Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Jago & Litefoot: Vauvakuplia, herra Jago (S) Henry Gordon Jago/George Litefoot, slice-of-life  (Luettu 1334 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 083
  • Peace & Love
Nimi: Vauvakuplia, herra Jago
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Slice-of-life
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.


A/N: Tämä kuuluu sellaiseen ”mitä jos Jagolla ja Litefootilla olisi vauva” -verseen, johon voisi kuulua muitakin fikkejä. Olen piirustellut kuviakin aiheesta. Olen ajatellut kirjoitella sellaisia slice-of-life tyyppisiä palasia aiheesta. Ei varsinaisesti mitään jatkofikkiä tai mitään juonellista, vaan käsitellä sellaisia vanhemmuuden kipupisteitä ja lapsuustraumoja.



Muut tähän verseen sijoittuvat tekstit tägin alla:





Vauvakuplia, herra Jago


Herra Jago näki toimistonsa ikkunasta, että professori Litefoot ylitti katua. Hän heijaili edestakaisin valtavan leveitä, mustia vauvanrattaita tullessaan. Silloin herra Jagolle tuli kiire.

”Otti ja tuota... Charlie! Charlie! Missä se poikalapsi peijooni taas pelehtii? Hävöksissä aina kun olisi tarvis!” Jago manasi laskeutuessaan toimistosta alas viettäviä kiikkeriä portaita pitkin. Käytävät oli niin kapeita, ettei niissä iso mies mahtunut käsiäänkään levittämään. Koppahattu olisi raapinut kattopalkkeja. Herra Jago tömisteli ja puhisi, ettei hänen tyytymättömyytensä nyt varmasti jäänyt keneltäkään kuulematta.

Charlie oli herra Jagon eräänlainen oppipoika, vaikkei hän varsinaisesti mikään poika enää ollutkaan, vaan roteva nuori mies. Ei mikään turhantarkka apulaiseksi. Nytkin hän oli kuka ties vaikka tanssityttöjä kutittelemassa, eikä lainkaan niissä töissä, jotka herra Jago oli hänelle määrännyt. Mutta koska asioilla on aina kaksi puolta, niin sanottakoon, että hän oli myös erinomainen lavatyöskentelijä, sekä Regency-teatterin ainoa, joka osasi tuurata herra Jagoa itseään seremoniamestarintyössä.  Se ei ole muuten mikään aivan helppo virka! Vaikka moni sitä mieltä onkin, ettei herra Jago muka tee esityksissään yhtään mitään. Mutta harvapa sitä teatterityöstä mitään varsinaisesti ymmärtääkään.

Harkitsipa Jago jopa teatterinsa testamenttaamista Charlielle… toivon mukaan siihen olisi kuitenkin vielä kauan aikaa. Ehkä Charliesta ehtisi kuoriutua esiin joku selkärankainen. Tosin ihan viime aikoina herra Jagolla oli ollut hiuksenhieno toinenkin, vauvanrattaiden muotoinen ajatus. Professori Litefoot oli kuitenkin tällä hetkellä hänen päällimmäisin huolenaiheensa. Hänen tuloonsa latautui asioita, joiden seurauksilla oli paljon väliä.

Jago paukautti itsensä sisään vaatehuoneen ovesta. Sieltähän se mies löytyi tyllihamekasan keskeltä nukkumasta kuin pieni karhunpoikanen. Yhtä karvainen ja hereille potkittuna kärttyisä.

”Voi Charlie, täälläkö sinä taas maata maleksit… onneksi minä oli olen suorastaan järjettömän joviaalilla tuulella, että annan patalaiskuutesi mennä sormien läpi kuin sihdistä”, sanoi Jago. Mies ei paljon korviaan kovisteluista huolimatta lotkautellut.

”Mikä kiire tässä nyt kenelläkään maanantaina on”, marisi Charlie. Noin kaksi kolmasosaa teatterityöläisistä tapasi olla pitkälle puoleen viikkoon asti kohmeloissaan, kyllähän herra Jago sen tiesi. Olihan hän itsekin aikoinaan ryypiskellyt enemmän kuin herrasmiehen kohtuus sallii.

Erään tarinan mukaan Jago oli nuorena näyttelijänä hätyytellyt Rotunder-teatterin näytöselefanttia, kännipäissään tietysti. Joku oli kuulemma akuutista rahanpuutteesta kärsivälle Jagolle sanonut, että elefantin jalkaluun voisi myydä hyvään hintaan kiertelevälle sirkukselle jättiläisen sormena. Siitä hän oli oppinut, että kaikkia juttuja ei kannata humalassakaan uskoa, eikä elävä elefantti ei välttämättä luovu jalastaan ihan vaan siksi, että joku tonttu ryömii kirveen kanssa aitaukseen ja sammuu rehukasaan. Ei tosiaankaan niitä elämän timanttisimpia tähtihetkiä. Aamulla hävetti ja elefantti muisti sen mitä viinapää ei.

Vaan eipä herra Jago nuorukaisena ollellessaan ollut mikään herrasmies, vaan juuri tuollainen turvallaan komerossa kuolaava jullikka. Sivistys ei tule mieheen luonnostaan, se vaivataan esiin. Jago ojensi apulaisensa pystyyn paidankauluksesta ravistamalla.

”Pistät kinttuihisi vauhtia ja etsi se tyttö käsiisi. Professori Litefoot on tuloillaan, enkä minä halua, että tästä tulee joka siunattu päivä tällainen hullaballooza. Tässä on koko lailla kyse pienestä elämästä ja kuolemasta.”

Samaan aikaan professori Litefoot oli omin voimin kiskonut rattaat teatterin eräästä sivuovesta sisään. Ne olivat sellaiset uudenlaiset talvirattaat, joissa oli vedenkestävä, ylivedettävä kuomu. Kuomun päällä oli nipsuilla viritetty kyltti:


Ole hyvä,
ethän suukottele minua,
kiitos!



Sinä talvena liikkui ärhäkkää influenssaa, eikä professori Litefoot halunnut ottaa turhia riskejä alle kolmen kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Niin, rattaissa tosiaan oli ihan oikea vauva. Nimetön ja suloinen. Hän asui pääasiassa professori Litefootin luona, olihan professorilla suuri talo ja taloudenhoitaja, mutta vastuun he olivat päättäneet jakaa tasan. Tosin, päiväsaikaan professorin oli oltava töissä. Jago huomasi hekottelevan itsekseen sille, miten mustasukkaisesti professori suojeli rattaita uteliailta katseilta.

Jotenkin se oli vain ehtymättömän yllättävää, että heistä kahdesta nimenomaan Litefootissa korostui uuden vanhemmuuden yliherkemmät puolet. Hän oli esimerkiksi ollut herra Jagon kanssa ihan samaa mieltä siitä, että heidän tulisi palkata ammattitaitoinen lastenhoitaja. Teatteri kun ei kuitenkaan ihan itsekseen itseään pyörittänyt ja St. Thomasin ylilääkärillä saattaisi olla sanansa sanottava siihen, jos Litefoot haluaisi eläköityä varhain. Patologiksi kun ei kuitenkaan niin montaa ihmistä ollut tyrkyllä, ja toiseksi, professori Litefoot oli kaiken lisäksi myös oikeuslääkäri. Eikä siihen virkaan voi nimittää ihan ketä tahansa. Eikä rouva Hudsonin työnkuvaan nyt kuitenkaan kuulunut lastenhyysääminen.

Litefoot oli kirjoittanut lastenhoitajan työilmoituksen lehteen ihan omin käsin. Vaatimukset olivat korkeat, mutta kohtuulliset. Siihen oli vastannutkin melkein puolentoistatusinaa pätevää hakijaa, mutta hän oli lähettänyt heistä jokaisen matkoihinsa erittäin pikkumaisiin vikoihin vedoten. Ja ajatella, että  herra Jagoa haukuttiin mahdottomaksi ihmiseksi! Professor oli hylännyt erään hakijan siksi, että hän oli pukeutunut haastattelussa siniseen palttooseen. Sininen kun kuulemma oli niin masentava väri ja aiheuttaisi pienessä lapsessa ihan varmasti depressiota ja latenttia laimeutta. Herra Jago ei ollut ehkä mikään oppinut mies, mutta kyllä tuo nyt kuulosti jo luulotautisuudelta. Kaikella kunnioituksella professoria kohtaan, tietenkin.

Se nyt kuitenkin oli Litefootin kiukutteluista huolimatta ylitsepääsemätön tosiseikka, ettei heistä kummastakaan ollut imettäjäksi. Ei, vaikka joku ilkeä kieli olisi voinut töksäyttää Jagolla olevan niin mahtavat läskiutareet, että vanha kartanon emäntäkin jäisi toiseksi. Sitä paitsi, kyllähän nyt seremoniamestarin kuuluukin olla muodoltaan muhkea – laajempi kaikupohja parantaa äänenlaatua, kiitos kysymästä ja näkemiin.

Litefootilla oli täysi oikeus olla luottamatta vauvaa kenenkään syliin, mutta ei se silti saisi hänen poveaan maidosta tihkumaan. Onneksi tähän ongelma herra Jagolla oli kuitenkin valmiina ratkaisu, ja hänen nimensä oli Mamie Tow. Litefoot piti nyt vain saada taipumaan. Siksi hänen vierailunsa teatterilla oli parempi mennä hyvin. Mikäli Litefoot torjuisi Jagon järjestämän imettäjän, niin silloin keinot todella kävisivät vähiin.

Onneksi herra Jago oli kuitenkin pohjimmiltaan liikemies. Jos ajattelee asiaa niin, että vauva oli vähän niin kuin tähti, professori Litefoot hänen agenttinsa ja herra Jago teatteria edustava manageri, niin asetelma käynee järkeen. Neuvotteluissa herra Jago on aina ollut erinomainen, vaikka itse sen sanoikin.

”No mutta päivää, professori… oi, nukkuuko meidän pikku sokeritoppamme vielä?” herra Jago tervehti. Hän odotti Litefootin ilmeen pehmenemistä ennen kuin hän lähestyi rattaita. Vaikka he olivat aivan yksissä tuumin yhdessä vanhemmuuden veneessä, niin sen hetkisen henkisen kaupankäynnin kannalta hän otti professorin uudemmat luonteenpiirteet huomioon. Olipa Litefoot kerran täräyttänyt Jagoa näpeille tämän yrittäessä hassutella vauvaa kesken puistoisen iltapäiväkävelyn. Jago piti tuon visusti mielessä. Vauvan hyvinvointi oli kuitenkin heille molemmille tärkein tavoite.

Toki professori Litefoot oli pyytänyt purkaustaan puistossa anteeksi. Vaikka herra Jagoa se oli harmittanutkin, hän oli lohduttanut ystäväänsä ja sanonut ymmärtävänsä, ettei kyseessä ollut mitään henkilökohtaista. Vaistot kumpusivat jostain ihmisyyden sivistystä syvemmistä kerroksista. Litefoot oli sitä paitsi yläluokkainen perheensä kuopus ja entuudestaan perheetön. Hän ei ole ikinä ennen ollut tekemisissä lasten kanssa, joten sinällään jopa ymmärrettävää, että hän huolestuneessa pääkopassaan kuvitteli vauvan särkyvän katseesta. Välillä Jagosta tuntui kuin pussailukielto vaunuissa koski myös häntä, tai oikeammin, erityisesti vain häntä.

”Ei tässä nukkumisesta voida paljon puhua… kauralima ei noin pienelle maistu, eikä sairaalastakaan enää yhtään maitoa liiennyt”, sanoi Litefoot silmin nähden hermostuneena. ”Joko se neiti on tulossa? Lapsirukka vikisee jo.”

”Charlie on noutamassa häntä. Tule, mennään tuonne yläkertaan painamaan puuta. Ei tässä hälinässä ole hyvä kenenkään ruokailla”, sanoi Jago. Jokseenkin vastahakoisesti Litefoot jätti kärryt tikkaiden alle. Hän kantoi paksuun hilkkaan puettua vauvaa rintaansa vasten rutistaen.

Niin pienen ihmisenalun varjeleminen tosissaan kävi työstä! Herra Jago todella odotti jo sitä, että lapsi täyttäisi vuoden, tai edes kahdeksan kuukautta, ettei heidän tarvitsisi miettiä vauvan jokaista ateriaa erikseen.

”Tämä portaikko ei ole sitten ollenkaan turvallinen. Mitä jos loukkaan tässä jalkani ja kaadun vauva sylissä rähmälleni?” sanoi Litefoot. Herra Jago siirsi nilkkansa sujuvasti seinästä törröttävän naulan eteen.

”Höpsistä, professori! Olenko muuten ehtinyt koskaan sanomaan, että sinulla on peri voimistelijan ryhti ja vinhat refleksit?” kehui Jago, sillä ei edes Litefoot ollut mairittelulle immuuni. Toimistossa professori istuutui kahdenistuttavalle nojatuolille, jonka samettiverhoilu oli kulunut taipeesta puhki. Hän raotti vauvan hilkkaa. Pulleroinen pää pilkotti esiin. Ohut, harmahtava ensitukka kihartui kuin siansaparot.

”Olet kireä kuin viulunkieli, professori. Anna lapsi minulle ja ota siinä rentoutuaksesi laatikosta ryyppy.”

”Tarvitsen vähän enemmän kuin viinatilkan rauhoittuakseni. En ole saanut huoliltani nukutuksi ollenkaan. Eilen sairaalassa kuoli influenssaan kuusi, sitä edellisenä viisi potilasta. Talvesta tulee synkkä, enkä minä pidä siitä.”

Herra Jago sai vaihdettua vauvan konjakkilasilliseen. Hän ei epäillyt ollenkaan Litefootin sanoja. Hän toden totta näytti pienen lapsen vanhemmalta – paperinvalkoiselta ja pystyynkuolleelta. Harmi sinällään, sillä vauvaksi heidän pikkuisensa oli huomattavan helppo. Hyvä nukkumaan, eikä hän kitissyt kauralimasta johtuvia vatsavaivojakaan.

Silti, herra Jago jos kuka tiesi mitä köyhissä perheissä lapsille tapahtui, jollei äidiltä ei enää herunut. Hänen omista sisaristaan kaksi oli kuollut jo pienenä. Hän ei osannut yhtään arvata mitä mieltä Litefoot olisi hänen hankkimastaan imettäjästä, mikäli Charlie nyt vain nyt saisi laiskuuttaan hoputettua hänet toimistoon. 

Neiti Mamie Tow oli oikein mainio, mutta hyvin nuori tanssijatar, jolla oli jo kolme aviotonta lasta. Jos herra Jago olisi pistänyt hänet ensimmäisestä raskaudesta pellolle, niin hän olisi nyt joko kadulla, kehruuhuoneella tai vainaa. Jotain maailmanmenosta kertoo myös se, ettei kukaan olisi herra Jagoa sellaisesta kohtalosta syyttänyt. Enemmän hän sai kritiikkiä huorintekijöiden hyysäämisestä. Mutta kuka tässä maailmassa tosissaan on synnitön? Aika paksua Jagolta olisi hylätä pienten lasten äiti, kun hän on itse rahapulassaan kerran harkinnut elefantin teloitusta.

Olipa hänen hellämielisyydellä tässä tilanteessa edullinenkin puoli. Mamie Tow oli, maksua vastaan tietenkin, erittäin halukas auttamaan teatterinomistajaa lastenruokinnallisissa ongelmissa. Vauva alkoi itkeä nälkäänsä, mutta juuri silloin Charlie löntysti paikalle nuori neiti takanaan.

”Ensimmäinen kerta kun sinäkin olet jossakin asiassa kreivinaikaan”, totesi Jago Charlielle ja istutti neidin Litefootin viereen penkille ja pani vauvan tämän syliin. He istuivat siinä liki ja professorista oikein näki, että hänen hyväluontoisuutensa venyi ja paukkui. Neiti Tow oli kieltämättä varsin siivottoman näköinen nainen. Jos professori tuntisi hänet, niin kuin herra Jago tunsi, niin hän ei nyrpistäisi nenäänsä. Neiti Tow oli mukava ja lahjakas. Maailmanmenoon nähden ehkä hiukan liian kärkkäänä lähtemään tyhmien miesten matkaan. Ei kai hänellä muuten olisi ollut niin monta lasta jo ennen kahdeksantoista vuoden ikää.

Herra Jago tyrkytti professorille pehmikkeeksi toista konjakkilasillista.

”Neiti ei tietysti otakaan...” sanoi Jago. ”Eipä toki, eivätkös ne vanhat emännät tapaa sanoa kolpakollinen olutta nostattaa maidon niihin kuivempiinkin nisiin?”

”Akat nyt puhuvat mitä sattuu, herra Jago. Heruu jos on heruakseen, en minä siihen mitään taikatemppuja keksi”, sanoi neiti Tow ja piteli vauvaa niin tottuneesti, ettei hänen tarvinnut edes miettiä. Hän oli kuin lapsi vielä itsekin… Jagon kämmenet hikoilivat. Menisikö tämä nyt ollenkaan Litefootilta läpi?

”Hän ei ole saanut rintaa juuri ollenkaan… ymmärtääkö hän nyt imeä ollenkaan, raasulainen”, sanoi Litefoot. Hänen säälivä äänensävynsä oli peräti koominen, mutta hän oli niin tosissaan. Toki hän ei kohteliaisuuttaan sanonut mitään, minkä olisi voinut tulkita töykeäksi. Hänen kiristyneistä suupielistään kuitenkin näki, että hän suhtautui neitiin kriittisesti. Herra Jago oikein rukoilemalla rukoili mielessään, ettei vauva rupeasi ainakaan itkemään. Litefoot ei ikimaailmassa hyväksyisi imettäjää, jos se ärsyttäisi hänen suojeluvaistoaan. 

Neiti Tow ei ollut moksiskaan siitä, että monta miestä tuijotti tiukasti hänen poveaan. Herrasmiehen nyt tietysti pitäisi kääntää katseensa kohteliaasti toisaalle. Herra Jagolle tuli silloin mieleen, että ehkä hänen olisi pitänyt tajuta kantaa pukuhuoneesta riisuutumissermi.

”Sinäkin siinä!” puuskahti Jago Charlielle. ”Ihan niin kuin et olisi rohevia rintoja ennen nähnytkään. Mene nyt kerrankin tekemään jotain hyödyllistä siitä.”

”Höh”, sanoi Charlie.

”Tuolla tavalla tuijottamalla pihkaannut vielä. Äkkiäkös siitä on kupeitten hedelmät kohdussa kypsymässä.”

”No enhän minä nyt mitään sellaista ajatellut ollenkaan”, naurahti Charlie hermostuneesti. Herra Jago heristi sikarikättään.

”Eivätkä ajatelleet Mamien aikaisemmatkaan hulttiot, eivät puolta tuumaakaan antaneet sille, että miten käy, jos hetken huuma ei jääkään hetkeksi, eikä huumaksi. Kettu se kolon löytää ja kettu kolon jättää, mutta mitä jätti jälkeensä? Ota käteesi Katekismus, lue sieltä ote synnistä ja häpeä”, herra Jago saarnasi melodramaattisesti, kuten vanhemman miehen aina tilaisuuden tullen kuuluukin nuorempiaan ojentaa. Neiti Tow taisi pyöritellä silmiään vain ja kohensi vauvan asentoa. Charlie meni menojaan, sillä kaikille osapuolille oli päivänselvää, että vanhemman miehen paheksunta vastaan nuoremman miehen välinpitämättömyys oli sosiaalisen etiketin vaatima kohtaus, eikä varsinaisesti kuvastanut kenenkään oikeaa moraalia.

Vauvalla oli hyvä ruokahalu. Mahtaakohan vauvan tyytyväistä tuhinaa rauhoittavampaa ääntä olla toista? Sille ei vedä vertojaan mikään. Professori Litefootkin rentoutui niin, että kenties pystyi maistamaankin konjakistaan jotain, eikä pelkästään polttamaan sillä nielemättä kurkkuaan. Herra Jagon liikemiehenvaisto aavisteli hyvää.

”Niin potra on että. Ihan niin kuin meidän Flossie pienenä. Puristaa pikku kätösillään niin lujasti!” neiti kehui. Siinä oli sanat oikein päin - professori Litefoot hymyili hänelle. Herra Jagon päässä soitti Monte Carlon kellot päävoittoa.

“Mistä teille herroille on oikein vauva sattunut, jos vaan sopii kysyä?” neiti Tow uteli.

”Kyllä sitä kysyä aina sopii”, sanoi herra Jago. Ei kai se niin yllättävä kysymys voinut olla? Vaikka maailmassa oli kaikenlaista omituista, herra Jagonkin puuttellisen käsityksen mukaan vauvojen tekemiseen tarvitaan kuitenkin joku hänestä ja professori Litefootista poikkeava osapuoli. Jago sähläsi sikarileikkurin kanssa ja kun hän aloitti tarinansa, niin hän taitavasti aloitti niin kaukaa, että se väisti vastaamatta varsinaiseen kysymykseen. Lopulta neiti Tow ja professori Litefoot huomasivat kuuntelevansa Jagon selittävän ihan mitä sattuu Brightonissa asuvasta sisarestaan, joka tulisi pian katsomaan vauvaa.

”Merenrantakaupunki, Brighton. Niinhän sitä sanotaan, että ruumis on sielun temppeli. Viimeksi siskolikkani luona visiteeratessani voimistuinkin kovin! Siellä hauraat luuni kunnostuivat ja lihakseni, ah niin rasittuneet, saivat levätä.”

”Olitteko kenties sairaana sitten?” kysyi neiti Tow ihmeissään. Todennäköisesti kuumeisesti miettien miten tämä liittyi yhtään mihinkään.

”Hänellä oli dyspepsia. Ruuansulatushäiriö. Ylensyönnistä johtuva”, totesi Litefoot niin kuivasti kuin ihminen vain voi kärsimättä nestehukasta. Herra Jago mutisi siihen jotain epämääräistä. Mikäli neiti Towlle jäi kysyttävää, hän mietti niitä itsekseen.

Vauva sai vatsansa täyteen ja röyhtäisi. Litefootin poskipäille oli palannut väri… tosin, yhdistettynä hänen tummiin silmänalusiinsa, sävy oli terveen punaisen sijasta hiukan sairaalloisen violetti.

”Ymmärsin, että olette tehneet ystäväni Henryn kanssa sopimuksen kuluista ja vaivasta… enkä minä siihen aio puuttua mitenkään. Mutta onko teistä varmasti ruokkimaan ylimääräisestä omien lastenne lisäksi?”

”Voi kuulkaa hyvä herra professori! Nuorimmaiseeni uppoaa ohravelliä sitä mukaa kun joudan sitä keittämään. Sitä paitsi, olen jo vuosia auttanut tihkutissisiä ystäviäni sylivauvojen kanssa. Kyllä minä niin hyvää isäntää, kuin herra Jagoa, autan, totta kai”, totesi neiti Tow suorasukaisesti ja sen kummemmin kiertelemättä. Mutkattomuuden vuoksi hän niin hyvin miesten kanssa tulikin juttuun.

”Niin, uh…. niin se Luoja meitä eri lahjoin siunaa...” sanoi Litefoot. Hän oli merkillepantavan helpottunut kun sai vauvan takaisin syliinsä. Näin hyvin eivät neuvottelut olleet sujuneetkaan sitten parrakkaan naisen, Lady Annan, kiertuesopimuksen allekirjoitusten jälkeen.

Siitä herra Jago tosin ei ollut varsinaisesti onnesta soikea joutuessaan kaivamaan teatterin kassan esiin maksaakseen, mutta hän oli sanojensa mittainen mies. He olivat sopineet, että joka päivä, kun teatteri oli auki, professori Litefoot toisi vauvan iltapäivällä ja neiti Tow ruokkisi häntä illan esitykseen asti. Tästä hyvästä herra Jago maksaisi guinean viikosta ylimääräistä normaalin palkan päälle, sillä imettävä nainen on nälkäinen nainen.

Neidin poistuttua hyvillä mielin professori istui pitkän aikaa teatterin toimistossa haistelemassa vauvan pientä päätä. Herra Jago ei välttämättä ymmärtänyt mitä maidonlöyhkässä nyt varsinaisesti oli niin jumalaista, ettei professori olisi millään lopettanut. Sen tosin Jago oli tohtori Bettermanilta kerran kuullut, hän kun oli sellainen aivoterveyden asiantuntija, että suunnaton ja silminnähden hölmökin vauvamielihyvä oli varsin yleinen tuoreen vanhemmuuden sivuoire. Professori Litefoot nautti siitä kenties tavallista voimakkaammin.

Jago tunsi sydämessään ripauksen kateutta. Professori Litefoot oli vauvan kanssa ihan toisenlaisessa todellisuudessa. Tavallaan Jagosta tuntui kuin heidän ympärillään olisi ollut läpitunkematon kupla ja hänen ainoa tehtävänsä nykyään oli vain yrittää sovitella professorin mielen mukaan ja sietää hänen oikkujaan.

Totta kai hän tunsi lasta kohtaan sellaista rakkautta, joista ei runoissa kirjoiteta. Isänrakkaus ei ole intohimoista. Se on vain tieto siitä ylitse muiden, että antaisit elämäsi pienen ihmisen vuoksi, eikä sitä tarvitsisi edes kahdesti kysyä. Mutta miksi Litefoot sitten näytti ulospäin siltä, että hän tunsi vielä kahdesti enemmän ja jotain yliluonnollisen suurta? Lainkaan valehtelematta, Jago olisi halunnut kokea samanlaista hurmosta silitellessään vauvan poskea.

Lopulta Litefoot lähti siltä päivältä töihin, mutta pitkin hampain. Hän kääntyi kadulla monta kertaa katsomaan toimiston ikkunaa.

”Sano hei hei, heilutetaan Georgelle, eh? Sinä pieni pallero vielä mistään mitään tiedäkään, mutta isäsi on tuikitärkeä mies. Terävä kuin kirurgin veitsi! Hän se ratkoo yli puolet Scotland Yardin kauhistuttavimmista ja järkyttävimmistä rikoksista, mutta antaa koppalakkien ottaa kunnian teostaan. Niin nobiili mies hän on – isäsi George”, selitti Jago ja heilutti vauvan pulleroa kättä kunnes Litefoot kääntyi kulmasta kohti sairaalaa. Ei herra Jago koskaan kotoa lähtiessään tuntenut mitään muuta kuin helpotusta. Oliko hän siksi huonompi vanhempi? Loppujen lopuksi vauva oli kuitenkin hänen hoteissaan päivistä enemmän, sillä hänen työnsä oli sillä tavalla sallivampi. Eihän se olisi ollut sopivaa ottaa lasta kaakeloituun umpioon haistelemaan formadehydin höyryjä.

Eikö toisaalta ole aika itsekästä ajatella asiaa ajankäytön kannalta? Eihän se lapselle mitään merkitse kuka tekee ja miten paljon, kunhan kaikki tarpeet tulevat kuitenkin täytetyiksi.

Herra Jago oli nikkaroinut joulunäytelmän seimestä vauvalle kehdon. Se ei ollut mikään käsityön ihme, mutta kätevä. Olipa Jago jo alustavasti alkanut muuttaa toimistoaan lapsiystävällisemmäksi, sillä yllättävän pian lapsi kävelisi jo. Eikä hän halunnut, että hän loukkaisi itseään lavasteromuihin.

Kiikutellessaan kehtoa Jago lauloi erästä vanhaa vaudevillesuosikkia. Se oli monille tuttu Randallin kaksosten tunnusnumerona. Ihan hyvä kehtolauluksi, kun herra Jago antoi luontaisen äänensä laskeutua oikein alas.

Samaa laulua herra Jago muisti hänen isänsä soittaneen kapakan pianolla. Silloin se oli kyllä ollut ihan uusi kappale. Jago oli istunut isänsä jalkojensa välissä pianon pallilla. Isä näppäili koskettimia molemmin puolin ja naukkaili snapsia säkeistöjen välissä. Muisto oli jotenkin samaan aikaan rakas, ja silti aavistuksen verran karvas. Herra Jago keinutteli kehtoa ja leperteli.

”Näin meidän kesken, enpä paljon isäukostani muistakaan. Hän sai sellaisia kohtauksia, kaatumataudiksi äitini sitä sanoi. Mutta mistäpä minä surku sitä tiedän, isä lähti pois kun olin vasta pikkunapero. Tiedätkös… minä en oikein enää muista hänen kasvojaan. Kun oikein pinnistelen mieleeni tulee vain noita hupilaulun riimittelyä, siinä kaikki.”

Vauva katseli kehdosta takaisin ja sätki raajojaan. Hänellä ei ollut nimeä vielä siitä varsinaisesta syystä, että he eivät olleet professorin kanssa päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten heidän pitäisi asia ilmoittaa kirkkoherranvirastossa. Kumpi heistä merkattaisiin isäksi? Kuka äidiksi, se nyt tästä vielä kirjaimellisesti puuttui!

Tavallaan Jago pelkäsi, että jos hänen nimeään ei olisi virallisissa asiakirjoissa, niin Litefoot omisi lapsen kokonaan itselleen. Hän oli varma, että pelko oli turha. Hän tunsi professorin liian hyvin, eikä hän varmasti tahallaan Jagoa sillä tavalla satuttaisi. Herra Jago tunsi silti olonsa jotenkin turvattomaksi. Hän viikkasi vauvan hilkan kehdon päätyyn niin, että rusetti jäi päälle.

”Kun sinä kasvat oikein isoksi, niin tulisiko sinusta minulle ehto teatteriapulainen, hmm? Vai kävisikö siinä vain niin, kuten pahoin pelkään, että muistaisit vanhaa isääsi ihan kuin minä omaani – pelkkänä laulunpätkänä takaraivosi syvimmissä uumenissa?”

Herra Jago antoi sormensa vauvalle. Pikkuinen käsipuristi siitä lujaa. Refleksi tai ei, mutta se oli juuri sellainen lohtu, jota Jago eniten kaipasi. Ehkä asioiden tosiaan kannattaisi antaa muotoutua ihan itsekseen.


FIN




« Viimeksi muokattu: 29.08.2021 16:50:04 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right