riitaoja vakuuttaa. Lehto miettii kuumeisesti. Elokuvan valinta tällaiseen tilanteeseen on yllättävän vaikeaa. Hän ei missään tapauksessa halua mitään, missä on seksiä, koska se olisi aivan liian kiusallista. Ei myöskään mitään typerää komediaa tai romanttista draamaa, sillä hän ei siedä niitä.

Lopulta Lehto päätyy valitsemaan jonkun aivottoman räiskinnän. He katsovat sitä viitisen minuuttia hiljaisuuden vallitessa. Lehto ei pysty ollenkaan keskittymään, vaan vilkuilee vain Riitaojaa vaivihkaa. Se häiritsee häntä, tuntuu imevän puoleensa.

“Sopiiko jos tulen vähän lähemmäs?” Riitaoja kysyy hetken kuluttua.

Vittu. Lehto ei haluaisi, mutta ajatuskin saa hermostuneen innostuneet perhoset räpyttelemään siipiään hänen vatsassaan niin voimallisesti, että häntä melkein oksettaa. Hän ei saa sanottua mitään. Nyökkää vain, ja odottaa lievästi kauhuissaan, mitä Riitaoja aikoo tehdä.

Lopulta liike on hyvin pieni. Riitaoja siirtyy niin, että hänen reitensä painuu vasten Lehdon reittä. Käsivarret koskettavat myös, olkapäästä kyynärpäihin asti. Riitaojan rystyset hipaisevat Lehtoa, jäävät siihen reiteen nojaamaan. Kosketus tuntuu vaatteidenkin läpi suorastaan polttavalta, Riitaoja on niin lämmin. Niin lähellä.

“Onko näin hyvä”, Riitaoja kysyy. Lehto ei vieläkään saa sanaa suusta, koska on. Näin on niin helvetin hyvä. Hän tyytyy nyökkäämään, vaikka se onkin enemmänkin nykäisevä pakkoliike kuin kunnollinen myöntävä ele.

“Jos sinä haluut enemmän kontaktii, tai vähemmän, niin sano voan. Minun tarkotus on tässä tehä sinulle hyvä olo. Minä oon tehny tätä niin paljon, että osaan tehdä tämän aika monella eri tavalla. Voiaan löytää sellainen, mikä on sinul hyvä.”

Lehto ei ole vielä ihan valmis pyytämään mitään.

“Miten tuollaiseen ammattiin edes päätyy?” hän kysyy ihan vain sanoakseen jotakin. Riitaoja vaikuttaa täydelliseltä tällaiseen hommaan, mutta ei tämä voi kai mikään yleinen ammatti olla, tai sellainen jolla kovin moni pystyisi itseään elättämään.

“Minä oon nyt yliopistolla toista vuotta, ja kohta oon tehny näitä hommia vuoden. Päädyin tänne kun tutustuin yhteen Sirkkaan ja se kertoi, että on tämmösessä yrityksessä asiakaspalvelussa töissä, ja minä aattelin, että olis kiva tehdä jotain töitä opiskelun ohella. Ja tässä oon sitten pysyny kun tykkään tästä niin paljon. Tykkään tavata kaikenlaisia ihmisiä ja… no, niin. Minusta on niin kiva halia ihmisiä.” Riitaojan puhe on sellaista höpöttelevää pulputusta, jota Lehto ei varmaan jossain muussa tilanteessa jaksaisi kuunnella ollenkaan. Juuri nyt se toimii kuitenkin loistavasti häiriötekijänä, joka estää häntä ajattelemasta liikaa sitä, että häneen kosketaan.

Riitaoja jatkaa työstään kertomista kun huomaa, että se saa Lehdon rentoutumaan hieman. Se kertoo kuinka heitä on halijoina kolme poikaa, puoli tusinaa tyttöä ja muutama oikein äidillinen hieman vanhempi nainen. Kuulemma kaikki ovat ihania ja Riitaoja todella nauttii työstään.

Lehto kuuntelee sen juttuja, yrittää katsoa elokuvaa, yrittää olla paikoillaan. Jokin tässä kuitenkin tuntuu pahalta, väärältä ja kipeältä kuin kengässä kaihertava kivi. Riitaoja on lämmin hänen oikeaa kylkeään vasten, ja ne kohdat jotka heistä koskettavat toisiaan tuntuvat kihelmöivän, hehkuvan sähkövirtaa muuallekin kehoon. Se on ylikuormittava tunne, mutta toisaalta se tuntuu aivan liian vähältä. Lehto haluaisi lähemmäs, haluaisi enemmän, muttei osaa pyytää.

Riitaoja on kuitenkin niin kokenut tässä, että taitaa nähdä Lehdosta päällepäin, että hänen on paha olla. Katsoo Lehtoon kartoittaakseen reaktiota, liikkuu hitaasti, jotta Lehto ehtisi pysäyttää jos haluaisi. Riitaoja kietoo kätensä hänen hartioilleen ja vetää häntä kevyesti vähän lähemmäs. Asento on nyt sama, kuin Määtällä ja Rahikaisella aiemmin, ja Lehtoa turhauttaa, ettei hän itse pysty niiden kanssa sellaiseen. Turhauttaa miten paljon hän pelkää, että ne eivät lopulta kuitenkaan haluaisi häntä siihen.

Riitaoja silittää hänen käsivarttaan hellästi, ja kosketus tuntuu niin hyvältä, että Lehto ei osaa käsitellä sitä. Pieni ele vain, niin mitätön, mutta tuntuu niin suurelta. Hän haluaisi paeta, ja hän haluaisi käpertyä pieneksi palloksi Riitaojaa vasten ja olla siinä pitkään. Hänen olkansa lepää Riitaojan rintaa vasten, ja Riitaoja vetää häntä vielä hiukan lähemmäs, niin että voi nojata poskeaan hänen päälakeensa. Sen hiljainen hengitys liikuttelee hänen hiuksiaan.

Lehto sulkee silmänsä ja keskittyy vain kuuntelemaan Riitaojan hiljaista puhetta. Se kommentoi elokuvaa, kertoo opiskelustaan ja työstään. Ei mitään ihmeellistä tai tärkeää tai edes sellaista, mitä Lehto muistaisi kunnolla jälkeenpäin. Hän muistaa vain lämmön ja epävarman rauhan, joka asettuu hänen mieleensä. Se levoton kipu, joka hänen sisällään on asunut jo vuosia, asettuu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aloilleen ja kertyy pieneksi palloksi hänen rintaansa. Kyllähän se sattuu, niin kuin aina, mutta tämän hetken se on paikoillaan, huomaamattomana. Jättää tilaa sellaiselle tyyneydelle ja hiljaisuudelle, joita Lehto ei muista kokeneensa koskaan.


-
A/N2: Olisi tosi kivaa kuulla lukijoista jotain! :')

Pura:
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: sivuhahmon loukkaantumisen ja kuoleman maininta
A/N: Lammio miettii juttuja.

-

Luukku 5 - Keskiviikko

Lammio istuu työpöytänsä ääreen ja herättää tietokoneen lepotilasta. Hän kirjautuu sisään ja etsii videotallenteet, joiden läpikäynnin hän aloitti jo edellisenä päivänä.

Tämä tapaus on harmillisen monimutkainen, ja tutkinta junnaa paikoillaan. Lammio on vanhempi rikoskonstaapeli ja vastuussa tästä tapauksesta, mutta ylikonstaapelina tutkinnan johto kuuluu varsinaisesti Sarastielle. Tämän ylennys lähestyy kuitenkin kovaa vauhtia, ja mies on ottanut asiakseen alkaa jo kouluttaa Lammiota ottamaan paikkansa. On hän sitä tietenkin hakenut, mutta mitään virallista päätöstä ei ole vielä tullut.

Se, että Sarastie antaa Lammion ottaa ohjat, on osoitus luottamuksesta hänen kykyihinsä. Hän olisi siitä todella iloinen ja ylpeä, ellei tämä tapaus ahdistaisi häntä niin vitusti.

Sitä selvitellään nyt toista viikkoa. Tekijästä ei ole vielä tietoakaan. Uhreja on kaksi: yökerhossa kuoliaaksi puukotettu 22-vuotias mies, ja toinen, kaksi vuotta nuorempi mies, joka myös sai puukosta rintaan ja vatsaan, mutta jäi eloon. Hänet vietiin sairaalaan niin nopeasti kuin mahdollista, ja hän makaa tällä hetkellä koomassa.

Koko tutkimusryhmä kokousti tänään puolenpäivän aikaan, ja sen jälkeen Sarastie otti Kotilaisen ja Hietasen mukaansa haastattelemaan uhrien omaisia. Mielosella on vapaapäivä ja Lautsalo on sairaslomalla, joten toimistolla ovat juuri nyt vain Lammio ja Sinkkonen.

He työskentelevät kumpikin omissa oloissaan, kunnes viiden jälkeen Sinkkonen poikkeaa tuomaan Lammiolle kahvin.

“Keitin ja ajattelin, että tuon sinullekin”, Sinkkonen selittää. Lammio kiittää ja hymyilee väsyneesti. Hän siemaisee kahvia ja huokaisee tyytyväisenä. He ovat tehneet töitä yhdessä niin pitkään, että tuntevat toisensa hyvin. Sinkkonen tietää Lammion rakastavan vahvaa kahvia. Mieluiten tummaa paahtoa, ilman maitoa tai sokeria. Tilkan kevytkermaa tai kauramaitoa hän voi ottaa makua pehmentämään, jos niitä vain löytyy.

Sinkkosella on kädessään valtava kahvimuki, joka vetää varmasti ainakin neljä desilitraa. Heillä on kummallakin edessä pitkä ilta, ja Sinkkonen etenkin näyttää odottavan sitä kauhulla. Hänen osakseen tuli hoitaa koomassa olevan uhrin siskon kuulemisen Skypessä, sillä tyttö on vaihdossa ulkomailla eikä häntä siis päästä haastattelemaan kasvokkain. Videopuhelun jälkeen Sinkkosen pitää sitten vielä kirjoittaa siitä raporttikin.

Ehkä Sinkkonen ei ole aivan paras siihen hommaan, mutta kukaan muukaan ei nyt ole vapaana. Lammio on itse ollut tytön kanssa kerran puhelimessa, heti tapauksen jälkeen. Hän oli aika hysteerinen kuultuaan mitä hänen isoveljelleen oli tapahtunut, eikä puhelu sujunut mitenkään loistavasti. Kyllä Lammio sai tilannetta lopulta vähän rauhoiteltua, mutta vaivatonta se ei ollut. Tytölle jäi hänestä varmaankin hyvin tyly ja aggressiivinen kuva, mutta ei hän oikein osannut olla sillä tavalla lohduttava ja lämmin kuin kai olisi pitänyt.

Ihmiset ja tunteet ovat niin vaikeita, ja Lammio on huono sanomaan asioita oikein tai hienotunteisesti. Siksi herkässä tilassa olevien ihmisten puhuttaminen on pääsääntöisesti heidän ryhmässään jätetty Hietaselle ja Mieloselle, koska heistä ihmiset ilmeisesti ihan oikeasti pitävätkin.

Lammiota lohduttaa hieman se, että Kotilainen on välillä häntäkin tylympi, eikä Sinkkonen ole yhtään heitä parempi. On hiukan ironista, että juuri hän sattui Lammiolle työpariksi. He ovat pohjimmiltaan niin samanlaisia persoonia. Sinkkonen pitää säännöistä ja kurista ja järjestyksestä aivan yhtä paljon kuin Lammio. Heille on kummallekin tärkeää tehdä oikein ja hallita niin ympäristöään kuin itseäänkin. Lammio pitää siitä, että Sinkkonen on niin järjestelmällinen ja perinpohjainen. Se tekee hänestä hyvän työssään, etenkin tutkimuksen loogisessa puolessa.

Tutkimus heiltä kyllä sujuu, mutta sosiaalisia kykyjä heillä kahdella on yhteenlaskettuna ehkä puolikkaan normaalin ihmisen verran. Molemmat ovat muun työryhmän mukaan yhtä toivottomia, mutta pieni ero on siinä, mikä heillä mättää. Sinkkonen tuntuu vähän pelkäävän ihmisiä, ja haluaa siksi pitää heidät etäällä. Lammio ei pelkää, hän ei vain ymmärrä. Etenkin vahvasti tunnevetoiset persoonat hämmentävät häntä loputtomasti, eikä hän oikein osaa käsitellä voimakkaita tunteita, ei toisissa eikä itsessään.

Toinen heidän eroistaan on siinä, että Lammiolla on hallitsevampi luonne. Hänellä on turvallisin olo silloin, kun hän saa pitää kaikki narut omissa käsissään. Siksikin Sinkkonen sopii nuoremmaksi konstaapeliksi heidän kaksikkoonsa; hänelle sopii paremmin se, että joku muu on johdossa. Lammio yrittää olla väärinkäyttämättä asemaansa, yrittää kuunnella myös muiden mielipiteitä, mutta joskus se ei ihan onnistu. Hänellä on paha tapa simputtaa kuin paraskin armeijan upseeri, kuin isänsä. Silloin onneksi Mielonen tai Kotilainen yleensä pistää hänelle vastaan. Lammio tiedostaa sen olevan hyvä asia, vaikka häntä aina raivostuttaakin siinä tilanteessa, kun joku kyseenalaistaa hänen päätöksensä tai toimintatapansa. Sinkkosesta ei siihen ihan vielä ole, mutta kyllä hän tässä ehtii oppia ennen kuin hänellä on oma ylennys edessä.

Nyt Sinkkosen pitäisi saada siltä tytöltä jonkinlaista henkilökuvaa pojasta, kun tämä kerran on koomassa eikä voi itse kertoa. Vanhemmat eivät olleet hyvissä väleissä pojan kanssa eivätkä osanneet kertoa viimeaikaisista liikkeistä tai tuttavista, eikä ketään läheisiä ystäviäkään ole saatu kiinni. Teknillisellä yliopistolla kurssikaverit tietävät hänet, mutta kukaan ei ole tutustunut häneen kunnolla. Poika on fuksi ja vielä hiljaista sorttia, ei kovin sosiaalinen ainakaan koulussa.

Toisella uhrilla on aivan sama juttu. Jälkeen jäi lohduton entinen yksinhuoltajaäiti katumaan, ettei ollut pitänyt poikaansa yhteyttä. Ystäviä on muutama mutta hekään eivät tienneet mistään erikoisesta tai epäilyttävästä. Kummallakaan pojalla ei vaikuta olleen mitään vihamiehiä. He ovat kuitenkin niin saman näköisiä, että siinä saattaa olla yhteys. Parikymppisiä kummatkin, pitkiä, vaaleita, sinisilmäisiä.

Lammio joutuu väkisin miettimään, miten paljon he näyttävät Rahikaiselta, ja ajatus puistattaa häntä. Ulkoisesti Rahikainen sopisi täydellisesti jonon jatkoksi, vaikka onkin luonteeltaan menevä ja sosiaalinen toisin kuin uhrit.

Sekin vielä nostaa Lammion ihokarvat pystyyn, että tekopaikkana oli tuollainen yökerho. Vielä vähän aikaa sitten Rahikainen pyöri kaikissa mahdollisissa klubeissa ja tanssipaikoissa yhtenään, ja olisi aivan liian helposti voinut joutua tuollaisen hyökkäyksen kohteeksi.

Alunperin he tapasivatkin samanlaisella klubilla. Siitä on jo yli kaksi vuotta, Lammio ajattelee huokaisten. Aika on kulunut ihmeen nopeasti.

Kotilainen ja Hietanen hänet sinne klubille silloin raahasivat. Hän oli silloin vasta siirtynyt Helsingistä keskusrikospoliisin Tampereen yksikköön, ja kuulemma Tampereen yöelämä oli pakko kokea. Ensin aloiteltiin jossain pienessä pubissa, ja sitten kierrettiin Rodeo ja Gloria. Ne olivat kamalia kummatkin. Musiikki liian kovalla, liikaa tanssivia ihmisiä, liikaa välkkyviä valoja.

Lammio joi enemmän kuin olisi pitänyt. Muut katosivat tanssilattialle ihmismassan sekaan, eikä Lammio viitsinyt lähteä etsimään heitä. Niinpä hän suunnisti baaritiskille ja tilasi pari minttushottia ja kulautti ne kurkustaan alas. Hän pohti juuri, kuulisiko baarimikko tarpeeksi hyvin hälyn ja musiikin yli jos hän yrittäisi kysellä paremmista viineistä, kun hänen alaselälleen laskeutui käsi. Hänen korvaansa kuiskattiin, josko hänelle saisi tarjota drinkin.

Lammio siirtyi askeleen poispäin ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän päätyi nenäkkäin ehkä kauneimman nuoren miehen kanssa, jonka oli koskaan nähnyt. Kultaiset kiharat kiilsivät värikkäinä välkkyvissä valoissa ja silmät tuikkivat iloisesti. Hymy oli samaan aikaan niljakkaan mairea ja kuitenkin suloinen. Hänellä oli päällään hävyttömän tiukka musta kauluspaita, jonka hihat oli kääritty kyynärpäihin ja nappeja jätetty auki enemmän kuin kiinni. Poika näytti iloiselta ja kauniilta ja nuorelta, joltain sellaiselta, jonka Lammio halusi kaataa sänkyyn heti paikalla, ja josta hänen pitäisi pysyä niin kaukana kuin mahdollista.

“Mie katoin et siul ei oo mittää juotavvaa eikä taija olla seuraakaan. Aattelin tarjota kumpaakin”, nuori mies sanoi hymyillen, ja laski kätensä takaisin Lammion selälle. Lammio antoi sen olla siinä. Hän ei yleensä tehnyt mitään sellaista spontaanisti, mutta joku tässä miehessä veti häntä puoleensa todella vahvasti.

“Kai se sopii”, hän myöntyi hiukan epäileväisenä.

“Hienoa”, poika sanoi ja näytti oikeasti iloiselta. Hän vilkaisi Lammion huulia, nuolaisi omiaan, hymyili. “Se drinkki?”

“Tequilaa”, Lammio sanoi yllättäen itsensäkin. Poika naurahti ilahtuneena ja tilasi heille pienen shottitarjottimen. He kiskaisivat parit shotit siinä tiskillä, ja sitten poika veti Lammion tanssilattialle. Hän ei ollut kokenut tai itsevarma tanssija, mutta silloin hän unohti sen ja antoi pojan viedä. Hän kysyi pojan nimeä ja tämä kertoikin sen, mutta musiikin yli hän kuuli vain sukunimen. Pojan nimi oli Rahikainen, ja Lammio esitteli itsensäkin sitten vain sukunimellä. Sen jälkeen ei juuri puhuttukaan mitään. Alkoholi teki Lammiosta vapautuneemman, vapaamman, ja hän hukkui musiikkiin ja kehojen liikkeeseen toisiaan vasten. Hän hautasi sormensa Rahikaisen hiuksiin, vaikersi hiljaa tuntiessaan kaulallaan ensin huulet ja sitten hampaat. Kummankin kädet seikkailivat toisen keholla yhä rohkeammin ja lopulta huulet löysivät toisensa. Suudelma oli pyörryttävä, huumaava. Täydellinen.

Täydellistä oli myös kaikki mikä sitä seurasi. He kompuroivat yhdessä narikan kautta ulos ja kävelivät lyhyen matkan Lammion asunnolle, joka siihen aikaan oli vielä pikkuruinen yksiö Hämeenkadun varrella.

He kierivät sängyssä tuntikausia, nukkuivat pitkälle päivään ja ottivat uusintakierroksen, toisen ja kolmannenkin. Rahikainen näytti niin kauniilta ja hävyttömältä Lammion sängyn tummilla satiinilakanoilla maatessaan, jalat häpeämättömästi levällään ja hiukset sotkussa tyynyllä, puremajälkiä kaulallaan, suupielet laiskan tyytyväiseen virneeseen kääntyneinä.

 

Lammio kaipaa sitä nyt kun istuu yksin töissä. Hän käy läpi turvakameroita, ja kiroaa klubin huonoa turvajärjestelmää. Tiskillä on kamera, jotta mahdolliset häiriköt tulee kuvattua, kuin myös narikassa varkaiden varalta. Tanssilattiaa kohti taas ei osoita yksikään kamera.

Molemmat uhrit näkyvät nauhalla useita kertoja jättäessään takkejaan ja hakiessaan juotavaa, mutta itse rikosta ei näy, eikä muutakaan epäilyttävää.

Tämä turhauttaa, ja tuntuu pahalta katsoa kaikkia vaaleahiuksisia poikia ja etsiä ihmistä, joka halusi satuttaa heitä.

Ajatukset ajautuvat väistämättä takaisin Rahikaiseen.

Heiltä meni niin kauan siirtyä satunnaisista panoista johonkin vakavampaan, melkein oikeaa suhdetta muistuttavaan. Yli vuosi. Pitkän aikaa he näkivät toisiaan satunnaisesti ja oikeastaan yksinomaan humalassa, ja silloinkin vain nopeasti ja hätäisesti. Rahikainen lähti aina kiireellä, ravasi muidenkin sängyissä. Lammio itse oli niin naimisissa työnsä kanssa, että kuvitteli, ettei hänellä riittäisi aikaa mihinkään muuhun.

Se on kaikki muuttunut nyt. Nykyään on yleistä, että he nukkuvat yhdessä useana yönä viikossa, toisiinsa kietoutuneina. Viettävät rauhallisia koti-iltoja, juovat viiniä ja kiistelevät leikkimielisesti milloin mistäkin. Lammio kaipaa Rahikaisen lämmintä syliä, haluaisi vain mennä kotiin ja istua Rahikaisen kanssa takan eteen sohvalle, tai vaikka kylpyyn, ja hetken aikaa vain olla.

Lammio ryystää viilennyttä kahviaan ja kelaa videota eteenpäin tuplanopeudella. Baarimikko tanssii tiskin ja pullohyllyn väliä nopeasti ja näyttää koomiselta. Kumpaakaan uhria ei tällä pätkällä näy. Kuva välkkyy valojen takia ja alkaa rasittaa silmiä. Ohimolla tykyttää migreeninalku.

Lammio huokaisee ja sulkee silmänsä. Työntyy rullatuolilla metrin päähän pöydästä ja hieroo silmiään, nojaa päänsä taaksepäin ja valuu tuolilla röhnöttävään asentoon. Hän istuu siinä hetken ja yrittää kerätä ajatuksiaan. Kaivaa puhelimen taskustaan. Kotilainen on laittanut viestiä, että kuolleen pojan kaikki tiedossa olleet ystävät on nyt haastateltu, ja mitään kovin merkittävää ei ole tuntunut selvinneen. Lammio naputtelee vastauksen.

‘Kokous huomenna kymmeneltä, käydään kaikki tähänastinen läpi?’

Kotilainen vastaa myöntävästi. Lammio katsoo puhelimen kelloa, joka näyttää kuuttatoista vaille seitsemää. Hänellä on vielä runsas tunti työaikaa, ja siinä pitäisi ehtiä käydä läpi suurin osa jäljellä olevasta videomateriaalista.

Lammio tarvitsee kuitenkin tauon. Hän etsii päällystakkinsa taskusta nikotiinipurkat ja pistää yhden suuhunsa. Tupakka houkuttaisi, mutta hän ei juuri nyt halua lähteä ulos pakkaseen, ja on muutenkin yrittänyt vähentää. Hän pyörittelee puhelinta kädessään jauhaessaan purkkaa, ja peukalo selaa ihan omin lupineen osoitekirjaan ja sieltä Rahikaisen numeroon. Nimenä on edelleen vain Rahikainen, niinkuin hän siihen näpytteli silloin heidän ensimmäisenä yhteisenä aamunaan. Rahikainen varasti Lammion puhelimen ja otti itsestään yhteystietoon hävyttömän kuvan, sellaisen jossa hän katsoi viettelevästi kameraan, hymyili nätisti punaisiksi purruilla huulillaan ja kallisti päätään niin, että kaulan fritsut näkyivät. Lammio tietenkin poisti sen yhteystiedosta heti Rahikaisen lähdettyä, mutta säilytti sen kuitenkin. Sääli niin kaunista kuvaa olisi ollut poistaa, vaikka sen säilyttäminen saikin hänet tuntemaan olonsa likaiseksi vanhaksi ukoksi.

Nyt kuvia on satoja, koska Rahikaisen mielestä niitä on hauskaa lähetellä, etenkin silloin kun Lammio on töissä ja ne häiritsevät häntä. On kaikkea viattomista, suloisista hymyistä alastonkuviin, joissa näkyy aivan kaikki. Ne ovat harhaanjohtavasti työjutuiksi nimetyssä, salasanalla suojatussa kansiossa, jottei kukaan nää niitä vahingossa. Typeräähän niitä on säilyttää, mutta Lammio ei vain saa itseään poistamaan yhtäkään. Sellaisiakaan, joissa Rahikainen tekee typeriä ilmeitä, näyttää kameralle kieltä tai keskisormea.

Hän katselee yhteystiedon nykyistä kuvaa, jonka itse otti Rahikaisesta joskus kesällä. Siinä tämä istuu laiturin nokassa vuokramökin rannassa ja uittaa jalkojaan vedessä, katsoo hieman haikeasti hymyillen auringonlaskuun. Valo värjää hänen hiuksensa kuparisiksi, ja hän on henkeäsalpaavan kaunis.

Työt ovat kesken, eikä Lammiolla oikeasti olisi tällaiseen aikaa, mutta hän napauttaa vihreää luurinkuvaa ja nostaa puhelimen korvalleen. Juuri nyt hänen tarvitsee hetken aikaa kuulla Rahikaisen ääntä.

Rahikainen vastaa muutamassa sekunnissa.

“Hei, mitäs sie?” Äänensävy on lämmin. Lammio hymyilee ja rentoutuu tuolissaan.

“Ei mitään ihmeellistä, ajattelin vain soittaa…“ Nyt kun Rahikainen on langan toisessa päässä ja kuuntelee, tunteita onkin yhtäkkiä mahdotonta laittaa sanoiksi. “Mitä sinulle kuuluu?”

Rahikainen hymähtää. “Ihan hyvvää, oon tässä oppimispäiväkirjaa kirjotellu. Palautus olis huomenna.”

Lammio tuhahtaa ja pudistaa päätään. On niin tyypillistä Rahikaiselta lykätä tehtäviään viimeiseen asti.

“Yritän sitten olla häiritsemättä sinua kovin pitkään.”

“Sie nyt suat häiritä minnuu just niin paljon ku tahot”, Rahikainen sanoo, ja ääneen hiipii tumma, viettelevä sävy. Lammio naurahtaa käheästi.

“Minullakin on täällä työt kesken, pitää ihan oikeasti kohta lopettaa. Teetkö mitään perjantaina?”

“Joo, mie vähän aattelin… tai no itseasiassa. Kuulehan, mitäs sanosit jos lähettäis jouluostoksille? Miun pitäs pojille ostaa lahjat ja parille kaverille ja varmaan kotiaki jottain. Siullaki varmaa on viel kaikki ostamatta?”

Lammio miettii hetken. Hänellä oli oikeastaan ollut suunnitelmissa illallinen jossakin kivassa ravintolassa ja sen jälkeen ehkä pitkä ja nautinnollinen vaahtokylpy, mutta toisaalta joululahjat pitäisi tosiaan jossain välissä ehtiä ostamaan. Hän ei pidä siitä ollenkaan, se tuntuu typerältä rahan haaskaukselta, etenkin kun Lammio on niin huono ostamaan lahjoja. Se on kuitenkin pakko tehdä, ja Rahikaisen kanssa se voisi ehkä olla jopa ihan hauskaa.

“Kyllä se sopii”, Lammio myöntyy. “Käydäänkö ensin jossain syömässä?”

“Mielellään!” Rahikainen ilahtuu. “Mut jos halluut jonnekki hienompaan paikkaan ku Mäkkäriin tai Frenckellille nii saat kyllä tarjota.”

“Kai minä sitten tarjoan”, Lammio sanoo muka-ärtyneenä, vaikka oikeasti hänestä on ehkä vähän liiankin mukavaa hemmotella Rahikaista. “Haenko sinut yliopistolta?”

“Joo. Ja mie jään sitte yöksi”, Rahikainen ilmoittaa. “Oon saanu miun joulukalenterista jo vaikka mitä kivaa mitä haluun piästä koittammaan.” Äänestä päätellen hän hymyilee leveästi. Lammio pystyy näkemään mielessään sen kaksimielisen virneen. Rahikainen on ihan mahdoton. Lammio ei malta odottaa.

“Hyvä on. Nähdään perjantaina.”

“Joo. Koita nyt lähtee sieltä kottiin ihan ihmisten aikoihi, jooko?”

Huolehtiminen ärsyttää, sillä Lammio osaa kyllä pitää itsestään huolta aivan hyvin. Hän myöntyy kuitenkin, ja pian sen jälkeen he toivottavat hyvät yöt ja lopettavat puhelun. Lammio työntää puhelimensa takaisin taskuun ja siirtyy takaisin pöydän ääreen. Videoita on katsomatta vielä monen tunnin edestä, mutta nyt se tuntuu taas hiukan helpommalta kestää.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu