Nimi: Muumipeikko ja talven avunhuuto
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Fandom: Muumit
Genre: Seikkailu, talvinen tunnelmointi
Yhteenveto: Muumipeikko herää talviuniltaan varsin erikoiseen ääneen ja päättää ottaa selvää sen alkuperästä, tavaten seikkailullaan vanhoja ja uusia ystäviä
Disclaimer: En omista muumeja, kunhan leikin
A/N: Halusin kirjottaa tänä vuonna joulukalenterin, mutta inspistä ei millään meinannut tulla, mutta viimein viikkoa ennen joulukuuta sain ideanpoikasen, katsotaan jos tämä valmistuu ajallaan

1. Luukku

Muumilaakso oli peittynyt paksuihin kinoksiin. Talven hiljaisuuden rikkoi vain kylmä tuuli, joka pöllytti kuusien oksilta lunta alas ja aiheutti lumipyörteitä kinosten yllä. Vaikka aamuaurinko pilkotti pilvivaipan takaa, vain harva liikuskeli ulkona. Useimmat Muumilaakson asukkaat nimittäin uinuivat talviunilla kinosten alla, puun koloissa tai taloissaan.

Niin nukuttiin Muumitalossakin. Huonekalut lepäsivät valkoisten lakanoiden alla, niin kuin Muumitalo lepäsi paksujen kinosten alla. Alakertaan pääsi vain vähän valoa ikkunoiden ylimmistä ruuduista, sillä lunta oli pyryttänyt metritolkulla. Huoneen hämäryydessä liikkuivat vain satunnaiset pölyhiukkaset, joita oven alta, ikkunan raameista ja talon seinälautojen väleistä puskevat tuulenvireet silloin tällöin liikuttelivat. Muumitalon vanha kaappikellokin oli pääsyt talviunille.

Myös talon asukkaat uinuivat tietämättöminä talven kylmistä tuulista. Toisessa kerroksessa Muumipappa ja Muumimamma hengittivät tasaisesti peittojensa alla, silinterihatun ja kävelykepin sekä esiliinan ja käsilaukun levätessä yöpöydillä. Muumitalon ylimmässä kerroksessa Muumipeikko ei kuitenkaan levännyt aivan yhtä rauhallisesti. Hän nimittäin näki varsin erikoista unta.

Muumipeikko liisi halki jäätä luistimet jaloissaan. Vaikka hän piti luistelemisesta, hänestä tuntui kovasti siltä, että hänen pitäisi paeta jotain, vaikka takana ei näkynyt mitään, mitä paeta. Muumipeikko erotti kaukaisuudessa tutunnäköisen hahmon valkoisessa paidassa, jossa oli punaisia raitoja ja vaaleiden sojottavien hiusten päällä sininen punatupsuinen lakki. Sehän oli Tuutikki.

”Hei Tuutikki!” Muumipeikko tervehti luisteltuaan tämän luokse.

Tuutikki näytti tavallista vakavammalta. ”Tule, Muumipeikko. Meillä on tehtävää”, Tuutikki sanoi.

”Mitä tehtävää?” Muumipeikko ihmetteli.

”Tule nyt”, Tuutikki sanoi ja katsoi huolestuneesti Yksinäisten vuorten suuntaan. Samassa vuorilta kantautui kauhistuttava huuto, joka oli samaan aikaan möreä ja kimeä.

Muumipeikko säpsähti hereille.

Oi, sulla kiva teemaan sopiva avatar. 
Mukavaa että olet ilahduttamassa lukijoita joulukalenterilla. Ja vieläpä Muumipeikon seikkailulla.
Ja kyllä tuo äänen alkuperä on selvitettävä, olen Muumipeikon kanssa samaa mieltä.

Fairy tale: Heh, tää lumihangessa pyristelevä Muumipeikko vaan oli niin söppänä, että oli pakko ottaa käyttöön Kiitos kommentistasi
Lunalotta: Kiva että jäät seuraamaan Kiitos kommentistasi

3. Luukku

Muumipeikko käveli lumen hämärtämään alakertaan varpaisillaan, sillä hänellä kesti hetken aikaa tottua talon kylmyyteen. Ilma oli kylmää ja kovin raskasta, sillä ikkunoita ei ollut avattu pitkään aikaan. Kuinkakohan pitkällä talvi oli jo? Muumipeikko vilkaisi kaappikelloa, joka seisoi oven vieressä yhtä hiljaisesti kuin huone sen ympärillä. Se oli jähmettynyt näyttämään puoli kuutta ties kuinka kauan sitten. Päivä oli kyllä varmasti pidemmällä kuin se, sillä pihalla oli ollut jo valoisaa.

Valkoisten lakanoiden peittämät huonekalut näyttivät hivenen pelottavilta, vähän niin kuin aaveilta. Muumipeikkoa hieman jännitti olla yksin niin hiljaisessa ja hämärässä talossa. Muumitalo tuntui talvella kuin kokonaan eri paikalta.

Muumipeikko hipsutteli keittiöön, josta hän löysi hieman talvenalkajaiskekkereiltä ylijääneitä kuusenneulasia, joita hän hajamielisesti mutusteli muutaman. Neulasten kirpeä maku sai Muumipeikon pudistelemaan päätään. Hän ei ihan ymmärtänyt, miksi he söivät neulasia, eiväthän ne maistuneet hyvältä, mutta isän mukaan se auttoi talviunille pääsyä. Ei se kuitenkaan ollut näköjään Muumipeikkoa auttanut, eihän tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli herännyt kesken talviunien. Äidin mukaan neulasten mussuttelu oli vain perinne. Perinteen takiahan he nukkuivat läpi talvenkin. Muumipeikko painoi tassunsa tiskialtaan yläpuoliseen ikkunaan, jota vasten toiselta puolelta painoi lumi. Käden lämpö sulatti sisäpuolelle muodostuneet kauniit kuurakuviot.

Muumipeikko suuntasi olohuoneeseen neulasten väkevä maku suussaan. Tavallaan hän oli iloinen, että hän oli herännyt, sillä talvi oli aina kiehtonut häntä. Kylmässä talossa yksin hereillä oleminen tuntui aina seikkailulta: se sai vatsanpohjan kuplimaan jännityksestä. Hänen olisi mentävä uimahuoneelle katsomaan mahtoiko Tuutikilla olla hänelle jotain asiaa. Ehkä hän oli nähnyt enneunta!

Lisäksi kahdestaan oli aina mukavampi seikkailla kuin yksistään.

Oi, osaat kirjoittaa niin hyvin Muumipeikon näkökulmasta tämän ajatuksia <3 pian se pääsee kirpeään pakkaseen! Fiksu muumimamma, näinhän se asia varmaan onkin. Eikä neulaset tosiaan kuulosta ees kovin herkulliselle

5. Luukku

Tarvottuaan lumessa jo hyvän aikaa, uimahuoneen lumen peittämä katto tuli viimein näkyviin lumisen kukkulan takaa. Muumipeikon piti hetken aikaa miettiä, minkä värinen katto oli oikeasti, ennen kuin hän muisti, että se oli punainen. Talvinen meri uimahuoneen takana oli aina yhtä sykähdyttävä näky. Sen laakeus ja hiljaisuus melkein hirvitti Muumipeikkoa. Merellä ei voinut luistella nyt, koska kuten kaikkea muutakin, sitäkin peitti paksu lumikerros. Ehkä hänen unensa ei ollutkaan ollut enneuni, Muumipeikko harmitteli laskeutuessaan kukkulaa alas. Aurinko pilkotti hetkeksi esiin pilviverhon takaa, saaden laakean meren lumikentän kimaltamaan kuin timanttipölyn.

”Kappas, Muumipeikko.”

Muumipeikko nosti tassunsa silmiensä suojaksi ja näki, että uimahuoneen edessä seisoi kukapa muukaan, kuin raitapaitainen Tuutikki, käsissään sylillinen polttopuita.

Muumipeikko jatkoi hangessa tarpomistaan lähemmäs uimahuonetta. ”Hei Tuutikki”, hän sanoi hivenen hengästyneenä.

”En ole enää yllättynyt, että olet hereillä”, Tuutikki naurahti avatessaan uimahuoneen oven ja laskiessaan puut kamiinan viereen. ”Siitä on näköjään tullut tapa.”

”Näköjään”, Muumipeikko myönsi ja sai viimein lepuuttaa jalkojaan päästyään laiturille, jonka Tuutikki oli pyyhkinyt paljaaksi lumesta. Miten ihanalta tuntuikaan seisoa tukevalla maankamaralla. Tai no, tukevalla laiturilla. ”Tänä talvena minä kuitenkin heräsin johonkin varsin omituiseen”, Muumipeikko kertoi.

Tuutikki viittoi Muumipeikkoa sisälle uimahuoneeseen. Lämmitellessään tassujaan kamiinan lämmössä, Muumipeikko kertoi Tuutikille koko tarinan unestaan ja siitä erikoisesta äänestä.

”Minäkin kuulin sen äänen”, Tuutikki myönsi. ”En ole varma mikä se on, mutta se tulee noitametsän suunnasta. Olin aikaisemmin keräämässä puita sielläpäin, kun kuulin sen.”

”Noitametsästä? Mahtaisikohan Aliisa tietää jotain asiasta”, Muumipeikko tuumi kääntäessään kätensä toisin päin kamiinaa kohti, jotta ne saivat tasaisesti lämpöä.

”Ehkäpä. Olin aikeissa mennä tutkimaan asiaa joka tapauksessa, mutta nyt voimme mennä yhdessä, kun olet täällä”, Tuutikki tuumi.

”Joo mennään vain”, Muumipeikko sanoi mielissään. Tästä oli kuin olikin tulossa seikkailu.

Fairy tale: Sopivaa pientä jännitystä on tulossa

6. Luukku

Onneksi Tuutikilla oli antaa Muumipeikolle lainaan lumikengät, joiden avulla hangessa tarpominen oli hieman helpompaa. Tuutikki itse laittoi jalkoihinsa sukset, jotka Muumipeikko olisi ennemmin ottanut. Hän nimittäin vierasti lumikenkiä aluksi, koska hänestä tuntui oudolta kävellä, kun tassut oli kiinnitetty tennismailan näköisiin juttuihin. Hän joutui kävelemään vaappuen, jotteivat kengät törmänneet toisiinsa mutta ainakaan hän ei uponnut enää lumeen.

”Missä sinä muuten vietät kesäsi?” Muumipeikko kysyi heidän lähtiessään liikkeelle, sillä hän ei ollut ikinä nähnyt Tuutikkia Muumilaaksossa kesäisin.

”Vähän siellä sun täällä”, Tuutikki vastasi katse kaukaisuudessa. ”Pidän matkustamisesta, mutta talvella on mukavampaa tuijotella lumisia hankia kamiinan lämmöstä.”

”Minun ystäväni Nuuskamuikkunen reissaa myös paljon, tosin täysin päinvastaiseen aikaan”, Muumipeikko kertoi, tullen hivenen surulliseksi siitä, ettei Nuuskamuikkunen ollut täällä jakamassa tätä seikkailua. ”Hän lähtee matkustamaan aina talvella. Hän ei kai pidä lumesta, joten viettää talvet etelästä”, Muumipeikko kertoi. Oikeastaan hän ei tiennyt pitikö Nuuskamuikkunen lumesta. Ehkä hänen pitäisi kysyä tältä.

”Talven hiljaisuus on joillekin liikaa”, Tuutikki sanoi, tuijotellen valkoista taivasta. Muumipeikkokin käänsi katseensa taivaaseen, mutta sen kirkkaus sai silmät vetistämään. ”Kun melkein koko Muumilaakso nukkuu talviunta, ne jotka eivät nuku saattavat tuntea olonsa yksinäisiksi”, Tuutikki kertoi.

”Ai”, Muumipeikko tuumi katse lumikengissään, joiden takia lumeen jäi aina ruutukuvio. Hän ei ollut ajatellut asiaa sillä tavalla. Nuuskamuikkunen oli aina ollut hieman erakko, joten Muumipeikko ei ollut ajatellut, että Nuuskamuikkunenkin voisi tuntea olonsa yksinäiseksi.

8. Luukku

Muumipeikko ja Tuutikki suuntasivat kimeää huudahdusta kohti. Se oli kuullut jostain pienen kuusirykelmän suunnalta. Tultuaan lähemmäs he erottivat pienen karvaisen päärynänmuotoisen vartalon sätkivän lumihangessa, tuuhean mustan hännän huiskiessa epätoivoisesti puolelta toiselle.

”Odotas niin autan”, Tuutikki sanoi ja laski sauvat käsistään. Hän astui suksillaan niin lähelle kinosta kuin pääsi ja tarttui pieneen otukseen kiinni ja nykäisi tämän pois hangesta. Musta otus oli kooltaan hädin tuskin puolta Muumipeikon kuonosta. Otus pudisti vimmatusti pyöreää päätään Tuutikin laskiessa hänet oikein päin lumihangelle. Pieni vaaleanpunainen nenä nyrpistyi ja otus aivasti.

”Terveydeksi”, Muumipeikko sanoi.

Otus avasi viimein suuret mustat silmänsä ja hymyili heille leveällä suullaan. ”Kiitoksia”, hän sanoi ja suki lunta pois mustan karvan peittämästä pörröisestä päästään pienet tuntosarvet heilahdellen pään laella. ”Pelästyin niin kauheasti sitä hirvittävää ääntä, että putosin pesästäni”, otus selitti. ”Olen Emsu.”

”Hei Emsu”, Tuutikki vastasi. ”Olen Tuutikki, asun uimahuoneella.”

”Ja minä Muumipeikko. Asun Muumitalossa”, Muumipeikko esittäytyi ja vaappui lumikengillään hieman lähemmäs.

”Oi, siinä kauniissa suuressa sinisessä talossa? Olet oikea onnenpekka”, Emsu ihasteli kimeällä äänellään. ”Mutta ettekö te muumit nuku talviunta?” hän ihmetteli suu o:n muotoisena ja tuntosarvien taipuessa hieman taaksepäin.

”Nukumme, mutta minäkin heräsin siihen pelottavaan ääneen”, Muumipeikko kertoi ja vilkaisi Emsun pesäkoloa, joka oli muutaman metrin korkeudella suojassa lumisten oksien keskellä.

”Vai niin”, Emsu sanoi ja pälyili sitten ympärilleen. ”Mikäköhän se oikein oli? Toivottavasti ei Mörkö”, hän piipitti tuntosarvien värähtäessä pelosta.

”En usko, että se oli Mörkö”, Tuutikki tuumi ja vilkaisi taas noitametsän suuntaan. ”Möröllä on varsin selvä ärinä ja tämä ääni kuulostaa aina hivenen erilaiselta joka kerta.”

”Olemme menossa noitametsään ottamaan selvää siitä”, Muumipeikko selitti.

”Olettepa te rohkeita”, Emsu huokaisi katsellen heitä ihailua silmissään ja vilkaisi ylös pesänsä suuntaan epäröiden. Sitten hän vilkaisi taas Muumipeikkoa ja Tuutikkia.

Tuutikki nosti sauvansa maasta. ”No me tästä lähdemme”, hän sanoi ja heilautti sauvaansa. ”Hyviä unia.”

”Kiitos”, Emsu sanoi hivenen apeasti ja kipitti puutansa kohti.

Tuutikki työnsi itsensä sauvojen avulla pieneltä kukkulalta alas ja Muumipeikko tepasteli alas lumikengillään, tietämättä sitä, että suuret mustat silmät tapittivat tarkasti hänen jokaista liikettään.

Fairy tale: Jep, ei Muumipeikko pitkälle jaksaisi ilman lumikenkiä Heh, en osaa kirjottaa Muumipeikosta mainitsematta Nuuskamuikkusta edes kerran Emsusta hivenen lisää tässä

9. Luukku

”Odottakaa!”

Muumipeikko ja Tuutikki kääntyivät ympäri ja näkivät Emsun loikkivan neljällä tassulla alas pieneltä lumikumpareeltaan. Kun Emsu saavutti heidät, hän nousi kahdelle tassulle, asettaen etutassunsa kainosti leuan alle. ”Tuota, saisinko… saisinko tulla mukaanne? Kuusi silmää näkee enemmän kuin neljä, eikö?” hän kysyi arasti.

”Ai”, Muumipeikko tuumi. ”Emme kyllä tiedä mikä äänen aiheuttaa, se saattaa olla joku hirviö.”

”Se voi olla vaarallista”, Tuutikki myötäili.

Emsun tuntosarvet kallistuivat hieman taaksepäin. ”Mutta minä liikun lumen päällä ketterästi”, hän sanoi ja esitteli ketteryyttään loikkimalla nopean kierroksen Muumipeikon ja Tuutikin ympäri. ”Pystyn juoksemaan pakoon tarvittaessa ja pääsen paikkoihin, joihin te ette mahdu. Ja minä olen taitava kiipeämään puihin”, Emsu selitti.

Muumipeikko vilkaisi Tuutikkia, joka nyökkäsi. ”No, miksei”, Muumipeikko sanoi. Ehkä Emsusta olisi hyötyä. Ainakin tämä vaikutti innokkaalta.

”Oi miten mukavaa, oikea seikkailu”, Emsu hihkaisi, tuntosarvien ponnahtaessa pystysuoraan. Hän lähti pirteästi loikkimaan neljällä tassulla heidän vieressään, paksu häntä iloisesti heiluen puolelta toiselle ja silmät tutkaillen tarkkaavaisesti ympäristöä. Ehkä ne suuret silmät osoittautuisivat hyödyllisiksi, Muumipeikko tuumi.

Voi miten ihana tuo Emsu onkaan, tulee siitä mieleen aivan se Nuuskamuikkusen tapaama Titiuu :3

Hahha, ihanan avulias muumipeikko! Vaikka kieltämättä tuollaisilla loikkauksilla Emsu olisi ehkä selvinnyt itsekin Ja Tuutikki on niin viisas tosiaan! Nuuskamuikkusen lisäksi toki. :3