Kirjoittaja Aihe: Katoavien päivänsäteiden aika | K11 | synkkä fantasia/kartanodraama | luvut 1-?  (Luettu 1255 kertaa)

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
12.
K U L T A K A L A M A L J A S T A  M U R T A U T U M I N E N



Lauantai, sunnuntai ja sitä seuraava viikko olivat tyhjyyden päällä riippuvia päiviä. Lunesta tuntui, ettei hän tiennyt missä oli. Eikä sitä, kuka hän oli. Hänen kehonsa lipui paikasta toiseen, mutta mieli oli sulkenut itsensä jättäen hänet kellumaan todellisuudesta erillään siinä tyhjiössä, jossa kellui myös parveittain hämmentyneitä, epäuskoisia ajatuksia.

     Lune oli vetäytynyt erilleen muista heti palattuaan rannalta perjantaina, mikä oli tapahtunut auringon laskun jälkeen taivaan kylmettyä. Toiset olivat kyselemättä suoneet hänelle hänen tarvitsemansa tilan – oman ilmataskun, jossa hän saattoi hengittää ja keräillä hajanaisia, stressaantuneita kappaleita itsestään. Lune oli nukkunut oikeastaan koko viikonlopun, todellisuus työnnettynä pylvässängyn verhojen taakse taivaan värin vaihdellessa kartanon yllä, unet ja todellisuus sekoittuen niin, että välillä hän oli luullut kaiken olleen vain verkkokalvoille syöpyneitä ajatuskuvia. Herätessään hänen kalpeat käsivartensa olivat täynnä pieniä punaisia kynnensirppejä, kuten aina silloin, kun keho yritti epätoivoisesti vapauttaa hänet aivojen kutomasta kauhuelokuvasta, jota hän ei halunnut katsoa.

     Lune oli nimittäin alkanut nähdä taas vanhaa painajaistaan. Sitä, missä liehuvat mustat korpinnokkaiset hahmot jahtasivat häntä, heidän kolisevat kävelykeppinsä saivat kadun halkeilemaan, ja unen jälkeen ilmassa saattoi vielä tuntea viipyilevän kuolevien kukkien
hajun. Se oli hänen hirvittävin painajaisensa, varhaisesta lapsuudesta asti kaikuva synkkä valemuisto. Unen synnyttämän pakokauhun laannuttua hänen mieleensä olivat palaneet pätkittäin sunnuntaiaamun keskustelut, jotka oli käyty Lunen ollessa vihdoin valmis
käsittelemään asiaa. 

     Siitä, mikä tulielementaristin kyvyn hänelle oli aiheuttanut, he eivät olleet keskustelleet. Miksi heitellä suunnasta toiseen kysymystä, johon vastausta ei yksinkertaisesti ollut? Kykloopin, tulilinnun ja värisyttävän viestilappusen jälkeen heidän oli jo pakko hyväksyä se, ettei maailmanmeno sillä hetkellä kulkenut normaalin raiteita.

     ”Säikytit sitten Wintersin perinpohjaisesti”, Cole oli aloittanut, ja Lunea oli helpottanut suuresti nähdä tuttu virne hänen kasvoillaan järkyttyneen sijaan. Järkytys ei pukenut niitä kasvoja. Jos jompikumpi Frotziereista järkyttyi, se tarkoitti, että maailmassa oli jotain pielessä.
 
     ”Niin taisi käydä”, Lune sanoi. Hän tuijotti seinään niin kauan, että tapetti alkoi hiiltyä ja savuttaa. Hän lopetti äkkiä. ”Mahtavaa, porukkamme ei ole nyt ainoastaan suututtanut sitä jengiä – Tiffany sai kirjaimellisesti sontaa niskaansa – vaan myös säikäyttänyt heidät. Voin jo tuntea heidän lähestyvän kostonsa nahoissani. Onko kukaan teistä muuten nähnyt Cyanidea?”

     ”Ei kiiltelevien ketjujen vilahdustakaan. Mutta hei, älä huolehdi liikoja, jooko?” Cole katsoi Lunea alakuloisena. ”Muista että iskujoukkosi tukena on kovin kolmen kopla, jota Visteriakartano on kuunnaan nähnyt.”

     Fenris vahvisti sanat nyökkäämällä ytimekkäästi.

     ”Miten te edes toteutitte sen?” Lune kysyi naurahtaen. ”Sen koko huussiepisodin.”

     Cole vilkaisi Mitchiä ja Fenristä.

     ”Meillä oli apuvoimia. Keskenämme ei oltaisi onnistuttu.”

     Keskustelu oli alkanut yksinkertaisin kysymyksin tapahtumien kulusta, edennyt erilaisiin luoviin vaihtoehtoihin Lunen kyvyn hyödyllisistä käyttötarkoituksista (Aiden arveli, ettei tarvinnut enää sytkäriä tupakkansa sytyttämiseen) ja aikansa jatkuttuaan luisunut kokonaan toisiin aiheisiin. Erityisen huojentunut Lune oli siitä, ettei mikään ollut sittenkään muuttunut hänen ja muiden välillä, vaikka Athena välillä loikin huolestuneen vilkaisun Lunen reisiä vasten lepääviin nyrkkeihin. Lune oli jo uskaltanut tutkailla käsiään. Niissä ei näyttänyt olevan mitään epätavallista, ja hän oli päässyt eroon tunteesta, etteivät ne kynnet, luut ja iho kuuluneet hänelle. Kykyään hän ei kuitenkaan uskaltanut houkutella – tyynyn alta sängystä oli löytynyt tuhkaa. Sen sijaan hän oli kertonut muille kuningaskalastajasta, joka oli auttanut häntä hallitsemaan itsensä, ja kuten Lune oli arvellutkin, toiset eivät olleet nähneet muuta kuin liekit. Lintu tuntui silti linkittyvän vahvasti hänen kykyynsä. Ehkei hänen voimansa ollutkaan helvetintulta vaan feeniksintulta. Rohkaiseva ajatus. 

     Lune piti pienen etäisyyden muihin vielä jonkin aikaa, sillä hän oli väsynyt. Aivan liian väsynyt käsitelläkseen sitä kaikkea, toimiakseen ihmisten kanssa tai ylipäätään jaksaakseen pitää ajatuksensa selkeinä. Hän siis nukkui, eivätkä painajaiset vainonneet häntä hetkeen, aivan kuin kuningaskalastajan lämpö ja tulen herääminen olisivat käpertyneet suojelijoiksi hänen sydämeensä.

     Unissaan Lune vaelsi lukemattomissa maailmoissa, jotka hän oli itse luonut, joissa hän itse oli jumala, muttei silti tiennyt luomakunnastaan puoliakaan. Hän oli jumala, joka pelkäsi luomaansa universumia, sillä se oli levinnyt ja rönsyillyt omia aikojaan täysin hänelle tuntemattomaan muotoon.

     Ja sen vuoksi hän etsi alati. Tutki. Tapasi ihmisiä, jotka eivät tienneet olevansa olemassa muualla kuin hänen päänsä sisällä. Käveli taisteluissa katsellen ihmisten kaatuvan, yritti suojella heitä tietäen itse, etteivät luodit purisi häneen. Joskus hän unohti olevansa kuolematon ja juoksi henkensä hädässä pakoon luomiaan hirviöitä, vaikka olisi vain voinut jatkaa etenemistä syvemmälle siihen tuttuun mutta vieraaseen, alati muuttuvaan maailmaan, aina uusiin kerroksiin ja uusien merien taakse.

     Joskus Lune löysi jotain, joko vastauksia tai uusia kysymyksiä. Palasia itsestään, kuin hajalleen levinneitä palapelin osia. Joskus unet saivat hänet ymmärtämään asioita tai muistamaan jotain vanhaa ja kadonnutta. Toisinaan taas ne loivat kauniita harhoja siitä, että
siinä jokseenkin turvallisessa maailmassa, jota hän melkein ymmärsi, hän oli kaikkien rakastama sankari.

     Mutta useimmite Lune oli vain yksi kulkijoista. Harvoin kukaan pysähtyi kysymään, mistä hän tuli tai minne hän oli menossa. Niihin kysymyksiin hän ei olisi edes osannut vastata. Hän oli yksinäinen jumala, tuntematon. Ja silti kaiken yläpuolella ja kykenevä
vaikuttamaan sen oudon, mystisen kaikkeuden tapahtumiin.

     Sitten hän heräsi taas pylvässängystään, iltapäivän päänsärkyyn ja takaisin maailmaan, jota hän ei ymmärtänyt ja johon hänellä ei ollut minkäänlaista vaikutusvaltaa. Kun hän katsoi ikkunasta ulos kesäiseen maisemaan, hänen mielensä sukelsi syystä tai toisesta muistoon, jossa hän ja Reykja istuivat satamalaiturilla sinisen taivaan alla ja kuuntelivat aaltojen loiskimista veneiden kylkiä vasten lokkien koti-ikäväisten parkaisujen seassa. Lunen viininpunainen kaulahuivi hulmusi tuulessa ja mustat maihinnousukengät uivat lähes vedessä. Kaikki oli turvallista silloin, kaikki oli hyvin.

      ”Sinähän tiedät, etten minä ole se cool tyyppi joksi minua luulet, vai mitä?” hän kysyi Reykjalta.

      ”No, minä olen varas!” Reykja sanoi ja ryysti kylmää limonaadia raitapillillä lasipullosta. ”Mikä sinä sitten olet, koska kyllä sinä nyt minuun verrattuna aika coolilta vaikutat.”

     Lune laski pyörittelemänsä pullonsirpaleen hitaasti laiturin reunalle ja poimi käsiinsä vierellään olevan valkoisen pahvirasian, jossa oli vielä jäljellä tuoreita mansikoita.

      ”Minä olen vain joku eksynyt kaveri jonka nimeä kukaan ei tiedä, tai jos tietää niin se ei johdu mistään positiivisesta syystä. Olen joku, jolla on vaikeuksia hahmottaa todellisuutta ja joka kärsii kaikenlaisista muistakin oudoista oireista. Ja minulla on rakastava, hyväksyvä perhe, ja on myös alasajaja, Cyanide, mutta minusta ei tunnu että siinä on koko elämäni. Luulen, että elämäni on jossain ihan muualla, vaikka en edes tiedä minne olen menossa. Tiedän vain sen, että en aio minkään enkä kenenkään seistä minun ja tulevaisuuteni välissä, ja toivon että sinäkin olet silloin siellä, kun minä vihdoin löydän maailmasta paikan johon kuulua.” Lune vaikeni ja keskittyi taas hetkeksi kaivertelemaan sirpaleella harmaantuneeseen laituriin. Hän ja Reykja olivat jättäneet nimikirjoituksiaan ympäri Lontoota, enimmäkseen sellaisiin paikkoihin, joissa he halusivat käydä uudestaan, tai paikkoihin, joihin oli mahdotonta yrittää enää toista kertaa.

     Lune rypisti äkkiä otsaansa.

     ”Minkä takia sinä edes hengailet kanssani vapaaehtoisesti?”

     ”Vika on sinussa itsessäsi!” Reykja naurahti ja loiskutti vettä paljailla jaloillaan. ”Sinä autat minua, et yritä toimittaa putkaan tai sytyttää makuupussiani tuleen. Tykkään myös terveellä tavalla kieroutuneesta huumorintajustasi.”

     Lunekin nauroi. Heidän vieressään oleva kiiltäväkantinen purjevene irrottautui juuri laiturista, ja kadulla, jonka varressa oli vastikään avattu uusi jäätelöbaari, käveli joukko nauravia kiinalaisnaisia. Joku uupuneen näköinen tyyppi ravintolan ulkopöydässä väitteli
parhaillaan itseään vainoavan maailmanlopun profeetan kanssa. Lune arveli miehen yhdeksi veneiden omistajista, sillä oli nähnyt hänet hipsimässä satamassa useita kertoja; kalliin puvun perusteella hänelle kuului jokin niistä hulppeammista veneistä. Mies oli selin Luneen
ja Reykjaan, ja hän elehti kiivaasti käsillään puhuessaan.

     ”Tajua nyt, ettei minulla ole aikaa mokomaan humpuukiisi, maanvaiva!”

     ”Muita syitä sille, miksi olen myrkyllinen, harhainen ja häiriintynyt varjo kaikille muille, mutta en sinulle?” Lune tiedusteli Reykjalta tämän tarjotessa hänelle limonaadia.

     ”Lasket kai leikkiä? Älä kuuntele Cyanidea. Olet kaikkea muuta paitsi varjo. Olet synnynnäinen johtaja! Alistumaton, periksi-antamaton. Majakka niille, jotka etsivät todellista elämää muovisten unelmien ja teennäisten fantasioiden jahtaamisen sijaan.”

     ”Mutta… kuinka minä voin olla johtaja kenellekään, jos olen eksyksissä?”

     Lune ei ollut enää varma, mitä Reykja oli vastannut. Hän kuitenkin huomasi ajattelevansa usein mansikoiden makua tuon satamassa vietetyn päivän jälkeen, sillä varsinkin stressin viedessä voittoa se muistutti häntä vanhoista hyvistä ajoista ja tuosta ainutlaatuisesta
turvallisuuden tunteesta.

*

     Torstaina Lune kohtasi Varýshin ensi kertaa pitkään aikaan. Hän oli jo selvinnyt kolmesta oppitunnista, jotka olivat ohittaneet hänet täydellisesti samalla kun hän oli istunut kankeana penkillään ja yrittänyt kiinnittää huomionsa Drangen heiluviin käsiin naisen selostaessa tavanomaisella tarmollaan päivän matemaattisia kaavoja. Niissä ei sinänsä ollut mitään ylitsepääsemättömän hankalaa, mutta Lune ei pystynyt seuraamaan opetusta. Nyt, kaikkien muiden ollessa ulkona, Lune istui erään hallin ikkunalla odotellen seuraavaa samanlaista, painottomuuden täyttämää tuntia. Varýsh lähestyi häntä käytävää pitkin biljardipöydän takaa. Kuten tavallisesti, mysteerit rakensivat polkujaan hänen ympärillään. Mutta sinä päivänä Varýshin silmät olivat kuin sammuvat auringot. Lune saattoi vaistota hänen kantavan harteillaan tuntematonta taakkaa, mutta siitä huolimatta hän jaksoi näyttää hyväntuuliselta nähdessään Lunen.

     ”Pelaatko?” hän kysyi viitaten kohti kiiltävää, tummapuista pöytää kuninkaallisenpunaisella samettivuorauksella. Pallot värjöttelivät ryhmänä pöydän keskellä kuin seuraavia keppejen tökkäisyjä peläten.

     ”Olen joskus kokeillut”, Lune sanoi epämääräisesti. Viime vuonna Liverpoolin koulussa Cyanide oli haastanut hänet otteluun. Lune ei ollut pelannut koskaan ennen, ja kuten arvata saattaa, Cy oli päihittänyt hänet. Lisäksi Lune oli saanut kasipallosta otsaansa.

     Varýsh hymähti ja kiersi pöydän ohi Lunen luokse.

     ”Minulla ei ole aavistustakaan kuinka tuo homma toimii”, hän kertoi heittäen hymyn. Silmät pysyivät himmeinä. ”No, kerropas Lune, kuinka sinulla on mennyt?”

     Veren rytmi Lunen suonissa nopeutui – mahtoiko Varýshilla olla jotain vihiä tapahtumista rannalla?

     ”Timanttisesti.” Sitä sanontaa Reykja olisi käyttänyt.

     ”Hienoa. Pohdin vain sitä, että ovatko ne ajatukset, jotka saivat sinut karkaamaan tätisi luota, vielä vaivanneet mieltäsi?”

     ”En ole enää peloissani”, Lune vastasi pienen tauon jälkeen vilpittömästi. ”En tiedä, mitä se oli.”

     ”Se vaaran tuntu?” Varýsh täsmensi.

     ”Niin, se.”

     ”Selvä on. Arvostan todenmukaisuuttasi. Haluaisin kuitenkin suositella sinulle tuokiota erään henkilökuntamme jäsenen seurassa, ihan vain että voisit rupatella –” Varýsh vaikeni nähtyään Lunen ilmeen. ”No, kysellä häneltä mieltäsi askaruttavia kysymyksiä. Vaikkapa
koulun historiasta. Ihan mistä vain. Olen varma, että täällä on jotakin, mitä haluat tietää tai on jäänyt sinulle epäselväksi.”

     Lune näki, miten kovasti Varýsh yritti, ja loihti kasvoilleen sellaisen ilmeen, että vaikutti edes harkitsevan asiaa.

     ”Kuka tämä henkilö on?” hän tiedusteli muka kiinnostuneeseen sävyyn.

     ”Dana Parthes.”

     ”Hetkinen, onko hän joku kuraattori? Psykologi? Joku vastaava?”

     Varýsh huomasi taas Lunen epäileväiseksi muuttuneen ilmeen ja näytti yrittävän keksiä jonkin toisen sanan.

     ”Hän on luotettava tukihenkilö”, hän ilmoitti lopulta.

     ”Kuule, minkä vuoksi sinä oikeasti haluat minun tapaavan hänet?” Lune kysyi suoraan.

     ”Yritän vain tehdä ajastasi Visteriakartanossa mahdollisimman kevyttä.” Varýshin ääni oli madaltunut, ja joskus niin kristallinkirkkaissa silmissä näkyi kipua. Nyt Lune oli varma toisen sisälleen ansoittamasta taakasta. Varýsh veti mukanaan vuorien painoa.

     ”Annan sinulle vapautuksen seuraavasta tunnista, mikäli käyt Danan puheilla”, hän lupasi. ”Näytät todella väsyneeltä.”

     ”Yllättävää”, Lune sanoi. ”Olen nimittäin nukkunut viime aikoina sangen paljon. Tuntuu että elän helpommin unimaailman kanssa kuin itseni. Siitäkin huolimatta, että uneni koostuvat usein painajaisista.”

      ”Millaisista painajaisista?” Varýsh kysäisi otsa hienoisesti rypistyneenä.

     Lune veti jalkansa ikkunalaudalle ja polvensa rintaa vasten ja kertoi.

      ”Se on aina sama. Pakenen mustia hahmoja, joilla on kävelykepit, hatut ja pyöreäsilmäiset ruttomaskit. Kadut räjähtelevät railoille ympärilläni, enkä koskaan pääse turvaan.”

     Varýshin leukaperät kiristyivät ja hän painoi päänsä.
     ”Kuulostaa ikävältä. Onko sinulla aavistustakaan, mitä ne hahmot tahtovat?”

     Lune kohautti olkapäitään, ja Varýsh oli hetken vaiti.

     ”Minäkin näen erästä toistuvaa painajaista yhä uudelleen ja uudelleen”, hän sanoi sitten. ”Siinä käteni on sidottu ranteista yhteen punaisilla langoilla. Lanka on sitkeää ja se polttaa. Joskus voin nähdä sen jättämät jäljet aamulla ihollani… eivätkä ne hälvene.” Varýsh kohotti käsiään ja hänen hihansa valahtivat paljastaen ohuet ranteiden ympäri kulkevat arvet. Lune käänsi huolen täyttämät silmänsä Varýshiin, joka väisti hänen katsettaan onnettoman näköisenä ja antoi hihojensa pudota takaisin. ”Aina silloin tällöin saan langan katkaistua ja pääsen vapaaksi”, hän kertoi hiljaa, pingottuneella äänellä. ”Mutta joka kerta kun lanka katkeaa, jonkun elämä päättyy.”

     ”Selvä, sinun painajaisesi on ahdistavampi”, Lune sanoi. Hän pohti, kyselisikö vähän kysymyksiä vai mainitsisiko uudesta kyvystään. Loppujen lopuksi hän ei tehnyt kumpaakaan. ”Täytyykö minun välttämättä mennä tapaamaan Parthesia?”

     Varýsh ei antanut periksi helpolla. Hän ei siltikään tukeutunut rehtorin auktoriteettiinsa tai luontaisiin johtajan ominaisuuksiinsa, vaan esitti sen sijaan hiljaisen, suopean pyynnön.

     ”Mietithän asiaa? Sinulla on nelisen minuuttia aikaa ennen kellon sointia. Kanslian löydät ylimmästä kerroksesta, ainoa ovi oikealla ja nimikyltti viivasuorassa.”

     Lunella ei ollut voimia taistella vastaan. Varýshin piilevä tuska kauhistutti häntä, mutta hän ei tiennyt kuinka olisi voinut auttaa. Kyseleminen ei tuntunut kannattavalta vaihtoehdolta. Lune suoristi selkänsä.

     ”Tiedätkö mitä, hyvä on. Menen mieluummin Parthesin luo kuin tunnille. Tuota… hm, kiitos, Varýsh. Olet yhtäkkiä ihan mukava.”

     Varýsh käänsi nopeasti katseensa ja näytti palaavan kaukaisen rooliinsa.
     ”Yritän parhaani. Turha kiintyä minuun liikaa.”

     ”Nähdään sitten myöhemmin”, Lune huikkasi iloisesti ja hyppäsi alas ikkunalta.

     Koputtaessaan Dana Parthesin oveen Lunella oli jo hienoinen, lähestyvä tunne koko ajatuksen turhuudesta. Mutta mieluummin hän otti lyhyen istunnon jonkun työhuoneessa käsityötunnin sijaan. Lune oli neulomisessa melkein yhtä surkea kuin uimisessa ja joukkue-
lajeissakin. Pohtiessaan millaiseen tilanteeseen hän oli itsensä sillä kertaa lykännyt, oven takaa kuului soinniton sisään, ja Lune astui varuillaan kellertävän keinovalon valaisemaan kuutionmuotoiseen tilaan.

     Lune näytti saapuneen lapsen valkoisen muovipalikan sisälle. Huoneen kiusallinen ahtaus tuntui puristuvan häntä kohti joka puolelta hänen kävellessään neliönmallisen tilan kulmaan, missä sijaitsi selkänojaton kolmijalkainen metallituoli.

     ”Miellyttävää iltapäivää”, Parthes lausui kädet ristikkäin sylissään, katsoen leveän, siististi järjestellyn pöytänsä takaa nurkkaan, jonne Lune istuutui epämukavasti. Miksi kaikki piiloutuivat aina pöytiensä taakse? Lunen ei tehnyt mieli vastata tervehdykseen, ja hän tyytyi nyökkäämään. Parthesin kasvoille piirtyi ilme, joka ehkä yritti olla hymy, vaikkei sellaiselta näyttänytkään. Se oli pelkkä ametistinvärisiä huulia vääristävä kouristus. Syntyi hyvin kiusallinen hiljaisuus, kun Lune odotti Parthesin sanovan jotakin, mutta nainen syventyikin äkkiä järjestelemään olemattomia sotkuja pöydällään. Lune katseli pitkäkyntisestä kädestä toiseen liikkuvia paperipinoja ja lappusia, jotka Parthes asetteli niin, että jokaisen paperin reuna meni samansuuntaisesti pöydän reunan kanssa. Hän teki tarkkaa työtä varmistaessaan joka ikisen linjan olevan suorassa. Työskentelyn edetessä ja Parthesin avatessa lisäksi pari pöytälaatikkoa Lunen katse eksyi hänen huolellisesti valkaistuihin lyhyisiin hiuksiinsa ja niiden moitteettomaan sivujakaukseen, viiltävän teräviin silmänrajauksiin ja rypyttömään puseroon, jonka mustavalkoinen raidoitus teki tepposia näköaistille. Kaikki oli juuri niin kuin piti, ei edes yhtä helmiäis-luomiväristä lentänyttä kimallehiukkasta väärässä paikassa. Lune ei enää kestänyt katsella kauemmin, vaan selvitti hillitysti kurkkuaan ja sanoi huolettomasti:

     ”Teillä näyttäisi olevan katossanne oikea sähkövalo. Yksi harvoista, joita olen täällä kartanossa nähnyt.”

     Lamppu välähti sanojen tueksi. Parthes näytti poissaolevalta. Ehkä hänen luonaan oli vastikään vieraillut ongelmaoppilas, joka oli aiheuttanut hänelle päänvaivaa. Tai sitten hän piti Lunen huomautusta erittäin omituisena, kuten tarkoitus olikin.

     ”Minä vaadin sellaisen, muuten en olisi tullut tänne töihin”, Parthes töksäytti.

     ”Mielenkiintoista. No, minä tulin vähän juttelemaan.”

     Parthes asetteli nuutuneennäköistä ruukkukasviaan parempaan asentoon ja keskitti sitten viimein huomionsa Luneen. Vaikutti siltä kuin hän olisi yrittänyt aamulla meikata väsymyksensä piiloon siinä onnistumatta. Ilmeettömät, toljottavat taivaanharmaat silmät
saivat hänet näyttämään sisäisesti kuolleelta.

     ”Ilmoittaisitteko nimenne?” hän kysyi monotonisella äänellä. Lune vältti katsomasta migreeniä aiheuttavaan puseroon.

     ”Lune.”

     Parthes katsahti Luneen kuin pohtien oliko tämä tosissaan.

     ”Koko nimenne, jos saan pyytää.” Uusi hymyn yritys – vieläkään ei irronnut.

     ”Lune Kharmeline Sharrock, omaa sukua Stormlaith. Haluatteko vielä syntymätodistukseni?”

     ”Ei se varmaankaan ole tarpeen”, Parthes lausui. Lune ei tiennyt yrittikö hän ärsyttää naista, vai ainoastaan hieman huvitella. ”No, mistä halusitkaan jutella, Louise?”

    Ahaa, Lune kävi siis jo nyt hänen hermoilleen, ainakin päätellen Parthesin yrityksestä turvautua jonkinlaiseen heikkoon vastaiskuun.

     ”En minä tiedä, sinähän se ammattilainen olet. Sinun kuuluisi kai kysellä minulta kysymyksiä ja yrittää auttaa minua.”

     Lune oli juuri tehnyt hauskan havainnon - Dana Parthesin kasvot, naisen joka ei selvästikään sietänyt minkäänlaista epäjärjestystä, olivat aika huomattavalla tavalla epäsymmetriset. Tarkkaan nypityt kulmat kurtistuivat Lunen näsäviisaalle huomautukselle, mutta
seesteinen ilme palasi nopeasti. Vain ääni pysyi tunteettomana.

     ”Totta kai, lapsi rakas. Tietenkin minä autan sinua.”

     Seuraavat kymmenen minuuttia valkoisen palikan sisällä risteili tavallisia kysymyksiä, joiden avulla Lunea kartoitettiin. Hän ei pitänyt siitä, mutta vastaili kuitenkin. Parthes ei tuntunut saavan tarpeekseen edes silloin kun Lune oli jo kertonut olevansa keskiverto
koululainen, jonka vanhemmat olivat työmatkalla ja joka asui sillä hetkellä rikkaanpuoleisen tätinsä luona. Vapaa-ajallaan hänellä oli tapana lähteä pitkälle kävelylle Lontoon kaduille tai työskennellä Demainen puutarhassa kasvien parissa. Hän paljasti omaavansa erityistietämystä muun muassa avaruudesta, mytologiasta ja luonnosta.

     ”Olet siis älykäs, muttet välitä koulunkäynnistä?” Parthes kokosi tehden tönkköisellä käsialalla merkkejä paperiinsa. Lune ei viitsinyt puolustella itseään.

     ”Kutakuinkin näin asia taitaa olla. Tiedän ihan liikaa kreikkalaisesta tarustosta, mutta viitsin harvoin avata oman maamme historiaa käsittelevää opusta.”

     Kysymysten välissä Lune tuijotteli katon valkeuden paria mustaa roskaa tai reikää. Hänestä tuntui, että ne liikkuivat – ehkä ne olivat hyönteisiä, tai sitten hän oli nukahtamaisillaan. Paljoa muuta katseltavaa huoneessa ei ollut. Oli vain valkeuden keskellä kelluva
työpiste, säikky irtonainen tuoli nurkassa ja tietysti Dana Parthes itse, hämähäkkinä verkkonsa keskellä, mutta häntä Lune ei tahtonut katsella.

     Parthesin ääni oli unettava, mutta välillä se muuttui epäileväksi tai kallistui tekoystävällisen suuntaan. Lune havaitsi nopeasti sen takana kaikuvan partaveitsenterävän älyn ja alituisen valppauden; merkkejä siitä, että nainen tarkkaili jatkuvasti hänen pienintäkin liikettään, eivätkä häneen uponneet tekosyyt. Tosin, hän näytti hyväksyvän enemmän kuin tarpeeksi Lunen valheellisia vastauksia – Lunea ei todellakaan huvittanut jutella tietyistä asioista, kuten vanhempiensa tuntemattomasta kohtalosta ja sukunimestään. Lune oppi nopeasti Parthesin kuviot ja aavisti mietteet jokaisen kysymyksen takana, tietäen tarkalleen toisen ajatuksenjuoksun ja vastaukset, jotka nainen halusi kuulla muka ovelasti aseteltujen kysymysten avulla. Lisäksi oli helppo arvata nopeat johtopäätökset, joita Lunesta tehtiin sen lyhyen tapaamisen perusteella. Hän kallisti huomaamattomasti päätään yrittäen nähdä, mitä Parthes papereihinsa kirjasi. Hiukan jäykkä ja kylmäkiskoinen sekä kuoreensavetäytyvä, ei järin innokas kertomaan itsestään. Ei ole paljoa hymyillyt. Arka, huono päivä?

     ”Ihanan hehkeä sää tänään, eikö olekin?” Lune sanoi toteavasti ja hymyili paljastaen hampaansa. Parthes vastasi hymyyn haljusti, kohottamatta kuitenkaan katsettaan, ja Lune näki hänen kynänsä epäröivän paperilla. Kumpi se osasikaan pelata psykologisia pikku pelejä?
 
     ”No, onko jotakin mitä haluaisit vielä kertoa?”

     Normivastaus olisi kuulunut kieltävästi, mutta Lune teki poikkeuksen. Hän ei tiennyt, minkä vuoksi puhui – ehkä siksi, ettei koko tapaaminen olisi tuntunut niin totaaliselta ajanhaaskaukselta. Ja tietysti kumotakseen Parthesin väittämät.

     ”Itseasiassa kyllä”, Lune myönsi. ”Kärsin jonkinasteisesta ahtaanpaikankammosta, sekä siihen ja tukehtumisen sekä hukkumisen pelkoon juurensa juontavasta uimiskammosta.”

     ”Kuulostaa ikävältä. Voimme puhua siitä kohta. Entä onko sinulla muita näiden kaltaisia niinsanottuja henkisiä ongelmia, joista haluaisit avautua?”

     ”No jaa, näen kyllä toistuvasti painajaisia ja koen varsin usein valeheräämisiä, mitkä ovat todella hämmentäviä, sillä luulen olevani hereillä ja sitten yhtäkkiä tapahtuukin jotain, mikä ei ole mahdollista tässä maailmassa, ja hetken ajan luulen tulleeni hulluksi. Todellisuuden erottaminen harhasta on aina ollut minulle hieman normaalia hankalampaa.”

     Parthesin kasvot olivat tutkimattomat. Hänen silmänsä kuitenkin paljastivat kiinnostuksenpoikasen heränneen jossain syvällä välinpitämättömyyden alla.

     ”Mitäs sanot”, hän kysyi raskaat luomet rävähtämättöminä, ”onko tämä unta?” Hän napsautti sormiaan saaden Lunen ensin säpsähtämään ja sitten taistelemaan valtavaa silmienpyörittelyn halua vastaan.

     ”Ei ole”, hän tokaisi tylsistyneenä.

     ”Pystyt siis kuitenkin tunnistamaan eroavaisuudet unen ja todellisuuden välillä, kuinka teet sen?”

     Lune vastasi sen enempää miettimättä:

     ”Niin, no, todellisuus on paljon kirkkaampi kuin uni. Unessa taas mieli on sumuinen ja hämmentynyt, lipsuva. Eivätkä yksityiskohdat pidä paikkaansa… sanotaanko että taivaalla saattaa olla kaksi kuuta, tai sähkölamppu yöpöydälläsi ei suostu syttymään.” Ja jos tämä olisi unta, olisin todennäköisesti nöyryyttänyt sinut julkisesti yhtä monta kertaa kuin yritit viimeisimmän vartin aikana opetella hymyilemään. Olen oikeastaan yllättynyt, ettei peruukkisi ole lipsahtanut vielä kertaakaan tai puhelimesi alkanut soittaa jotain noloa kappaletta.

     Parthes nyökkäili hitaasti kirjoittaessaan jotain ylös. Sitten hän poimi erään paperipinon päältä kehyksettömät silmälasit ja asetti ne nenälleen. Tylsät silmät näyttivät häiritsevän paljon suuremmilta.

     ”Entäpä muut mainitsemasi asiat, sukeltaisimmeko hieman syvemmälle?”

     ”Oikeastaan”, Lune kiirehti sanomaan, ”en usko että se on tarpeellista.” Hän halusi antaa Parthesille kiinnostumisen aiheen, muttei tarkempaa informaatiota. Vähän niin kuin shakkimestari, joka teki vastustajan häviämispelon herättävän siirron kääntääkseen
huomion pois varsinaisesta hyökkäysstrategiastaan.

     ”Ymmärräthän etten voi auttaa sinua, jos jatkat tällä linjalla”, Parthes sanoi äänenpaino ärsyttävästi vaihdellen.

     ”Ymmärrän. En edes tiedä miksi olen täällä.” Lune puri hammasta ollakseen vääntelehtimättä kovassa tuolissa.

     ”Selvä on. Ellet ole halukas keskustelemaan enää itsestäsi, haluaisin vielä ennen lähtöäsi
kysyä parista muusta henkilöstä täällä kartanossa. Nämä kysymykset saattavat tuntua
sinusta hieman epätavallisilta, jopa omituisilta. Luuletko, että voit silti vastata niihin?”

     Lune katseli pöydän takana istuvaa hahmoa pitäytyen tyyneydessään.
     ”Luulen niin.” Mistäs nyt on kyse?

     ”Selvä. Kuuntelepa tarkasti, mitä sanon.” Ilmeettömät silmät välkähtelevien linssien
takana olivat nyt läpitunkevat, punatut huulet yrittivät jälleen vääntäytyä hymyksi siinä
onnistumatta. ”Oletko sinä havainnut jotain epätavallista täällä kartanossa, Lune? Ihan
mitä tahansa.”

     Jääkuori levittäytyi hitaasti Lunen sydämelle, työhuone muuttui nopeasti valkoiseksi
luolaksi, jossa yksinäisen soihdun alla oli valtaistuimellaan luiden kuningatar. Lune tunsi
kauhukseen väreilevän kuumuuden leimahtavan kämmeniinsä; ne olivat puristuneet
kiinni omia aikojaan ja hän veti huomaamattoman, värisevän henkäyksen.

     ”Ei, en usko että olen havainnut yhtään mitään tavallisuudesta poikkeavaa”, Lune lausahti
ihmettelevä ilme kasvoillaan, eikä voinut kuin toivoa, ettei Parthes ollut huomannut mitään.
Hän yskähti ja puristi raivokkaasti nyrkkejään. ”Mitä mahdatte tarkoittaa?”

     ”Sitä vain”, Parthes sanoi hetki hetkeltä sakeammaksi tiivistyvä katse ommeltuna Luneen,
”että välillä minusta tuntuu, kuin täällä olisi jotain meneillä. Minusta tuntuu, kuin olisin
keskellä suuria tapahtumia, jotka ovat katseeltani piilossa.” Hän oli hetken hiirenhiljaa,
hievahtamatta, kunnes jatkoi: ”Täällä ympärilläni tapahtuu asioita, mistä minulle ei kerrota.
Ja se ajaa minut raivon partaalle.”

     Lune oli niin hämmentynyt, ettei osannut sanoa mitään järkevää.
     ”Ahaa.”

     Parthes näytti vasta olevan pääsemässä vauhtiin.

     ”Voisitko kertoa minulle Varýshrain Wineartysta?” hän pyysi kärkäänä. ”Varsin epä-
tavallinen nimi, jos saan sanoa. Hän on Visterian uusi rehtori, mutta voi, miten kummal-
linen rehtori siinä onkaan. Kertoisin mielelläni vaikka tusinan omituisia, hämmentäviä
seikkoja, kuten sen ettei hänestä tunnu löytyvän minkäänlaisia tietoja koskien esimerkiksi
aiempia virkoja. Itsestään hän ei paljoa kerro – tietenkin, minähän olen pelkkä kuraattori,
mutta sano minun sanoneen että olen ollut tässä kartanossa seitsemän vuotta ja virassani
vielä kauemmin, minä kyllä tiedän milloin joku on omituinen.  Tiedän senkin, ettei entisellä
rehtorilla ollut mitään varsinaista syytä lähteä, hänet vain lomautettiin yhtäkkiä ja korvattiin
uudella. Ihan kuin Varýsh olisi vain ilmestynyt tyhjästä! Mikäköhän syy koululla mahtoi olla
rehtorin vaihtoon? Mitä niin erikoista Varýshrain Wineartyssa on?”

     Parthes piti taukoa yllättävän pitkässä monologissaan ja tuijotti nyt Lunea vastauksia
janoten, lähes hengästyneenä uteliaisuudesta. Lunea ärsytti tapa jolla hän käytti Varýshin
kokonimeä.

     ”En itsekään tiedä hänestä juuri mitään”, Lune sanoi toisen röyhkeydestä järkyttyneenä.
”Miksi ajattelet, että voisin kertoa jotain?”

     ”Se vaihtoehto vain käväisi mielessäni, satuin näkemään teidät juttelemassa vuoden
alussa”, Parthes selitti vaikuttaen hieman pettyneeltä. Hänen ryhtinsä ei ollut enää niin
tikkusuora kuin hetki sitten, ja hienoinen unettavuus oli taas valahtanut ääneen. Hän tähtäsi
Lunea kymmensenttisellä etusormenkynnellään. ”Mitenkäs rouva Drange ja herra Clemens?
Hehän ovat sinun opettajiasi. Olen sitä mieltä, että heissäkin on jotain, sanoisinko merkil-
lepantavaa. He ovat järjestäneet lukuisia palavereja yhdessä puutarhuri neiti Clodia Mea-
dowin kanssa, palavereja joihin muuta henkilökuntaa ei ole laskettu sisään. Pohdin, miksi
puutarhuri? Puutarhurien tehtävänä on pitää puutarha kurissa, he eivät puutu opetukseen
tai koulun toimintaan, ja jos Meadow on kerran laskettu opettajien kokoukseen, asian täytyy
liittyä johonkin muuhun kuin niihin.  Käsittääkseni myös Varýshrain on ollut paikalla. Mitä
sinä tästä ajattelet, Lune?”

     Lune alkoi käydä todella epäluuloiseksi ja antoi sen myös näkyä. Hän katui suunnatto-
masti sitä, että oli kertonut Parthesille asioistaan. Kuvitteliko nainen saavuttaneensa hänen
luottamuksensa?

     ”Minulla ei ole yksinkertaisesti mitään sanottavaa”, Lune totesi harkitun kylmästi. ”En
pidä tavasta, jolla sinunlaisesi, kertomasi mukaan yli seitsemän vuoden uran tehnyt
ammattilainen, kyselee toisten ihmisten asioista joltain muulta kuin asianomaisilta itseltään.
En edes halua kuulla mielipidettäsi vaitiolovelvollisuudesta.”

     Lunen sanat näyttivät järkyttäneen Parthesia, tai vähintäänkin hänen egoaan.
     ”Voi ei, ei, olet käsittänyt minut aivan väärin.” Hän huokaisi sellaiseen tapaan niin kuin
ihmiset tekevät kerjätessään sääliä, ja kaatoi paperimukista vettä kasvilleen.

     ”Ei, en usko”, Lune sanoi aiempaa vahvemmalla äänellä. ”Sinä olet vakoillut kolleegojasi.
Ja yrität nyhtää lisätietoa minulta, oppilaalta.”

     ”Itse asiassa, Harrows hyvä, olen kuullut asioista talonmieheltä – Aveyardilta – joka on
myös minun tavoin osoittanut hillittyä mielenkiintoa näihin tiettyjen henkilökunnan jäsen-
ten harjoittamiin salamyhkäisiin kokoontumisiin.”

     Lunen sisukset kiemurtelivat. Parthes vain parani, hän oli väleissä Aveyardin kanssa.

     ”Oletko täysin varma”, Lune kysyi tasaisesti, rikkomatta hyistä katsekontaktia, ”ettei tämä
hillitty mielenkiinto ole luiskahtanut hiukan yli rajan?”

     ”Luulen, että sinun on nyt aika poistua, Lucy”, Parthes ilmoitti huulet tiukkana viivana.
Hän oli noussut seisomaan ja ositti merkitsevästi ovea. ”Hyvää päivänjatkoa.”

     ”Hyvää päivänjatkoa, Diane.” Lune nousi tuolista ja sen metallijalat kirskahtivat ikävästi
valkoisella lattialla. ”Ai niin, ja teidän kasvistanne, muuten.” Harppoessaan huoneen poikki
hän vältti luomasta viimeistä vilkaisua pöydän suuntaan.

     ”Anteeksi?”

     ”Se on muovia.”

     Taivaanharmaa katse seurasi häntä kynnykselle asti ja jäi tuijottamaan sulkeutunutta
ovea.

     Huoneessa ollessaan Lunesta oli tuntunut, että hän oli hetkeksi joutunut jonnekin
todella kauas kartanosta, ja ulos astuessaan palannut takaisin. Käytäviä pitkin leijaili
kahvin ja lamppuöljyn tuoksu. Parthesin luona oli tuoksunut pelkkä sitruunainen tyhjyys.

     Kävellessään portaiden suuntaan Lune jähmettyi äkkiä paikoilleen ja oli vähällä
kirota; hän kuuli Cyaniden ja Tiffanyn äänet. Kuulosti siltä kuin he olisivat kiistelleet
jostakin. Lune kuunteli tarkemmin, ja hänen sydämensä alkoi hakata.

     ”Olet siis aivan varma, ettei kyse ole jostain muusta kuin juomista?” Tiffany kysyi
epäluuloisesti.

     ”Kyllä, aasi!” Cyanide sihahti vastaukseksi. Syntyi hetken hiljaisuus, ja askelet lähestyivät
Lunea, joka oli jähmettynyt paikoilleen kuuntelemaan.

     ”Hyvä on. Sinä tiedät mitä tapahtuu, jos valehtelet minulle. En. Enää. Toimi. Maksu-
tyttönäsi.”

     ”Hiljempaa!” Cyanide älähti. ”No niin, aiheesta seuraavaan. Sharrock. Hänet voitaisiin
pistää hullujenhuoneelle, en joutuisi enää koskaan näkemään sitä pientä, säälittävää -”
     Tiffany vaikutti kiitolliselta, kun puheensuunta oli käännetty, ja sanoi nopeasti:

     ”Dana on hyvä tyyppi, olen jutellut usein hänen kanssaan, ja hän ymmärtää minua
aina. Hän tajuaa tilanteen.”

     Kolmas ääni liittyi puheeseen – puhujan suu kuulosti olevan täynnä.
     ”Joo, Parthes on tässä meidän puolella.”

     He saapuivat viimein portaiden kohdalle. Fiorellan karkkia jauhavat leuat pysähtyivät
hänen huomatessaan ylhäältä katselevan Lunen, ja kiiltelevät käärepaperit satoivat hänen
käsistään lattialle. Pienet, syvällä päässä olevat silmät laajenivat, ja hän näytti sydänjuuriaan
myöten pelästyneeltä, kuin olisi odottanut Lunen polttavan pian häntäkin. Fiorellan selän
takana Cyaniden kasvot näyttivät jähmettyneen.

    ”Siinä hän on”, Tiffany sanoi kolealla äänellä ja kiipesi pikaisesti ylös, pysähtyi Lunen
eteen tukkimaan hänen tiensä kuin olisi nähnyt itsensä uhkaavanakin.

     Lune ei välittänyt kätyreistä - hän näki ainoastaan Cyaniden, vihanilmeen kalpean
naamion leijumassa Fiorellan olan takana. Harmaanvihertävät kivisilmät täyttyneinä
raivonkyynelistä, niiden tumma kimalteleva lasi. Kun hän sihahti tarkkaan harkitun
kirouksensa, luomet siristyivät hetkeksi, ja kostonhimoisia piirteitä vääristi kuin salaman-
välähdyksenä pelonsekainen inhon irvistys.

     ”Psykopaatti.”

     Hän heitti sanan myrkkynä Lunen kasvoille. Lune antoi sen valua pois, pisaroida
lammikoksi tummapuiselle lattialle hänen edessään. Kyllä, hän oli mahdollisesti psykopaat-
ti, mutta Reykjan psykopaatti, ei Cyaniden. Lunen mielessä oli pelkkää jäätä.

     Kolmikko kiersi Lunen ohitse sivuuttaen hänet kuin roskan marssiessaan kohti Dana
Parthesin ovea. Yhtäkkiä Cyanide pysähtyi ja käännähti ympäri, kuin olisi tehnyt jonkin
päätöksen. Hän lähti tulemaan Lunea kohti sieraimet laajentuneina, kärähtäneen nahka-
takin ja alkoholin haju leyhyen. Hänellä oli jalassaan pinkit kimallekorot, joissa oli mustia
lepakonkuvia. Cyanide Winters, glitter-lepakko-kirsikkasoodatyttö, valmistautui hyökkäyk-
seen.

     ”Yhä paikoillasi, Räjähdysherkkä, rakkaani?” Cyanide mumisi pehmeästi, ja koron iskut
lattiaa vasten rytmittivät hänen sanojaan. ”Kuin odottamassa, että tulen ja isken sinusta
ilmat pihalle?”

     ”Enpä oikeastaan”, Lune tuumasi. ”Taisin vain jäätyä, koska älykkyysosamääräni upposi
Atlantin valtamereen sillä hetkellä kun sinä ja jengisi ilmaannuitte paikalle.”

     ”Huhhuh, pahus. Minähän melkein pidän sinusta.”

     ”Je ne t´aime pas.” Lune katsoi Cyanidea inhoten. ”Se oli ranskaa ja tarkoittaa, että minä
en pidä sinusta. Enkä liiemmin pidä sinusta millään muullakaan kielellä, joten alkaisit jo
vähitellen häipyä, vai pitääkö minun esitellä lisää tulitemppuja?”

     Cyanide naurahti räkäisesti.

     ”Ei aivan vielä, Sharrock. Minun täytyy ensin hoitaa eräs asia pois alta. Tiedätkö”, hän
kulmakarvansa kohosivat hieman ja ohuille huulille pyrki sadistinen hymy, ”en ehkä osaa
sytyttää käsiäni tuleen, mutta tönäisemään pystyn niin kuin sinäkin.”

     Lune ei ehtinyt reagoida sanoihin, kuten ei myöskään sekunnin sadasosassa itseään
kohti singahtaviin käsiin. Betoniset nyrkit tömähtivät hänen rintakehäänsä ja vatsaansa
puristaen väkivalloin ulos viimeisenkin hahtuvan ilmaa. Lune kuuli kitkerän kuiskauksen
korvassaan:

      ”Muista, että sinun takiasi en voi olla enää koskaan onnellinen.”

     Pudotessaan alas ne kolmekymmentä marmorirappusta Lune muisti kirkkaina kaikki
kerrat, jolloin Cy oli lyönyt häntä. Aina osuessaan uuteen porrasaskelmaan hänen kivun
särmien sahaamassa mielessään välähti yksi niistä päivistä, hän tunsi kehossaan yhden niistä
iskuista, sekä henkisistä että fyysisistä.

     Se oli kuin hakaristi, kasipallo, se kirottu krusifiksi ja kaikki ne miljoona muuta asiaa
uudestaan. 

     Lune muisti miten ikävältä ja katkeralta oma veri oli maistunut, miten viileältä oli
tuntunut kodin keittiöallas hänen ihollaan, kun Demaine oli huuhtonut hänen haavojaan
vaitonaisena vihasta maailmaa kohtaan. Kymmeniä laastareita, kymmeniä sanoja, joilla
Demaine yritti ommella haavoitettua, murtunutta lastaan. Yhtenä niistä päivistä taistelu
Lunessa oli herännyt ensi kertaa. Sama taistelu kuin gepardilla ja gasellilla, yöllä ja päivällä
ihmisen sisällä, lapsilla hiekkalaatikon leluista. Se oli selviytymistä alusta asti.

     Tosin, Lunella oli harvoin varaa puolustaa itseään, sillä hänen jokainen pieni rikkeensä
käännettiin oitis hänen perhettään vastaan. Ja Lune kärsi mieluummin nyrkiniskut kuin näki
Demainen ahdistuneena.

     ”Hyvä Jumala, mitä täällä on tapahtunut?”

     Lune avasi hyvin hitaasti ja haluttomasti silmänsä; hän makasi myttynä portaiden juurella
ja maistoi veren. Taas se maku. Jonkun kädet kiskoivat häntä pystyyn. Se oli Parthes. Cyani-
de ja aidosti järkyttyneet Tiffany ja Fiorella seisoivat ylimmällä portaalla, joka oli Lunen
näkökulmasta valtavan vuoren huippu. Lune yritti työntää Parthesin käsiä muualle.

     ”Hän kompastui”, Cy naukaisi lipevästi.

     ”Nousehan siitä”, Parthes käski, kiskoen yhä Lunen käsistä. ”Pystytkö kävelemään?”

     ”Pystyn kyllä, kiitos”, Lune mutisi. Häntä huimasi ja hävetti ajatus siitä, miten typerältä
äskeinen putoaminen oli todennäköisesti näyttänyt. Kehossa vellova tunne muistutti
läheisesti sitä tunnetta, jonka suojaton oluttölkki tunsi jäätyään pillastuneiden hevoskär-
ryjen alle, olettaen tietenkin että alumiinitölkillä oli tunteet. Lune kokeili kielellä poskensa
sisäpintaa. Se vuoti verta, ja lisäksi joka ikistä luuta särki vietävästi. Se ei ollut mitään
verrattuna vaurioihin, joita hänen sielunsa oli kärsinyt. Hän horjahteli lähemmäs porras-
kaidetta ja länttäsi kämmenensä tiukasti puuleikkausten päälle.

     ”Kuulin kovaa tömähtelyä”, Parthes sanoi ja suipisti suutaan. ”Kuinkas sinä nyt sillä
tavalla kompastuit?” Hän kuulosti enemmän syyttävältä kuin myötätuntoiselta. Lune ei
vastannut.

     ”Minä taidan mennä nyt”, hän ilmoitti melko terävästi.

     ”Voin saattaa sinut sairastupaan -”

     ”Pärjään kyllä yksinäni. En ole mikään prinsessa.”

     Lune halusi mahdollisimman pian pois siitä osasta kartanoa, mihin tahansa muualle,
kunhan vain pois Parthesin ja Cyaniden lähettyviltä. Hänen viimeiset ylpeyden rippeensä oli
poljettu maahan.

     Kävely onnistui vaivalloisesti, sillä hänen täytyi varoa aristavaa akillesjännettään. Terran,
Athena ja Aiden löytyivät viimein kartanon ulkoportailta viime hetken läksyjä tekevän
Fenrisin seurasta. Athena harjoitteli parhaillaan viulunsoittoa – hän ei ollut mahtava, ja
viulunkielet vinkaisivat välillä kuin kituva jänis. Päästyään kappaleen loppuun hän säteili.

     ”Minä tein sen! Vihdoinkin!”

     Athena laski viulun ja jousen portaalle. Aiden otti kädet korviltaan ja Terran taputti
kannustavasti. Sitten hän ja Athena aloittivat soralla lyhyen ja riemukkaan voitontanssin,
johon kuului paljon käsikkäin hyppelyä, pyörähtelyä ja naureskelua. Lune tarkkaili heitä
hetken sivummalta ja hymyili vienosti läpi kivun. Terranin ja Athenan ystävyyssuhde oli
kadehdittava. Vuosien muistot olivat valaneet sinettinsä. Katsellessaan kartanolle vievän
tien yläpuolelta paistavaa kirkkautta ja Terrania ja Athenaa sen alla Lune pohti, kuuluisiko
hän koskaan todella heidän mukaansa.

     Hän astui viimein esiin varjoista.

     ”Bonjour, iskujoukko.”

     ”Siinähän sinä olet!” Terran sanoi ja töykkäisi Lunea kevyesti olkapäähän nyrkillään.
”Mietittiin juuri missä ihmeessä sinä olet – mitä sinulle on tapahtunut?”

     Aiden ja pikakirjoituksen maailmanennätystä tekevä Fenris kääntyivät salamana heidän
suuntaansa. Aidenin katse tummui, ja hän nousi seisomaan ja pyyhki veret Lunen kasvoilta
vastusteluista huolimatta. Aidenin silmänaluset olivat mustelmanvioletit.

     ”Kuka teki tuon sinulle?” hän kysyi vaimealla, uhkaavalla äänellä. ”Minä tapan hänet.”

     ”Hyökkäsikö Daryawesh kimppuusi?” Athena kysyi kauhuissaan ja sulki viulukotelonsa
hiukan liian äänekkäästi.

     ”Äh, Cyanide se oli. Karma on draamakuningatar.” Lune hymyili ja irvisti.

     ”Se helvetin nilkki, jos minä olisin ollut siellä –” Aiden aloitti tulistuneena, mutta
Terranin vielä raivoisammat sanat hukuttivat hänen lauseensa lopun.

     ”Toivottavasti hänen luunsa mädäntyvät johonkin koloon”, hän sylkäisi. ”Aion pitää
henkilökohtaisesti huolen siitä, että se surkimus maksaa kaikki tekonsa.”

     ”Laitetaan jauhoja hänen hiustenkuivaajaansa, okei?” Fenris murisi. Hän ei ollut vielä
koskaan näyttänyt niin kiivaalta ja myrskyisältä, ja se liikutti jotain Lunen kylmässä
sydämessä.

     ”Paras ehdotus tähän mennessä”, hän sanoi. ”Siitä ei todennäköisesti koidu niin paljoa
ongelmia. Mutta hei, kai se oli ihan oikeutettua Cyanidelta sen jälkeen, mitä rannalla
tapahtui.” Ja sen jälkeen, mitä oli taannoin tapahtunut kesäkuun yhdentenätoista päivänä.

     ”Ei todellakaan ollut, älä edes puhu tuollaista itsellesi”, Aiden ärähti. ”Se oli Cyanide.
Hänen kaltaisensa ihmiset pitäisi vetää kölin ali. Et sinä tehnyt sitä tahallasi.”

     ”Siinä se mutka onkin. Entä jos teinkin?” Sillä Lunen sydämessä oli herännyt synkkä
aavistus.

     ”Älä viitsi”, Fenris sanoi. ”Ihan sama, kuka jostain Cyaniden tapaisesta välittää?”

     Athena näytti anelevalta.

     ”Et tietenkään sinä tehnyt sitä tahallasi. Ja onko meidän ihan pakko puhua siitä? Minkä
takia sinä muuten edes olit ylimmässä kerroksessa? Eihän siellä ole paljoa muuta kuin –”

     ”Dana Parthesin huone, joo, olet oikeassa”, Lune täydensi. ”Se olikin muuten aikamoinen
tapaaminen.” Hän selitti koko jutun aina siitä asti, kun Varýsh oli ehdottanut hänelle
tapaamista Parthesin kanssa, ja miten kaikki oli loppua kohti luisunut yhä huolestuttavam-
paan suuntaan.  ”En missään tapauksessa voi käyttää kykyäni enää ikinä, en ainakaan täällä
kartanossa”, Lune sanoi raskaasti.”Ei sillä että osaisinkaan. Mutta Cyanide ja muut menivät
Parthesin puheille, ja se nainen nielee joka ikisen heidän sanansa. Hän lisää myös minut
epäilyttävien ihmisten listalleen, ja ties mitä kaikkea tästä vielä seuraakaan!”

     Toiset katselivat Lunea vaitonaisina. Lune rypisti hienoisesti otsaansa.

     ”Kuulkaa, onko… jotain tapahtunut?” hän kysyi. ”Jotain mistä minä en tiedä? Te, öh,
vaikutatte vähän omituisilta.”

     Kukaan ei vastannut hetkeen, sitten Terran huokaisi ja tuli pari porrasta lähemmäs.

     ”Lune… on jotain, mitä meidän täytyy kertoa sinulle, tarkemmin sanoen Aidenin ja
Fenrisin. Olet ollut vähän, hmm, hajamielinen ja vaellellut omilla teilläsi, mutta meidän on
ihan pakko puhua tästä.”

     ”Mitä sinä tarkoitat?” Ikävä aavistus kasvoi Lunen rinnassa. Mitä kaikkea olikaan ehtinyt
tapahtua sinä aikana, kun hän oli vetäytynyt kultakalamaljaansa, kadonnut omille varjo-
poluilleen? Hän ei voisi palata sinne enää – ei nyt, kun kaikki oli sekaisin. Terran jatkoi
äskeistä vakaammalla äänellä, hitaasti ja varoen kuin jäätä pitkin epäröiden:

     ”Lune… sinä et ole yksin kykysi kanssa. Aidenille ja Fenrisillekin on tapahtunut jotain.”

     ”Odota hetki, mitä?” Jokin näkymätön putosi räsähtäen alas hänen ympärilleen.
     ”Samana päivänä”, Fenris aloitti ennen kuin Lune ehti kysellä enempää, ”kun sinun tulesi
tapahtui, minä menin historian tunnille. Minulta kysyttiin vaikeaa kysymystä ja menin ihan
lukkoon. Sitten, minä ikään kuin vääntelin käsiäni pulpetin alla… ja yhtäkkiä sylissäni oli
valtavat määrät viiniköynnöstä!” Ajatus näytti innostavan Fenrisiä kovasti, mutta hän pitäy-
tyi rauhallisena ja seisoi katse alaviistoon jähmettyneenä paikoillaan. ”Opettaja suuttui
hirveästi, hän ärähti, että miksi olin tuonut kasveja luokkaan ja olinko repinyt niitä seinil-
tä… sanoin etten tiennyt mistä ne olivat tulleet, mutta hän ei uskonut… ihan hullua.”

     ”Lauantaina”, Aiden puuttui puheeseen, ”minulla ja Terranilla tuli vähän kinaa siitä,
pitäisikö meidän etsiä sinua. Emme tienneet missä olit, ja sanoin Terranille, että hänen
pitäisi antaa sinun olla. Antaa aikaa. Terran oli eri mieltä, hän sanoi ettei sinun pidä antaa
muhia yksin liemessäsi. Me käveltiin tyhjää käytävää pohjoissiivessä… sitten, ihan yhtäkkiä,
käteni alkoivat kipinöidä kuin katkennut pahuksen sähköjohto, ja Terranin yläpuolelle
ilmaantui salamoiva myrskypilvi. Salamoiva hiton myrskypilvi! Se oli kammottavaa!”

     ”Hän oli yhtä sähkökenttää!” Terran kuiskasi ja naurahti hermostuneesti. ”Ja hän oli
luonut niitä ukkospilviä, ja, no, vesisade ja hänestä lentävät kipinät, sinähän tiedät miten
vesi ja sähkö reagoivat… meidän piti lähteä sieltä kiireesti, pilvet onneksi katosivat sillä
hetkellä kun suljimme siipeen vievän oven. Olisi ehkä ollut vähän hankala selittää opettajil-
le, mistä ne tulivat.”   

     ”Entä… entä sinä ja Athena?” Lune kysyi raivokkaasti räpytellen. ”Oletteko te polttaneet
tai kastelleet ketään?”

     ”Ei, meille kahdelle ei ole tapahtunut vielä mitään omituista”, Athena sanoi alakuloiseen
sävyyn. ”Mutta no, siinäpä se. Me ei oikein ole löydetty sopivaa hetkeä puhua tästä.”

     ”Joo, no, nyt tiedän”, Lune sanoi. Hänen olonsa oli kohentunut äkisti. Hän ei ollut
enää ainoa luonnoton psykopaatti. Heitä oli monta. Ja Cyanidea vain yksi.

     Hän ja Terran puhuivat vielä tapahtumista myöhemmin sinä päivänä, kun Lunen säryt
alkoivat hellittää ja hän auttoi Terrania salongissa matikanläksyjen kanssa, vaikkei itsekään
ollut siinä aineessa mikään suurmestari. Athena oli kadonnut iltasuihkuun ja Aiden suoritti
jokailtaista meditaatiotaan parvekkeella – hän väitti sen helpottavan tupakoinnin lopetta-
misoperaatiossa, johon hän oli inspiroitunut nähtyään terveystiedon tunnilla tietyt keuhko-
kuvat.

     ”Mihin se sinun ja Cyaniden välinen sota oikein juontaa juurensa?” Terran kysyi
yhtäkkiä. ”En kyllä todellakaan ihmettele, mikset sinä tykkää hänestä, mutta mitä sinä
muka olet tehnyt ansaitaksesi tuollaisen kohtelun?”

     Lune siemaisi höyryävää kaakaotaan välttääkseen vastaamasta ja oli vähällä polttaa
kielensä.

     ”En ole puhunut siitä koskaan, en edes Reykjalle”, Lune tunnusti kevyesti huokaisten.

     ”Jatka”, Terran sanoi ja sulki matikankirjansa.

     ”Öh – minä ja Charlynne Winters olimme joskus ystäviä.” Lune puristi keramiikkamukia
tiukemmin. ”Tai ainakin melkein ystäviä. Ja korostan: minä ja Charlynne, ei minä ja Cyanide.
Koko juttu on vähän monimutkainen, mutta yksinkertaisuudessaan se menee niin, että
tuona lyhyenä ajanjaksona jolloin me emme olleet vihollisia, jotain tapahtui. Ja sitä mitä
tapahtui, minä olen yrittänyt kovasti ymmärtää. Eikä siinä ole vieläkään mitään järkeä.”

     ”Okei”, Terran sanoi hitaasti. ”Ja se mitä tapahtui, oli…?”

     ”Cyanide sai sähköiskun. Se oli vahinko. Mutta hän ei ole koskaan ollut sama sen päivän
jälkeen.” Lune laski kaakaonsa sohvapöydälle, sillä lusikka oli alkanut täristä mukin reunaa
vasten. ”Cy syyttää minua tapahtumasta”, hän päätti kertomuksen.

     ”No, se ei varmastikaan ollut sinun vikasi, Lune.” Terran laski kätensä Lunen nojatuolin
käsinojalle. ”Sinä et varmaankaan ollut siinä tilanteessa sähköjohto, vai mitä?” Hän nauroi
koittaen keventää hiljaisen huoneen tunnelmaa. Lune vastasi hymyyn mutta ei kysymyk-
seen.

     Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kertoa totuus Terranille.
« Viimeksi muokattu: 01.12.2018 20:11:31 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
13.

S Y A N I D I  J A  N U K K E K U N I N G A T A R
[/size]


Kesän kuolema oli brutaali. Lokakuun alussa saattoi jo selvästi huomata uuden valtakauden
käynnistyneen; syksy oli myöhässä, mutta saapunut kuitenkin. Sato kypsyi, kalenterissa
käännettiin uusi lehtien havinan täyteinen sivu ja kellastuvan aamun kaje idän äärillä
kasvoi päivä päivältä kylmemmäksi. Maankuoren alla kiehui routa.

     Syksyn tullessa aika ruostui ja oksille syttyi pihlajanmarjoja, mutta marjojen pinnassa
oli mustaa sientä kielimässä taivaanrannassa odottavasta tulevaisuudesta.

     Lune piti syksystä ja sen puhdistavista vesisateista, jotka silloin tällöin ryöppysivät
maailmaan tähdistä, mutta lokakuun alussa oli vastassa huono asia.

     Athena ja Terran olivat porukan ainoat, joilla ei ollut kykyä. Se sai heidät molemmat
käyttäytymään kuin heidän täytyisi todistaa joko muille tai itselleen olevansa osa Lunen ja
Aidenin joukkoa, vaikka sekä hän että Lune olivat useat kerrat yrittäneet puhua heille
järkeä. Terran pysyi silti ärtyisänä ja Athena alakuloisena, ja Lune huomasi hänen vilkuilevan useasti Tiffanyn suuntaan.

     ”Toivon niin, että olisin hänen ystävänsä. Hän on niin mielenkiintoinen persoona. Ja
lahjakas.”

     ”Haluat vain väleihin Tiffanyn kanssa, koska hän on kuuluisa”, Terran väitti nyreänä.

     ”Tuo ei ole totta!”

     Lune ei halunnut myöntää olevansa suuresti Athenan ajatusta vastaan. Cyanide ja Tiffany
olivat läheisiä. Vaikka Athena olikin kaikkien muiden tavoin sodassa Cyanidea vastaan, oli
varmaa ettei hän voisi Tiffanyn ystävänä välttää tyyppiä. Sitä paitsi jos Cylle tarjoutuisi
tilaisuus kaapata Athena omaan porukkaansa, hän ei todellakaan jättäisi sitä käyttämättä,
varsinkin jos voisi sillä tavoin satuttaa Lunea. Totuushan oli, ettei kellään Cyn jengistä ollut
mitään varsinaista Athenaa vastaan – Fiorellan kiusaamisyritykset kaikuivat kuuroille korvil-
le – mutta Lune oli poikkeus, oli ollut jo ennen liekkivälikohtausta. Hän oli rautakoukku
heidän lihassaan. Tai tarkemmin ottaen Cyaniden lihassa, joka oli käännyttänyt myös
kätyrinsä jyrkästi häntä vastaan. Lisäksi oli ongelma nimeltä Parthes. Naista ei ollut
näkynyt sitten Lunen pikku ”kompastumisen”.  Vakoilivatko hän ja Cyaniden jengi nyt
Lunea yhdessä?

     Syksyn alun suurin valopilkku oli se, että Daryawesh oli äkillisesti poissa, eikä mistään
oltu saatu hänelle sijaista. Siksi yhteiskuntaopin ja puukäsityön tunnit olivat sitä nykyä
hyppytunteja.

      ”Jotenkin en jaksa uskoa, että hän potee flunssaa”, Lune huomautti muille erään yhteis-
kuntaopintunnin alussa. ”Eivät ikävät ihmiset koskaan pode flunssaa. Missä hän oikein on?”
     ”Ei aavistustakaan”, Athena mutisi. ”Toivottavasti ei tule takaisin.”

     ”Ehkä hän on kuolemansairas”, Aiden sanoi toiveikkaasti. ”Mutta ei kannata unelmoida
liikoja.”

     Lauantaina ilmaantui uusi ilon aihe, kun Drange ilmoitti vievänsä luokan vihdoin
Bonfire Heathsiin, jotta oppilaat voisivat hankkia loppuvuodeksi tarvitsemansa tavarat.
Satoi taas vettä – nyt se ei ollut virkistävän viileä, vaan ankea ja jääkylmä, ja joka puolella leijui
harsomaisia sumuriekaleita verhoamassa hämärän suttuista maisemaa. Maailma suli, repeili,
sen harmaus tuntui kuplivan. Ainoa selkeästi erottuva asia sateessa oli Cyanide joukkoineen,
parveilemassa pensasaidan ja jalavien reunustamalla soratiellä muun oppilasmassan seassa;
Fiorellan kammottavaa seitsenväristä, kukikasta sateenvarjoa ei voinut olla huomaamatta
edes suuren ihmismäärän keskeltä. 

     ”Tulkaa tänne”, Athena sanoi ja avasi oman sateenvarjonsa. Vesipisaroita pärskyi
ympäriinsä. Kymmenet luonnollisenkokoiset Tiffanyn naamat hymyilivät siirappisesti
kankaan pinnasta koukeroisten lyriikoiden keskeltä. Kun Lune näki sen, hän olisi voinut
mieluusti lainata Fiorellan sateenkaarihökötystä.

     ”Ei, älä luulekaan, minä en hyödynnä mitään mistä maksetut rahat menevät Tiffanyn
ulkonäön hyväksi!” Terran ilmoitti tiukasti nähtyään kuvat. ”Kastun mieluummin sateessa.
Eikö sinulla ollut se pöllösateenvarjo?"

     Athena näytti loukatulta.
     ”Itsehän rikoit sen.”

     ”Se oli vahinko, tai no, enemmänkin se oli kyllä tuulen vika. Syytätkö minua luonnon-
voimista?”

     ”Aidenia saatan vaikka syyttääkin”, Athena mutisi. ”Käyttäisit sitä hienoa kykyäsi tämän
sateen lopettamiseen.”

     ”Luuletko tosiaan minun pystyvän sellaiseen?” Aiden ärähti.

     ”No, tunnen itseni vähän pieneksi teidän kahden rinnalla. Teillä kummallakin on voimakas
elementti, ja minulla ei mitään.”

     ”Äh, älä viitsi!” Lune parahti. ”Minun ja Aidenin kyvyt ovat melko vahvasti linkittyneitä
vihanpuuskiin. Sinun sentään ei tarvitse joutua pelkäämään, että käristät jonkun hengiltä.
Tai ärsyttää itseäsi raivon partaalle sytyttääksesi kynttilän.”
     ”Totta”, Aiden sanoi. ”Supersankarivoimien varjopuolia.”

     ”Me emme ole supersankareita, Aiden”, Lune tokaisi ja marssi rapakon läpi välittämättä,
että vettä roiskui kaikkialle. ”Me olemme ihmisiä joilla on voimia, joita emme osaa hallita.”

     ”Ehkä asian ydin onkin siinä”, Terran tuumasi hiljaisuuteen. ”Jotta voitte hallita
elementtinne, teidän on ensin hallittava luonteenne.”

     ”Siinä vasta riittääkin haastetta. Ja jos emme kykene siihen, olemme vaarallisia. Yhtä
hyvin voisimme olla niin kuin sinä ja Athena, niin kuin kaikki muutkin.”

     ”No, supersankarit ovat vähän vaarallisia”, Aiden väitti sitkeästi.

      Lune ei ollut valmis antamaan periksi.
     ”Nämä kyvyt eivät kuulu meille. Meidän ei olisi kuulunut alun alkaenkaan saada niitä!”

     ”Okei, jos tuon oli tarkoitus saada minut tuntemaan oloni paremmaksi, niin ei tehonnut”,
Athena sanoi. ”En tarkoittanut, että teidän pitäisi alkaa harmitella sitä mitä teillä on.”

     ”Turvat kiinni”, Aiden pyysi. ”En jaksa kuunnella enempää.”

     He joutuivat odottelemaan Drangea ja Dashberia, lukiolaisten valvojaa kauan, ja sinä
aikana tihkusade imeytyi Lunen mustan villakangastakin läpi. Kun opettajat viimein suvaitsi-
vat saapua, oli graniitinharmaa taivas revennyt täydellisesti, ja parissa sekunnissa tihkusade
vaihtui alijäähtyneeseen rankkasateeseen ja sen jäisiksi nuolenkärjiksi, jotka maahan
osuessaan helähtivät hiekanjyvänkokoisiksi siruiksi.

     Drange piti nimenhuudon ja kirjoitti mukaan lähtijöiden nimet ryppyiseen listaan, jonka
oli kaivanut polviin asti ulottuvan takkinsa taskusta. Kun hän viimein huusi lähtökäskyn,
lähtivät kaikki rahjustamaan soratietä pitkin kohti parkkipaikkaa. Lune hädin tuskin erottti
sadeverhon läpi edessään kulkevat oppilaat ja näiden sateenvarjot, joiden värit katosivat
harmauteen kuin haalistuneeksi imetty sateenkaari.  Jos joku sattui nyt vilkaisemaan kartanon
ikkunasta, hän näki vain rajuilman sydämessä marssivan sieniarmeijan siluetin.

     Lunen maiharit imivät kosteuden nopeasti ja muuttuivat märiksi. Parkkipaikalle oli matkaa
ja hän alkoi jo toivoa, että reissu olisi siirretty kuivemmalle päivälle. Kalvavassa syysviileydessä
kaipasi nopeasti takaisin kartanon lämpöön. 

     ”Lune, satuitko näkemään minne Athena katosi?” Terran kysyi äkkiä. ”Hän tyrkkäsi
sontikkansa minulle ja häipyi.”

     ”En huomannut, että hän lähti.” Lune vilkuili ympärilleen näkemättä vilaustakaan
hohtavanvaaleasta tukasta. Vastahan Athena oli rahistellut soralla krokotiilinvihreissä
kiilakoroissaan.

     ”Etsitään hänet.” Terran näytti harmistuneelta ja päättäväiseltä. ”En halua pitää tätä
sateenvarjoa hallussani yhtään sen kauemmin kuin on pakko.”

     ”Sitten meillä ei ole sateensuojaa”, Lune huomautti. ”Hetkinen, taidan nähdä hänet.” Lune
osoitti ihmisjoukon keskellä puikkelehtivaa vaaleahiuksista hahmoa, joka suuntasi kohti
erästä tiettyä kolmen hengen ryhmää joukon etunenässä.

     ”Ai, jaa, Laululintu kutsuu.” Terran kohautti kylmästi kulmakarvojaan ja käänsi katseensa.
”Menköön sitten noiden kanssa kun kerran haluaa.”

     Terranin äänen suolaisuus tarttui Luneenkin. Oli vaikea olla kuvittelematta Cyaniden
omahyväistä ilmettä, kun Athena ilmaantuisi paikalle.

     ”Luulin että olemme yhdessä tuota jengiä vastaan”, hän sanoi tyhjästi.

     ”Niin minäkin.”

     ”En voi uskoa tätä.” Aiden naurahti epäuskoisesti. ”Ei Wintersin läsnäolo sitten häiritse
ollenkaan, vai? Ei vaikka hän työnsi Lunen alas kartanon pisintä portaikkoa?”

     ”Hänellä oli periaatteessa oikeus”, Lune muistutti toistamiseen, mutta kukaan ei kuunnel-
lut. Myös Terran moitti Athenaa koko matkan parkkipaikalla odottavalle tomaatinpunaiselle
kaksikerroksiselle bussille, joka oli sateena alas putoavan maiseman ainoa väripilkku. He
menivät sisään ja kiipesivät ylimpään kerrokseen. Athena oli Cyn jengin kanssa valloittanut
takaosan, ja nähdessään heidät Terran sadatteli itsekseen ja käänsi tuomitsevasti selkänsä.
Lune ja hän valitsivat penkkinsä niin läheltä etuosaa kuin suinkin, ja Aiden lysähti heidän
taakseen.

     ”Oletko kuullut tarinat Bonfire Heathsista?” Terran kysyi ikkunapaikalta ja madalsi
vähän ääntään. ”Sanotaan, että ihmiset kaupungissa ovat nähneet asioita. He raportoivat
yhtenään bongailevansa jotakin. Hahmoja kujilla, he sanovat. Kuin aaveita tai valjuja heijas-
tuksia... jostakin.”

     ”Hahmoja.” Lune sanoi sen hiljaa. Painajaiset ruttolääkäreistä loistivat taas mielen
perukoilta. Hän ei ehtinyt ajatella sitä enempää, sillä Athena oli ilmaantunut käytävälle
hänen viereensä.

     ”Hei, tyypit, pahastutteko te jos menenkin Tiffanyn mukana?” Athena tavoitteli kepeyttä
sävyynsä. ”Terran voi esitellä teille paikat ja minä tulen myöhemmin perässä. Ajatelkaa, tämä
on loistava tilaisuus päästä väleihin Tiffanyn kanssa – hän oli tänään ihan ystävällinen, kun
lähestyin häntä!” Kun kukaan ei sanonut mitään, hän huoahti ja heilautti tympääntyneenä
käsiään. ”Ihan oikeasti. Eikö elämässä ole tarkoitus ympäröidä itsensä positiivisilla ihmisillä?”
     ”Tiffany ei ole positiivinen ihminen”, Aiden huomautti melko myrskyisesti. ”Etkö tajua?
Hän on Wintersin paras kaveri. Te kaksi, sanokaa jotain. Lune, kerro Everettille millainen
ihminen Winters on.”

     Lune tunsi kiihtyneen katseen takaraivossaan. Athena käänsi kasvonsa hänen suuntaansa,
anelevasti.

     ”Tällä ei ole mitään tekemistä Cyaniden kanssa, uskotko?”

     ”Halusit tai et, mutta totuus on ettet ehkä pysty vaikuttamaan asiaan”, Lune sanoi hiljaa.
Pelkkä Cyn ajatteleminen sai hänen kämmenensä kirvelemään. ”Usko sinä minua, Athena,
kun sanon, että pysy niin kaukana hänestä kuin mahdollista. Sinä et tiedä asioita siitä
tytöstä niin kuin minä tiedän. Se osa jonka olet hänestä nähnyt, on vasta alkua. Minä haluan
vain pitää sinut turvassa.”

     Hän odotti sanojensa uppoavan. Lune tiesi nyt varmasti, että hänen ystävänsä kuvittelivat
tuntevansa Cyaniden niiden kartanossa vierineiden kuukausien perusteella. He kuvittelivat
lukeneensa kaikki sivut Pomminrakentajasta, mutta eivät tajunneet selvinneensä hädin tus-
kin prologista.

     ”Arvaa mitä, minä osaan huolehtia itsestäni”, Athena tokaisi. ”En aio seistä tässä koko
päivää, joten miten on? Viitsittekö antaa myöntävän vastauksen?”

     Terranin ärsytyskynnys ylittyi viimein.

     ”Mene sitten! Ala painua! Koska miksi sen pitäisi meitä liikuttaa?” Kalvenneita kasvoja
kouristivat pettymys ja raivo. ”Minä vain odotin tätä… pitkään… ja luulin meidän olevan
yhdessä niitä vastaan. Sinä huijaat itsesi ajattelemaan, että he ovat kuin taikaiskusta ystäväl-
lismielisiä!”
      ”Minä en –” Athena aloitti erittäin kimpaantuneena.

     ”Häpeäisit edes, Everett, häpeäisit. ”

     ”Terran, älä.” Lune avasi vihdoin suunsa. Sukunimen käyttö enteili aina pahaa.
     Athena näytti syvästi loukatulta, muttei lähtenyt pois vaan puhui hitaasti raivosta
tärisevällä äänellä.

     ”Terran, saisit olla pahoillasi.”

     ”Yritän varoittaa sinua, sisar.”

     ”Tässä ei ole mitään vaarallista. Tiffanylla on parempikin puoli kuin se jonka hän on
sinulle esitellyt.”

     ”Sinä et tunne häntä.”

     ”Et tunne sinäkään. Avarra ahdasta mieltäsi tämän kerran! Tiffany ja Cyanide ovat
kaksi eri ihmistä. Sitä paitsi Cyanide sanoi tapaavansa Bonfire Heathsissa joitain muita
kavereitaan, joten todennäköisesti hän ei edes roiku minun seurassani! En tarvitse kenen-
kään suojelusta, kiitos vaan!”

     Tässä vaiheessa Terran oli noussut seisomaan, jotta olisi samalla tasolla Athenan kanssa.
Kaikki bussissaolijat tuijottivat, mutta Terran ei joko huomannut sitä tai vain yksinkertaises-
ti välittänyt. Lune painoi kasvonsa kämmeniinsä, kun Terran ilmoitti melko kuuluvasti,
sanat huolella valiten:

      ”Ihan sama, sen kun menet, mikäpä minä olen sinua estämään! Mutta myöhemmin hän
tulee kyllä olemaan kanssasi! Ja minä en ole kenenkään ystävä joka on lähellä Cyanidea!
Tajuatko mitä kaikkea hän on tehnyt Lunelle?” Hän lysähti raivoissaan takaisin penkilleen
juuri kun bussi lähti liikkeelle. Athena horjahti korkojensa varassa ja kääntyi kannoillaan
sanoen olkansa yli:

      ”Kaikkien näiden vuosien jälkeen. En olisi ikinä uskonut sinusta.”

      Taivas bussin ulkopuolella räjähti. Valtavat pisarat syöksyivät bussin pintaan ja kimpo-
sivat pois kuin rumpukalvosta.

      ”Huhhuh, hillitse itsesi, ole hyvä”, Terran tiuskaisi Aidenille.

      ”En minä aiheuta sitä!” Aiden murisi paikaltaan. ”Hallitsen sähköä. Lakkaa sinä tiuski-
masta, ole hyvä.”

      Lune ei kuunnellut enää, vaan vilkuili niska mutkalla penkkinsä selkänojan yli. Latautu-
neen ilman läpi hän kohtasi Cyaniden ylimielisen katseen. Lune kääntyi nopeasti pois.

     ”Oliko sinun ihan pakko tehdä tämä?” hän kävi Terranin kimppuun. ”Minä en pyytänyt
sinua puolustelemaan minua.”

     Terran kääntyi hänen puoleensa ikkunasta, jota oli tuijottanut.

     ”Minä vain kuuntelin sinua kun sanoit, että Cyanide on vaarallinen. Satun tietämään
yllättävän paljon vaarallisista ihmisistä, mummini on poliisi. Sinäkö ihan tosissasi olet okei
tämän kanssa?”

     ”En minä niin väittänyt. Se vain, että tuossa kolmikossa ainoa, jolla on minulle jotain
merkitystä, on Cy. Ja jos Athena pitää lupauksensa pysyä omien etujensa nimissä etäämpänä
hänestä, asia ei ole minun ongelmani. Cy on arvaamaton. En halua, että Athenalle sattuu
mitään. Tiffany ja Fiorella taas, no, on Athenan oma päätös altistaa itsensä heille.”

     Terran hymähti ja kääntyi takaisin ikkunan puoleen eikä vastannut muuta. Lunea
turhautti, ja hän painoi päänsä niskatukeen sulkien silmänsä, antaen todellisuuden lipua
hetkeksi syrjemmälle.

     Hän oli aina ajatellut, että Terran oli liima, joka veti ihmisiä yhteen. Mutta ehkä se
oli ollut erehdys. Kenties hän olikin ruoste, joka levisi, pyrki hallitsemaan. Ruoste joka kävi
käsillään hajottamaan ihmistunteita. Hän muisteli Terranin sanoja, jotka oli viikkoja sitten
painanut mieleensä. Terran oli sanonut ne joskus yöllä sänkynsä verhojen raosta, kun he
olivat saalistaneet unta kamarin kukkakuvioisten tapettien varjoista.

     ”Tiedätkö, miksi Athena on käytännössä ainoa ystäväni? Pitkä lista muita antoi periksi
kanssani. He tippuivat elämän tuuliin. Eivät kestäneet. Kaikki ruostuu mihin minä kosken,
kaikki vioittuu. Se on jokin piiloutuva osa minussa, joka saa tulijat kääntymään pois. En ole
hyvä ihmisten kanssa, olen suorastaan luotaantyöntävä persoona. Liian leiskuva. Se on
riittävästi sotkemaan kaikki suhteet. Mutta Athena on tuntenut minut tarpeeksi kauan
ymmärtääkseen, hän on aina puolellani ja välitti minusta silloinkin, kun kerran kävelin pois
hänen luotaan. Häntä on mahdoton saada olemaan välittämättä…”

     Lune ei voinut kuin toivoa, ettei se päivä ollut Athenalle viimeinen pisara.

     Loppumatkan hän tuijotteli ulos vähitellen huurustuvien ikkunoiden läpi. Bussi ajoi
hitaasti läpi pimeän maailman, halki ulkona vallitsevan mitä syvimmän mustan, ja auton
keltaiset valokeilat heijastuivat kuolettavan märästä asfalttipinnasta.

     Lune ei saanut Athenaa ja Cyanidea mielestään, vaikka kuinka yritti. Sade oli vuotanut
sisään kenkien kärjistä – hän huomasi sukkiensa kastuneen läpimäriksi. Se yhdistettynä
hänen Cyanidea kohtaan tuntemaansa ärtymykseen nostatti jostakin esiin muiston.
*
     Liverpoolin uimahallin melusta ja loiskeesta sakea ilma haisi kloorilta. Lunen paljaat
jalkapohjat liimautuivat kylmään laattalattiaan, ja hän värisi katsellessaan syvää kirkasta
vettä edessään.

     ”Sinunkin täytyy sukeltaa, Sharrock”, opettaja huusi altaan keskeltä ja viuhtoi raivokkaas-
ti solariumrusketuskäsillään. ”Tule tänne sieltä seisoskelemasta!”

     ”Kuinka hän voi sukeltaa, jos hän ei osaa edes uida?” Ääni kuului Lunen takaa; se oli
Cyanide musta-pinkkiruudullisessa uimapuvussaan, tuolloin vielä tavallinen tumma
tukka törröttäen, ja typerä naljaileva hymy huulillaan. Hän asteli Lunen luokse ja huokaisi.
”Olet säälittävä, Sharrock”, Cy totesi kuin olisi maininnut jotakin säätilasta. ”Etkä pelkäs-
tään siksi, ettet uskalla pysytellä altaassa paria minuuttia kauemmin. Olet vielä niin pienikin
verrattuna kaikkiin muihin, että jos katoaisit, se olisi oma vikasi.”

     ”Jonain päivänä olen sinua pitempi”, Lune uhosi ja puristi kätensä nyrkkiin. Cyanide
nauroi tietämättä, että sanat tulisivat toteutumaan.

     ”Ei se haittaa, jos sinua pelottaa”, Cy sanoi äkkiä, ja Lunen kasvot rypistyivät epäileväi-
sesti. ”Minä voin auttaa sinua.”

     ”Varmasti voit. Haluat vain auttaa minua pitämään pääni pinnan alla.”

     ”Sinä et koskaan opi, ellet murra muurejasi”, Cyanide tokaisi ja tönäisi sitten muitta
mutkitta Lunen laidan yli altaaseen. Lune yllättyi ja oli vähällä vetää litroittain vettä
keuhkoihinsa, kun hänen kehonsa rikkoi vedenpinnan, ja hetken hän vain upposi kuplivassa
tyhjyydessä. Havahduttuaan Lune pyristeli vaivalloisesti pintaan ja haukkoi henkeä kasvot
kohti valkoista keinovaloa. Se oli käynyt niin äkkiä, ettei kauhu ollut ehtinyt lamaannuttaa
häntä.
     ”Upeaa, Sharrock!” Liikunnanopettaja taputti ja hymyili Cyanidelle, joka hyppäsi
pommilla Lunen perään. ”Onneksi sinulla on noin kannustava ystävä!”

     ”Hän ei ole ystäväni”, Lune mutisi sydän kylkiluissa takoen ja räpiköi pois altaasta.
Cyanide kapusi hänen takanaan ja näytti sivusilmällä vilkaistuna melkein ylpeältä.

     ”Nyt kun nähtiin, ettet sinä kuole jos varpaasi vähän koskevat vettä, minulla on sinulle
haaste.” Hänen ovela sävynsä huolestutti Lunea.

     ”Vihaan sinun typeriä haasteitasi”, Lune ärähti kädet tiukasti kylkiä vasten.

     ”Ja siitä huolimatta et koskaan kieltäydy.”

     ”Koska en halua sinun kuvittelevan että olen ”nössö”. No, mitä sinä haluat minun
tekevän?”

     ”Näetkö tuon hyppytornin tuolla?” Lunen sydän jäätyi, kun hän seurasi Cyn sormea.
”Haluan sinun kiipeävän sinne. Aivan ylös asti, kunnes tulet viimeiselle hyppypaikalle.”
     ”Pilailetko sinä? Tuo on varmaan kymmenessä metrissä. Koululaiset eivät milloinkaan
hypi sieltä, sitä paitsi olen melko varma että se on suljettu…”

     ”Oletko sinä nössö vai et?” Cyanide oli korottanut ääntään ja hänen ohuet kulmakarvansa
hypähtivät. Kevyt hymy asettui huulille Lunen painiessa ahdinkonsa kanssa.

     ”En ole!”

     ”Selvä sitten! Seuraavaksi nähdään Lune Sharrockin joutsensukellus.”

     ”Odota sekunti!” Lune keskeytti ärtyneenä. ”Entä sinä?”
     ”Mitä minusta?”

     Lune tuijotti häntä tiukasti, ja Cyanide puhalsi ilmaan.

     ”Okei, totta kai. Minä tulen ihan takanasi.”

     Tikkaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Maailma humisi Lunen korvissa, kun hän
saapui viimeiselle hyppypaikalle. Häntä kylmäsi luita ja ytimiä myöten, ja vatsaa ja keuhkoja
puristi tuttu pelon tunne, jota hän ei osannut kunnolla selittää. Lune oli tehnyt jonkinlaisen
oman diagnoosinsa ja arveli pelkäävänsä vettä ja sukeltamista samasta syystä kuin pelkäsi
ahtaita paikkoja; hän kammosi tukehtumista.

     Mutta nössö hän ei ollut.

     Lune otti askeleen eteenpäin kohti hyppylautaa. Se huojahteli hänen asettaessaan sille
jalkansa. Lune ajatteli mansikoita ja sitä voiman tunnetta, joka seuraisi, jos hän uskaltaisi
tehdä sen.

     ”Okei, Cy”, hän aloitti hitaasti, ”oletko nyt ihan varma tästä?”

     Kukaan ei vastannut. Lune kääntyi ympäri ja tajusi olevansa yksin.

     ”Pahus, Cyanide!” Hän sadatteli vielä hetken mielessään, kunnes astui viimein eteenpäin
laudalla. Se taipui, uima-allas avautui hänen allaan ja edessään äärettömänä. Veri jyski
raskaasti korvissa. Lune erotti jostain kaukaa äänen:

     ”Totuuden hetki, Räjähdysherkkä!”

     Lune sulki silmänsä ja katsoi rauhoittavaa pimeyttä. Hän ei ollut eläessään ollut niin
kauhuissaan – hän saattoi miltei tuntea ruttolääkäreistä lähtevän parfyymimaisen lemun
nenässään. Hän puristi silmiään lujemmin kiinni ja otti viimeisen askeleen. Sitten… hän
astui laudan yli ilmaan, eikä ympärillä ollut enää mitään…

*

     ”Lune, me tultiin perille. Haluat kai vielä nähdä Aarreaitan, vai mitä?” Terranin
ääni katkaisi putoamisen ja Lune säpsähti.

     ”Totta kai!” Lune sanoi hiukan liian innokkaalla äänellä ja ponkaisi ylös. ”Mennään.”

     ”Hei, kaveri, kaikki kunnossa?” Terran tarkisti. Hän oli terävä, eivätkä Lunen satunnaiset
muistiinsa katoamiset koskaan jääneet häneltä huomaamatta.

      ”Vihaan vettä”, Lune vastasi.

     Ulkona kaiken harmaaksi muuttava sade ei ollut hellittänyt, ja etäinen kivivyöryä
muistuttava jyrinä kertoi ukkosen liittyneen sen seuraan.

     ”Lune!” Terran sihisi, kun Lunen katse harhaili kaupungin katoissa. ”Missä sinun mielesi
oikein on tänään?”

     ”Hukassa. Mitä nyt?”

     ”Bayer on kadonnut”, Aiden sanoi ja räpytteli vettä ripsistään.

     ”Drange ja Dashber pitävät nimenhuudon, ne haluavat tarkistaa, onko joku muukin
hävinnyt”, Terran selitti. ”Senkin hidas, avaa suusi, ne kysyvät sinua!”

     ”Minä – ai – olen täällä, rouva Drange!” Lune huudahti ja tihrusti sateen läpi Drangen
hahmon suuntaan, joka oli yhtä harmaa kuin avoin taivas hänen taustallaan.

     ”Kiitoksia erittäin paljon, Sharrock”, Drange kivahti ärtyneenä. ”Minä jo luulin, että
sinäkin olet kadonnut johonkin. Ei kyllä olisi ollut yllätys.”

     Lune kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.
     ”Olin ajatuksissani.”

     ”No selvästi, mokoma nenäkäs tyttö!”

     ”Kuka on kadonnut?”

     Kaikkien katseet kääntyivät bussiin. Bayer kapusi juuri portaat alas ja lämäytti oven
kiinni takanaan.

     ”Nores!” Dashber ärähti. ”Missä sinä olit?”

     ”J- jäin jumiin vessaan”, Bayer selitti kömpelösti tajuttuaan, mitä oli tapahtunut. ”Ovi
ei auennut, kun yritin ulos.” Hän naurahti epäröiden ja loi katseensa maahan.

     ”Ai, sielläkö oli joku”, kuului Colen ääni Lunen takaa. Fenris, jonka pitkä ketunoranssi
tukka roikkui märkänä riemukkaiden kasvojen ympärillä, hihitteli käteensä ja paljasti:
     ”Me vaan vähän pidettiin hauskaa, luultiin katsokaas, että vessa oli tyhjä, ja ajateltiin
jumittaa ovi ihan huvin vuoksi, siinä ohimennen vain.”

     ”Nyt tämä hästääminen saa luvan loppua!” Drange jyrisi kulmakarvat ankarina s-kirjaimi-
na jossain hiusrajan tienoilla. ”Reece, sinä saat katsoa Noresin perään kaupungilla. Pidäkin
huoli ettet kadota häntä!  Ja te, kauhukolmikko Frotzier, Frotzier ja Mercury. Seuraavasta
kolttosesta tulee jälki-istuntoa! Jos vielä elettäisiin vanhoja hyviä aikoja, saisitte kaikki
lakatusta karttakepistäni! Katsokaakin, ettette vahingossakaan harhaudu Kujalan puolelle –
se joka poistuu Kaunistosta, saa taatusti kepistä. Kujalassa ei ole teille yhtikäs mitään.”

     ”Olet ehdottomasti oikeassa”, Fenris sanoi ytimekkäästi ja iski silmää Colelle ja Mitchille.
”En unissakaan menisi Kujalan puolelle.”

     Drangen kulmakarvat tekivät minimaalista huojumisliikettä, kuin olisivat levitoineet. Lune
ihmetteli, etteivät ne olleet vielä karanneet hänen otsaltaan.

     ”Kuulenko minä yhä puhetta, Mercury?”

     ”Mahdollisesti, mikäli vaihdoit paristot kuulolaitteeseesi.”

     Lunesta tuntui, että he kaikki seisoivat tulisilla hiilillä, ja vihelsi matalasti. Fenris
ei todellakaan tuntenut häpeää. Drange alkoi menettää lopullisesti malttinsa.

     ”Eikö sinulla ole minkäänlaisia rajoja? Vielä kerran kun lauot noita viisauksiasi, niin lennät
ulos luokaltani!”

     Fenris näytti ylpeältä saatuaan Drangesta ulos niin puhtaan kivisen sävyn, että se taatusti
herätti kateutta Dashberissa, Visterian toiseksi pahimmassa ärjyjässä. Hän ei uskaltanut
jatkaa enää pidemmälle, peläten varmaan Drangen ottavan konsertin tapahtumat uudelleen
esille.

    Kun he viimein pääsivät lähtemään, Lune päätti, että hänen pitäisi etsiä Athena ja puhua
tälle, pyytää anteeksi Terranin puolesta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, sillä
Athena oli oma-aloitteisesti ilmestynyt heidän läheisyyteensä. Terran, joka oli hyvä katso-
maan toisia pahasti, mulkoili häntä hiustensa takaa harmaat silmät sähköisinä. Aiden näytti
synkältä, muttei tuomitsevalta. Kaikki odottivat Athenan puhuvan ensin. Sen hän tekikin.

     ”Olen tehnyt hirvittävän virheen, ja niin, päätinkin sitten tulla teidän kanssanne”, hän
sanoi vaisusti, sanat hädin tuskin sateen ropinasta erottuen, ja hypisteli jotain veden
tuhrimaa ja rytistynyttä sormissaan – Lune katsoi tarkemmin ja tajusi, että siinä oli
Tiffanyn nimikirjoitus, jota Athena ei näyttänyt kohdelleen kovinkaan kunnioittavasti.
Terran töllisteli häntä aika myrkyllisesti, vaikka Athenan tukka roikkui noroina hänen
harteillaan ja hän näytti säälittävältä tarpoessaan siinä ilme apeana, huulet kylmästä
sinertävinä, särkyneitä tähtiä silmäkulmissaan.

     ”Te olitte oikeassa, olen valehdellut itselleni koko ajan!” hän kuiskasi ja näytti siltä, että
olisi halunnut motata itseään. ”Tiffany, Fiorella ja Cyanide esittivät ensin ystävällisiä, mutta
alkoivat yhä enemmän ja enemmän kysellä epämukavia kysymyksiä.” Kun kaikki näyttivät
hämmentyneiltä, Athena tarkensi: ”Lunesta. Siitä, mitä hän oikein teki ja miten. Ja Tiffany
halusi vain puhua itsestään. Te olitte oikeassa, ei hänestä ole mihinkään. Ei viitsinyt esittää
enää sitten, kun oli varma, että olin liittynyt jengiin lähteäkseni. Aika tyhmää oikeastaan.”

     Lune huokaisi helpotuksesta ja taputti Athenaa olkapäälle.

     ”Kylläpä sinulla meni aikaa tajuta”, Aiden sanoi. ”Mutta tulit sentään järkiisi.”

     Terran ei kuitenkaan ollut Athenalle yhtä suopea.

     ”Kuinka paljon kerroit heille asioista?” hän tiedusteli hampaitaan kiristellen. ”Paljonko
tietoja annoit vastapuolelle?”

     ”Vastapuolelle? Sanoin vain, etten tiedä mitään mistään!”

     ”Ja hekö muka uskoivat sen?”
     ”En ole varma, nimittäin edes Fiorella ei ole niin tyhmä kuin päällepäin näyttää. He eivät
onneksi kyselleet enää enempää kun tajusivat, etten aio avautua. Ja silloin he kyllästyivät
minuun ja... niin... rupesivat vähän ilkeiksi. No, oletteko nyt tyytyväisiä?” hän tivasi haastaen
selvästi Terrania aloittamaan uutta saarnaa. Hetken vallitsi tauko, jonka aikana ei muuta
kuulunut kuin kengänpohjien räiskiminen rapakoissa.

     ”Olemme, eikö niin, Terran?” Lune sanoi katsahtaen Terraniin tiukasti.

     Terran ei vastannut, muttei pannut vastaankaan, joten hänen kiukkunsa taisi olla
laantumaan päin. He olivat ehkä selvinneet siitä myrskystä. Mutta pahempi oli vasta
saavuttamassa heitä.

     ”Metsästävätkö he yhä huussinkippaajia?” Lune kysyi Athenalta.

     ”Yhä.”

     ”Joten, mitä tuolle tehdään?” Aiden kysyi nyökäten kohti Athenan nyrkissä olevaa
paperinpalaa.

     Athena suoristi kädet eteensä niin että kaikki varmasti näkivät, ja näytti keskittyvän
suoristellessaan ryppyisen lapun, joka oli joskus ollut kultaa kalliimpi.

     Hiljaisuuden rikkova repeytyvän paperin ääni sitoi heidät takaisin yhteen.


Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
14.
P I M E Y D E N  L A N G E T E S S A   


                                         

Yhdestä tummana korkeuksiin kohoavan Kaamoslinnakkeen puurakentein korjattujen,
murtuneiden tornien ikkunoista lankesi ulos valju kynttilänkajastus, joka maalasi korkean
kaari-ikkunan takaisen sadeverhon kullanväriseksi. Rautavahvisteisten kivitornien yllä
riippui synkkä myrskyjen sydän, välähtelevä tumma pilvimassa, joka ei milloinkaan
hälvennyt terävien huippujen kärjiltä. Se tulisi pysymään siinä niin kauan, kunnes kivi
viimein antautuisi, kunnes joku tunkeutuisi jylhien muurien läpi paistin- ja mäntymetsän
tuoksuisiin saleihin, päästäisi puhdistavan valon täyttämään kolkkoina kumisevat holvi-
käytävät ja homeen valtaamat vankityrmät linnakkeen alla katakombeissa, joihin vuosien
lakkaamaton pimeä oli melkein lähtemättömästi pesiytynyt. Siellä vaikenemattomien äänien
kaiut unelmoivat auringon kuolemasta.

     Myrskypilven uumenista sinkoutui sarja kiirastulenvalkeita salamoita, jotka valaisivat
hetkeksi halkeilleiden muurien pimeinä ammottavat ikkuna-aukot ja tornien väliset sortu-
neet sillat. Katkenneessa kellotornissa roikkuva ruostunut rautakello kumahteli vaimeasti.
Muinaisuuden unohtumattomista kätköistä saattoi yhä löytää sen tarinan, jota maagit
kertoilivat toisilleen joskus yön laitamilla, lämpimän tuikun äärellä syvissä kellarikammi-
oissaan. Se kuului seuraavasti: Aikoinaan Valkyrian oli epäonnistunut eräässä hämärän
magian kokeessaan. Siitä oli seurannut tuhoisa räjähdys, jolloin maa linnan ympäriltä oli
revennyt jyristen auki ja liikkunut linnasta poispäin, jättäen sen nököttämään maan uume-
nista kohoavan yksinäisen kalliopilarin päälle.

     Todellisuudessa tarina oli kuitenkin toisenlainen. Räjähdyksiä oli ollut kaksi – ensimmäi-
sellä kerralla syypää olivat Valkyrianin palvelijan hullut kokeilut niiden karmeiden olento-
jen, yökiipijöiden sydämillä. Mutta toisella kerralla, kymmenisen vuotta sitten, se ei ollut
mikään koe. Se oli Valkyrianin voimakas, karmataikuuden riimustosta peräisin oleva loitsu,
joka ei suinkaan ollut epäonnistunut. Maailma oli repeytynyt, ja niin oli hänen oma terra
dominin linnansakin. Paikka saattoi vaikuttaa liian karulta ja ränsistyneeltä elämiseen,
mutta silti nytkin linnan korkeimman tornin ikkunasta, josta valo kajasti, tuijotti henkilö
ulos yöhön.

     Hänen ihmisyytensä oli kuihtunut ajan virtaan kuin lakastuva kukka talven kynnyksellä.
Se ei kuitenkaan ollut heikentänyt häntä, vaan päinvastoin muokannut hänestä jonkin paljon
mahtavamman ja vahvemman. Vaarallisemman. Mutta hänen ihmisen sielunsa se oli repinyt,
repinyt juurineen.

     Kun kansalaiset ajattelivat Valkyriania, he tunsivat luissaan Siperian kuusistoja hyytävät
hallayöt. Hän oli raudankylmä, sekä myös yhtä lailla särkymätön kuin maaäidin verestä taottu
terä. Puheeltaan hän oli satakieli, mikä näkyi kannattajien määrässä; hän osasi vedota
ihmisten tuskaan ja toiveisiin. Hän puhui sydämiä pimeyteen niin kuin metsästäjä riistaa
ansalankaan, ja hänellä oli nurjalle polulle kääntyneen, Alorí Celestriaxista karkotetun
Oppaan kyky houkutella harmaista ihmisistä esiin ne kaikkein synkimmät sävyt.

     Se oli suurin osa asioista mitä hänestä puhuttiin. Mutta kukaan ei koskaan maininnut,
että hän myös pelasi biljardia. Ja keräili postimerkkejä.

     Valkyrianilla, Roudan Maaherralla, Volkahovátin kulttijohtajalla oli sanojen lisäksi myös
tarjota parempia tulevaisuudenkuvia sorretuille ja osoittaa Áryunen ulottuvuussyklin
yhteiskuntajärjestelmän epäkohtia joutumatta todistelemaan mitään, sillä kaikki tiesivät
hänen valaisemiensa kohtien olevan totta, myönsivät he sen tai eivät. Hänen tukiverkostonsa
ulottui laajalle, eikä se epäröinyt toimia, kun Hallasthårin varjoja ja sieluja keräilevä terra
domini
heitä käski.

     Valkyrian tuijotti silmät viiruina ulos sateeseen. Hän tarkkaili kapeaa riippusiltaa, joka
erottui ikkunalaudalla olevien käärmekukkaa kasvavien laatikoiden takana. Se kulki
hauraannäköisenä rakennelmana linnaa kannattelevan maatornin ja kauemmas vetäytyneen
kielekkeen, Katkeruuden jyrkänteen välillä. Sillä myrskyjen syömällä sillalla oli askelet
asetettava varoen, ellei tieten tahtoen pyrkinyt putoamaan syvyyksiin viettävään vallihautana
toimivaan kuiluun ja sen pohjalla näkymättömissä ärjyvään pohjattomaan, hyiseen koskeen,
jonka kuohut kätkivät syövereihinsä sellaisia olentoja, joihin edes Valkyrianin valta ei yltänyt.

     Äkkiä hän valpastui. Huteralla sillalla näkyi liikettä. Se huojahteli rosoreunaisena ammot-
tavan rotkon päällä, köydet natisivat märkiä kiviä vasten jonkun kiiruhtaessa sitä pitkin kohti
linnan sisäänkäyntiä. Sillan päässä, kalpeana lepattavan soihdun valossa vilahti kumarana
kipittävä hahmo, jonka hädin tuskin erottuvan auran väri oli tyhjiin imetyn harmahtava.

     Palvelija oli vihdoin saapumassa.

     Valkyrian käänsi selkänsä ikkunan käärmekukille ja bonsai-karmankynsipuille, ja kiiruhti
huoneen perälle yönsinisellä sametilla vuoratun jyhkeän pyökkituolin luokse. Hänen raskas,
toisen olkapään yli laskeutuva nahkaviittansa heilahteli polvipituisten teräväkärkisten
sotilassaappaiden askelten tahtiin. Tuoli oli valmistettu Lännenmaassa, ja se oli aitoa
Karkos-Saan -käsityöläiskaupungin laatua. Siellä oli valmistettu myös hänen pieni hopeinen
mustarastaskorunsa, joka oli kiinnitettynä viitan alla olevaan mustaan korkeakauluksiseen
takkiin.

     Valkyrian nosti hellävaroen ylös tuolilla levänneen heikosti kiiltelevän esineen, terra
dominin
otsarivan. Hän räpäytti silmiään ja seinälle syttyi himmeä verenpunainen soihtu.
Valkyrian asetti tummuneen rivan otsalleen; Uumenen hienoin rauta kiilteli heikosti soihdun
valossa. Tämän tärkeän suorituksen toimitettuaan hän istuutui tuoliinsa odottelemaan.
Tyydyttävän pian kierreportaikosta kuului epäsäännöllisen askelluksen lähestyminen, ja
kohta tornikamariin pöllähti vänkyräinen vanhus, jonka harvaksi käynyt tukka riippui
vettävaluvana kolhojen kasvojen ympärillä. Hän onnistui jotenkin pitämään ilmeensä
kunnioittavana huolimatta silmien irvokkaasta muljahtelusta; hänen aivonsa olivat
vaurioituneet pysyvästi hänen oman kokeensa mentyä karmealla tavalla pieleen. Hullu mies
oli jo luonnostaan – sen Valkyrian tiesi hyvin – mutta siitä huolimatta uskollinen, uskollisempi
kuin suuri osa hänen alaisistaan. Ja juuri uskollisuus oli Valkyrianille kaikkein tärkeintä. Hän
pyrki minimoimaan puolenvaihtajien määrän.

     Huoneeseen saapunut palvelija nytkäytti päällään alrhadanlaisen tervehdyksen (joka
tosin oli käytössä vain Hallasthårissa, eivätkä sitä viljelleet muut kuin Volkahovát.)

     ” Terra domini  kutsui”, mies lausahti sävyisästi.

     ”Maanvaiva. Kauan on aikaa kutsustani”, Valkyrian sanoi matalalla äänellä, joka kohosi
vähitellen uhkaavaksi murinaksi. ”Siitä on tuntikausia. Onko mielemme yhteen nitova sinetti
alkanut ikäsi myötä haalistua? Kerro, missä sinä olet ollut!”

     Dýsdaimonin toinen silmä kääntyi kattoon, toinen kohdistui Valkyrianin polviin. Hänen
himmeä auransa väreili kuin yöperhosen siipi.

     ”Olen erittäin pahoillani, domini!” hän kähisi ja hikoili saastaisessa vanhuksen-
kaavussaan. ”Matka tänne on pitkä, hyvin pitkä, sillä olisi ollut liian vaarallista avata portaaleja
tai käyttää muita tehokeinoja Niiden nähden.” Palvelija veti kärisevästi henkeä. ”Niinpä käytin
ulottuvuusrepeämää portaalina – kyllä, onnistuin viimein paikantamaan sen. Jouduin
tekemään suuria, suuria mutkia, sillä se ei vienyt minua suoraan määränpäähäni; sen
päätepiste tuntuu nimittäin vaihtelevan. Ja sitten minun oli pakko levätä pienoinen hetki
verstaassani…”

     ”Riittää”, Valkyrian sanoi. Tunteettomuus kalahti veitsimäisellä sanalla; Dýsdaimon nipisti
suunsa kiinni nanosekunnissa. ”Minä en aivan usko tuota viimeistä. Voisin vaikka vannoa, että
yritit taas valmistaa niitä timantteja, joiden perään sinä niin kovasti olet.”

     Dýsdaimon kavahti sanojen kylmyyttä. Katosta riippuvan vuorikristallikruunun valo tuntui
vajuvan vähäisemmäksi.

     ”T-timantteja, mea domini?

     ”Aivan, timantteja. En ymmärrä, mitä oikein näet niissä pienissä, kimmeltävissä kivissä.
Sitä paitsi”, Valkyrian sanoi pehmeästi, ”olen kieltänyt sinua yrittämästä valmistaa
timantteja. Se ei ole mahdollista, ja se on ajan tuhlausta. Ajan, jonka voisit käyttää johonkin
hyödylliseen. Mutta jostain syystä et tahdo uskoa minua vielä senkään jälkeen, kun edellinen
verstaasi tuhoutui ja niin tuhoutuivat aivosikin. Yökiipijän sydän on hyvin maaginen objekti,
maanvaiva kallis, siihen keräytyvä energia on vahvaa. Niillä ei pidä ruveta leikkimään.
Toivottavasti opit sen jonain päivänä.”

     ”M- mutta vannon, ettei päähäni ole pälkähtynyt ajatusta timantin puolikkaastakaan!”
Dýsdaimon huudahti. Pelokas sydän pumppasi extramäärän verta vanhojen suonien mutkiin
hänen kaarnaihonsa alla, ja hän sormeili hermostuneena pitkää partaansa. ”Sitä paitsi”, hän
mumisi hiljaisemmalla äänellä, ”siinä kokeessa ei ollut kyse timanteista, vaan älykkyyden
lisäämisestä niille… niille olennoille.”

     ”Älä valehtele minulle.” Valkyrian oli noussut seisomaan, ja miekka kilahti, kun pitkä terä
vetäistiin huotrasta. Jotain hämäryyttä muistuttavaa oli kerääntynyt hänen rintakehäänsä.
Miekan terä välkähteli punaisen tulen kajossa, ja Dýsdaimon tuijotti kauhusta jähmeänä.
Kärki oli vain muutaman tuuman päässä hänen suuresta ja koukkuisesta nenästään. Valkyrian
hengitti pinnallisesti. Miekan ympärille oli kehräytynyt kenttä, joka muistutti mustaa sähköä.
Se salamoi, ja salamat valaisivat tornikamarin valkeudellaan. Dýsdaimon arveli loppunsa
olevan lähellä.

     ”Kai tiedät, että voisin riistää viimeisetkin häivenet tuhoutuneesta sielustasi?” Valkyrian
sanoi matalalla äänellä ja alkoi kierrellä Dýsdaimonin ympärillä, sutena haavoittuneen
lampaan läheisyydessä, veren viekoitteleva paksu haju sieraimissaan. ”Olet vanha ja vioittu-
nut, mutta pelkkä raakile. Voisin ottaa kaiken pois koulutuksen nimissä, ja sitten olisit täysin
tahdoton ja kenties kykenevämpi toimimaan Volkahovátin hyödyksi. Ainoa syy siihen, mikset
ole yksi sieluttomista, on se että tahdon pitää edes pari muuttamatonta lähelläni. Sielunsa
myyneen henkilön mieli on nimittäin, valitettavasti, suljettu vierailijoilta. Tiedätkö, miksi
lähetin kaikki entiset palvelijani pois, kauas kaivoksiin? Excérte á xis ra´vana
maanvaiva. Jokainen heistä oli heikko.” Karmataikuus rätisi miekassa ja hikikarpalot
virtasivat Dýsdaimonin otsalla. ”Mutta sielun ottamisen sijaan voisin särkeä aurasi miljooniin
sirpaleisiin.” Sotilassaappaat astuivat lähemmäs palvelijaa, ja väri Dýsdaimonin kasvoilla kävi
yhä vähäisemmäksi. ”Voisin riipiä halosi juuriltaan ja heittää pois riekaleet. Sinä pitäisit siitä.”

     ” Domini”, Dýsdaimon onnistui henkäisemään. 

     ”Vaiti”, Valkyrian käski ja tympääntyneenä. ”Vai pitääkö minun kutsua Devylon?”

     ”Ei!” Dýsdaimon rääkäisi. ”Olkaa kiltti... ei sitä!”

     ”Hmm, ehkäpä ei tällä kertaa.” Valkyrian hymyili miltei kepeästi. Turhautumisen varjot
eivät kuitenkaan kadonneet hänen piirteistään. ”Silti”, hän jatkoi toteavaan sävyyn,
”uskollisuutesi alkaa horjua, Dýsdaimon. Kuka tietää, missä sinä olet taas aikaasi viettänyt.
Mistä tiedän, ettet pakene heti, jos päästän sinut menemään? Luikahda vuorten varjoihin tai
yksinäisille hylättyjen kaupunkien kujille?”   

     ”Miksi minä pakenisin?” Dýsdaimon pihisi ja sävähti Valkyrianin käden liikahdettua äkki-
näisesti. Hallitsija katsoi häntä huvittuneena irrottaessaan sormensa rannepussin riimukiven
ympäriltä. Dýsdaimon pakotti sanat verettömien huuliensa välistä: ”En ole pelkuri.”

     ”Niinkö?” Valkyrian siveli miekkansa kahvaa etusormellaan samalla, kun tarkasteli
Dýsdaimonin hämärässä tuhkanvalkeina loistavia kasvoja. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja
vaelsi ikkunan luokse. Sen ympärille oli kaiverrettu alrhadanlaista kirjoitusta ja keskelle
syvennystä asetettu maljakollinen hiljaa helähtäviä kieloja. Ikkunaa vastapäätä seisoi korkea
kirsikkapuukaappi, jossa Valkyrianin kalliit takit ja puvut riippuivat. ”Niin, on totta että olet
aina tehnyt, kuten olen käskenyt, pelkäämättä ja säälimättä. Silti minusta tuntuu, että
suostuit viimeisimpään hommaasi – vakoojaksi – vain saadaksesi olla kaukana minusta. Sillä
se asia jota sinä pelkäät, Dýsdaimon, olen Minä.” Valkyrian seisoi taas palvelijan edessä, saa-
den hänen joka ainoan lihaksensa kiristymään. Valkyrian huokaisi surumielisesti. ”Etkö
viihdykin paremmin siellä, minne olen sinut sijoittanut? Oletko ehkä harkinnut puolen
vaihtoa? Oletko jo kenties punonut niljakkaita juoniasi, joiden avulla pakenet?” Huolella
teroitettu miekka teki nopean liikkeen kohti otsaa.

     Dýsdaimon sukelsi lattialle ja piteli juurakkomaisilla käsillään päätään, kuin
varmistaakseen ettei se pääse putoamaan. Suu avautui ja sulkeutui, mutta ääntäkään ei
kuulunut. Lopulta hänen onnistui sanoa:

     ”En ikinä vaihtaisi puolta. Volkahovát on kotini ja ainoa jäljellä oleva perheeni.”

     ”Niinhän sinä sanot, maanvaiva. Entäpä arvon kolleegasi?” Valkyrian ei aikonut laskea
hyökkäystään, ei aivan vielä. Tilanne oli liian viihdyttävä. ”Kertoisitko, mitä hän oikein
puuhaa?” hän kysyi. ”En ole kuullut hänestä aikoihin... onkohan hän ehkä vaihtanut puolta?"

     ”Ei. Vannon, että hän seisoo edelleen meidän rivissämme. Minun tavoin hän tekee
kaikkensa hyödyttääkseen Volkahovátin hankkeita. Sinun hankkeitasi, domini. 
Todellisuusvarkaan teorian on aika toteutua.”

     ”Hyvä on”, Valkyrian keskeytti suoristaen ryhtiään. ”Joka tapauksessa, en kutsunut sinua
tänne puhumaan siitä. Pian umpeutuu tehtävällesi antamani määräaika. Vieläkö mahdat
muistaa sen?”

     ”En voisi unohtaa”, Dýsdaimon sanoi juhlallisesti. Väri oli alkanut vähitellen palaamaan
takaisin hänen kasvoilleen. ”Olen valmis suorittamaan sen aivan pian. Tarvitaan vain
tilaisuus.”

     ”Hienoa. Annan sinulle vapaat kädet. Saat palata takaisin, mutta ennen sitä...”

     Parin sekunnin ajan Dýsdaimon luuli Valkyrianin sittenkin surmaavan hänet, mutta tämä
laittoikin vain miekan takaisin juurihopealla kirjailtuun tuppeen. ”Ennen kuin lähdet, haluan
antaa sinulle pientä motivaatiota tehtävääsi. Vaikka oletkin oikea maanvaiva, olet ollut
viimeaikoina tavattoman hyödyllinen. Ja minähän olen, tietysti, hyväsydäminen työnantaja.”

     Dýsdaimonin ryppyjen uurtamat kasvot muuttuivat yllättyneistä julman riemukkaiksi.

     ”Mikä on tämä antelias palkkioni, domini?

     ”Annan sinulle luvan. Luvan aiheuttaa… hillittyä sekasortoa. Ota koe-eläimesi pikku
vierailulle Vancárdiin, Dýsdaimon. Pidä hauskaa, kun vielä voit.”

     Palvelija jätti huoneen suoraan sydämestä tuleva virne kasvoillaan ja suuntasi suoraa
päätä verstaansa kellarissa olevalle häkille, josta kuului ärinää ja raatelun ääniä.

     ”Kulinaristisen makuelämysmatkan aika, rakkaat!”

     Valkyrian tuijotti hetken palvelijan perään ja palasi kohta takaisin yksinäisen ikkunan
luokse. Hänen omat kasvonsa heijastuivat tummuneista, likaisista rautakoristuksista
riimukaiverrusten ympärillä. Palvelijan sanat, Todellisuusvarkaan teorian on aika
toteutua,
olivat palauttaneet menneisyyden hänen mieleensä.

     Sen jälkeen, kun paluuta Reunalle ei enää ollut ja lopullinen karkotus lepäsi hänen
niskassaan, eikä edes valepersoonallisuus Novocaine Ross kyennyt häntä pelastamaan,
Valkyrian oli löytänyt itsensä eräästä Áryunen parantolasta ehtynein voimin, petettynä ja
suunnastaan eksyneenä reunanihmisenä, jolla ei ollut paikkaa missään maailmassa. Ei ennen
kuin viha lopulta näytti hänelle suunnan ja ohjasi hänet luomaan lukuisia suunnitelmia,
tavoitteita. Häntä ei ollut karkotettu suoraan Norrvariaan, sillä sieltä hän olisi voinut saada
vaarallisia vaikutteita, mutta sinne hän menisi vielä myöhemmin omin nokkinensa. Sana
Reunan tapahtumista – kahden poliittisessa virassa olevan maagin surmasta, pääministerin
ja parlamentin jäsenen – ei ollut kantautunut kyseisen parantolan korviin, joten Valkyrianin
annettiin liikkua tiloissa vapaasti samalla kun hän yritti kasailla voimiaan. Hänestä oli tullut
ainoa tiedetty maagi, joka oli selvinnyt yksinään hengissä Alái-Gonin erämaan läpi hopeaa
iskevässä talvipakkasessa, mutta se oli vaatinut veronsa – nyt hän oli ainakin toistaiseksi
liian voimaton pärjäämään omillaan.

     Ja koko aikansa parantolassa hän kätki vihan sisälleen. Päivät muuttuivat öiksi kirjas-
tossa, tutkiessa muinaisimpia, kohmeisimpia kirjoituksia joita hyllyistä löytyi, etsimässä
tietoa kykyjen kasvattamisesta, vahvistumisesta ja hämärämmistä energioista. Silloin hän
törmäsi vahingossa ensimmäistä kertaa myös vuosisatoja vanhoihin muistiinpanoihin
jostain sellaisesta, mitä kutsuttiin Todellisuusvarkaan teoriaksi. Ja viikoittain hän jutteli
parantolan työntekijälle nimeltä Ardenti. Tavatessaan naisen kanssa viimeistä kertaa
Valkyrian oli jo lukkoonlyönyt monta suunnitelmaa, ja polku edessä näytti kiviseltä ja
työntäyteiseltä, mutta ainakin polku oli olemassa, vaikka moni asia ehtikin ajan myötä
muuttua ja tavoitteet muuttua vuosi vuodelta kunnianhimoisimmiksi.

     Kun Ardenti tuli seuraavana noutamaan hänen aamiaistarjotintaan, Valkyrian tiesi mitä
hänen täytyi tehdä. Hän punnitsi vielä eri vaihtoehtoja mielessään.

      ”Minun on tunnustettava jotakin.” Valkyrian oli valmis menemään henkilökohtaisiin
asioihinkin, sillä hän tiesi, ettei Ardenti eläisi enää seuraavaan päivään. Ardentin lämpimän
kahvin värinen katse kääntyi Valkyrianin sängyn vieressä olevasta kirjakasasta sängyllä
istuvaan mieheen, jonka silmistä katsoi takaisin piilotettu nälkäinen katkeruus. Ardentin
lapsenomaisen pulleat huulet pyöristyivät äidilliseen hymyyn.

     ”Kerro, mustarastaani. Mikään täällä sanomasi ei kulje parantolan seinien ulkopuolelle.”

     Valkyrian kohotti leukaansa. Hän oli hyvin laiha, erämaan sitkeän jäniksen- ja oravan-
lihan jäljiltä alipainon rajalla; leukalinja ja poskiluut pingottivat ihoa sairaalloisesti, kuin
olisivat saattaneet pian terävyydellään puhkaista sen, ja sekä kasvoissa, kaulalla että käsissä
näkyi arpeutuvia haavoja ja mustelmien kirjokuvia. Siniset silmät olivat oudon kuulaat,
sinä päivänä niiden elo oli paennut johonkin kauas.

     ”En ole pelkkä uupunut soturi, Ardenti. Enkä ole sairas. Nimeni on Valkyrian. Minä tulen
Reunalta. Ja minä tapoin vanhempani.”

     ”Sinä – mitä sinä oikein puhut?”

     Ardentin tarjotinta pitelevät kädet olivat alkaneet väristä. Hän oli perääntynyt pari
askelta, ja samaan aikaan valkoinen ovi hänen takanaan läimähti kiinni.

     ”Lupasit, ettet kertoisi”, Valkyrian sanoi otsa pettyneesti rypistyneenä ja nousi varovasti
jaloilleen. Hän näytti soimaavalta, mutta pieni vaarallinen, kujeileva hymy oli eksynyt viileän
tyyneyden keskelle. Ardentin tarjotin kallistui, ja suklaavanukaslusikka putosi kilisten
potilashuoneen kivilattialle.

     ”M -miksi? Miksi sinä tekisit jotain tuollaista? Minä en… en ymmärrä…” Hoitajan pitkät
tummat ripsensä räpyttelivät kiivaasti ja hän tuijotti miestä, lempipotilastaan, jonka oli
kuvitellut toisenlaiseksi ja johon hän oli tuntenut täydellisen omalaatuista yhteyttä, mutta
jonka todellisuus nyt valkeni hänelle kaikessa kammottavuudessaan. Siihen aikaan Ardentin
suhtautuminen tuntui Valkyrianista vielä melkein pahalta, se äkkiä noussut tuomitsevai-
suuden muuri, se pelko. Silmät sokeina hänen ihonsa alla virtaaville muistoille. Lapsena,
juoksennellessaan vielä ympäri Reunan maustepeltoja ja pihlajametsiä, Valkyrian oli jäänyt
vahingossa isänsä lukitsemana yöksi erääseen kellariin rikollisten väliaikaiseen säilytys-
paikkaan, missä irvihampaiset ja pitkätukkaiset raakalaiset olivat nääntymässä ja hyökkäi-
lemässä toistensa kimppuun jo kolmatta kuukautta. Valkyrian ei ollut koskaan suostunut
kertomaan, mitä hänelle oli siellä tapahtunut. Valkyrianille, joka kasvoi tuolloin ja vielä
senkin jälkeen veljensä varjossa, veljen jota kaikki ihailivat, veljen joka oli aina oikeassa.
Hänen suunnitelmiaan kuunneltiin ja kehuttiin aina, kun taas Valkyriania kohdeltiin aivot-
tomana pikkulapsena, eikä mitään hänen sanomaansa koskaan otettu tosissaan, ja jos häntä
ylipäänsä vaivauduttiin kuuntelemaan, niin silloin kuunneltiin hajamielisesti, tylsistyneenä
sivukorvalla, ja hänen puheensa kuitattiin väkinäisellä hymyllä ja parilla hänen mielikseen
lausutulla myötäilevällä sanasella.

     ”Kaikki hyvin, Ardenti”, Valkyrian sanoi rauhoittelevasti. ”Hengitä.”
 
     Ardenti käytti kaikki liikenevät voimansa saadakseen hengityksensä kulkemaan, mutta
Valkyrianista säteilevä energia puristi hänen keuhkojaan yhä lujemmin. Ardenti Diëcan oli
Valkyrianin rinnalla tavallisen ihmisen veroinen, avuton kuin kuusivuotias, heikko kuin
linnut joista hän kertoili tarinoita; kolher oli lapsena niittänyt pois hänen kykynsä, ja se
oli syy, miksi hän oli päätynyt työskentelemään parantolaan. Valkyrian huokaisi ja hellitti
hieman otettaan, mutta ei sallinut Ardentin liikahtaakaan jalansijoiltaan, missä hän seisoi
tärisevä tarjotin käsissään.

     ”Haluat siis tietää miksi tein sen?” Valkyrian sanoi hiljaa. ”Miksi päätin heidän pikkuiset
elämänsä? Minäpä kerron yhden syyn. He kääntyivät minua vastaan. Väheksyivät, inhosivat,
eivät koskaan tukeneet. He vihasivat minua, aivan kuten kaikki muutkin. Ja se on pahimman
alasajajani syytä.” Valkyrianissa läikähti raivo, ja nuo petolliset kasvot nousivat hänen
mieleensä. ”Sinäkin vihaat minua nyt, etkö niin, Ardenti? Omaa mustarastastasi?”

     ”Vika… on sinussa itsessäsi”, Ardenti kuiskasi säpälöityneellä äänellä ja yski. Hänen
huulillaan kiilteli jotain metallinväristä. Valkyrian hymähti.

     ”Tietenkin, tietenkin.” Hän poimi lattialle pudonneen ruokailuveitsen ja asteli seinän
luokse. Hän alkoi raaputtaa rautasängynpäädyn yläpuolelle seinän valkoiseen tyhjyyteen
symbolia. ”Mutta sillä ei oikeastaan ole enää merkitystä”, hän totesi pehmeästi ja kääntyi
takaisin Ardentin puoleen. ”Sinähän tiedät, mitä tämä riimu tarkoittaa, vai mitä?”

     ”Se merkitsee terra dominia”, Ardenti kuiskasi vältellen, alistuneesti.

     ”Hyvä tyttö. Toivon niin kovasti, että olisit mukana tulevaisuudessa näkemässä nousuni.
Mutta pelkään pahoin, että olet kuollut jo kauan aikaa sitten. Sydämeeni sattuu… mutta
minä olen poliitikko. Ainoita piruja tässä maailmassa ovat poliitikot; he valehtelevat, he
satuttavat.”

     ”Sinusta ei milloinkaan tule uutta maaherraa!” Ardenti sihahti ja yritti turhaan
murtautua ulos häntä paikallaan pitelevästä voimasta.

     ”Voi, älä ole niin varma siitä. Ihmiset tarvitsevat minua. Tämä maailma tarvitsee minua.
Voisin olla johtaja niille, jotka ovat eksyneet. Ja korjata muutamia epäkohtia. Alrhadanlai-
set ovat täysin vallattomina ympäri sykliä. Sen jälkeen kun Varýshrain nousi johtavaan
asemaan ja päätti hylätä suurimman osan Arkin laista, jotkut maagit ja tavalliset ovat
solmineet keskenään Perhesuhteita, jopa Muuttaneet ulottuvuudesta toiseen toistensa luok-
se. Ennenkuulumatonta! Ei ihme että asiat ovat päässeet näin huonoiksi. Myöntäessään
moisia vapauksia, edes ainoastaan erityistapauksille, Varýsh järisyttää universumin varhai-
simpia säädöksiä. Kenties jotkut lait on tehty rikottaviksi, mutta ei näitä. On vastoin
Kaikkeuden Järjestystä, että joku, edes Opas, tekee muutoksia Iäisyyssanelmien sanomaan.”

     Ardentin kasvoille oli levinnyt syvältä kumpuava inho.
      ”Kukaan ei ikipäivänä tule kannattamaan sinua. Sellaisen vääryyden ei anneta tapahtua!
Nimesi annetaan painua unohduksiin.”

      Valkyrian nauroi, mutta häneen sattui vähän. Ardenti muistutti niin paljon hänen
vastanäyttelijäänsä siinä vancárdilaisessa elokuvassa nimeltä Vain Lumi ja Laulu, jossa
hän oli kauan sitten tähdittänyt. Kenties juuri tästä syystä Valkyrian oli hoitajaan tykäs-
tynytkin. Mutta se kaikki oli nyt päätöksessä.

      ”Kuka sanoi, että pyrkisin virkaan laillisin keinoin? Rakas ystäväni, tämän pitkän
historian aikana ei yksikään rehellinen kuningas ole koskaan kiivennyt valtaistuimelle. Mikä
tarkoittaa, että mies joka valehtelee parhaiten saa kruunun. Ja usko tai älä, kukaan ei tule
unohtamaan minua.”

     Ardentin poskelle vierähti viimeinen kirkas kristallikyynel, joka ei ollut elohopeaa.
Valkyrian viskasi ruokailuveitsen sängylleen ja käveli lähemmäs Ardentia kädet selkänsä
takana.

     ”Sinä, kuten niin monet muutkin, ette ymmärrä”, hän mumisi päätään pudistellen. ”Te
näette vain sen mitä haluatte, viholliset ja sankarit, minut tietysti ensimmäisten joukossa.
Mutta todellisuudessa täällä ei ole mustaa ja valkeaa, sinunlaisesi ja Volkahovát ovat vain
kaksi erilaista puolta asetettuna vastakkain omine mielipiteineen ja näkemyksineen, ei
mitään sen kummempaa.”

     ”Tuo ei ole totta”, Ardenti henkäisi. ”Sinä ja kulttihallituksesi olette ne pahat, jotka
sotkevat maailman.”

     ”Minulle, henkilökohtaisesti, te olette heitä”, Valkyrian huomautti tyynesti. ”Ja minä en
aio minkään enkä kenenkään seistä minun ja tulevaisuuteni välissä.” Ajatuksissaan hän
sanoi: Todellisuusvarkaan teorian on aika toteutua. 
     ”Mustarastas”, Ardenti kuiskasi itkuisesti. Hänen epävakaat käsivartensa pettivät viimein,
ja tarjotin sisältöineen putosi kuin hidastetusti lattialle. Valkyrian teki liikkeen kädellään
ja Ardenti sortui ruuantähteiden ja keramiikansirpaleiden sekaan, elohopean juovittamat
oliivinväriset kasvot jähmettyneinä, kostean peltomaan tummat silkkihiukset graniitille
levinneinä.

     ”Minut tullaan muistamaan”, Valkyrian vannoi hiljaa kuolleelle huoneelle, kun hopea-
myrkytys kiemurteli ulos Ardentin elottomasta ruumiista.
« Viimeksi muokattu: 02.12.2018 20:59:30 kirjoittanut Valvehaukka »

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 306
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Se on kamalaa kun työt haittaa harrastuksia!

Minä olen edelleen lukenut tätä suurellä mielenkiinnolla, vaikken ole ehtinyt kommentoimaan. Huomaan, että suuria asioita on nyt tekeillä. Sekä Visteriakartanossa että sen ulkopuolella. Lunen, samoin kuin muiden voimat kiinnostavat kovasti, ja ennen kaikkea haluan tietää, ovatko ne muutkin voimia saaneet syntyneet kuulaina lokakuun päivinä?  ;)


Kaikkein eniten tässä kiehtoo nyt se, että vaikka päällisin puolin meno on melko lailla samanlaista kuin missä tahansa koulussa, niin jotakin synkkää Visteriakartanossa piilee. Lukija tuntee sen joka solullaan, ja odottaa vain jotakin kamalaa tapahtuvaksi. Samoin mietin sitä, kuka toinen on Valkyrianin palvelija? Se Parthes tulee ensiksi mieleen, mutta muitakin vaihtoehtoja on. Niitä onkin mielenkiintoista pallotella.


Kiitos tästä,


zilah


Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
A/N: Uutta lukua jälleen kehiin, ja meno muuttuu yhä hurjemmaksi tämän jälkeen. Virtuaalihatunnosto kaikille, jotka ovat lukeneet tänne saakka. <3 Varsinainen fantasiahan ei ole vielä tähän mennessä ollut kovin runsasta, mutta sitä kohti etenemme, toivottavasti siihen asti näiden hahmosieni toilailu normimaailmassa jaksaa kiinnostaa. ;D Jokainen kohtaus ja luku rakentuvat kohti suurempaa tarinaa ja kaikki tulee vielä käymään järkeen. Yritän kovasti postailla joka päivä, mutta välillä menee hermot lagivan nettiyhteyden ja tekstiasetusten kanssa säätämiseen.


15.
B O N F I R E  H E A T H S I N  U N I L O U K K U




He kävelivät pitkin vanhanaikaisten lyhtypylväiden reunustamaa mukulakivitietä, Auburn Streetiä, jonka pinnasta sumuiset valot heijastuivat. Tie johti bussipysäkiltä suoraan pikkuisen Bonfire Heathsin keskusaukiolle. Se näytti syksyiseltä ja hieman uhkaavalta. Alkuilta oli tuonut mukanaan häivän kirkkautta, ja mustan ja harmaan sävyt olivat hiukan hellittäneet. Lune yritti kurkkia, näkyikö vanhojen rakennusten lomassa kenties outoja hahmoja joista Terran oli puhunut, mutta näki vain ajan patinoimia miehenmittaisia aidantolppia, jotka ainoastaan etäisesti muistuttivat ihmisiä putoavan veden läpi hahmottuessaan.

     ”No, mihin haluatte ensin?” Terran kysyi käärien huiviaan paremmin kaulaansa. ”Tarvitseeko teidän ostaa jotakin? Minä en oikeastaan odota tältä reissulta muuta kuin mukillista kuumaa juotavaa.”

     ”Samoin, haluan vain nähdä sen konditorian”, Aiden totesi ja hymyili leveästi.

     ”Miksi sinä olet niin hyvällä tuulella?”

     ”Myrsky lataa minut energialla. Tämä sää on täydellinen estetiikkani. Mennäänkö siis Aarreaittaan?”

     ”Sopii”, Lune ja Athena sanoivat kiitollisina ehdotuksesta, sillä kylmyys oli kohmettanut heidän kätensä. Lune ei kokenut tarvitsevansa mitään uutta. Rahaa ei olisi muutenkaan ollut niin paljoa, että sitä olisi kannattanut käyttää muuhun kuin syömisiin.

     He olivat kääntymässä suuren puutalon nurkasta, mutta pari askelta muiden edellä kävelevä Terran pysähtyi äkkiä ja töni kaikki takaisin.

     ”Hitsi, Terran! Mitä nyt?” Lune hieroi vihlovaa kyynärpäätään, jonka oli kolauttanut
seinään.

     ”Äkkiä tänne!” Terran käski paniikissa ja kiskoi Lunen vasemmalla kahden tiilirakennuksen
välissä olevalle kujalle. ”Tuolta tulee Tappelija-Terence kavereineen! Meillä käy tuuri jos
he eivät ehtineet nähdä meitä – tule nyt herran tähden piiloon, Aiden, vai haluatko
päätyä jauhelihaksi?”

     Lune kompuroi kaatuneen roskapöntön asfaltille pursunneen sisällön yli ja painautui
tiukasti graffitien peittämää tiiliseinää vasten.

     ”En tiennyt, että hänen nimensä on Tappelija-Terence.”

     ”Olet onnekas. Et halua tietää niitä tarinoita, joita hänestä kerrotaan.”

     ”Nehän tulee tänne!” Aiden kuiskasi hätääntyneenä. ”Meidän pitää piiloutua paremmin!
Enää ei ehdi karkuun.”

     Lune teki nopean pikakatsauksen ympärilleen. Kookkaat roskapöntöt näyttivät mainiolta
muurilta.

     ”Tulkaa, tänne näin.” He kömpivät roskisten taakse ja jäivät pelosta väristen seuraamaan
tilanteen kehittymistä. Kohta kuusi uhkaavan oloista tyyppiä rahjusti kujan suulle ja
kokoontui siihen seisoskelemaan. Kuja löyhkäsi, ja he nyrpistelivät neniään irvistellen
samalla niin, että hampaanpaikat näkyivät. Lunen valtasi ikävä tunne.

     ”Minusta tuntuu, etteivät nuo kaikki ole Terencen kavereita”, hän kuiskasi Terranille.
”Vaan Cyaniden.”

     Cyanide sylkäisi maahan jätteiden sekaan ja kuului nurisevan jotain kylmyydestä. Lähin-
nä häntä seisoskeleva tatuoitu tyttökaksikko ja epäsiisti viiksekäs poika näyttivät ryhmältä
unohdettuja, sammuneita punktähtiä. Jokaiselta löytyi lävistyksiä, vaatteet näyttivät silppu-
rin ja rautakaupan läpi menneiltä. Pojan suusta roikkui puolihuolimaton tupakka, joka
tuotti savua heidän yllään riippuvaksi pilveksi. Sen verran Lune osasi sanoa, että he kolme
eivät olleet Visteriakartanosta. Hänen katseensa siirsi katseensa Terence McKenziin.  Lukio-
laispojan kädet olivat kuin paksut tukit riippumassa hänen molemmilla puolillaan. Kaatunut
vaalea irokeesi sojotti terävänä sänkisen, kulmikkaan kallon päällä. Lunea oksetti hyvin
psykologisella tavalla kun hän yritti käsittää, mistä lähtien Cyanide oli tuntenut huligaani
Terencen. Entä minkä ihmeen takia he oikein kokoontuivat sillä saastaisella kujalla, sellai-
sessa säässä?

     Kuudeskin henkilö, voimakastahtoiselta ja -kuntoiselta vaikuttava miehenalku astui
sisemmäs kujalle. Hänet Lune tunnisti Tiffanyn basistiksi – kuohkea likaisenvaalea tukka ja
lihaksia korostava musta paita yhdistettynä omahyväisiin piirteisiin antoivat hänestä juuri
niin ylimielisen kuvan kuin äänikin antoi ymmärtää.

     ”Turpa kiinni, Winters. Sinun takia me täällä olemme. Mokoma mielipuoli.” Halveksi-
vaa naurahdusta seurasi katseenvaihto tupakkapojan kanssa. ”Samaa mieltä, Boston?”

     Boston vastasi nauruun särkyneellä hekotuksella. Hänellä tuskin oli varaa olla eri mieltä.
     Cyanide sylkäisi taas.  Lune yritti ymmärtää, minkä vuoksi hän tapasi parhaan ystävänsä
basistin tämän selän takana.

     ”Älä sinä käske minun sulkea suutani, Coltrey”, Cyanide murisi uhmakkaasti.

     Hän sai katua sanojaan välittömästi. Coltreyksi kutsutun ilme muuttui sekunnissa. Kulta-
hammas välähti ja treenattu käsi lennähti salamana kohti Cyaniden kasvoja. Cy horjahti
rajusti takanaan olevaa seinää vasten, verinoro nenästä valuen.
     ”Seis!” Terence jyrähti ja kiskaisi Coltreyn väkivaltaisesti kauemmas. Lunen sydän
hakkasi hullun lailla, kun hän katseli miten lyhyempi poika alentui graniitinlujan katseen
alla, ja Coltrey risti mielenosoituksellisesti käsivartensa.

     ”En pidä tuosta tyttösestä. Hän halkoo hermojani.”  Coltrey kääntyi takaisin hermostu-
neennäköisen Cyaniden puoleen ja kuiskasi inhoten: ”Olet murhaaja.”

     Cyanide tuijotti häntä pitkään, suurin silmin, ja tokaisi sitten lähes hysteerisesti:

     ”Puolustan vain omaa henkeäni. Olen peloissani, tajuatko? Minulla ei ole vaihtoehtoja.”

     ”Okei, okei.” Coltrey oli kohottanut kätensä ja nauroi. ”Ihan sama. Minua eivät sinun
moraalisi kiinnosta. En välitä motiiveistasi tai mistään muustakaan turhasta. Haluan vain
ne hemmetin rahat. Luuletko, että Evens maksaa minulle tarpeeksi? Minähän olen vain
basisti. Hän on solisti, hän kerää voitot ja minä saan pikku siivun. Sille xylofoninsoittajal-
lekin maksetaan enemmän, voitteko kuvitella?”

     Lune kuuli Athenan hengähtävän vieressään, ja tyrkkäsi häntä kevyesti kylkeen. Cy puhui
taas – hän vaihteli painoaan jalalta toiselle ja tuijotti kuluneita bootsinkärkiään kädet vettä-
valuvan nahkatakin taskuissa.

     ”Sinä saat ne rahat, roisto, ymmärrä jo. Siinä vain voi kestää. Maksaja on ollut vähän
epäileväinen, kysellyt kaikenlaista ja niin edelleen.”

     Tyttökaksikko Cyaniden lähellä mutisi jotain keskenään. He eivät selvästikään luottaneet
Cyanideen. Coltrey naurahti ilottomasti.

     ”Kuvittele, jos hän saisi tietää rahojen päätyvän suoraan oman bändinsä jäsenen taskuun.”

     ”Hän ei saa koskaan tietää.”

     ”Siitä sinun on paras pitää huoli, sillä jos meidät tavaranvälittäjät ja apurit yhdistetään
juttuun millään lailla tai yksityiskohdat tulevat julki, me tulemme perääsi. Ja me vainoamme
sinua hautaasi asti.”

     Kaukaa kujan hämäristä kantautui metallin kalketta, joka päättyi nopeasti. Kaikki
jähmettyivät, ja Lune painui alemmas piilopaikassaan sisuskalut kiemurrellen. Coltrey
harppasi lähemmäs – Lune saattoi kuulla hänen raskaan hengityksensä - ja tähysi jonnekin
heidän selkien taakse. Hän tuhahti ja näytti päättävän antaa asian olla.

     ”Hiton rotat, sain melkein sydänkohtauksen.”

     ”Olisi pitänyt valita parempi paikka kokoontua”, Boston lausahti kaikkitietäväisenä ja
tumppasi tupakkansa. ”Kuka tahansa voi poiketa kadulta tänne.”

     ”Hiljaa, neropatti”, Cyanide tiuskaisi ja kohottautui katsomaan Terenceä. ”Onko teillä
Se?”

     Lune ei tajunnut mistä hän puhui, ennen kuin Terence teki pienen nykäystä muistuttavan
eleen päällään ja nosti vieressään olevan mustan laukun, jota Lune ei ollut aiemmin roskik-
sen takaa havainnut. Terence ojensi laukkua Cyanidelle, jonka turpoavilla kasvoilla vaihteli-
vat hyvin nopeasti kiihtymyksen, innostuksen ja pelon tunteet.

     ”Siinäkö kaikki?” hän kysyi ääni värähtäen, ja näytti selvästi epäröivän lähetyksen    
vastaanottamisessa. Tummuvasta silmästä vierähti häpeällinen metallikyynel.

     Terence vilkaisi Coltreyta ja pudisti päätään.

     ”Loput saat hakea Kujalasta, me ei haluttu kanniskella sitä kaikkea mukanamme. Kun
olet hakenut ne, se on valmis koottavaksi. Boston kirjoitti ohjeet.”

     Boston nyökkäsi vakavana.

     ”Nuo kaksi tulevat näyttämään paikan sinulle.” Terence osoitti tyttöjä, jotka eivät
kai sittenkään olleet Cyaniden kavereita, sillä tämä vilkaisi heitä nyreksien. ”Me muut
pesemme nyt lopullisesti kätemme tästä. Katsokin, että saat ne rahat hommattua ja äkkiä.
Siten kun olet saanut kamat haltuusi, lähetä minulle viesti – salpietari – niin tiedän että
kaikki onnistui, eikä meidän enää koskaan tarvitse olla tekemisissä.”

     He lähtivät valumaan pois kujalta jättäen Cyaniden seisomaan mystisen mustan laukun
eteen niiden tyttöjen kanssa.

     ”Niin, ja yksi juttu vielä!” Coltrey huikkasi olkansa yli. ”He eivät puhu.”

     Heidän selkänsä katosivat sateeseen.

     Kun kuja oli viimein tyhjentynyt ja Cyanide luikkinut mykkien tyttöjen perään lauk-
kuineen, Lune ja muut uskaltautuivat nousemaan roskisten takaa. He pudistelivat kanan-
munankuoria ja mätää porkkanaraastetta vaatteistaan.

     ”Mitä tehdään?” Aiden kysyi kärkkäänä. ”Seurataanko ja katsotaan, minkä ne menivät
hakemaan?”

     ”Ei mennä”, Lune sanoi heti. ”Nyt ei ole aika leikkiä rikosetsiviä, vaikka huomaan,
miten paljon ajatus houkuttelee.”

     Toiset näyttivät hätkähtävän ja pohtivan, olivatko ehkä kuulleet väärin. Lunen sanat
olivat täydessä ristiriidassa hänen luonteensa kanssa.

     ”Oletko varma?” Terran kysyi hetken päästä. ”Kuulosti sen verran hämäräperäiseltä, että
tässä voisi hyvinkin olla meidän tilaisuutemme käräyttää hänet, hommata hänelle potkut
koulusta ja –”

     ”Ei!” Lune sanoi nyt kovemmalla äänellä. Hän huomasi alkavansa kuulostaa ärsyyn-
tyneeltä ja sulki silmänsä. He eivät tulisi milloinkaan ymmärtämään. ”Katso, minä en halua
enää minkäänlaisia ongelmia Cyn kanssa. En välitä, mitä hän meni tekemään tai keitä nuo
tyypit olivat. Uskokaa pois, en edes halua tietää. Cyanidea haukuttiin murhaajaksi! Pysytään
vain pois hänen jaloistaan, okei?”

     Aiden ja Terran vaikuttivat lievästi pettyneiltä, mutta Athena huokaisi helpotuksesta.

     ”Luojan kiitos! Koska kuten Terran joskus sanoi, minkä ihmeen takia hankaluuksia pitäisi
etsimällä etsiä?”

     ”Häivytään täältä”, Lune sanoi. ”En kestä tätä hajua yhtään kauemmin.”

     ”Jatketaan tätä reittiä, niin ei enää törmätä vääriin henkilöihin”, Terran sanoi ja viittasi
sinne, missä kujan päässä häämötti himmeää valoa. Hänen äänessään oli tietty särmä josta
kuuli, ettei hän ollut niellyt pettymystään.

     ”Pääseekö tätä kautta muka Aarreaittaan?” Lune kysyi epäuskoisena ja vilkaisi jaloissaan
lojuvia banaaninkuoria, joihin joku onneton oli kengänkuvasta päätellen liukastunut.
 
     ”Pääsee, tämä on oikotie. Fenris, Cole ja Mitch näyttivät tämän viime vuonna, kun meidän
piti paeta yhtä ryhmysauvalla varustettua papparaista Mitchin huijattua häneltä sikarin. Ja ei,
hän ei polttanut sitä itse vaan lahjoi taas jonkun siivoojan.”

     ”Sitä paitsi tämä on paljon lyhyempi reitti”, Athena sanoi. ”Muuten pitäisi kiertää
parin korttelin kautta, ja siinä tuhlaantuu kymmenen minuuttia. Ne sulkevat Aarreaitan
aikaisin.”

     ”Ei sitten viivytellä.”

     He sukelsivat kohti valoa. Kujan hämärässä sateenusvassa oli jotain kammottavaa –
väreilevät varjot rakennuksen seinien tienoilla, paksussa ilmassa muhivat jätteet ja niiden
joukossa kylmyyden hyydyttämien hyönteisten kuhina…

     He eivät ehtineet puoliväliä pidemmälle.

     Koko kuja oli äkkiä hulmahtanut pimeäksi, hämärän peitto levittäytyi heidän päälleen
ja tukahdutti viimeisenkin valon.  Se oli sairaudenmusta, sähköinen ukkospilvi, ja se lipui
luonnottoman kovaa vauhtia taivaan halki. Äskeistä pulskemmat vesipisarat alkoivat
ropsahdella peltikatoille ja roskapönttöjen kansille. Uhkaava tunnelma ui ympäristöön. Aiden
sadatteli hiljaa itsekseen ja kiihdytti askeleitaan.

     ”Eikö tätä myrskyä saa loppumaan sitten millään?” Athena marmatti. Hän mulkaisi
syyttävästi Terrania. ”Olisit edes ottanut sen sontikkani mukaan, kyllä se suojaa sateelta vaik-
ka siinä onkin Tiffanyn –”

     ”Olisitko hetken hiljaa?” Lune kuiskasi.

     Athena katsoi häneen loukkaantuneena.
     ”Saan kai minä –”

     ”Hiljaa! Täällä on tekeillä jotakin outoa.”

     Lune sävähti sen sanoessaan ja katsoi nopeasti olkansa yli, muttei nähnyt mitään. Silti –
hän oli tiedostanut jonkin näkymättömissä lymyilevän tarkkailevan heitä, tuntenut sen häijyn
katseen porautuvan selkäytimeensä. Lune käännähti kokonaan ympäri aiemmin kujalta
kuulunut kolaus mielessään kaikuen, ja tuijottaessaan roskapönttöjä häneen iski järjetön,
selittämätön pelko. Tietysti, hän olisi voinut laittaa sen pelkän vainoharhaisuuden piikkiin.
Lunella oli ollut heikko kausi, jolloin hän oli pelännyt omaa peilikuvaansakin, sillä ei ollut
ollut varma mitä näkisi siihen katsoessaan. Mutta ne ajat olivat ohi. Tämä oli jotain muuta.

     ”Lune, mitä siellä on?” Terran kysyi levottomana huomattuaan hänen käytöksensä.

     ”Pysykää siellä”, Lune sanoi hitaasti, tuntien kurkkunsa kuroutuvan vähä vähältä umpeen.
”Meidän täytyy ehkä juosta.”

     Juuri silloin taivaan halki viilsi pitkä valkea salama, ja sen välähdyksessä he kaikki kohta-
sivat saman veret kohmettavan näyn.

     Roskapöntöistä suurimman kansi liikahteli, ja se paiskattiin voimalla maahan. Metallin
soidessa asfalttia vasten pöntön reunoille ilmestyi viisi luunohutta, kyömyistä sormea. Jotain
kohosi hitaasti ja pahaenteisesti ylös niiden takaa.

     Riutunut olento muistutti vain etäisesti ihmistä. Soikean simpukan malliset korvat
lerpahtelivat nousevassa myrskytuulessa, kun se laskeutui maahan kolmelle hontelolle
raajalleen; neljännessä se puristi lähes itsensä kokoista puunuijaa, joka oli kauttaaltaan jonkin
mustan, rihmaisen niljan peitossa. Nähdessään neljä ihmistä sen toisistaan riippumatta liik-
kuvat silmät laajenivat, ja huuleton suu avautui korviariipivään kärinään. Lunen pulssi kohosi,
mutta hänen kauhunsa oli hälvennyt. Hän oli odottanut jotain vähän vakuuttavampaa. Se
jättiläiskyklooppi oli sentään ollut jotain.

     ”Ala painua, rapu”, hän sanoi ja kohotti uhkaavasti käsiään. ”Flunssainen örinäsi ei tehoa
minuun.”

     ”Älä ärsytä sitä”, Aiden pihisi kalpeana.

     ”Ei se voi olla kovin vaarallinen, katso kuinka pieni se on.”

     Samalla hetkellä otuksen ikeniin nousi sihahtaen kaksi puutteellista riviä piraijan
raateluhampaita.

     Se lähti tulemaan heitä kohti.

     Athena päästi hätääntyneen huudon. Pelko oli lamauttanut Terranin äänihuulet, ja Lune
pälyili kiireesti ympärilleen hakien turvapaikkaa; hampaat eivät olleet hyvä juttu, eivät sitten
ollenkaan.  Kujan toisessa päässä häämötti korkeuksiin kohoava tiilimuuri, ja sen harjan
tasalla näkyivät lyhtypylväiden huiput.

     ”Äkkiä!” Aiden huusi, kun valkeankalvakka ja oudon venyvä olento loikki heitä kohti.

     He juoksivat kohti maalia pitkän kujan päässä. Lune tunsi jonkin tahmaisen ja viileän
takertuvan itseensä – juostessaan hän tajusi hämärästi, että kuja oli täynnä sitä outoa
mustaa niljarihmaa, jota olennon nuijassa oli ollut. Kuin limaseittiä.

     Muuri näkyi jo. Kiipivä hirviö saavutti heitä, sillä se oli yllättävän nopea ollakseen niin
kumara ja pienikokoinen. Aiden yritti juostessaan tähdätä sitä sähköiskulla, mutta hänen
sormistaan lenteli vain pari sinistä kipinää, eivätkä ne vetäneet vertoja taivaalla räiskyville
salamoille tai otuksen muljahtelevissa silmissä kiiluvalle nälälle.

     ”Metrin päässä muurista”, Terran mutisi hampaidensa lomasta ja yritti kiskoa happea
väsyneisiin keuhkoihinsa, ”hypätkää korkealle ja tarttukaa köynnöksiin. Te pystytte siihen.”
     Lunen mielessä välähti kuva kaukaa lapsuudesta. Oli vihreää ruohoa ja puinen aita.
Sen hyvin läsnäolevan, tietoisuuden täyttämän puolen sekunnin aikana hänen kaikki
ajatuksensa tuntuivat keskittyvän yhteen pisteeseen, ja hän hyppäsi – kohosi kohti pilviä –
jalkapohja raapaisi hienoisesti harmaantuneiden lankkujen päitä – ja hän laskeutui kevyesti
maahan toiselle puolelle.

     ”Hypätkää, kun sanon nyt!” Terran huusi toisesta kaukaisuudesta. ”NYT!”

     Lune kuuli olennon kynsien tikityksen asfalttia vasten, hän kuuli omat sydämenlyöntinsä,
tiedosti aikeensa, liukasteli likomärin kengin kuralammikon reunalle – ja seuraavassa het-
kessä lensi kohti vankkojen köynnösten ja kärhöjen peittämää tiiliseinää. Hänen käten-
sä tarrautuivat herneenvihreisiin varsiin. Ne olivat sateesta liukkaita ja aiheuttivat sormien
lipsumista, mutta hänen onnistui kiskoa itsensä muurin harjalle. Terran ja Aiden selviytyivät
hänen viereensä omin voimin, mutta Athenaa täytyi auttaa. Kun hänetkin oli saatu kiskottua
ylös, he keräsivät nopeasti rohkeutensa ja hyppäsivät alas toiselle puolelle tömähtäen
raskaasti asfaltille.

     ”Sinne jäi!” Lune huusi hengästyneenä ja tunsi eräänlaista voitonriemua.

     ”Mutta mikä se oli ja miten… miksi…” Aidenilla näytti olevan vaikeuksia saada ilmaa.

     ”Ei aavistustakaan.” Lune tiesi yhden asian. Sen, että maailma oli taas tullut astetta
entistä vaarallisemmaksi.

     He seisoivat jalat ja keuhkot puolikuolleina halkeilleella, utuisella kadulla. Rikki kivitetyt
katulamput tietä molemmin puolin eivät palaneet, ja hylätyltä vaikuttava pölyikkunainen
kerrostalo kohosi tuijotellen sateisen maailman keskeltä, kuin yllättyneenä heidän saapu-
misestaan.

     ”Mikä tämä paikka on?”

     Terran ja Athena astelivat kadulla luoden huolestuneita katseita ympärilleen. Kapeat
ja sokkeloiset väylät levittäytyivät verkostona kaikkialle. Siellä täällä näkyi romuja, kuten
jalkapallo, aurinkotuoli ja ruostuneita himmeitä polkupyöriä – hylättyjä iloja – mutta kaikki
ihmiset näyttivät kadonneen. Tai sitten he vain kätkeytyivät syvälle sykkeensä menettäneen
alueen uumeniin.

     ”Me otettiin väärä kuja”, Terran ilmoitti myrtyneenä ja laittoi molemmat kädet otsalleen.

     ”Oletteko tosissanne?” Aiden ei kuulostanut perinpohjaisen riemastuneelta. ”Ja te väititte
tuntevanne reitin. Uskomatonta.”

     ”Tervetuloa Kujalaan”, Athena lausui synkästi. ”Me olemme…” Hän käveli lähemmäs
erästä suljettua autopesulaa ja vilkaisi nirskahtelevaa peltikylttiä. ”Ilmeisesti Phoenixfall
Avenuella? Apua, en ole ikinä kuullutkaan tästä.”

     ”Miten täältä pääsee pois?” Aiden kysyi yrittäen piilottaa äänestään nurinan. Lunea-
kaan ei ajatus ylimääräisestä vaeltelusta jäisessä syyssäässä houkutellut, vaikka hän olikin
aiemmin osoittanut kiinnostusta Bonfire Heathsin varjopuoleen.

     ”Sen kun tietäsi”, Terran murahti pyörähtäen täyden kierroksen ympäri. ”Ei ainakaan
samaa reittiä, jota tulimme.”

     He vilkuilivat synkkäilmeisinä sileää, köynnöksetöntä muurinsivua, jonka takaa
kuuluneet hakkausäänet ja karmea kuivakurkkuinen kärinä olivat viimein hiljentyneet.
Vain kuiskiva sateinen tuuli pyyhki peltikattoja, joiden räystäät tulvivat, ikkunoiden ruskeis-
sa kukkalaatikoissa näivettyneet kasvit helistivät kuivia varsiaan, terälehdet kauan sitten
pudonneina.

     Lune ei olisi mielellään poistunut Phoenixfall Avenuelta valottoman labyrintin syvempiin
sokkeloihin; kaikki kadulta pois vievät tiet lähtivät loivasti alaspäin viettävinä aina vain
sankempiin varjoihin. Oli helppo kuvitella suljettujen seinien takana kylmissä huoneissaan
asukkaiden nukkuvan veitset luteisten pellavatyynyjen alla, valmiina pistämään mitä tahan-
sa vähänkin uhkaavaksi kokemaansa.

     Kadun päästä löytyi lisää suljettuja liikkeitä sisääniskettyine ovineen ja umpeenlaudoitet-
tuine ikkunoineen. Yksi kuitenkin poikkesi muista. Haalistuneista liiketiloista hohti peh-
moista hämyä. Se näyttää juuri sellaiselta kaupalta, jonka kaikki aina ohittavat vanhasta
tottumuksesta ja jossa oli kevätale ympäri vuoden. Näyteikkunassa näkyi runsaasti pölyisiä
antiikkiesineitä.

     ”Luuletteko, että tuolla voitaisiin auttaa meitä?” Athena kysyi hiljaa. He seisoskelivat
liikkeen edessä Lunen mielestä hermostuttavan epätietoisen näköisinä. Jos joku väärä
henkilö huomaisi heidät siellä sateessa, eksyneinä…

     ”En tiedä”, Lune huokaisi keskeyttäen oman ajatuskulkunsa, ”meidän on ehkä pakko
mennä katsomaan ja kysymään.”

     ”Entä jos meidät puukotetaan tai huumataan?” Aiden kyseli levottomana. ”Olisipa
tullut edes linkkuveitsi mukaan.”

     ”Äh, ei se ole mikään kapakka”, Terran sanoi rauhoitellen ja hymyili yllättävän kannus-
tavasti. ”Katsokaa!”

     Hilseilevän sinisten ovien päällä roikkui metallivalaisin, jonka valossa saattoi nähdä
lommoiseen kylttiin kirjoitetun tekstin, Uniloukku. Sen alla kerrottiin hiukan pienemmällä
painatuksella liikkeen olevan oikea keräilijän aarrekauppa.
 
     ”Vanhaa kamaa? Okei, ei kuulosta kovin vaaralliselta”, Athena totesi kuulostaen jo
luottavaisemmalta. ”Kokeillaan onneamme.”


Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
Puuovet nirskahtivat avautuessaan, ja liikkeestä tuulahti ummehtunut ilmavirtaus.
He astuivat epäröiden kynnyksen yli katsellakseen lintuhäkkiä muistuttavan lampun
valaisemaa paikkaa. Kuupan sisällä näkyi kasa kuolleita kärpäsiä. Laajassa tilassa soi
rahiseva, tukkoisen kuuloinen klassinen musiikki, eikä muita asiakkaita näyttänyt olevan.
     ”Mieletöntä”, Athena kommentoi ja liu´utti sormiaan ohittamansa pianon luunkellertävil-
lä koskettimilla. Epävireiset sävelet solisivat antiikilta tuoksuvaan ilmaan.

     Liikkeessä oli tavaraa pöydittäin, hyllyittäin, riveittäin. Vanhoja mystiseltä näyttäviä
kirjoja oli kirjahyllyissä, pöydillä ja lattialla kasoissa, eräässä vitriinissä näkyi outoja
putkiradioita. Lune näki tusinan teekuppeja seinään upotetun lasikaapin perukoilla.
Kiiltonsa menettäneitä helminauhoja viininpunaisella sametilla. Tummuneita hopeisia
samovaareja mahonkisella pöydällä. Gramofoneja, posetiiveja sekä viuluja, joihin Athena
osoitti orastavaa kiinnostusta. Ihmisten hylkäämiä rukkeja seisoi varjoissa. Kaupan perältä
löytyi vielä suuret määrät kristalleja ja kiviä, lasipurkkeja ja unisieppareita, kahvin tahrimia
karttoja sekä karttapalloja, jotka olivat lapsenkorkuisia.

     Lune yritti etsiä myyjää, ja äkkäsikin jonkin ajan päästä kakkulapäisen miehen kököt-
tämässä puoliunessa vanhan kassakoneen takana lähellä karttapalloja. Ne oli aseteltu hänen
lähelleen kuin kiertämään aurinkoaan.

     ”Odota”, Terran sanoi Lunelle matalalla äänellä. ”Meidän täytyy olla kohteliaita. Meidän
on yksinkertaisesti pakko saada apua. Katsellaan ympärillemme ihan hetki.”

     ”Hyvä on, mutta ei viivytä kovin pitkään. Aikaamme on tuhlaantunut jo tarpeeksi.”

     Kun he joidenkin minuuttien kuluttua menivät kassalle, pitkä- ja kellertävätukkainen
myyjä katseli heitä punakan nenänsä loputonta vartta pitkin.

     ”No, ettekö löytäneet mitään mielenkiintoista? Haluaisitteko siinä tapauksessa muuta-
man ennustuksen? Neljä kappaletta, yksi jokaiselle.” Miehen puhe oli verkkaista ja ohutta,
venyvää hämähäkinseittiä.

     ”Anteeksi kuinka?” Terran kummasteli. ”Eikös tämä ole antiikkikauppa?”

     ”Me erikoistumme moniin asioihin, miss. Tämä kaupunginosa on kuin kantele, joka ei
enää soi. Se on kadottanut oman musiikkinsa.” Iäkäs mies oli hetkisen hiljaa ja näytti
nauttivan hiljaisella soivista viulunsävelistä. Halkeilleet hampaat pilkottivat huulen
lomasta hänen haaveillessaan. ”Asiakkaat kiittävät onneaan, kun minä sentään olen vielä
täällä.”

     Lunen katse liukui kuivan lehden tavoin rypistyneistä kasvoista pölyiseen kassakonee-
seen, josta päätellen Uniloukussa ei ollut poikennut ihmisiä kuukausiin. Puheet kanteleesta
olivat hämmentäneet Lunea, vaikka hän tajusi mihin myyjä viittasi. Jokaisella kaupungilla
oli oma musiikkinsa. Bonfire Heathsissa se oli Kujalan puolelta kokonaan vaimennut. Lune
huomasi säälivänsä vanhaa miestä, joka yritti sinnitellä hengissä keskellä kuolevaa, varjoihin
hukkuvaa kaupunkia, ja kaupata kauneutta ihmisten mädäntyviin koteihin.

     ”Kuulkaa, herra, me tulimme oikeastaan vain pyytämään apua.”

     Myyjä, jonka ruutupaidasta olisi voinut käyttää nimitystä reikäpaita, kääntyi äkkiä ympäri
ja loihti jostain hyhmäisen korttipakan.

     ”Nostakaa kukin yksi kortti”, hän kehotti melkein yli-innokkaasti ja iski pakan tiskille
Lunen eteen. Kun Lune yritti kieltäytyä, mies jatkoi: ”Nämä ovat oikeat ennustuskortit.
Katsokaa ja nähkää itse, ne toimivat! En tällä kertaa vaatisi edes maksua, te voisitte sitten
mainostaa näitä ja tuoda minulle lisää asiakkaita.” Silmänisku.  ”Autan teitä heti sen jäl-
keen.”

     Lune vilkaisi olkansa yli muita. Häntä kylmäsi. Aiden kohautti olkapäitään, Terran
nyökkäsi epävarmasti. Athena selvitti kiusaantuneena kurkkuaan.

     ”Tiedättehän… tiedättehän te, ettei tuollaisilla korteilla pitäisi leikkiä, varsinkaan asiaan
perehtymättömien… sillä se voi avata, hm, vääriä portaaleja.”

     Terran ja Aiden tuijottivat nyt Athenaa kuin tärähtänyttä. Lune kääntyi hitaasti takaisin
myyjään päin. Hän näytti ymmärtävän asiakkaansa huolen.

     ”Vakuutan, että mitään syytä pelkoon ei ole.” Mies nyökäytti kohti Lunea ja pakkaa.
”Nosta.”

     Lune myöntyi vastentahtoisesti ja poimi jäykän violettiselkäisen kortin sormiensa väliin.
Siinä oli taiteilijan piirtämä kuva ihmisen torsosta. Avoimesta rinnasta lainehti ulos jotain
savumaista ja aaltoilevaa. Kapeat kädet olivat kouristuneet kuin armonrukoukseen kivun
keskellä.

     ”Sairasta”, Aiden sanoi painokkaasti hänen olkansa takaa.

     ”Annas kun katson”, myyjä lausahti ja otti kortin. Silmät kultaisten kakkuloiden takana
laajenivat hivenen ja palasivat sitten ennalleen. Hän liu´utti kortin pakan pohjalle. ”Kovat
ajat lepäävät maailman yllä. Jokin synkkä saattaa olla saavuttamassa sinua.” Hän katseli
Lunea tarkkaan. Lune laittoi kätensä puuskaan ja vastasi silmäilyyn suu vinossa, arvioiden.
Mies näytti antavan asian olla ja siirtyi eteenpäin. ”Seuraava, olkaa hyvä.”

     Vastahakoinen Aiden kalasti itselleen kortin ja tarkasteli sitä kulmiensa alta.
     ”Ja mitähän tämä on tarkoittavinaan?”

     Kortin kuvassa näkyi rakennus ja joku putoamassa sen ylimmästä ikkunasta.
     ”Hmm”, myyjä tuumasi. ”Asiakkaat tuppaavat saamaan tätä korttia, mutta minulla ei
ole aavistustakaan, mitä se voisi tarkoittaa.”

     ”Siis sen lisäksi, että tulen jonain päivänä putoamaan ikkunasta?” Aiden huiskautti
epäarvostavasti kättään ja tyrkkäsi kortin innottomasti tiskille. ”Minulla ei ole aavistusta-
kaan, mitä tämän pitäisi merkitä. Eipähän sentään tarvinnut maksaa moisesta roskasta, ei
tämä ennustaminen oikein ole minun juttuni.”

     ”No, halusitte apua, joten katsotte mielikseni ilmaiset kortit”, myyjä myhäili aurinkoinen
hymy kasvoilleen puhjenneena. ”Ette menetä mitään.”

     ”Okei, okei”, Terran sanoi. ”Minun vuoroni… oh!” Pakka oli levinnyt ja hänen sormissaan
oli kaksi korttia.

     ”Anna mennä”, mies kehotti. ”Teillä taisi käydä tuuri.”

     ”Palava talo”, Terran sanoi katsellessaan kortteja, ”ja k- kuollut susi.” Hän laittoi kortin
äkkiä pois, kuin se olisi kammottanut häntä.

    ”Tämä on sairasta, kuten sanoin, ja typerää”, Aiden äyskähti. ”Voidaanko lopettaa jo?”

    ”Hän ei ole nostanut vielä korttiaan”, vanhus huomautti ja kohotti värisevän kätensä
kohti Athenaa, joka oli vetäytynyt syrjemmälle. Hän näytti hermostuneelta ja oli jännittä-
nyt hartiansa.

     ”Isoisä aina kielsi sotkemasta asioilla, joita ei tunne”, hän mumisi vähän tavallista
korkeammalla äänellä.

     ”Äkkiä nyt, minä tahdon kahville!” Terran hoputti.

     Athena astui väristen kassan eteen ja noukki epävakain sormin kortin pakan välistä.
Hän tuijotti sitä. Käänsi ympäri ja takaisin.

     ”Tässä ei ole mitään”, hän ilmoitti. ”Se on tyhjä.”

      Athenan kortissa näkyi pelkkää sileää, sysimustaa mustetta.

     ”Tyhjäkö?” myyjä toisti ja sieppasi kortin itselleen. Vanhuksen kasvot jähmettyivät.
Hänen vapisevat kätensä päästivät pahvinpalan putoamaan.

     ”Mitä?” Athena kuiskasi silmät pyöreinä. ”Mitä se näytti?”

      Lune voihkaisi, sillä hän oli osannut odottaa jotakin teatraalista. Myyjä huohotti ja
tukeutui hädissään tiskinreunaan. Raju yskänpuuska kouristi riutunutta kehoa, ja hänen
kakkulansa putosivat sirpaleiksi helähtäen lattialle. Kaikki liikkeen valot olivat välähtäneet
sammuksiin.

     ”Mitä helkkaria!” Aiden huusi pimeydestä. Hän törmäsi Luneen ja Terraniin, jotka
puolestaan tönäisivät Athenaa.

     ”Aiden, sytytä valot! Sytytä valot!” Terran kiljui Lunen kädessä roikkuen.

     ”En minä tiedä missä katkaisija on –”

     ”Käytä kykyäsi!”

     ”En osaa!”

     ”Voih, isoisä oli oikeassa, olisi pitänyt kuunnella isoisää…”

     Hehkulamppu välkähteli metallihäkissään valaisten kuivat kärpäsenraadot. Myyjä nojasi
selkä kumarassa, päätään pudistellen tiskiin, ja kohottautuessaan taas täyteen pituuteensa
hän henkäisi pelon raskauttamalla äänellä:

     ”Jokin saavuttaa teitä kaikkia!”

     ”Okei, nyt riitti”, Aiden puuskahti. ”Tulkaa, aletaan painua!”

     ”Miten me muka päästään täältä pois?” Athena huusi hysteerisenä. Hän käännähti
hiukset heilahtaen ukkelin puoleen. ”Lupasit auttaa meitä! Olemme eksyneet ja haluamme
vain suorinta tietä pois Kujalasta!”

      Valot eivät enää syttyneet. Jostain kantautui käryn hajua. Myös klassinen musiikki oli
hävinnyt, ja ainoa ääni oli ulkoa kantautuva sateen pauhu. Myyjä katsoi heitä tiskin yli
surullisin, piinatuin silmin.

     ”Phoenixfall Avenue kaartaa pohjoisessa takaisin haluamallenne puolelle”, hatarat sanat
kuuluivat. ”Seuratkaa sitä, ja pysykää poissa kujilta. Nyt haluan teidän poistuvan välittömäs-
ti kaupastani.”

      He poistuivat kummempia kehotuksia kaipaamatta, ja Lune loi olkansa yli mieheen
soimaavan vilkaisun.
   *   

     Oli rentouttavaa istua mustan myrskyn sydämessä kahvilan kanelisessa lämmössä, käsissä
kermavaahtokruunuinen kaakao ja tuore viipale porkkanakakkua. Sade takoi ikkunoiden
takana kuin kutsumaton vieras, ja ilmassa puheensorinan seassa leijaili vastapaistetun
pikkuleivän tuoksu. Hetken ajan kaikki hirviöt olivat seinien ulkopuolella.

     Aarreaitassa, jonka jokainen nurkka tuntui huokuvan kodikkuutta, olivat myös Ivy ja
Bayer, Guinevere ja Logan. Muut asiakkaat koiranilma piti kodeissaan. Kumpikin pari istui
omissa punaisissa pöydissään keskellä suklaan ja kinuskinruudullista kokolattiamattoa,
nautti kahvia ja skonsseja ja näytti kaikin puolin onnellisilta. He eivät tienneet mitään, he
eivät aavistelleet mitään. Kaikki oli hyvin.

     ”Missäköhän Cole, Mitch ja Fenris mahtavat seikkailla?” Athena mietti kahvinsa äärellä.
Mukissa tummanruskean nesteen pinnalla ui jäätelöä sekä suolapähkinöitä, joita Aiden
oli tuijottanut kauhusta suurin silmin.

     ”Ne kolme ovat aina perustaneet enemmän kielletyissä paikoissa juoksentelusta kuin
kahvilassa istumisesta”, Terran totesi. ”Mistä vetoa, että he ovat Kujalassa.”

     ”He kyllä pärjäävät”, Aiden sanoi ja ryysti höyryävää capuccinoa. ”Nythän heillä on super-
Fenris suojanaan, hän voi kuristaa pummit köynnöksellä.”

     ”Joo”, Lune yhtyi piparminttuteensä ääreltä ja jätti sanomatta, ettei Fenris varmaankaan
hallinnut kykyään vielä yhtään Aidenia ja häntä paremmin. ”Niitä ei pysäytä mikään.”

     Heidän lähtiessään puodin lämmöstä hetkeksi kohonnut mieliala suli kosteaan syys-
ilmaan.

     ”Minulla on vähän semmoinen tunne, että tämä kaupunki on nyt nähty”, Aiden sanoi.
”Ihan tarpeeksi kokemuksia yhdelle päivälle. Palataanko bussille?”

     Lune vilkaisi muita.
     ”Erinomainen idea, Fortescue. Kannattavatko kaikki ajatusta?”

     Athena ja Terran olivat samaa mieltä, joten he lähtivät rahjustamaan takaisin bussille.
Ylempi kerros oli täynnä Cyaniden luokkalaisia, ja sieltä kuului juuri jonkun ärähdys: ”Juma-
lauta, Charlynne, minne ihmeeseen sinä oikein häivyit?” Ilmeisesti Cyanide oli selviytynyt
takaisin saamatta kovin monia nuijaniskuja. Lune ja muut asettuivat alempaan kerrokseen,
josta vielä uupui muutamia. Fenris, Cole ja Mitch saapuivat viimeisinä uitetun näköisinä ja
reilusti myöhässä.

     ”Missä te oikein olitte, uutta huussia katselemassa?” Lune kysyi kepeästi, kun uupunut
joukko lysähti penkeille hänen ja Terranin eteen.

     ”Etkö osaa arvata?” Cole katsoi Lunea penkin selkänojan yli ja ravisteli äkkiä vettä hiuksis-
taan. Kaikki lähelläolijat kastuivat ja alkoivat nurista. Lune hymyili ja yritti lyödä häntä, mutta
nojasi parhaillaan raukeana penkkiinsä eikä jaksanut nousta yltääkseen paremmin. Vajaaksi
jäänyt lyönti jäi ilmaan heidän välilleen.

     ”Kujalassa oli jälleen kerran ainutlaatuista”, Fenris kertoi silmät kiiluen, kuin olisi
palannut unelmien lomamatkalta. Hän löhösi penkillä käytävän toisella puolella Aidenin ja
Athenan edessä banaanidonitsia mutustellen. ”Voisin vaikka vannoa, että me nähtiin joku
tosi epäilyttävännäköinen olento – se meni yhteen roskikseen.”

     ”Puhumattakaan siitä viluisesta narkkarista, joka kömpi pahvilaatikon alta”, Mitch sanoi,
ja hymyili leveästi nostaessaan paljaat kätensä Lunen nähtäville. ”Lapaset hengestä! Elämäni
paras diili.” 

     ”Ette sattuneet vierailemaan liikkeessä nimeltä Uniloukku?” Lune kysäisi nopeasti.
     ”Uniloukku?” Cole ihmetteli ja varasti loput Fenrisin donitsista. Hän vilkaisi miettiväisenä
yläviistoon. ”Sehän suljettiin vuosia sitten.”

      Lune ei käsittänyt miten se olisi muka voinut olla mahdollista, mutta Mitch puhua
paapatti jo innoissaan:

     ”– ja se yksi hylätty vaja, jossa oli suunnaton romukasa, sieltä löytyi vaikka mitä
kiinnostavaa... saatiin säkki täyteen kaikkea sälää, pääsiäismunan muovisisuksia, esimerkiksi,
ette halua tietää mihin niitä tarvitaan.”

     ”Luultavasti johonkin samantapaiseen mihin mandariininkuoriakin”, Terran sanoi, ja
Mitch nyökkäili salaperäisesti.

     ”Kujala on varsin mielenkiintoinen paikka”, Cole sanoi. ”Kammottava, totta kai, mutta
jollain tavalla se näyttää olevan niin ulkona järjestelmästä, että siellä elävät saavat varmaan
tuntea itsensä ihan vapaiksi.” Hänen katseensa oli kadonnut hetkeksi johonkin, ja sitten se
palasi Luneen bussin ovien lämähtäessä kiinni ja auton lähtiessä kiitämään pois hiljaisen
kaupungin katuja pitkin. ”Se on kaikki tuolla, seinien ulkopuolella. Elämä. Se on oma päätös,
lähteekö sitä jahtaamaan, vai antaako jonkin rajoittaa itseään.”

     Lune vaipui katselemaan hitaasti huurustuvan ikkunan takana virtaavia seiniä, sateen
keskeltä loistavia näyteikkunoita ja katuvaloja, jotka välillä häikäisivät hänen kasvonsa,
ennen kuin istuinten rivit liukuivat takaisin hämärään. Hän kuunteli Colen vaimeita sanoja
ja taisteli unta vastaan.

     ”En tiedä teistä, mutta minä aion olla tulevaisuudessa vapaa, en antaa jonkun muun
asettua oman tarinani päähenkilöksi. Aion tutustua ihmisiin. Matkustaa auton lavalla
auringonlaskuun ja kuunnella musiikkia täysillä. Seistä keskellä rankkasadetta ja nauraa
kasvot kohti taivasta. Yksikään aita ei tule tielleni.”

     Lune vilkaisi häntä hymyillen, mutta hymyssä oli pieni, huomaamaton surun särmä.

     ”Aiot jättää Lontoon?”

     ”En voi jumittua yhteen kaupunkiin”, Cole sanoi. ”En välttämättä edes yhteen maahan.
Kuka voi viettää vuosikymmeniä samassa paikassa? En minä. Täytyy päästä vaihtamaan
maisemia.” Hän oli hetken hiljaa, kuin pohdiskellen jotain, ja sitten hänen silmänsä syttyivät
oivalluksesta. ”Olisi kiva, jos elämäni näyttäisi sydänkäyrältä. Vaihtelevia hyppyjä, vuoria,
sukelluksia pilviin. En halua elämästäni tylsästi etenevää viivaa. Tiedätkö mitä tapahtuu, jos
käyrä näyttää pelkkää suoraa?”

     ”Silloin… on kuollut.”

     Cole nyökytteli ytimekkäästi.

     Lune ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut. Hän oli istunut pitkään paikoillaan hiljai-
suudessa, mutta yhtäkkiä hänet havahdutti Aidenin ääni.

     ”Kaverit, hei, Athena käyttäytyy vähän oudosti.”

     Lune ja Terran, joka oli syönyt rauhallisena ostamiaan suklaakonvehteja, kääntyivät
salamana katsomaan. Käytävän puolella istuva Athena näytti sävyä normaalia kalpeammalta.

     ”Käske Aidenin kysyä, voiko hän pahoin”, Lune sanoi Terranille ikkunapaikalta. Terranin
suu oli yhä täynnä, ja hän rypisti otsaansa, kohotti sormensa ja nielaisi.

     ”Okei. Aiden! Kysy hänen vointiaan.”

     ”Kysyin jo, hän ei suostu vastaamaan”, Aiden ilmoitti kireällä äänellä. ”Voisiko jompi-
kumpi teistä tulla minun paikalleni? Alan kiusaantua.”

     Lune huokaisi ja jätti vastahakoisesti lämpimän penkkinsä.

     ”Älä tuomitse”, Aiden pyysi noustessaan ylös ja päästäessä Lunen penkille. ”Minä pelkkä
olen ahdistunut ihmisraunio. Diagnosoitua, mutta hienommilla termeillä.”
     ”Minua on kutsuttu hulluksi ja olen onnistunut vain täpärästi välttämään mielisairaalaa,
enimmäkseen siitä syystä että opin pitämään suuni kiinni harhoistani. Pystyn silti käsitte-
lemään tilanteita.”

     Aiden näytti yllättyneeltä, muttei sanonut mitään ahtautuessaan Terranin viereen.

     ”Athena”, Lune kuiskasi huolestuneesti ja kosketti Athenan olkapäätä. ”Mitä nyt?
Järkyttikö se Uniloukun välikohtaus sinua?”

     Athena pudisti rivakasti päätään ja jatkoi kiinteää tuijotustaan tiettyyn pisteeseen
lattiassa.

     ”Minusta tuntuu kumman hermostuneelta.”

     Hän iski kätensä korvilleen niin äkisti, että Lune hätkähti etäämmäs. Käytävän toisella
puolella Terran ja Aiden vaihtoivat huolestuneita katseita. Lune kumartui uudelleen Athenan
puoleen ja yritti nähdä tämän kasvot paksujen vaaleiden hiuslaineiden takaa.

     ”Sattuuko sinuun?” Lune tiedusteli hätäisesti. ”Voin hakea Drangen tai Dashberin ja
kertoa bussikuskille…”

     ”He eivät voi auttaa”, Athena kivahti ohuella äänellä, suostumatta irrottamaan käsiä
korviltaan. Hän kääntyi Luneen päin ja sai hätäännyksen aallot kulkemaan tämän lävitse.
”Etkö sinä kuule?”

     ”Kuule mitä, Athena?” Lune sihahti.

     ”Tätä pirullista meteliä!” Athena oli sulkenut silmänsä ja nuokahtanut niskatukea
vasten hiukset dramaattisesti kaikkialle levinneinä. Hän voihkaisi heikosti: ”Tätä hirveää
epävireistä huilumusiikkia.”

      ”Joo, Athena on seonnut”, Lune huusi Terranille. ”Minä haen Drangen.”

     ”Ei.” Athenan ääni oli nyt kylmän päättäväinen, ja se pysäytti Lunen. Jälleen avoimissa,
hunajankultaisissa silmissä näkyi hillitön kauhu.  ”Meidän täytyy lähteä. Heti. Täällä bussis-
sa on vaarallista!” Hän tuijotti Lunea vetoavasti, nojaten yhä selkänojaan kuin henkensä
puolesta peläten. ”Nyt!”

     Jäiset kynnet riipivät Lunen sydäntä. Oliko Athenan espressossa ollut myrkkyä?   

     ”Ei meillä ole mitään hätää”, Lune rauhoitteli ääni horjuen, Athenan näyttäessä yhä
hätääntyneemmältä. ”Siellä on tosi kylmä, etkö muista? Ja kartanolle on ihan liian pitkä
matka kävellä. Ei me edes löydettäisi perille tuossa sateessa.”

     Athena alkoi suivaantua.

     ”Kuunteletko sinä minua, Lune?” hän huusi valkein huulin. ”Luotatko sinä yhtään siihen
mitä minä näen ja tunnen? Tämä riipivä huilunsoitto sen kuin kovenee, ja minusta tuntuu…
minusta tuntuu…”

     ”Mitä?”

     ”Että yritän viimeisillä voimillani estää outoja kuvia nousemasta mieleeni!” Athena antoi
äänensä vaimeta ja painoi päänsä. ”Ettekö te vaistoa mitään?”

      Kysymysten huuto kimpoili Lunen aivoissa. Hän sai äkkiä hyvin kummallisen ajatuksen,
joka oli kuin puolittainen aavistus jostakin.

     ”Kuule, mitä jos et estä niitä kuvia?” hän ehdotti vaihtaen taktiikkaa ja tarttui ystävänsä
ranteeseen. Kenties luja puristus kykenisi pitämään Athenan kiinni siinä todellisuudessa,
estäisi häntä hukkumasta omaan mieleensä. Athena käänsi päätään.   

     ”Tarkoitatko… että minun pitäisi antaa niille valta?”

     ”Niin. Entä jos ne yrittävät kertoa sinulle jostakin? Entä jos…” Lune epäröi sekunnin.
”Entä jos tämä liittyy siihen, että sinullakin on kyky?”

     ”Okei, minä yritän…”

     Lunen huomio suuntautui hetkeksi muualle. Ehkä se johtui oppilaiden puheen sävyn
äkillisestä muutoksesta tai jostain aivan muusta, mutta hän tajusi, että jokin hänen ja
Athenan ympärillä oli pahasti vinossa. Kaikki keskustelivat hiljaisella ja pelokkaalla äänellä.
Heidän huolestuneet ajatuksensa särisivät ilmassa toisiinsa törmäilevinä signaaleina.

     Painaessaan jalkojaan bussin lattiaan Lune huomasi sen.

     Ajovauhti ei ollut enää tasainen ja pehmeä, se oli muuttunut oudon nykiväksi – aivan
kuin moottori olisi ollut sammumaisillaan.

     ”Mitä tapahtuu?” hän huusi Terranille.

     ”Saattaa olla jokin vika moottorissa”, Terran vastasi vikkelään ja nyökkäsi bussin etu-
osaan, missä Dashber ja Drange puhuivat kiivaasti kuskin kanssa. ”Tuskin se on ihan hirveän
paha juttu, ehkäpä sen voi korjata nopeasti. Hui!”

     Bussi oli nytkätänyt eteenpäin vielä viimeisen kerran, sitten itsensä yrittänyt moottori
pölläytti pilvellisen kitkerää katkua ennen kuin sammui kokonaan. Jarrujen sihinä kantau-
tui Lunen korviin.

     ”Pian se tapahtuu”, Athena kuiskasi kohtalokkaasti ja vaikeni heti. Hän oli nuokahtanut
tiedottomaksi. Lunen paniikkikertoimet uhkasivat taas kohota pilviin. Ulkona välähti
salama. Se iski auton lähellä olevaan puuhun synnyttäen hirvittävän räsähdyksen ja kullan-
punaisen kipinäsuihkun. Matkustajien keskuudesta kuului parkaisuja; puu oli syttynyt
tuleen.

     ”Athena? Herää!” Lunen epätoivoiset tönäisyt eivät tehneet minkäänlaista vaikutusta
Athenan sulkeutuneeseen ilmeeseen ja elottomaan kehoon. ”Ole kiltti ja katso minuun.”

     Himmeät valot bussin katossa sammuivat hetkeksi ja syttyivät entistä hämärämpinä.
Hermostunut puhe vaimeni hiukan yleisen pelon kasvaessa. Lune mietti kuumeisesti, mikä
ihme valojen toimintaa häiritsi. Hänen mielensä kelasi tyhjää, ajatukset leikkasivat kiinni,
kunnes törmäsivät johonkin pimeään alitajunnan reunalla. Se oli Athenan musta kortti.
Jokin saavutti heitä kaikkia.

      Lune havaitsi äkkiä kujalta tarttuneen synkän saastan vaatteissaan ja tiedosti olevansa
vaarassa. Häneen jysähti hirvittävän raskaana se kuolemanpelko, joka oli aiemmin saanut
hänet pakenemaan omasta kodistaan.

     Ulkona tuuli ja sade yltyivät.

     ”Miksi me pysähdyttiin ja mitä oikein odotellaan?” Terran hermoili kääriytyen vakosa-
mettitakkiinsa. ”Miksei kukaan näistä pahuksen ihmisistä kerro, mitä on tekeillä?”

     Taivaan syli oli muuttunut raivoavaksi meren ulapaksi. Salamat välkkyivät nyt niin tiu-
haan, että läpitunkematon pilvipeitto hohti lähes yhtäjaksoisesti valkeana. Navakka tuuli
natisutti bussin rakenteita, ja Lunesta tuntui, että kohta heiltä lähtisi katto pään päältä.
Athenan katatonista muistuttava tila huoletti häntä hetki hetkeltä pahemmin. Hän oli
epävarma siitä, pitäisikö hänen Athenan ehdottomasta kiellosta huolimatta rientää hake-
maan paikalle joku aikuinen.

     Sitten vihdoin bussikuskin ääni kantautui rätisevänä etuosasta.

     ”Hyvät opettajat ja oppilaat, pyydän kaikkia rauhoittumaan. Bussissa on jotain vikaa,
mutta olkaa hyvät älkääkä hätäilkö. Tarkistan tilanteen heti kunhan myrsky tuosta vähän
laantuu -”

     Hänen puheensa katkesi hämmästyneeseen äännähdykseen; ajokki liikkui jälleen, mutta
vauhti oli kova. Aivan liian kova. Lune ei voinut tehdä muuta kuin katsoa kauhuissaan ulos
vesipisaroiden raidoittamasta ikkunasta. Ryskyen kaatuvat puut näkyivät epäselvästi
muistuttaen sivusuunnassa tärähtänyttä valokuvaa.

     Vauhti sen kuin kiihtyi, vaikkei ajaja selvästikään tehnyt muuta kuin puristi rystyset
valkeina rattia. Valot särisivät taas, ja niistäkin lenteli kipinöitä. Ikkunan takana löi salama
niin lähelle bussia, että pistävän otsoninkäryn saattoi haistaa. Tällä kertaa valot sammuivat
kokonaan, ja niistä alkoi tupruta mustaa savua. Joku, epäilemättä Tiffany, vaikersi epä-
vireisesti, ja Bayer nyyhkytti peloissaan jossain päin pimeää bussia. Lune olisi ajatellut
ihmisten käytöksen tekevän tilanteesta kymmenen kertaa dramaattisemman, jos olisi
nähnyt kunnolla pelon keskeltä. Kaikki istujat kallistuivat sivullepäin, kun bussi teki jyrkän
kaarroksen hidastamatta vieläkään vauhtia.

     ”EIKÖ TÄLLE PENTELEELLE VOI TEHDÄ MITÄÄN?” Drange puoliksi kiljui, puoliksi
raivosi jossain etuoikealla, ja salaman välähdyksen luomassa valossa kivikautisen opettajat-
taren saattoi nähdä pitelevän käsiään myssynsä päällä.

     ”Rauhoittukaahan nyt, Beatrice hyvä”, Dashber sanoi huulet kalpeina.
     Ja ohjaamon puolella kuski polki paniikissa jarrupoljinta, vaikka oli jo todennut sen
olevan aivan turhaa – bussi liikkui omin voimin, sen hurjaa vauhtia ei voinut pysäyttää.
Kaikki kojelaudan valot vilkkuivat pahaenteisesti kuin viimeistä päivää, kuin hälytyksenä
pimeyden saapumiselle. Nopeusmittarien viisarit matelivat vääjäämättä kohti korkeimpia
lukemia.

     He olivat vain nuoria iloisenpunaisessa bussissa syöksymässä kohti tuhoaan. Heille kävisi
kalpaten. Heidän elämänsä päättyisivät sen sateisen lokakuun illan reunalla. Athena mutisi
hiljaa otsa rypyssä – hän näytti vaipuneen jonkinlaiseen transsiin. Silmät olivat auki ja koh-
distettuina eteenpäin, katsellen jotain, mitä kukaa muu ei kyennyt näkemään. Mitä ikinä
se olikin, sen täytyi olla jotain kamalaa.

     Sitten hän veti rahisten henkeä näyttäen raivokkaalta, kuin sanat olisi ollut työlästä
saada ulos. Lune säpsähti; hänen sydämensä oli paperipussi, jota pelko rutisti kokoon.
Muutamat kääntyivät katsomaan, kun keskipenkin vaaleahiuksinen tyttö levinneessä
ripsivärissä ja mokkatakissa puhkesi käheisiin sanoihin, jotka kuulostivat siltä kuin
monta särähtelevää ääntä olisi puhunut päällekkäin. Niissä kajahteli myös oudon etäinen
alavire, kaukaisuudesta kumpuava pelottava sointi.

     ”Pahin myrsky miesmuistiin. Henkilö kadunvarressa. Siipien suojassa saapuu paha.”

     Lunen keho oli kiveä. Hänen sormensa olivat jäätyneet Athenan käden ympärille.

     ”Athena… oletko…” Lune aloitti epätoivoisena, mutta sanojen kantaminen loppuun asti
tuntui liian raskaalta.

     Athena suoristi äkkiä selkänsä. Katse oli selkiytynyt ja ilme palautunut normaaliksi,
joskin hänen kulmakarvansa olivat kaartuneet hämmentyneeseen asentoon. Hän katseli
ympärilleen, kuin ei olisi muuta tehnyt kuin palannut takaisin pitkiltä päiväunilta.
     ”Mitä tapahtuu?” hän mumisi ja hieroi kasvojaan. ”Taisin nukahtaa hetkeksi.” Huomates-
saan Lunen ilmeen hän näytti äkkiä tiedostavan tilanteen, ja pudisteli vähän päätään selkiyt-
tääkseen asiat mielessään. ”Miksi me ajamme näin kovaa?”

     ”Voisitko ensin kertoa, mitä sinulle tapahtui?” Lune aloitti kireästi.

     ”Juurihan minä sanoin, että nukahdin.”

     ”Etkä muuten nukahtanut”, Lune murisi matalalla äänellä. ”Puhuit sekavia ja… menit
jääkylmäksi.”

     ”Hm, puhuinko?” Athena näytti mietteliäältä. ”En minä muista mitään.”

     ”Et ole tosissasi.”

     Athena oli aikomaisillaan vilkaista Lunea ärtyneenä, mutta hänen silmänsä laajenivat
yhden hämmentyneen sekunnin ajaksi. Hän kosketti korviaan, repivä huilunääni oli palan-
nut. Athena hervahti uudestaan valovuosien päähän Lunesta ja bussista.

*

     Samaan aikaan toisaalla tummiin verhoutunut hahmo astelee kapeita, maaperän kiveen
louhittuja kierreportaita pitkin kohti varjoja. Edessäpäin alhaalla vellovat kuolemanväriset
syvyydet kutsuvat häntä synkeillä sävelillään, ja jostain kaukana veden täyttämän kuilun
pohjalta loistaa kelmeän vihertäviä valoja kutsuen häntä sukeltamaan. Silloin tällöin jonkin
vaalean voi nähdä kohoavan osittain aallokon yläpuolelle, mutta Valkyrian ei suo ilmestyksille
silmäystäkään.

     Laineilla keinahtelee heiveröisennäköinen laituri. Valkyrian harppoo sille ilman pelon
häivääkään, miltei tylsistyneenä, ja hänen hihastaan liitelee ohimennen pari rätisevää
tähteä, jotka sytyttävät laiturin kaiteesta riippuvan lyhdyn. Tyhjyyden tuli leikkaa pimeyttä.

     Koko tämän ajan Valkyrian painaa tiiviisti sormessaan olevan kylmän rautasormuksen
kiveä. Samalla hän suuntaa kaikki ajatuksensa tietylle taholle, keskittyen tarkkaan siihen
mitä on tekemässä.

     Ruma, alkeellisennäköinen esine toimii leiman avulla. Sormus on tehty vakuudeksi
sinetille, pysyvälle leimalle hänen ja Dýsdaimonin mielten välillä. Myös palvelijalla on
sormuksensa, pureutettuna syvälle hänen sormensa lihaan. Hinta, jonka hän on elämänsä
jatkumisesta maksanut.

     Mutta kuten Valkyrian on aavistellut, sinetti on alkanut kulua vuosien vieriessä. Se
varisee, ei ole enää entisensä. Kurkotellessaan tietoisuudellaan kohti mustaa repeämää
tajunnassaan hän törmää muuriin.

     Se on sykähdys, tuntemattoman tietoisuuden pulssi, joka heittää hänet väkivalloin
kauemmas. Tunkeilijan, roskan. Valkyrian tuntee kärsimättömyytensä aiheuttavan kevyitä
salamoita ympärilleen. Sähköistä ritinää laineiden sylissä. Laituri tärähtelee saappaiden alla –
jokin on herännyt ääniin ja pyrkii nyt hänen kimppuunsa. Vedestä kohoilee käppyräisiä käsiä,
joista vesi ja aika ovat sulattaneet lihan pois.

     Valkyrian painaa sormensa uudelleen sormukselle. Se on kylmempi kuin ikijää pohjoisessa.
Uusi yritys… Hän iskee sotilassaappaankantansa laituriin, ja vedestä kuuluu tyydyttävä
loiskahdus olennon kaikotessa. Hän on taas yksin.

     Sillä kertaa leima pitää. Valkyrian pääsee esteettä palvelijansa ajatuksiin.

     ”Hei maanvaiva, olen tässä. Huvita minua. Näytä, mihin vahvistuvat voimasi pystyvät.”

     ”Hetimmite, domini.”

     ”Tiedätkö, palvelijani, toisinaan olen melkein hyvilläni, että aiheutit sen tapahtuman, jonka
vuoksi minun oli rankaistava sinua leimalla. Niin kauan kuin olen vankina omassa linnassani,
mahdollisuus poiketa tietoisuudessasi on minulle suuressa arvossa oleva asia.”

     ”Leima ei ole rangaistus, se on kunnia, Valkyrian.”

     ”Pidän siitä, että olet viimein alkanut kutsua minua nimelläni.”

     Samalla hetkellä Valkyrianille avautuu kirkas näkymä uusin silmin.

     Hän seisoo sateessa pikimustalla asfalttitiellä, repeytyvän taivaan alla ja odottaa – tulevaa
vai saapumatonta, sitä ei Valkyrian tiedä. Ympärillä ärjyvä roskainen tuuli kaataa heikoimpia
puita, ja pulleat vesipisarat iskeytyvät maahan kimmoten asfalttipinnasta. Valkyrian ei kykene
tuntemaan niiden kylmyyttä ihollaan; vaikka hänen tietoinen mielensä onkin läsnä tilassa,
hänellä ei ole pääsyä toisen tuntemuksiin. Hän on yhä pelkkä tunkeilija, ja tuntoaistillinen
ruumis on edelleen juurruksissa paikoilleen toiseen ulottuvuuteen, pienelle laiturille syöverin
hirviöiden armoille.

     Dýsdaimon kääntää päätään, jolloin Valkyrianille avautuu suora näkyvyys tienmutkaan.
Sieltä lähestyy auto hirvittävällä vauhdilla kohti sitä paikkaa, missä hän seisoo. Aivan pian
se ajaa ohitse, pian… mitä palvelija tekee sen ollessa kohdalla?

     Energian pulsseja sykkivä riimukivi vedettään esiin rannepussukasta ja suunnataan metsän
reunassa seisovaan korkeaan kuusivanhukseen. Valkyrian näkee riimun välähtävän Dýsdai-
monin mielen takaosassa, kun hän kahlitsee alkuenergian käyttöönsä, kurkottaa kohti
iäisyyttä, ja muinainen energia tottelee…

     Dýsdaimon seisoo piiskaavan sateen keskellä mielipuolisesti nauraen, ja Valkyrian
katselee hänen silmillään, miten bussi vauhtiaan hidastamatta syöksyy suoraan kohti
kaatuvaa puuta.
*

      Athena havahtui hereille henkeään haukkoen.

      ”Oletko kunnossa?” Lune kysyi heti. ”Näitkö sinä… näyn?”

     Sana tuntui omituiselta Lunen kielellä, ja Athenan ahdistus näytti kasvavan.

     ”Ei ole aikaa jutella”, hän ilmoitti haudanvakavana. ”Lähtölaskenta alkoi juuri. Meillä
on kymmenisen sekuntia aikaa hypätä. Sinun täytyy luottaa minuun.”

     Armonaika kului viisarin heilahdus viisarin heilahdukselta umpeen. Lune tiesi, että
jotain pahaa oli tapahtumassa. Hän näki sen peilautuvan ystävänsä kasvoilta. Bussista oli
tullut kuolemanloukku.

     ”Entä muut?” Lune kuiskasi kädet raiteiltaan suistuvalla sydämellään.

     Athena nousi seisomaan ja huusi hädissään:

     ”ÄKKIÄ ULOS! AVATKAA OVET, HETI!”

     Lune oli noussut Athenan vierelle, vaikka g-voima yritti kiskoa häntä selälleen.

     ”EIKÖ SANA KUULU? HALUATTEKO KUOLLA!”

     Silloin rysähti. Heillä oli noin sekunnin sadasosa aikaa reagoida, ennen kuin ulkoa
kuului tärykalvot halkaiseva ukkosenjyrähdys, ja muutamaa välähdystä myöhemmin
bussi oli kyljellään, kiilautuneena tiukasti tien ja kuusen väliin. Auto oli rutistunut heidän
ympärillään kasaan kuin alumiinitölkki kengän alla. Kaikki muuttui Lunen korvissa
huutojen, repeytyvän metallin ja pirstoutuvan lasin äänen sekamelskaksi. Jostain kuului
Drangen etäisiä kaaokseen hukkuvia ohjeita.

     Kun Lune oli varma, ettei hänen päälleen enää putoillut veitsenteräviä metallin- ja
lasinkappaleita, hän uskaltautui kohottamaan hieman päätään.

     Ensimmäinen asia, jonka hän tajusi oli se, että sellaiset käsitteet kuin katto ja lattia
olivat menettäneet merkityksensä. Katon paikalla oli nyt bussin seinä, jonka tuhoutuneesta
ikkunasta tunki sisälle paksuja vihreitä kuusenoksia. Athena, Terran ja Aiden olivat lentä-
neet Lunen päälle, ja Lune oli kyljellään kattoa vastakkaisella ikkunalla. Kalloa halkovan
kivun läpi hän erotti kadun pinnan parinkymmenen sentin päässä poskestaan.

     Ajatukset kulkivat hitaasti. Lune ymmärsi sen verran, että puu oli kaatunut heidän
päälleen. Kipu sai hänet irvistämään, se vei pois matelevat sekunnit ja toisiinsa sekoittuvat
ajatukset. Hän tunsi tajuntansa ajelehtivan hetkeksi johonkin muualle.

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
16.
K E T U N M Y R K K Y Ä




”Täällä on tapahtunut onnettomuus. Lune, ole kiltti ja avaa silmäsi ja kerro että olet
kunnossa.”

     Athenan kirkas ääni hätkähdytti Lunen hereille. Se veti hänen elämänsä takaisin
rutistuneeseen kaksikerroksiseen bussiin, ja rävähdytti todellisuuden auki. Hän tarrasi
välittömästi ohimoonsa.

     ”Joo, Athena, olen elossa”, hän ähkäisi tarkentaessaan katseensa. Athena oli vääntäyty-
nyt istuma-asentoon ja tukenut Lunen alkuperäistä kattoa, nykyistä seinää vasten.

     ”Arvio siitä, kuinka pahasti olet loukkaantunut?” Athenan kysymys kimpoili Lunen
päässä häiritsevän linnun tavoin, ja Lune painoi voimakkaasti otsaansa pakottaakseen
todellisuuden sirpaleet yhdeksi kokonaisuudeksi.

     ”Olen ehjä. Mutta sain iskun päähäni.” Lune kohotti kätensä kasvojensa eteen ja toivoi,
ettei sormia olisi liikaa. ”Joo, viisi niitä on” hän huokaisi helpottuneena. ”Entä sinä? Ehjä?”

     Athena sai jostain sen verran voimia, että naurahti.

     ”Jep, ehjä. Taisi kyllä tulla aika monta mustelmaa.”

     ”Ehjiä mekin”, Terran huokaisi, ja Aiden irvisti sivellessään haavaa poskessaan.

     Lune oli vakavoitunut jälleen.

     ”Meidän pitää päästä ulos”, hän sanoi. ”Äkkiä.”

     Athena kääntyi hitaasti hänen puoleensa.
   
     ”Haistatko sinäkin bensiinin?”

     Lune ei vastannut vaan nousi kiireellä ylös, ja välittämättä näkökentässään häilähtelevis-
tä varjoista suuntasi johonkin, tietämättä kunnolla minne. Samalla tuhon koko laajuus
valkeni hänelle.
   
     Bussin ylempi kerros oli romahtanut lähes kokonaan, ja siitä syntynyttä romua oli satanut
kaikkialle teljeten heidät erittäin ahtaaseen tilaan lähelle niitä istuimia, joissa he olivat
hetki sitten istuneet. Penkkirivistöt ja niiden välissä oleva käytävä törröttivät nyt seinästä.

     ”En usko, että ovia on mahdollista saada auki”, Lune ilmoitti Athenalle. ”Ainoa mah-
dollisuus ovat ikkunat tuolla ylhäällä. Jokohan tänne on hälytetty apua? Hei, mitä nyt?”
     Athena oli valahtanut kalpeaksi.

     ”Täällä on savua.” Heikko ääni sortui seuraavien sanojen kohdalla: ”Minä haluan
ulos. Isovanhempani menehtyivät liekkeihin, pelkään kuollakseni tulta, en halua samaa
kohtaloa…”

     Lune oli jo tilanteen tasalla, eikä se ollenkaan rauhoittanut hänen hermoissaan
vellovaa pakokauhua. Bensiininhaju tarkoitti mitä todennäköisimmin vuotavaa polttoainetta.

     ”Ehkä se on pelkkää savua”, hän yritti rauhoitella.

     ”Ei se toimi niin”, Aiden intti, ja Drangen huuto veikin pian tehon Lunen sanoista:

     ”Liekkejä!”

     ”Mennään”, Terran käski tiukasti. ”Tuolla noin hajotetaan jo ikkunoita. Autetaan.”

     He juoksivat lasimurskeessa liukastellen kohti etuosaa, jossa ihmiset pyrkivät ulos
tuulilasin kautta; jotkut olivat kiivenneet penkkejä pitkin ylhäällä oleville ikkunoille ja
hakkasivat kuusenrungon iskun heikentämiä ruutuja. Savunkatku voimistui, paksu ilma tunki
Lunen keuhkoihin saaden hänet yskimään. Aiden joutui kamppailemaan tosissaan saadak-
seen ilmaa. Haavasta valuva tumma veri muodosti ohuen noron hänen poskelleen.

     Lune kuuli kasvavien liekkejen huminan, ja kuumuus laskeutui kalvoksi hänen iholleen.
Ihmiset tunkeutuivat ulos tuulilasin läpi. Murskautuneesta yläkerroksesta virtasi lukion eka-
luokkalaisia, osa heistä kannatteli haavoittuneita tovereitaan, jotkut painoivat vaatemytyil-
lä vammojaan ja toiset hengittivät sormiensa lomasta estääkseen enimmän savun pääsyn
keuhkoihin. Lune ei nähnyt Cyanidea heidän joukossaan, mutta hän saattoi hyvin olla savun
kätkemä. Lune ei ollut varma, mitä mieleensä tulevaa vaihtoehtoa toivoi todeksi.

     He olivat jo melkein ulkona. Lune saattoi tuntea kostean, viileän tuulenvireen keskellä
tukehduttavaa kuumuutta.

     Kaukaa takaa kuuluva Colen hengästynyt ääni jähmetti hänet paikoilleen.

     ”Joku… apua… Fenris on loukkaantunut!”

     Kukaan muu ei tuntunut kuulevan. Lune tiesi, että hänen olisi mentävä, ja vähät välitti
Drangen karjumista kielloista ja varoituksista.

     ”Menkää ulos, ei tähän niin suurta porukkaa tarvita”, hän sanoi Terranille käännähtäes-
sään kannoillaan juuri ennen ulkoilmaa. Terran kohtasi hetkeksi hänen katseensa ihmis-
virran töniessä ja tyrkkiessä heitä kuin joenpohjan pikkukiviä, ja osoitti parhaan ystävän
luottamusta nyökkäämällä nopeasti ja livahtamalla ulos. Aiden ja Athena seurasivat
esimerkkiä.

     ”Katsokin että tulet hengissä ulos”, Aiden mutisi ohimennen.

     ”Olenko joskus pettänyt luottamuksesi?”

     ”Kyllä. Et ole vieläkään korjannut äidinkielen läksyjäni.”

     Sisälle mennessään Lune pystyi jo näkemään leviävät liekit ja haistamaan käryn, kun ne
ahmivat penkken harmaata päällysmateriaalia. Räjähtäneiden kattovalojen oli täytynyt
sytyttää ne. Viimeiset oppilaat pakenivat tulten keskeltä silmät kauhusta selällään. Ja siellä,
heti muiden takana rämpi kaksi henkilöä, jotka raahasivat kolmatta välissään. Kolmen
hengen iskujoukko, jotka eivät koskaan hylänneet toisiaan, jotka pitivät aina yhtä. Fenrisin
hiuksissa, oransseissa kuin takanaan roihuavat liekit, oli sekä kuivunutta että tuoretta verta.
Hän näytti tiedottomalta. Lune tiesi sillä hetkellä, että Cole, Mitch ja Fenris todellakin olivat
pysäyttämätön luonnonvoima, ja hän tiesi senkin, että Fenris oli taistelija ja selviytyisi mistä
hyvänsä.  Ei ollut olemassa muuta vaihtoehtoa.

     Cole ja Mitch tulivat lähemmäs, ja Lune siirtyi uupuneennäköisen, jalkaansa ontuvan
Mitchin paikalle.

     ”Mitä Fenrisille tapahtui?” Lune kysyi tukahtuneella äänellä nostaessaan tytön velton
käden olalleen. Fenrisin keveys salli heidän edetä nopeasti kuolevan bussin seinää pitkin.
Sälöilleet ikkunat ja niiden sirpaleet ritisivät heidän kenkiensä alla.

     ”Isku päähän, kai, ei ehditty näkemään mitä tapahtui”, Cole mutisi. Tuttu ääni kuulosti
vieraalta savukaasujen käheyttämänä. ”Voidaanko me kävellä vähän nopeammin?”

     ”Hei, kuuletteko tuota?” Mitch huudahti äkkiä. ”Hälytysajoneuvoja… ne on tulossa
auttamaan!”

     Lune olisi huokaissut helpotuksesta, mikäli hänen kurkkunsa ei olisi ollut täynnä savua.
Hänen tajuntansa tuntui hämärtyvän hetki hetkeltä. Painajaisessa oli kuitenkin yhä jäljellä
hänen oma salainen tulensa, eikä se antanut hänen sortua. Hän selviytyi ulos tuomiouunista.
He kaikki selviytyivät.

     ”Olemme pelastuneet”, Cole sanoi äärettömälle vesisadetaivaalle, kun vilkkuvat siniset
valosirpaleet lankesivat heidän päälleen. Kaikkialle kurvasi ja pysähtyi ambulansseja, palo-
autoja ja poliiseja. Ukkosen jyrinä hukkui sireeneihin ja kadulla kiiriviin huudettuihin
toimintaohjeisiin. Bussiin oli puhkaistu useita reikiä ja niistä virtasi sisään ja ulos neonliivei-
hin sonnustautunutta pelastushenkilökuntaa. Lune ja Cole kannattelivat Fenrisiä niin
kauan, kunnes ensihoitajat äkkäsivät heidät ja kiiruhtivat vauhdilla heidän luokseen.

     Lune hädin tuskin huomasi, kun Fenrisin käden kevyt paino katosi hänen olaltaan, eikä
kuullut hänelle lausuttuja sanoja. Isällisen näköinen mies kaappasi Fenrisin syliinsä; Fenris
ei näyttänyt painavan mitään kadotessaan pelastajan mukana lähimmän ambulanssin
paareille. He katselivat, miten heidän ystävänsä lastattiin auton kyytiin ja vietiin pois. Satoi.
Siinä pienessä hetkessä hälyn ja sekasorron keskellä Lune puristi kummankin Frotzierin
käsiä yrittäen epätoivoisesti pitää kasassa murentuvaa todellisuutta. Colen silmät olivat
tyhjät, Mitchin kasvoilla oli kyyneliä sadepisaroiden seassa.

     Luonnoton myrskytuuli oli laantunut, mutta taivas ei lakannut valumasta heidän
niskaansa. Mustana kiiltelevän tien sivussa seisoi yksitoista parkkeerattua hälytysajoneuvoa
valot puiden märistä rungoista heijastuen. Kohiseviin radioihin puhuvat poliisit pystyttivät
tiensulkuja ja kyselivät tapahtumien kulusta. Oppilaat seisoskelivat hajanaisina ryhminä
metsän reunalla, ja heidän joukossaan parveili poliisien lisäksi ensihoitajia. Kaikeksi onneksi
vain harvat heistä käskettiin ambulanssiin ja sairaalaan tarkastettaviksi. Useimmat louk-
kaantuneista olivat bussin yläkerroksessa matkustaneita. Tajutonta bussikuskia marssitettiin
paareilla – hänen jalkansa oli suorastaan muumioitu siteillä. Ja tuli levisi sen kuin levisi,
huolimatta palomiehistä, jotka kiskoivat autoistaan sammutusletkuja ja suihkuttivat kuusen
alle murskaantuneeseen autoon. Siinä vaiheessa kun bensa viimein leimahti, he olivat jo
luovuttaneet ja perääntyneet turvaan. Lune saattoi erottaa heidän sanansa radioiden ja tulen
rätinästä.

     ”Tässä tulessa on jotain outoa, se käyttäytyy hyvin merkillisesti. Täysin tavallisesta poik-
keavasti.”

     Lune tunnusteli naarmuuntuneita käsiään, joissa tuntui hentoinen lämmön hehku. Hän
tiesi, että hänen olisi opittava hallitsemaan kykynsä, ennen kuin hän itse saisi aikaan jotain
vastaavaa. Samaan aikaan hän oli turhankin hyvin selvillä siitä, ettei voisi missään nimessä
yrittää harjoittaa itseään kartanossa.

     Lune, Terran, Athena ja haavaansa kuusi tikkiä saanut Aiden katselivat taivasta nuolevia
liekkejä metsän suojista eivätkä puhuneet sanaakaan.

*

     Hieman myöhemmin saapui toinen bussi hakemaan heitä kartanolle. Lune yritti
parhaansa mukaan hätistellä luokseen tulevia hoitajia niiden luo, jotka olivat saaneet
haavoja lasinsiruista. Lune oli kunnossa. Tai ainakin hänen kehonsa oli. Muusta hän ei
ollut varma. Hänen päässään kummitteli yhä kuva pois kaartavasta ambulanssi, joka oli
vienyt Fenrisin kohti sairaalaa. Hän ei ollut tullut kertaakaan tajuihinsa. Oli sietämätöntä,
että juuri Fenris, aurinkoinen, huoleton, elämäniloinen Fenris makasi parhaillaan ambulans-
sissa ja siirrettäisiin pian sairaalasängylle sateisten kilometrien takana kaukana kartanosta.
Hänen hymynsä olisi ollut nyt ketunmyrkynkatkera.

     Kukaan ei juuri jutellut paluumatkan aikana - kaikki pohtivat hiljaa viimeisimpien
kauhun mustaamien tuntien tapahtumia.

     ”Rakastan vuoristoratoja”, Aiden oli huomauttanut, ”mutta tuo oli syvältä.”
 
     Visteriakartano otti heidät vastaan kuin vanha ystävä. Siellä odotti lämpöä, kodikkuutta.
Sana onnettomuudesta oli levinnyt nopeasti ja heidän saapuessaan sinne kaikki tiesivät jo,
mitä oli tapahtunut.

     Myöhästynyttä illallista syövien keskuudessa vallitsi vaisu tunnelma. Lune oli liian
järkyttynyt nauttiakseen kanelilla kuorutetusta riisipuurosta ja mangojuustokakusta. Hänel-
lä ei ollut aavistustakaan, kuinka mones välistäjäänyt iltaruoka se oli. Hänen yllätyksekseen
Tray ilmestyi ruokasaliin. Serkku oli erittäin vakavan näköinen kysellessään Lunen vointia,
mutta muuttui helpottuneeksi nähdessään hänen olevan kunnossa. Lune kertoi reissusta
kaiken minkä pystyi, toisin sanoen sen, että he olivat käyneet konditoriassa. Muita asioita
Lune ei ollut vielä käsitellyt kunnolla.

     ”Ojentaisitko kanelin?” Athena pyysi ja madalsi ääntään: ”Pitäisikö meidän nyt puhua?”

     ”Ei täällä”, Lune sanoi. ”Liikaa sivullisia.” Hän vilkaisi olkansa yli varmistuakseen, ettei
heitä kuunneltu. Tiffany ja Fiorella söivät läheisessä pöydässä ja mutisivat jotakin. Cyanidea
ei näkynyt missään – Lune ei tiennyt, oliko hän mennyt sairaalaan vai jättänyt aterian väliin.
Vai jotain vakavampaa. ”Minusta meidän pitäisi mennä suoraan Varýshin luo.”

     ”Olet oikeassa”, Athena sanoi ytimekkäästi. ”Minustakin olisi ihan huojentavaa jutella
jollekin aikuiselle siitä mitä minulle tapahtui.”

     ”Viitsisitkö selittää?” Aiden pyysi. ”Mitä ihmettä siinä matkan alussa oikein kävi?”

     ”Minusta tuntuu, että minullakin on kyky”, Athena kuiskasi pelokkaana. ”Näin, tuota,
jotakin. Liittyen bussionnettomuuteen. En oikein tiedä haluanko mennä yksityiskohtiin
juuri nyt.”

     ”Pitäisi varmaan onnitella sinua”, Terran totesi, ”mutta aivoni ovat hieman sekaisin.
Kiinnostaisi kyllä kuulla loputkin.”

     ”Niin”, Athena näytti kauhean epäröivältä, ”se oli varsin häiritsevä näky. Haluaisin
jutella siitä Varýshin kanssa – en keksi ketään muutakaan ja hän vaikuttaa ihan hyvältä
tyypiltä, vaikka vähän kummallinen onkin.”

     ”Usko pois”, Lune sanoi pakotettujen puurolusikallisten välissä, ”hän on ainoa, jolle
sinun kannattaa edes harkita puhuvasi jostain tuollaisesta.” Lunea värisytti kun hän yritti
kuvitella, mitä Athena oli bussimatkalla nähnyt. Hän oli sanonut: Pahin myrsky miesmuis-
tiin. Henkilö kadunvarressa. Siipien suojassa saapuu paha. Se ei voinut merkitä mitään
hyvää.

     ”Kannattaisi varmaan myös mainita se Bonfire Heathsin olento”, Aiden arveli. ”Jonkun
olisi ehkä ihan hyvä tietää, millaisia olentoja sen kaupungin kujilla tätä nykyä kuljeskelee.”

     ”Joo, Varýshin luona käyminen voisi oikeasti olla hyvä idea”, Terran tuumi. ”Mitä
sanotte? Mennäänkö nyt?”

     ”Onkohan liian myöhäinen ajankohta mennä tapaamaan häntä?” Lune pohti.                                 
     ”En usko”, Athena sanoi otsa rypyssä. ”Kyllä hän ottaa meidät vastaan sen jälkeen,
mitä tapahtui.”
     ”Näitkö näyn, jossa niin kävi?” Terran kysäisi.
     ”En, mutta uskon, että hän voi olla kiinnostunut siitä olennosta. Hänhän tietää
kykloopistakin.”
     Aiden laski vastahakoisesti puolikkaan kinkkuvoileipänsä.
     ”Mennään sitten, mutta muistakaa että tämä ei ollut minun ideani.”
      He veivät astiansa palautustiskille ja lähtivät pohjoissiipeen. Näkymä oli märkä ja synkeä
jokaisesta ikkunasta katsottuna, edes myöhäisen ilta-auringon säteet eivät kyenneet
muuttamaan asiaa. Metsän laidassa puutarhurin pystyttämän verkkoaidan takana makasi
kaatuneita puunrunkoja, ja osa pystyssä olevistakin nojasi apua anellen toisiinsa.
     Lune oli juuri koputtamaisillaan Varýshin kapeaan oveen, mutta viipyili, sillä huoneesta
kuului vaimeaa puhetta.
     ”Siellä taitaa olla joku”, Lune sanoi muille. ”Odotellaan vähän aikaa.”
     ”Kuka siellä on?” Terran näytti uteliaalta ja kurkisti häpeilemättä ikkunasta. ”Huh!”
     ”Mitä? Mitä siellä näkyi?”
     Terran siirtyi pois ikkunan luota, ja Lune huomasi tuijottavansa suoraan jadenväriseen
silmään. Ovi avautui sekunnin päästä, ja kynnyksellä seisoi Varýsh kysyvä ilme kasvoillaan.
     ”Sinä, Terran Syrees, olet röyhkeä. Ette suinkaan te vain salakuuntele?”
     ”Anteeksi”, Terran kuiskasi nolona. ”Ja ei tietenkään, eihän me nyt sellaista tehtäisi, me
vaan…” Hän vaikeni huomatessaan, että Varýsh nauroi. Lune kurtisti vähän kulmiaan – jäisi
ehkä ikuiseksi mysteeriksi, oliko tämä mies uhkaava vai rento, lämmin vai etäinen.
     ”Ymmärrän, teillä on asiaa? Kuulin onnettomuudesta, hirvittävää… oletteko te kunnos-
sa?”
     Lune kuittasi kysymyksen olankohautuksella.
     ”Kaikki on hyvin. Ainakin luulisin.”
     ”Selvä, tulkaa sisään”, Varýsh sanoi havaiten Lunen äänensävyn. Sulkiessaan ovea hän
mainitsi: ”Minulla on vieras.”
     Lune huomasi vasta nyt, että korkeaselkäisellä tuolilla kirjoituspöydän edessä istui Varga,
se tummahiuksinen, korppinsa kadottanut tyttö. Varga pysyi kivikasvoisena paikoillaan ja
tuijotteli seiniä.  Kuunvalonkalvas ihonsa hohti rautaisen kynttiläkruunun tulien lepatuk-
sessa, osa hiuksista oli palmikoitu soturimaiselle letille taakse. Lunen katse vaelsi jälleen kuin
tahattomasti tummuneeseen hopeakoruun tytön kaulan ympärillä, ja samalla hän havaitsi
ensimmäistä kertaa myös korvan taakse melko tökerösti tatuoidut kuun vaiheet.
     ”Öh, hei vain, Varga”, hän tervehti ja yritti pitää kaiken ihmetyksen itsellään.
     Varga kääntyi Luneen päin; oli kuin tyttö olisi piiloutunut mystisten energiavallien
taakse. Lunen ihoa kihelmöi. Mitä ikinä ilmassa olikaan, se tuntui hyökkäävältä.
     ”Heihin voi luottaa”, Varýsh rauhoitteli.
     Varga nyökkäsi nopeasti. Energia hellitti otettaan, ja kasvoille levisi varautunut hymy,
joka rikkoi olemuksesta huokuvan jään. Sen hetken ajan Varga vaikutti iloiselta, mutta
hänen katseessaan oli jotain, mikä kieli surullisesta tarinasta hänen taustallaan.
     ”Kas niin, keskustellaan”, Varýsh sanoi istahtaen paikoilleen. Työpöydällä oleva barokki-
lainen jalkalamppu vilkkui hurjasti, ja hän tähtäsi siihen mojovan iskun. ”Aloitetaan teistä,
Sharrock, Syrees, Everett ja Fortescue. Oletan, että haluatte puhua kyvyistänne.”
     Kaikki neljä tuijottivat Varýshia.
     ”Mutta… kuinka te niistä tiedätte?” Athena sopersi.
     Varýsh sytytti rauhassa savukkeen ennen kuin vastasi.
     ”Olen tarkkaillut teitä. Samoin ovat tehneet Drange, Clemens ja Meadow.”
     ”Odota, Drange tietää meidän kyvyistä?” Aiden keskeytti tyrmistyneenä. Kuminauha,
jolla hän leikki räpsähti poikki ja kimposi Lunen reiteen. 
     ”Ei hätää”, Varýsh vakuutteli huomatessaan porukan keskuudessa leviävän hermostunei-
suuden. ”Tässä tilanteessa ne ihmiset, joihin te voitte luottaa täysin, ovat minä ja äsken
mainitsemani kolmikko.”
     ”Te tunnutte olevan jonkinlainen ryhmä”, Lune huomautti pitäen silmällä Varýshin
reaktioita. ”Älä luule, ettei kukaan ole huomannut. Te pelaatte samassa tiimissä.”
     ”Tappoiko Clodia Meadow feeniksin?” Athena kysyi. Hänen piilotti värinän äänestään.
Lune jatkoi omien kysymystensä heittelyä.
     ”Mahtaako Dana Partheskin liittyä tähän? Koska häntä tuntuvat kovasti kiinnostavan
nämä teidän salaisen ompeluseuran kokoontumisenne. Pitäisi ehkä varoittaa sinua hänestä.”
     Terran avasi suunsa valmiina esittämään oman näkökulmansa, mutta Varýsh keskeytti
hänet.
     ”Yksi kysymys kerrallaan, olkaa hyvät.” Pöytälamppu sammui jälleen, ja Varýsh huitaisi
sitä kädellään. ”Me olemme kolleegoja. Ei, puutarhuri ei tappanut lintua. Se löytyi metsästä
kykloopin virittämästä ansasta.”
     ”Ansasta”, Athena mutisi itsekseen ja näytti pohtivan, kannattaisiko hänen kaivaa esiin
vihkonsa. ”Ne siis saalistavat ansoilla, eli niiden täytyy olla melko älykkäitä…”
     ”Entä Parthes?” Lune toisti kärkkäänä.
     Isku lamppuun.
     ”Parthes ei liity millään tavalla mihinkään. Hän on vain utelias sielu. Parantumattoman
utelias. Se koituu vielä hänen kohtalokseen.”
     ”En käsitä yhtä juttua”, Terran sanoi hitaasti ja rypisti otsaansa. ”Miten sinä voit tietää
Athenankin kyvystä, vaikka se ilmeni vasta tänään bussissa?”
     ”Itseasiassa sitä tapahtui jo ennen bussia”, Athena korjasi vaimealla äänellä. Kaikkien
päät kääntyivät salamana hänen suuntaansa.
     ”Mitä sinä tarkoitat? Etkä sitten viitsinyt pukahtaa asiasta aikaisemmin!” Terran kuulosti
soimaavalta.
     ”Koska se oli hullua!” Athena puolustautui. ”Halusin ensin varmistua, etten vain
kuvitellut koko tilannetta. Ilmeisesti en kuvitellutkaan. Näin Lunen tulevan salonkiin
yhtenä päivänä tuntien jälkeen, mutta sitten hän katosikin ja saapui vasta parin minuutin
päästä.”
     Varýsh hieroskeli parransänkeään.
     ”Sattuiko näkemäsi hahmo sanomaan mitään?”   
     ”Jotain… jotain siitä, miten hän on väsynyt korjailemaan yhdyssanavirheitä Aidenin
esseistä kolmelta aamuyöstä.”
     ”Hei!” Aiden huudahti loukkaantuneena.
     ”Kiitti, Athena”, Lune murisi, ja Athena punastui.
     ”Mutta Lune, sinähän tunnustit oikeassa elämässäkin vihaavasi Aidenin yhdyssanavirhei-
tä”, Athena huomautti. ”Joka tapauksessa, Varýsh, miten sinä tiedät kyvystäni?”
     Varýsh hymyili äkkiarvaamatta.
     ”Minä näin sen sinusta heti, kun ensimmäisen kerran kuljit ohitseni. Sinulla on kaiken-
näkevät silmät, poikkeuksellisen terävät aistit ja vahva, indigonsininen aura. Pystyt luulta-
vasti näkemään merkkejä joka puolella ympärilläsi, vai osunko harhaan?”
     ”Öh”, Athena sanoi Varýshin puheista hämmentyneenä. ”Siitä en ole varma, mutta
pystyn kyllä näkemään eräänlaisia näkyjä.”
     ”Aivan. Pidä kuitenkin tämä mielessäsi: Asiat joita näet ovat vain häivähdyksiä miljar-
deista mahdollisista tulevaisuuksista. Siksi kykyysi ei pidä luottaa sokeasti. Tulevaisuus
liikkuu jatkuvasti ja asiat muuttuvat, eikä kukaan voi täysin tietää mitä tulee tapahtumaan.”
     ”Ymmärrän sen”, Athena sanoi ja vilkaisi nopeasti Lunea. ”Mutta minä näin tänään
jotakin varteenotettavaa. Oikeastaan sen takia minä tänne tulin. Se jäi vaivaamaan minua.”
     Varga näytti nyt kuuntelevan äskeistä tarkemmin. Varýsh katseli Athenaa vaiteliaan
kiinnostuneena.
     ”Puhu vain.”
     ”Kuten tiedätte, luokkamme oli tänään lukion ekaluokkalaisten kanssa Bonfire Heathsis-
sa. Minulla oli epämukava olo jo silloin, kun olimme palaamassa kaupungilta bussille.
Minä... tunsin, että pian tapahtuisi jotain ikävää. Jotenkin vain vaistosin sen... ja heti kun
astuimme bussiin, tiesin että se oli paha paikka. Se ikään kuin kaikui seinistä. En oikein
tiennyt, miten olisin kertonut siitä muille. Kun sitten yritin, kukaan ei ymmärtänyt minua.”
     Lune yritti olla syyttämättä itseään liikaa. Mistä hän olisi voinut tietää?
     ”Olen tosi pahoillani, Athena.”
     ”Joo, sori kun menin vaikeaksi ja jätin sinut”, Aiden sanoi. Hän leikki nyt kuminauhojen
sijaan hopeanvärisellä pikku sytkärillä – sytytti liekin, sammutti, sytytti uudestaan. Hän
näytti tuntevan olonsa epämukavaksi, kuin huone olisi tukehduttanut häntä. Lune ei ihme-
tellyt sitä kaiken heidän sinä päivänä kokemansa jälkeen.
     ”Hei, en minä syytä teitä”, Athena naurahti. ”Äh, en tiennyt että olette noin typeriä.”
     ”Mitä sen jälkeen tapahtui, Athena, kun sinulle tuli omituinen olo?” Varýsh kysyi lääkäri-
mäisen rauhallisesti.
     Athena näytti pohtiessaan palaavan ajassa taaksepäin. Eikä kokemus ollut hänelle
mieluisa.
     ”No, aloin kuulemaan tosi kummittelevaa huilumusiikkia. Epävireistä, tärykalvoja
repivää. Se lähestyi. Sitten aloin nähdä pikku väläyksiä siitä, miten bussi ajoi kohti kaatuvaa
kuusta. Se oli ensimmäinen osa näystä.” Kummallinen ilme levisi Athenan kasvoille, ja hän
hymyili huvittuneen epäuskoisesti. ”Että sellaista. En oikein muista, mitä muuta siinä oli.”
      ”Sanat”, Lune huudahti. Eikö Athena tiennyt tärkeimmästä? ”Sinä puhuit jotain itsek-
sesi.”
     ”Kerrotko, kuinka ne sanat kuuluivat?” Varýsh kysyi ystävällisellä äänellä. Vakavuus ei
kuitenkaan hävinnyt hänen kasvoiltaan.
     ”Jotenkin… pahin myrsky miesmuistiin. Henkilö kadunvarressa. Siipien suojassa saapuu
paha. Mitäköhän se paha merkitsee?”
     Kaikki katsoivat ymmällään Varýshia.
     Hänen silmänsä olivat laajenneet aavistuksen verran. Hän näytti ymmärtäneen jotain.
     ”Niinkö se kuului? Paha? Oletko aivan varma, Lune?”
     ”Sanoinko minä ihan oikeasti niin?” Athena näytti kauhistuneelta.
     Lune nyökkäsi hieman kalpeana.
     ”Tarkoittaako se juuri sitä mitä siinä sanotaan?”
     Varýsh pudisti päätään kieltäytyen vastaamasta ja ilmoitti lyhyesti:
    ”Puhutaan siitä myöhemmin.”
     Hänen katseensa käväisi Vargassa niin nopeasti, ettei Lune edes ollut varma näkikö oikein.
Varga oli vajonnut hieman alemmas tuolillaan ja näytti hyvin järkyttyneeltä – Lune ei tiennyt
miksi.
    ”Ovatko – ovatko... he...?” Varga katsoi Varýshia melkein anellen.
     Tämä nyökkäsi hienoisesti, jolloin Varga sulki silmänsä ja kuiskasi:
      ”Ei!”
     Heidän salaperäisyytensä alkoi käydä Lunen hermoille.
     ”Anteeksi nyt, mutta mistä te oikein puhutte? Kai meidänkin on oikeus tietää, kun kerran
tässä olemme.”
     Varýsh käänsi kasvonsa hitaasti Luneen päin. Kun häntä katsoi silmiin, hän näytti yhtä
aikaa poissaolevalta, mietteliäältä ja pelokkaalta.
     ”Olen pahoillani, mutta nyt ei ole sen aika. Kertokaa te sen sijaan kaikki, mitä teille on
viimeaikoina tapahtunut.”
     ”Selvä, me kerrotaan, mutta voisiko Varga ensin poistua? Anteeksi”, Lune lisäsi, kun
tyttö vilkaisi häntä loukkaantuneena.
     ”Varga voi jäädä”, Varýsh sanoi; Varga istuui takaisin tuoliinsa. ”On kenties hyvä, että
hänkin kuulee mitä puhumme.”
     ”Hyvä on”, Lune sanoi hämmentyneenä. ”No... aloita sinä, Aiden.”
     ”Okei, selvä.” Hän otti vastaan puheenjohtajan roolin ja ryki vaivaantuneena, kun
kaikkien katseet suuntautuivat häneen. ”Yksinkertaista: minä, Lune, Athena sekä Fenris
huomasimme, hm, monien asioiden kautta, että meillä on hiukan tavallisuudesta poikkeavia
ominaisuuksia käytössämme.” Hän ei viitsinyt mennä yksityiskohtiin, sillä Varýsh ilmeisesti
tiesi Cyaniden tapauksestakin. ”Luontoon liittyviä juttuja. Tuli. Sähkö. Kasvit. Paitsi
Athenalla.”
     ”Uskomatonta”, Varga hengähti. Myös Varýsh näytti varsin vaikuttuneelta.
     ”Onko teillä jotkin henkilökohtaiset tavat lahjojenne kontrollointin, vai sujuuko se
kuin hengittäminen?”
     ”Tuota”, Aiden yskähti, ”ongelma on se, ettei niitä voi kontrolloida.”
     ”Ne vain tapahtuvat”, Lune sanoi. ”Vähän niin kuin voimakkaiden tunteiden seurauksina.”
     ”Kärsimättömyyden”, Aiden mutisi.
     ”Ja vihan.”
     Varýsh nyökytteli ja katseli heitä kaikkia vuoron perään. Kun hän kohtasi Lunen katseen,
Lunen mielessä välähti kuin uudenvuoden rakettina hautautunut muisto. Yksityiskohdat
kirkastuivat hänen mielessään, kuin ne olisivat jo pitkään odotelleet sopivaa hetkeä. Hän
muisti myrsky-yön ja ikkunasta tulvineen valon.
     ”Kuulkaa”, hän aloitti hitaasti ja värisevällä äänellä, ”taisin juuri muistaa jotain tärkeää.”
Hän kertasi koko tarinan lyhyesti sisällyttäen siihen myös myrskyssä taivaltaneen hahmon.
Se sai Aidenin hätkähtämään.
     ”Pahus, se saatoin muuten olla minä.”
      ”Niinkö tosiaan? Olisihan se pitänyt arvata. No, satuitko kenties näkemään mitään
erikoista?”
      ”Minusta tuntuu, että kävelin sen läpi.” Aiden näytti siltä kuin olisi pohdiskellut elämän
tarkoitusta. ”Sen… usvajutun. Jossain vaiheessa, kun kuljin puutarhan läpi, sitä leijui joka
paikassa ja se oli niin kirkasta, että sattui. Yritin hätistellä sitä pois. Se ei mennyt. Jossain
vaiheessa taisin pyörtyäkin, en muista kovin tarkkaan, mutta joka tapauksessa heräsin
aamulla turvallisesti omasta sängystäni.”
     ”Ja te muistitte tämän vasta nyt?” Varýsh kysyi, vilkuillen Aidenia kasvoillaan vaikeasti
tulkittava ilme. Aiden kohautti olkapäitään.
     ”Voin vaikka vannoa että se ei ollut unta. Kyllä minä tiedän miltä uni näyttää!”
      ”Minä olin parvekkeella nauttimassa yöilmasta”, Athena kertoi. ”Sitä ainetta oli siellä
vain muutama kiehkura, mutta olipahan kuitenkin.”
     ”Hei! Minäkin olin siellä!” Terran huudahti melkein säikähtäneenä.
     ”Hetkinen, niin olitkin!”
      ”Tämä on uskomatonta!” Athena sanoi innoissaan. ”Tajuatteko, meillä oli puuttuva
palapelin osa koko ajan, mutta se oli piilotettuna alitajuntoihimme. Se usva aiheutti jotenkin
meidän kykymme. Terranillakin täytyy olla sellainen, mutta se ei kai vain ole vielä herän-
nyt.” Hän penkoi äkkiä laukkuaan ja ilmoitti Varýshille: ”Meillä on siitä kuva. Usvasta. Siltä
päivältä, kun kyklooppi riehui metsässä. Yritin saada siitä kuvaa ja jotain tapahtui.”
     Varýsh, joka oli ollut hiljaa, tuijotti nyt tiukasti kameraa, jota Athena yritti kuumeisesti
saada päälle. Se ei ilmeisesti toiminut aivan niin kuin piti, kuten ei Varýshin lamppukaan.
Myös Varga näytti nyt lähes pakkomieleisen kiinnostuneelta kurkotellessaan tuolistaan
lähemmäs lattialla istuvaa Athenaa.
      ”Se oli siis kuin jonkinlaista hohtavaa usvaa?” hän tiedusteli, tuntuen keräilevän todis-
teita jonkin aavistuksensa tueksi.
      ”Niin, no, usva on kai lähin sitä kuvaava termi. En ole milloinkaan nähnyt vastaavaa.
Katsokaa itse.” Athena ojensi kameran Vargalle, ja Varýsh kiiruhti hänen viereensä pahaa
aavistellen. Kun epätarkka kuva avautui kameran pikkuruiselle näytölle, Varga veti syvään
henkeä ja Varýshin silmät sulkeutuivat hetkeksi, kuin hän olisi aavistellut jotain sen kaltais-
ta, mutta halunnut kaikin tavoin kieltää mahdollisuuden olemassaolon.
      ”L´o Alrhadan.” Varýsh marssi takaisin työpöytänsä taakse Vargan käännellessä
kameraa ihmeissään ja ojentaessa sen lopulta takaisin Athenalle.
      ”Että mitä?” Aiden kysäisi ja napsautti sytkäriään. ”Haluatko puhua englantia?”
      Varýsh oli vaipunut synkän näköisenä mietteisiinsä. Jokin näytti vaivaavan häntä ja
Vargaa, jokin synkkä, joka lepäsi heidän harteillaan. Kumpikaan heistä ei näyttänyt
halukkaalta keskustelemaan Varýshin toteamuksesta Lunelle tuntemattomalla kielellä.
       ”Herää kysymys, kuinka moni muu meidän lisäksemme on nähnyt usvan”, Terran sanoi
hermostuneena. ”Ja saanut kykyjä.”
     Varýsh tarjosi odottamattomasti vastauksia.
     ”Ei huolta - kuten kykloopin tapauksessakin, asiat eivät leviä ulkopuolisten korviin. Pidän
siitä henkilökohtaisesti huolen. Bayer Nores, Ivy Reece sekä Fenris Mercury ja Cole ja Mitch
Frotzier ovat jo luvanneet pitää suunsa kiinni kykloopista.”
     Hänen sanansa tuntuivat heikoilta, riittämättömiltä.
      ”Et voi taata sitä mitenkään”, Lune heitti kärsimättömänä. ”Onko sinulla edes hajuakaan,
mitä se aine voisi olla?”
     ”Lisäksi te, Fenris ja todennäköisesti myös Terran, olette ainoat kykyjä saaneet”, Varýsh
sanoi kuuntelematta.
     ”Onko sille jokin erityinen syy?”
      Varga avasi suunsa vastatakseen, mutta Varýsh vaiensi hänet yhdellä lyhyellä katseella.
     ”Kysymyksesi mikään osio ei ole juuri nyt ajankohtainen…”
     Lune nousi seisomaan ja antoi pakotetun rauhallisen toteamuksen vaientaa vastaväitteet.
     ”Hei, me kaikki tässä huoneessa tajutaan jo, että jokin on oudosti. Älä unohda, että
minä melkein poltin yhden tyypin poroksi. Ei meiltä tarvitse salata koko asiaa, kun sinä
selvästi tiedät paljon enemmän kuin annat ymmärtää.” Lune istui takaisin lattialle ja risti
käsivartensa. Kaikki tuijottivat nyt joko häntä tai Varýshia, joka puolestaan tuijotti pöydällä
lepääviä mappeja.
      ”Minä ymmärrän kyllä, että kaikki mitä olet käynyt läpi, on raskasta. Tulee vielä aika,
jolloin voin kertoa enemmän. Mutta se aika ei ole nyt. Nyt teidän täytyy nimittäin kertoa
minulle loputkin Bonfire Heathsin retkestänne.”
      Lune sulatteli Varýshin sanoja hetkisen ja mietti, mitä tarinasta kannattaisi jättää pois.
      ”Me olimme yhdellä kujalla… ja kohtasimme jotain karmeaa.” Lune kuvaili luisevan
vaalean otuksen ja vaatteisiinsa tarttuneen mustan mönjän, mutta jätti koko Cyaniden
osuuden tarkoin harkittuaan pois. Athena puolestaan selitti lyhyesti Uniloukun myyjästä.
      ”En usko, että teidän kannattaa miettiä sitä välikohtausta”, Varýsh tuumi otsa rypyssä.
”Sähköhäiriöitä on esiintynyt viimeaikoina. Kuvailisitteko sitä otusta vähän tarkemmin?”
      ”Se tuli roskiksesta nuijansa kanssa”, Aiden sanoi ja kohautti olkapäitään. ”Korvat olivat
vähän menninkäismäiset ja silmät muljusivat.”
      ”Ja ääni kärisi kuin satavuotiaalla sekakäyttäjällä”, Lune lisäsi.
      ”Selvästi kaipaamamme todiste… varmasti yökiipijä”, Varýsh mutisi työpöydällä lepää-
ville käsilleen. Hän näytti puhuvan enemmänkin itsekseen kuin muille huoneessa olijoille, ja
Lunesta vaikutti siltä, ettei hän edes tajunnut puhuvansa ääneen. Ehkä se oli viisaiden
ongelma; heidän mielensä olivat niin täynnä ajatuksia, että jotain vuoti väkisinkin ulos.
Varýsh huokaisi raskaasti kohottaen viimein katseensa Vargaan. ”Niiden ilmaantuminen
tänne merkitsee sitä, että he ovat saapuneet.”
      Varga sävähti ja sanoi hiljaa:
      ”Sittenhän he ovat välittömässä vaarassa –”
      ”Hys!”
      Aiden näytti siltä että alkoi saada tarpeekseen salailusta, mutta Varýsh pudisti reippaasti
päätään.
      ”Mitä teille tapahtui sen jälkeen kun pakenitte sitä yökiip- sitä olentoa?” hän tivasi.
”Puhukaa.”
      ”Kävimme Aarreaitassa ja palasimme bussille”, Lune töksäytti yrittäen kätkeä ärtymyksen
äänestään. ”Sitten päästäänkin bussionnettomuuteen, ja siihen mitä Athena kertoi.”
     ”Niin, ja… en ole vielä puhunut toisesta näystä”, Athena sopersi huoneessa vallitsevaan
sankkaan hiljaisuuteen, joka hänen sanojensa myötä tihentyi entisestään. Terran rykäisi, ja
kuiskasi arkaillen:
      ”Kukaan meistä ei ole kuullut sitä.”
      Lune kääntyi varovasti Athenan puoleen.
      ”Mitä tapahtui silloin, kun minä menetin tajuntani? Mitä sinä näit?”
      ”Se vasta onkin juttu”, Athena sanoi omituisella äänellä. ”Minä siis havahduin ensim-
mäisestä näystä ja menin transsiin pian sen jälkeen. Se oli hetkeä ennen kuin rysähti.
Olin… ikään kuin jonkun pään sisässä.” Hysteria särähti hänen äänessään. Hetki oli niin
liikkumaton, että kellojen tikitys hyllyissä korostui häiritsevästi. Athena keräsi rohkeutta
ja jatkoi: ”Hän seisoi ensin laiturilla ja meni sitten jonkun mieleen – jonkun, joka parhail-
laan katseli onnettomuuden tapahtumista kadun varrella. En nähnyt hänen kasvojaan,
koska, no, minä olin hän.”
     ”Miten kuvailisit sitä henkilöä, jonka mielessä olit ensimmäisenä?” Varýsh tiedusteli
hiljaisimmalla hautajaisäänellään. Sen takaa sirottui mustana aurinkona tarkoin kätkettyä
pelkoa.
      ”Hän sulautui aika hyvin ympäristöönsä. Tummat vaatteet siis. Ja… hänellä oli jonkinlai-
nen pehmeäpiirteisen v-kirjaimen mallinen hopeajuttu otsallaan , sekä kädessä musta kivi.”
      Varýsh ja Varga olivat molemmat ponkaisseet seisomaan. Varýsh näytti suorastaan
liekehtivän, ja heistä kummastakin säteili näkymätöntä voimaa – Varýsh oli saanut viimei-
sen varmuuden henkilön identiteetistä, ja se vaikutti maailmanlopun uutiselta.
      ”Minun täytyy nyt hoitaa muutamia asioita”, Varýsh ilmoitti kireästi suostumatta
katsomaan ketään silmiin. ”Teidän kaikkien on palattava välittömästi salonkiin. En ehdi
selittää – tämä on kiireellinen järjestely.”
      ”Täytyykö - täytyykö minunkin mennä?” Varga kysyi huulet väristen.
      ”En keksi, mikset voisi.”
      Varga vaikutti onnettomalta. Varýsh alkoi ravata kirjahyllyjen ja työpöytänsä väliä
mutisten mietteliäänä merkillisellä kielellä. Myös Lune ja muut olivat nousseet seisomaan,
valmiina toimimaan miten ikinä Varýsh käskisikin heidän toimia. Varýsh pysähtyi hetkeksi
Lunen eteen.
      ”Joudun tosiaan lykkäämään asioiden selittämistä. En tiedä, mitä siitä seuraa, mutta
Varga, sinun täytyy luvata, ettet sano heille sanaakaan ylimääräisistä asioista.”
      Varga nyökkäsi vakavana. Hän oli terästäytynyt sotilaalliseen ryhtiin ja näytti valmiilta
ottamaan vastaan maailman painon.
      ”No niin, menkäähän jo siitä.”
      ”Mutta Varýsh, minne sinä lähdet?”
      Terranin ei olisi pitänyt esittää lisäkysymyksiä. Huoneen lämpötila tuntui äkkiä romahta-
neen monta astetta, kuin pohjoisnavan yön jäätävin hetki olisi saapunut huoneeseen.
     ”Enkö minä sanonut, että MENKÄÄ JO!” Varýsh ärjäisi ja osoitti ovea. Hän ei oikeastaan
näyttänyt vihaiselta, vaan hirvittävän väsyneeltä ja huolestuneelta, mikä oli monta kertaa
pelottavampaa. Hänen ovea osoittava sormensa tärisi niin rajusti, että hän laski kätensä.
”Minä pyydään.” Hänen hengityksensä höyrysi repivässä ilmassa. Siinä vaiheessa Lune ja
muut olivat jo matkalla ja etenivät puolijuoksua ulos ovesta Varýshin paikoilleenkivettyneen
katseen alla. Lune ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, ei miksi hän oli reagoinut sillä tavoin
Athenan kertomukseen. He menivät ajatukset hajallaan salongin perälle ja istuivat pieneksi
piiriksi koukeromatolle puisen kirjahyllyn eteen.
     ”Tuletko sinä, Varga?” Athena huikkasi ystävällisesti, joskin hän oli edelleen äskeisen
jäljiltä säikähtänyt.
     ”En voi, minä – äh – minulla on läksyjä.” Varga näytti kiusaantuneeltacistahtaessaan
hyljeksittyyn, rikkinäiseen sammalenvihreään nojatuoliin nurkassa. Hän sormeili keskitty-
neesti hihaansa.
      ”Sinua ei ole kyllä näkynyt aikoihin tunneilla”, Athena huomautti hämmentyneenä ja
kurtisti kulmiaan. ”Itseasiassa en ole nähnyt sinua sitten ensimmäisen päivämme! Mihin
sinä oikein menit? Ja olitko edes tänään Bonfire Heathsissa?”
     ”Varga”, Lune kysyi pulssi jännityksestä kohoten, ”jätitkö sinä sen viestilappusen
kuvistunnilla?” 
     ”Ei, en ollut Bonfire Heathsissa”, Varga sanoi entistä kiusaantuneempana, veti jalkansa
koukkuun ja mulkoili heitä polviensa yli. ”Ja kyllä, jätin sen viestin varoitukseksi. Kuulkaa, en
voi puhua asioistani juuri nyt, Varýsh on kieltänyt sanomasta mitään. Te kuulitte.” Kun
kukaan ei vastannut, Varga turhautui ja nousi ylös.
      ”Mihin sinä menet?” Lune ihmetteli, ja hänen niskansa melkein naksahti hänen käännäh-
täessään katsomaan salongin toiselle puolelle pyyhältävän tytön perään. ”Olisit voinut jäädä
seuraamme!”
      ”Minä käyn vessassa. Älkää turhaan odotelko.”
     Hän tempaisi oven auki ja katosi sisälle hiusten pitkä, laineikas verho hulmahtaen.
     ”Vau, mitähän tuo oli tällä kertaa”, Terran mutisi synkästi naurahtaen.
     Aiden kohotti sanattomana käsiään ja näytti aivan yhtä äimistyneeltä.
     ”Muistitteko te edes, että hän oli meidän luokalla?” 
     ”Hädin tuskin. Miksei kukaan voi kertoa meille mitään? Olisihan se pitänyt arvata, että
Varýsh nyt ei ainakaan anna mitään vastauksia. Saimme selville vain sen mitä itse ymmär-
simme, eli kykymme ovat peräisin siitä usvasta.”
     ”Mutta mitä se usva on?” Aiden kysyi enemmän itseltään kuin muilta.
     ”Ja mistä se on tullut?” Lune lisäsi. ”Ehkäpä se on jokin kokeellinen kaasu, jonka armeija
on karkuuttanut.” Hän ei uskonut sanoja itsekään. Armeija salaili taatusti kaikenlaista, siitä
nyt ei ollut epäselvyyttä, mutta tuskin edes heillä oli käytössään niin kehittyneitä keinoja, että
niillä pystyttäisiin aiheuttamaan ihmiskeholle tulen tuottamisen kyky. Puhumattakaan
kokonaisten elävien köynnösten suoltamisesta.
     ”Kameran mukaan se kyklooppikaan ei ollut mitään muuta kuin usvaa ja nestemäistä
valoa”, Terran muistutti. ”Mutta kyllä se minusta aika todelliselta tuntui.”
     ”Sanokaa minun sanoneen”, Aiden murahti. ”Tällä Vargalla on kaikki vastaukset.”
     ”Joo, on totta, että hän tietää jotain mitä me ei tiedetä”, Lune vahvisti. ”Varga yritti sanoa
jotain usvasta. Häneltä meidän pitää kysellä.”
     Athena vaikutti epäileväiseltä.
     ”Tuskin hän kertoo, kun häntä kerran on jyrkästi kielletty. Hän vaikuttaa melko uskolliselta
Varýshille.”
     ”Varýshista puheenollen”, Terran sanoi matalalla äänellä, ”hänessä on jotain erittäin
outoa – en tiedä huomasitteko, mutta hänestä tuntui huokuvan jonkinlaista voimaa… ja
se, miten hän sai huoneen lämpötilan tippumaan, miten hän sen teki?”
     ”En tiedä, Terran. Mutta Vargasta näki, että hän paloi aiemmin halusta kertoa jotain!”
Lune yritti vedota muihin toiveikkaana.
     ”Mitä sinä mietit?” Athena kysyi varuillaan.
     ”Olkaa kilttejä ja auttakaa minua suostuttelemaan hänet puhumaan!”
     Kukaan ei näyttänyt erityisemmin lämpenevän ajatukselle.
     ”Kuten jo sanoin”, Athena aloitti itsepäisenä, ”ei hän kerro mitään. Varýsh on kieltänyt,
ja Varga tottelee.”
     ”Niin, mutta eihän Varýshin tarvitse saada tietää!” Lune sanoi ovelasti hymyillen.
”Tosin, hän tuntuu kyllä näkevän aika pelottavan paljon.”
     ”Äh, olkoon”, Athena myöntyi turhautuneena. ”Ehkä me kysymme, jos vielä joskus satum-
me näkemään häntä, mitä epäilen aika vahvasti.”
     Terran nyökkäsi hitaasti ja katsoi Lunea pää kallellaan.
      ”Joskus minä tiedätkö pohdin, oletteko sinä ja kauhukolmikko sama persoona. Mutta
olen samaa mieltä. Siinä tytössä on jotain todella erikoista.”
     ”Ehkä hän on vain erilainen”, Athena totesi.
     Lune kohautti olkapäitään ja sanoi äkkiä:
     ”Haluaisin muuten kysyä mielipidettänne yhteen toiseen asiaan. Eikö teistäkin kannattaisi
käydä vielä tutkimassa metsää? Saataisiin ehkä jotain selville, viime kerralla ei jäänyt oikein
aikaa kiinnittää huomiota ympäristöön. Sitä paitsi huomenna on lauantai, joten meillä on
koko päivä aikaa.”
     Terranin ilme synkkeni entisestään.
     ”Uudestaan metsään?” hän kysyi ja värähti. ”Onko ihan pakko, Lune?”
     ”Mitä kuvittelet löytäväsi sieltä?” Athena leikki vaivaantuneena sormuksillaan.
     ”En tiedä”, Lune myönsi, ”mutta mehän kai olemme samaa mieltä siitä, että kyklooppi
ja feeniks liittyvät jotenkin usvaan? Metsästä voisi löytyä vastauksia.”
     Athena näytti epätoivoiselta.
     ”Muistat varmaan, ettei viimeisin käyntimme metsässä päättynyt hirveän hyvin? En halua
joutua enää kykloopin pesään!”
     Se tuli Lunelle melkein yllätyksenä. Hän ei voinut olla hymyilemättä hiukan viistosti.
     ”Etkös sinä ole se tyttö, joka piirtelee avaruusaluksia ja hirviöitä matikankokeeseensa?”
     ”Oli miten oli, en tule sinne enää”, Athena sanoi päättäväisellä äänellä.
     ”Olen samaa mieltä Athenan kanssa”, Terran ilmoitti heti.
     Aiden vilkuili muita uhmakkaana, kun kysyvät katseet suuntautuivat häneen.
     ”Minä menen Lunen mukaan”, hän sanoi kopeasti. ”Jotkut meistä eivät pelkää ottaa itse
selvää asioista, jos kaikki muut vain tekevät parhaansa piilotellakseen vastauksia.”
     ”Tässä ei ole kyse siitä”, Terran huokaisi ja vajosi väsyneenä seinää vasten.
     ”Tässä on kyse totuudesta”, Aiden väitti. ”Me haluamme totuuden, emmekö haluakin?”
     ”Kuule, tuo ei kuulosta kovin järkevältä”, Terran protestoi. ”Joudutte tosi pahoihin vaikeuk-
siin jos jäätte kiinni. Kysellään mieluummin Vargalta, silloin me joko tiedetään tai ei tiedetä,
mutta ainakaan meidän ei tarvitse sen takia pelätä potkuja ja menettää Varýshin luottamus-
ta. –”
     ”Varýshin luottamusta? Hän ei kyllä taida luottaa meihin kovin paljoa. Enkä minä suoraan
sanottuna tiedä, kannattaako meidän luottaa häneen.”
     ”Riittää!” Lune kivahti ja risti kätensä. ”Sen kun etsitte Vargaa tai odotatte, että hän palaa
vessasta – tai sieltä minne hyvänsä hän menikään! Menkää jo. Minä odotan.”
     ”Sinä ehdotit sitä alun perinkin”, Terran muistutti.
     ”Se oli huono idea.”
      Athena ja Terran vilkaisivat toisiaan.
     ”Minusta se kelpaa”, Athena sanoi.
     Hän ja Terran nousivat ja lähtivät enempää sanomatta kiertelemään salongissa. Lune ja
Aiden katselivat heidän turhaa touhuaan. Terran koputti vuorotellen jokaiseen vessan oveen,
mutta ne kaikki olivat tyhjiä lukuunottamatta sitä, josta ilmestyi Winston paksuja pullon-
pohjasilmälasejaan korjaillen.
     Lune melkein toivoi, ettei Vargaa löytyisi. Hän oli parempi lukemaan ihmisiä kuin Athena
ja Terran, ja tiesi ettei Varga tulisi kertomaan heille mitään.  Kyseleminen korkeintaan
saisi hänet kaikkoamaan entistäkin kauemmas. Kun tiettyjä ihmisiä tökki tarpeeksi kauan
että he ahdistuivat, he niinsanotusti suorittivat katoamistempun. Lune myös tiesi metsään
menemisen olevan onnen koettelemista, mutta valtavan tiedonjanon lisäksi hän tunsi
tarvetta päästä aitojen takaiseen erämaahan samoilemaan. Jokin veti häntä sinne.    
     Äkkiä Lune tajusi jotain, mikä muutti hänen mielensä Vargan suhteen. Missä hän tosiaan
oli niin myöhään illalla? Jos Aveyard tai Drange saisi hänet kiinni, hänelle kävisi kalpaten.
     Terran ja Athena palasivat kohta takaisin ilman Vargaa, ja huoli hulmahti Lunen vatsan-
pohjassa.
     ”Ei löytynyt”, Terran sanoi ja jäi seisomaan Lunen eteen.
     ”Missä hän oikein on?”
     ”Vaikea sanoa. Vessoissa ainakaan ei ollut enää ketään, paitsi Hammastikku-Bartholomev
onkimassa puhelintaan pisuaarista.”
     ”Ehkäpä Varga meni jo nukkumaan”, Athena arveli ja vihjaisi varovasti: ”Mitäpä jos
mentäisiin mekin? Kello on jo varmasti yli keskiyön.”
     ”Menkää te, jos haluatte, mutta minä aion etsiä Vargan”, Lune ilmoitti, ja kaikki näyttivät
yllättyneiltä.
     ”Juurihan sinä –” Athena aloitti ja vaikeni näyttäen äkkiä toiveikkaalta.
     ”Ei se estä minua menemästä myöhemmin metsään”, Lune lisäsi nopeasti, ja Athenan
toiveikkuus karisi.
      ”Odotahan hetkinen”, Terran sanoi terävä sävy äänessään ja kohotti kätensä. ”Sinä
siis aiot sekä hiippailla ympäri kartanoa keskiyöllä että mennä hirviöiden tapettavaksi?”
     ”Niin, täsmälleen.”
     ”Sitä sinä et tee”, Terran sanoi kuulostaen jo todella vihaiselta. Hän astui askeleen lähem-
mäs selvästi valmiina sanasotaan. ”Minä en anna sinun hankkia itsellesi potkuja.”
     ”Olen pahoillani”, Lune huomautti viileästi, ”mutta minun ei tarvitse kuunnella sinua.
Voisit muutenkin alkaa luottaa minuun vähän enemmän. Luuletko, että annan itseni jäädä
kiinni?”
     ”Juuri tuo on sinun ongelmasi!” Terran huudahti, ja nyt hänen raivoisan ilmeensä takana
läikehti voitonriemua. ”Nyt minä tajuan. Sinä et voi koskaan ottaa keltään vastaan varoituk-
sen sanoja, sinulla on joku itsepäinen pakkomielle olla tottelematta muita ja kuuntelematta
järjen ääntä vain siksi, koska luulet että selviät kaikesta mitä tiellesi tulee! Olisikohan
sinunkin jo aika oppia, että itsevarmuuden raja loppuu siihen, missä se muuttuu uhka-
rohkeudeksi? Vaikka olet selvinnyt kykloopin kynsistä kerran, et välttämättä selviä enää
toiste!”
     He tuijottivat toisiaan pitkän tovin.
     ”Tiedätkö, sinusta tulisi hyvä äiti”, Lune totesi pehmeällä, tukahdutettua kiukkua
tihkuvalla äänellä.
     Terran näytti hetken ajan liian hämmästyneeltä vastatakseen, ja tällä kertaa Aiden käytti
tilaisuuden hyväkseen.
     ”Siinä vaiheessa kun ystävät alkavat käyttäytyä kuin vanhemmat, asioissa on jotain pa-
hasti pielessä.”
     ”Paitsi että kummallakaan meistä ei ole vanhempia”, Lune heitti, ja Aiden näytti jäätyvän.
Lune harkitsi hetken antavansa kammottavan hiljaisuuden laskeutua, mutta ärähti sen
sijaan: ”Ala tulla, mennään etsimään Varga.”

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 306
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
No huhhuh! Aika pahaenteiseltä näyttää. Tuo Uniloukku vaikutti aika karmaisevalta kaupalta, eikä sitä helpota yhtään se, että sen pitäisi olla suljettu. Tulee miettineeksi, onko kauppa avoinna vain erityistapauksille, vai siirtyikö seurue jonkin aikaportaalin läpi?

Ja nyt käy jo Cyanidea sääliksi. Mitenhän hänen mahtoi käydä? Kysymyksiä, kysymyksiä. Jatkoa odotellen.  :D


zilah

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
zilah: Oikeilla jäljillä olet Uniloukun suhteen, se ilmaantui heille jonkin sortin aikavääristymässä (koska kiitos Valkyrianin, todellisuus on enemmän tai vähemmän rikki.) Ja ei hätää, Cyanide on kyllä kunnossa ainakin fyysisesti. ;) 


17.
W I N S T O N I N  T A R I N A


                                               
Viilenevillä käytävillä vallitsi pimeys, jonka vain muutamat seinillä riippuvat lyhdyt rikkoivat.
Seinäsyvennysten ruukkukasvit heittivät uhkaavia varjoja lattioille, kuunsirppi virutti valjua
hohdettaan ikkunoiden lyijylasiruutujen ristikoiden lomasta. Kristallikruunut olivat pimeinä,
mutta kaasulamppuja pihisi pohjoissiiven pääkäytävän katossa. Värikkäät öljymaalaukset ja
koristelliset antiikkihuonekalut nukkuivat, kun Lune ja Aiden ohittivat ne pehmein askelin,
ja puut pihamaalla eivät päästäneet ääntäkään yksinäisen yölinnun lentäessä tilusten halki.
Yö oli tukahduttava. Siinä oli jotakin pahaa. Kartanon seinien ulkopuolella, kaukana aidan
takana metsässä möyri mustia nimettömiä olentoja…

     Erityisesti Lunea huoletti talonmies. Hän värisi muistellessaan Aveyardin lämmöttömiä
silmiä ja ryppyisistä vaatteista leyhynyttä kalman häivähdystä. Sanottiin, että ihminen kulkee
potentiaalisen murhaajan läheltä muutamia kymmeniä kertoja elämänsä aikana. Lune mietti,
oliko Aveyard kenties yksi heistä, hänen elämänsä murhaajista. Ei ollut lainkaan hankala
kuvitella, että se mies oli valmis tappamaan. Jos jotain sattuisi Lunelle ja Aidenille heidän
pikku retkellään, kukaan ei ehkä osaisi epäillä mitään. Lune saattaisi maata useita viikkoja
lukittuna siivouskomeroon, todennäköisesti jo kylmenneenä…

     ”Mennäänkö?” Aiden ääni kuului hämärästä. Lune tiedosti seisahtuneensa keskelle
villamattoa uudella, entistä pimeämmällä käytävällä, jossa hän ei ollut ikinä aikaisemmin
käynyt.

     ”Mihin me edes ollaan menossa?” Lune parahti hiljaa. ”Miten me voidaan löytää hänet?
En varmasti palaa Terranin ja Athenan luo tyhjin käsin.”

     ”Minulla on idea, mihin joku karkulainen saattaisi etsiytyä”, Aiden sanoi pohdiskellen.

     ”Upeaa, kerro.”

     ”Kirjasto. Se on ainoa paikka, joka tulee mieleen.”

     ”Oletko käynyt kartanon kirjastossa ennen?” Lune tiedusteli äkkiä toiveikkaana. ”Tiedät-
kö missä se on?”
     ”Kysymyksiä kysymyksen perään. Minä etsin sieltä viime viikolla moponhuolto-opasta.
Saatetaan päästä sisään, jos ovea ei ole lukittu.”

     ”Okei, mutta kiirehditään sitten, en halua viettää täällä koko yötä.” Lunen silmät olivat
väsyneet tarkentamaan ja mieli tuntui avoimelta unille. Varjo liukui sulavasti pitkin lämmin-
sävyisiä kukkatapetteja ja tummaa kaiverrettua puuta, hiljaisiksi yritetyt askeleet iskeytyivät
liian lujaa portaisiin. He menivät alemmas ja alemmas natisevien seinien sylissä.

     Vanha kirjasto sijaitsi aulan lähellä. Vain yö ja iäisyys hallitsivat tyhjää, Varýshin työhuo-
neen tapaan kammiomaista huonetta, jossa holvikatto avautui pimeydeksi puuleikkauksin
koristeltujen tummien pähkinäpuukalusteiden ja pienen talon korkuisten hyllyrivistöjen
päälle, ja hienoinen ihmisten puutteen tuoma aavemaisuus löysi tiensä myöhäiskulkijoiden
sydämeen.

     ”Ei hän voi olla täällä”, Lune kuiskasi Aidenille.

     ”Mistä sinä sen tiedät? Juurihan me astuttiin huoneeseen.”

     ”Kukaan ei tule huvikseen hengailemaan säkkipimeään koulun kirjastoon, ei edes Varga.”

     Sanat näyttivät vakuuttavan Aidenin ja hän muuttui synkäksi.
     ”Käydään nyt kuitenkin edes vilkaisemassa.”

     He ohittivat pienen pöydän, jolle oli unohtunut levälleen shakkipeli ja pari kahvikuppia.
Samettivuoratut istuimet oli työnnetty siististi pöydän alle. Jostain kantautui kynttilän
savun rauhantuoksu. Jos Varga olikin ollut siellä, hän ei selvästi ollut enää; tyttö oli salai-
suus, joka ei odottanut löytäjäänsä.

     Lune pujahti hetken mielijohteesta valtavien hyllyjen välisille tarinoiden kujille. Hän
katui melkein heti tekoaan. Kirjahyllyjen ylös mustuuteen jatkuvat hahmot tuntuivat
kaatuvan hänen päälleen, ja kapeiden käytävien labyrintti vilahteli hänen näkökentässään
eksyttävästi. Yksikään öljylamppu ei palanut, ja paksu matto vaimensi askeleet kuin lumipei-
te sammaleen päällä. Jossain raksutti kaappikello, joka löi puoli yhden merkiksi – hyllykäy-
tävillä unien täyttämässä ilmassa kaikuva kumahdus olisi voinut olla harakan huuto
kartanon sisälle kasvaneessa metsässä.

     Lune oli saapunut paikkaan, missä männyt olivat juurtuneet lattioiden läpi, yhdistyneet
samaan elämänlankaan niiden putkien ja sähköjohtojen kanssa, joiden avulla kartano
kiinnittyi planeettaan. Holvikatto oli purkittanut kyömyiset oksat rajaten maailman sisäisen
toisen todellisuuden, harakan huudon yön reunamilta ja tytön askeleet lumella puiden
labyrintissä.  Sitten männyt olivat taas loputtomiin jatkuvia kirjahyllyrivejä ja tähdet
sammuivat katosta.

     ”Meidän pitäisi lähteä”, Aiden sanoi. ”Olit oikeassa, ei täällä ketään ole.”

     Mutta se ei ollut totta, sillä joku muukin seilasi kirjaston avaruutta sinä yönä. Hyllyjen 
välistä näkyi kaistale ikkunaa, ja Lune oli hyvin vähällä kiljaista.

     Siellä, missä viisto kuunvalo peilautui lattiasta, seisoi lyhyt hahmo katselemassa ikkuna-
ruudun läpi suodattuvaa tulikärpästen täyttämää puutarhaa. Poika oli selvästi syvällä omissa
ajatuksissaan, mutta havaitsessaan Lunen ja Aidenin hän käännähti heidän puoleensa ja
kipaisi hyllyväliä pitkin heitä kohti.

     ”Winston?” Aiden kuiskasi tyrmistyneenä. ”Saamari sentään, olit tappaa minut!”

     ”Winston, mitä ihmettä sinä teet täällä?” Lune kysyi terävällä äänellä.

     Sänkitukkainen poika tuijotti heitä kaukana toisistaan olevilla silmillään – hänellä oli
päällään vain kulahtanut pyjama ja kädessään kaukoputki.

     ”Winston tuli katsomaan kuuta”, hän ilmoitti iloisesti. Lune hätkähti hänen korkeaa ään-
tään, joka kajahti kirkkaana autiossa huoneessa.

     ”Kiva kaukoputki, mutta etkö tiedä, että yöllä hiippaileminen on hieman riskinaltista?”
Aiden selitti pojalle kuin vähäjärkiselle.

     ”Winston pärjää, ei hän ensi kertaa hiippaile. Winston ei yleensä meinaa saada unta,
ja on huomannut että kävelyt auttavat. Tulikärpäset, oletteko ennen nähneet niitä täällä-
päin? Perin kummallista.”

     ”Okei”, Aiden mutisi jäyhästi. ”Antaa olla.”

     Jokin Winstonin olemuksessa häiritsi Lunea.
     ”Kuulehan – öh, mikä sinua valvottaa?” hän tiedusteli aiempaa ystävällisempään sävyyn.

     ”Salaisuudet”, Winston ilmoitti ja kallisti vähän päätään eteenpäin, jolloin pyöreiden
silmien alle muodostui sinertäviä varjoja. Pelkkä sanan ääneen lausuminen oli saanut hänen
iloisuutensa romahtamaan radikaalisti, ja jokin synkempi pyrki nyt tilalle. ”Winston näkee ja
kuulee monia asioita, myös sellaisia joita hän ei haluaisi.” Sitten hän hymyili taas kuin taika-
iskusta ja keinahteli paikoillaan. ”Ehkä siksi hänen hiippailunsa pitäisi loppua!”

     Lunea puistatti, ja hän vaihtoi katseita Aidenin kanssa. Aiden näytti suhteellisen varmalta
siitä, että oli juuri törmännyt mielipuoleen.

     ”Ja mitä tuon oli tarkoitus meinata?”

     ”Winston tuntee monet kartanon salaisuudet. Winston on ollut tällä pitkän aikaa, jopa
pidempään kuin Fenris Mercury ja Cole ja Mitch Frotzier, koska Winston jäi kaksi kertaa
luokalleen.”

     Lune ei ymmärtänyt miten se oli mahdollista, sillä poika vaikutti vähintään kolmea vuot-
ta häntä nuoremmalta. Häntä huolestutti, millaisen vastauksen hän saisi jos esittäisi kysy-
myksensä, muttei voinut mitenkään estää itseään.

     ”Winston… mitä sinä olet kuullut?”

     ”Mitä enemmän kauniin lammen pohjaa kaivelee, sitä enemmän mutaa nousee pintaan”,
Winston lausui jälleen iloisella äänellä. Se kallistui huolestuneemmaksi. ”Kerran joku oppilas
teki itsemurhan – huhutaan, että se oli Beatricen ensimmäisessä avioliitossa syntynyt poika.
Siksi Beatrice menettää joskus kontrollin ja juo. Talonmies on löytänyt hänen pullojaan eris-
kummallisista piilopaikoista ja taitaa toisinaan itsekin maistella.”

     Winston oli hetken hiljaa, ja Lune ja Aiden katsoivat toisiinsa entistä järkyttyneempinä.

     ”Beatrice… sinä tarkoitat rouva Drangea, etkö niin, Winston?”

     Winston ei vastannut, hän siirtyi jo eteenpäin kuin ei olisi kuullutkaan Lunen sanoja.

     ”Pimeitä, pimeitä asioita! Voi Winstonia. Kukaan ei halua puhua tästä, mutta Winston
tietää. Kellarikerros, aivan niin, on joskus toiminut vankilana. Koko koulu seisoo entisen
vankilan perustuksilla!” Winston veti syvään henkeä ja huokaisi. ”Kirottua maata. Tunnelit,
jotka on tukittu ja kielletty oppilailta, olivat paikkoja johon tuomitut nääntyivät kuoliaiksi.
Tuskin edes uusi rehtori on perillä tästä hirvittävästä salaisuudesta.”

     ”Eihän tuo voi olla totta”, Aiden sanoi, ja Lune pudisteli epäuskoisena päätään. ”Miksi
minun pitäisi luottaa keneenkään, joka puhuu itsestään kolmannessa persoonassa?”
     Lune oli samaa mieltä. Visteriakartano oli ´täydellinen koulu täydellisille oppilaille.´
Niinhän kaikki sanoivat. Mutta kenties totuus olikin toisin. Että kartanon vehreät ruusun ja
kynttiläntuoksuiset päivät yrittivät epätoivoisesti kannatella auringon temppeliä kärhöillään
ja pitää yllä soittoaan, mutta kielletyt salaisuudet tunkivat läpi synkkiä lehtiään, varjot itivät
pintaan katonrajaa tavoitellen.

     ”Jos et usko Winstonia, uskot ehkä tyttöä joka on mennyt tunneleihin”, Winston sanoi
laittaen kädet selkänsä taakse ja vilkuili itseään puolet pidempää Aidenia. ”Winston tietää
itsekin missä tunneleiden sisäänkäynti on, mutta sitä hän ei kerro. Kenenkään ei pidä
mennä niihin tunneleihin.”

     ”Odota, mistä tytöstä sinä oikein puhut?” Lune keskeytti. ”Kuka on mennyt tunneleihin?”

     ”Winston ei tiedä hänen nimeään”, Winston pahoitteli. ”Se on joku lukiolainen, karskin
ja ilkeän näköinen tyyppi. Hirveästi lävistyksiä ja vaaleanpunaisensekainen tukka.”

     Lunen sydän tuntui putoavan.

     ”Cyanide”, hän kuiskasi tuohtuneena. ”Mutta minkä ihmeen vuoksi hän sinne hakeutui-
si?”

     ”Winston ei tiedä, eikä Winston suuremmin välitä. Hän on ainoastaan nähnyt tytön
menevän tunneleihin useita kertoja viime vuodesta lähtien.”

     ”Mitä muuta sinä olet nähnyt?”

     ”Hiippailua, hiippailua. Winston ei ole ainoa, joka ei halua tulla nähdyksi kartanossa
yöllä liikkuessaan. Joskus jopa päiväsaikaan on tapahtunut omituisuuksia…”

     Kirjaston ovelta kuului kolahdus. Winston henkäisi rajusti; kaukoputki putosi ja iskeytyi
raskaasti lattiaan. Aiden käännähti Lunen puoleen.

     ”Meidän on parasta häipyä.”

     ”Odota, Winston!” Lune huusi niin hiljaa kuin kykeni. ”Onko sinulla mitään tietoa
Varga Wolfheartin olinpaikasta?”

     ”Varga Vintergan piileksii pimeyden palvelijoilta.”

     Sen sanottuaan Winston oli jo vilistänyt hyllyjen lomaan kuin säikky hiiri. Samaan aikaan
nopeiden harppausten ääni lähestyi oven suunnalta. Pelästys yritti lamaannuttaa Lunen;
ainoastaan yksi henkilö siinä kartanossa käveli yhtä raivokkaasti, ja sitä henkilöä hänen ei
tehnyt mieli kohdata. Hän ja Aiden yrittivät turhaan ehtiä piiloon.

     Yhtä hyvin olisi voinut yrittää paeta varjoa. Aveyard oli paikalla muutamassa sekunnissa.
Mies ahdisti heidät kirjahyllykäytävän päähän öljylamppunsa kirkkaalla valolla. Toisessa
kädessään hän puristi harjanvartta.

     ”Eivätkö varoitukset ole vieläkään tehonneet?” hän sähisi siivousvälineellä huitoen,
kojootinsilmät valtavina. ”Armoa ei enää tipu. Välittömästi mukaani siitä!”

     Aveyard hykerteli itsekseen koko matkan opettajainhuoneille.

     ”Valitettavasti rakas Varýshimme on lähtenyt jonnekin, joten joudun viemään teidät
luokanvalvojanne tykö.” Hän naurahti kylmästi. ”Oi voi, ihan sääliksi käy. Hänelle te ette ole
mitään suojatteja, ja muori ärtyy taatusti, kun keskeytätte hänen myöhäisen työskentelyn-
sä. Minä ainakin ärtyisin.”

     Hän riuhtaisi auki opettajainhuoneiston oven ja koputti yhteen rivin ovista, siihen jossa
luki ankaralla fontilla Vararehtori. Odottamatta vastausta Aveyard tyrkkäsi Lunen ja Aidenin
kovakouraisesti sisään.

     ”Kirjastosta löytynyttä”, hän ilmoitti laiskasti.

     Papiljottipäinen Drange sutaisi allekirjoituksensa paperiin, joka hänellä oli edessään
ennen kuin kohotti katseensa. Se käväisi ensin talonmiehessä ja lävisti sitten Lunen
harmaan jään lailla. Drange kohensi kakkuloitaan ja sanoi kasvojen rypyt kiristyen:

     ”Sharrock… Fortescue... miksi en ole yllättynyt?”

     Lune tuijotti Drangea osaamatta sanoa mitään. Hänen pöydällään oli läjässä käsityö-
lehtiä ja jopa pari dekkaria kivennäisvesipullon vieressä. Aveyard vetäytyi oven luo
kuuntelemaan, kuin luvassa olisi ollut suurtakin viihdettä. Mutta Drange oli ilmeisesti
huutanut sinä päivänä jo riittävästi, sillä hän vain huokaisi rasittuneen kuuloisena.
Ohikiitävän hetken ajaksi hänen vararehtorin auktoriteettinsa mureni, ja hän näytti siltä
ikivanhalta mummoparalta, joka jo kovasti odotti eläkettä.

     ”Olisitteko hyvät ja selittäisitte, miksi olitte kirjastossa tähän aikaan yöstä?” Drange pyysi
verrattain kohteliaasti.

     ”Miksi se on niin paha juttu?” Aiden kysyi puhtaasta uteliaisuudesta. Hänen ei olisi
pitänyt. ”Kirjasto… kai se nyt on parempi kuin viinikellari?”

     ”Mokoma röyhkeä nulikka, älä väitä ettei myöhäisestä hortoilusta ole varoitettu!” Drange
ärjäisi ja veti syvään henkeä rauhoittuakseen. ”Puhukaa!” hän pihahti.

     ”Me olimme huolissamme Vargasta. Häntä ei näkynyt salongissa ja ajattelin, että ehkä
hän oli mennyt kirjastoon tajuamatta miten paljon kello on.”

     ”Hän ei ollut siellä, ja me oltiin juuri lähdössä, kunnes tuo tuli paikalle.” Aiden osoitti
ovella notkuvaa talonmiestä, joka kaiveli kynnenalusiaan. Drangen hiusraja vetäytyi hieman,
mutta hän näytti jo suopeammalta. Aveyard laittoi sen merkille selvästi harmistuneena.
Hänen ahtaaseen, itsekkääseen mieleensä ei taatusti ollut juolahtanut, että Drangella
saattaisi olla hyvä päivä kerran kymmenessä vuodessa.

     ”Oletteko aivan varma, Beatrice, etteivät he nyt muuntele kertomustaan?” hän sanoi
harkitun ohimennen.

     Drange katsoi häntä pitkään.

     ”Minulle”, Drange paasasi, ”on vuosikymmenten saatossa kehittynyt jokseenkin tarkka
korva. Tunnistan kyllä puolitotuuden kun sellaisen kuulen. Ole hyvä, Donovanis, poistu. Ja
pääsysi viinikellariin on muuten evätty.”

     Aveyard hymyili iljettävästi.
     ”Toki, rouva vararehtori.”

     Kun Aveyard oli luikkinut ulos kansliasta, pienen hetken ajan Lune saattoi sanoa melkein
pitävänsä Drangesta. Vain melkein. Hän hymyili naiselle epävarmasti, ja hänestä tuntui, että
tuijotuksen harmaudessa pilkahti hiukan, mutta Drange oli unohtanut jo kauan sitten miten
hymyyn vastataan. Lune pohti, oliko Winstonin kertomalla tarinalla perää. Ei kyllä ollut
varmaa, kannattiko mihinkään hänen sanomaansa luottaa. Kolmannessa persoonassa itses-
tään puhuvalla pojalla eivät tainneet olla kaikki hammastikut rasiassa. Kaikesta huolimatta
Lunea hirvitti.

     ”No niin, Vargasta puheenollen, milloin viimeksi te olette nähneet hänet?” Drange kysyi ja
laski katseensa papereihin. ”Perin kummallista, jos hän on yhä kartanossa. Muut opettajat
Daryaweshia lukuun ottamatta eivät edes tienneet kyseisen oppilaan olemassaolosta. On
selvää, ettei hän kuulu tänne.”

     Lune alkoi jo katua Vargan puheeksiottamista. Kukaan ei ollut kaivannut häntä tunneille,
mutta nyt taatusti kaipaisi. Hän oli saattanut kaataa koko kartanon hänen niskaansa – tytön,
jonka tarinaa kukaan ei tuntenut.

     ”Sinun kannattaisi kysyä Varýshilta”, Aiden ehdotti.

     Drange silmäili heitä kumpaakin pitkän ajan ja huokaisi sitten.

     ”Tekisin sen mielelläni, mutta se peijakas on lähtenyt kartanosta. Minulla ei ole tietoa,
milloin hän palaa. Alkakaahan te painua nukkumaan, ennen kuin muutan mieleni ja pistän
teidät kiillottamaan pöytähopeoita.”

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
Varoitus: Viittauksia huumeiden käyttöön ja itsetuhoisuuteen. Lievää väkivaltaa.


                                  18.
P A I K K A,  J O H O N  K A D O T A




Hän hengitti pölyä kalpeiden sormien hapuillessa eteenpäin säkkipimeässä tunnelissa.
Hengittäminen ummehtuneen kylmässä ilmassa tuntui pehmeältä, kuin olisi vetänyt
keuhkoihin tähtisumua hämähäkinseitin ja muinaisten ötökänjäänteiden sijaan.

     Cyanide aivasti ja peitti suunsa kädellään. Mallistaan ylikasvaneiden hiusten geometristä
pinkkiä raitaa ei kyennyt erottamaan pimeässä. Rannekello tikitti kuin aikapommi. Hän oli
eksynyt kadotettuun nykyhetken repeämään, omaan maanpäälliseen mieleensä; kaikki siellä
oli koskematonta, salaista, se paikka tiesi itsekin kuuluvansa hänelle. Jokainen askel nostatti
uuden sankan pilven kostean pehmoisesta lattiasta, ja jokainen askel vei Cyanidea aina vain
syvemmälle kartanon alle. Paikkaan, jossa hän tunsi olonsa rentoutuneeksi, yksinäiseksi ja
ennen kaikkea kuninkaalliseksi.

     Vain hän tiesi tunneleista. Hän oli valloittanut ne kokonaan itselleen, tosin ilman sotaa,
kuten entisaikojen hallitsijat; tyhjä kellarihuone, jossa ennen umpeenlaudoitettu sisäänkäynti
sijaitsi, ei juuri likaisuudellaan houkuttanut ketään. Cyanide oli tietysti poikkeus, sillä hänelle
pölyinen tarkoitti valloittamatonta.

     Tunnelit olivat käteviä. Kartanon ihmisille ne eivät edes olleet olemassa, ja ne jotka asiasta
tiesivät, kielsivät mieluummin koko likaisen totuuden. Siksi sinne saattoi niin hyvin piilottaa
asioita, joita toisten ei voinut antaa nähdä. Siellä satunnaisen hulluuden säteen tai suola-
pisaroiksi tiivistyvän tunteen saattoi huoletta karkuuttaa läpi betonikuoren halkeamien.
Tunneleiden varjomaailmassa ei myöskään haitannut, vaikkei Cy enää vuosien jälkeen
erottanutkaan sitä rajaa jossa mieli ja sairaus sulautuivat yhteen, jättäen hänet epätietoi-
suuteen siitä mikä oli hänen omia ajatuksiaan ja mikä sairauden luomaa harhaa.

     Cyaniden kengänkorko takertui kuoppaan lattiassa, ja hän lensi nurin kokien kaiken
hidastettuna. Hänellä ei ollut voimia nousta ylös, ja hetken hän vain makasi siinä poski
kylmää maata vasten. Mielen taakasta fyysisesti ylikuormittanutta kehoa kihelmöi. Ne viillot
luiden verhoilussa saattoi paikata päihteiden turruttavalla hopealangalla. Sielun haavoihin saattoi
aina laittaa kimalleliimaa. Mutta kuinka kauan sellainen toimi?

    ”Mitä itket, pikku Cy? Eikö myrkky suonissasi tehnyt sinua iloiseksi?”

     Kiusaava ääni tihkui saastaisista seinistä kuin näkymätön kaasu. Se saapui aina kummit-
telemaan Cyaniden mielen tyhjille käytäville silloin, kun hän sitä vähiten kaipasi. Varsinkin
jos hän teki jotakin jollekulle, silloin sen soimaavuus oli vatsan lävistävän keihään vahvui-
nen. Lyötyään Stormlaithin tyttöä Cyanide oli luullut Lunen kirkuvan. Hän oli havahtunut
tajuamaan, että ääni tulikin hänen omasta mielestään – se ei voinut uskoa, että hän oli
taas tehnyt jotain vastaavaa. Cyanide ei ollut tiennyt varmasti, kumpi äänistä hänelle
huusi sillä kertaa. Harhanko, vai oliko se sittenkin vain hänen oma mielensä.

     ”Voi sinua lintu parkaa, kuinka oletkaan eksynyt omaan häkkiisi etkä enää löydä tietä
ulos.”


     ”Etkö vain voisi kuolla?” Cyanide kuiskasi.

     ”Mutta siinä tapauksessahan sinä menisit myös! Ajattele, ei enää yhtään kirsikkasoodaa
ikinä. Milloin oikein ymmärrät, että me olemme sama henkilö? Minä olen sinä ja yritän
taistella meitä molempia ulos tästä pimeästä johon olet langennut, kun sinä olet jo antanut
periksi.”


     ”Valehtelet!” Cyaniden ärähdys kaikui tunneliverkostossa, eikä ääni vastannut hetkeen.

     ”Miten voit olla noin aivoton? Et enää tunnista terveen mielesi kutsua. Sinä puhut sairau-
den äänellä, sinä valitset aina vain uudestaan ja uudestaan tuon hulluuden.”
Iloton nauru
särki Cyaniden korvia.

     ”Häipyisit jo!” Cyanide mutisi ja kömpi ylös jatkaakseen matkaa. ”Tietäisitpä vain, miten
paljon vihaan sinua. Ja minä olen täysin järjissäni.”

     ”Mikä typerys sinä oletkaan, Charlynne Winters. Vain typerykset piilottelevat koulun alla ja
sotkevat ihonsa neuloilla ja terillä. Katoaisit Matometsään.”


     ”Minun nimeni on Cyanide. Ja arvaa mitä? Ei minun tarvitse. Olen kadonnut jo tänne.”

     Paras asia tunneleissa oli se, ettei kukaan koskaan löytäisi Cyanidea sieltä. Se oli paikka,
johon kadottiin. Tärkeä seikka ottaen huomioon, millainen päivä hänellä oli takana.

                                                         *

     Pihalla ei ollut juuri ketään. Vain tuulenvire pyyhki soraisen polun yli hajanaisten naak-
kaparvien syöksähdellessä sinne tänne autiudessa. Vanha krokettimaila lojui vähän matkan
päässä lätäkön reunalla kyykkivästä tytöstä, jonka finninarpisilla kasvoilla helmeili hiki.
Silmäpakoiset verkkosukkahousut eivät kätkeneet lukuisia laastareita hänen säärissään,
kuraroiskeisten bootsien kärjet olivat pureutuneet soraan pikkulapsimaisen hymyn loistaes-
sa hänen halkeilleilla huulillaan.

     Cyanide painoi Coltreyn vertavaluvat kasvot uudestaan mutaisen lammikon pyörteisiin,
ja hänen silmistään säteili vioittunut ilo. Hänen tärisevät kätensä eivät hellittäneet otettaan
niskasta uhrin rimpuillessa avuttomana, lähes krokettimailan iskusta pökertyneenä. Toisesta
iskusta. Kolmannestakin. Basistin veri sekoittui hiekkaveteen. Hänen täydelliset vaaleat
hiuksensa olivat hiekkaisesta sadevedestä paakkuuntuneet, ja Coltrey yski ja pärski huohot-
taen rajusti.

     ”Mikä – aih – sinua oikein riivaa? Hei, lopeta! Senkin hullu ämmä!

     Hänen henkäisynsä olivat epätoivoisia. Kauhunhuudot hukkuivat jälleen rapakosta
pärskähtävään veteen.

     Cyanide nauroi kylmäsydämistä naurua.

     ”Sinun ei ehkä pitäisi painostaa minua sillä rahajutulla, se tekee minut stressaantuneek-
si”, hän hymähti kiskaistessaan Coltreyn viimein kuiville ja tähdätessä vielä nyrkkeilijän
iskun naamaan kostoksi kujan tapahtumista. Veren valuessa entisestään Cyanide antoi
viimein toisen kerätä shokkisen itsensä, kompuroida seisaalleen ja kaatua pariin kertaan.
Hän sylki punaista.

     ”En voi uskoa, että pidin sinusta joskus, Cy.”

     Cyanide naurahti heleästi.
     ”Voi, eikö äitisi opettanut sinua? Älä rakastu kriminaaleihin.”

     Coltrey ei katsonut taakseen juostessaan paikalta. Kuralammikkoon jäivät uimaan
kuolleet lehdet, kuin öljykanisteriin hukkuneet yöperhoset.

     Cyanide kuivasi kätensä kangasrihmoja roikkuviin shortseihinsa – oliko Wintersien tyttä-
ressä enää mitään ehjää? – ja poimi mailan rapakon vierestä. Pääovista asteli juuri ulos joku
opettaja. Nainen hyräili positiivisessa, täydellisen tietämättömyyden suomassa kuplassaan,
ja Cyaniden nähdessään hänen kasvoilleen puhkesi lämmin hymy.

    ”Päivää! Olethan tietoinen, että välitunti on jo ohi?”

     Cyanide vastasi hymyyn, mutta opettaja ei tiennyt, että Cyanide vain varasti lämmön
hänen kasvoiltaan.

    ”Päivää. Satuin vain löytämään tämmöisen mailan tuolta lojumasta ja ajattelin tehdä
palveluksen. Mihin se kuuluu toimittaa?”

                                                      *

     Kartano uinui tähtien alla, ja satoja metrejä lattioiden alapuolella Cyanide jatkoi kulku-
aan tunneleiden rikkumattomaan yöhön.

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 306
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
No hui! Ei mene Cyanidella kovin vahvasti. Tulee miettineeksi, oliko hän noin sekaisin jo aiemmin, vai aiheuttiko onnettomuus tuon kaiken? Samoin tuo Varga kiinnostaa. Hän ei siis taida olla sisäoppilaitoksen opiskelija?

Lissee...  ;)


zilah

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
zilah: Cyanide on ollut sekaisin siitä lähtien, kun hän Liverpoolissa eläessään sai "sähköiskun". (Mikä oli kyllä oikeasti jotain muuta, mutta siitä lisää myöhemmin...) Pian selviää myös se, miksi ja miten Varga on oikein Visteriakartanoon joutunut.  ;D


19.
H E R T T A K U N I N G A T A R


     Seuraavana päivänä Lune tiesi, ettei voisi lähteä metsään. Se oli ensimmäinen ajatus hänen päässään hänen avatessaan silmänsä.
Kiinnijääminen toista kertaa ei tulisi enää kuuloonkaan, ja Lune oli tehnyt virheen kieltäytyessään kuuntelemasta Terrania ja Athenaa. Lisäksi Varýshin uhmaaminen oli vähitellen alkanut tuntumaan samalta kuin Demainen uhmaaminen, vaikka kyse olikin vain
totuuden selvittämisestä, ja vaikka mies itse oli haihtunut ilmaan.

     Varýsh ei ollut ainoa, joka oli kadonnut. Myöskään Varga ei ilmaantunut koko seuraavana viikkona oppitunneille. Drange oli lopulta kyllästynyt kyselemään hänen peräänsä, sillä kukaan muu kuin Lunen porukka ei tuntunut nähneen häntä sitten ensimmäisen päivän.

     ”Sanokaa minun sanoneen, Varga ja Varýsh ovat samassa paikassa”, Aiden sanoi eräänä päivänä yhteiskuntaopinkokeen alussa. ”Jotain on tekeillä, ja he ovat tapahtumien keskipisteessä.”

     ”Varga Wolfheart… siinä vasta merkillinen tyyppi”, Athena huokaisi ja pudisteli itsekseen päätään.

     ”Varga Vintergan, mikäli Winston Bartholomevin puheisiin on luottamista”, Lune muistutti. ”Ja pimeyden palvelijat, joilta Varga hänen mukaansa piilottelee… keitäköhän he mahtavat olla?”

      Terran naurahti matalasti.
     ”Tämä kartano on täysi hullujenhuone, voi olla kuka tahansa.”

     ”Totta”, Lune myönsi. ”Mutta minun ykkösveikkaukseni on Parthes.”

     He vaikenivat, sillä tunti alkoi. Yhteiskuntaoppiin oli vihdoin saatu sijainen Daryaweshin tilalle – hän oli edelleen sairaslomalla, eikä kukaan pahemmin itkenyt hänen peräänsä.

     ”Minun nimeni on Silas O´Connell”, sijainen esittäytyi seistessään luokan edessä kädet selän takana. ”Mutta teidän ei tarvitse puhutella minua sukunimelläni. Pelkkä Silas riittää.”

     ”Kivaa vaihtelua”, Athena kuiskasi Lunelle.

     ”Olen täällä sijaistamassa herra Daryaweshia.” Silas vilkuili oppilaita kevyesti hymyillen.
”Onko hän mukavakin opettaja?”

      Kaikki mumisivat kieltävästi, ja Silas nauroi.

     ”No, hän ei varmastikaan ole yhtä mukava kuin minä”, hän vitsaili lämpimät silmät säteillen. ”Satun nimittäin olemaan pienkonelentäjä, eikä kitaransoittokaan ole vierasta.”

     Fenris nojautui eteenpäin tuolissaan ja töllötti innostuneena miehen räjähtänyttä tukkaa ja lentäjäntakkia.

     ”Olet mahtava jo valmiiksi, sano että jäät pitkäksi aikaa.”

     Silas hymyili hiljaa ja näytti otetulta.
     ”Kiitos, Mercury. Saatan jäädä jopa loppuvuodeksi. Saanko kysyä, onko sinulla siinä leivänpaahdin?”

      ”Anteeksi, anteeksi kovasti, herra O´Con- siis Silas. Ethän takavarikoi sitä, ole kiltti?”
 
     ”No, jos laitat sen pois kokeen ajaksi.” Silas näytti enemmän huvittuneelta kuin vihaiselta. Kullanruskea leipäviipale pongahti paahtimesta samalla hetkellä, ja Fenris virnisti hermostuneesti ja kiskaisi töpselin irti luokan ainoasta pistorasiasta.

     Kun kello soi haastavan kokeen jälkeen, eräs tarkoin valikoitu oppilaiden ryhmä teki Silaksen hienovaraisen vihjeen perusteella rynnäkön keittiön ikkunalle, mihin omenapiirakoita oli nostettu jäähtymään. Kaikkien muidenkin häivyttyä Silas pyysi pientä joukkoa oppilaita jäämään. Siihen lukeutuivat Lune, Terran, Athena ja Aiden.

     ”Jos ette ole kamalan kiireisiä, jäisittekö hetkeksi? Haluaisin puhua kanssanne.”

      Silaksen ääni kuulosti vakavalta, ja hänen sanansa saivat Lunen jähmettymään penkillään. Ehkä joku puhuisi vihdoin siitä, mitä kartanolla oikein tapahtui. Lune tunki tavaransa kiireesti reppuun.

     ”Tuon viestiä rehtoriltanne Varýshrain Wineartylta”, Silas aloitti. ”Hän on juuri nyt hyvin kiireinen. Mutta hän haluaa teidän tietävän, että aikoo selittää kaiken pian. Hän sanoo, että asiat ovat todella huonolla tolalla. Siinä kaikki.”

     ”Vai että sillä tavalla.” Aiden pudisteli toivottomana päätään. ”Uskomaton jätkä.”

     ”Etkö sinä tippaakaan ihmettele hänen sanojaan?” Lune kysäisi Silakselta hätkähdyksestä toivuttuaan.

     Mies mutristi suupieliään.
     ”En oikeastaan. Olen Varýshin tuttuna tottunut moiseen.” Silas hengähti äkkiä ja näytti muistaneen jotain. ”Ai niin, vielä yksi asia.”

     ”Mitä?” Athena kysyi kärsimättömänä.

     Silas kääntyi Luneen päin vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan.

     ”Varýsh käski ilmoittaa, että sinä olet kotiarestissa. Et saa poistua kartanon puutarhan ulkopuolelle, et Matometsään, Bonfire Heathsiin tai mihinkään muuallekaan, et tänään etkä varsinkaan kahdennestakymmenestäviidennestä päivästä alkaen. Jos rikot pyyntöä, jäät luokallesi.”

     Lune oli niin hämmentynyt ja vihainen, ettei saanut sanaa suustaan.
     Lokakuun kahdeskymmenesviides oli hänen syntymäpäivänsä.

*

     Lunen 16-vuotispäivä koitti viikon kuluttua. Tiistai oli pimeä, eikä Lune muutenkaan ollut juuri odottanut päivää, mutta aurinko syttyi hänen kylkiluidensa lomaan hänen löytäessään postilaatikosta kortin Demainelta. Sen oheessa oli rapisevaan paperiin kääritty pehmeä paketti.

     Lune arvasi jo mitä sen sisällä oli, sillä tavallisesti jokaisena juhlapäivänä Demaine lahjoitti hänelle joitain uutuusvaatteitaan. Mukana oli usein myös sellaisia, joita hänen kauppaketjunsa liikkeissä ei myyty. Lune arvosti ideaa, vaikkei välittänytkään paljoa muodista
tai siitä, mihin pukeutui. Oli miellyttävää saada silloin tällöin jotain uutta, varsinkin kun suurin osa hänen vaatteistaan oli enemmän tai vähemmän kuluneita ja vuosikausia muuttolaatikoissa muhineita, koska Lunella ei ollut ollut motivaatiota siirtää niitä joka muuttokerran
jälkeen uuteen vaatekaappin, kun hän tiesi ettei kuitenkaan jäisi taloon. Eivät he koskaan jääneet.

     Vaatteiden sisällä tuntui jotain raskaampaa. Lunen kiinnostus heräsi. Hän veti esiin ohuen nyörin varassa riippuvan himmeästi kiiltävän harmaan lieriön. Se oli luoti, pieni ja yllättävän raskas.  Mukana tuli lyhyt viestilappunen.

    Hei Lune,

hyvää syntymäpäivää! Toivottavasti pidät lahjoistasi. Ne eivät ole kummoisia, säästelen parhaita jouluksi.

     Tämä luoti kuului aikanaan Dewinille. Se on ollut kadoksissa vuosikaudet, mutta löysin sen eilen patterin välistä. Ehkä siitä on sinulle rohkeuden antajaksi, vaikka en usko, että sinulta sitä puuttuu.

                                                                                                                                                   
                                   

     Lune ei halunnut kuvitellakaan, minkä vuoksi Demaine antoi hänelle luodin syntymäpäivälahjaksi. Ehkä se oli vain hänen ylisuojelevaisuuttaan, tai kenties lahja tosiaan oli pelkkä perintö Dewin-sedältä. Se oli omituista; Lune tiesi hänestä vielä vähemmän kuin vanhemmistaan, mutta nyt hänellä oli jotain Dewinille kuulunutta.

     Lune pujotti luotikorun kaulaansa ja heitti harteilleen vanhan ruskean, aavistuksen bensiiniltä haiskahtavan nahkatakkinsa, joka oli roikkunut pitkään lokerossa. Olo kohentui äkkiä titaanisempaan suuntaan, ja Lunen teki mieli sytyttää pieni tuli sormenpäilleen. Hän
kuitenkin hillitsi houkutuksen. Taito ei ollut vielä hallussa. Se oli arvaamaton – tulen kesyttäminen veisi aikaa. Sitä paitsi hän käveli parhaillaan keskellä ihmisiä, joilla ei ollut aavistustakaan valosta, joka asui sen yksinäiseltä näyttävän, harhaisen tytön luissa.

     Ja vielä vähemmän heillä oli aavistusta pimeydestä valon alla, vaanimassa kytevän nuotion hiilissä ja odottelemassa liekkien sammumista.

     Terran, Athena ja Aiden ilmestyivät kulman takaa hänen ympärilleen. Shuriken hyöri Terranin jaloissa ja syöksyi nuuhkimaan Lunen farkunlahkeita.

     ”Hei, Lune! Tännehän sinä katosit”, Terran huikkasi ja löi häntä tuttavallisesti selkään.

     ”Älä ole niin kovakourainen, Terran!” Athena nuhteli.

     Aiden puristi sylissään vinoa pinoa sanomalehtiä. Hän kurkisti sen takaa, havaitsi Lunen uuden korun ja virnisti.

     ”Kiva ammus, kehen aiot käyttää sen?”

     ”Se on muistoesine. Entä mitä sinä oikein aiot kaikilla noilla sanomalehdillä?” Lune silmäili paperivuorta alhaalta ylös.

    ”Siivooja Frangie pitää sanaristikoista. Saan vastineeksi herkullisia tölkkihernekeittoja.”

     Athena ja Terran nyrpistivät nenäänsä ja huudahtivat kuorossa:
     ”YÄK!”

     Athena katsoi äkkiä tarkasti Lunen kasvoja ja analysoi varjoa iloisen naamion takana.

     ”Älä yritä huijata minua hymylläsi. Sinulla on taas ollut ongelmia todellisuuden kanssa, eikö olekin? Tiedätkö, alan vähän huolestua. Ensin kerroit uniongelmistasi, painajaisista, sitten harhoista ja hallusinaatioista, jopa äänien kuulemisesta…”

     ”Ei, Athena, tällä kertaa se ei ole mitään sellaista”, Lune kiiruhti sanomaan ja mietti, kuinka happamalta oli mahtanut näyttää.

     ”Ai.” Athena hätkähti. ”Mitä sitten? Äläkä väitä olevasi okei.”

      Lune pakotti väkinäisyyden pois hymystään; millainen ihminen inhosi omia synttäreitään niin paljon? Vastaus, jota hän ei myöntä-nyt, oli helppo. Sellainen ihminen joka tajusi juuri, että oli kulunut viisitoista ja puoli vuotta siitä, kun hän oli viimeksi saanut olla vanhempiensa kanssa. Hänellä oli kyllä rakastava perhe, mutta se ei hälventänyt ikuisesti sydämessä soivaa mysteeriä. Mikseivät oikeat vanhemmat olleet vieläkään palanneet kotiin?

      ”Minulla on tänään synttärit”, Lune tunnusti vastentahtoisesti.

     Terran aukoi suutaan epäuskoisena.

      ”Lasketko leikkiä? Minulla on huomenna ja Athenalla ylihuomenna!”

     Aiden vilkuili heitä kaikkia ennen kuin puhui.

     ”Haluatteko kuulla salaisuuden? Minulla on synttärit heti ylihuomisen jälkeen.”

     ”Okei, tässä on pakko olla jotain mätää.” Terran nauroi. ”Ei me kaikki mitenkään voida olla synnytty peräkkäisinä päivinä, ja olla vielä kaiken lisäksi parhaita ystäviä? Ei sellaista tapahdu sattumalta. Tässä on nyt jotakin mitä me ei tajuta.”

     ”Kuten mitä?” Lune kysyi virnistäen. ”Jotain, hm, mystistä? Ehkä kohtalo tai muu ylempi taho?

     ”Sulje suusi. Kohtalo on yhtä totta kuin myyttiset otukset.”

     Athena loi Terraniin epäuskoisen silmäyksen, ja hän huomasi virheensä.

     ”Yhtä totta kuin joulupukki”, Terran korjasi. 

     ”Niin”, Aiden korotti ääntään, ”enoni sanoi aina: et löydä hylättyä, ehjää venettä rannalta sinua odottelemassa. Sinun täytyy rakentaa itse omasi.” Hän hymyili ja röyhisti rintaansa selvästi hyvin ylpeänä sanoista. ”Minä tästä lähdenkin viemään nämä Frangielle. Tarvitsetteko te jotain? Hänellä on yleensä kelpo diilejä tähän aikaan viikosta.”

     ”Ei kiitos”, Lune sanoi. ”Pidä sinä hernekeittosi.”

     ”Huomenna on siis se opettajien vapaapäivä, eikö niin?” Terran tiedusteli myöhemmin iltapäivällä viimeisen oppitunnin päätyttyä, kun hän ja Terran saapuivat biologian tunnilta ja kohtasivat Lunen ja Aidenin historianluokan edessä, ja suuntasivat yhdessä salonkiin
aikomuksenaan hoitaa läksyt pois alta. ”Ei haittaa, vaikka valvoisi tänään myöhään?”

     ”Joo, ei oppitunteja”, Lune sanoi ja riemuitsi sisäisesti.

     ”Selvä, sittenhän se onnistuu… tai siis, ei mitään”, Terran korjasi kiireesti ja vilkaisi Athenaa, jonka ilme kirkastui saman tien.

     ”Anteeksi?” Lune kysyi vähän ulkona.

     ”Öh, tuota…” Terran näytti kiusaantuneelta, ja hetken ajan hän mietti päänsä puhki jotain. ”Minusta sinun kannattaisi mennä tapaamaan Clodiaa. Meadowia siis, puutarhuria.”

     Lune tajusi jo, ettei ymmärtänyt pätkääkään mistä oli kyse, mutta hyväksyi asian.

    ”Miksi?” hän kysyi ja vilkuili hämmentyneenä ystäviään. ”Athena sanoi, että hän on hullu vanha haahka. Ettekä te halunneet minun menevän metsään. Sitä paitsi te kuulitte, mitä Silas sanoi, minä olen arestissa. Syntymäpäivänäni, ilman syytä. Kiitos vaan paljon,
Varýsh.”

    ”Sinähän kaipasit vastauksia?”

    ”Emmekö me kaikki?”

     ”Joo, mutta ei puutarhuri niin pahalta vaikuta, oikeasti. Kuka tietää, jospa hän lipsauttaisi vahingossa jotain? Eikä sinun tarvitse poiketa polulta, hänen tönönsä on sen päässä.”

     ”Okei”, Lune sanoi alkaen jo lämmetä ajatukselle, ”ehkä minun pitäisi rikkoa Varýshin pyyntöä ja käydä pikku visiitillä. Lähdettekö mukaan?”

     Terran ja Athena vilkaisivat vaivaantuneina toisiaan.

     ”Öh... me taidetaan jäädä tänne. Parempi jos sinne ei tunge liikaa väkeä. Se olisi outoa.” Terran naurahti hermostuneesti.

     ”Selvä”, Lune aloitti hitaasti ja vilkaisi sitten Aidenia, joka ei ollut sanonut mitään. ”Entä sinä? Onko sinullakin yhtäkkiä jotain hämäräperäisiä kiireitä?”

     ”Ei nyt oikeastaan… paitsi että pitäisi tehdä vähän mopojuttuja. Siitä taisi irrota jotakin matkalla tänne. Ja niin, se yksi kirjoitelmakin on ollut myöhässä jo varmaan kaksi kuukautta.”

     ”Olkoon sitten”, Lune tokaisi. Pärjäisi hän vallan mainiosti yksinkin.

     ”Odota!” Aiden näytti painivan syvän epätoivon partaalla. ”Sinun on pakko pelastaa minut. Bates on varmaan alkanut jo suunnittelemaan murhaani. En ole saanut kirjoitettua ensimmäistä sivuakaan, lauseen vasta! Mikä saa äikänopet kuvittelemaan, että kaikki oppilaat ovat jotain Shakespeareja?”

     Lune risti turhautuneena kätensä.

     ”Mikä saa sinut ajattelemaan, että minä kykenisin auttamaan? Tosin…” Ovela ilme levisi hänen kasvoilleen. ”Jos lupaat tehdä minun uskonnonläksyni, voin mahdollisesti vilkaista sitä lausettasi myöhemmin.”

     ”Sovittu. Jumalan kiitos.”

     Lune ei täysin luottanut Aideniin, mutta nyökkäsi verkkaisesti.
     ”No, nähdään sitten myöhemmin.”

     ”Joo, nähdään.” Terran hymyili. ”Katsokin, ettet mene yhtään syvemmälle metsään kuin on tarpeen.”

     ”Äläkä syö mitään, mitä se nainen tarjoaa”, Athena sanoi. ”Täällä on kivempiäkin tapoja kärsiä kuin ruokamyrkytys.”

     Kääntyessään takaisin ulos vievään suuntaan Lune tunsi tietynlaista syyllisyyttä opiskelun takia, vaikka ei oikeastaan jaksanut huolehtia suuremmin. Hänellähän oli koko ilta ja seuraava päivä aikaa. Ja sehän oli vain pari esseetä, ranskan testi ja kasa tehtäviä – sekä nyt myös Aidenin kirjoitelma – vastaan tärkeät lisätiedot kaikesta mitä oli tekeillä. Mitä se sitten ikinä olikin. Sitä paitsi hänellä oli tunne, että Meadow saattaisi muistaa jotakin hänen vanhemmistaan. Nainen oli yli viidenkymmenen, ja Lunen kuuleman mukaan työskennellyt kartanolla kuusitoistavuotiaasta saakka. Hän saattoi olla hyvällä tuurilla nähnyt Lunen vanhemmat heidän lukiovuosillaan. Demaine oli kertonut Ryanin ja Daphnenkin opiskelleen Visteriassa.

     Ohittaessaan kartanon vanhimman lokerikkorivistön Lune seisahtui kesken matkansa. Hän yllättyi itsekin ja kääntyi katsomaan oikealla puolellaan olevaa lokeroa. Numero 100, rivinsä viimeinen. Iäkäs yhdistelmälukko jaksoi yhä pitää pintansa, vaikka metalliovi oli
kolhuinen ja naarmuuntunut. Se oli Salainen Lokero, keittiön salakäytävän, viinikellarin ja ullakon mukaan lukeutuva oppilaiden pyhä kohde. Kukaan ei tiennyt lokeron koodia, eikä siitä hyötyä olisi ollutkaan, sillä jumittuneen lukonvanhuksen numerot eivät olleet suostuneet pyörimään enää vuosiin. Huhujen mukaan lokerossa lojuivat jonkun rikkaan entisen oppilaan arvotavarat, mutta Lune ei siihen teoriaan uskonut. Luultavasti oven takana oli pelkkiä villejä arvauksia ja tyhjiä toiveita – samanlaisia tyhjiä toiveita, joita Lune oli itse vaalinut koko ikänsä.

     Nyt oven takaa lokeron uumenista kuului heikkoa kohinaa.

     Ääniä. Taas. Pitikö sen aina tapahtua uudestaan ja uudestaan? Lune lähti marssimaan pois lokeron luota sadatellen mielessään sitä, että oli taas hairahtanut siihen, miltä oli jo yksitoista vuotta yrittänyt sulkea korvansa.

     Hän oli viiden, kun se alkoi. Valkeaan makuuhuoneeseen paistoi aurinko. Lune painoi Demainen herätyskelloa korvalleen, kuuli viisareiden rasahtelun, rämpytti sammutusnappia ylös alas, ja jousien ja koneiston metallisten kilahdusten ja särähdysten välissä kantautui ikuisuuden humina. Lune oli nimittänyt sitä ajan ääneksi. Hän oli myöhemmin kuunnellut muitakin esineitä, tosin useimmite vahingossa. Äidin vanhojen tähtitieteilijän muistikirjojen sivujen havina oli muistuttanut etäisiä kuiskauksia vanhan työhuoneen hämärissä. Kerran Lune oli vahingossa kuullut olohuoneen kirjahyllyn hurjasta näkinkengästä tuntemattoman meren mainingit, laivakellon kalahtelun kallioita huuhtelevassa sateessa. Kaikuja, simpukan mutkiin vangiksi jääneitä muinaisia ääniä. Lune oli uskonut puhetta. Mutta kertoessaan sattumuksista Demainelle hän ei ollut koskaan maininnut laivakellosta.

     Sitten oli se lankapuhelin.

     Siitä lähti joskus hiljaista ääntä, varsinkin auringon laskettua. Lune oli kuullut sen viime kesänäkin, siitä punaisesta puhelimesta joka kökötti eteisen pöydällä peilin alla, koska Demaine oli halunnut tuoda sen mukanaan Lontooseen.
 
     Se oli aina vaimeaa piippailua. Numerolevyn naksahtelua, jonka Lune oli kerran nokkelana kymmenvuotiaana muuntanut numeroksi. 12188. Kummallinen numero, johon kukaan ei koskaan vastannut ennen keskiyötä. Silloinkaan ei voinut kuulla muuta kuin suurten aaltojen murtumisen rantaan, sirkkojen siritystä tai outojen lintujen laulua jostain hyvin kaukaa.

     ”Minne sinä kuvittelet olevasi menossa, Sharrock?”

     Lune hivutti kätensä ulko-oven kahvalta ja vilkaisi taakseen. Silas marssi häntä kohti pudistellen pettyneen näköisenä päätään.

     ”Olen matkalla tapaamaan puutarhuria.”

     ”Et todellakaan ole.” Silas pysähtyi Lunen eteen. ”Olen pahoillani, mutta kuulit mitä sanoin. Olet arestissa –”

     ”Mutta en ole edes tehnyt mitään! En tajua mikä ihmeen syy tälle koko arestille edes on. Haluaisitko kenties selventää?”

     Silas ei vastannut.

     ”Sinun ei pitäisi kuljeksia”, hän sanoi vaimeaan sävyyn. Alakuloisuus oli korvannut hymyn sinä päivänä.

     ”Varýshin ei tarvitse saada tietää”, Lune painosti. ”Tämä on tärkeää… Meadow kutsui minut.” Se oli valhe, mutta eihän Silas sitä tiennyt.

     Silas huokaisi raskaasti.

     ”Hyvä on. Kolmekymmentäviisi minuuttia ja suoraan takaisin kartanolle. Onko selvä?”

     ”Kiitos”, Lune henkäisi ja ryntäsi ulos. Hän kiihdytti edelleen askeleitaan saapuessaan Matometsän portille, sillä hänet oli vallannut suunnaton halu saada edes jotain selville vanhemmistaan. Lune kiiruhti kohti ruusunväristä hehkua takkuisten oksien rakosista
siivilöityvässä taivaanrannassa.

     Puutarhurin pieni ja neliskanttinen talo pönötti keskellä kuivettuneiden korsien peittämää aukiota. Keltalehtiset, mustaoksaiset koivut katselivat vaiti, kun Lune kietoi takkiaan tiukemmin ympärilleen ja lähestyi tuntematonta reviiriä. Talo näytti surulliselta, metsään
eksyneeltä lapselta. Seiniä peittävät halkeilleet mineriitit näyttivät kiinnittyvän paikoilleen viimeisillä voimillaan, säänrapistama huopakatto oli sammalen ja heinän paratiisia; se talo halusi varistaa mineriittinsä kuin kuivat lehdet katon läpi kasvavan puun oksilta, ja verhoutua luontoon. Vinosta savupiipusta tuprahteli kotoisasti savupilviä kohti hopeankylmää syystaivasta. Lune puristi taskussaan olevaa rypistynyttä origamia ja koputti harmaantuneeseen oveen. Sen avasi lähes heti nainen, joka oli aavistuksen pulska pitkässä, vanhanaikaisessa hameessaan, ja ilmavat tummanpunaiset kiharat ryöppysivät ruudullisen huivin alta. Lune loihti rennon ilmeen kasvoilleen.

     ”Hei, hm, olisiko teillä ihan hetki aikaa? Haluaisin jutella kanssanne, jos se vain sopii.”

     ”Mitä asiasi koskee?” Meadow näytti epäluuloiselta ja piti ovea raollaan. Hän vaikutti muistavan Lunen siltä päivältä, kun he olivat jääneet kiinni opettajien kokouksen salakuuntelusta. Nyt oli edettävä varovasti.

     ”Haluaisin puhua vanhemmistani. Sinä kai olet ollut täällä töissä silloin kun he kävivät
lukiota?”

     Kaikki mitä Lune tiesi vanhemmistaan oli Demainen kertomia harvoja asioita, kuten se että hänen äitinsä oli ollut tähtitieteilijä, ja isä oli kierrelyt arkkitehtinä ympäri maailmaa ja suunnitellut ostoskeskuksia ja virastotaloja, kaikenlaisia isoja rakennuksia. Nyt yksi
mahdollinen vastaustenhaltija seisoi hänen edessään, eikä Lune malttanut odottaa.

     ”Oletko sinä Stormlaithien tytär?” Meadow tiedusteli. Hän oli tullut lähemmäs kynnystä ja katseli Lunea otsa rypyssä. Pyöreät, äidilliset kasvonsa olivat sievät, mutta likaiset vaatteet kertoivat puutarhassa myllertämisestä ja kasvojen satunnaiset rypyt siitä, että
vuosien ote kiertyi hänen ympärillään yhä tiukemmalle. Hän oli ehkä puutarhasta huolehtiessaan unohtanut huolehtia itsestään. Puutarhurin tuijottaessa Lunea hänen silmäkulmiinsa kihosi kyyneliä. ”Kharmeline?” Meadow kuiskasi.

     ”Lune. Se on nimeni. Liikenisikö sinulta hetkinen?”

     Meadow antautui. Hän leväytti oven selälleen ja siirtyi sivummalle. Kynnyksen yli astuessaan Lunen päälle tulvahti sekoitus yrttien, kuivan puun ja kardemumman tuoksua. Sekä ilmiselvä kurkkupiirakan häive, kuten Lune oli pelännytkin. Eteinen avautui suoraan
keittiöön, jonka lattian keskeltä kohoava puunrunko lävisti katon.

     ”Ottaisitko jotain juotavaa?” Meadow tiedusteli ohjatessaan hänet peremmälle. Talossa oli pimeää ja hyistä. ”Minä muistan sen katoamisen kuin eilisen, olin silloin puutarhaapulaisena. Sateenkasteleman lehden etusivulla siitä kerrottiin kissankokoisin kirjaimin.
Oletko nähnyt tätä pariskuntaa? Kadonnut maan päältä. Mystinen sattumus, jota viranomaisetkaan eivät koskaan saaneet selvitettyä.”

     Lune istui pienen keittiön pöydän ääreen. Hänen kätensä värisivät huomaamattomasti.

     ”Minä otin juuri kurkkupiiraan paistumasta”, Meadow ilmoitti hyväntuulisesti. ”Jos jaksat odottaa ihan hetken, niin se jäähtyy.” Hän napsautti valon pöydän yllä roikkuvaan paljaaseen hehkulamppuun; se välkkyi hurjasti.

     ”Täällä tuntuu olevan aika paljon ongelmia sähkön kanssa”, Lune totesi lähinnä rikkoakseen hiljaisuuden.

     ”Niin, no, tämä kartano nyt on vähän sellainen kuin on”, Meadow mutisi. ”Heikko virta, huonot johdot...” Hän penkoi vinksottavaa kaappia ja kaivoi esiin lasipullon, jonka pamautti pöydälle Lunen eteen. ”Piiras taitaa olla jo sopivasti jäähtynyt – voimme käydä syömään ja puhua.” Hän ojensi Lunelle lasin ja kaatoi sen ääriään myöten täyteen räikeänkirkasta tomaattimehua. Lune yritti olla näyttämättä liian epätoivoiselta, kun lasin viereen ilmestyi kohta lautanen ja monta vihertävänkeltaista, höyryävää lohkaretta. Hän hymyili kuin olisi ollut innoissaan, ja maistoi urheasti meinaten saman tien yökätä. Lune siemaisi nopeasti mehuaan, mutta sen maku sai hänet vain kakomaan entistä enemmän.

     ”Voi ei, olisikohan se kaivannut hieman sokeria?” Meadow kysyi onnettoman näköisenä ja väläytti hermostuneen hymyn.

     ”Se oli oikein maukasta, taisin vain saada siemenen kurkkuuni”, Lune mumisi yskän läpi. Meadow näytti edelleen pahoittelevalta, joten Lune lusikoi lisää piirasta ja Meadowkin istui maistelemaan omaansa.

     ”Oivallista! Paljon parempaa kuin yrittämäni salaatti. Sadossa on tänä vuonna jotain vikaa.” Meadow rypisti kulmiaan. ”Kitkerää. Nahistunutta. Kitukasvuista. Jokin synkkä on riivannut kaikkea elävää jo vuosia. Minusta tuntuu, että se on pahenemassa.”

     Lune vilkaisi puutarhuria paikaltaan ja hymähti myöntävästi, vaikkei ymmärtänytkään.
     ”Mitä tarkoitat?”

      "Kokonaisia maissipeltoja on mädäntynyt. Ei kelpaa kuin variksille – ja kaikenmoiset harakat, naakat, ja korpit ovat lisääntyneet ja pikkulinnut sitä vastoin tuntuvat vaimenneen. Entä oletko kuullut kärpäsistä? Loisista?” Meadowia näytti inhottavan, ja hän katsoi Lunea silmät valtavina. ”Toukat. Ne näivertävät puiden lehdet ja kaiken vihreän, kietovat oksat tukahduttavaan seittiin. Pihlajan-marjatkin ovat tänä vuonna mustia. Jotain hirveää on tapahtumassa tälle maailmalle. Pimeys leviää kuin synkkä jää läpi ulottuvuuk-sien.”

     ”Erikoista tosiaan”, Lune mumisi. Hänen selkäpiitään karmi, ja hän halusi kovasti kääntää puheenaiheen takaisin vanhempiinsa. Meadow katseli häntä kiinnostuneesti ja näytti vihdoin muistavan, miksi he olivat siinä.

     ”No. Vanhempasi siis katosivat.”

     Se oli toteamus, ei kysymys, joten Lune oli vaiti ja keskittyi piiraan nielemiseen.

     ”Missä olet asunut kaikki nämä vuodet?”

     ”Olemme muuttaneet usein, mutta asun nyt serkkuni Trayn ja tätini Demaine Sharrockin luona.”

     ”Demaine Sharrock?”
     ”Hän on muotisuunnittelija ja omistaa DS-vaatekauppaketjun. Tiedäthän, hänen nimikirjaimensa. Yksi liikkeistä sijaitsee täällä Lontoossa Charing Cross Roadilla. Hän työskentelee siellä myyjänä, sekä ompelee ja suunnittelee mallistoja tiiminsä kanssa.”

     Meadow näytti edelleen ihmettelevältä.
     ”Mutta eikös DS mennyt konkurssiin?”

     Lune nosti katseensa piiraastaan ja katsoi puutarhuria pitkään.
     ”Mistä sinä oikein puhut? Tuo ei ole totta.”

     ”Pahoitteluni, sen täytyi olla väärää informaatiota. En edes muista enää, mistä moista kuulin.” Meadow naurahti hajamielisesti ja kaatoi lasinsa ääriään myöten täyteen. ”Sinä arvatenkin tiedät itse parhaiten, mikä asianlaita on.”

     ”Demaine olisi kyllä maininnut minulle, jos jokin olisi pielessä taloudellisesti”, Lune sanoi hitaasti, eikä antanut pahojen aavistusten päästä käsiksi aivoihinsa. ”Kertoisitko nyt vanhemmistani?”

     Meadowin katseen harhaillessa ikkuna-laudan yrtti-istutusten yli metsään Lunen onnistui sujauttaa yksi koskematon kurkkupiiras-siivu takaisin vuokaan.
 
     ”Kuten sanoin, olin niihin aikoihin puutarha-apulaisena. Kartanon silloinen puutarhuri oli koulun perustajan sir Rodriquezin tyttärentytär, lady Astel. Joskus olin myös opettajien sijaisina tai harjoittelijana. Kerran pidin tuntia vanhempiesi luokalle. Muistikuvieni mukaan he olivat molemmat hyvin kyvykkäitä opiskelijita. Ryan oli hiljaisempi ja piirteli mieluummin vihkoonsa kuin vastaili kysymyksiin. Äitisi taas, hän oli täydellinen vastakohta. Daphne oli erittäin innokas oppimaan lisää, eikä hän piilotellut tietämystään, vaan esitti usein hyvin syvällisiä kysymyksiä.” Meadow hörppäsi mehua ja Lune pakottautui tekemään samoin. ”Lisäksi Daphne pyrki aina kertomaan oman näkökantansa asioihin, toisinaan jopa siihen pisteeseen asti, että hänen innokkuutensa ärsytti muita oppilaita.”

     Lune ei mahtanut sille mitään, mutta hänen mieleensä tunki väkisinkin kuva Guineveresta. Mitä ikinä tapahtuikin, niin hän onnistui aina jollakin konstilla kääntämään huomion itseensä. Mutta hän ei taatusti ollut millään tavalla samanlainen kuin Daphne. Hänen äitinsä
kiinnostus oli johtunut puhtaasta halusta tietää lisää ja jakaa omaa tietämystään, ei siitä, että hän olisi epätoivoisin keinoin janonnut huomiota.

     ”Mitä muuta tiedät?”

     ”En paljoa, Lune, en paljoa”, Meadow vastasi. ”Olen pahoillani. Kuten tiedät, en ollut virallinen opettaja. Olin vain puutarhuri, joka silloin tällöin sattui näkemään jotakin.”

     Lune tunsi pettyneen hätkähdyksen nousevan mahastaan.

     ”Minä ymmärrän”, hän sanoi ja laski juomalasinsa pöydälle. ”Asetin itselleni liikaa odotuksia. Kuvittelin, että tietäisit kaikenlaista.”

     ”En ollut koskaan kovin lähellä heitä.” Meadow huokaisi hiljaa. ”Anteeksi, Lune. Minä tiedän miltä sinusta tuntuu.”

     Etkä tiedä, Lune ajatteli katkerana. Sinulla ei ole aavistustakaan.

     ”Daphne ja Ryan olivat valovoimaisia ihmisiä”, Meadow sanoi haikeasti. ”Minulle tulee aina niin surullinen olo kun muistelen heitä. Kadonneet. Taivas tietää, mitä heille on tapahtunut...” Meadow värähti. ”Sanotaan, että sinä päivänä lähitienoon jokainen televisio
meni päälle ja alkoi näyttää lumisadetta. Ihmiset saivat puhelinsoittoja ei mistään, valot pimenivät Bristolin kaupungin ikkunoista.”

     Kammottava palellus levisi Lunen luissa.
     ”Minä en tiennyt tuosta. Kukaan ei koskaan kertonut minulle.”

     ”Siksi, koska asiasta ei todellakaan mainittu uutisessa!” Meadow puuskahti. ”Leikkasivat yksityiskohdan pois. Mutta siinä on kaikki mitä tiedän, Lune.”

     Lune yritti kaikin voimin pidellä kiinni pakenevasta toiveikkuudestaan.
     ”Ehkäpä tunnet jonkun, joka oli vanhempieni ystäviä? Hyvänpäiväntuttuja?”

     Meadow pudisti päätään.
     ”Olen jo vanha, Lune. Muistot alkavat haalistua, vaikka niiden toivoisi kestävän ikuisesti. Jotkut hetket säilyvät kirkkaina vuosikymmenet, mutta niitä ei voi itse valikoida.”

     ”Et sinä ole vanha”, Lune huomautti. ”Olet… viidenkymmenen? Mutta ajattelet kuin kahdeksankymppinen.”

     Lune ei olisi halunnut puhua niin syyttävästi, ei surusilmäiselle, herttaiselle puutarhurille, mutta pettymyksen polte keuhkoissa oli kuin nokkosia.

     ”Sieluni on aina ollut kehoani vanhempi.  Olen oikeasti pahoillani, Lune. Kerroin kaiken minkä pystyn.”

     ”Ei se mitään, annoit enemmän tietoa kuin kukaan tähän mennessä”, Lune sanoi ja hymyili, mutta yritys jäi valjuksi. ”Minun täytyy vain odottaa.  Siihen saakka, että he palaavat ja sitten kysellä heiltä itseltään.”

     Lune ei edes huomannut, mutta Meadowin ilme oli muuttunut sääliväksi. Hän jatkoi:

     ”Ehkei siihen ole enää kauaa. Olen odottanut koko elämäni. Olen varma, että pian he saapuvat…”   

     Meadow pudisteli hienoisesti päätään.

     ”Kuuntele, en haluaisi sammuttaa toivonkipinääsi, mutta minun on kerrottava totuus. On hyvin epätodennäköistä, että Daphne ja Ryan ovat vielä elossa. He olivat kunnon ihmisiä, he olisivat jo palanneet luoksesi, ellei jokin väistämätön olisi viivyttänyt heitä. Ja jos käy niin suuri onni, että joskus löydät heidät, sinun täytyy varautua siihen etteivät he ehkä tunnista sinua kaikkien näiden vuosien jälkeen. Lune, ihmiset muuttuvat ajan saatossa, ja voi olla, etteivät he olekaan sellaisia kuin olet kuvitellut. Tiedän, ettei tätä ole helppo hyväksyä, mutta päästäksesi elämässäsi eteenpäin sinun täytyy ymmärtää se etteivät he välttämättä palaa.”

     Pöydällä ollut lasi oli kaatunut kilahtaen, ja tomaattimehulammikko valui joka puolelle kastellen pölyisen liinan. Lunesta tuntui, että se olisi voinut olla hänestä tullutta verta. Hän oli noussut seisomaan, ja pöydän reuna puristui lujasti hänen sormiensa väliin. Rapistuva,
pimeä tönö tuntui äkkiä liian ahtaalta kahdelle ihmiselle.

     Toinen helähdys ja poksahdus. Hehkulamppu oli räjähtänyt. Meadow tuijotti Lunea ikkunan ruudullisten verhojen välistä tulevassa vähäisessä valossa ja näytti järkyttyneeltä.

     ”Mikä sinä olet?” Lune sihahti aivan yhtä kauhuissaan ja perääntyi pöydän äärestä ovelle.

     ”Kysymys kuuluu, mikä sinä olet. En tehnyt yhtään mitään. Poltergeist-ilmiöitä minun talossani... ulos. Äläkä tule takaisin.”




Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
Lune tunsi käsiensä suonien hehkuvan tulikuumina ja hautasi nyrkkinsä takintaskuihin.

     ”Minun vanhempani tulevat takaisin”, hän murisi Meadowille, ennen kuin paineli
ovesta pihalle.

      Lune katui purkaustaan heti kun talon ovi oli heilahtanut kiinni hänen takanaan.
Hän ei silti voinut uskoa, että Meadow oli sanonut juuri sen mitä hänen ei olisi pitänyt
sanoa.

     Lune ei menisi takaisin. Hän ei myöntäisi, että Meadow oli oikeassa, ei tyytyisi naisen
tarjoamaan vaihtoehtoon. Mutta oliko hänellä mahdollisuutta? Sillä Lune alkoi nyt itsekin
vakuuttua, että puutarhurin sanat olivat totta ja hänen vaalimansa toiveet särkyneitä kukkia;
hänen äitinsä ja isänsä olivat poissa eivätkä tulisi takaisin. Tuhatvuotinen odotus saisi päättyä,
sillä Lune tiesi. Hänen perheensä oli hajonnut kauan sitten, eikä enää koskaan palaisi yhteen.

     Lune henkäili keuhkoihinsa viileää syysilmaa, joka virtasi ja virvoitti hänen mielensä.
Tuntui kuin hän olisi palannut lähtöpisteeseen, siihen hetkeen, josta Lune oli aloittanut
koulun viisivuotiaana – tilanteeseen, jossa hän oli tietämätön vanhempiensa kohtalosta
ikuinen kysymys siitä, oliko hän rakastettu vai hylätty lapsi pysyi vastauksettomana.

     Lune marssi polun loppumetrit itsekseen mutisten ja heikkouttaan mielessään kiroten.
Hän riuhtaisi kartanon pihamaalle vievän portin auki ja jätti sen aloilleen. Mitä väliä vaikka
joku huomaisikin hänen käyneen Meadowin luona? Koska mitä väliä millään oli?

     Kirjastossa ei ollut paljoa väkeä. Yhdessä nurkkapöydässä korkean kirjapinon takana istui
Guinevere. Hän oli selvästi yrittänyt jäljitellä Drangen kampausta lävistäessään hätäisesti
solmitun nutturansa kynällä, ja muutama karannut vaalea, kihartuva hiussuortuva valui
hänen kasvoilleen. Pöydällä monisteiden päällä ajelehti Guineveren tärkein omaisuus; las-
kin, laukku, huulipuna, hiusklipsi ja huivi. Hän istui nenä kiinni tiiliskivenpaksuisessa kirjas-
sa ja tihrusti sivuja mustakehyksisten lukulasien läpi, eikä onneksi huomannut ihmisiä
pakoilevaa Lunea. Lune kuitenkin huomasi väärin päin olevan tietokirjan väliin piilotetun
halvan rakkausromaanin ja kuviot, joita Guinevere oli piirrellyt käsiinsä – olivatko ne
vaahteranlehtiä?

     Kätkeytyessään hyllyjen väliin Lune mietti, vaeltelisiko Guinevere tulevaisuudessa
opettajana kartanon käytävillä. Vaikka Guinevere koettelikin usein Lunen hermoja
jatkuvalla kyselyllään tunneilla, jostain syystä nyt Lune melkein ymmärsi tätä. Guinevere
halusi vain hyvän tulevaisuuden. Eivätkö he kaikki olleet siellä tulevaisuutensa takia? Ehkä
oli olemassa hienoinen samankaltaisuuksien lanka, joka yhdisti Guinevere Frotzieria ja
Daphne Stormlaithia.

     Lune tiedosti äkkiä hiljaisuuden laskeutuneen huoneeseen. Kirjahyllyt langettivat pitkiä
varjoja hänen päälleen, ja jostain kantautui sateen etäinen ääni. Mutta kaikki ihmiset olivat
joko vaienneet tai kadonneet.

     ”Guinevere?” hän kysyi ääni värähtäen.

     Kirjahyllyt alkoivat täristä. Karttaoppaat huojuivat, muuttuivat dominonappuloiksi ja
putoilivat alas, niitä lenteli kaikkialle, ja raskaat puuhyllyt joka puolella Lunea alkoivat
kallistua, kaatua kuin labyrintin seinät. Hän oli taas nurkkaan ajettu eläin, jolla ei ollut
kontrollia itsestään ja joka hukkui hyrrän lailla pyörivään väkijoukkoon – tosin tällä kertaa
siellä oli vain hän ja kaatuvat kirjahyllyseinämät. Hän tunsi kylmät väreet luissaan, veren
kohinan voimistuvan korvissaan…

     ”Lune!”

     Hän pakotti auki sulkemansa silmät. Aiden oli ilmaantunut jostakin hänen eteensä ja
näytti syvästi huolestuneelta. Hän oli niin lähellä, että Lune tajusi ennen savunharmailta
näyttäneiden silmien taittuvan itseasiassa enemmän siniseen.

     ”Oletko – oletko kunnossa?” Aiden sopersi. ”Mitä hemmettiä täällä tapahtui?”

      Lune vilkuili hyvin varovasti ympärilleen, ja varmistuttuaan, että hyllyt ja kirjat olivat
liikkumatta paikoillaan hänen pulssinsa alkoi tyyntyä. Sadepisaroiden kristalliset nuolen-
kärjet takoivat puutarhaan avautuvaa lasiseinää.

      ”Kaikki hyvin, ei se ollut mitään.” Lune katsoi Aideniin ja tajusi hämmentävän
seikan. ”Kukaan muu ei ole aikaisemmin onnistunut herättämään minua.”

     Aiden näytti edelleen vähän säikähtäneeltä.
     ”Se oli kai hyvä juttu, että herätin sinut?”

     ”Kyllä. Kiitos. Näitä harhatiloja sattuu minulle välillä, mutta älä huoli. Olen täysin terve.”

     ”Oletko varma?” Aiden vilkuili häntä kulmiensa alta. ”Ei millään pahalla, mutta tuollaiset
harhat eivät kuulosta kovin normaalilta.”

     ”Ne ovat normaalia minulle”, Lune väitti sitkeästi. ”Olen terve. En tiedä, mistä ne
johtuvat, mutta en jaksa erityisemmin huolehtia.”

     Aiden nyökkäsi hitaasti, muttei kysellyt enempää aiheesta. Todennäköisesti hän osasi
yhdistää mielessään Lunen bussissa paljastaman mielisairaalamaininnan ja sen, mitä oli
juuri tapahtunut.

     ”No… miten siellä Meadowin luona meni? Saitko kaiveltua yhtään synkkiä salaisuuksia?”

     Lunea harmitti särkeä Aidenin toiveikkuus. Hän pudisti päätään.

     ”En muuta kuin sen, että kurkkupiirakka on kamalinta ikinä. Vaikka se ei mikään
salaisuus olekaan.” Lune ei jaksanut eikä tahtonut mennä siihen, mitä hänen ja puutarhurin
välillä oli tapahtunut. Aiden ei selvästikään niellyt valetta, mutta hän vain nyökkäsi uudes-
taan.   

     ”Siistiä.”

     ”Joten, missä Terran ja Athena ovat?” Lune tiedusteli.

     ”Minulla ei ole lupaa kertoa”, Aiden sanoi vilkuillen puolelta toiselle. ”He valmistelevat
yhtä juttua. Olin itsekin siellä, mutta he käskivät minun tarkistaa, oletko sinä palannut. Et
ollut salongissa, ja tulin tänne koska olin tylsistynyt eikä minulla ole elämää.”

     ”Mitä te oikein touhuatte?” Lune naurahti karheasti. ”Te kai halusitte minut pois jaloista.”

     ”No ei nyt ihan niinkään.” Aiden ei kuulostanut kovin vakuuttavalta, ja hän näytti
kiusaantuneelta. Jostain syystä Lunea huvitti. ”Kuule, minä en tiedä missä he ovat”, Aiden
väitti kivenkovaa.

     ”Sinähän juuri väitit –”

     ”Unohda mitä minä sanoin ja tule mukaani.”

     Aiden vei hänet vapaaseen pöytään ja pakotti istumaan alas. Hän istui itse vastapäätä ja
löi pöytään korttipakan. Lune katsoi häntä kysyvästi ja odotti selitystä.

     ”Me pelaamme. Athena ja Terran ovat täällä pian. Minä tarjoudun ystävällisesti pitämään
sinulle seuraa. Kai sinä osaat pelata?” Aidenin ilme käväisi epäileväisenä.

     ”Totta kai!” Lune korjasi ylpeänä ryhtiään. ”Demaine opetti minulle kaikki mahdolliset
pelit shakista Monopoliin. Ja ystäväni Reykja piti tänä kesänä huolta, että voitan varmasti
vastustajani katkossa ja pokerissa. Hän joutuu usein tienaamaan rahansa uhkapeleillä. Hän
halusi myös varmistaa, että jos minua odottaa sama kohtalo, niin ainakin minusta tulee
miljonääri.”

     ”Niinkö tosiaan? Aika rohkaisevaa, jos saan sanoa. No, sehän nähdään, ovatko hänen
oppinsa pysyneet muistissasi.” Aiden alkoi sekoittaa pakkaa. ”Okei, uhkapeluri, mikä on
lempi korttisi? Riippumatta siitä kuinka hyvä se on.”

     Lune rypisti otsaansa.

     ”Mikä kysymys tuo muka on?”

     ”Älä viitsi! Kerro nyt vain, kysymyksen keksimiseen tarvittiin mielikuvitusta.”

     ”Herttakuningatar.” Lune otti korttinsa ja oli tyytyväinen nähdessään kyseisen kortin.
”Entä mitä sinä suosit? Ässää?”

     ”Pata kuutosta. Se ei ole kovin hyvä, mutta 6 on pettämätön onnennumeroni.”

     ”Ja koska rakastat ruokaa? Itse vain satun pitämään kruunuista ja olen ajatellut, että
sellainen pukisi minua varsin hyvin.”

     Aiden ei nauranut, vaan vilkaisi häntä oudoksuen.
     ”Joskus en osaa sanoa, vitsailetko vai et.”

     ”Sama koskee sinua ja jäätävää sarkasmiasi.”

     Aiden heitti Lunelle viimeisen kortin hymyn kera.

     ”Pahus kun olisin tiennyt, niin olisin hankkinut sinulle yhden orapihlajakruunun lahjaksi.”

     ”Olet hyvä ystävä. Anna kun minä kysyn jotain sinulta järkevää”, Lune keskeytti lätkäis-
tessään ensimmäisen korttinsa pöytään. ”Luetko sinä mitään? Muuta kuin sanomalehtiä?”

     ”En ole oikein sitä tyyppiä. Pidän kyllä supersankarisarjakuvista – tai siis pidin nuorem-
pana – mutta elokuvat ovat enemmän minun juttuni. Kauhuelokuvat ovat parhaita. Nauran
aina kun joku kuolee, paitsi jos se on eläin. Silloin lakkaan yleensä katsomasta.”

     ”Okei, olet siis psykopaatti mutta eläinrakas.”

     ”En ole Hitler”, Aiden sanoi. ”Mutta kyllä, mahdollisesti. Entä sinä? Millaisesta viihteestä
sinä pidät?”

     ”Musiikista, jota ei enää juurikaan soiteta radioissa. Ja sellaisista ylitsevedetyn älyttömistä
scifileffoista, joiden käsikirjoittajat olivat todennäköisesti pilvessä saadessaan inspiraation. Ja
murhasarjat, joissa syyllinen ei ole aina hovimestari, nekin käyvät ajanvietetteestä sadeilta-
na. Tykkään tuntea oloni fiksuksi jos arvaan syyllisen oikein.”

     ”Jostain syystä veikkaan, että vihaat komediaa”, Aiden sanoi ja tuijotti pettyneenä viimeis-
tä korttiaan. ”Pahus, hävisinkö minä juuri sinulle?”

     ”Minä voitan aina.” Lune hymyili, kun Aiden löi ristikolmosen hänen herttakuningatar-
taan vastaan, otti kortit ja alkoi sitten sekoittaa niitä uudelleen. ”Olet muuten oikeassa. En
koskaan naura komedioille, paitsi jos mukaan sisältyy mustaa huumoria.”

     ”Entäpä fantasia?”

     Lune pudisti kriittisesti päätään.

     ”Ei kiitos. Ja nyt kun elämästäni on tullut yhtä fantasiaa, niin vihaan koko genreä vielä
enemmän.”

     ”En ymmärrä sinua”, Aiden ihmetteli ja huudahti: ”Kyklooppihan oli sairaan cool!”

     ”Niin oli, mutta coolejen otusten ilmestyminen filmien ulkopuolelle tarkoittaa sitä, että
saatat kuolla odotettua aiemmin.”

     ”Niin no. Tajuan ehkä pointtisi.”

     ”Hah, voitin uudestaan! Jos voitan viidesti, sinun pitää auttaa minua tärkeässä tutkimus-
työssä.”

     Hiukan myöhemmin Aiden auttoi Lunea valikoimaan hyllystä muutamia yliluonnollisia
olentoja käsitteleviä kirjoja. He joutuivat pian sytyttämään pöydällä olevan öljylampun, sillä
lokakuussa hämärä laskeutui jo varhain. Lune selaili kirjan sivuja syventyen pikkuruiseen
pränttiin, yrittäen löytää yhtäläisyyksiä Matometsän kyklooppiin.

     ”Pahuksenmoista ajanhaaskausta”, Aiden ilmoitti kohta ja lätkäisi lukemansa kirjan
edessään olevaan kasaan. ”Kaikki huomiot liittyvät Kreikan mytolgiaan. Ei mitään sellaista
mihin me voitaisiin samaistua.” 

     ”Totta, ne kuvataan ihan erilaisina”, Lune myönsi ja sulki hänkin oman kirjansa. Uupu-
mus ja turhautuminen alkoivat viedä voittoa. ”Oudosta myrskyämisestä ei puhuta mitään.
Vielä vähemmän siitä, että ne osaisivat englantia.”

     ”Oletko muuten lukenut lehteä?” Aiden jatkoi miettiväisenä ja rapsutti mustaa
lakkaa keskisormenkynnestään: ”Uutisten mukaan muuallakin maailmassa on esiintynyt
viime aikoina epätavallisen paljon myrskyjä. Luuletko…” Hän madalsi vähän ääntään, kun
uteliaasti tuijotteleva oppilasjoukkio ohitti heidän työskentelypisteensä. ”Luuletko, että sillä
voisi olla jotain tekemistä kyklooppien kanssa?”

     ”Kuka tietää. Mutta jotenkin ne myrskyt taatusti liittyvät niiden täälläolemiseen. Välillä
tuntuu kuin maailma olisi jokin vanha tietokoneohjelma, ja nyt siinä on virus joka rikkoo
koko systeemin.”

     ”Katselitko jo tätä?” Aiden näytti kirjaa, jonka kannessa oli piirroskuva roviosta ja orans-
seista sulista, ja Lune tuhahti epäarvostavasti.

     ”Ei tarvinnut kuin vilkaista muutamaa ensimmäistä sivua tajutakseen, että kirjan laatija
tuskin on nähnyt itse feeniksejä.” Lune otti kirjan Aidenilta ja etsi yhden kuvista. ”Katso.
Näyttääkö tämä sinusta siltä, mikä makasi opettajien huoneen pöydällä? Ei minustakaan.
Tämä on pelkkää satua, tai sitten tekijä on vääristellyt asioita tahallaan. Tuskin löydämme
yhtään oikeaa kirjaa täältä.”

     ”Odota hetki, minä taisin löytää jotakin.”

     Aiden ojensi Lunelle ohuen ja likaisen taskukirjan. Se oli varmaan lojunut hyllyjen välissä
vuosia ja oli vasta lähiaikoina nostettu takaisin lainaajien nähtäville. Kannessa luki veren-
punaisin kirjaimin Olennoista värisyttävimmät.

     ”Vilkaisepa ensimmäistä aukeamaa”, Aiden sanoi hiljaa.

     Kellastuneita sivuja halkovasta koukkuisesta kaunokirjoituksesta oli vaikea saada selvää.
Mutta kun Lune katsoi sotkuisia muste- ja lyijykynäluonnoksia, hänen sydämensä tuntui
putoavan. Yökiipijä; hämärän hiippailija, pimeyden piiloutuja. Hän vilkaisi Aidenia osin kau-
histuneena, osin jännittyneenä, ja nojautui lähemmäs kirjaa.

     Ei ole varmuutta siitä, mistä kuvitelmat yökiipijöistä ovat saaneet alkunsa, sillä muinai-
simmissakaan mytologioissa ei ole havaittu mainintoja näistä etäisesti ihmistä muistuttavista
tuhontuojista. On arveltu mahdolliseksi, että jossain elää tuntematon eläinlaji, joka on syypää
kauhistuneiden ihmisten havaintoihin.

     Ne, jotka väittävät nähneensä yökiipijän, kuvailevat sen aina samalla tavalla. Niillä on
kalpea nahkamainen iho ja ruipelo, venyväinen keho. Jotkut sanovat kiiluvien, toisistaan
riippumatta liikkuvien silmien olevan eri puolilla murjoutuneita kasvoja todennäköisesti
tappeluiden seurauksena. Irvistävässä suussaan yökiipijällä on kolme riviä piikkimäisiä
hampaita ja teräväkärkinen musta kieli. Se erittää tahmeita limarihmoja, joiden avulla olento
kykenee hämähäkkimäiseen kiipeilyynsä.


     Yökiipijät liikkuvat harvoin yksin. Yleensä niillä on mukanaan 3 – 8 olennon iskuryhmä.
Nimitys ”yökiipijä” lienee tullut olentojen tavasta liikkua ”kiipimällä” eteenpäin pimeässä.
Pelottavinta näissä olennoissa on se, ettei niillä vaikuta olevan muuta päämäärää kuin mui-
den satuttaminen ja paikkojen tuhoaminen nuijillaan. Jos ne joutuvat päivänvaloon, ne hajoa-
vat tuhkaksi.


     Lune ei voinut kuin tuijottaa aukeamaa ilkeät väristykset selässään kulkien.

     ”Aika kammottavaa, eikö?” Aiden totesi.

     ”Pahinta on, että Drange kai sitten kohtasi sellaisen oikeasti”, Lune mutisi. ”Kartanon
sisällä. Ajattele, jos se harhailee edelleen täällä jossakin… Entä jos Winstonkin on nähnyt
sen?”

     Aiden naurahti kolkosti. ”Taivas tietää, mitä kaikkea se poika on nähnyt. En haluaisi olla
hän.”

     Illalliskello kilahti samassa, ja Lune sulki karmivan kirjan ja nousi ylös.

     ”Meidän täytyy lainata tämä.”

     He jättivät öljylampun palamaan ja suuntasivat kulkunsa ruokalaan. Athena ja Terran
olivat jo paikalla, kun he saapuivat tiskiltä paistiannostensa kanssa.

     ”Hei, Lune, anteeksi että meillä on ollut vähän kiireitä”, Athena pahoitteli. ”Saat tietää
ihan pian, me vannotaan. Ai niin, ja mitä sait selville Meadowin luona? Suostuiko hän
puhumaan feeniksistä? Hetkinen, mikä tuo on?” Athena oli nähnyt Lunen tarjottimella
olevan kirjan. Lune iski sen pöydälle Athenan ja Terranin tarjottimien väliin sivuuttaakseen
muut kysymykset.

     ”Aiden ja minä löysimme jotakin”, hän ilmoitti ensi töikseen ja veti itselleen tuolin.

     ”Olennoista värisyttävimmät?” Terran näytti aavistelevan pahaa ja avasi kirjan. Hän ja
Athena lukivat hetken hiljaisuuden vallitessa. Terran kalpeni yhä syvemmin, mitä pidem-
mälle pääsi.

     ”Merirosvo-Drange ei ollutkaan humalassa”, Aiden sanoi raskaasti. ”Kartanossa oli – ja on
luultavasti edelleen – vammautunut yökiipijä. Pärstä muusina.” Aiden havainnolisti käsil-
lään.

     ”Mutta mitä me voidaan tehdä?” Athena kysyi kauhistunut ilme kasvoillaan. Hänen
paistisiivunsa jäähtyi. ”Varýsh on poissa ja syksy sen kuin synkkenee.”

     ”Eiköhän Varýsh tiedä jo”, Terran huomautti. ”Kyllä Drangen on täytynyt mainita hänel-
le. Mitä jos vain annettaisiin aikuisten huolehtia tästä? En halua pelätä tänään.”

     ”Olipa muuten hyvä, että saavuit vasta nyt”, Athena sanoi Lunelle merkitsevästi.

     ”Miksi?” Lune ihmetteli, ja Athena ja Terran vaihtoivat katseita.

     ”Kuraattori etsi sinua”, Terran sanoi matalalla äänellä. ”Mitä sinä olet tehnyt?”

     ”En mitään!” Lune hätääntyi ja pudotti vahingossa haarukkansa. ”En tajua… mitä Parthes
nyt minusta tahtoo?”

     ”Kuka tietää.” Athena ilmehti ynseänä. ”Hän sitten päätti viedä minut sijastasi.”

     ”Et ole tosissasi. Mitä hän kyseli, Varýshistako taas?”

     ”Hänestä juuri. Parthes tahtoo tietää, missä Varýsh on. Se nainen alkaa olla epätoivoinen.
Hän haluaa saada selville, mitä kartanossa tapahtuu.” Athena huoahti uupuneesti. ”Joka ta-
pauksessa olen aika varma, että hän ottaa seuraavaksi käsittelyynsä Terranin ja Aidenin. Me
ollaan nykyään yksi silmätikkujen ryhmäkomitea.”

     Lunen inho kuraattoria ja talonmiestä kohtaan kasvoi entisestään.

     ”Aveyard on taatusti kertonut, että löysi minut ja Aidenin hiippailemasta yöllä”, hän
arveli. ”Mahtavaa.”

    ”Luultavasti, ja hän on varmasti saanut jo tietää senkin, että kävit puutarhurin luona.
Eikös hänkin ollut epäiltynä – jostain?”

     ”Joo, opettajien kokouksiin osallistumisesta ainakin.” Lune hymyili pitkästyneenä. He
söivät hetken vaiti, pohtien asioita ruokalan puheensorinassa. ”Minä tarvitsen nyt teetä”,
hän ilmoitti kohta.

     ”Ja minä haen lisää paistia”, Aiden sanoi. ”Suostuisitko sitten kertomaan, mitä siellä
Meadowin mörskässä oikein tapahtui?”



Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
20.

Y Ö P E R H O S M I E S

                                                 
Kun kello sinä iltana löi yksitoista, Lune oli nukahtanut istualleen pylvässänkyynsä Olennoista värisyttävimmät -kirja alassuin sylissään. Athena ilmestyi herättämään hänet virkeänä hypähdellen ja tempaisi verhot auki niin että hulmahti. Hänellä ei ollut aavistustakaan,
millaiseen varjoon hän oli ystäväänsä vetämässä.

     ”Sinun on pakko tulla mukaani tällä sekunnilla!

     Lune säikähti hereille ja hieroi unisena silmiään, ja hänen katseensa tarkentui vähitellen piilotellusta innostuksesta hypähtelevään Athenaan, tämän luumunväriseen silkkipuseroon ja olkapäälle vyyhdittyviin hiuksiin.

     ”Athena, minä yritin etsiä lisätietoa yökiipijöistä.”
   
     ”Etkä yrittänyt, sinä nukuit. Aurinko on laskenut, elämä odottaa! Haaskaat hienoa aikaa, ystävä hyvä! Ala tulla, näet kohta mistä on kyse. Mutta kampaa ensin tuo hiuskuontalosi. Tule sitten salonkiin – ja varokin herättämästä Fiorellaa ja Tiffanya.” Athena oli jo menossa, mutta koukkasi takaisin. ”Ai niin, ja laita kengät jalkaan. Et halua astua nauloihin tai hämähäkkeihin.” 

     Athena katosi jättäen sängyn samettiverhot riippumaan avonaisina. Lune ei voinut kieltäytyä, sillä hänen uteliaisuutensa oli jo herännyt. Solmiessaan viiden sekunnin päästä kengännauhojaan hän vilkuili hermostuneena muiden sänkyihin päin. Kaikki verhot oli
vedetty kiinni, mutta kamarissa vallitsi luonnoton hiljaisuus – tavanomaisesta kuorsauksesta ja tuhinasta ei ollut sinä yönä tietoakaan. Tietenkin oli otettava huomioon se, että oli lauantai, eikä kukaan yleensä mennyt nukkumaan niin aikaisin.

     Myös kartanon ulkopuolella tanssiva yö oli hiljainen, ja sateentuoksuisen metsän ainoa sointi oli vaiteliaisuus. Ehkä hopeatähtiä solisi jossain kätkeytyneessä purossa, mutta sitä ei kukaan ollut näkemässä. Ja järvellä, jossain tyynen veden ja taivaan rajoilla viimeisten
päivänsäteiden kimput irrottivat otteensa antaen kuun nousta.

     Lune naristeli portaat alas salongin hämärään. Kivitakassa leikki pieni laavanvärinen hiillos tuhkan harmaita höyheniä vasten. Kiehuvankuumat kekäleet tuikkivat ja kiiluivat tuoden himmeän punaista valoa muuten samettisenpimeään huoneeseen. Se muistutti Lunea hänen tulilinnustaan, herätti omituista ikävää.

     Yhdellä kalliomaisista sohvista istuivat Terran, Athena ja sekatukkainen Aiden, joka oli selvästi riistetty väkisin unistaan.

     ”Mitä tapahtuu?” Aiden kysyi heti. ”Jos olemme menossa metsästämään sitä yökiipijää, niin minun hiilihankoni saa luovuttaa jollekin toiselle.”

     ”Äh, eikö me jo päästy yhteisymmärrykseen, että sen asian annetaan olla?” Terran nousi seisomaan ja käveli Lunen eteen. Pehmeät villasukat vaimensivat hänen askelensa. ”Tänä yönä pidetään hauskaa, eikä kenenkään tarvitse pelätä!”

     Terran oli selvästi yrittänyt tehdä jotain karheille ruosteenpunaisille hiuksilleen, jotka oli koristettu pudonneista vaahteranlehdistä tehdyllä kruunulla. Syksy ja nostalgia ruumiillistuivat hänessä tavalla, jota Lune ei uskonut voivan löytyä kenestäkään toisesta henkilöstä samalla tavalla rennon puolihuolimattomasti. Terranin flanellisen ruutupaidan rintamuksella lepäsi kaulakorun meripihka-riipus, jota hän välillä pyöritteli kuin kivilinkoa.

     ”Kaipaan yhä vastauksia”, Lune sanoi hänelle.

     ”Oletko sinä täysi älykääpiö? Se on yllätys! Mennään!”

     He pysähtyivät salongin toisella laidalla nurkassa seisovan kuluneen nojatuolin luokse. Jousien teräviä kärkiä törrötti vihreän verhoilun läpi.

     ”Tällä oli kuin olikin oma tarkoituksensa elämässä”, Athena selitti. ”Pitää kaikki loitolla. Katsohan tätä, Lune!” Hän astui lähemmäs seinää ja tutkaili sitä hetken. Lune tuijotti hänen kultaista kynttään, joka seuraili jotain tapetin kuvioiden seassa. ”Katso!” hän henkäisi riemukkaasti ja pysäytti sormensa.

     Seinässä erottuivat hädin tuskin havaittavissa olevat oven ääriviivat. Lunen leuka loksahti.

     ”Salakäytävä?”

      ”Juuri niin!”

     ”Tässä on ollut salakäytävä koko vuoden ajan, ja nyt te vasta suostutte kertomaan minulle?”

     ”Ei! Cole ja Mitch löysivät sen viimeviikolla. He eivät ole huomanneet sitä aiemmin ja olivat hyvin vihaisia itselleen kertoessaan meille asiasta. Se tapahtui eilen.” Athena tönäisi oven auki – kuului narskahdus, ja viileä ilma kiertyi Lunen ympärille jäisten lonkeroiden
tavoin.

     Oven takana ei ollut säkkipimeää, kuten hän oli odottanut, vaan katosta riippuva seittejen verhoama öljylyhty läikytti valopirstaleita repeytyneelle likaiselle tapetille.  Aiden sulki oven perässään, ja pöly ja hengityshöyry leijuivat heidän ympärillään, kun he lähtivät talsimaan eteenpäin. Koiperhoset ja aika olivat iskeneet kuin sairaus itämaiseen mattoon, jota pitkin suorakaiteenmuotoinen tila johti lankkuportaille, sinne mihin öljylyhdyn valokaan ei yltänyt.  Varjot saarsivat seiniä ja halasivat kaiverruksin ja kauan sitten pimeään haipunein yksityiskohdin koristettuja kaiteita. Portaiden yläpäähän oviaukon eteen oli ripustettu tummanpunainen silkkikangas, jonka takaa kuului kuisketta.

     Ennen kuin Lune ehti kysyä, Terran oli jo vetänyt kankaan sivuun. Lune sokaistui hetkeksi pienen huoneen valaistuksesta, eikä pariin sekuntiin nähnyt muuta kuin vihreitä täpliä verkkokalvoillaan.

     ”Tervetuloa Myrskytupaan, upeaan salaluolaan opettajien ja kuraattorien selän takana”, Terran sanoi hymyillen. ”Ja hyvää syntymäpäivää.” Hän asetti Lunen päähän pahvikruunun.

     Lunen näkö toimi taas, ja hän näki edessään Bayerin. Hän ei ollut tunnistaa tyttöä mustakehyksisten lasien ja pitkän, suoran valkean tukan takia. Ivy seisoi tyttöystävänsä takana – sinitukkaisena kuten ennenkin – ja vilkutti juomalasi toisessa kädessään.

     ”Yhdistelmäjuhlat!” Terran selitti Lunelle silmät talvitaivaan kirkkaina. ”Parasta, että me kaikki neljä juhlitaan samana päivänä, vaikka Aiden ei kuulemma koskaan juhli synttäreitään. Ihmiset, tervehtikää lokakuun skorpionijengiä!”

     Koko pienehkö huone oli tupaten täynnä ihmisiä, ja he hihkuivat ja taputtivat; siellä olivat Bayerin ja Ivyn lisäksi Cole, Mitch, Vincent ja Connor, joita Lune ei juuri tuntenut, mutta he olivat aina tasapuolisen mukavia kaikille. Iloisimmaksi Lunen teki kuitenkin Fenris, joka
kätensä siteestä ja poskensa laastarista huolimatta nauroi yhdessä Colen ja Mitchin kanssa, musta ruusukruunu hiuksillaan. Hänen oli täytynyt päästä sairaalasta aiemmin iltapäivällä.

     ”Kiitos kaikille”, Lune sopersi. ”En… osannut odottaa tällaista.”

     ”Minusta tuntuu, että me kaikki tarvitsimme tätä”, Terran tuumasi vaatimattomasti.

     Myrskytuvan umpeenlaudoitettu ikkuna oli koristeltu serpentiinillä ja ilmapalloilla, ja seinäpaneeleista ja katosta roikkui ryppyisiä paperilyhtyjä. Pöytä suorastaan notkui herkkujen ja cokispullojen ja -tölkkien painosta. Himmeän messinkikruunun kynttilät oli sytytetty; steariinivanat olivat jähmettyneet aikaan. Kynttilöitä oli myös tungettuna vanhan lipaston päällä oleviin lasipulloihin, ja seinien raoista puhaltava kylmä syystuuli värisytti niiden heiveröisiä liekkejä.

     Lune oli onnellinen että he kaikki olivat siellä, yhdessä. Melkein kuin hän olisi jossain alitajunnassaan tiennyt, että se oli yksi viimeisistä juhlista missä he kaikki olivat koolla, yksi viimeisistä ikinä.

     ”Niin”, Athena kuului sanovan, ”onhan täällä vähän ahdasta, mutta eikös se luo kodikkuutta, vai mitä?”

     ”Rehellisesti ajateltuna en tiedä mitä sanoa.”

     ”Sano että haluat ruokaa. Mennään syömään, täällä on kakkuakin. Äläkä kysy miten me saatiin se.”

     Lunen epäilykset heräsivät.

     ”No, miten te saitte sen?” hän tiedusteli varuillaan, vastausta peläten.

     ”Fenris, Cole ja Mitch jättäytyivät tahallaan jälki-istuntoon”, Athena paljasti kuiskaten ja poimi itselleen sipsin. ”Sillä tavalla he pääsivät keittiöön, ja kun keittäjät olivat häipyneet, he vähän pihistivät tarvikkeita.”

     Sivukorvalla kuunnelut Fenris puhkesi leveään hymyyn nähdessään Lunen kauhistuneen ilmeen.

     ”Totta se on! Napattin tämä pöytäkin ohimennen. Älä suotta kiittele.”

     ”Ei kukaan huomaa pöydän ja parin pullon katoamista”, vakuutteli Mitch, joka nojaili huolettomana seinään veljensä kanssa. ”No, saattaa joku sitä pöytää kaipailla, mutta hei, kuka nyt meitä osaisi epäillä?”

     ”Hei, Lune”, Cole sanoi ilahtuneesti. ”En olekaan nähnyt sinua hetkeen. Katso kuka on tullut takaisin!” Hän astui pari askelta Fenrisin luo ja laittoi hetkeksi kätensä tämän harteille.

     Lunen teki mieli halata Fenrisiä, mutta hänen kylkiluunsa olivat varmaan vielä kipeänä.
     ”Vaikka en olekaan uskovainen, niin kiitän Jumalaa siitä että olet kunnossa.”

     Fenris heitti suuhunsa sipsin ja hänen silmänsä säteilivät.
     ”Kiitä lääkäreitä.”

     ”Olen niin pahoillani, että jouduit kokemaan kaiken sen”, Lune mumisi. ”Kartano oli tyhjä ilman sinun nauruasi.”

     Fenris virnisti synkästi ja kuittasi Lunen pahoittelut päänpudistuksella.

     ”Kuulin, että autoit kantamaan minut ulos. Kiitos, Lune. On kiva olla taas täällä. Suorastaanmerveilleux, etten sanoisi.” Hän nyökäytti Lunelle päätään huonosti ranskaa lausuen, ja Lune vastasi hymyyn samalla volyymillä.

     ”Saisiko olla juotavaa?” Ivyn ammattimainen kysymys keskeytti heidät. ”Kaikki istumaan, paikkoja pitäisi olla tarpeeksi, vaikka Connor ja Vincent ilmaantuivatkin kutsumatta.”

     ”Olen aika varma, että tätä pöytää tullaan vielä kaipailemaan keittiöllä”, Terran mutisi heidän istuessaan rikkinäisille tuoleille. Lune ei viitsinyt haaskata hyvää tuultaan turhaan huolehtimiseen.  Hetken ajan hän tunsi vain kuplivat hiilihapot kielellään ja viileän ilma-
virran nilkoissaan. Se yö tuntui täydellisen seesteiseltä juhlimiseen ja hauskanpitoon. Miten väärässä Lune olikaan.

     ”Ettehän te muuten ole tehneet mitään näille ruuille?” Terran kysyi Fenrisiltä, Colelta ja Mitchiltä tarkastellen epäluuloisena lautasille lastattuja pullia, suklaakeksejä ja sitruunapiirakkaviipaleita.

     ”Niin”, Aiden sanoi valpastuen äkkiä, ”eihän niissä vain ole mitään… ylimääräistä?

     Kolmikko otti pyhimysmäisen ilmeen – sädekehät melkein näki heidän päidensä yläpuolella – ja nostivat kätensä ylös.

     ”Olen suurta vastahakoisuutta tuntien päättänyt vannoa, että näissä juhlissa herkut saavat olla turvassa näpeiltäni”, Fenris lausui, pitäen yhä käsiään kaikkien nähtävillä.

     ”Näpeiltämme”, Cole korjasi.

     ”Teidän näpeiltänne”, Mitch huomautti puolustelevasti.

     Aiden haukkasi hyvin varovasti kuppikakkunsa päällä olevaa kirsikkaa. Kuului ritsahdus, ja hän veti muffinin kauemmas hampaistaan inhoava ilme kasvoillaan.

     ”Tämähän on muovia!” Hän laittoi muffinin paperilautaselleen ja katsoi syyttävästi Fenrisiä. ”Te vannoitte.”

     Fenris ei kyennyt enää piilottamaan hymyään.
     ”Meillä oli varpaat ristissä!”

     Aiden pyöritteli silmiään, kun kaikki muut hekottivat ja valikoivat itselleen syötävää pahvilautasilta.

     ”Joten, meillä ei siis ole muita kuppikakkuja kuin nämä draamaryhmän muovijäljennökset?” Aiden kysyi pettyneenä ja pyöritteli leivosta kädessään, kuin olisi yrittänyt löytää edes yhden aidon sokerihileen.

     ”On toki”, Mitch sanoi, rypisti kulmiaan ja katosi hetkeksi pöytäliinan alle. Kun hän ilmestyi jälleen näkyville, hänellä oli mukanaan monta lautasellista mokkapaloja (Lune toivoi kovasti, ettei niitä ollut pihistetty Varýshin työpöydältä.) ”Näissä ei pitäisi olla mitään vikaa.” Mitch silmäili huolestuneesti leivosten pinnalla olevaa vaaleaa härmää.

     Pöytä tyhjeni vartissa, ja jossain vaiheessa Cole kävi hakemassa lisää lipaston laatikosta, joka ilmeisesti toimi Myrskytuvan virallisena ruokavarastona. Siinä vaiheessa kun Mitch iski pöytään viinipullon, Bayer yritti puuttua peliin, mutta Fenrisin vilkaistua häntä riipivän surullisesti hän päätti antaa asian olla. Onneksi kukaan ei saanut pulloa auki, ja se unohtui nopeasti huteran pöydän reunalle keikkumaan.

     Lunella ei ollut pitkiin aikoihin ollut yhtä hauskaa. Vaikka mokkapalojen maku tuntui väljähtäneeltä hänen suussaan ja sipsejen päiväys oli luultavasti umpeutunut kuukausia sitten, hän vietti synttäreitään parhaassa seurassa. Myrskytuvassa kaikki oli suojassa, ja nauru ja kynttilöiden kodikkuudella maalaamat nuhjuiset seinät sulkivat viiman ulkopuolelle. Siellä linnut olivat vaienneet kenties ikiajoiksi ja maapallon pyörimisliike leikkasi kiinni, mutta hetken ajan ne asiat eivät juuri sillä hetkellä koskettanut Lunea, istumassa lämpimässä kartanossa nahkatakissa ja pahvikruunussa, jonka orapihjalan puutetta Aiden oli pahoitellut silmät loistaen.

     Hän saattoi melkein sivuuttaa sen tosiseikan, että seinät väreilivät. Kuin tietokoneluodussa simulaatiossa ne särähtelivät välillä nurkista, kynttilänliekit katkesivat ja näkyivät kahtena, eikä edes silmien räpyttely auttanut asettelemaan todellisuuden kerroksia
päällekäin. Ja välähdyksien takaa Lune näki rautaketjuja ja multaa.

     ”Hei Lune, otatko tuorepuristettua appelsiinimehua? Laitoin sinne paljon sokeria.”
 
     Fenrisin ääni palautti kaiken normaaliksi ja kirkasti juhlien himmenneet valot. Hän tyrkytti Lunelle kirkkaankeltaista lasillista ja Lune nappasi sen aikailematta, pelkäämättä edes että se saattoi olla kuje.

      ”Kiitos, Fenris.” Lune kulautti lasin kerralla tyhjäksi. Hänen olonsa parani heti, kun imelä maku ehti vatsaan.

     ”Vaikutit hieman väsyneeltä, ja juhlat ovat vasta alkamassa”, Fenris selitti iloisesti ja veti jotakin hihastaan. ”Appelsiinimehu auttaa aina. Pysy hetki paikallasi.” Hän aukaisi kirkkaanvihreän neontussin korkin ja piirsi Lunen kämmenselkään hymynaaman sähköiset,
kehäkukanväriset hiukset sinnikkäästi kasvoille pyrkien. ”Noin! Nyt pitämään hauskaa siitä, tai saat lisää mehua – ja tällä kertaa etikalla terästettynä. Minä menen virittämään mankkaa.”

     Lune nousi pöydästä, josta lähes kaikki muut lähteneet, ja meni Colen, Athenan ja lipastoon nojailevan Mitchin luokse. He seisoskelivat laudoitetun ikkunan luona.

     ”Siisti opus”, Mitch kommentoi tarueläinvihkoa, jota Athena puristi sylissään. ”Arvaa mitä, minä löysin jonkun oudon kirjan patjani alta. Nimi oli Illuusio auringosta… kammottava teos.”

     ”Arvostettavaa, en tiennytkään, että ymmärrät kirjojen päälle”, Lune sanoi.

     Ylpeilevä ilme kohosi Mitchin kasvoille ja hän kohautti muka nöyrästi harteitaan.
     ”No, mitä voin sanoa, olen kyllä joskus puolivahingossa tutustunut joihinkin aikamme klassikkoteoksiin ja kirjallisuuden helmiin...”

     ”Mega-Mitch on tunnetusti aina ollut se nörtimpi veli”, Cole tuumasi, ja Mitch löi häntä närkästyneenä käsivarteen.

     ”Suu kiinni.”

     Colea ei näyttänyt kiinnostavan.

     ”Minun on pitänyt kysyä sinulta”, hän sanoi Lunen puoleen kääntyen. ”Oletko sinä viihtynyt täällä?”

     Lune kallisti kysyvästi päätään.
     ”Totta kai! Näytänkö minä kärsivältä?”

     ”Tarkoitin Lontoota. Missä kaikkialla Britanniassa sinä olet oikein asunut?”

      ”Älä edes kysy, viimeinenkin takahikiä on läpikäyty vuosien varrella.”

     ”Sinun pitäisi nähdä eräs silta. Yöllä, kun katuvalot luovat sirpaleita oksien raosta ja heijastuvat veteen, joka näyttää musteelta.” Cole muuttui haaveksivaksi. Mitch ei kuullut, sillä hän oli syventynyt Athenan kanssa henkevään, kaktuksia koskevaan keskusteluun.

     Lune ei voinut olla hymyilemättä. Hän hymyili sinä päivänä tavallista enemmän.

     ”Ehkä jonain päivänä, jos me ikinä selviydytään tästä kartanosta.”

     ”Tulisitko oikeasti mukaan? Meillä on takana lukemattomia seikkailuja, joissa menemme tutkimaan paikkoja joihin ei saisi mennä. Eikö niin, Mitch?”

     ”Mitä?”

     Cole huiskautti turhautuneena kättään.

     ”Se on se tietty tunne jota me jahtaamme”, hän selitti Lunelle. ”Se, kun heittää syyshämärällä repun selkään ja suuntaa ulos kirpeään ilmaan veljen kanssa, kiipeää johonkin korkealle katselemaan kaupungin valoja… meillä on radiopuhelimetkin siltä varalta että eksymme erilleen juostessamme vartijoilta.”

     ”Radiopuhelimet, joo!” Mitch huudahti.

     ”Tulisin mielelläni mukaan”, Lune sanoi.

     ”Onko tuo lupa? Mahtavaa! Maailma odottaa meitä. Ai hei, kaveri!” Colen katse tarkentui äkkiä johonkuhun Lunen olan yli. Lune käänsi päätään ja näki Aidenin.

     ”Olen lähdössä”, Aiden ilmoitti puristaen tölkkiä kädessään.

     ”Mitä?” Lune oli ymmällään. ”Miksi? Kukaan muukaan ei ole vielä lähtenyt.”

     ”Minua väsyttää.” Tummassa äänessä oli etäisyyttä. Oli selvää, ettei Aiden ei viihtynyt siellä. Metelissä, tungoksessa.

     ”Mutta et sinä voi lähteä nyt!” Cole huudahti. Hän etsi nopeasti katseellaan Fenrisin. ”Hei! Yksi yrittää karata!”

     Fenris saapui nopeasti mankka kainalossaan ja osoitti Aidenia syyttävästi.

     ”Sinä et lähde minnekään! Nämä juhlat ovat kaikille. Usko pois, et halua jäädä paitsi.” Hän väänsi musiikin kovemmalle.

     ”Olen saanut tarpeekseni”, Aiden kertoi kylmästi ja laittoi kädet puuskaan. ”Enkö voi jo mennä?”

     Juuri silloin ovelta kuului narahdus. Fenris mykisti mankan salamannopeasti. Kaikki keskeyttivät sen mitä olivat olleet tekemässä kääntyäkseen ovelle päin, peläten kuollakseen näkevänsä Drangen tai Aveyardin. 

     Mutta ovella ei näkynyt ikäloppua opettajaa tai karmivaa talonmiestä, vaan Varga Vintergan. Kasvoilla, jotka jäivät puseron hupun hämäriin näkyi hetken ajan pelästys. Se muuttui nopeasti päättäväisyydeksi.

     ”Pahoitteluni”, Varga tokaisi tajuttuaan, että huone oli täynnä ihmisiä. Hän pyyhkäisi hupun syrjään ja kohtasi Ivyn torjuvan katseen veistoksellista nenänvarttaan pitkin. ”Luulin että täällä olisi vapaata.”

     ”Sinäkö taas?” Ivy sanoi väsyneesti ja laski pitelemänsä lautasen pöydälle. ”Mehän käskettiin sinun pysyä poissa. Tulitko kuokkimaan? Olet näköjään pukeutunut.” Hän katsoi arvostelevasti Vargan hopeista, kahlemaista kaulakorua. Musta kivi säteili, mutta raskaasta metallipannasta oli juhlavuus kaukana.

     Varga ei näyttänyt loukkaantuvan piikikkäästä huomautuksesta, mutta kiusaantui, kun kaikkien katseet suuntautuivat hänen kaulaansa. Hän vetäisi kaulustaan ylemmäs ja tuijotti yhä Ivyä.

     ”Ethän ole kertonut kellekään?” Ivy tivasi. ”Että täällä on juhlat? Joukossamme on kolme – ei, neljä sellaista, jotka todennäköisesti erotetaan seuraavasta rikkeestä.”

     Lune, Fenris, Cole ja Mitch virnistivät toisilleen ongelmaoppilaiden tyyliin.

     ”Ei hätää, Ivy, anna hänen tulla.” Lune viittelöi Vargaa astumaan sisemmäs. Hänestä Ivy oli turhan hyökkäävä.

     ”Pahuksen rettelöitsijät”, Terran murahti.

     Vargan Ivyyn luomassa katseessa välähti ärtymys.

     ”Mitä kuvittelet, että hyötyisin teidän paljastamisestanne?” hän puuskahti. ”Olin vain istuskelemassa yksinäni varakeittiössä, koska hääditte minut täältä aiemmin. Niin kuin yhtäkkiä omistaisitte koko paikan, vaikka löysin sen jo kauan ennen teitä.”

     Viimein selvisi, missä Varga oli piileskellyt. Lune ja Aiden olivat turhaan kolunneet kirjastoa ja jääneet kiinni Aveyardille.

     ”Anteeksi nyt”, Lune keskeytti ihmeissään. ”Miten sinä tiedät tästä paikasta?”

     ”Myrskytuvasta”, Mitch korjasi. ”Se ansaitsee tulla kutsutuksi nimellään.”

     ”Varýsh kertoi. Sitä paitsi, mitä se teille kuuluu?” Vargan jäinen katse kääntyi Lunen suuntaan. Näytti että hän suuttuisi oikeasti, jos joku kehtaisi vielä pottuilla.

     ”Tajuatteko te?” Bayer huudahti. Hän näytti pahasti huolestuneelta. ”Jos Varýsh tietää tästä huoneesta, niin siitä tietävät myös opettajat. Kuinkahan usein he käyvät täällä?”

     ”Bayer on oikeassa”, Lune sanoi. ”Varga, olisitko kiltti ja sulkisit sen oven? Minkä vuoksi sinä muuten piileskelet kaikilta?”

     ”En voi puhua siitä”, Varga ilmoitti lyhyesti ja astui arkaillen sisemmäs huoneeseen. Hänen kasvoillaan näkyi äkkiä paniikki. Hän harppoi keskelle Myrskytupaa ja pureskeli huultaan. ”Kuunnelkaa. En tullut kuokkimaan hölmöihin juhliinne. Jotakin on tapahtunut… ja tarvitsen apua.”

     Koko huone oli mykistynyt. Kaikki vain tuijottivat Vargaa osaamatta reagoida sanoihin.
 
     ”Eräs ystäväni on pulassa”, Varga selitti ääni sälöillen. ”Pahassa pulassa. Kadotin hänet
melkein kaksi kuukautta sitten, ja olen juuri saanut selville hänen olinpaikkansa… äh, ei, en
voi todellakaan puhua siitä teidän kaikkien kuullen. Hmm… te neljä”, Vagan silmät hohtivat
kummallisesti hänen osoittaessaan ensin Bayeria ja Ivyä, ja sitten kakkua ahmivia Connoria ja
Vincentiä. ”Menkää nukkumaan. Unohtakaa nämä juhlat ja niiden järjestelyt. Vietitte nor-
maalin illan läksyjen parissa, ettekä koskaan olleet tässä huoneessa, osallistuneet järjestelyihin
tai tavanneet minua.”

     Lune odotti mainittujen henkilöiden purskahtavan nauruun, ehkä tuijottavan Vargaa
kuin hullua, mutta hänen yllätyksekseen ja järkytyksekseen kaikki neljä nyökkäsivät tyynes-
ti. Aiemmat tunteet olivat pyyhkiytyneet heidän kasvoiltaan; he näyttivät nyt hajamielisiltä,
kuin olisivat olleet puoliunessa.

     ”Kyllä, Vargaérían.”

     He nousivat pöydästä ja marssivat jonossa huoneen halki, sulkien oven perässään. Varga
otti tukea seinästä, kuin toimenpide olisi verottanut hänen voimiaan. Silmässä erottui pieni
verenpurkauma.

     ”Luvatkaa, ettette kerro tuosta kellekään, niin minun ei tarvitse hypnotisoida teitäkin.”

     ”Sitäkö se oli? Sinäkö ihan oikeasti hypnotisoit ne?” Cole näytti syvästi vaikuttuneelta.
”En voi uskoa.”

     ”Et arvaakaan, miten monta vuotta me on haaveiltu sen taidon hallitsemisesta”, Mitch
säesti. ”Jos et pahastu… miten? Miten helvetissä sinä teit sen?”

     ”Lahja on vain harvoilla, mutta minun suvussani monet pystyvät kevyeen, hyvin tilapäiseen
hypnoosiin”, Varga sanoi.

     ”Uskomatonta. Älytöntä. Mahtavaa. Ajatella, mitä kaikkea hypnoosin avulla voisi
saavuttaa.”

     Varga vaikutti suhtautuvan taitoonsa arkisella välinpitämättömyydellä, eikä ollut
millänsäkään.

     ”Tosin hypnoosi ja sen käyttö toisiin on erittäin laitonta”, hän mainitsi, ”ainakin kaikilla
muilla paitsi joillain ammattilaisilla työtehtävissään. En hyödy tästä kovin paljoa.”

     ”Sinä et taida olla ammattilainen”, Aiden huomautti.

     ”En olekaan. Älkää kertoko kellekään. No niin, nyt kun epäluotettavat ovat poissa
kuvioista…”

     ”Hei! Ivy ja Bayer eivät ole epäluotettavia.” Terran näytti närkästyneeltä.

     ”Ihan sama! Asiat, joita pian kuulette, eivät joka tapauksessa kuulu heille tippaakaan. Te
taas... tietäisittepä vain. En haluaisi olla saappaissanne, kun yllätys tulee.”

     ”Tämä alkaa mennä vähän turhan oudoksi”, Aiden mutisi. ”Olin juuri aikeissa mennä
nukkumaan. Taidan tästä lähteä.” 
   
     ”Sinä et mene mihinkään!” Varga huudahti ja asettui seisomaan oven eteen päättäväinen
ilme kasvoillaan. ”Varýsh palaa kartanolle tänä yönä. Hän aikoo kertoa teille kaiken, minkä
on joutunut tähän asti salaamaan. Mutta sitä ennen minä olen täällä omillani, ja ystäväni Caí-
Ryn on hengenvaarassa. Te autatte minua pelastamaan hänet.” 

     ”Odotas nyt, missä tämä Caí sitten on?” Terran keskeytti. ”Ja mikseivät opettajat voi auttaa
sinua?”

     ”En voi luottaa kehenkään”, Varga kuiskasi. ”En tunne heistä ketään, Varýsh on ainoa,
mutta en voi enää odotella. Caí voi olla jo kuollut.”

     Athena kurtisti otsaansa.
     ”Mutta Varýsh sanoi, että voimme luottaa Drangeen, Clemensiin ja –”

     Vargan ilme vaiensi Athenan. Lune tunsi verensä kylmenevän.

     ”Kuulostaa siltä, että meillä on kiire.”

     ”Olet oikeassa. Siksi en voi vastata enää yhteenkään kysymykseen. Säästäkää ne Varýshille.”

     Varga kiskaisi oven auki ja katosi. Lune vaihtoi syrjäkatseita muiden kanssa.

     ”Ei kai me voida kuin lähteä perään?” Fenris sanoi hämmentyneenä. ”Äkkiä.”
« Viimeksi muokattu: 08.12.2018 19:59:07 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni

     Huone tyhjeni nopeasti, ja ilmaan jäi pelkkä sammuneen öljylyhdyn haju. He hiipivät
pimeässä. Salonkiin saavuttaessa Varga suvaitsi pysähtyä hetkeksi ja katsoa, että kaikki olivat
yhä mukana.

     ”Voisitko nyt kertoa, missä se ystäväsi on?” Lune pyysi ja painoi salaoven kiinni.

     ”Kykloopin asumuksessa.”

     Syntyi hyytävä hiljaisuus.

     ”Matometsä kutsuu jälleen”, Terran tokaisi ikävystyneeseen sävyyn.

     ”Et kai väitä, että me aiotaan marssia sinne sisään? Tällä joukolla?” Cole näytti tyrmis-
tyneeltä, ja huonovointiselta vaikuttava Athena piti hartiansa kyyryssä. Varga huomasi
sen ja meni hiukan lähemmäksi.

     ”Näitkö jotain?” hän kysyi hiljaa. ”Siitä voi olla meille hyötyä.”

     Athena näytti tuskastuneelta itseensä.

     ”Kuvat olivat liian nopeita tajuntani pyydystettäviksi. Näin ison kallion. Minä… olen ollut
siellä itsekin”, hän sopersi. ”Kykloopin pesässä. Muistat kai, kun keskustelimme Varýshin luo-
na? Matometsässä on kallio, johon kätkeytyy luolaston sisäänkäynti. Minä tiedän, missä se
on.”

     ”Sinun täytyy viedä meidät sinne.”

     ”Totta kai.” Athena räpytteli silmiään pöllämystyneeltä. ”Älä hätäile.” Hän astui lähemmäs
ja kietoi kätensä lohduttavasti Vargan ympärille. Vain Lune huomasi, miten ahdistuneelta
kosketus sai Vargan näyttämään.

     ”Siitä metsästä ei kai ole mahdollista pysyä poissa”, Lune mutisi Terranille heidän
jättäessään salongin turvan. Poistuessaan hiljaisesta, tulenkajoisesta huoneesta hän käsitteli
tilannetta nopeasti mielessään. Häntä pyörrytti vähän, mutta se oli enemmän henkistä kuin
fyysistä. Lune otti pahvikruunun päästään ja laski sen ikkunalaudalle. Onneksi Varga alkoi
pian selittää asioita ääneen.

     ”Se ei ole niin hankalaa miltä se kuulostaa”, hän vakuutteli. ”Hommaamme vain Caín ulos
ja häivymme. Luultavasti olento itse nukkuu tai on jossain yön laidalla saalistamassa.”

     Aiden huokaisi raskaasti ja alkoi nurista itsekseen.
     ”Miten voit olla niin varma? Ei huvittaisi kuolla tänä yönä –” 

     ”Älä keskeytä häntä”, Lune ärähti.

     ”Mutta –”

     ”Sinun kannattaisi ehkä pitää suusi kiinni”, Terran ehdotti vakavasti. ”Kun Varga puhuu,
minä haluan kuulla joka yksityiskohdan.”

     ”Kiitoksia, Terran. Kuten olin selittämässä, me voimme ehkä hämätä kyklooppia luku-
määrällämme. Jotkut menevät eri suuntaan kuin toiset, katsotaan nyt miten tilanne kehittyy.
Minä pystyn suojelemaan harhauttajia. Toiset ottavat Caín.”

     ”Hän ei taida olla ihan kunnossa, vai mitä?” Athena tuijotti tiiviisti eteenpäin kävellessään
portaat alas eteisaulaan. ”Onko kyklooppi haavoittanut häntä?”

     Varga nyökkäsi synkästi.
     ”En ole täysin varma, mitä on tapahtunut. Ilmeisesti kyklooppi on laittanut häneen
jonkinlaisen manauksen, joka tekee hänestä heikon.”

     ”Manauksiakin vielä”, Cole naurahti pahaa aavistellen. ”Tästähän taitaa kehkeytyä
melkoinen soppa.”

     Fenris suorastaan kihisi jännityksestä.

     ”Tämä on ihan sairaan siistiä!”

     Varga ei vastannut. Hän käveli Lunen edellä, hämärässä lähes mustilta näyttävät
hiukset valuivat hupun ja hartioiden päältä puoleen selkään asti.

     ”Miten sait tietää hänen olinpaikkansa?” Lune tiedusteli Vargan takaraivolta. 

     ”Tässä tulee muutama hullulta kuulostava asia. Olen yrittänyt jäljittää häntä Alrhadan-
riimujen avulla.” Varga vaikeni hetkeksi ja valmistautui kysymysten tykkituleen. Kukaan ei
kuitenkaan uskaltanut enää keskeyttää. ”Riimut”, hän lausui, ”ovat väline alkuenergialoitsun
kahlitsemiseen ja ohjailuun.”

     Lunen oli myönnettävä, ettei hän ollut odottanut aivan sitä. Hän ei ollut odottanut
kuulevansa sanaa loitsu normaaliin elämään liittyvän keskustelun ohessa. Mikäli tilannetta
nyt saattoi kutsua normaaliksi elämäksi. Jostain syystä se herätti sähköisen pistelyn hänen
kämmeniinsä ja jalkapohjiinsa.

     ”Ja… nämä loitsut ovat kai tuottaneet tulosta?” hän kysäisi, sillä ei kyennyt muuhunkaan.

     ”Itse asiassa ne ovat olleet melko tehottomia”, Varga myönsi surumielisenä. ”Täällä ei
ole alkuenergiaa. On vain sähköä. Sain Caí-Ryniin yhteyden vasta tänä aamuna, sillä hän oli
itse tehnyt kykloopin säteilemän energian rippeillä erään loitsun. Sitä kutsutaan jäähän-
kuiskaamiseksi. Se on pohjoisen elementtimagiaa.” Varga alkoi kuulostaa tukahtuneelta,
ja vaikka hänen kasvonsa katsoivat tyynesti eteenpäin, Lune tiesi paineen murtaneen
hänet viimein. ”Hän oli niin kylmissään ja epätoivoinen, kasvoja ei erottunut… en edes
ymmärrä, mitä varten kyklooppi on säästellyt häntä näin kauan.” 

     ”Caí-Ryn siis oli hengissä vielä aamulla?” Lune kysyi pystymättä kunnolla sisäistämään
puheita jäähänkuiskaamisista ja elementtimagioista.

     Varga hengitti värisevästi.
     ”Et sinä sattunut näkemään häntä pesässä ollessasi, Athena? Tai sitä, missä päin häntä
pidettiin?” 

     ”Siellä oli hyvin pimeää”, Athena aloitti surumielisenä. ”Ympäristön erottaminen oli
mahdotonta. Itseni lisäksi siellä ei näkynyt muita kuin…”Athena vaikeni äkkiä. ”Se nainen.
Minun kanssani oli eräs nainen. Mutta Caí-Ryn on poika, eikö niin? Ja tosiaan, silloin kun se
olento nappasi minut, se otti myös erään kissan.”

     ”Vai niin”, Varga kommentoi. ”Ettekö te ole vielä tajunneet, että se kissa ja nainen ovat
sama henkilö?”

     Athena nielaisi, ja Lune pudisteli typertyneenä päätään.

     ”Katsos kun ei juolahtanut mieleeni”, Aiden hymyili. ”On nimittäin ollut sen verran
tekeillä, ettei siinä tullut mieleen sellaisen mahdollisuuden olemassaolo. Sitä kun ei ihan joka
päivä tapahdu.”

     Terran kalpeni.
     ”Sittenhän… sittenhän se nainen kuoli?” 

     ”Olette väärässä”, Varga ilmoitti ja kääntyi vihdoin heihin päin. He olivat saapuneet
kartanon pihalle, ja Cole sulki oven mahdollisimman hiljaa. Yö oli kuulas, musteensinessä
kelluvat tähtien valot hyisiä. ”Kukaan ei kuollut. Rowan Cross, erinomainen ystäväni, on
elossa ja täysissä voimissaan. Kissan yhdeksän elämää.” Hän taisi sanoa lopun vitsillä, mutta
Lune ei ollut varma. Hän ei ollut enää varma yhtään mistään.

    Oli niin kylmä, että juhlien jäljiltä lämpöinen olotila imeytyi nopeasti huuruisen ilman
joukkoon. He asettuivat seisomaan rinkiin jalavan alle, ja sen varjo riippui suojana heidän
yllään.

     ”Toivottavasti kaikki ovat mukana”, Varga sanoi tiiraillen ympärilleen satunnaisten
ulkovalojen täplittämässä pimeydessä. Hänen katseensa kiinnittyi yhtäkkiä Terraniin,
joka hytisi viluisena paitaansa kääriytyen. Terran rypisti otsaansa.

     ”Miksi sinä tuijotat minua tuolla tavalla? Pyydän, älä hypnotisoi minua tai tee mitään
muutakaan outoa.”

     Vargan silmät olivat kaventuneet hiukan, ja hänen ilmeensä muuttui miettiväiseksi.

     ”Meidän ei ehkä tarvitsekaan pärjätä omin avuin”, hän sanoi ilme toiveikkaasti kirkas-
tuneena. ”Terran, saisinko lainata koruasi?”

     Terran puristi meripihkakimpaleen suojelevasti nyrkkiinsä.

     ”Sain tämän mummiltani”, hän protestoi. ”Mihin ihmeeseen sinä jotain korua muka
tarvitset? Luulin että olimme valmistautumassa pelastustehtävään, emmekä johonkin
pahuksen muotinäytökseen!”
     ”Tämä liittyy Caín pelastamiseen olennaisesti!” Varga huusi takaisin ja madalsi nopeasti
ääntään. ”Anna nyt se vain minulle, niin operaatio voi jatkua. Saanko?”

     ”Entä tuo? Miksi et käytä sitä?” Terran osoitti Vargan korun rypäleenmuotoista kiveä.

     Varga hätkähti. Hetken ajan hänen katseessaan näkyi loputonta autiutta.
     ”En voi”, hän kuiskasi hiljaa. ”Ole nyt kiltti, Terran.”

     Terran mulkoili häntä pippurisesti, mutta napsautti korun lukon auki ilman enempiä
vastaväitteitä. Hän ojensi ketjun Vargalle ja silmäili tätä epäileväisesti kulmakarvojensa alta.

     ”Kunhan olet katsellut tarpeeksesi, saan sen toivottavasti takaisin, eikö niin? Mummi
olisi pahoillaan jos hukkaisin hänen lahjansa.”

     Varga ei vastannut, vaan tempaisi meripihkariipuksen irti ketjusta.

     ”Mitä palvattua!” Terran huusi Drangea lainaten. ”Miksi sinun piti tehdä noin?”

     ”Sulkekaa suunne ja toivokaa, että tämä toimii”, Varga mutisi. ”En tiedä pystynkö, sitä on
kerta kaikkiaan liian vähän… mutta oma kristallini toimii varavoimalähteenä.” Hän sulki
silmänsä, kivi kohotettuna kaikkien nähtäville, toinen käsi puristaen jotakin taskun pohjalla.

     Ilma välähti Vargan käden ympärillä kuin kellarissa pimahtava lamppu. Korukivi räsähti
rikki, ja kimmeltävää pölyä satoi nurmikolle. Sirusten seasta kiemurteli hopeanhohtavana
väreilevä kiehkura, joka jäi ilmaan leijailemaan.

     Samaan aikaan lähimmät pihalamput korkealla koristeellisten pylväidensä päässä särisivät
ja sammuivat. Silloin Lune teki jotain, mitä ei ollut vielä ikinä uskaltanut tehdä; hän sulki ja
avasi kämmenensä ja antoi pienen, sinertävän liekin hengittää elämää. Vierailu puutarhurin
luona oli muuttanut jotain Lunen sisällä. Kuningaskalastaja oli rakentanut pesänsä. Haipui-
levan liekin valossa Varga ojensi katkenneen ketjun takaisin Terranille.

     ”En käsitä…” Terran tuijotti vuoroin ketjua, vuoroin ilmassa helmeilevää tuttua nestemäistä
valoa.

     ”Mitä vieraan vallan teknologiaa sinulla oikein on siellä taskussasi?” Aiden tivasi silmät
laajentuneina.

     Varga näytti siltä että olisi saattanut sivuuttaa kysymyksen, mutta veti esiin sormensa
mittaisen teräväkärkisen vuorikristallikiteen. Himmeät kaiverrukset hädin tuskin erottuivat.

Rhímicradus, riimukiveni. Sitä voisi kai kutsua patteriksi, joka varastoi alkuenergiaa. Se
täytyy ladata joka täydenkuun yö virtaavassa vedessä.”

     ”Ja... sillä kivelläkö sinä teet näitä juttuja?”

     ”Hallitsen alkuenergiaa, kyllä. Kivi auttaa minua keskittymään, tarjoaa itseensä sitoutu-
nutta voimaa tueksi samalla, kun kanavoin ilman ja vereni energian käsieni kautta. Näin
en kuluta omaa elämänenergiaani ja kärsi vaikutuksista. Riimukivi… se ei ole välttämätön,
sillä se ei ole kanavoinnin välineenä vaan minä… mutta kyetäkseen hallitsemaan alkuenergia
täysin ilman sitä on oltava vahva, pitkälle kehittynyt alrhadanlainen. Tutummalla kielellä
maagi.”

     ”Maagi”, Fenris sanoi hiljaa. Hänen silmänsä kimalsivat kirkkaina, kuin olisivat jollain
keinolla onnistuneet varastamaan itseensä tuikahduksen tähtivaloa. Jotain sellaista, mihin
Fenris Mercury olisi taatusti kyennyt.

      ”Alkuenergia on vähän niin kuin tanssiminen”, Varga sanoi. ”Jotkut syntyvät lahjakkaina.
Jotkut ovat keskivertoja, toiset taas onnettoman kömpelöitä. Mutta jokainen voi kehittyä
paremmaksi, jos he työskentelevät tarpeeksi ja hyväksyvät hinnan. Se ei ole helppo matka,
ja sen aikana kasvaa niin henkisesti kuin fyysisesti. L´o Alrhadanin käyttö on kuin jonkin
aineettoman repimistä juurineen itsestään. Heikossa kunnossa tai sairaana et kykene hallin-
taan ollenkaan.”

     ”Kuulostaa realistiselta”, Terran totesi. ”Ei sellaiselta keiju-glitter-hölynpölyltä. Siis jos
tämä olisi totta. Iskitkö lähiaikoina pääsi, vai oletko muuten vain hullu?”

     Varga kääntyi Terraniin päin.
     ”Kaikki mitä sanon on totta.”

     Jokin oli nyt toisin. Lune tunsi syvällä luissaan asti häntä ympäröivän kuunvalon täyttä-
män tyhjiön muuttuneen. Jotain näkymätöntä väreili ilmassa, se aiheutti kareita yöpilviin.
Iholla sen pehmeän sähköinen pistely oli miljoonia tähtisakaroiden kärkiä, eikä tuoksua
voinut sanoin kuvata. Ehkä se oli sekoitus vapautta, vuodenaikoja ja avaruutta. Varga seisoi
paikoillaan rikkumattoman tyynenä, ja energia tunkeutui yön läpi heidän ympärilleen.

     ”Viitsisikö joku pitää vahtia?” Varga pyysi. ”Kukaan ei saa huomata meitä.” Hän oli lait-
tanut riimukiven takaisin taskuunsa, ja nyt hänen kämmenellään lepäsi tomua. ”Okei,
osasiko joku käyttää vesielementtiä? Aiden?”

     ”Joo, täältä tullaan, olen porukan palomies!” Aiden kuulosti ärsyyntyneeltä. ”Muistaak-
seni viimeksi olin sähköttelemässä ihmisiä, en hukuttamassa. Saatan ehkä pystyä luomaan
ukkospilviä ja niiden avulla vesisadetta, mutta en ole päässyt vielä ihan niin pitkälle ilman
vihanpuuskan apua.” Aiden vaikeni ja rykäisi. ”Miten niin?”

     Varga näytti siltä, että saisi kohta hermoromahduksen. Hän pälyili jatkuvasti kartanon
ikkunoita, jotka kiiltelivät mustina kuutamossa.

     ”Meillä on ongelma. Riimut himmenevät joka kerta kun käsken alkuenergiaa, näin vähäi-
sellä määrällä en mitenkään pysty kutsumaan vettä itse.” Varga katosi hetkeksi mieleensä ja
pudisteli epätoivoisena päätään varmistuttuaan asiasta. Aiden katseli häntä kulmakarvat
viistossa ja ylhäällä, puristaen yhä kädessään cokistölkkiä.

     ”Hei! Minulla saattaa olla idea!” Hän oli kohottanut äkkiä kätensä ja kuulosti toiveikkaalta.

     Varga tuijotteli sormien lomassa olevaa alumiinitölkkiä epäluuloisena.
     ”Coca cola?” Hän lausui sanan omituisesti. ”Mitä ihmettä se on?”

     Se tuli Lunelle illan siinä asti suurimpana järkytyksenä. Lune yskähti ja näytti pohtivan,
oliko kenties kuullut väärin.

      ”Sinä kanniskelet jotain kristallia mukanasi ja selität kaiken maailman riimuista, mutta et
ihan oikeasti tiedä mitä cokis on?”

      ”Kun kerran niin kovin viisas olet, niin selitähän mitä itse tiedät Todellisuusvarkaan
teoriasta?” Varga sieppasi tölkin Aidenin kädestä ja kumosi sihisevän juoman pois. Se ei
kuitenkaan pärskynyt ympäri kuuraista nurmikkoa, vaan muotoutui hytkähteleväksi pallok-
si hänen kasvojensa eteen.

     ”Sancturiá aqure, rizio, arrion.”

     Lune oli näkevinään mutkikkaiden merkkien välkähtävän sirisevässä, tiukasti heidän
ympärilleen pureutuvassa ilmassa. Cokis muuttui vedeksi. Kaikki hivuttautuivat tiiviimmin
Vargan lähelle nähdäkseen, mitä tapahtui. Ojennetulla kämmenellä lepäävä tomu loisti
viimeisenä palavan lampun valossa. Sitten sekin välähti sammuksiin, ja samaan aikaan Varga
puhalsi tomun vesipallon suuntaan. Avatessaan suunsa Varga tuntui puhuvan historian ja salaisten
voimien hiljaa kajahtavalla äänellä.

     ”Sancturiá aqure, vísio ez Callisto.”

     Hetkeen ei tapahtunut mitään. Varga astui pari askelta taemmas.

     ”Rowan Cross, joka suosii nimeä Callisto, on kryptozoologi eli olentojen tutkija”, hän
selitti jään edetessä. ”Hän on ollut analysoimassa kyklooppia jo pitkän aikaa ennen kuin Caí
siepattiin, ja teidän havaintojenne mukaan vielä sen jälkeenkin. Jospa vain hän olisi uskal-
tautunut hieman syvemmälle tunneleihin...”

     ”Hän se siis melkein tapatti meidät”, Terran sanoi. ”Tarjoan hänelle kahvit hankkeen
epäonnistumisesta.”

     ”Niin, hän oli alun perin tutkimassa kyklooppia ja matkalla etsimään minua kartanosta
siinä työnsä oheessa. Mutta te olitte sopivasti aidan luona muista etäämmällä. Hän varmaan
vain halusi viedä teidät sellaiseen paikkaan, jossa voisi muuttua sivullisten huomaamatta
todelliseen muotoonsa ja pyytää apua.”

     ”Mutta miksi?” Lune tuijotti Vargaa; he saisivat viimeinkin vastauksen.

     ”Kuten sanoin, hän etsi minua”, Varga selitti. ”Tiemme erkanivat pari kuukautta sitten,
kun jouduin tänne Caín kanssa.” Lune arveli hänen puhuvan kartanosta, mutta olisi helposti
voinut ajatella puheen koskevan isompaakin kokonaisuutta. ”Me katosimme Rowanin elämäs-
tä ihan yhtäkkiä. Kuulette myöhemmin, mitä oikein tapahtui. Myös minun ja Caín tiet erosi-
vat, kun hukkasin hänet hänen päädyttyä ensin metsään harhailemaan, ja sitten sen olennon
pesään.”

     ”Ja Callisto ei missään vaiheessa tajunnut, miten lähellä sinua oli? Te kaikki kolme olitte
koko ajan niin lähellä toisianne.” Lunesta tuntui surulliselta miettiä, miten epätietoiselta
Vargan ystävistä oli täytynyt tuntua. Onneksi hän saisi pian auttaa murtuneen kolmikon
takaisin yhteen.

     ”Niin.”

     ”Ja sitten kyklooppi nappasi Callistonkin? Tutkimuskohde tutkijansa.”

     Varga nyökkäsi.

     ”Ja sillä kerralla minäkin olin siellä”, Athena mumisi. ”En kyllä muista, kuinka hän minut
pelasti.”

     ”Johtuu hypnoosista”, Varga mutisi. ”Hei, alkuenergia riitti! Saamme yhteyden ulottuvuuk-
sien läpi.”

     Vesikuplaa peitti nyt kauttaaltaan pimeä jää. Lune näki Vargan huulten värisevän hienoi-
sesti, kun hän kysyi:

     ”Cal, kuuletko minua?”

     Pimeys väreili, ja siihen aukeni kuvajainen. Jääpallon sisältä tuijottivat sen naisen kasvot,
jonka he olivat nähneet metsässä. Lune huomasi vasta nyt metsästäjänvihreiden silmien
kissamaiset, viirunmalliset pupillit. Häntä huimasi, niin omituista kaikki oli.

     ”Varga, oletko se tosiaan sinä?” Callisto kysyi hiljaisella, epäuskoisella äänellä. Kissansil-
miin oli kihonnut onnenkyyneleitä. ”Missä sinä olet, lapsi, mikä tuo paikka on?”

     ”Vancárd”, Varga huokaisi, näyttäen aivan yhtä onnelliselta kuin Callisto.

     ”Yksinäisten ulottuvuusko? Mutta miten, miten ihmeessä sinä onnistuit jäähänkuiskauk-
sessa…?” Callisto näytti syvästi häkeltyneeltä. Hänen hymynsä oli vääntynyt huolestuneesti.

     ”Muistatko, kun kerroit minulle tiettyjen materiaalien alkuenergiaa sitovasta ominaisuu-
desta? Eräs heistä sattui kantamaan meripihkaa mukanaan.” Varga katsahti Terraniin. ”Sori,
älä kerro mummillesi.”

     ”Minä arvasin, että jotain tämänkaltaista on tapahtunut”, Callisto huoahti. Hän kurkot-
teli kaulaansa, kuin olisi etsinyt jotakuta Vargan ympärillä seisovasta joukosta. ”Olisi pitänyt
jäädä vielä pariksi viikoksi. Missä Caí on?”

     ”Siitä tässä onkin kyse. Kadotin hänet siinä rytäkässä kun jouduimme tänne. Se johtui
ulottuvuusrepeämästä. Mutta niin uskomatonta kuin se onkin, Caí otti minuun yhteyden
aiemmin tänään. Kykloopista säteilevä energia”, hän tarkensi, vetäen sitten henkeä: ”Otus
on ottanut hänet. Siksi minulla on hieman, hm, apujoukkoja mukana.”

     Callisto näytti yhä syvemmin huolestuneelta.

     ”Vai se kyklooppi. Reunan tähden… näyttikö Caí-Ryn olevan kohtalaisessa kunnossa, tai
näkyikö hänessä merkkejä vammoista? En voi uskoa, omalla työmaallani, enkä huomannut
mitään… minun ei olisi pitänyt palata vielä kotiin”, hän mumisi itsekseen.

     ”Se ei ole sinun vikasi. Ja Caí – hän näytti hyvin heikolta. Hänessä on jokin manaus,
joka tekee toimintakyvyttömäksi. Se myös estää häntä muuttamasta muotoaan.” Varga
katsoi kryptozoologia vakavasti. ”Me tarvitsemme apuasi. Järjestä portaali niin pian kuin
pystyt.”

     ”En voi”, Callisto sanoi. Hänen kuvansa välkkyi jään pinnassa – yhteys huononi koko
ajan, hajosi avaruuksiin maailmojen välissä. Ilma tuntui jälleen ohuemmalta, kuin energia
olisi alkanut haihtumaan pois. ”Maailmasta maailmaan eivät voi portata muut kuin Oppaat
ja jotkut harvat Arkissa. Tavallinen alrhadanlainen pääsee vain porttaamiselta estämättömiin
paikkoihin oman ulottuvuutensa sisäpuolella. Lisäksi paikan on oltava sellainen, josta voi
muodostaa edes jonkinlaisen mielikuvan – muuten saattaa huomata päätyneensä jonnekin
aivan muualle, kuin minne oli alun perin matkalla.”

     ”Mutta...” Varga näytti epätoivoiselta. ”Täytyy olla jokin keino. Onhan sinun täytynyt
päästä kykloopin luokse silloin aiemmin!”

     ”Varýsh on poissa, suorittamassa tärkeää tehtävää, ja sulkenut siksi aikaa portaalin, jonka
avulla minäkin olen päässyt tänne”, Callisto sanoi. ”Mutta”, hän jatkoi ja Vargan kasvot
kirkastuivat, ”voisin tulla ulottuvuusrepeämän kautta niin kuin sinä. Sen täytyy toimia
eräänlaisena portaalina, vai mitä? Jos hyppäisin sinne ja loisin toiselle puolelle päästyäni
oikean portaalin…”

     Valo levisi hitaasti Vargan silmiin.
     ”Se voisi toimia.”

     ”Mutta siinä on riskinsä… kerro tarkkaan missä olette.”

     ”Suuren kartanon takapihalla”, Varga sanoi heti.

     ”Kuvailkaa tarkemmin”, Callisto käski. ”Kun suuntaa ei ole, tarvitaan mielikuva.”

     ”Tuota – mustia vanhanaikaisia lyhtypylväitä. Huurteinen puutarha. Patsaita, pensaita,
suihkulähde…”

     ”Olemme Iso-Britannia -nimisessä maassa”, Lune sanoi nopeasti. ”Pääkaupunki, Lontoo.”
Hän ei tiennyt auttoiko se, sillä hän ei ollut varma oliko Rowan koskaan kuullutkaan
niistä paikannimistä. Jos Varga ei tiennyt cokiksesta, asiaa saattoi epäillä. Callisto kuitenkin
vain nyökkäsi.

     ”Kiitoksia. Olen siellä tuossa tuokiossa. Älkää tehkö mitään harkitsematonta.”

     Näkymä jäisen pallon pinnasta katosi, ja vesi muuttui jälleen cokikseksi ja putosi räiskäh-
täen ruohikkoon. Varga kääntyi vaitonaisen ringin puoleen.

     ”Portaali?” Aiden puuskahti Vargalle. ”Kuinka sellainen toimii käytännössä?”

     ”Kuvittele myyrä, joka kaivautuu maankuoren läpi kerroksesta toiseen. Tai seinän läpi
uuteen huoneeseen. Portaali on reikä todellisuudessa, joko ulottuvuuden sisäinen paikasta
paikkaan tai sitten ulottuvuudesta toiseen kulkeva tunneli.”

     ”Madonreikä… Entä onko myös Caí-Ryn salaa kissa? Sinä mainitsit jotain muodon muut-
tamisesta, tai jostain sellaisesta. Ja miksi te sanotte meidän maailmaa Yksinäisten ulottu-
vuudeksi?”

     ”Nimityksemme tulee siitä, että te olette yksinäisiä, koska uskotte olevanne täällä yksin ja
kiellätte maagien olemassaolon mahdollisuuden. Ja Caí… hän on kyllä hahmonvaihtaja kuten
Callistokin. Mutta Caín formalía on kissan sijaan korppi.”

     Aiden näytti pöllämystyneeltä.

     ”On varmaan hurjaa, kun ystävät ovat salaa korppeja ja kissoja.”

     Varga kohautti olkapäitään.
     ”Siihen tottuu ajan kanssa.”

     ”En käsitä”, Fenris sanoi näyttäen puulla päähän lyödyltä. ”Miten se hahmonvaihdos
sitten toimii? Luulin, että sellaiset jutut ovat legendaa.”

     ”No”, Varga sanoi hitaasti, ”jotkut syntyvät luonnostaan hahmonvaihtajiksi, pieni siru
jonkin eläimen henkeä ruumiissaan. Yleensä se on vaeltajan merkki, mutta ei tarkoita, etteikö
myös maagi voisi olla sellainen. Eläimen vapauttaminen on tuskallinen kokemus, mutta
tarjoaa uskomattomia tilaisuuksia ja loppuelämäksi mahdollisuuden vaihtaa kehoa. On
kuitenkin muistettava, että toinen keho ikääntyy jokaisella muuntumiskerralla, ja herää-
mispäivästään asti sillä on aikaa vain oman luonnollisen elinikänsä loppuun. Siksi muodon-
muutosta on käytettävä viisaasti. Formalía on myös käytössä ollessaan täysin yhtä haavoit-
tuvainen kuin ihmiskehokin. Eli se ei tee sinusta mitään jumalaa, kuten moni maallikko voisi
harhaanjohtavasti ajatella.”

     ”Tuskallinen kokemus?” Cole sanoi ja hieroi leukaansa. ”Kiehtovaa.”

     Varga ei näyttänyt pitävän asiaa arkipäiväistä suurempana.

     ”Caín korpinsiivet tulivat hänen selästään ja repivät yhä nähtävissä olevat arvet. Calliston
kissa ryöstäytyi kynsillään hänen kaulastaan ja rintakehästään.”

      ”Okei, selvä, kiitos!” Aiden ilmoitti ja kohotti kätensä. ”En halua kuulla enempää. Mitä me
nyt teemme?”

     Varga vilkaisi taivaalle.
     ”Me odotamme.”

     He siirtyivät syvemmälle puutarhaan, ettei kukaan kartanon ikkunasta kurkkiva huomaisi
vahingossakaan yhdeksää ulkona notkuvaa oppilasta, joista yksi oli leimattu kadonneeksi ja
suurin osa muista oli erityistarkkailussa ties mistä syistä. Lune, Athena ja Terran istuivat
valkealle puutarhapenkille ja värjöttelivät lähellä toisiaan autiossa hiljaisuudessa. Athenan
käsivarret olivat kananlihalla, mutta hän ei valittanut sanallakaan. Suhisevan jalavan oksien
lomasta erottui kaistaleita taivaan tyynestä ulapasta ja sen pinnalla himmeistä tähtien
majakoista, jotka loistivat heille pilvenharsojen takaa.

     Sinä yönä maapallolle iskeytyi useita meteoriitteja.

     Lune oli torkahtanut hetkeksi, mutta Vargan ääni havahdutti hänet pois pumpulin-
pehmeiden unikuvien vetovoimasta. Lune pakotti itsensä hereille. Varga torui juuri Colea
tulikärpästen jahtaamisesta.

     ”Anna sen mennä. Ei kaikkea kauneutta ole tarkoitettu vangittavaksi.”

     ”Halusin vain nähdä sen lähempää, ne näyttävät oudoilta. Liian kirkkailta.”

     ”Ne eivät ole näiltä main. Tulivat luultavasti sieltä mistä minäkin. Ulottuvuusrepeämästä.”
Vargan ääni kohosi: ”Hei kaikki, tulkaa äkkiä tänne.”

     Lune nousi penkiltä. Jotain oli tekeillä; Terran ja Athena olivat jo siirtyneet muiden luo
läheisen lyhtypylvään luokse. Lamppu vilkkui hurjasti, ja syysyön kuunsirpistä juopuneita
yöperhosia näytti pyörryttävän. Ilma kiersi sitä puutarhan kohtaa tavallista sakeampana, sen
sähköisyys sai Lunen ihokarvat pystyyn ja laittoi tähdet karehtimaan.

     Samaan aikaan kun lamppu räjähti ja syöksi kultaiset kipinänsä avaruuteen, lähelle maata
avautui fosforinvihreää ja sähkönsineä hohkaava piste. Kaikki ilma näytti pakkautuvan
tiettyyn kohtaan kuin siinä olisi ollut magneetti, joka sai maiseman pyörteilemään keskus-
taansa kohti pienenevänä spiraalina. Valonlähde räsähteli salamoiden tavoin ja sai kaikki
Vargaa lukuun ottamatta perääntymään turvallisen välimatkan päähän.

     ”Callisto saapuu”, Varga ilmoitti.

     Ilma värehti, ja energian mystinen tuoksu kutitteli Lunen nenää. Kohta spiraalin keskeltä
putkahti hahmo. Se hypähti kissamaisen sulavasti maahan ja kääntyi sitten kohtaamaan
luomansa värejen pyörteen. Portaali kutistui koripallonkokoiseksi sinivihreäksi valoksi, jonka
Calliston kämmenellä lepäävä ovaalinmuotoinen smaragdi imaisi sisäänsä. Nainen käännähti
olkapäille lainehtiva pihkankultainen hiusrypäs heilahtaen ja harppoi sanaakaan puhumatta
halaamaan Vargaa.

     ”Olin niin peloissani, pieni lapsi aivan yksin väärässä maailmassa!” Callisto sopersi kädet
yhä Vargan olkapäillä. Hän vaikutti lempeältä kuin paju, mutta lempeyden kanssa täydel-
lisessä tasapainossa vallitsi sirpale villiä maailmaa.

     ”Hei, olen yhdeksäntoista”, Varga muistutti nolona, mutta näytti ikionnelliselta. Jopa
hänen äänensävynsä oli keventynyt. ”Joko mennään?”

     ”Ehdottomasti. Caí-parka on virunut kallion uumenissa jo liian kauan.” Callisto päästi
Vargan irti ja sujautti riimukiven korkeakauluksisen takkinsa nahkavyössä roikkuvaan
pussukkaan. Takin hihat oli kurottu ristikkäisnyörityksellä ylös puoleen käsivarteen, pois
tieltä. Käsivarsien ihoon mustin kuvioin kirjotut merkinnät näyttivät samantyylisiltä kuin
Vargalla, mutta ne olivat mutkikkaampia. Callisto asteli ringin keskelle ja arvioi väkijoukkoa
otsa rypistyneenä.

     ”Mitä?” Mitch ihmetteli.

     ”Teitä on liikaa. Me emme millään voi sulloutua luoliin näin valtavalla porukalla.”

     ”Mutta kuka meistä muka haluaa jättäytyä pois vapaaehtoisesti? Tällaisesta Kerran
Elämässä -kokemuksesta?” Fenris vilkuili toisia allapäin, eikä kukaan avannut suutaan.

     ”Siksipä teille ei anneta vaihtoehtoja”, Callisto huokaisi väsyneesti hymyillen. ”Varga,
ole hyvä, sinä tiedät heidän nimensä.” Callisto katsoi Frotzierejen suuntaan.

     ”Mitä?” Cole tyrmistyi. ”Minä ainakin tulen mukaan, omaan mahtavat taistelutaidot!”
Hän esitti iskevänsä nyrkillä edessään olevaa näkymätöntä vastustajaa.

     ”Olen pahoillani”, Varga sanoi vilpittömästi. ”Mitch ja Cole, teidän pitää jäädä tänne.
Odottakaa kartanon aulassa ja tarkkailkaa puutarhaa kunnes palaamme. Meillä ei pitäisi
mennä kovin kauaa nyt, kun meillä on Cal.”

     ”Tämä ei ole mikään rangaistus”, Callisto lisäsi katsellessaan myrtyneitä uhreja. ”Teitä ei
hypnotisoida ja saatte muistaa tämän illan, jos vannotte, ettette puhu tästä kellekään.”

     Cole ja Mitch vilkaisivat toisiinsa.

     ”Kuulostaa reilulta. Mutta tajusimme kyllä, että ette huoli meitä mukaan, koska meillä
ei ole mitään kykyä.”

     Luotuaan viimeiset katseet kaksikkoon, joka lampsi synkkinä takaisin kartanolle jäätyvän
ruohon ritistessä, loput riensivät puutarhan halki vältellen tähän asti selviytyneiden lamppu-
jen valokeiloja ja varoen kukkaistutuksia ja pensaita, joita puutarhuri oli vaalinut huolella.
 
     Metsän yllä taivas näytti riippuvan matalalla tähtien painosta, ja Lunesta tuntui, että edellä
kulkevan Vargan päälaki hipoi Cassiopeian tähdistöä. Hän havaitsi hassun seikan; Vargalla oli
yhtäkkiä päällään kuunsirpinmuotoisin hopeasoljin koristettu kuusenvirheä takki, vaikka
juhlista lähtiessään hänellä oli ollut pelkkä hupullinen musta puseronsa. Lune teki päätöksen,
että mitä ikinä hän tulisikaan vielä näkemään, hän ei ihmettelisi. Hän oli ihmetellyt jo tar-
peeksi. Eikä se ollut tuonut häntä yhtään lähemmäs ymmärrystä.

     Kaukana edessä olevasta lehtensä pudottaneesta tiheiköstä tuikki lämmintä valoa, ja
Lune saattoi haistaa vienon ruuan tuoksun, joka sekoittui juurten päällä lepäävän mullan ja
vanhojen lehtien hajuun. Tunnelma oli täydellinen vesisateelle, mutta puidenlatvojen kannat-
telema avaruus näytti selkeältä. Taustalle oli helppo mieltää synkkää, kummittelevan kaunista
piano- tai viulumusiikkia, pimeyden kuoroja laulamaan vänkyräisten, paljaiden oksien
lomasta, kun he valottoman maailman kulkijat vaelsivat kohti petojen pesää.

     Koruton maisema pureutui nopeasti syvälle Lunen kuoreen. Hänen hurjimmissa
aavistuksissaan tuulen vaimea ääni oli jotain paljon pelottavampaa, ja jossain siellä metsän
piiloissa lepäsi sammaloitunut, köynnöksiin peittyvä jumalan häkki.

     He poikkesivat polulta hyvissä ajoin ennen puutarhurin tönöä. Athena oli nyt astunut
johtoon, mutta Callisto ja Varga kulkivat tiiviisti hänen vierellään. Turvallisen reitin ulko-
puolella varjot kietoivat heidät syleilyynsä. Syksyinen metsä oli aavemainen yöllä: se oli
täynnä outoa rapinaa, räsähtelyä ja huhuilua. Katseita joita ei nähnyt, mutta jotka kyllä tunsi.

     Athena pysähtyi äkkiä kuin seinään ja hengähti tukahtuneesti. Hän kuulosti vähän hys-
teeriseltä.

     ”Täällä on jotain. Täällä on jotain, ja astuin melkein sen päälle.”

     ”Älä ole prinsessa, pikkusisko”, Aiden nälvi. ”Mikä siellä muka on?”

     Kuivien lehtien seassa makasi lyhyt olento. Lunen vatsaa väänsi ja Aidenin suu unohtui
auki; hän ei ollut ikinä nähnyt vastaavaa, mutta olisi voinut vaikka vannoa, että siinä oli
kuollut tonttu. Kasvonpiirteiltään ja ruumiinrakenteeltaan se ei eronnut paljoakaan niistä
rautakaupoissa myytävistä puutarhakoristeista, ja samalla tavalla tämänkin ilme näytti
kivettyneen iäisyyteen.  Lune yritti kääntää katseensa karmaisevasta näystä, muttei voinut.
Pieni tukkimainen ruumis veti hänen huomiotaan puoleensa väkisin, ja se herätti Lunessa
lohdutonta surua. Olentoon oli räjähtänyt sienikasvusto ja toukkien kyltymätön invaasio, ja
mustat silmät heijastivat taivasta, viimeistä asiaa, jonka ne olivat nähneet ennen pimeyttä.

     ”Metsänvaalija. Voi raukkaa. Vieraat olennot eivät aina selviä tässä maailmassa.” Callisto
pudisteli päätään ja kumartui analysoimaan kohdetta lähemmin.  ”Kuten arvelinkin. Siihen
on iskenyt loistaikuus.”

     Lune saattoi kuulla hajottajahyönteisten kuhinan korvissaan, ja hänestä tuntui, että hän
saattaisi pian oksentaa. Jokin elävä, ylimääräinen tuntui surisevan ja sykkivän siellä, missä
vain metsänvaalijan oman elämänvoiman olisi kuulunut virrata.

”Alkuenergialla L´o Alrhadan, aurinko- tai arkkitaikuudella – miksi ikinä sitä haluaa-
kaan kutsua – on muitakin muotoja”, Callisto selitti hiljaisella äänellä. ”Mädänmagia eli
loistaikuus on vain yksi näistä muista muodoista, tosin se kuuluu hämärän magian puolelle,
sillä sitä ei voi liioin aurinkotaikuudeksi kehua. Sen saaliiksi ei toivo joutuvansa. Ja karma-
taikuudesta minä en halua edes puhua.” Callisto astui kauemmas tontusta. ”Meidän täytyy
jatkaa matkaa. Täällä näin ei kannata jäädä paikoilleen liian pitkäksi aikaa.”

     He jättivät murheellisen näyn katselemaan unia, joista se ei koskaan heräisi, ja jatkoivat
tarpomista yhä syvemmälle Matometsän syvyyksiin. Lune tajusi vasta nyt kunnolla, miten
kammottava paikka se olikaan, ja silti hän päätyi sinne aina vain uudelleen. Siellä maagiset
asiat kohtasivat kuolemansa, peittyivät lihan läpi tunkeviin sieniin ja toukanseittiin.

     ”Tietääkö hän varmasti, mihin suuntaamme?” Callisto kuiskasi Vargalle ja viittasi edellään
kulkevaan Athenaan päin. Athena ei ollut sanonut pitkään aikaan mitään, ainoastaan
pysähtynyt välillä ja käännellyt päätään kiihtyneen näköisenä. Vaaleat suortuvat hulmusivat,
kun hän johdatti joukkoa mustien puunrunkojen välissä. Ikivanhojen oksien rangat rapisivat
hiljaa korkeuksissa.

     ”Hänen mahtaa olla vaikea unohtaa”, Varga mutisi.

     ”Hyvä, koska minä en muista reittiä. Kaikki oli niin paljon suurempaa kissan perspektiivis-
tä. En ole myöskään ikinä lähestynyt paikkaa tästä suunnasta, joten sen suhteen olen melko
avuton. Tunnistan kyllä ympäristön sitten, kunhan pääsemme lähemmäs… seis!” Calliston
ääni oli kauhusta käheä, ja hän iski kätensä Athenan olkapäälle. Hänenkin oli täytynyt vaistota
jotain, sillä hän pysähtyi. Aiden törmäsi hänen selkäänsä.

     ”Mitä nyt, lisää murhattuja puutarhatonttuja?” Aiden kysyi yrittäen peitellä huolestu-
neisuuttaan. Hän aavisteli pahaa, ja samoin teki Lune. Hänellä oli jo hetken ajan ollut
ahdistava tunne siitä, että etäämpänä liikkui jokin, minkä ei olisi kuulunut olla siellä.

     ”Mitä siellä on?”

     Callisto ei vastannut, mutta hänen hengityksensä oli kiihtynyt.

     Saman sekunnin aikana he kaikki näkivät matalalta paistavaa kuuta vasten, miten kookas
olento liikkui ääntäkään päästämättä matalan sammalharjun huipulla. Maahan lankesi pitkä
sirpaleinen varjo.

     ”Odotetaan, että tuo häipyy”, Callisto kuiskasi ja hätisteli kaikkia taemmas. ”Älkää
edes hievahtako.”

     Hermostuttava hahmo käyskenteli verkkaisesti männyn ja pihlajanrunkojen lomassa,
kymmenisen metrin päässä heidän edellään. Majesteettiset sulkasiivet laahasivat maata sen
perässä, ja ihmisen ja pöllön sekoitusta muistuttava tanakka ruumis näytti jännittyneeltä.
Epäinhimillinen, tumma siluetti piirtyi vasten kuun keltaista kiekkoa.

     Äkkiä pyöreä pää teki 180 asteen käännöksen piileskelevien ihmisten suuntaan. Hiirimäi-
nen rääkäisy riipi kylmää yötä, kuin valtava kangas olisi repäisty kahtia. Ääntä tuntui
jatkuvan tuntikausia, ja joka ainoa Lunen verisoluista hyytyi, kun hän näki langenneen
enkelin levittävän pyöreäkärkiset siipensä sen lähtiessä liitoon. Piirteettömien, pyöreiden
heijastinsilmien punahehkuinen katse porautui suoraan hänen omaansa jättäen jälkikuvan,
joka ei hälvennyt hetkeen.

     ”Maahan!” Callisto ärähti tiukasti.

     Lune oli ensimmäinen joka noudatti käskyä. Maatessaan selällään ruskeissa tammenleh-
dissä hän kuuli Athenan kirkaisevan. Kuu peittyi hetkeksi, ja hän erotti koukkukynsien
välähdyksen. Hänen vieressään makaava Aiden puristi silmänsä kiinni. Sekunnissa linnun-
muotoinen varjo oli lehahtanut yli ja kuu paistoi taas. Lune ponkaisi ylös kuulostellen
ympäristöä. Kaikki äänet olivat vaienneet, siivekäs yön otus kadonnut.

     ”Cal – mikä se oli?” Terran kähähti leuka pudonneena.

     ”Vereni taisi muuttua mansikkajäätelöksi”, Fenris hengähti pudistellen multaa selästään.
 
     ”Kohtasitte juuri yöperhosmiehen”, Callisto ilmoitti kolkolla äänellä. ”Yhden tunnetuim-
mista kryptideistä jopa teidän maailmassanne. Mikä onni, etteivät ne yleensä saalista
ihmislihaa.”

     ”Minusta se oli kyllä aika kaukana perhosesta”, Aiden mutisi, ja Lune oli samaa mieltä.
Sana yleensä kummitteli hänen mielessään.

     ”Luulin sitä enkeliksi”, hän mumisi. ”Langenneeksi.”

     Callisto pudisti päätään.

     ”Tuo oli kaukana enkelistä. Onneksi se päätti ainoastaan lehahtaa ylitsemme, en mielelläni
satuta mitään eläviä olentoja. Mutta tarpeen vaatiessa…” Callisto kosketti pussukkaa, jossa
säilytti riimukiveään. ”Suojamagia on aika tuhtia tavaraa. Tulkaa.”

     ”Olennot käyvät toinen toistaan pelottavimmiksi”, Terran sanoi Lunelle heidän seurates-
saan jälleen Callistoa.

     ”Parasta on, että olemme koko ajan suuntaamassa kohti sitä tähän mennessä pahinta.”
Lune ei juurikaan odottanut kykloopin kohtaamista, ja pohti aina silloin tällöin, auttaisiko
hänen oma kuningaskalastajafeeniksinsä häntä tarvittaessa puolustautumaan. Mutta pelkäi-
sikö otus edes tulta? Jos mytologiaan oli luottaminen, niin vastaus oli ei. Nehän takoivat itse
aseita. Tosin siihen mennessä kykloopit olivat osoittautuneet monin tavoin erilaiseksi kuin
ne, joista Lune oli lapsesta asti lukenut. Mitenkähän totuuden tietäminen vuosia sitten olisi
vaikuttanut Lunen kiinnostukseen vanhoja tarinoita kohtaan? Sen tietäminen, että jotkut
seikat niissä eivät olleetkaan pelkkiä legendoja?

     Callisto ja Varga keskustelivat hiljaiseen sävyyn Caí-Rynin tilasta. Callisto ei tainnut
uskoa hänen olevan enää elossa, mutta vältti asian ääneensanomista. Lune ei mennyt
takuuseen siitä, oliko turhan toivon antaminen Vargalle yhtään sen parempi vaihtoehto kuin
pojan kuoleman suora tunnustaminen.

     ”Kulkekaa tiiviisti perässäni, sinä myös, Athena”, Callisto kehotti kohta. ”Soilla saattaa
olla arvaamatonta.”

     Jokin Calliston äänensävyssä hermostutti Lunea. Hän piti katseensa visusti poissa
sameista suonsilmäkkeistä – jos yöperhosmiehet olivat totta, hän pelkäsi mitä saattaisi
hiljaisten vetten syövereissä nähdä. Hän oli kuulevinaan niiden suunnista vaimeita litsah-
duksia, joista yritti kovasti olla välittämättä.

     ”Mitä kaikkea sinä tarkalleen ottaen olet nähnyt näillä main?” Lune tiedusteli, vaikkei
ollut varma halusiko edes kuulla vastausta.

     ”Drangen mukaan olentoja alkoi ilmaantua vasta tänä vuonna. Ja – no jaa, en usko että
teidän tarvitsee pilata yöunianne niiden takia. Lienee parempi etten kerro.” Callisto väläytti
hymyn.

     ”Etkö voisi sytyttää jotain valonlähdettä?” Aiden kysyi hytisten ja väisti rahkasammalen
seasta kohoavaa kolkkoa kivenlohkaretta. Mustissa hiuksissa kimalsi jäätä.

     Callisto pudisti päätään.

     ”Se voisi houkutella paikalle jotain yöperhosmiestä ikävämpää.”

     ”Äh, miksen ottanut kameraani mukaan?” Athena harmitteli itsekseen.

     ”Turhaan sinä sitä kaipailet – olentoja ei voi tallentaa millekään teidän tavallisten
vempaimille”, Callisto totesi.

     ”Ettekö huomanneet sen jo kerran?” Varga hymyili.

     ”Niin, joo”, Aiden mutisi. ”Harmittaa vieläkin. Mutta miksi?”

     ”Koska pikseleiden ja sähköisten valojen maailmassa ne eivät ole olemassa.”

     Lopun matkaa he kävelivät hiljaisuuden vallitessa. Suon jälkeen maasto alkoi muuttua
sammaleisesta pehmeydestä kovaksi kivilouhikoksi, joka kohosi viistosti ylöspäin.

     ”Olemme lähellä”, Athena sanoi ja värähti. ”Muistan, kun kyklooppi kantoi minut ylös tätä
rinnettä.”

     ”Suuaukolle ei ole enää pitkä matka”, Callisto myönsi. ”Kulkekaa kevein askelin, alapuo-
lellamme on kykloopin louhimia käytäviä, ja jos olio on siellä nyt, se voi tuntea maan
värähtelyn.”

     Lune vaihtoi kävelytyylinsä joustavammaksi ja jatkoi kapuamista muiden mukana. Hän
pohti eri vaihtoehtoja sille, mitä kohta tapahtuisi. Ajatukset pyörivät. Hänen oli silti mahdo-
ton uskoa sitä. Ensin kaikki oli ollut melkein normaalisti, mutta nyt hän oli törmännyt pää
edellä tähän synkän runolliseen fantasiaan, ja se riipi hänen sieluaan kuin rock-musiikki.

     Callisto pysähtyi viimein ja kohotti katseensa kallion huipulle korkeuksiin.

     ”Tämä on se paikka.”



zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 306
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Aa, vai tällaista! Kiinnostaa kyllä, ovatko Varga, Callisto ja tämä kolmas samasta paikasta kotoisin kuin Varýs? Ja mikäs heppuli tuo sijaisopettaja on? Selvästikin hän on sekaantunut koko kuvioon varsin syvällisesti.

Ja nyt alkoi pelottaa. Tuo kyklooppi ei juuri vaikuta kovin sovinnolliselta tyypiltä.  :o


zilah

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
21.

K O I A N S A



Kuunsirpin valaiseman jylhän kalliomuodostelman juurella seisoskeli seitsemän hengen
ryhmä. Metsämaan kuiskelmat oli jo jätetty taakse, ja kaliseva louhikko törrötti nyt vastaan
joka suunnasta kallion ympäriltä. Ne olivat Matometsän takaiset kuolleet harmaat mainin-
git. Oli vaikea kuvitella sellaisen maiseman löytyvän niin läheltä koulua. Mutta siinä se
levitteli murtumiaan ja pienoiskanjoneitaan kuten oli tehnyt sata vuotta sitten, ja tekisi
vielä sadan vuoden päästäkin.

     Kahden harkiten asetetun kivipaaden välissä avautuva suuaukko näytti valmiilta napsah-
tamaan simpukkamaisesti kiinni samalla hetkellä, kun ensimmäinen uhkarohkea uskaltau-
tuisi sisään. Ammotus ja rosoisuus kylpivät väkivaltaisesti räiskähtelevän soihdun myrkyn-
vihreässä loimussa.

     ”En aavistanutkaan synttäriesi johtavan tähän!” Fenris katsahti Luneen kulmakarvat
koholla. ”En tiedä teistä muista, mutta minulla tämä taitaa kohota elämäni parhaaksi
päiväksi, ja se ohittaa jopa sen päivän, kun varastimme herra Frotzierin asuntoauton ja
lähdimme viikoksi maailmalle.”

     ”Aiotaanko me ihan oikeasti mennä tuonne?” Athena parkaisi. Hänen sanansa vierivät
koveria seiniä pitkin. ”Ja ovatko nuo jutut tuolla katossa tippukiviä?”

     ”Minä kuljen edeltä”, Callisto sanoi rauhoittelevasti. ”Olen meistä se, joka osaa tarvit-
taessa puolustautua olentoa vastaan.”

     ”Tunnetteko tekin ilmassa jotain outoa?” Varga ihmetteli ääneen. Pimeässä, kuunsilkin
langetessa, hänen ihonsa oli norsunluuta ja marmoria, sudensilmien myrskyinen pinta
heijasti taivaan poikki kaartavan tähdenlennon. Hän oli ojentanut kätensä ja siveli ilmaa
sormiensa välissä, kuin se olisi ollut aineellista, kuin hän olisi tavoitellut jotain happi-
molekyylien välistä.

     Sormenpäät savuttivat vähän. Tuulenvireessä häilähti suitsukemainen tuoksu. Varga
näytti olevan yhä enemmän ymmällään. ”Tämäpä merkillistä, ihan kuin… Varhoir.”

     ”Oletko varma?” Callisto vaikutti hämmentyneeltä.

     ”Mikä?” Terran kysyi. ”Anteeksi, mutta en millään saa pidettyä kaikkia kysymyksiä
sisälläni, vaikka teen kyllä parhaani.”

     ”Minä olen puoliverinen alrhadanlainen ja puoliverinen vaeltaja”, Varga sanoi. ”Maagiäiti,
vaeltajaisä. Vaeltajilla ei ole käytössään L´o Alrhadan vaan noituus, Varhoir jonka perässä he
joutuvat joskus vaeltamaan pitkiäkin matkoja vahvistaakseen voimiaan. Minä siis pystyn
tuntemaan kummankin voiman läheisyyden, vaikka hallitsenkin kunnolla ainoastaan äitini
puolelta tulevan alkuenergian. Valinta, jonka jouduin tekemään nuorempana. Juuri nyt olen
aika varma, että se kyklooppi osaa jotenkin hallita vaeltajien taitoja.”

     ”Mielenkiintoista, en ole ennen kohdannut vastaavaa tapausta, ja olen sentään tutkinut
satoja eri kyklooppeja”, Callisto mutisi. ”Jos ryhmäni muut kryptozoologit kuulisivat tästä, he
repisivät pelihousunsa silkasta innostuksesta. Tämä on selvästi harvinainen, kehittyneempi
yksilö joukossa… täytyypä ilmoittaa Arkille, ja lisäksi olento täytyy siirtää…”

     Athena puristi kauhusta kankeana käsiään rintaansa vasten.

     ”Tulin juuri vakavasti toisiin ajatuksiin tuonne menemisestä.” Hunajanväriset silmät
pälyilivät vihreän tulen kantamattomissa väijyvää pimeyttä.

     ”Kyllä tässä minuakin vähän alkaa huolettaa. Niiden ei kuuluisi pystyä hallitsemaan ener-
giaa joka ne loi, vaan ainoastaan omia lajille tyypillisiä kykyjään.” Varga astui huolestuneena
lähemmäs suuaukkoa ja mutisi: ”Tästä voi tulla hankalampaa kuin odotin. Se on jotenkin
varastanut osan Caín kyvyistä itselleen.”

     ”Älä huoli”, Callisto tyynnytteli ja laski jalkansa kiviluolan lattialle. ”Keskity Caín saamiseen
ulos ja ennen sitä sen kirouksen poistoon. Minä huolehdin muusta.” Hän uskaltautui nyt
kokonaan luolaan; soihdun liekit kurkottautuivat käärmemäisesti hänen suuntaansa. ”Seu-
ratkaa tiiviisti perässäni ja tehkää kuten sanon.”

     He hiipivät eteisluolan halki ja lähtivät laskeutumaan kiven synkkään nieluun. Pitkä
käytävä mutkitteli näkymättömiin, ja Lune yritti pitää katseensa Calliston hintavannäköisis-
sä saappaissa.

     ”Varokaa soihtuja”, Callisto sihahti, kun vihreitä roihuja tuli vastaan enemmän, ja kerälle
ja suoraksi kiertyvät lieskat venyttivät itseään heitä kohti. ”Tuli on lumottua.”

     ”Noiduttua”, Varga mutisi itsekseen ja väisti oudosti paikoillaan killuvia kipinöitä. ”En pidä
tästä.”

     ”Näetkö mitään?” Terran kuiskasi Athenalle. ”Tai tunnetko jotain?”

     ”En kovinkaan paljoa näin pimeässä, ja jalkani jäätyvät kohta irti.”

     ”Tarkoitan… näetkö tai kuuletko… tiedät kyllä mitä?”

     ”Äh, Terran, voit suoraan kysyä näenkö näkyjä tai kuulenko ääniä. En minä loukkaannu.”

     Terran oli hetken ajan hiljaa.
     ”No?”

     ”Minä en ole mikään YouTube! En voi vain valkata ajatusteni seasta haluamiani näkyjä kuin
videoita. Se ei vaan toimi niin.”

     Mitä alemmas he kävelivät, sitä valottomammaksi tunneli kävi. Lune oli kuulevinaan
tunnelia pitkin kantautuvan, kaukana maanalaisessa maailmassa virtaavan veden äänen.
Callisto penkoi takintaskuaan ja otti esiin nahistunutta pähkinää muistuttavan esineen. Hän
asetti sen kämmenelleen ja puhalsi. Pähkinä muuttui sulaksi kiiltäväksi aineeksi, joka
muotoutui ilmassa, ja kohta Calliston edellä leijaili kultainen nyrkinkokoinen kissansilmä.
Pehmeä valo leikkasi mustaa ilmaa ja johti heitä turvaa antaen. Heidän askelensa kaikuivat
seinistä, vaikka he yrittivät kävellä niin hiljaa kuin pystyivät. Käärmesoihtuja ei tullut enää
vastaan.

     Ilma oli niin hyytävää, että se repi Lunen keuhkoja jokaisella sisäänvedolla. Hänen teki
mieli sytyttää tuli ainoastaan lämmittääkseen kangistuvia sormiaan, mutta siitä lähtevä valo
olisi ollut liian kirkas. Eikä Lune vieläkään luottanut täydellisesti itseensä elementin hallin-
nassa.

     Kun pimeys kissansilmän valon kantopiirin ulkopuolella oli tihentynyt äärimmilleen,
käytävä sylki heidät ahtaaseen pikku kammioon, josta haarautui tunneleita kymmeniin
eri suuntiin. Pölyä leijaili ilmassa. Silmä pysähtyi nytkähtäen kammion keskelle ja räpsähti
sammuksiin; erään käytävän mutkan takaa kajasti lepattavaa valoa. Athena tukahdutti
parkaisun. Lune haistoi oudon hirviön lemun sekä jotain palaneen lihan käryä muistuttavaa.

     ”Olemme lähellä pesäluolaa”, Callisto kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä.

     ”Caí osasi kertoa sen verran, että häntä pidetään vankina lähellä nuotiopaikkaa”, Varga
kuiskasi takaisin. ”Jokin pikku kammio, kuten tämäkin.”

     ”Mahtavaa, meidän on siis kaikkien marssittava tuota reittiä”, Aiden huokaisi, ja nyökkäsi
kohti tulen hohdetta.

     ”Mitä nämä kovat möykyt joka puolella lattiaa ovat?” Fenris kysyi. ”Kompastelen niihin
koko ajan, eivätkä ne vierähdä pois kuten tavalliset murikat.”

     ”Voi elämä, toivottavasti se ei ole ulostetta”, Aiden sanoi hartaasti.

     ”Minusta se on jähmettynyttä laavaa”, Callisto tuumi potkaistessaan kivikovaa möykkyä
saappaankärjellään. ”Mistä se sitten on tullut, siitä meidän ei toivottavasti tarvitse saada
selvää.”

     Vastausta ei tarvinnut etsiä kaukaa. Seuraavassa luolassa, jossa vallitseva ilmanlaatu
muistutti enemmän saunaa kuin heidän aiemmin vaeltamia kylmiä käytäviä, kökötti gorillan
kokoinen olento. Lune painoi käden suunsa ja nenänsä suojaksi. Luolan ilma oli paksua ja
ummehtunutta, sekä vielä kaiken lisäksi täynnä ällöttävän hajun sekaista harmaata savua,
jonka seasta oli hankala erottaa mitään. Hajun lähde oli peräisin kivillä sisustetun tilan keskel-
lä rätisevästä pikkuisesta nuotiosta, jonka valo heijastui kuorsaavan kykloopin hiilenmustasta
pinnasta. Sillä oli lapiomaisessa kourassaan keppi, jonka päässä kärysi nyrkinkokoinen
savuava möykky – ilmeisesti saalis, jota se oli ollut käristämässä ennen simahtamistaan.
Kykloopin kupolimainen pää nuokkui niskojensa varassa, kasvot kohti kattoa ja suu auki
retkottaen.

     Huolestuttavin asia oli kuitenkin kykloopin kylkiä, käsivarsia, koipia ja kaulaa pitkin
noruva laava. Sen nahalla risteili hohtelevia oranssinkeltaisia juovia, kuin suonina, ja osa niistä
oli käsivarren paksuisia ja norui sihisevän kuumaksi lammikoksi kivilattialle.

     ”Vau”, Fenris henkäisi kämmenensä alta.

     ”Se hikoilee laavaa?” Aiden ähkäisi ja perääntyi kauhuissaan luolan ulkopuolelle, mutta
hänen takanaan saapunut Varga työnsi hänet päättäväisesti takaisin.

     ”Ainakaan tämä kaveri ei myrskyä niin kuin se edellinen”, Terran huomautti.

     ”En kyllä tiedä, onko laavan hikoileminen yhtään parempi vaihtoehto.”

     ”Hiivitään ohi ennen kuin se herää”, Callisto sanoi ja säpsähti äkisti. ”Voi ei – älkää
katsoko tuonne.”

     Mutta Lune oli jo katsonut. Hän tunsi oudon kauhun vihlaisun vatsassaan.

     Luolan kauimmaisessa nurkassa lepäsi rykelmä ruumiita, juuri niissä asennoissa, joihin
ne olivat jääneet sinne lentäessään. Toiset näyttivät osittain poltetuilta, toiset hakatuilta ja
joiltakin puuttui ruumiinosia, jotka löytyivät vähän matkan päästä entisistä omistajistaan.
Kun Lunen katse osui möykkyyn violetinsinertäviä sisäelimiä, hän käänsi kiireesti katseensa.
Kaikki vilkuilivat huolestuneesti Vargaa.

     ”Tietäisin, jos Caí olisi kuollut”, hän kuiskasi, vältellen katsomasta irvokkaaseen näkyyn ja
suoliin.

    Aiden tuijotti huonovointisen näköisenä varpaisiinsa.
    ”En voi sietää verta. Saatan oksentaa pian.”

    Callisto mulkaisi häntä.
     ”Älä tee sitä.”

     He kiersivät nuotion ja nukkuvan olennon mahdollisimman kaukaa. Se ei herännyt,
vaikka Terran astui vahingossa lattialla lojuvan sormiluun päälle, ja vaikka kykloopin saalis
leimahti liekkeihin ja putosi vaimeasti tussahtaen nuotioon. Vargan kasvoilta kuvastui syvä
määrätietoisuus. Hän ja Callisto livahtivat ensimmäisinä halkeamaan seinässä, kuin hiiret
keksipakettiin. He olivat uudessa kammiossa, joka avautui kolmeen reittiin. Kylmyys oli
palannut.

     ”Voiko nyt sytyttää valot?” Athena pyysi kainosti. ”Tykkäsin siitä silmästä.”

     ”Heti kunhan päästään vähän kauemmaksi”, Callisto lupasi ja ojensi varovasti kätensä
koskettaakseen seinää, jossa kivilajit kiilsivät. Hänen pupillinsa olivat laajentuneet, vihreät
silmät näyttivät mustilta. ”Olemme selättäneet pahimman. Mutta en tiedä, mikä näistä
reiteistä johtaa Caín luo.” Hän kääntyi Athenan puoleen. ”Sinun taitaa olla nyt aika asettua
edellemme.”

     Athena nyökkäsi ja päästi irti Fenrisin kädestä. Hän heitti tarkkaavaisen katseen olkansa
yli heidän tulosuuntaansa päin, ennen kuin ilmoitti:

     ”Me menemme keskimmäiseen.”

     Tippukivikattoinen tunneli vietti parin minuutin kuluttua jyrkästi alaspäin. Lisäksi
se kapeni koko ajan, katto kävi matalammaksi ja hengitysilma ummehtuneemmaksi. Siellä
täällä solisi pieniä vesiputouksia, mutta niiden ääni ei juurikaan kyennyt rauhoittamaan
Lunea. Ahtaanpaikankammo häilyi jatkuvasti iholla. Hän ei ollut edes muistanut koko asiaa
käydessään sisään pimeän hautaan. Nyt hän tiedosti hieman liiankin hyvin olevansa siellä,
maan alla, periksiantamattoman ja ympärille puristuvan kallioperän syövereissä, missä vanha
kivi vaiensi heidän pelokkaiden askeltensa kaikulaulun. Sitä paitsi jossain heidän takanaan,
ainoan ulosjohtavan reitin päässä väijyi nukkuva kyklooppi, joka oli juuri kärventänyt
ruokansa. Herättyään se olisi taatusti vihainen. Ja nälkäinen.

     Mutta toisaalta. Jos Lune kuolisi, kuolema tekisi hänestä osan universumia, palan ikui-
suutta. Ajatus ei vaikuttanut kovin pelottavalta, ja se, että Callisto oli heidän kanssaan, teki
Lunen olon levollisemmaksi.

     ”Miten menee?” Lune katsoi takanaan kulkevaa Terrania ja virnisti. Terran kohautti olka-
päitään ja vilkaisi huokaisten kattoon.

     ”Onhan tämä tietenkin sisällä syömiseen verrattuna ihan jännää, mutta en tiedä, kaipa-
sinko tällaista juuri tänä yönä.”

     ”Tajuan pointtisi.”

     Callisto sytytti vihdoin kultaisen silmän, ja he kulkivat taas joitakin minuutteja se edel-
lä leijuen, kunnes saapuivat valtavaan kivikammioon. Se oli niin korkea, että kauas yläilmoi-
hin päättyvän katon halkeamista siilautui sisään kuunsäteitä. Hiukkaset pyörteilivät niiden
valossa. Tippuvan veden ääni kajahteli hiljaisuuden moninkertaistamana seinistä.

     ”Tämä se on”, Athena sanoi. ”Tämä minulle näytettiin.”

     ”En koskaan tullut tänne”, Callisto mutisi ja käveli kammion keskelle.

     Varga kiilasi Lunen ohitse ja käänteli päätään.

     ”En näe Caíta! Missä hän oikein on?”

     ”Caí?” Lune kuiskasi ja vilkuili väristen ympärilleen. ”Oletko sinä täällä?”

     Kuului kankaan kahahdus kiveä vasten, ja luolan perällä liikahti jokin.

     ”Varga? Sinäkö siellä? Ja onko tuo Feleyxin valoa?”

     Lentävä kissansilmä syöksähti äänen suuntaan, kuin olisi tunnistanut sen. Vasta silloin
Lune pystyi näkemään seinän varjoisassa halkeamassa viruvan hahmon. Caí-Rynin ranteet
oli kahlittu korpinvärisenä hapsottavan tukan yläpuolelle. Varga oli jo rynnännyt perem-
mälle.

     ”Jumalten kiitos!”

     Lune oli ehättänyt Vargan vierelle ja näki nyt mistä oli kyse.
     Caí-Ryn oli kohottanut kasvonsa anovasti heihin päin. Hänen silmänsä hukkuivat
niistä valuvaan paksuun mustaan aineeseen. Pronssinväriset kasvot juovittuivat sakeilla
vanoilla, jotka risteilivät kuolettavan näköisinä aina leukalinjaan asti. 

     ”En pysty näkemään!” Caí-Rynin ääni oli täynnä ahdinkoa. Puheessa oli lievä vieras
korostus. Feleyx lensi aivan vaeltajan kasvojen viereen, ikävöityään kuukausia, ja kehräsi;
taikakissa pähkinänkuoressa.

     ”Me hoidamme sinut ulos täältä”, Varga kuiskasi Feleyxin valon kirkastuessa. ”Olen niin
pahoillani, että kadotin sinut.” Hän vaikeni ja epäröi. ”En tiedä pystynkö tähän. Kätesi on
kahlittu vaeltajain voimalla, ja minä olen maagi.”

     ”Sinä pystyt.” Calliston ääni oli pehmeä. ”Isäsi perintö elää veressäsi, vaikka oletkin
valinnut arkkimagian polun. Tarvitset loitsun ainesosia, arvelisin? Käydään toimeen.” Hän
katsoi sokeaa Caí-Ryniä. ”Mistä kaikesta rakentuu kahleiden katkeaminen noituuden avulla,
mitä me tarvitsemme?”

     Caí veti heikosti henkeä.

     ”Jotain, mikä on kasvanut luonnossa. Jotain, mikä oli kerran vapaa. Jotain, mikä leikkaa,
jotain mikä vapauteen tien avaa
.” 

     Callisto huokaisi.

     ”Mistähän me oikein kokoamme tuollaisen listan?”

     ”Kaikki, tutkikaa taskunne”, Varga käski, pitäen jatkuvasti silmällä heidän takanaan
ammottavaa pimeää oviaukkoa. ”On epätoivoisten keinojen aika.”

     Lune sujautti kätensä farkuntaskuun. Siellä ei ollut muuta kuin toscakarkin karamelli-
kääre ja rypistynyt paperilintu, jonka hän veti esiin. Se lepäsi masentavana hänen kämme-
nellään, ja Lune naurahti hiljaa.

     ”No niin, löysittekö edes jotain?” Hermostuneisuus kiristi Vargan ääntä.

     ”Minulla on origamilintu.” Lune ojensi kätensä muiden nähtäville.

     ”Puoliksi syöty purkkapussi”, Fenris sanoi. ”Ja kaulassani riippuu kartanon yleisavain. En
tiedä, miksi minulla on se. Enkä ehkä halua muistaa.”

     Terran yskähti nolona.
     ”Minulla on, tuota noin, kuollut kärpänen.”

     ”Ja minulla linkkuveitsi.” Aiden heitteli pientä hopeaesinettä kädessään.

     ”Mielestäni lista tulee täyteen näiden avulla”, Lune sanoi ja astui eteenpäin. ”Tämä
lintuni, siinä olisi jotain luonnossa kasvanutta – paperihan on tehty puusta. Terranin
kärpänen taas on ollut vapaa elossa ollessaan. Aidenin veitsellä voi leikata, ja Fenrisin
yleisavain käynee tässä yhteydessä ´avaamaan tien vapauteen.´ Mitä arvelet, Caí?”

     ”Sopivaa”, Caí-Ryn kuiskasi voimattomasti. ”Ottakaa minut alas.”

     ”Ei kellään sattuisi olemaan liitua?” Varga kysyi.

     Fenris viskasi hänelle yhden.
     ”Sattui olemaan yksi siltä kerralta, kun tein Drangelle klassisen liitukarkkitempun.”

     ”Sinä olet pelastaja, Fenris.”
 
     Fenrisin hymyillessä aurinkoisesti Varga piirsi luolan kivilattiaan kehän ja asetti
paperilinnun, kärpäsen, linkkuveitsen ja avaimen sen sisään. Sen jälkeen Caí-Ryn kuiskasi
vaeltajain loitsun Vargalle, ja Varga kohotti kätensä häntä kohti ja toisti varhoirilaiset sanat
silmät suljettuina.

     ”É vis, le libéi ihir, ra akhna.”

     Caí-Rynin ihoon hakattu muste alkoi hehkua vihreää; hänellä oli samankaltaisia kuvioita
kuin Vargalla, käsivarsia kiertäviä kuvioita, koukeroita ja renkaita, ja lisäksi kaulan sivussa
viivakoodimaisia vaakajuovia. Hohde hälveni, ja kuului ihoon pureutuvien ketjujen napsah-
dus. Kahle oli poikki ja Caí-Ryn rojahti alas kivilattialle. Callisto ja Varga kiskoivat hänet
pystyyn.

     ”Täytyy kiirehtiä”, Callisto sanoi. Hän kaivoi taskustaan kangasriekaleen ja kietoi sen Caí-
Rynin pimeyttä tulvivien silmien suojaksi. ”Parempi? Meidän on päästävä äkkiä kartanolle.
Pystytkö kävelemään?”

     ”Luulen niin”, Caí arveli, mutta tukeutui yhä heikon näköisenä Vargaan. Valkean
kankaan alta valahti uusia noroja, jotka vierivät hänen huultensa yli.

     ”Miten ihmeessä sinä selvisit täällä kaksi kuukautta, kahlittuna?” Aiden hämmästeli
heidän palatessaan käytävään. ”Se on sula mahdottomuus. Ihmiskehoa ei ole luotu
kestämään sellaista aikaa ilman vettä.”

     ”Ond-iýji toi ruokaa”, Caí-Ryn sanoi.

     ”Hän tarkoittaa kyklooppia”, Varga käänsi nopeasti. ”Kiirehditään.”

     ”Se ei ajatellut aterioida minua”, Caí jatkoi. ”Istuskelin vain ja laskin tunteja, päiviä.
Mietiskelin yksinäisyydessäni, kuljenko enää koskaan olympialaisiin katsomaan ukkos-
linnunkesytystä.”

     Callisto näytti sairaalta syyllisyydestään.

     ”En voi vieläkään uskoa, että minut lähetettiin tänne työskentelemään, ja koko ajan sinä
viruit täällä vankina.”

     ”Se ei ole sinun virheesi, Rowan.”

     ”Huusitko sinä?”

     ”Koetin, mutta seinät ovat paksuhkot. Ja voimani vähissä.”

     ”Minäkään en kuullut mitään”, Athena mutisi surullisena. ”En voi kuvitellakaan, mitä
olet joutunut käymään läpi.”

     ”Olitko sinäkin täällä?” Caí-Ryn kysyi ihmeissään ja käänsi päätään Athenan suuntaan.
”Keneksi hänet on nimetty?”

     ”Hänen nimensä on Athena”, Callisto vastasi, kun Athena näytti hämmentyneeltä. ”Mutta
se tarina saa odottaa. Meidän pitää päästä ulos täältä. Ettekö te kuule?”

     Kaikki sulkivat vikkelästi suunsa ja höristivät korviaan. Lune kuuli nyt selkeästi läheltä
kantautuvat raskaat askelet ja rohisevan hengityksen. Feleyx räpsähti sammuksiin jättäen
heidät aivoja pyörryttävään mustuuteen.

     ”Okei, hieno homma, se on herännyt ja me ollaan täällä ansassa”, Aiden suhisi kiihty-
neenä. ”Kuka muu haluaa juosta?”

     ”Kukaan ei juokse yhtään mihinkään ilman minun lupaani”, Calliston ääni määräsi
melkein drangemaisen ankarasti. ”Joka ikinen pysyy takanani ja katsoo, ettei kukaan jää
jälkeen.” 

     Callisto harppoi eteenpäin, ja kaikki seurasivat tiiviisti hänen kannoillaan. Pesäluolan
lähestyessä ilma kävi vähitellen tukalammaksi. Pimeydessä kuului, kuinka huolestuttavan
lähellä edessäpäin joku nuuhki kolme kertaa äänekkäästi ja päästi sitten matalan murinan.

     ”Kyklooppi on havainnut läsnäolomme”, Athenan vierellä hiippaileva Fenris sanoi
vakavana. ”Pitäisikö huolestua?”

     ”Piileskelystä ei enää ole hyötyä”, Callisto kuiskasi. ”Kun sanon nyt, on aika juosta.” Hänen
vihreät kissansilmänsä kiiluivat luolasta lankeavassa tulen valossa. He kulkivat pari askelta, ja
sitten hän huudahti: ”Nyt!”

     He kaikki lähtivät liikkeelle yhtä aikaa ja kompastelivat ahtaassa tilassa, ennen kuin
purkautuivat palaneelta lihalta käryävään luolaan. Se oli äkkiä täynnä ihmisiä, jotka pyrki-
vät hädissään ulos maan alta ja kehottivat toisiaan kiirehtimään. Kyklooppi, joka ei ollut
aiemmin nähnyt vastaavaa omassa olohuoneessaan, oli aluksi liian hämmästynyt tehdäkseen
muuta kuin töllistellä kaaosta. Nuotio oli melkein hiipunut.

     Sitten se ärjäisi ja huiskautti kouraansa. Sininen valopallo lensi Fenrisin jalkoihin korvia-
halkovasti räjähtäen. Fenris lensi nurin, kivensiruja satoi, ja rymähti vatsalleen suoraan
mätänevään ruumisröykkiöön. Kyklooppi harppoi valtavat sormet ojossa häntä kohti.
Norsumaisista kintuista lähti samanlainen ääni kuin kosteasta rahkasammalesta olennon
jalkapohjien jättäessä sen perään laavajälkien jonon.

     ”Fenris!” Varga huusi hädissään. Hän ja Caí-Ryn olivat ehtineet muiden edelle, mutta
kauhu oli jähmettänyt heidät paikoilleen. Näkökyvytön Caí, jonka käsi oli yhä Vargan
harteilla, näytti äärimmäisen epätietoiselta.

     ”Mitä tapahtuu?”

      Lune tuijotti silmät laajentuneina luolan vastakkaiselta puolelta, miten Fenris rymysi
inhon ilme kasvoillaan ylös kykloopin välipalakeosta ja suoristi käsivartensa, kuin olisi voinut
vain työntää lähestyvän uhan pois. Lune luuli, että kyseessä oli jokin paniikin aiheuttama
alkukantainen puolustautumisreaktio, kunnes Fenris irvisti ja kohotettujen sormien lomasta
sinkoutui juurien pyörre. Jopa Callisto tuijotti mykistyneenä, kun ne kiertyivät suikertavina
naruina kykloopin ranteiden ympärille niputtaen ne tiukasti yhteen.

      Kyklooppi ärjähti ja viskoi käsivarsiaan kömpelösti puolelta toiselle. Muutamia juuria
napsahteli poikki, ja sen sudennahkatossu tallasi keskelle nuotiota suihkuttaen tuhkaa ja
kekäleitä kaikkialle.

     ”Nyt riittää!” Callisto oli hypännyt riehuvan kykloopin eteen. Hänen teräväkyntinen
sormensa piirsi ilmaa jättäen siihen laajan, galaktisen sinistä valoa hohkaavan merkin.
 
     Lune ei ollut nähnyt vastaavaa ikinä, mutta riimun tarkoitus säteili siitä itsestään niin
voimakkaasti, että hän ymmärsi.

     Pysähdy. Hän tunsi käskyn, vaikkei sitä ollut kohdistettu häneen, hän tunsi loitsun
vahvuuden sähköisenä väreilynä kalvaan luolan hämyssä, vavahduksena luissaan. Kykloopilla
ei ollut valtaa sellaisen merkin yli, sillä paksun nahan alla piili luonnonvarainen olento
muureineen ja rajoituksineen.  Näytti kuin valo olisi polttanut sitä, pakottanut perääntymään,
ja keltaisen silmän räpytellessä kaikki luolassaolijat pakenivat tunneleita pitkin ulos. Harmaan
kiven halkeamat vilisivät Lunen silmissä.

     Hän ei katsonut kertaakaan taakseen.

     Ulkona kuu kumotti edelleen taivaalla ja värjäsi kalliot hopeanharmaiksi. He hidastivat
vähän vauhtiaan, mutteivät pysähtyneet vaan jatkoivat alas kivikkoista rinnettä aina sinne
asti, missä ensimmäiset puut kasvoivat kivenlohkareiden välistä. Siellä he pysähtyivät
hengittämään ja kuulostelemaan ympäristöä. Lune painoi vihlovaa kylkeään ja haukkoi
yöilmaa keuhkoihinsa. Tähdet näyttivät sinkoilevan hänen silmissään, vaivaisenluita jaloissa
pakotti.

     ”Pääsiköhän se peräämme?” Athena kysyi vilkuillen heidän tulosuuntaansa.

     ”Esto hälvenee pian”, Callisto sanoi. ”Parasta kiirehtiä pois täältä, ennen kuin se tulee
ulos.”

     Tarpoessaan halki rapisevan, kuiskailevan Matometsän he eivät nähneet enää mitään
tavallisuudesta poikkeavaa, vaikka Lune oli varma, että jokainen käppyräinen puukin tarkkaili
heitä. Hän oli kuitenkin kuluttanut jo kaiken pelkonsa, ja jäljellä oli pelkkä polttava
mielenkiinto.

     ”Nyt siis koittaa kiertelemättömien vastausten aika?” Lune varmisti Vargalta, kun kartanon
puutarha avautui turvallisena heidän edessään. Viimeisenä kulkeva Terran sulki portin visusti
ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.

     ”Voi kyllä, mutta älä odota sitä niin kevytmielisesti”, Varga sanoi ja vaihtoi synkkiä
ilmeitä Calliston kanssa. ”Odotatte jotain mukavaa ja keventävää, mutta tulette pettymään,
no, raskaasti. Jos sinulla on ollut hiukan hullu syntymäpäivä, niin usko minua, pahemmaksi
vain muuttuu.”

     Suihkulähteen vierellä seisoskelevat Athena ja Terran katsahtivat pahaa aavistellen
Lunea.

     ”No niin”, Callisto sanoi ja asettui seisomaan kaikkien nähtäville. ”Caí-Ryn on nyt turvassa,
kiitos teidän. Meidän täytyy odottaa Varýshia, mutta hänen pitäisi saapua tuota pikaa.”Hän
vilkaisi kaukaisuuksiin yli tuulessa vapisevan ruusupensaan. ”Lune, käy sinä porukkasi kanssa
hakemassa Cole ja Mitch. He ovat jo vähän niin kuin tempautuneet tähän mukaan, joten
tulkoot kuuntelemaan mitä sanottavaa Varýshilla on. Minä odottelen sillä aikaa Fenrisin,
Vargan ja Caín kanssa tässä näin.” Hän piti pienen tauon ja lisäsi: ”Anteeksi tämä käskyttä-
minen, mutta ymmärrättehän, olen tämän joukon ainoa aikuinen.”

     ”Joo, ja lisäksi olet maagi ja pelastit juuri henkemme”, Terran muistutti ja väläytti hymyn.
”Anteeksipyyntö hyväksytty.”

     ”Selvä juttu sitten”, Lune sanoi. ”Vauhtia, Aiden.”

     ”Tullaan, tullaan”, hän mutisi ja astui esiin persikkapuun varjosta.

     ”Onko kaikki hyvin?” Lune ihmetteli.

     ”Minä haluan perunamuusia.”

     ”Ihanko totta? Juuri nyt tällä sekunnilla? Olet vielä pahemmin sekaisin kuin kuvittelin.”

     Kartanon eteishalli oli pimeänä, ja heidän askeleensa kaikuivat tyhjyydessä. Colea tai
Mitchiä ei näkynyt missään.

     ”Voi taivas niiden kahden kanssa, mihinkähän he ovat lähteneet vaeltelemaan?” Terran
puuskahti vilkuillen ympäristöä Frotzierien havaitsemisen toivossa.

     ”Toivottavasti ne eivät ole kärähtäneet Aveyardille”, Athena mumisi. ”Käydään
vilkaisemassa sisempää, mutta jos ketään ei näy, niin omapahan on menetyksensä.”

     He ylittivät aavemaisen hallin lattian ja kurkistelivat alimman kerroksen käytäville ja
huoneisiin. Hiljaisuuden aallot kiirivät Lunen päälle, mutta hän huomasi äkkiä jotain.
Kellarikerroksen pesutiloihin, varastoihin ja pyykkitupaan vievistä portaista näkyi heikkoa
valonkajetta.

     ”Et kai luule, että he olisivat menneet tuonne?” Athena kuiskasi epäileväisenä.

     Lune kohautti olkapäitään ja tuijotti puuportaikkoon.

     ”Viinikellari? Ajattele nyt.”

     ”Siellä on joko ne kolme – tai sitten Drange”, Aiden totesi ja haukotteli. ”Oikeastaan
ei jaksa enää edes kiinnostaa.”

     Terran mulkaisi häntä. Lune kiersi Aidenin eteen, pysähtyi ja ärähti:

     ”Jos jokin niin kovasti kiukuttaa, et viitsisi kertoa? Ja turha enää vetää keskustelua
perunamuusiin.”

     Aiden hymyili tympääntyneesti.

     ”Haluat tosiaan tietää? Selvä homma! Kaikki on muuttunut yhdeksi hemmetin sirkukseksi
sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran ylitin tämän pihan ja Matometsän rajan. Ajatelkaa, olin
vain ostamassa tupakkaa! Ja hetki sen jälkeen juoksen karkuun jotain pirun tappajaolentoa.”

     ”Kukaan ei tietääkseni pakottanut sinua mukaan”, Lune muistutti matalalla äänellä. ”Olit
silloin vain joku outo poika luokaltani, mutta me olimme niin ystävällisiä että adoptoimme
sinut.  Toistan, kukaan ei pyytänyt sinua mukaan.”

     ”Joo, ehkä ei, mutta entä tänään niissä juhlissa? Kun olin lähdössä, minua päätettiin
estää! Ja arvatkaa mitä siitä seurasi?” Aiden levitti kiihtyneenä käsiään ja huusi: ”Minut
vedettiin mukaan johonkin hulluun pelastusoperaatioon, jossa olisin voinut heittää henkeni,
vaikka yhtä hyvin olisin voinut olla sillä hetkellä turvallisesti nukkumassa! Sen sijaan, löysin
jälleen kerran itseni pakenemasta henkikultani edestä puoliaivoiselta kykloopilta!”

     Lune tuijotti Aidenia suu raollaan. Kukaan ei ollut pitkiin aikoihin saanut häntä niin
kiukkuiseksi, ja Lunesta tuntui, että hän olisi voinut jatkaa aiempaa saarnaansa vielä pidem-
päänkin. Että Aiden kehtasikin syyttää heitä siitä kaikesta.

     ”Suoraan sanottuna en voi uskoa, että sanoit noin.”

     ”Joo, tiedetään!” Aiden ärähti. ”Kaikkien pitäisi olla jotain sankareita ja valmis uhraamaan
oma elämänsä jonkun muun puolesta. Anteeksi vaan, kun sanon tämän, mutta minä en
halunnut missään vaiheessa riskeerata henkeäni jonkun tuntemattoman pojan takia!” Aiden
pidätteli sellaista raivoa, että oli lähes hengästynyt, vaikka onnistuikin taitavasti pitämään
äänensävynsä myrkyllisen hillittynä. ”Mutta miksipä sinä ymmärtäisit”, hän sivalsi. ”Sinä et
edes tajua miten pienestä on kiinni, että ylipäätään seison tässä juuri nyt! Haluatko että
selvennän? Nimittäin kun tarpeeksi kauan haluaa päättää omat päivänsä ja lopulta tekee
rauhan varjojen kanssa, silloin alkaa tajuta itsensä arvon ja pitää kiinni ihan helvetin lujaa!”

     Terran ja Athena katsoivat kuin eksyneinä lampaina, kun Aiden marssi kellarikerroksen
narskuviin portaisiin vilkaisemattakaan taakseen. Lunen kivettynyt olemus ei paljastanut
tunteita. Hän lähti ikuisuudelta tuntuvan hetkisen jälkeen perään. Jos kumpikaan heistä oli
ollut paremmalla tuulella aiemmin sinä päivänä, niin se oli nyt poissa. Marssiessaan portaat
alas Lune hukutti tunteensa ympärillään henkivään pesuaineen, puupaneelin ja kellarin
hajuun.

     Athena ja Terran seurasivat hänen takanaan.
     ”Tiesitkö sinä, että Aiden on harkinnut…?” Athenan ääni kuulosti ohuelta ja järkyttyneeltä. 
     Lune aikoi murahtaa kieltävän vastauksen, mutta oli juuri astunut viimeisen askelman
ja pystyi nyt näkemään, mistä päin kellaria outo valo tuli.

     Käytöstä poistetun varastohuoneen ovi oli raollaan, ja Aiden seisoi epäröiden sen edessä.
Joku oli murtanut lukon. Lune ei ymmärtänyt, miksi joku näkisi sellaisen vaivan pelkän
pölyisen, ruostuvien työkalujen täyttämän huoneen takia. Vasta kun Aiden tempaisi oven
kokonaan auki, hän näki vastauksen.

     Betonilattialla hohkasi pieni öljylamppu. Sen valossa kyyristeli Cyanide. Hänen pinkki-
mustat hiuksensa törröttivät, ja silmänaluset olivat levinneestä kajaalista varjoisat, aivan kuin
kasvot jotka hän oli piirtänyt olisivat alkaneet karista.

     Lune tiesi heti, että jokin oli pielessä. Kenties se johtui siitä, ettei Cyanide rynnännyt
pystyyn oven auetessa, tai siitä, että hän mutisi itsekseen samalla kun puuhaili jonkin laukun
parissa. Saman laukun, jonka hän oli saanut tappelija-Terenceltä Bonfire Heathsin sateisella
kujalla.

     ”C- Cyanide?” Athena parkaisi. ”Mitä ihmettä sinä teet täällä tällaiseen aikaan?”

     Cyanide kohotti viimein katseensa, oudon nytkähdellen, ja lakkasi hetkeksi mutisemasta.
Käytöksen hälyttävä outous sai Lunen sydämen hakkaamaan rajusti. Cyn olisi kuulunut
jo heittää jotain kitkerän vitsikästä, hymyillä typerää hymyään. Sen sijaan hänen kuumeisesti
kiiltelevät silmänsä laajenivat.

     ”Pysykää kaukana minusta, senkin mielipuolet! Kuulitteko? Älkää tulko lähemmäs!”

     Lune vilkaisi Terrania viestittäen tätä olemaan varuillaan ja yritti samalla saada selvää, mitä
Cyanidella oli laukussaan. Jonkinlainen viritelmä näkyi reunojen yli, jokin mitä Cy parhaillaan
vikkelästi kasasi, mutta Lune ei hämärässä kyennyt näkemään muuta kuin vyyhdin mustia
johtoja. Hän harppasi lähemmäs, ja Cyaniden suusta karkasi sekavia soperruksia. Kalpealla
otsalla helmeili hiki, laukun sisällön kimpussa työskentelevät tummiin verhotut käsivarret
vapisivat hetki hetkeltä pahemmin.

     ”Minun on pakko, ymmärrätkö?” hän kähisi. Pelokas katse, joka ei tarkentunut mihinkään,
pyöri ympäriinsä – tai ehkä se oli huone joka pyöri hänen silmissään. ”Minulla ei ole vaihto-
ehtoja. Minun on pakko pysäyttää teidät, ennen kuin on liian myöhäistä. Te olette luonnot-
tomia… mielipuolia…”

     Aiden tuijotti Cyanidea perääntyen vähän taaksepäin.

     ”Mitä… mitä pirua sinä oikein selität?”

     Cyanide ei vastannut, ja hänen päänsä ja hartiansa nytkivät hallitsemattomasti.

     ”Koiansa on valmis aivan pian… aivan… pian…”

     Hän nauroi järjetöntä naurua, ja sillä hetkellä todellisuus iskeytyi Lunen tajuntaan.
Kokonaiskuva eheytyi hänen edessään, hän näki pommin Cyaniden laukussa ja kauhun
Aidenin, Terranin ja Athenan kasvoilla tilanteen käydessä selkeäksi. Lune kuuli etäisesti
Athenan paniikinomaisen huudahduksen, juuri ennen kuin he kaikki ryntäsivät ulos ovesta,
jatkoivat pysähtymättä pitkin kellarikäytävää ja painuivat suoraan portaisiin. Viimeinen asia,
jonka he kuulivat oli Cyaniden tyhjä nauru, joka seurasi heitä kuin hulluudelle lausuttu
rukous.

     ”Ulos”, Lune karjui muille. ”Painukaa ulos täältä!

     ”Entä muut?” Terran huusi pakokauhu kurkussa.

     ”Työn alla.” Seinässä oleva punainen rasia kiinnitti Lunen huomion. Hän tähtäsi nyrkin-
iskut lasiin niin kauan, kunnes se pirstoutui ja hänen rystysensä vuotivat verta, ja iski
hälytysnapin pohjaan.

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
22.
P O M M I N R A K E N T A J A N  P Ä I V Ä K I R J A

   

Kello näytti puoli viittä aamulla. Koko kartano oli ravisteltu hereille, unistaan kiskotut
oppilaat evakuoitu ulos. He eivät ikinä unohtaisi Drangen ääntä kaikumassa kiihtyneenä
keskusradiosta, yllättäen keskellä valotonta, näennäisen rauhallista aamuyötä. Lunen oli
vaikea käsittää sitä. Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut… pommi kellarissa.

     Poliisit olivat jo paikalla. Siniset ja punaiset valot vilkkuivat kartanon mustista ikkunoista,
ja useat sadat oppilaat juttelivat vaimean hermostuneesti keskenään, levittäytyneenä puutar-
han perälle ja etupihaan vievälle soratielle parkkeerattujen poliisiautojen ympärille, mistä
heitä yriteltiin hätistellä kauemmas. Aiden, Cole, Fenris ja Mitch seisoskelivat vaitonaisina
pensasaidan vieressä – kävi ilmi, etteivät Frotzierit olleetkaan menneet viinikellariin, vaan
palanneet Myrskytupaan siivoamaan juhlien jälkiä. Yöilmassa tuntui hallan häive. Lune
tuijotteli usvaista taivasta soratien yllä. Hän oli todistamassa jotain sellaista, mikä sai hänen
todellisuudentajunsa hämärtymään.

     ”Luuletko, että hän oli huumeissa?” Terran kuiskasi ahdistuneesti. ”Vai liittyikö se niihin
hänen… mielenterveysongelmiinsa?”

     Lune riiputti päätään ja katseli maahan.

     ”Luultavasti molempia. Minähän varoitin teitä hänestä. Minun olisi pitänyt tajuta koko
juttu aiemmin.”

     ”Olit oikeassa silloin siellä bussissa”, Athena sanoi hyvin hiljaa ja vainotulla äänellä, josta
kuuli, että hän kävi läpi pahimpia vaihtoehtoja sille mitä olisi voinut tapahtua. ”Jumalan
kiitos, että tein päätöksen häipyä siitä porukasta.”

     ”Katsokaa!” Terran henkäisi.

     Heitä kohti saapasteli ryhmä poliiseja, vanhempi ja nuorempi mies sekä poninhäntä-
päinen nainen. Kolmas heistä hymyili rauhoittelevasti, mutta katse oli vakava ja etäinen.
     ”Mahdatteko te olla ne neljä, jotka käynnistivät hälytyksen?”

     ”Aivan, me juoksimme herättämään opettajat”, Lune vahvisti. ”Ja minä käynnistin sen
palohälytyksen, koska emme tienneet kuinka muutenkaan saada kaikki nopeasti ulos.”
     Nainen nyökytteli ja laski kätensä hetkeksi Lunen olalle.

     ”Toimitte juuri niin kuin tällaisessa tilanteessa pitää. Ammattilaiset ovat parhaillaan
purkamassa pommia. Oppilas, joka sen kyhäsi, lähtee meidän mukamme. Käsittääkseni
hän on ennenkin ollut tekemisissä poliisien kanssa.”

     ”Niin olen kuullut”, harmaantuva miespoliisi mutisi.

     ”Älkää huoliko”, nainen sanoi pehmeästi ja kohtasi Lunen katseen, ”teidän ei tarvitse pe-
lätä häntä enää.”

     Cyaniden sanat kaikuivat Lunen päässä varjona poliisin lausumien sanojen takana, ja
häntä värisytti. Eivät he olleet pelänneet. Cyanide taas oli pelännyt, pelännyt niin hirvit-
tävästi, että oli lopulta vaihtoehtojensa listalla päätynyt tappamisen yritykseen.

     ”Mitä… mitä hänelle tapahtuu?”

     ”Asia on vielä epäselvä”, vanha poliisi sanoi. ”Mutta kannattaa valmistautua siihen, ettette
näe häntä enää. Kas siinä hän tuleekin.”

     Lune, Terran ja Athena kääntyivät nopeasti ympäri. Kartanon etuovet, joista poliisiauto-
jen valot heijastuivat, olivat auenneet. Viiden poliisin ryhmä kulki tietä pitkin tuoden käsi-
raudoissa rimpuilevaa, vimmastunutta Cyanidea. Hänen bootsinsa kyntivät soraa. Vastus-
televa irve oli kohdistettu häntä piteleville vahvoille kourille. Etummaiset poliisit pudisteli-
vat synkkinä päitään ja murahtelivat toisilleen ohjeita. Lunen sydän hakkasi aina vain
kovempaa, mitä lähemmäs heidän seisoskelupaikkaansa joukko pääsi. Kun Cyanide vihdoin
tuli kohdalle, hän käänsi yhtäkkiä kasvonsa Lunen suuntaan ja virnisti julmasti.

     ”Nähdään pian, Sharrock ja iskujoukko! Sitten saatan tämän kaiken loppuun. Älä unohda,
että sinä teit minusta tällaisen. En voi koskaan antaa sinulle anteeksi.” Hän alkoi yhtäkkiä
kiljua: ”Te yritätte tappaa kaikki! Katsokaa, juuri hän suunnitteli tappavansa minut! Hän ja
hänen ystävänsä ovat mielenvikaisia kummajaisia enkä saanut heitä pysäytettyä, ja nyt
kaikille käy huonosti!”

     Lune seisoi järkyttyneenä tien sivussa ja näki poliisien kiristävän otteitaan.

     ”Aloillasi, Winters!”

     Kyyneliä alkoi valua pitkin Cyaniden poskia. Hänen kasvonsa olivat tahraiset ja vääristy-
neet, lähes luonnosmaiset hänen luodessaan viimeisen katseen olkansa yli samalla, kun
viranomaiset kiskoivat häntä kohti autoa. Cyanide veti vaivalloisesti henkeä.

     ”Antakaa minun halata häntä! Olen lyönyt häntä, mutten koskaan halannut!”

     Lunea värisytti entistä pahemmin, ja hän vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin. Hän ei voi-
nut ymmärtää toisen ristiriitaista käytöstä, kaikki hänessä oli vailla järkeä. Lune tajusi
Cyn olevan täysin harhainen, pahemmalla tavalla kuin koskaan aiemmin. Ja Lune tiesi, että
se oli osittain hänen syytään. Cyanide jaksoi aina muistuttaa häntä kesäkuun yhdennestä-
toista.

     Kesäkuun yhdestoista oli ollut, ja oli edelleen, ehkä Lunen elämän oudoin päivä. Silloin
oli tapahtunut jotakin sellaista, mitä hän ei vieläkään osannut selittää. Ja silloin viimeiset-
kin rippeet siitä orastavasta, kieroutuneesta ystävyyden irvikuvasta, joka hänen ja Cyaniden
välillä oli vallinnut, oli sortunut pois.

     Siihen kaikkeen liittyi yksi Cyaniden typeristä haasteista, krusifiksi ja juopon talo.

     Kyseinen juoppo asui erään Liverpoolin pikkukaupan vieressä rähjäisessä valkeassa oma-
kotitalossa, jonka ovikelloa Lunella ja Cyanidella oli ollut tapana soittaa aina ohimennes-
sään, ja juosta sitten hekotellen karkuun. Mutta sinä päivänä Cyanide oli saanut mielestään
mahtavan idean.

     ”Jos ei soitetakaan tänään ovikelloa”, Cyanide selitti Lunelle, kun he kävelivät kuumaa
asfalttia pitkin ja pysähtyivät tahraseinäisen puutalon eteen. Sokkelin juuresta versoi aurin-
gon käristämiä heiniä ja kissankelloja. 

     ”Aloitko viimein sääliä herra Moosefieldiä?” Lune kysäisi ja kurkotteli katsomaan
lahoavan aidan yli ahtaaseen, varjoisaan pihaan, joka oli rehevöitynyt umpeen niin
että puiden oksat tunkivat aidan yli jalkakäytävän puolelle, ja pihan perällä oleva musta-
ikkunainen varastorakennus piiloutui lähes täydellisesti. Cyanide ja hän tapasivat nimittää
sitä kiduttamoksi.

     ”Ehei, minä aion haastaa sinut tekemään jotain”, Cyanide virnisti, ja Lune hengitti
raskaasti nenänsä kautta.

     ”Sinä varmaankin muistat, mihin olen käskenyt sinua tunkemaan haasteesi.”

     ”Joo, mutta vannon, etten enää ikinä haasta sinua mihinkään tämän jälkeen. Haluan, että
viemme jotain juopon talosta sillä aikaa kun hän nukkuu kännikalan päiväuniaan.”
     ”Kuulostaa vaaralliselta”, Lune murahti. ”Mistä tiedät, että hän on nukkumassa eikä
istumassa eteisessä veitsi kourassa?”

     Salaperäinen hymy välähti Cyaniden huulilla.

     ”Olen hyvä agentti. Siellä on eräs tietty esine, jonka haluan. Krusifiksi.”

     Lunen silmät laajenivat hämmästyksestä ja hän hymähti:
     ”En tiennyt, että olet uskonnollinen.”

     ”Äh, turpa kiinni. Olen nähnyt monta kertaa, kuinka mies höpisee Jeesukselleen ja
ajattelin, että olisi hulvattoman hauskaa, jos me pöllisimme sen.”

     Lune näytti miettiväiseltä. Hän harkitsi asiaa, mutta aivan ensiksi täytyisi tehdä pari
yksityiskohtaa selväksi Cyanidelle.

     ”Minunhan ei tietenkään ole mikään pakko totella sinua, mutta kysynpähän nyt kuiten-
kin. Mikä on suunnitelmasi?”

     ”Me otamme krusifiksin ja häivymme.”

     ”Siinäkö kaikki?”

     Cyanide nyökkäsi.

     ”Eikö se ole sinusta vähän julmaa?” Lune kyseenalaisti. ”Viedä vanhan ukon viimeinen
toivo valosta.”

     ”Älä viitsi, ei se niin syvällistä ole. Tulitpa sinä mukaan tai et, minä menen nyt. Takaovi
on auki.” Cyanide kääntyi ja kiskoi itsensä ketterästi aidan yli. Tömähtäessään rikkaruohoi-
selle maalle hän vilkaisi vielä kerran Lunea kasvoillaan puhdas yllytyksen ilme. ”Viimeinen
sisällä joutuu kiduttamoon!”

     ”Okei, odota!” Lune kiiruhti silmiään pyöritellen hänen peräänsä ja onnistui kiivetessään
raapaisemaan käsivartensa rikkinäiseen aitaan.

     Pihan puolella ryteikön seassa näkyi ruostetäpläinen asuntovaunu, ja jostain päin vihreyt-
tä kuului musiikkia, vaikka ketään ei näkynyt. Talon sisällä lemusivat pesemättömät pyykit.
Hajua lukuun ottamatta paikka ei vaikuttanut asutulta, mutta Lune tiesi herra Moosefieldin
lymyilevän nurkissa pulloineen ja homehtuvine voileipineen. Lune alkoi katsella ympäril-
leen.

     ”Missä Jeesus on?” Cyanide kysyi ja vilkaisi nyrpistellen kaikkialla lojuvia pyykkikasoja.

     ”Sinunhan se pitäisi tietää, väitit käyttäneesi mahtavia vakoojantaitojasi. Hei, tuolla se on,
keittiön pöydällä pullojen seassa.” Lune oli havainnut esineen oven raosta ja lähti ruokailu-
tilaa kohti. ”Minä haen sen.”

     ”Okei. Mutta ole hiljaa äläkä rahisuta farkkujasi.”

     ”Leipäläpi umpeen, Cy, olen kyllä hiippaillut ennenkin.”

     Se oli hauskaa siihen asti, kunnes Cyanide poikkesi heidän suunnitelmastaan. Jostain
syystä hän onnistui aina menemään päähänpistoineen liian pitkälle ja sotkemaan kaiken.
Tällä kertaa liipaisimena toimi pieni, harmittomalta vaikuttava pila. Hänen silmänsä olivat
kapeat naurusta, kun hän kysyi keittiössä ”Pelkäätkö sinä yhä vettä?” ja heitti samalla lasil-
lisen ikkunalaudalla seisonutta vettä Lunen niskaan.

     Lunen säikähdys oli lievä, mutta hänen kehonsa reagoi rajummin. Outo sähköiskumainen
pulssi iski veden kaaren kautta Cyanideen, ja lennähtäessään jääkaapin ovea päin häneltä
pääsi hämmästynyt huudahdus. Värikkäät magneettikirjaimet ropisivat lattialle ja Lune
tuijotti silmät pyöreinä Cyanidea, joka kiljui ja ravisteli käsiään, kuin olisi vahingossa
tökännyt ne tulimuurahaiskekoon. Meteli herätti herra Moosefieldin, joka alkoi karjua
humalaisena olohuoneen sohvalla.

     ”Mitä sinä teit? Sinä teit jotakin minulle!” Cy näytti sydänjuuriaan myöten kauhistuneelta
hoiperrellessaan ympäriinsä. Hänen käsivartensa tönäisi pöydällä olevat pullot kilisten
kumoon.

     ”Ole hiljaa, minä en tehnyt mitään!” vettä tippuva Lune sihahti; hänellä ei ollut aavistus-
takaan mitä oli tapahtunut, mutta hän voi lievästi pahoin – tavalla, jollaista hän ei ollut
kokenut ennen. Seinän takaa olohuoneesta kuului rytinää juopon pyöriessä lattialle. ”Äkkiä,
ota Jeesus.” Lune heitti krusifiksin Cyanidelle, joka sai hädin tuskin kopin. Hänen ilmettään
oli vaikea tulkita.

     Heidän painellessaan ulos Cyanide rääkäisi särkyneellä äänellä:

    ”Korjaa minut! Heti!”

    ”Mikä on vikana? Hei, taisit vain saada sähköiskun tai jotain, lakkaa nyt hyvä ihminen
panikoimasta.”

    ”Mutta kun minusta ei tunnu oikealta!” Cyaniden silmät pyörivät peloissaan ja hän painoi
pöllämystyneenä ohimoaan. Kun hän kääntyi katsomaan Lunea, katseen kylmyyden varisti-
vat pois järkytys ja jokin muu.

     ”Cyanide”, Lune aloitti hermostuneena. ”Olen pahoillani –”

     ”Älä sano sanaakaan, Sharrock. En tiedä mitä juuri tapahtui, mutta tiedän sen, etten
halua nähdä sinua enää ikinä!”

     Ja siitä hetkestä alkaen Cy oli tiennyt, että jokin oli toisin. 

     Heidän olisi pitänyt vain soittaa ovikelloa ja juosta pois.

                                                              *

     Lune tunsi naputuksen olallaan. Varga ja Caí-Ryn olivat ilmestyneet paikalle; Caín
auringon ruskistamilla kasvoilla ei enää ollut sidettä, ja synkkä saasta loisti poissaolollaan.
Hänen piirteensä ja kasvojen hieno luusto erottuivat nyt paremmin. Merenturkoosien
silmien ympärillä oli samaa mustetta kuin käsissä ja kaulassa, kuin kajaalina, ja toista puolta
kasvoista halkoi vanha arpi. Vahvojen ranteiden ympärillä verestivät kahleiden jättämät
violetinpunaiset renkaat.

     ”Olen teille kiitoksen velkaa”, Caí-Ryn sanoi pehmeällä äänellään ja kumarsi päätään.
Myös toinen kaksihäntäisistä kulmakarvoista oli kuin kynnen raapaisujen takia katkonainen.
”Anteeksi, etten ehtinyt esittäytyä. Olen Caí-Ryn, merenkulkija Cer-Alenin poika, eteläiseen
mareyne-kansaan kuuluva vaeltaja, ja olen kotoisin Crokansas-meren etelärannikolta.” Caí-
Ryn kosketti kaulansa nahkanyörissä riippuvaa hopeista korpinkalloa. ”Ja olen hahmon-
vaihtaja.”

     Katseessa mustien hiussuortuvien takana siinteli vakavuutta ja rohkeutta, sekä jotain
määrittelemätöntä, jota Lune ei tunnistanut. Lune olisi halunnut kysyä, missäpäin maailmaa
Crokansas-meri mahtoi olla, mutta piti suunsa kiinni.

     ”Meidän on parasta mennä nyt”, Varga sanoi. ”Voimme keskustella myöhemmin, Varýsh
otti äsken yhteyttä Callistoon ja hän on saapumassa.”

     ”Kuinka sinä onnistuit parantamaan Caín?” Terran kysyi. 

     Varga hymyili pirteästi.

     ”Se olikin pelkkä iiliverimanaus. Noituutta, muttei järin mutkikasta sellaista.”

     Aiden näytti syvästi inhoavalta.

     ”Iilimatojen verta? Hemmetti, en taida tykätä noituudesta.”

     Varga vilkaisi häntä kulmiensa alta, mutta totesi vain:

     ”Joo, monet ovat samaa mieltä kanssasi. Mutta eivät kaikki vaeltajista ole kuten jotkut
vanhojen sukujen viimeiset edustajat, ne jotka ovat kaljuja ja soittavat henkitorvesta
tehtyjä huiluja luolissaan, antavat hämähäkkien pesiä lihaansa ja farmaavat niiden poikasia
ihonsa alla. On sääli, että nykyiset sukupolvet vaeltajia tuomitaan heidän isoisovanhempi-
ensa tekojen perusteella. Caí kuuluu siihen sivistyneempään sukupolveen.”

     Lune tuhahti itsekseen. Aiden oli selvästi loukannut Vargan tunteita

     ”En usko, että noituuskaan tykkää sinusta”, hän lausahti kalseasti hymyillen.

     Aiden ei vastannut, vaan vetäytyi hiukset kasvoille valahtaen jälleen kauemmas heidän
ringistään. Cyanidea vievä poliisiauto poistui juuri pihapiiristä sireenit yötä leikaten.

     ”Mennään”, Lune käski mykkää joukkoa. ”Kaiken tämän jälkeen olemme ansainneet
vähän vastauksia.”

     ”Sinä tulet myös”, Varga sanoi Aidenille melko tiukasti. ”Ja Terran, sinun poskellasi on
sudenkorento.”

     Terran hätkähti ja sipaisi hyönteisen varovasti pois. Se kiiti ilmaan, kohti surullista
taivasta.

     ”Miksi minä?” Aiden tivasi. ”En halua olla mukana tässä – mitä tämä ikinä onkaan – enää
yhtään kauemmin.” Aiden mulkoili kaikkia haastavasti, ja kääntyi sitten kohtaamaan Lunen
jäätävän tuijotuksen. ”Lisäksi irtisanoudun Sharrockin porukasta.”

     Kukaan ei sanonut mitään, kukaan ei halunnut. Lopulta Calliston raskas huokaus rikkoi
hiljaisuuden.

     ”Liian myöhäistä”, hän sanoi melkein säälivästi.

     Varýsh oli jo paikalla, kun he saapuivat työhuoneeseen. Hän istuskeli samettivuoratulla
mahonkituolilla jalat pöydällä ja siemaili viiniä säihkyvästä kristallilasista. Se erämaantuok-
suinen asia, mitä ikinä hän polttikaan, savutti pöydänkulmalla paperipinon vieressä. Sen
päällä olevalla posliinilautasella näkyi vielä pari ruskeaa murusta todisteina kadonneista
leivoksista.

     Nähdessään sisääntulijat Varýsh laski viinilasinsa ja suoristi nahkatakin alla olevan
kauluspaidan kaulusta. Aiden loi häneen oudoksuvan silmäyksen.

     ”Mitä? Saavuin kaksi minuuttia sitten, ja päätin teitä odotellessani napata vähän kevyttä
syömistä”, Varýsh sanoi, mutta otti kuitenkin jalat pois pöydältä.

     Pöydällä oli toinenkin lautanen, ja sen vieressä lepäsivät haarukka ja veitsi lautasliinan
päällä. Aiden kohotti kulmakarvojaan.

     ”Onko tuo grillikanaa?”

     Varýsh vilkaisi lautasta ja sitten Aidenia.

     ”Saattaa olla.”

     ”Ruokapuhe riittää jo, onko meidän varmasti turvallista olla täällä?” Terran kysyi
marssiessaan sisään ja katsoi Callistoa. ”Tarkoitan, että eihän se pommi vaan räjähdä?”

     Varýsh vilkuili huoneessa olijoita ihmeissään.

     ”Mikä pommi?”

     ”Se on jo tehty harmittomaksi”, Callisto sanoi välittämättä Varýshista. ”Meidän on parasta
mennä suoraan asiaan –”

     ”Rowan, jos täällä on jokin pommi –” 

     ”Ei ole pommia”, Varga vahvisti ja hymyili iloisesti.

     Varýsh mulkoili epäluuloisena Callistosta Vargaan ja kohautti lopulta olkapäitään.

     ”No, selvä sitten. Eiköhän aloiteta. Kaikki yksitoista paikalla? Istukaa rauhassa, meillä
taitaa olla hiukan puhuttavaa.”

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
23.

S A A T T U E





     ”Anteeksi, että saavuin tällaiseen kellonaikaan”, Varýsh sanoi kaataessaan huumaavalta puutarhalta tuoksuvaa teetä kuppiinsa sen jälkeen, kun Callisto oli pyytänyt häntä laittamaan viinin pois.

     ”Ei se mitään”, Lune hymähti tuijottaen itsekseen sekoittavaa hopealusikkaa, ”mekin olimme kiireisiä.”

     Varýsh hörppäsi kiehuvaa teetä ja huokaisi tyytyväisenä.
     ”Aloitetaan perusasioista. Sinua jahtaa vallankumouksesta haaveileva kulttijohtaja.”

     ”Mitä kirottua?” Lune oli pudota tuoliltaan.

     Aiden hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
     ”Voi epäpyhä Sylvi, mihin myrkkyyn minä taas lusikkani pistinkään?”

     ”Selittäisitkö hieman tarkemmin, Varýsh?” Callisto pyysi ystävällinen tuike silmissään.

     ”Tietenkin. Hän – Valkyrian – on perässäsi, koska sinä olet salaisen retkikunnan johtaja, retkikunnan, jonka päämääränä on estää häntä toteuttamasta Todellisuusvarkaan Teoria.”

     ”Toivon todella, että pilailet, Varýsh Winearty.”

     ”Oletan että palat halusta kuulla lisää.”

     ”En ole varma, mutta antaa mennä.”

     Varýsh siemaili hetken ajan hiljaisena teetään.
     ”Hmm, L´o Alrhadan”, hän lausui. ”Se voisi olla hyvä lähtökohta. Alkuenergia, jolle altistuneita siunattiin lahjoilla.”

     ”Usva siis oli alkuenergiaa, ja se aiheutti kykymme?” Lunesta tuntui, että hän halusi esittää kaikki miljoona kysymystään yhtä aikaa nyt, kun mahdollisuus oli viimein tullut. Hän yritti saada ajatuksensa järjestykseen. ”Olet tiennyt koko ajan, etkö olekin?”

     ”Kyllä. Ja pian saatte tietää, mitä se merkitsee.”

     ”Okei, nyt suora kysymys”, Fenris sanoi ja kumartui jännittyneenä eteenpäin. ”Sinä siis olet myös maagi? Tiesin heti, että sinussa on jotain outoa.”

     Varýsh nyökkäsi hitaasti.

     ”Kyllä, olen maagi, mutta voimakkaammilla kyvyillä. Synnyin Alorí Celestriaxissa Oppaaksi. Niin tapahtuu harvoin, sillä Oppaat eivät saa hankkia lapsia, mutta noin viidensadan vuoden välein joku onnekas saa syntyessään poikkeukselliset kyvyt. Pärjään esimerkiksi
kokonaan ilman rhímícradusta, voimaannuttavaa ja tasapainottavaa talismaania, josta oletan Vargaéríanin jo puhuneen.”

     Varga väläytti malliksi kristalliaan.

     ”Voitko kertoa jotain itsestäsi?” Lune pyysi. ”Ihan näin aluksi voisi helpottaa, jos tietäisimme sinusta edes jotakin.”

     ”Tietenkin. Suosikkiruokani on spagettibolognese tuoreilla basilikanlehdillä. Pidän shakista ja antiikkiesineiden keräilystä, ja tykkään kuunnella vanhoja rockballadeja ajaessani Corvetellani aina silloin, kun vain pystyn välttämään porttaamista. Porttaaminen tekee
elämän tylsäksi, silloin ei pääse katselemaan maisemia ja korvatkin menevät lukkoon. Nautin myös höyrysaunoista, enkä koskaan sano ei hyvälle kylmälle oluelle.”

     Aidenin suu avautui ja sulkeutui hitaasti.
     ”Sinulla… sinulla on Corvette?”

     ”Kaksikin, itse asiassa, se mitä käytän yleensä on valkoinen. Ja Arkin työsuhdelimusiinini on heti siinä mustan vieressä. Ne kaikki lentävät tarvittaessa.”

     ”Okei”, Terran keskeytti, kun Aiden yritti saada sanoja ulos suustaan. ”Entä perheesi?”

     Varýsh hätkähti lievästi ja rykäisi. Vaikutti melkein siltä kuin hän olisi mieluummin vältellyt aihetta.

     ”Paljoa kertomista ei ole”, hän mutisi. ”No, vanhempani olivat poliittisia maageja. Siskoni taas – miten häntä kuvailisi? Sadistinen, mielellään asioihin puuttuva sekä draamaa ja ikäviä käänteitä aiheuttava.” Varýsh puhui koko jutusta melkein kuin vitsillä, mutta hänen silmissään näkyi synkkä häivähdys. ”Onneksi hän on kaukana Áryunessa – hän lähti synnyinulottuvuudestaan Alorí Celestriaxista, ja niin lähdin minäkin, sillä minusta tehtiin Arkin johtaja.”

     ”Onko Áryune se paikka, josta te kaikki olette?” Athena kuiskasi vaikuttuneena. ”Se, minne Varga otti alkuenergialla yhteyttä puhuakseen Callistolle? Se on siis jonkinlainen toinen ulottuvuus?”

     Callisto nyökkäsi.

     ”Juuri niin. Teidän maailmanne on vain yksi miljoonista, vaikka osa teikäläisistä kai kuolisi mieluummin kuin hyväksyisi totuuden – sen, ettette ole mitään ylijumalia galaksissanne.”

     Varýsh oli hetken vaiti ja tuijotteli teen höyryyn, nähden kenties aikaan unohtuneita asioita, joita kukaan muu ei voinut nähdä.

     ”Áryune on se, mitä Vancárdista ei tullut”, hän lausahti. ”Se on hylätty mahdollisuutenne, käänne joka ei koskaan tapahtunut. Toinen aika ja toinen paikka, se mikä on teille olemattomuus. Sisällänne oleva tyhjyys. Toivon ja uskon pilkahdus lapsen silmäkulmassa.”

     ”On olemassa muinainen tarina Áryunen synnystä”, Callisto sanoi. ”Se menee kutakuin-
kin seuraavasti: Kerran oli vain yksi maailmankaikkeus. Yksi todellisuus, yksi universumi.
Mutta oli tarinoita. Ja oli tavallisia, jotka lukivat ja rakastivat tarinoita niin kauan, että
tarinat muuttuivat todellisuudeksi, ja heidän tarinoiden maailmassa olevat näkymättömät
olemuksensa muuttuivat vahvemmiksi, voimallisemmiksi. Jotkut niistä alkoivat jopa saada
fyysistä muotoa; tuntemattomien tähtien alla vaeltavat ruumiittomat saivat sielun.

     Niin heistä tuli maageja rinnakkaisulottuvuuteen. Se on yhä täynnä tavallisten näkymät-
tömiä olemuksia, sillä maagit ovat kirjoittaneet omasta todellisuudestaan, ja osa näistä
kirjoista on joutunut tavalliseen maailmaan, Vancárdiin. Niitä luetaan edelleen yhä uudes-
taan ja uudestaan, ja näkymättömät täyttävät rinnakkaisulottuvuuden. Ne heikentävät
osaltaan maailmojen välistä rajaa.”

     ”Sanotaan tosiaan, että Áryune syntyi osin tavallisten mielistä, ja että ensimmäiset maagit
olivat tavallisia, joille oli suotu rikas mielikuvitus ja jotka rakastivat tarinoita, kunnes toivat
ne todellisuuteen. Samalla he lukivat omat tarinoita sivullisen paikalta katselevat itsensä
uuden maailman sisälle. Heissä oli jo hiukan alkuenergiaa, heidän sieluissaan, näet.” Varýsh
laski teensä pöydälle ja kohotti katseensa työhuoneen katon holvikaariin. ”Mutta kauan
sitten ihmiset Áryunessa löysivät jotain kaivoksesta. He olivat kaivautuneet hyvin syvälle
maan uumeniin, ja siellä he kohtasivat tuntemattoman mahdin, vanhemman kuin mikään
koskaan tiedetty. Alkuenergia ajalta ennen maailmankaikkeutta oli odottanut heitä suuren
kristallin sisällä, ja heidän hakkunsa olivat aiheuttaneet siihen halkeamia, joista tämä
energia, L´o Alrhadan, lähti leviämään. Kristalli, maailman siemen, oli ydin kaikelle, ja sen
sisällön vapautuessa alkoi Àryunen ulottuvuussyklin todellinen kehitys.”

     ”Ne näkymättömät olemukset, niitä on rinnakkaisulottuvuudessa yhä”, Callisto kertoi.
”Maagien Áryunesta kirjoittamia kirjoja luetaan jopa täällä tavallisessa maailmassa. Huono
juttu on se, että tavallisten olemukset häiritsevät rinnakkaisulottuvuutta ja osaltaan hälven-
tävät rajaa. Viimeistään vuoteen 2050 mennessä ulottuvuuksien välinen verho on hälven-
tynyt kokonaan, ja maailmat ovat sulautuneet yhteen. Tällä hetkellä raja on epävakaampi
kuin milloinkaan, useista eri syistä, ja yhteensulautuminen voi tapahtua jo lähitulevai-
suudessa. Se mitä siitä seuraa on se, että alkuenergia tulee osaksi tätäkin maailmaa. Vielä
tulee päivä, jolloin maagi ja ihminen työskentelevät rinnakkain, halusimmepa sitä tai emme.
Tätä kuitenkin yritetään viivyttää.” Callisto hengitti syvään. ”Tavalliset ihmiset eivät ole
valmiita muutokseen.”

     Jokainen lause, jonka Varýsh ja Callisto sanoivat, tuntui poikivan uuden kysymyksen.
Lune olisi halunnut pyytää heitä puhumaan hitaammin, sillä sanoissa oli jokseenkin sulatta-
mista nuorelle, joka oli koko epävakaan elämänsä ajan tukeutunut tieteeseen. Siihen aino-
aan asiaan, jota oli saattanut pitää järkkymättömänä, totuutena. Lune oli opetellut yhtä jos
toista avaruudesta, sekä myös vastapainoisesti mytologiasta, jota hän ei missään nimessä
ollut erehtynyt pitämään totena. Ja nytkö, kun hän oli juuri täyttämässä kuusitoista ja kun
hänen olisi logiikan mukaan pitänyt muuttua taas hieman aiempaa aikuisemmaksi, nytkö
hänen olisi nieltävä totuutena sellaista fantasiaa?

     ”Jos en olisi nähnyt mitä kaikkea tänä yönä tapahtui, sanoisin että valehtelet”, Aiden tote-
si hivenen kylmäkiskoisesti.

     ”No, me emme nähneet, ja onhan tässä vähän pureskeltavaa”, Cole huomautti ja pyyhkäi-
si epätoivoisena otsaansa. ”Tätä ennen päässäni ovat pyörineet lähinnä skeittaus, park-our ja
spraymaalaus. Jos olisin tiennyt tällaisista mahdollisuuksista, olisin ehkä avartanut mieltäni
aiemmin.”

     ”Okei, odottakaa hetki”, Fenris sanoi ja nosti kätensä pystyyn. ”On siis maageja ja Oppai-
ta, mitä muita? Ja mitä ne Oppaat käytännössä ovat?”

     Varýshin ääni kajahteli hiljaisuudessa.

     ”Maagit eli alrhadanlaiset hallitsevat alkuenergiaa. Samoin tekevät warlockit, joskin
heidän magiansa on mustaa, maagikot eli vanhat, kyvyissään pitkälle edistyneet maagit sekä
Oppaat, syklin ylimmässä ulottuvuudessa Alorí Celestriaxissa Reunalla asuvat reunanihmi-
set. He ovat maageista voimakkaimmat.” Varýsh lisäsi: ”Ei sillä että haluaisin kehua itseäni.
Mutta Alorí Celestriaxin energia on puhdasta ja mahtavaa. Itseasiassa ne ovat Reunan
astridit, jotka Athenankin näyt alkuenergiasta ja universumista kanavoivat. Myös reunan-
ihmisillä on kykyjä, jotka sallivat heidän lähettää unia ja viestiä telepaattisesti Áryunen
maagien kanssa. He suojelevat meitä mahdollisilta syklin ulkopuolisilta uhkilta. Oppaat
saattavat joskus varoittaa yksittäisiä maageja, jos huomaavat heidän olevan vaarassa. He
vastaanottavat unia kaikkialta galakseista ja uneksivat Áryunen kansalaisista, kun he taas
saattavat uneksia Reunan asukeista. Heillä ei kuitenkaan ole tapana auttaa tavallisia, sillä
kostoksi asioiden sokeasta kieltämisestä Reuna on vähän niin kuin päättänyt olla uskomatta
tavallisiin.”

     ”Onpa kiva saada tietää, että olemme täällä oman onnemme nojassa”, Terran kommentoi.

     ”No, on teidän hallitukseenne solutettu edustajia minunkin piireistäni”, Varýsh sanoi
hymähtäen. ”Ketkäs meillä on seuraavana? Aivan niin, vaeltajat eli varhoirilaiset. Vanhan,
lähes unohtuneen magianhaaran, noituuden kannattajat. Noituus on luonnontaikuutta”,
hän tarkensi. ”Se on sidonnainen syntymän ja kuoleman kiertokulkuun ja tiettyihin esinei-
siin ja ainesosiin, useimmite luonnonläheiseen materiaaliin kuten luihin tai kasveihin. Sitä
on vain siellä mikä elää tai on joskus elänyt, kun taas alkuenergiaa on kaikkialla, myös
kivissä, koska siitä Áryune koostuu.”

     ”Yleisesti ottaen vaeltajat ovat hylkiöitä”, Varga tunnusti. ”Useimmat heistä elävät erak-
koina erämaiden sydämissä. Keskiajan noitavainojen aikana yli puolet heidän väestöstään
tapettiin. Niin kuin heistä ei pidetty silloin täällä, ei heistä vielä tänäkään päivänä pidetä
kovin paljoa edes heidän omassa maailmassaan.”

     ”Julmaa”, Athena mutisi.

     ”Niin, se johtuu kai siitä, että Varhoir on vaarallisempaa kuin alkuenergia”, Varga sanoi.
”Oikukasta, epävakaata. Siitä on myös vähemmän tietoa, koska vaeltajat eivät oikein suostu
jakamaan salojaan ulkopuolisille. Se on myös vaikeaa hallita, koska se ei toimi käskevillä
loitsuilla, vaan loitsut on rakennettava itse reseptien avulla, jotta halutut vaikutukset saa-
daan aikaan. Lyhyesti sanottuna noituus on vanhanaikainen magia, jonka voima piilee
ainesosissa. Maagi selviäisi pelkällä riimulla; alkuenergia on moderni magia, ja sen voima
löytyy itse energiasta. Tietysti”, Varga hymähti, ”myös maagit rakentavat taikakaluja, mutta
heidän ei tarvitse, tiedättehän, haalia aineksia päivätolkulla. Kaikki löytyy loitsuista, jos vain
tuntee alkuenergian kielen. Alrhadan-riimut.”

     ”Pikku hetki”, Mitch pisti väliin ja tuijotti Varýshia. ”Asutko sinä Kyöpelinvuorella?”
     Callisto ja Varga purskahtivat nauruun. Myös Varýsh salli itsensä näyttää huvittuneelta.

     ”Joudun särkemään kuvitelmasi – ei, en asu. Taas näitä tavallisten käsittämättömiä
olettamuksia. Mutta en syytä sinua. Jotkut Àryunessa luulevat, että tavalliset voivat muun-
tautua supersankareiksi tietokoneiden avulla.”

     ”Minä kuulin, että he katselevat joskus myöhäisinä öinä liikkuvaa kuvaa felis catuksista
ja nauravat sille”, Caí-Ryn kertoi vakavalla äänellä.

     Oli Lunen, Athenan ja Terranin vuoro nauraa. Varga pisti paremmaksi:

     ”Minä kuulin, että heidän mielissään luikertelee psykoottisia ajatuksia korkealta hyppää-
misestä ja veitseen tarttumisesta, mutta elleivät he satu olemaan mielipuolia, he jättävät
ne huomioimatta. Kuulin myös, että tavalliset uskoivat ennen maapallon olevan litteä…
eikä siinä kaikki… jotkut uskovat vieläkin!”

     ”Haluaisin tietää”, Fenris korotti ääntään Colen ja Mitchin supatuksen yli, ”millä tavoin
ulottuvuudesta toiseen liikutaan? Portaaleillako vain?”

     ”Portaaleilla, kyllä, mutta asiaan sisältyy rajoitteita. Iäisyyssanelmissa – alrhadanlaisten
kootuissa kirjoituksissa – on maininta, yksi tärkeimmistä laeista, jonka mukaan alkuenergia
ja noituus on pidettävä ehdottomasti salassa Áryunen ulottuvuussyklin kolmannelta
ulottuvuudelta.”

     ”Tuo oli odotettavissa”, Fenris sanoi. ”Olen tainnut kuulla siitä aika monissa tarinoissa –
tavalliset täytyy pitää tietämättöminä.”

     ”Välillä jopa te osutte vahingossa oikeaan”, Varýsh tuumasi.”Onneksi kukaan ei tajua, että
oletukset voivat oikeasti pitää paikkansa, ainakin jollain tasolla. Mutta niistä rajoitteista.
Rinnakkaismaailmojen välistä liikennettä pyritään välttämään turvallisuus- ja salassapitosyis-
tä. Vain Arkin luottohenkilöt voivat matkustaa paikasta toiseen ilman suurempia järjestelyitä,
ja ennen he olivat ainoita, joille matkustus edes sallittiin. Tähän päivään mennessä säädöksis-
sä on kuitenkin joustettu sen verran, että paperisodan, soveltuvuustestien sekä taustojen
tutkinnan jälkeen on mahdollista vaihtaa ulottuvuutta Arkin järjestämän tarkoin valvotun
portaalin kautta kahdesta syystä – joko rinnakkaismaailmaan kuuluvan lähisukulaisen tai
työn takia. Tämä päätös on sitova. Paluuta takaisin ei ole. Joskus paluuportaaleja vielä
järjestettiin niille, joiden muisteista oli jäädytetty Áryunea koskevat muistot, mutta viime
aikoina ulottuvuuksien välistä matkustamista on Àryunen kireiden olosuhteiden vuoksi
säännöstelty. Kyseisen liikenteen valvominen on muutenkin äärimmäisen vaikeaa nyt, kun
maailmat toisiltaan kätkevä verho ohenee ohenemistaan. Asiantuntijoiden ennusteiden
mukaan läpi saattaa kohta päästä jo arkisella lyhytkestoisportaalilla.”

     ”Rikkoiko Callisto siis lakia tänne tullessaan?” Cole äimisteli.

     ”En sentään”, Callisto hymyili. ”Olen Varýshin tapaan Arkin työntekijä, ja minulla on
erityisvaltuudet Vancárdin ja Áryunen välillä liikkumiseen. Nautimme Arkin täydestä
luottamuksesta, etenkin Varýsh. Paikan virallinen johtaja.”

     ”Arkki”, Lune sanoi hitaasti. ”Siis niin kuin Nooan arkki?”

     ”Ei, vaan niin kuin jokin johtava, tärkein, vanha.”

     ”Anteeksi nyt, mutta mikä se Arkki oikeastaan on?” Terran tiedusteli. ”Voiko joku selittää?”

     ”Ja miten nuo sitten ovat täällä?” Mitch viittasi Vargaan ja Caí-Ryniin päin.

     ”Mitä tarkoititte, kun puhuitte kireistä olosuhteista?” Athena ihmetteli.

     Varýsh kohotti kätensä.
     ”Yksi kerrallaan, kiitos. Arkki on ulottuvuuksien asioista huolehtiva korkein järjestö.
Áryunen tilanteesta puhuakseni: Paljon vakavia asioita on tekeillä.”

     Lunen katse liukui Varýshin teekupposesta tämän silmiin, ja varjot tuntuivat levittäytyvän
kattoon hänen sanojensa myötä.

      ”Jo vuosien ajan hämärän magian kannattajat ovat olleet alati kasvava uhka meille valon
lapsille. Viimeisimpien vuosien aikana he tuntuvat vahvistuneen entisestään. Myös syklin nel-
jäs ulottuvuus, Ontoksi ja Tyhjiöksikin kutsuttu Uumen, kielellämme Norrvaria, herättää
huolta. Pimeys kerää liittolaisia. Se valmistautuu sotaan, niin kaikki nykyään sanovat.
Valkyrian, joka hallitsee laittomasti yhtä Áryunen neljästä suuresta maasta, on vallannut jo
melkein puolet ulottuvuudesta. Hänen rikkinäistä ja sairastunutta aluettaan pohjoisessa
kutsutaan Kuun puoleksi, ja toistaiseksi turvassa olevaa aluetta Auringon puoleksi.” Varýshin
kulmakarvat rypistyivät äkkiä ja hän totesi: ”Typerät nimitykset. Kuunkajossa vaeltavat eivät
kaikki ole pahoilla teillä, ja päivänvalossakin voi sattua kauheuksia. Valoa ja pimeyttä ei pitäisi
liittää niin vahvasti hyvään ja pahaan.”

     ”Olen samaa mieltä”, Lune sanoi.

     ”Kulttijohtaja ja terra domini Valkyrian on, sanoisinko, uudistuksenhaluinen”, Varýsh
jatkoi raskaasti. ”Hänet on toistaiseksi saatu pysymään Hallasthårin maassa, mutta.” Varýsh
piti varoittavan tauon. ”Valkyrian on kautta aikojen etsiskellyt uusia paikkoja, tehnyt
kaikkensa paikantaakseen syklin muut maailmat. Ja hän on löytänyt Áryunen rinnakkais-
ulottuvuuden Vancárdin. Tämän maailman.”

     Lunen kurkku kuivui äkisti, ja hänestä tuntui, että jonkin tuntemattoman entiteetin
läsnäolo laskeutui huoneeseen ja piteli sitä otteessaan. Ehkä hän oli tuntenut sen koko ajan,
mutta ei vain ollut osannut reagoida siihen.

     ”Ja minun suurin huolenaiheeni oli Dashberin seuraava kuntotesti”, Cole huokaisi ja
vilkuili huolestuneena ulos ikkunasta, kuin olisi odottanut näkevänsä jonkun seisomassa
ruudun takana.

    ”Nämä asiat voivat tulla vähän äkkiä.” Callisto katseli heitä myötätuntoisena, ja Fenris
kähähti:

     ”Joo, vähän.”

     Lune rykäisi ja lausui sitten ääneen totuuden, joka oli vihdoin tullut julki.
     ”Valkyrian… tahtoo hyökätä tänne.”

     Varýsh painoi katseensa ja laski tyhjän teekuppinsa pöydälleen. Kolahdus kajahti
dramaattisen voimakkaana hiljaisuudessa.

     ”Tavallaan sitäkin. Hän tahtoo toteuttaa Todellisuusvarkaan teorian.”

     ”Mitä se tarkoittaa?”

     ”Se on kaiken tänään käsittelemämme ydin, Valkyrianin perimmäinen pyrkimys ja pahinta,
mitä voisi tapahtua. Áryunen ensimmäinen valtausyritys oli vasta alkua. Todellisuusvarkaan
teorian toteuttaminen tarkoittaisi Áryunen ulottuvuussyklin rajojen totaalista kadottamista
ja yhden suuren ulottuvuuden luomista, sekä sen diktatuurista hallitsemista.”

     ”Varýsh on oikeassa”, Callisto sanoi. ”Vaikka Valkyrian saisikin tehtyä jotain hänet
Kuun puolelle lukitsevalle suojakilvelle, se olisi vasta alkua. Kaikkeudessa ympärillämme
on suurempiakin rajoja, jotka ylläpitävät kokonaisuuksien kestämistä. Olemme siviilisaatio
siviilisaation sisällä. Áryunen ulottuvuussyklissä neljä maailmaa on sisäkkäin, ja jos rajat
niiden väliltä kumottaisiin, kaikesta tulisi yhtä ja se voisi olla, no, aikamoista. Neljä erilaista
keittoa iskettynä samaan kattilaan, ulottuvuudet sisimmästä uloimpaan – Norrvaria eli
Uumen, tavallisten maailma Vancárd, maagien maailma Áryune ja Alorí Celestriax eli Reuna.
Kuvitelkaa luettelemani ulottuvuudet sisäkkäisinä lasipalloina tai piirtäkää myöhemmin
paperille renkaina, joista keskimmäinen on Norrvaria. Pohditte ehkä, mitä uloimman rajan
jälkeen tulee.” Callisto kohtasi Lunen katseen ja Lune räpytteli yrittäen yhdistellä tiedon-
murusia.

     ”Avaruutta”, Varýsh sanoi ilmeettömänä. ”Reunan jälkeen on pelkkää tyhjyyttä. Jossain
äärettömän kaukana on toisia syklejä, kellumassa universumin hiljaisuudessa. Kuin planeet-
toja, muttei aivan, sillä planeetat ovat vain ulottuvuuksien sisäisien systeemien osasia. Jotkut
sykleistä ja niiden sisältämistä maailmoista ovat syntyneet ja kuolleet jo miljoonia kertoja.
Osa on pelkkiä simulaatioita, tulevaisuuden teikäläisten luomia paikkoja jotka eivät ole
todellisia, ja joiden asukkaat ovat osassa tuhonneet itse itsensä. Ensimmäinen maailma oli
Vancárd. Se on alkuperäinen. Kaikkien maailmojen juuret. Sitten syntyi Áryune, ja sen tari-
nan olettekin jo kuulleet.”

     ”Alkaa mennä yli ymmärryksen”, Lune totesi ja nojasi kyynärpäät polviinsa.

     ”Melkoisen korkealta yli ymmärryksen”, Mitch vahvisti. ”Ei yllä hyppäämälläkään.”

      Varýsh nojautui eteenpäin.

     ”Ymmärrän sen. Joten palataanpa Todellisuusvarkaan teoriaan. Valkyrianin näkökenttä
on laaja ja nurjien riimujen voima pelottava. Mutta hän ei hätiköi. Hän tahtoo tuoda
puhdistukseksi kutsumansa hävityksen kaikkialle mihin yltää, ja aloittaa mielestään
paremman yhteiskunnan luomisen raunioista.”

     ”Divide et impera”, Lune mumisi historiantunteja muistellen. ”Hajota ja hallitse.”

     Varýsh nyökkäsi.

     ”Ja tuon uuden maailman eliittinä toimisi tietenkin Valkyrianin kultti Volkahovát.”

     ”Suurin pimeys ei kulje konnan nimellä, vaan kruunu päässän.” Callisto tuhahti pilkalli-
sesti. ”Mutta Valkyrian ei iske kerralla ja kuolettavasti. Hän tekee sen vähitellen, salassa,
monipuolisilla tavoilla. Myrkyttää maailmanne hitaasti varjoilla ja pelolla.”

     Terran näytti järkyttyneeltä.
     ”En voi käsittää. Miten joku voi olla niin… ahne?”

     ”Kuka tahansa hänen kaltaisensa olisi”, Varýsh kuiskasi. Hän tuntui kaikonneen etääm-
mälle heistä, kauas ajatuksiensa metsiin. ”Maailmankaikkeudessa on paljon valoa, mutta
siellä missä on valoa on aina myös hämäryyttä, ja tämä hämärä voimistuu koko ajan. Mutta
täysin mustavalkoinen maailma ei ole, vaan maalattu kymmenillä harmaan sävyillä. Jonain
päivänä opitte. Te tulette näkemään, ja pelkäänpä, että myös kokemaan sen.”

     ”Tuota noin... ymmärrän kyllä, että tilanne on vakava, mutta miten tämä liittyy meihin?”
Lune kysyi ja katseli Varýshin pöydällä lasikuvun alla olevaa mokkapalavuorta. Jotain oli
tulossa, hän tiesi sen, jotain mitä hän ei osannut odottaa.

     ”Tämä liittyy teihin olennaisesti”, Varýsh sanoi rauhallisella äänellä. Hetkeksi hänen
kasvonsa murenivat dataksi ja pikseleiksi, paitsi että sitä se ei ollut, vaan jotain aikaa
vanhempaa, ikuista ja universaalia. Hänen oppaanmagiaansa, joka piti häntä kasassa,
kietoutui jokaisen luun ja solun välille säteillen huoneessa vahvemmin kuin koskaan
aiemmin.

     ”Meihin kaikkiinko?” Terran kysyi ja tuijotti, kun Varýshin piirteet ilmestyivät jälleen
särisevien partikkeleiden seasta. Varýsh nyökkäsi.
     ”Eritoten teihin neljään.” Varýsh ja Callisto kohottautuivat hitaasti seisomaan. Callisto
poimi työpöydältä kellastuneen paperinpalasen, jossa oli outoa ylhäältä alaspäin kulkevaa
symbolikirjoitusta – Lune oletti sen olevan alrhadania.

     ”Kautta aikain Áryunessa on liikkunut merkkejä tulevasta”, Callisto kertoi. ”Etiäisten reu-
nanihmisille tuomia viestejä, sairauteen kuolevien kuumehoureita, empaattien painajaisunia.
Ne viittaavat uhkaan tulevaisuudessa ja Áryunen kohtaloon.”

     ”Sekä kuulaina lokakuun päivinä syntyneisiin”, Varýsh sanoi nyökäten kohti Lunea,
Terrania, Athenaa ja Aidenia.

     Lune vilkaisi Athenaa ja Terrania, jotka näyttivät äärimmäisen hämmentyneiltä.

     ”Anteeksi – mutta eihän se ole mahdollista, se ei voi mitenkään tarkoittaa meitä”, Terran
sanoi ja naurahti epävarmasti. ”Mehän olemme pelkkiä…” Hän rypisti otsaansa, mutta ei
keksinyt sanaa.

     ”Aivan, tavallisia”, Varýsh täydensi. ”Minäkin olen epäileväinen asian suhteen.”

     Callisto vilkaisi Varýshia ankarasti, ja Lune oli kohottanut kulmakarvojaan.

     ”Minä olin epäileväinen”, Varýsh korjasi. ”Tähän päivään mennessä olen kuitenkin alkanut
varovasti muuttaa mieltäni.” Varýsh vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten: ”Homman ohjaksissahan
on isäni Taur Wineartyn aave, joka on pahoilla mielin sen jälkeen kun Valkyrian murhasi
hänet ja äitini. Se on muuten syy, minkä takia Valkyrian karkotettiin Reunalta ikuisiksi ajoiksi.
Kuoltuaan Taur järjesti lokakuun kuulaat päivät valikoimaan ehdokkaat hänen pysäyttämi-
selleen.”

     ”Hetkinen”, Aiden keskeytti ja siristi silmiään epäuskoisena. Hän osoitti Varýshia ja
takelteli: ”Sanoitko sinä juuri… isäsi aave?”

     ”Kyllä vain. Etkö usko kummituksiin, Aiden?”

     ”Enpä juuri. Minua kauhistuttaa ajatus kuolleesta, näkymättömästä sukulaisesta
tuijottamassa sänkyni vieressä tai suihkuverhon takana. Sama koskee enkeleitä, keiju-
kaisia, haltioita ja kaikkia muita samaan kategoriaan lukeutuvia kummajaisolentoja. Ei
sillä että uskoisin niihinkään vähääkään, mutta säilytän silti hyttyssuihketta yöpöytäni
laatikossa ihan vain pahan päivän varalta.”

     ”No, jos minä kuolen, älä sumuta minua kun tulen kyläilemään”, Lune virnuili.

     Aiden kääntyi salamana hänen suuntaansa.
     ”Jos kehtaat tulla takaisin kummittelemaan minulle, tapan sinut!”

     ”Et voi tappaa kuollutta”, Lune muistutti, ja Terran näytti hänelle vaivihkaa voitonnyrkkiä.

     Aiden jatkoi yrmyilyään itsekseen.
     ”Mikään ei estä minua yrittämästä.”

     Varýsh silmäili heitä puolin ja toisin ennen kuin alkoi taas puhua.

      ”Kuten kerroin aiemmin, vanhempani olivat poliittisia maageja Reunalla. Ja koska he olivat
reunanihmisiä reunanihmisen kyvyillä, Taur kykenee kuolemansa jälkeen kummittelemaan
minulle, mutta ei Valkyrianille, joka on pirstonut itsensä liian rikki ja vuodattanut itseensä
sellaisen pimeyden, ettei Taurin kaltainen henki pysty lähestymään häntä. Onnenpekka, Taur
osaa nimittäin olla aika häiritsevä. Ole hyvä, Cal, lue nyt se viesti, joka on saanut reunan-
ihmiset huolestuneiksi.”

     Kaikki odottivat jännittyneinä. Callisto kohotti paperinpalaa, ja sanat jotka hän luki, toivat
Lunen mieleen hukkuneen historian palasen jälleen päivänvaloon.


Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 42
  • Privatio boni
Nousemassa on musta tervakuu. Vioittuneet sielut metsästävät valoa. Sadonkorjaajat
löytävät pelkkää kuolemaa. Lopun reuna nojaa rinnakkaisten maailmojen ylle, luonnonäidin
mahdit kaapataan. Kuulaina lokakuun päivinä syntyy neljä, muut tapetaan. Ja kun nousee
tervakuu, koittaa totuuden aika. Se on alun perin pätkä vanhasta maagien tarinasta. Mutta
siitä on tullut jotain muutakin. Yksi mahdollinen tulevaisuus, jonka toteutuminen täytyy
estää
.”

     Sanat riippuivat ilmassa vielä kauan Calliston äänen vaimettua.

     ”Te neljä olette ainoat syntymäpäivinänne eloonjääneet”, Varýsh sanoi. ”Kiittäkää vain
vanhaa Tauria, joka koko lokakuun kuulaat päivät -jutun kehitti. Kaikki muut silloin synty-
neet kuolivat, ja te valikoiduitte. Taurin mukaan selvempää todistetta ei tarvita. Etiäisetkin
ottivat teidän muotonne.”

     Athena oli kalvennut kevyesti, ja Terran ja Aiden näyttivät pahoinvoivilta. Lune painoi
katseensa työhuoneen tummaan lattiaan ja puristi tiukasti käsivarsiaan.

     ”Joten, se on siis totta?” Lune kysyi, ja hänen äänensä värähti hiukan. 

     Varýsh oli istuutunut takaisin tuoliinsa ja katsoi nyt Lunea, kuin olisi halunnut pyytää
anteeksi. Piina ja kipu olivat palanneet katseen syövereihin, eikä Lune vieläkään käsittänyt
sen syytä. Kipu ei kuitenkaan yltänyt ääneen, joka pysyi hypnoottisen rauhallisena.

     ”Ymmärrän, etten ole voinut kertoa teille mitään hyödyllistä aiemmin. Mutta nyt kun
voin, minä vannon, että en milloinkaan kertoisi muuta kuin totuuden.”

     ”Kummallista, olen kuullut nuo Calliston lukemat sanat aiemminkin”, Lune mutisi
yrittäen työntää äskeisen paljastuksen tuoman järkytyksen mielestään. Hän kertoi unestaan,
joka oli vasta nyt palautunut hänen mieleensä. Terran, Athena ja Aiden muuttuivat hetki
hetkeltä hämmentyneemmiksi, vaikka Aiden jurotti yhä ja koetti selvästi peitellä ihmetys-
tään.

     ”Aivan, useat teistä ovat varmasti nähneet merkillisiä unia”, Varýsh sanoi. ”Statuksenne
reunanihmisten listalla on kohonnut, ja Oppaat saattavat lähettää teille viestejä. Minäkin
voisin tehdä niin, mutta suosin mieluummin puhumista. Uniin tunkeutuminen on mielestä-
ni yksityisyyden rikkomista, vaikkei Taur ei sitä käsitäkään.”

     ”Joten, mitä se tarkoittaa, että me synnyimme niinä päivinä?” Lune kysäisi. ”Mitä meidän
on tarkoitus tehdä?”

     ”Tulevaisuuttanne ei ole päätetty valmiiksi ettekä ole sidottuja valmiisiin kaavoihin,
teidän on rakennettava lopullinen kohtalonne itse. Tämä on vain mahdollisuus, joka teidän
toivotaan ottavan. Voitte pelastaa miljoonia henkiä. Jos hyväksytte tehtävän, teillä on tilai-
suus auttaa palauttamaan todellisuuksien välinen rauha.” Varýsh sanoi sen hiljaiseen sävyyn,
kuin rukouksen. ”Ja tasapaino, jota warlock Valkyrian horjuttaa kajotessaan rajaan. Se on
kuin perhosvaikutuksen dominoefekti. Ihmisiä, eläimiä ja olentoja luiskahtelee vääriin
maailmoihin ja paljon muita harmittavia epämukavuuksia.”

     Tämä siis oli Varýshin totuus, se jota Lune oli kieltäytynyt kuuntelemasta päivänä,
jolloin he tapasivat aamunusvaisessa metsässä. Se oli oikeastaan ollut hyvä päätös. Lune
ei ollut silloin valmis, hyvä jos oli vieläkään.

     Varýsh nousi jälleen tuolistaan ja alkoi astella hitaasti ympäri huonetta.
     ”Valkyrian, maailmojen väliset rajat ja alkuenergia. Kolme keskeisintä asiaa, joita käsit-
telemme tänään.

     Alkuenergia on kahden osapuolen kesken jakautunutta, vaikkei siinä itsessään ei
ole mitään pahuuteen viittaavaa. Se on puoletonta arkkimagiaa, jota voi käyttää moniin
tarkoituksiin. Sitä voi käskeä tekemään useita asioita, synkkiäkin. Väärinkäytön seurauksena
aurinkotaikuudelle on muodostunut rinnakkaisenergia, se jota sellaiset ihmiset kuin Volka-
hovátin väki hallitsevat. Tämä hämärä magia puolestaan on muodostanut itselleen vieläkin
demonisempia poikasmuotoja, kuten karma- ja loistaikuuden. Ne ovat silkkaa pimeyttä.
Niiden ylälaji hämärä magia on pelkkää työloitsujen väärinkäytöstä ja niiden soveltamisesta
esimerkiksi satuttamistarkoituksiin, mutta karmataikuudesta löytyy nurjia riimuja, jotka on
suoranaisesti suunniteltu tappamiseen.”

     ”Selvä”, Fenris sanoi. ”Eli L´o Alrhadan on puoleton arkkitaikuus jota te hallitsette. Ja
hämärä magia ja karmataikuus ovat sen pimeitä sivutuotteita.”

     ”Oikein.” Callisto hymyili kuin ylpeä opettaja. ”Mutta karmataikuus on rajoitettua. Sen
hallintaan tarvittavat nurjat riimut voi saada haltuunsa ainoastaan Norrvarian väeltä, eikä se
jakele niitä kelle tahansa.”

     ”Niin.” Varýshin otsa oli rypistynyt hienoisesti. ”Onkin vielä arvoitus, millaisen sopimuk-
sen Valkyrian on joutunut solmimaan Norrvarian kanssa. Hänellä oli huomattavan suuret
voimat jo ennestään, sillä Valkyrian on Opas, mutta myös koska hän käänsi selkänsä
ihmisyydelle. Hän tappoi vanhempansa kutsuakseen pimeyden sieluunsa. Silti hän halusi
vielä nurjat riimutkin, aivan kuin se kaikki ei olisi ollut tarpeeksi.” Varýsh seisoi nyt ikkunan
edessä kasvot kohti yötä ja kaukaisuudesta kuultavaa tyyntä järveä. ”Alkuenergiaa syntyy ja
kuolee. Valo ja pimeä, aurinko- ja karmataikuus ahmivat alati toisiaan, mutta kumpikaan ei
voi tuhota toista lopullisesti, sillä luonnollisen tasapainon vallitessa kuuluu maailmassa olla
aina molempia.

     Valkyrian teki jotain mielestään fiksua matkallaan Todellisuusvarkaan teorian toteutta-
miseen. Hän käytti kaiken liikenevän mahtinsa Áryunen pimentämiseen ja tuli lukituksi
Arkin pystyttämän suojakilven taakse. Sen voi kumota vain yhdellä loitsulla, jonka ainoas-
taan harvat ja valitut Arkissa tietävät. Iäisyyssanelmat on opus maagien kootuista kirjoi-
tuksista, ja Iäisyyssanelmat 2.0:ssa on lakejen lisäksi kirjattuna myös maailmankaikkeuden
salaisimpia loitsuja, tuon kilven purkuloitsu mukaan lukien. Tämä ohjekirja ulottuvuuksista
ja alkuenergiasta, ainoa kappale, on piilotettuna ja tarkoin vartioituna Arkissa.

     Kuitenkin Valkyrian luulee keksineensä keinon, millä muurin voi murtaa ilman että
tarvitaan Iäisyyssanelmien kirjoituksia.

     Kymmenisen vuotta sitten Valkyrian aiheutti vahvalla karmataikuuden manauksella
ulottuvuusrepeämän Vancárdin ja Áryunen välille, repeämän joka on muuten viimeisimpien
vuosien aikana laajentunut päivä päivältä. Valon ja pimeyden energian välinen tasapaino
Áryunessa kärsi, sillä aurinkotaikuutta karkasi rajan repeämään ja joutui sitä kautta tänne.
Osa siitä materialisoitui olennoiksi, osa jäi leijailemaan ympäriinsä ja aiheuttamaan kaaosta
ja tekniikan sekoamista. Osa nähtiin jopa täällä Visteriakartanolla, missä se aiheutti kykyjä
lokakuun kuulaina päivinä syntyneille, sekä oikeassa paikassa oikeaan aikaan olleelle Fenri-
sille.”

     Fenris hymyili eloisasti, ja Cole ja Mitch tuijottivat häntä kateellisina. Varýsh käänsi
selkänsä ikkunalle ja jatkoi kiihtymys silmissään kertomustaan.

     ”Nyt, kun hämärän magiaa ja karmataikuutta on Áryunessa aurinkotaikuutta enemmän,
tulee pimeyden loitsuista tehokkaampia, sillä enää ei ole niin paljoa valoa vähentämässä
pimeyden tehoa. Ja kuten aiemmin mainitsin, ulottuvuuksien välinen raja oli jo muutenkin
epävakaa, ja repeämä vain pahensi sitä.”

     Mutta pyrkiessään epätoivoisesti ulos suojamuurin takaa Valkyrian ei ajatellut loppuun
saakka”, Callisto sanoi. ”Kaikessa nerokkuudessaan ulottuvuusrepeämän ja epätasapainon
aiheuttaminen saattoikin olla hänen suurin virheensä. Valkyrian ei nimittäin tajunnut
ajoissa, että tuli samalla tarjonneeksi käsiimme aseen hänen tuhoamisekseen. Valtavan
latauksen valoa.”

     Kukaan ei sanonut mitään. Varýsh jatkoi kohta:

     ”Repeytymä on mutkikkaampi kuin ajattelin”, hän tuumasi asiantuntijamaiseen sävyyn.
”Se tuntuu ikään kuin seilaavan ja vaihtelevan sijaintiaan. Erittäin vaikea havaita. Luultavasti
Valkyrian on tehnyt sille jotakin, ettei Arkki pääsisi tutkimaan ja paikantamaan sitä. Varga”,
Varýsh nyökkäsi kohti nuorta maagitarta, ”oli ensimmäinen, joka raportoi siitä minulle.
Lähetin heti pätevät virkamiehet analysoimaan paikkaa, sitä oli näet etsitty vuosikausia.”

     ”Repeämä ulottuu pitkänomaisena viilloksena tarkalleen nollapituuspiiriä pitkin aina
Etelämantereelta pohjoisnavalle”, Callisto havainnollisti.

     ”Hetkinen, Vargako raportoi sinulle ulottuvuusrepeämästä?” Athena ihmetteli.

     ”Jouduin tänne sen kautta”, Varga sanoi. ”Kerron teille myöhemmin tänään yksityis-
kohtaisesti, lupaan sen. Mutta yksinkertaisesti sanottuna olin matkalla omaan opistooni
Áryunessa, kun löysin yhtäkkiä itseni Visteriakartanon portilta. Ja Caí-Ryn oli poissa.” Varga
vilkaisi vieressään istuvaa vaeltajaa kuin varmistaakseen, ettei hän ollut kadonnut uudes-
taan. ”Onneksi löysin näiden outojen ihmisten seasta yllättävän henkilön – Varýshrain
Wineartyn, Arkin johtajan, joka on alrhadanlaisille vähän sama asia kuin presidentit teille.
Sain tietää Lunesta, Terranista, Athenasta ja Aidenista. Kävi myös ilmi, että Varýsh tunsi
huoltajahahmoni Calliston. Varýsh ei saanut häneen yhteyttä, joten hän käski minun yrittää
sulautua joukkoon samalla kun yrittäisin jäljittää Caín. Mutta sitten minun piti mennä
piiloon, sillä huomasin, että kartanon henkilökuntaan on soluttautunut väkeä kultista.”

     Lunen vatsassa velloi, ja Athena painoi kauhistuneena käden suulleen. Sanat tuntuivat
herättävältä iskulta vasten kasvoja.
     ”Ketkä, Varga?” Lune kysyi hiljaa, Parthesin kasvot mielessään leijuen.

     ”Dýsdaimon Daryawesh. Sekä hänen rikostoverinsa, Donovanis Aveyard. En usko, että
tämä tulee suurena yllätyksenä. Minä olen kohdannut heidät menneisyydessäni, ja olen
melko varma, että se oli Daryawesh, joka psykooseissaan aiheutti bussionnettomuutenne.
Näin hänet kartanolla samana päivänä, vaikka hänen piti olla sairaslomalla.”

     ”En käsitä”, Lune puuskahti. ”Miksi hän ja Aveyard kaiken tuon jälkeen ovat edelleen
tervetulleita kartanoon? Ja miten me olemme vielä tässä?”

     Varýsh laski hiillostettuna katseensa. Jostain syystä Varga punehtui tuolillaan ja painoi
päänsä.

     ”He noudattavat tarkkoja suunnitelmia. Kulttijohtajalle työskentelevillä ei ole varaa epä-
onnistua. Teitä ei haluta yksitellen, helpompaa ottaa kaikki kerralla tai muuten jäljelle
jääneiden suojelua vahvistettaisiin. Syy siihen, miksi Donovanis ja Dýsdaimon yhä vaanivat
lähiympäristössänne, on ollut silkkaa tietämättömyyttäni. Varga paljasti minulle heidän
todelliset henkilöllisyytensä vasta hiljattain.” Varýshin katse kääntyi odottavana Vargaan.

     ”Olen pahoillani”, Varga sanoi heikolla äänellä. ”Minä panikoin, kun näin heidät ensim-
mäisen kerran. En tiennyt mitä tehdä.”

     Caí-Ryn kosketti hänen kättään, ja Varga sävähti, kuin olisi sekunnin ajan luullut vaelta-
jaa joksikin toiseksi. Lune oli huomannut nämä lähes huomaamattomat säpsähdykset
aiemminkin, muttei ollut osannut kiinnittää niihin huomiota. Olisi voinut melkein luulla,
että Varga odotti jatkuvasti lyöntiä. Mitä ihmettä menneisyydessä täytyi tapahtua, että se
vaikutti ihmiseen niin horjuttavasti?

     ”Se ei ole hänen virheensä”, Caí ilmoitti painokkaasti.
     ”Caí on oikeassa”, Varýsh sanoi ja soi Vargalle rohkaisevan hymyn. ”En minä sinua syytä.
Tänne joutumisesi on meille valtava lahja. Kuinka muuten tietäisimme totuuden niistä
kahdesta? Olet saattanut estää hirvittäviä asioita tapahtumasta.”

     Varga vastasi hymyyn epäröiden ja mumisi:
     ”Tiedän.”

     ”Sinähän irtisanot heidät pian, nyt kun tiedät, vai mitä?” Lune varmisti.

     ”Pahinta on, etten voi”, Varýsh tunnusti. Hymy hänen kasvoiltaan hiipui pois. ”He eivät
tiedä, että olemme saaneet salaisuuden selville. Ja he eivät saa tietää Vargasta. Yritys häätää
kaksikko kartanon mailta saattaisi meidät kaikki vielä suurempaan vaaraan kuin se, että
annamme heidän leikkiä vakoojia täällä. Teidän ei kuitenkaan pidä mennä enää Daryawes-
hin tunneille, mikäli hän joskus palaa sairaslomaltaan. Älkää liikkuko kartanossa yksin,
etenkään illan tultua.”

     ”Ei tulisi enää mieleenkään”, Terran murahti.

     ”Siispä tässä on se syy, miksi alun perin jouduitte kartanoon”, Varýsh sanoi ja katsoi nyt
heitä kaikkia. ”Jotta olisitte turvassa. Siksi sinun, Lune, on täytynyt muuttaa niin useasti –
jottei kultti pääsisi jäljillesi. Vanhempiesi katoamisen jälkeen sijoitin sinut tätisi luo ja
toivoin, että olisit turvassa siihen asti, kunnes vihollinen olisi jättänyt turvakartanon tark-
kailun. Heti kun Terran ja Athena tulivat tänne, värväsin voimakkaita protacuseja, vartiuksia
teitä suojelemaan. He ovat vähän niin kuin Áryunen korvike poliiseille. He tietävät kaiken
suojamagiasta ja osaavat tarpeen vaatiessa puolustaa teitä sen avulla. Etenkin nyt, kun on
käynyt ilmi, että suunnitelma on kaikesta huolimatta pettänyt.”

     ”Keitä he ovat?” Cole kysyi jännittyneenä. ”Ne vartiukset. Tunnemmeko me heidät?”

     ”Miten paljon Demaine tietää tästä?” Lune tiedusteli.

     ”Demaine tietää kaiken”, Varýsh mutisi, ja Lune tuijotti häntä epäuskoisena. ”Ja kun
kerran kysyitte, vartiukset ovat: ilmaelementaristi Silas O´Connell, tai oikeammin Silas
Revada joka on tarkkaillut teitä jo ennen kuin tuli tänne sijaistamaan Daryaweshia. Beatrice
Drange, joka on lähes pelottavan etevä maagikko. Ja sitten vielä magifyysikko herra Clemens
ja puutarhurimme Clodia Meadow, kartanon pitkäaikainen työntekijä, joka tosin on hänelle
nykyään pelkkä vartiuksena olon mukana tuleva sivupesti ja peitetehtävä. Hän tuli aikoinaan
Áryunesta Arkin leivissä tutkimaan tavallisen maailman kasveja, mutta tehtävä venyi ja hän
päätti jäädä tänne viettämään hiljaiseloa loppuelämäkseen minun erikoisluvallani.”

     Mitch nauroi kireästi.

     ”Tämä on uskomatonta. Puutarhurin vielä käsitän, hän on aina ollut meille se vähän
outo tyyppi, mutta Drange? Hän on ollut täällä, no, aina. Olisin kyllä huomannut, mikäli
hänessä olisi jotain kummallista – tai siis tavallista kummallisempaa.”

     ”No, vartiukset ovat eteviä piilottamaan energiansa. Toisin kuin minä.” Varýsh naurahti
ilottomasti, ja hänen energia-auransa väreily tuntui aaltoina ilmassa.

     Lune vilkuili muiden reaktioita paljastuksiin opettajista ja puutarhurista. Kummallisen
hermostunut olo oli luikerrellut hänen sydämeensä. Asia valkeni hänelle vasta nyt; hän oli
oikeasti vaarassa. Ja Demaine oli tiennyt aina. Tarkoittiko se, että hänkin oli vaarassa?

     Varýsh siirsi tuoliaan lähemmäs pöytäänsä.

     ”Valkyrian siis loi ulottuvuusrepeämän horjuttaakseen energioiden välistä tasapainoa, ja
hän karkuutti suuren osan aurinkotaikuudesta, sillä normaalisti ne syövät toisiaan ja pitävät
huolen, että molempia on yhtä paljon eikä kumpikaan hallitse pysyvästi. Jos Valkyrian nyt
onnistuu murtamaan kilven vahvistuneilla karmataikuuden manauksillaan, on kansalaisten
ehkä evakuoiduttava tänne, Vancárdiin. Voitte kyllä kuvitella, mitä siitä seuraisi.”

     ”Salaisuus paljastuisi”, Callisto sanoi hiljaa. ”Koko maailma menisi raiteiltaan. Oletteko
seuranneet uutisianne? Viimeisten kuukausien aikana on raportoitu paljon omituisista
asioista. Sähköhäiriöistä, teknologian sekoilusta.”

     ”Itsekseen kävelevistä elävistä variksenpelättimistä”, Aiden sanoi. ”Luulin että se oli vitsi.”

     ”Ne ovat todennäköisesti Norrvarian lähettämiä tarkkailijoita ja viestinviejiä, tarkoitettu-
na vahtimaan tapahtumien etenemistä”, Callisto arveli. ”Elottomia esineitä toimimassa
sisäänasetetun sielun sirpaleen voimalla. Niitä on näkynyt myös Áryunessa.”

     ”Eikö ole hitusen epäilyttävää laittaa variksenpelättimiä kuljeskelemaan kaduille?” Cole
kyseenalaisti.

     ”No, Norrvaria on hiukan omalaatuinen paikka”, Callisto mutisi. ”Enkä tarkoita sitä
hyvällä tavalla.”

     ”Mistä teknologian sekoilu sitten johtuu?” Lune kysyi. Hän oli kokenut sitä itse niin
paljon elämänsä aikana, että toivoi saavansa viimein vastauksen. ”Sanoisin, että ainakin
maagien läheisyydestä. Lieneekö se yksi syy muutenkin huonosähköisen Visteriakartanon
valintaan vartiusten valvomaksi turvapaikaksi? Saattaisi valojen räjähtely muuten herättää
huomiota.”

     ”Meistä säteilevä alkuenergia sen tekee”, Callisto sanoi nyökäten. ”Se on vahvaa sähkö-
magneettista voimaa, joka lamaannuttaa kaikenlaisen teknologian läheltään. Se on ikään
kuin sähkön vastavoima, ja kun se kohtaa tekniikkaanne, yrittää energia ”syödä” sähkön,
kuten se tekee pimeälle magialle. Se imee itseensä dataa ja informaatiota kuin musta aukko.
Tämä aiheuttaa ongelmia. Alkuenergian joutuminen tavallisten maailmaan on veden sohi-
mista sähköjohdolla.”

     Lune ei siltikään ymmärtänyt. Tekniikka oli sekoillut hänen elämässään niin kauan kuin
hän saattoi muistaa, eikä hänen ympärillään ollut voinut aina olla alrhadanlaisia. Demaine
oli kutsunut sitä kummitteluksi, sanonut Lunea pikku haamukseen. Ja puutarhurin mökissä
tapahtunut poltergeist-ilmiö – liittyikö se vain hänen tulielementtikykyynsä, vai saattoiko
kaikki se viitata, että Lunekin oli…?

     ”Teillä on hyvin paljon elektroniikkaa maailmassanne”, Varýsh sanoi. ”Teknologian avulla
imitoidaan magiaa. Kuvitelkaa jos kaikki sekoaisi. Sähkövalonne, viestintälaitteet, sairaaloi-
den koneet, sähköisesti toimivat lukitusmekanismit, verkkopankit… kaikki.”

     ”Olette pulassa”, Callisto sanoi ja virnisti terävähampaisesti. ”Jotkut puhuvat maailman-
lopun alusta. Yhä enemmän laitteita sekoaa koko ajan. Ja täytyy myös ottaa huomioon ulottu-
vuuteenne materialisoituneet olennot, jotka eivät sinne kuulu. En usko että menee kauaa-
kaan, kun näette ukkoslintujen ja enkelisusien kiertelevän pilvenpiirtäjien huippuja. Ja sitten
on vielä Volkahovátin aiheuttama terrorismi, kun Valkyrian toteuttaa uutta maailmanjärjes-
tystä. Kyllä vain, se on jo alkanut.”

     ”Vau”, Terran sanoi. ”Uskomattoman paljon asioita tapahtuu sillä aikaa, kun me istumme
täällä takapajuisessa kartanossa, nimeämme eri lauseen osia sekä opettelemme matemaattisia
kaavoja, joita emme tule koskaan tarvitsemaan.”

     ”Minä saatan”, Lune huomautti.

     ”Sori”, Terran rykäisi. 

     ”En silti vieläkään ymmärrä”, Lune sanoi otsa rypyssä. ”Tämä huone on täynnä ihmisiä.
Mutta vain neljä meistä on ehdokkaina siihen tehtävään, jonka takia Valkyrian nyt yrittää
löytää meitä. Mitä se tasapainon palauttaminen edes käytännössä tarkoittaa? Ja kuinka me,
kourallinen peruskoulun pian päättäviä tyyppejä, muka voimme tehdä jotain Valkyrianin
pysäyttämiseksi?”

     Varýsh ei vastannut hetkeen – hän antoi Lunelle ja muille aikaa koota itsensä ja valmis-
tautua, mutta sitä he eivät itse tienneet. Vaikka Lune oli jo laatinut tulevasta jonkinlaisen
kokonaiskuvan mielessään, ei mikään ei olisi voinut valmistaa häntä siihen, miltä tuntui,
kun joku lausui sen ääneen.

     ”Lokakuun kuulaina päivinä syntyneet”, Varýsh aloitti, ”Lune Sharrock, Terran Syrees,
Athena Everett, Aiden Fortescue; kärkinelikko.” Hän siirsi katsettaan, ja hänen äänensä oli
hidas ja selkeä. ”Maagi, Vargaérían Vintergan ja vaeltaja, Caí-Ryn.” Viimeiseksi hän katsoi
Fenrisiä, joka nojautui innoissaan eteenpäin tuolillaan, ja muut katsoivat yllättyneinä, kun
Varýsh lausui hänenkin nimensä. ”Lahjalla siunattu Fenris Mercury. Olette ehdolla osaksi
Saattuetta, jonka tehtävänä on estää Todellisuusvarkaan teorian toteutuminen, pelastaa
ulottuvuudet niiden yhteensekoittumiselta ja Valkyrianin hirmuvallalta. Teidän täytyy
lähteä Áryuneen ja etsiä harhaileva alkuenergia, jonka avulla Valkyrianin voi kukistaa. ”

     Sanat saavuttivat Lunen tajunnan hitaasti. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli kauhu.

     ”Meidän pitää lähteä rinnakkaisulottuvuuteen ja tehdä kaikki tuo? Miten muka? Suurin
osa meistä ei ole edes maageja!”

     ”Niin, mitä mahdollisuuksia meillä muka on?” Terran epäili. Hän kuulosti hiukan
hengästyneeltä.

     ”Minä en suostu!” Aiden huusi tiukasti. ”Jättäkää minut ulos tästä!”

     ”Kuunnelkaapa”, Varýsh sanoi ja heristi savuketta, joka oli ilmestynyt hänen käteensä.
”Tuo oli minunkin reaktioni. Mutta alkuenergia soi teille kykyjä, jotka auttavat teitä, kun
opitte hallitsemaan ne. Ne tekevät muutakin kuin sytyttävät nuotion tai luovat pari ukkos-
pilveä.”

     ”Mutta ei minulla ole mitään kykyä!” Terran sanoi kuulostaen alakuloiselta.

     ”Kyllä, kyllä sinulla on”, Varýsh vastasi. ”Joskaan se ei ole vielä herännyt.”

     ”Kuunnelkaa, te ette istuisi nyt siinä, ellei teillä olisi mahdollisuuksia!” Callisto yritti
kannustaa.

     ”Niin, kuulaat lokakuun päivät piti siitä huolen.” Varýsh tuhahti. ”Kenties Taur ei
erehtynytkään.”

     ”Mutta emme me ole tappajia”, Fenris kuiskasi huterasti. ”Me olemme… rakastajia.”

     Calliston Fenrisiin suoma katse ja huomautus olivat painokkaat.

     ”Yksikään tappaja ei voi Valkyriania syrjäyttää”, hän sanoi. ”Siihen tarvitaan jotain muuta.
Jotain sellaista kuin te.”

     ”Se ei ole mikään tappotehtävä muutenkaan”, Varýsh tarkensi. ”Muistakaa: teidän ei tar-
vitse yrittää hävittää pimeyttä kokonaan. Tehtävänänne ei ole taata valon kokonaisvaltaista
voittoa. Silkassa pimeässä emme näe mitään, mutta silkka valo tekee silmämme sokeiksi
aivan samalla tavalla. Siispä niiden välillä on vallittava terveen tasapainon.”

     ”Sanot siis, ettei ole mitään keinoa kukistaa pahuutta sen juuria myöten?” Terran kysyi
katse tyhjänä.

     ”Ei tietenkään!” Varýsh huudahti. ”Hölmö ajatus. Pimeyden voi yrittää pestä pois, hangata
ja hangata, kunnes maailman väri alkaa haalistua.” Hän katsoi Terrania kiinteästi ja heristi
sormeaan. ”Ilman elämää planeettamme on tyhjä. Mutta ilman kuolemaa planeettamme yli-
kansoittuu. Huomaathan, kumpaakaan niistä ei voi poistaa vaakakupista. Sitä paitsi pimey-
den juuret ulottuvat syvälle historiaan. Voimme yrittää rikkoa luonnollisen tasapainon,
taistella vuosia ja vuodattaa verta, jotta valo saisi valtansa. Siinä piileekin jutun ydin; jos
tekisimme niin, olisimmeko yhtään erilaisia kuin ne, joita itse nimitämme pahoiksi?”

     ”Tajuan sen”, Lune keskeytti. ”Jos yrittää rikkoa tasapainon, syyllistyy auttamatta veri-
tekoihin. Mutta kuinka te voitte salata meiltä jotain tällaista, näin kauan?” Hän pudisteli
päätään, mutta se ei tehnyt asiaa yhtään helpommin hyväksyttäväksi.  Hän olisi halunnut
olla vihainen, purkaa edes jollain tavalla keskustelun herättämiä tunteita: epäuskoa ja rikot-
tua luottamusta. Hänen todellisuutensa meni aina vain pahemmin sekaisin, ja jos hänellä
olikin aiemmin ollut vaikeuksia elämän hahmottamisessa, niin hän ei halunnut kuvitella-
kaan millaiseksi se vielä muuttuisi.

     Varýsh ja Callisto vaihtoivat katseita.

     ”Ette te vielä ole lähdössä mihinkään”, hän tarkensi. ”Vasta talven jälkeen, kenties
kesällä.”

     ”Mutta paljoa emme voi aikailla”, Callisto sanoi. ”Alkuenergia, heidän aseensa ei odota. Se
lipuu aina vain kauemmas ja kauemmas, kunnes sitä on mahdoton tavoittaa.”

     ”Saattueen kärkinelikolla on luontainen side alkuenergiaan”, Varýsh huomautti. ”He
löytävät sen kyllä, se vetää heitä puoleensa.”

     ”Mutta vain niin kauan, kun se pysyy tietyn matkan päässä heistä. Se voi ehtiä niin kauas
että vetovoima katoaa.”

     ”Joten pitäisikö heidät vain tönäistä polulle, ilman mitään ohjeita?” Varýsh liikehti kärsi-
mättömänä. ”Laiva, joka lasketaan vesille pohja keskeneräisenä on uponnut laiva. Mutta
mitäpä minä tiedän, olen vain Arkin johtaja ja Opas.”

     ”En missään nimessä tarkoittanut... tietenkin heille pitää antaa selkeät ohjeet!” Callisto
sanoi järkyttyneenä. Smaragdisilmien katse tummeni. ”Pelkään vain, että aika käy vähiin.”

     ”Joten”, Athena selvitti kurkkuaan, ”se on siis osa tehtävämme. Pyydystää alkuenergia.”

     ”Niin”, Varýsh sanoi. ”Olen jo helpottanut tehtäväänne hiukkasen.” Hän kumartui
ottamaan jotain pöytälaatikosta – säkenöivän timanttipurnukan, jonka sisällä liikehti
jotain hopeanhohtoiselta, nestemäiseltä valousvalta näyttävää.

     Kaikki pidättivät hengitystään, myös Callisto, joka näytti epäuskoiselta.

     ”Onko tuo… L´o Alrhadan? Mutta kuinka?”

     ”Kyllä”, Varýsh sanoi. ”Lienette huomanneet hetkelisen poissaoloni. Jahtasin aurinko-
taikuutta pitkään, kunnes viimein onnistuin nappaamaan sen. Se oli jäänyt leijailemaan
Bonfire Heathsin ylle. Kuitenkaan energian kiinniotto ei näytä auttaneen teidän maailmanne
tilannetta – kummallisia asioita tapahtuu yhä kiihtyvää vauhtia, ja voi kestää vuosia, ennen
kuin kaikki palaisi ennalleen ilman ulkopuolista apua. Saattue on kyseinen apu. Teidän
retkikuntanne täytyy mennä Áryuneen ja pyydystää siellä harhailevan magian viimeisetkin
rippeet tähän samaan purkkiin, jotta sitä on varmasti tarpeeksi tehtävänne ratkaisevaa osaa
varten.”

     Lune tuijotti Varýshia ilmeettömänä.
     ”Ja tämä ratkaiseva osa on siis…?”

     ”Muistatteko kun puhuin Valkyrianin virheestä hänen karkuuttaessaan aurinkotaikuu-
den? Aurinkotaikuus on se ase, jolla hänestä voi tehdä lopun. Saalistettuanne loput alku-
energiasta teidän on etsittävä Kaamoslinnake ja avattava purkki, jolloin energia hyökyy
kokonaisena takaisin oman ulottuvuutensa ilmaan. Valkyrian, karmataikuudelle elämänsä
vuodattanut, kuolee altistuessaan sellaiselle määrälle valoa – hänen pimeän mädättämä
sydämensä, mielensä ja karmataikuuden pirstoma sielunsa luhistuvat. Ilman johtajaa hänen
joukkonsa menevät sekaisin ainakin joksikin aikaa. Todellisuusvarkaan teoria eli kaikista
suurin uhka estyy, sillä ainoastaan Valkyrian on tarpeeksi voimakas sen viemiseen loppuun.
Valon ja pimeän tasapaino palautuu Áryunen ulottuvuussykliin, ja maailmanlopun alku
pysähtyy. Ulottuvuusrepeämä korjautuu. Kaaos Vancárdissa tyyntyy hiljalleen.”

     ”Kaaos?” Lune sanoi. ”Asioiden täytyy siis mennä paljon pahempaan suuntaan, ennen kuin
kaikki on hyvin?”

     Varýshin ei tarvinnut sanoa mitään. Hänen ilmeensä kertoi kaiken.

     ”Niin, asioiden täytyy eskaloitua, ja se tulee tapahtumaan pian”, hän vastasi lopulta.
Hän sulloi timanttipurnukan siniseen satiinikassiin ja tunki koko komeuden kirjoituspöydän
leveään laatikkoon.

     ”Joten, mikä on ulottuvuuksien tila tällä hetkellä?”

     ”Haluatko kuulla kaunistellun, hermot rauhoittavan pikku valheen vai totuuden?”

     ”Totuuden, Varýsh.”

     ”No, koko tilanne käy yhä sotkuisemmaksi päivä päivältä.”

     ”Eli siis”, Terran aloitti hitaasti, kuin ajatuksiaan keräten, ”meidän ei tarvitse suoranai-
sesti tappaa Valkyriania?”

     ”Olen suhteellisen varma, että ei”, Varýsh sanoi. ”Tietenkin, kuten aina, kaikki voi mennä
pieleen. Valkyrian voi päästä perille suunnitelmasta, ja, tuota, romuttaa koko jutun. Mutta
yleensä kaikilla asioilla on miljardeja mahdollisia lopputulemia.”

     Lune kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.
     ”Lohduttaa kovasti. Saammeko sentään jonkinlaiset aseet turvaksemme matkalle?”

     ”Saatte kyllä, aikanaan. Ja Lune, pidä sinä huoli, että nämä kaksi tietävät tulevaisuudes-
sakin suurin piirtein, mitä aiotte tehdä.” Varýsh viittasi kohti Colea ja Mitchiä, jotka istuivat
ulkopuolisina paikoillaan. ”Kun he kerran ovat jo tempautuneet mukaan, niin roikkukoon.
He ovat jo joka tapauksessa nähneet ja kuulleet enemmän kuin olisi suotavaa.”

     Varýsh näytti äkkiä havahtuvan ajantajuun ja vilkaisi järeää rannekelloaan, jossa tiimalasin
hehkuva laava näytti aikaa. Lune ei tiennyt, miten hän saattoi nähdä siinä kellonajat, mutta
Opas hymähti yllättyneenä.

     ”Onpas kello jo paljon, ja teillä on ollut pitkä päivä takananne!”

     Lune ja Terran vaihtoivat merkitseviä katseita keskenään, ja Lunea nauratti väkisinkin.
Hänellä ei ollut ikinä ollut yhtä outoa syntymäpäivää. Mieleen ilmestyi kuin tyhjästä
hämmentävä fakta; hän oli nyt kuudentoista. Onneksi olkoon, et ole vielä kuollut.

     ”Tässä vaiheessa minun on esitettävä vakava kysymys sinulle, Lune.”

     Varýshin äänen painavuus pelästytti Lunen, mutta hän pitäytyi tyynenä. Hän lohdut-
tautui ajatuksella, että mitä tahansa Varýsh halusikaan kysyä, se ei voisi hätkähdyttää häntä
enää äskeisten keskusteluiden jälkeen.

     ”Antaa tulla”, hän kehotti, ja tunsi kaikkien huoneessaolijoiden katseiden suuntautuvan
itseensä.

     ”Suostutko sinä johtajaksi Saattuelle?” Varýsh kysyi. ”Tämä ei ole mikään kevyt kysymys,
joten haluan sinun ajattelevan asiaa hetken.”

     Hän oli jollain tavalla osannut odottaa sitä. Sen viiden sekunnin tai viiden vuoden
mittaisen katsekontaktin aikana Lune kävi mielessään läpi lukemattomia asioita, kuten mitä
kaikkea johtajan nimi mahdollisesti toisi mukanaan, ja mitä tapahtuisi jos hän kieltäytyisi
kunniasta. Hänen sydämensä löi. Maailman ikuinen pyörimisliike pysähtyi. Hetken ajan hän
oli täydellisen tietoinen, enemmän kuin koskaan ennen, siitä miten hän oli vain särkyväinen
luuranko haavoittuvaisen lihan ympäröimänä, tehty ainoastaan kevyistä, hauraista ihmis-
toiveista ja auringon lailla sädehtivästä äidinrakkaudesta. Samalla niin yksinkertainen olento,
samalla niin monimutkainen, karttaamaton galaksi käärittynä piiloon ihon peitteeseen. Niin
helppo pyyhkäistä sammuksiin.

     Jos Lune kieltäytyisi nyt, hänen ei tarvitsisi hyvästellä unelmaansa tähtitieteilijäksi tule-
misesta ja äitinsä jalanjälkien seuraamisesta. Hän voisi jatkaa normaalia elämäänsä, mennä
lukioon niin kuin oli haaveillut kahdeksanvuotiaasta, ja siitä selviydyttyään aukeaisivat
hyvällä tuurilla ovet The School of Physics, Queen Mary University of Londoniin.

     ”Hyvä on, minä suostun. Tulen johtajaksi Saattuelle. Minä lähden Áryuneen.”

     Lune halusi löytää uusia aurinkokuntia, nimetä tähtiä. Mutta kuvitelma normaaliin elä-
mään palaamisesta kaiken tapahtuneen jälkeen oli valhetta. Ja Lune tiesi, ettei hänellä
ollut vaihtoehtoja; joten kun Callisto nyökkäsi hänelle hitaasti, ainoat oikeat sanat löysivät
tiensä hänen huulilleen.

     Lunen äänen vakaus yllätti hänet itsensäkin. Hän näki Varýshin kasvoille leviävän hymyn
ulottuvan tällä kertaa miehen silmiin asti, ja hetken ajaksi kipu niiden takaa suli pois. Siinä
hetkessä Varýsh näytti taikuuksien merestä tihentyneeltä, kaikkien ajanvirtojen alla kulkeval-
ta enkeliltä. Samalla hän oli jotain sellaista, mitä Lune ei osannut selittää sanoin, ainoa kieli
jonka kirkastuva näky tunsi oli tunteiden kieli, ja sillä se puhui.

     Lune ymmärsi, ettei hänellä ollut hätää. Hän joko tiesi tai luuli olevansa valmis kantamaan
johtajan nimen painon, hän ei ollut varma, mutta tuossa hetkessä sillä ei ollut merkitystä. Sillä
Varýsh suojelisi heitä kaikella Oppaan mahdillaan. Huolimatta ristiriidoistaan ja monimutkai-
suuksistaan henkilö, joka oli vartioinut häntä jo kauan ennen kuin Lune oppi sanomaan oman
nimensä, toimisi vaikeinakin aikoina hänen pimeydenkarkoittajanaan. Uskoipa tämä heihin
tai ei, sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Lune saisi hänet uskomaan täysin, vielä jonakin
päivänä.

     Sitten hetki oli ohi. Särkynyt, niin kuin kattokruunun kynttilöistä lankeava valo. Aiden
oli noussut seisomaan. Hän näytti vihaiselta ja kuolemanväsyneeltä, haapaperhoselta
jonka siivet elämä oli repinyt.

     ”Fortescue?” Varýsh hätkähti. ”Mikä hätänä?”

     ”Olen jo sanonut sen, mitä alun perinkin valmistauduin täällä sanomaan”, Aiden totesi
ympärillään viilenevään hiljaisuuteen. ”En halua olla mukana tässä. Niin. En halua Lunen
retkikuntaan, en halua osaksi mahdotonta tehtävää, joka kuulostaa – anteeksi vain rehelli-
syyteni – itsemurhalta. Minulla on muita asioita murehdittavana. Totuus on, että elämäni on
viiva, johon kohtalo alkoi piirtää outoja kuvioitaan. Minun piti mennä armeijaan ja sitten
opiskella kemistiksi tai lääkäriksi ja katsella paikkoja. Ostaa hieno auto ja muuttaa Amerik-
kaan. Mutta kohtalolla on ollut vähän muita suunnitelmia. Ja nyt se haluaa minun päätyvän
mielikuvitusmaailmaan toteuttamaan päämäärätöntä tehtävää.”

     ”Mutta sinullahan on loputtomasti aikaa tehdä kaikki nuo asiat”, Athena kuiskasi. ”Koko
elämä. Minä halusin olla tutkija tai safariopas ja paeta Afrikkaan seikkailemaan ja valokuvaa-
maan isäni kanssa heti, kun pääsen vapaaksi äitini loukusta. Hän tahtoo minun ryhtyvän
viuluntekijäksi niin kuin hän, tai puusepäksi tai tanssijaksi. Mutta kutsumukseni ei ole
täällä.”

     ”Minä halusin opiskella astronomiksi ja oppia ymmärtämään avaruuden ja todellisuuden
olemusta”, Lune sanoi väliin. ”Ja minäkin halusin armeijaan, koska Cyaniden ja maailman
takia halusin oppia taistelemaan ja seisomaan omilla jaloillani. Me voimme vielä tehdä kaikki
ne asiat joita ennen halusimme, mutta meidän on ensin hoidettava tämä.”

     ”Enpä tiedä”, Aiden sanoi. ”Jotenkin minulla ei ole sellainen tunne, että tulisin selviämään
hengissä tämän nykyisen jutun loppuun saakka.”

     ”Kuuntele –” Lune yritti, mutta Aiden vaiensi hänet yhdellä katseella. Hän tunsi luissaan
ukkosen, halkeilevat vuoret. Ne savunharmaat silmät. Lune ei voinut uskoa, että siinä oli sama
henkilö, joka oli tukahduttanut hänen harhatilansa ja saanut mielen murtavat hallusinaatiot
katoamaan hetken ajaksi.

     ”Olen kuullut tarpeeksi asioita yhdelle päivälle”, Aiden murisi läpitunkevaan sävyyn.
”Suurimmaksi osaksi sellaisia, joita en alun alkaenkaan halunnut kuulla. Voinko mennä?”

     Lunen suureksi järkytykseksi Varýsh nyökkäsi. Kylmän päättäväisesti.
     ”Mene”, hän sanoi ja osoitti ovea. ”Kävele pois.”

     Aiden lähti. Muut tuijottivat. Juuri kun hän oli avaamaisillaan työhuoneen oven, Varýsh
rikkoi kamalan puhumattomuuden herkillä sanoillaan.

     ”Tiedätkö sinä, Aiden, miksi vanhempasi hylkäsivät sinut?”

     Aiden jähmettyi kuin salamaniskusta ja kääntyi hitaasti Varýshiin päin.
     ”En tiedä – mietitäänpä, hmm; ehkä koska olin yksi pirun epäonnistuminen ja
glittersiipisen kiiltokuvapojan täydellinen vastakohta?”

     ”Ei, vaan koska he olivat peloissaan Valkyrianin takia”, Varýsh sanoi. Hänen äänestään
ja olemuksestaan kuulsi kiivastuminen. ”Sinua pyydetään mukaan retkikuntaan, jonka
lopullisena päämääränä on hänen kukistamisensa. He eivät halunneet Valkyrianin tulevan
hakemaan sinua oveltaan, joten he luopuivat sinusta omin käsin. Jos Valkyriania ei olisi,
sinulla saattaisi olla vielä perhe.”

     ”Älä puhu minulle niin kuin olisit veljeni!” Aiden huusi särkyneellä äänellä.

     Varýshin ilmeestä näki, että sanat olivat sattuneet. Hän jatkoi silti, puhuen ohi poltteen:

     ”Etkö sinä todellakaan, jossain aivan sydämesi pohjalla, tunne pienintäkään kostonhalua ja
tahtoa saattaa asiat päätökseen? Minun on vaikea uskoa että olisit se henkilö, joka vain antaa
asioiden olla ja mahdollisuuksien lipua ohitse, vaikka olet ainoa, joka suremasi asiat voi
muuttaa.”

     Varýshin sanoja seurasi uusi, äskeistä pidempi seisovan ilman hetki. Lune odotti Aidenin
kääntyvän ja marssivan pois, sulkevan oven lopullisesti perässään. Hän valmistautui katsele-
maan jälleen yhden ihmisen kävelevän pois elämästään. Mutta kenties Varýsh oli miljoonien
sanojen joukosta valikoinut juuri ne, joilla kivinen määrätietoisuus murrettiin. Aiden pysyi
hetken hiljaa, ja sanoi sitten:

     ”Hyvä on. Olet oikeassa, hän taisi unohtaa veitsensä selkääni, joten kai minun täytyy
mennä ja tehdä hänestä loppu sillä.”

     Lune kuuli Athenan huokaisevan helpotuksesta.

     ”Niin sitä pitää”, Cole sanoi reippaasti, ja Mitch ja Fenris taputtivat muutaman kerran
kannustavasti.

     ”Olen iloinen, että teit tämän päätöksen”, Callisto kuiskasi Aiden hiippaillessa ääntäkään
päästämättä takaisin tuoliinsa.

     Aiden kohautti olkapäitään. Lune näki hänen vetävän esiin sytkärinsä, kuin tiedostamat-
taan, ja alkavan sytyttelemään ja sammuttelemaan liekkiä.

     ”No, taitaa olla aika ottaa tämän yön viimeiset kysymykset”, Varýsh sanoi väsymyksen
painamin hartioin. ”Vai joko kaikki on selvää?”

     ”Ei läheskään”, Athena sanoi. ”Mihin sinulla oikein tuli kiire, kun kerroimme tapahtumista
bussissa?”

     ”Sitä me kaikki olemme taineet pohtia”, Lune totesi hymähtäen. ”Mielitkö paljastaa?”

     ”Ai niin, unohdin. No, kun Athena kuvaili näkynsä henkilöä, tiesin heti että kyse oli
Valkyrianista. Vain Volkahovát käyttää riimukiviensä materiaalina obsidiaania. Sillä sanotaan
olevan empatiakykyä ja omatuntoa alentavia vaikutuksia.  Joka tapauksessa lähdin kiireesti
Arkkiin ottamaan selvää, mitä oli tekeillä. Sieltä minut käännytettiin takaisin Vancárdiin ja
Bonfire Heathsiin, jossa pari vartiusta kertoi, että hälyä oli aiheuttanut bussin päälle kaatunut
puu kaupungin laidalla. Onnettomuus oli heidän mukaansa alkuenergialla aiheutettu, ja
mielessäni se täsmäsi teidän kokemuksiinne. Lähdin seuraavaksi katsomaan onnettomuus-
paikkaa, mutta siellä ei ollut mitään mistä olisi ollut hyötyä minulle, syyllinenhän oli jo totta
kai liuennut paikalta. Arvelen kuitenkin, niin kuin Vargakin, että kaiken takana oli Dýsdai-
mon pahan psykoosin kourissa. Hänestä ei ole kuulunut mitään moneen päivään, rouva
Drange on näemmä jättänyt valituksen.” Varýshin katse käväisi pöydällä lojuvassa keltaisessa
post it-lapussa. ”Minun olisi pitänyt kuunnella häntä, kun hän kehotti minua erottamaan sen
miehen.”

     ”Olen ehdottomasti samaa mieltä”, Lune ilmoitti ponnekkaasti.

     ”Viimeinen kysymys”, Athena sanoi. ”Mistä nämä näkemämme unet ja muut johtuvat?
Ymmärrän sen omalta kohdaltani, minulla on näkemisen lahja, mutta entä Lune? Enkös minä
ollut se näkyjen vastaanottaja? Onko hänelläkin se lahja?”

     ”Minulla on pitkä historia unimaailman kanssa, usko huviksesi”, Lune mutisi hieman
katkerasti.

     ”Ei, en usko, että hänellä on samalla tavalla niinsanottua puhdasta alkuenergian antamaa
lahjaa, siis tulielementtinsä lisäksi”, Varýsh sanoi. ”Lunella on kenties synnynnäinen lahja
liittyen uniin, kuten joillakin tavallisilla on, ja alkuenergialle altistuminen avasi hänelle siihen
liittyen uusia mahdollisuuksia, vähän niin kuin päivityksiä. Se on yksi todennäköisyys. Ellet
sitten…” Varýsh vaikeni nopeasti ja näytti kurtistavan itselleen kulmiaan.

     ”Ellen minä mitä?” Lune kysyi heti.

     ”Ei mitään. Puheenvuoro seuraavalle. Eikö kukaan halua enää puhua? Selvä sitten.”
Varýsh penkoi äkkiä kuumeisesti pöytälaatikostoa. ”Avuksi Saattueelle.” Hän nosti esille neljä
kirjaa. Ne näyttivät homeisilta ja niillä oli sellaisia nimiä kuin Kuinka siivota keittokomerosi
oikein
ja Tutkimus Lontoon västönkasvusta vuosina 1990-2010.

     ”Öh, Varýsh?” Terran tiedusteli varovasti. ”Miksi haluat meidän saavan nuo?”

     ”Oikeastaan ne oli tarkoitettu vasta myöhemmäksi, mutta taidan antaa ne jo nyt.”

     ”Haluat varmistaa, että tiedämme varmasti, kuinka siivota keittokomeromme oikein?” Cole
kysyi. Hän oli kaikkien muiden tapaan noussut tuolistaan venyttelemään kipeytynyttä sel-
käänsä ja valmistautumaan lähtöön. ”Ystävällistä, mutta tarpeetonta.”

     ”Äh, älkää antako nimien hämätä. Säilytin näitä alun perin kirjastossa teitä varten ja
lumosin ne näyttämään kirjoilta, jotka käsittelevät niin puisevia aiheita, ettei kukaan viitsisi
lainata niitä.”

     ”Mutta minkä vuoksi?” Athena ihmetteli.
     ”Kirjat olivat kirjastossa sitä varten, että sitten kun te neljä tietäisitte Áryunesta, voisitte
hankkia niistä lisätietoa. Enkä tietenkään halunnut jonkun satunnaisen oppilaan törmäävän
niihin.” Varýsh ojensi kirjapinon Lunelle, joka avasi oitis päällimmäisen.

     ”Mutta tämähän on tyhjä”, hän ilmoitti typertyneenä selailtuaan sivuja. ”Ei kirjaimen
kirjainta.”

     Varýsh hymähti.

     ”Niin, eihän sitä voi koskaan tietää, vaikka joku tämän kartanon oppilaista tahtoisikin
lukea 1990-luvun väestömääristä tai siitä, kuka keksi tuolin. Tekemällä sivut näkymättömiksi
takasin sen, etteivät kansien välissä olevat salaiset informaatiot leviäisi ulkopuolisten
keskuuteen. Valitettavasti tekään ette pysty lukemaan niitä vielä. Vasta sitten, kun on aika.
Mutta nyt lopetamme keskustelun, ja kerron kaksi asiaa tulevaisuuden varalle. Yksi: Noissa
kirjoissa on paljon hyödyllistä tietoa, tulette tarvitsemaan niitä. Ja kaksi: Kaikki mitä
tarvitsette, löytyy työpöytäni laatikosta.”

     Kaikki katsoivat häntä ihmeissään, mutta Varýsh vilkuili jo merkitsevästi ovelle. Lune
ei voinut olla pysähtymättä vielä kynnyksellä.

     ”Mutta… entä jos kaikki ei päätykään onnellisesti? Eivät kaikki sankarit voi aina voittaa.”

     Varýsh katsoi häntä pitkään ja sanoi sitten huokaisten, vähän silmiään pyöritellen:

     ”Kun kerran sinun opettamisesi on langennut minun kontolleni, niin muista tämä: Voitto
ei määritä sankaria vaan se, kuinka paljon on yrittänyt. Olen todennäköisesti viimeinen henki-
lö, jolta sinun pitäisi tämä kuulla, mutta pidä se kuitenkin mielessäsi.”

     ”Mitä tarkoitat?” Lune oli hämmentynyt.

     ”Voi, en mitään. Ainoastaan voitonjanoani ja musertavaa kilpailuhenkeäni menneisyy-
dessä. En rehellisesti sanottuna tainnut elää kyseisen ohjeen mukaan, mutta ehkä voin
estää sinua toistamasta virheitäni.”

     He jättivät viimein työhuoneen. Oli aika sisäistää ja tutkiskella uutta tietoa parhaalla ja
kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla; nukkumalla.

     ”Voit nukkua Cyaniden sängyssä”, Lune lupasi Vargalle. ”Et varmasti mene enää Myrsky-
tupaan jäätymään yksinäsi.”

     ”Kuulostaa mahtavalta. Ja Aiden… Aiden! Etkö kuullut mitä Varýsh sanoi pimeällä yksin
kulkemisesta?”

     Aiden oli pysytellyt porukan ulkopuolella, mutta suostui vihdoin kävelemään samaa
matkaa. Caí-Ryn selvitti kurkkuaan.

     ”Niin – minun piti kysyä, onko teillä minulle… tiedättehän… sijaa? Ei, pesä- aaa,
makuualustaa! Sitä alusta… juttua.”

     Varga puri huultaan estääkseen itseään nauramasta ääneen, ja Aiden tuijotti Caíta
voimatta hillitä huvittuneisuuttaan.

     ”Veli… sinun pitää tosissaan hioa vielä kielitaitojasi. Tarkoitatko sänkyä?”

     ”Niin! Aivan!” Caín ilme kirkastui. ”Juuri niin.” Hän kuiskaili itsekseen ja yritti painaa
sanan mieleensä: ”Schýcan, sänky...”

     ”Jos vain Winstonin sänky kelpaa, niin voit varmaan saada sen”, Aiden arveli. ”Ei hän siinä
nuku kuitenkaan. Kunhan vain siivoat jälkesi, sinusta nimittäin karisee melko lailla noita
sulkia.”

     Caí-Ryn rypisti otsaansa ja veti yhden mustanvärisen hiuksistaan. Hän nyökkäsi vakavasti.

     ”No, meidät on ilmeisesti tarkoitettu ystäviksi”, Varga sanoi vähän ajan kuluttua. Tuli
salongin takassa hiipunut tunteja sitten. ”Minun pitäisi varmaan kertoa tarinani teille – ja se,
miten sain tietää, että Daryawesh ja Aveyard ovat vihollisia.”

     ”Kerro vain”, Lune kehotti. ”Miten ihmeessä sinä ja Caí päädyitte tänne?”

     ”Ulottuvuusrepeämä”, Varga sanoi ilottomasti naurahtaen. ”Kaikki tapahtui syyskuun
alussa. Olin korpinhahmossa olevan Caín kanssa matkalla opistolleni – Caí erotettiin viime
vuonna omiensa yhteisöstä eikä häntä kaivata sinne takaisin. Caí on siis vaeltaja, ja heidän
opistonsa sijaitsevat salaisissa paikoissa vuorilla ja autioilla saarilla. Käytännössä yritin
salakuljettaa hänet oman maagiopistoni rakennukseen, ettei hän jäisi taas kodittomaksi ja
me voisimme jatkaa yhdessä olemista. Kerron nopeasti miten meistä tuli me.” Varga
vilkaisi Caí-Ryniä huvittuneesti. ”Olen harrastanut korppien ja haukkojen koulutusta
koko pienen elämäni. Eräänä päivänä meren rannalta löytämäni huonokuntoinen korppi
muuttui pojaksi.”

     Aidenin kulmakarvat kohosivat ja laskeutuivat.
     ”Aivan, niin tietenkin.”

     ”Matkamme opistolle kuitenkin keskeytyi, koska, no, kävelin suoraan ulottuvuus-
repeämään ja imeydyin tänne.” Varga piti pienen tauon ja lisäsi: ”Onneksi löysin Varýshin.
En tiedä, mitä olisin muuten tehnyt.”

     ”Melkoista”, Terran mutisi.

     ”Eikä se ollut vielä siinä.” Vargan äänensävy kuulosti varoittavalta, ja hän hengitteli hetken
hiljaa rentoutuakseen. ”Minun oikea nimeni on Vargaérían Vintergan, kuten jo kai
kuulittekin. Wolfheart oli pelkkää teatteria, koska pelkäsin Drangea. Synnyin Hallasthårin
pikkukylässä nimeltä Vintergan, jonka mukaan sain sukunimeni. Vanhempani olivat
vapaustaistelijoita. He kapinoivat kiihkeästi Valkyriania ja Valkyrianin kulttia vastaan, ja minä
olin usein mukana auttamassa. Meillä ei koskaan ollut varsinaista kotia, sillä vapaustaisteli-
joiden on pysyttävä liikkeessä, jottei Valkyrianin väki saa meitä kiinni.” Varga lisäsi ontosti:
Terra domini ei pidä vastustajista. Eräänä päivänä meidän piti räjäyttää mielenosoituksena
aurinkotaikuutta sisältävä pommi Volkahovátin alueella. Ensin kaikki menikin ihan hyvin.
Mutta sitten kaikki mitä olimme suunnitelleet alkoi pettää.”

     Lunen vaisto kertoi hänelle, että tarina tulisi olemaan surullinen, ja hän seisoi hengitystään
pidätellen salongin maton reunalla. Hän oli huomannut Vargan käyttävän mennyttä aika-
muotoa puhuessaan vanhemmistaan, ja niin olivat muutkin. Lune puristi sylissään olevia
kirjoja hieman tiukemmin, kun Varga jatkoi.

     ”Pommi olikin suutari”, hän sanoi murtuneena. ”Se oli ajastettu räjähtämään vasta tuntia
myöhemmin. Meidät saarrettiin, kultin väkeä oli joka puolella. Minut ja vanhempani
vietiin Kaamoslinnakkeeseen. Valkyrianilla tuntui olevan parempaa tekemistä, joten
meidät luovutettiin yhdelle hänen lähimmistä kätyreistään. Se oli Donovanis Aveyard,
Valkyrianin agentti.”

     Athena painoi katseensa ja Cole kirosi hiljaa. Caí-Ryn, joka oli selvästi kuullut tarinan
aiemminkin näytti siltä, että olisi mieluusti kieltänyt Vargaa kertomasta enempää säästääk-
seen häntä tuskalta.

     ”Se oli ensimmäinen kerta, kun tapasin hänet.” Vargan silmissä kyti synkkä tuli. Hän
näytti enemmän soturilta kuin koskaan, niin toisenlaiselta kuin Lunen kohdatessa hänet
ensimmäisen kerran. ”Siellä me olimme, siepattuina Kaamoslinnakkeessa. Meidät kaikki
heitettiin samaan tyrmään ja pidettiin siellä pari päivää nälässä. Yhtenä aamuna, kun
sateen ääni kaikui kellarikäytäviä pitkin, Aveyard rysäytti tyrmän oven auki.” Vargan
ääni sortui hieman, ja kaikki joutuivat terästämään kuuloaan. ”Tällä kertaa Valkyrian itse oli
hänen mukanaan. Sanaakaan ei puhuttu. He kahlitsivat minut, äitini ja isäni eri puolille tilaa
niin, että varmasti näimme toinen toisemme. Meillä ei ollut mitään mahdollisuutta taistella
vastaan. Sitten… Valkyrian käytti nurjan riimun. Pahimman kaikista. Mortuksen. Se vaati niin
paljon voimaa, että hänen riimukivensä melkein räjähti, mutta hän käski alkuenergiaa
tottelemaan… ja sitten kaikki se, mikä teki äidistä ja isästä minun vanhempani oli poissa.”
Varga itki nyt avoimesti. Kyyneleet valuivat hänen ripsiensä lomasta, mutta hänen kivettynyt
ilmeensä ei värähtänytkään. ”Ehdin toivoa, että villin, epävakaan karmataikuuden kuuden-
kymmenen prosentin takaisin kimpoamisen todennäköisyys olisi toteutunut, että riimu olisi
kääntynyt ja iskenyt takaisin Valkyrianiin, mutta niin ei tapahtunut… Näin Daryaweshin
ilmestyneen Valkyrianin taakse, katselemaan ja nauttimaan esityksestä. Ja Valkyrian. Vaikka
en nähnyt hänen kasvojaan ruttolääkärin maskin takaa, minä tiesin että hän nauroi. Odotin
vuoroani, mutta sitä ei koskaan tullut. He päästivät minut tyrmästä, niin että minun olisi
pakko elää sen muiston kanssa, muiston siitä, miten katselin vierestä perheeni kuolemaa
voimatta tehdä mitään. Se on hänen paras kidutusmenetelmänsä.”

     Vargan vaiettua kukaan ei liikahtanutkaan. Hänen tarinansa oli kammottavan todellinen,
kudottu tuskalla siihen revittyyn ilmaan heidän eteensä. Varga kohotti leukansa pystyyn,
vaikka se näytti vaativan häneltä äärimmäisiä voimavaroja, ja vaikka hän oli vasta nuori, silmät
näyttivät kuuluvan jollekin paljon iäkkäämmälle.

     ”Valkyrian on kaikkien määritelmien takana”, Varga jatkoi yllättävän vahvalla äänellä.
”Hän on pelkkä tyhjäksi syöty kuori. Sitä ei voi edes käsittää. Siksi teidän on oltava hirvittävän
varovaisia, sillä te, kärkinelikko, olette ainoita, jotka voivat tuhota hänet ja hänen valtansa –
ja juuri siksi hän etsii teitä, etsii tälläkin hetkellä. Hävittääkseen lopullisesti ne, jotka uhkaavat
kumota Todellisuusvarkaan teorian. Vapauduttuani Kaamoslinnakkeesta jätin kaiken vanhan
Vinterganissa ja liityin armeijaan tarkka-ampujaksi. Olen tappanut yhteensä 59 Volkahovátin
jäsentä jotka olivat Valkyrianin tehtävissä, mutta en milloinkaan päässyt tarpeeksi lähelle
häntä itseään. Elättelen kuitenkin toivoa, että sekin päivä tulee vielä.”

     ”Me pysäytämme hänet”, Lune lupasi vakaasti. Vasta sillä hetkellä hän todella käsitti, että
heidän olisi pakko. Viattomia kuoli. Epätodellisia asioita tapahtui piilossa hänen maailmal-
taan – vaikka ne asiat tuskin pysyisivät piilossa enää pitkään. Tehtävän suorittaminen oli ainoa
keino kaiken hyväksi kääntymiselle.

     ”Kyllä, me teemme sen”, Terran vahvisti, vannoen asian niin Vargalle kuin myös
itselleenkin. ”Me teemme lopun sinun ulottuvuutesi kärsimyksestä, ja sinä autat meitä.
Me teemme sen yhdessä.” Hän kääntyi Lunen puoleen. ”Arvostan sinua johtajuuden
hyväksymisestä, sisar.”

     ”Me kaikki arvostamme”, Cole sanoi ja lisäsi virnistäen: ”Sokeasti.”

     Lune ei ollut milloinkaan vastannut heidän hymyihinsä aidommin.