Kirjoittaja Aihe: Katoavien päivänsäteiden aika | K11 | synkkä fantasia/kartanodraama | luvut 1-?  (Luettu 2104 kertaa)

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 310
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Okei, nyt alkaa olla fantasiaa ja normaali maailma kaikkoaa muuanne. Olin jo hiukkasen huolissani siitä, miten nämä kaikki eri tarinanosaset saadaan sovitettua yhteen, mutta nämä viime luvut todellakin selvensivät asiaa paljon. Melkoinen urakka on Lune&kumppaneilla edessä, mutta mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan tarina kääntyy.

Ja Cyaniden kohtalo yhä edelleen mietityttää. Olen ymmärtänyt, että hän sekosi Lunen vuoksi. Tai pikemminkin, Lunella oli joku selittämätön voimanpurkaus, joka työnsi Cyaniden rajan yli. Tuosta takaumasta nimittäin tuli kuva, ettei hänen psyykensä alunperinkään ollut sieltä vakaimmasta päästä.

Mielenkiinnolla jatkoa odotan. :)

zilah

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
24.
V A R J O T  P I T E N E V Ä T




Kuten arvata saattaa, Lune oli pitkäksi venynyttä yötä seuraavana harmaana aamuna erittäin
väsynyt. Hän ehti voidella leipien sijasta kolme lautasliinaa, ennen kuin Terran huomautti
asiasta. Lune oli herännyt kauan ennen muita, vaikka yöunta oli kertynyt alle puolitoista
tuntia. Mutta kun hän oli kerran havahtunut maailmaan ja varsin tapahtumarikas yö oli
iskeytynyt kerralla hänen mieleensä, nukkumisesta ei ollut tullut enää mitään. Hän oli
saanut aikaiseksi kirjeen Demainelle – se oli vasta ensimmäinen sinä vuonna, vaikka hän oli
luvannut kirjoittaa useammin.

Kiitos synttärilahjoista, ne olivat mahtavia. Eilen oli parhain ja oudoin syntymäpäivä
ikinä. Halloweenkin lähestyy. En tiedä juhlitaanko sitä Visteriakartanossa, mutta odotan
kuitenkin. Muistatko, kun tapasimme Portsmouthissa mennä siihen vanhaan elokuvateatteriin
katsomaan kauhuleffoja, ja niiltä oli aina popcornit loppu?

Sain muuten tietää kaiken. Arvaan, että tunnet syyllisyyttä salailusta. Älä. Minä ymmärrän. Ja
ei, tuleva ei pelota minua. Minä en pelkää Valkyriania, mutta pelkään viattomien puolesta.


     Vargan järkyttävä kertomus kummitteli Lunen mielessä, mutta sitä hän ei voisi ikinä jakaa
Demainen kanssa. Hän ei myöskään maininnut sanallakaan pettureita, Daryaweshia ja
Aveyardia. Umpeen jäätyvässä maailmassa täysin yksin oleva Demaine olisi sairastunut
huolesta, eikä siinä ollut mitään järkeä, sillä hän ei voinut asialle mitään. Tieto siitä, että
Lune oli ylipäätään hengissä, riittäisi kyllä pitämään hänet järjissään. 

     Nyt Lune ymmärsi vihdoin todellisen syyn Demainen huolestuneisuuteen kouluvuoden
alussa. Demaine oli ottanut tietoisen riskin lähettäessään Lunen pois kotoa, kauas paikkaan,
jonka vakuuteltiin olevan turvallinen, vaikka todellisuudessa missään ei ollut turvallista, eikä
koskaan hänelle olisikaan. Tuona kuukausien takaisena maanantaina Demaine oli tiennyt
joutuvansa vihdoin kohtaamaan sen päivän, jota oli kauhulla odottanut hetki hetkeltä
lyhyemmiksi käyvien vuosien ajan.

     Myös sitä sumuista aamua seuraavat päivät kuluivat kuin unessa. Ainoa hyödyllinen
asia, mitä Lune saattoi oppituntien ja läksyjen välillä tehdä oli seurata tarkasti uutisia
sanomalehdistä. Ne olivat hänen ainoa köytensä todellisiin tapahtumiin kiireisten, todelli-
suudesta sulkeutuneiden kouluarkelaisten keskeltä. Joka päivä tapahtui jotain uutta. Ihmisiä
katosi. Sähköhäiriöt levisivät hiljoksiin myös Britannian ulkopuolelle. Taivas, joka riippui
vilkkuvien kaupunkien valojen yllä, oli ollut harmaa niin kauan etteivät ihmiset enää muista-
neet, että se oli joskus ollut sininen.

     Maailmat olivat tulossa yhdeksi, toinen kielletty, kätkeytynyt todellisuus kuulsi jo
läpi. Oli niitä, jotka olivat kauan sitten oppineet näkemään virheet ajassa kuin se olisi
hetkittäin leikkautunut kiinni, ne pienet omituiset särähdykset maisemassa. Lune oli
oppinut vasta nyt huomaamaan taaksepäin värähtävän sekuntiviisarin kellossa. Uuden
tähden taivaalla kuun lähettyvillä. Jalkojen alla olevan maan hetkellisen aaltoilun. Silloin
harvoin toimivassa radiossa soivan lempikappaleen epävireisyyden. Sekä kaikki lähes näky-
mättömät, arkipäiväiset vääristymät, kuten sanomalehden päivämäärän painovirhe. Vai oliko
se sittenkään painovirhe, vaan pikemminkin maailmojen välisen epätasapainon aiheuttama
vääristymä?

     Vaikka Lunen omat harhat eivät kadonneet minnekään, häntä helpotti tietää, etteivät
kaikki niistä ehkä olleetkaan pelkästään hänen oman mielensä tuotetta.

     Korppi ja Kissa olivat palanneet Áryuneen. Lunesta tuntui oudolta ilman heitä. Oli ollut
helppo tukeutua kaksikon läsnäoloon outouksien keskellä. Toki he olivat itsekin outoja,
mutta he myös tiesivät, kuinka kaaosta hallittiin.

     Varga taas oli päättänyt jäädä vielä hetkeksi kartanoon. Se johtui osin siitä, että halusi
toimia Lunen porukan henkivartijana, ja osin siitä, että häntä kiinnostivat vancárdilaisten
koulussa opetettavat asiat. Hän osallistui niille tunneille, mitä opetti joko Silas, Clemens tai
Bloom, jonka Lune oli myös todennut turvalliseksi opettajaksi. Hän oli kyllä vakuuttanut
Vargalle uskonnon olevan äärimmäisen pitkästyttävä oppiaine, mutta Varga ei antanut
periksi.

     ”Meilläkin oli kauan sitten uskontoja Áryunessa”, Varga kertoi heidän saapuessaan luok-
kaan. Haukottelevat oppilaat kaipasivat takaisin lämpimiin kamareihin.

     ”Mitä niille tapahtui?” Terran ihmetteli järjestellessään tavaroita pulpetilleen.

     ”Ne ikään kuin katosivat aikojen saatossa.” Varga kohautti olkapäitään. ”Jotkut palvovat
yhä esi-isiä, mutta aurinkotaikuus on se valo, jota kohti useimmat kurkottavat. Minä ylistän
enää vain Äiti Maata, hänen meriään ja vuoriaan, myrskyjä ja kuunnousuja. Muita jumalia
meillä ei enää ole, ei ole ollut vuosisatoihin. Joskus niitä vielä oli, yölle ja päivälle, tulelle ja
jäälle, kaikille vastakohdille mitä voitte kuvitella. Sanotaan, että Valkyrian tappoi jumalat,
mutta se on olettaakseni pelkkä legenda. Me odotimme päivää, jolloin ne laskeutuisivat
korkeuksistaan alas meidän maailmaamme. Palvoimme, rakensimme pyhäkköjä kullasta ja
jalokivistä, ja samaan aikaan kansamme kärsivät sodista ja sairauksista. Jumalat eivät koskaan
tulleet apuumme.”

     ”Kerropa neiti Bloomille uskomuksistanne ja mullista hänen maailmankuvansa”, Fenris
vitsaili ja asettui tavanomaiselle paikalleen luokan perälle. Pullollinen cokista pilkotti hänen
repustaan ja nappikuulokkeet riippuivat valmiina kaulalla.

     ”Ei ole minun tehtäväni muuttaa uskomuksianne, enkä siihen pyrikään.” Varga asetteli
kirjansa pöydälle ja suoristi selkänsä. ”Minusta on vain outoa, että te uskotte yhä näihin
jumaliksi kutsumiinne hahmoihin, joita ette ole koskaan nähneet, mutta kieltäydytte
uskomasta alkuenergiaan, josta on vihjeitä kaikkialla niille, jotka vain osaavat avata silmänsä.
Tiesittekö muuten, että sillä hetkellä kun nuoret Vancárdissa juovat ehtoollisviinin, he eivät
enää kykene näkemään suurinta osaa taruolennoista? Tuo viini erottaa heidät alkuenergiasta,
tekee heidät sokeiksi.”

     ”Olenpa iloinen, ettei minua koskaan konfirmoitu”, Terran naurahti.

     ”Joten, tuolla ylhäälläkö ei ole ketään?” Cole kysyi ja tuijotti Vargaa kuin ihminen, joka
arveli löytäneensä vastaustenhaltijan kaikille maailman kysymyksille.

     ”Totta kai on. Minulle se ei ole kuka, vaan mikä. Minulle se on ylin energia, ääretön, iätön,
loputon valo ja rakkaus, joka antaa säteen itsestään jokaiseen tähän maailmaan syntyvään.
Kaikki sielut tulevat alkuenergiasta, jopa tavallisten. Sielu on kuolematon. Jos olette opis-
kelleet fysiikkaa, teidän pitäisi tietää, ettei energia koskaan katoa. Kun sielun kulkuneuvo
käy epäkelvoksi, se palaa ylös liittyen jälleen osaksi valoa.  Kai sitä voi Jumalaksikin kutsua,
minulle vain tulee sanasta mieleen valkopartainen vanhus, eikä se vastaa omaa käsitystäni.”
Varga tuijotteli kaihoisasti kynsiään ja paljasti: ”Joskus minulle tulee omituisen haikea olo,
sillä avaruus muistuttaa minua siitä valosta. Toisinaan myrskyiltoina tunnen kaipuuta
takaisin tähtien joukkoon.”

     ”Tuo on… kaunista.” Athena huokaisi liikuttuneena. ”Hirvittävän kaunista. En malta
odottaa, että pääsen kertomaan näkemyksestäsi isälleni. Hän arvostaisi sitä, tiedän sen.”
     Varga hymyili, mutta ei vastannut enää. Vanhat vauriot vuotivat verta hänen sisällään.
Hänellä ei ollut isää, jonka kanssa puhua asiasta. Kuten ei ollut Lunellakaan.

     Lunen keskittyminen sillä tunnilla oli niin vähäistä, ettei sitä voinut kutsua edes
yrittämiseksi. Hänen ajatuksensa vaeltelivat tuon tuostakin Valkyrianiin, ja ainoastaan
Cameron Bloomin räikeä olemus ja Guineveren päteminen pitivät hänen todellisuutensa
kasassa. Lunen mielestä Bloom laittautui aina hieman liian ylenpalttisesti ollakseen pelkkä
uskonnonopettaja. Hän näyttää ihan papukaijalta. Missähän Aveyard ja Daryawesh mahtoivat
olla? Lyhyt oranssinkihara tukka, rubiininpunaiset huulet… Ja mitä Valkyrian teki sillä hetkel-
lä? Paksu kerros limetinvihreää luomiväriä ja samansävyinen mekko. Joko hän pystyisi murta-
maan Auringon ja Kuun puolet erottavan suojakilven? Mitä hän sen jälkeen aikoisi, pimeni-
sikö taivas lopullisesti? Punakehyksiset silmälasit, monta kultasormusta, punainen muovi-
helminauha
. Lune saattaisi nukahtaa nyt tai kahden minuutin päästä, oliko sillä oikeastaan
enää mitään väliä? Bloomin papukaijamaisuus ei vähenisi, hänen uskonnon arvosanansa ei
kohoaisi eikä hän voisi tehdä mitään Valkyrianille, koska oli ansassa siellä tunkkaisessa uskon-
nonluokassa.

     ”Neiti Shannon, kuunteletteko te ollenkaan?”

     Bloomilla oli Lunen nimen suhteen sama ongelma kuin Dana Parthesilla. Kumpikaan
ei halunnut oppia sitä. Ja nyt Valkyrian, ei vaan siis Bloom, taisi kysyä jotain… mutta tuskinpa
se oli mitään niin tärkeää, etteikö sitä olisi voinut sivuuttaa teeskentelemällä nukkuvaa.

     ”Neiti Sharwood, minä vaadin. Töki häntä, Evens!”

     Auts. Lune kohotti otsansa pulpetista ja avasi silmänsä vain väistääkseen toista selkäänsä
kohdistuvaa lyijykynänpistoa ja tuijottaakseen taas hetken taululle. Siihen oli piirretty yksi
neiti Bloomin piirtotaidon ääriesimerkeistä; vänkyräsivuinen suorakulmio, johon oli kirjoi-
tettu Raamattu, mutta R näytti K-kirjaimelta ja lopusta sai selvää vain arvaamalla. Jos
vanhanaikaiset rangaistusmenetelmät olisi vielä sallittu ja jos neiti Bloom olisi ollut rouva
Drange, Lune olisi taatusti saanut karttakepistä sormilleen. Sillä kertaa hän kuitenkin sai
osakseen vain paljonpuhuvan katseen Guineverelta, joka oli ottanut tavakseen toimia
opettajien kurinpitoapurina ja silmänjatkeena.

     Lune naulitsi äkkiä silmänsä taululle. Hän oli jännittänyt jalkojensa lihaksia niin paljon,
että kramppi repi hänen pohjettaan. Raamattu-piirrustuksen tilalle oli ilmestynyt hätäisesti
kirjoitettua tekstiä. VAROITUS. VAARA. VAROITUS. Sana seilasi hurjasti ympäriinsä, ja
silloin Lune sai tarpeekseen. Hän kaappasi tavarat syliinsä ja ryntäsi ulos luokasta viitsimättä
vilkaistakaan taakseen.

     ”Et voi jatkaa tätä rataa”, Athena sanoi hänelle vakavasti tunnin päätyttyä.

     ”Tiedän”, Lune mutisi. ”Olen vain hämmentynyt, sekä äärimmäisen häiriintynyt.”

     ”Oletko sinä aina nähnyt harhoja?”
     ”Kuta kuinkin.” Hän vältteli Terranin huolestuneita kasvoja häilymässä vierellään.

     ”Sinun pitäisi pyytää Varýshia antamaan sinulle sairaslomaa”, Varga kehotti. ”Olet
palamassa loppuun.”

     ”Ei se mitään hyödyttäisi. Sekoaisin paljon nopeammin omien ajatusteni kanssa, jos
vain pysyttelisin kamarissa pähkäilemättä riviäkää algebraa. Minä kyllä pärjään.”

     ”Totta kai pärjäät”, Terran sanoi ja taputti häntä selkään. ”Mutta Bloom haluaa kuulemma
jutella sinulle.” Hän pyöritteli näyttävästi silmiään.

     Lune vilkaisi Terrania, joka näytti siltä, että arvasi jo Lunen reaktion.

     ”Minäpä en halua jutella sille papukaijalle”, hän ilmoitti. ”Mennään historian luokan
eteen, Aiden on varmaankin jo siellä, ellei hän sitten päätynyt lintsaamaan.” Aiden oli
viime aikoina ottanut yhä enemmän ja enemmän tilaa Luneen ja toisiin. Heidän välinsä
kylmenivät hitaasti, kasvava, leviävä routa ajoi heitä yhä kauemmas etäisyyksiin, ja niin paljon
kuin Aiden välillä kävikin Lunen hermoille, hän oli huomannut tuntevansa kaihertavaa kipua
siinä osassa sydäntään, missä kaikki muukin kielletty ja piilotettu söi hänen kehoaan sisältä-
päin, ja se särki hänen sieluaan hitaasti osiin.

     Saapuessaan käytävään heillä oli vaikeuksia päästä eteenpäin, sillä tila tulvi oppilaita
täysine reppuineen. Käytävän keskivaiheilta kuului meteliä, mutta sinne oli mahdoton nähdä.

     ”Mitä nämä kaikki tekevät täällä?” Terran ihmetteli. ”Miksi he huutavat ja pakkautuvat
tuonne?”

     ”Ei aavistustakaan. Varmaankin… oho!”

     Athena oli rynnännyt juoksuun. Kun joukko meluavia lukiolaisia siirtyi sivummalle, Lune
saattoi nähdä mitä tapahtui. Aiden näytti olevan pulassa. Hän seisoi käytävän keskellä
Coltreyn ja Terencen saartamana, ja piteli vatsaansa samalla kun verta valui hänen
suustaan.

     ”HEI!” Lune ärjäisi ja lähti marssimaan paikalle tönien ihmisiä tieltään. ”Mitä ihmettä te
touhuatte?!”

     ”Menkää pois, häipykää!” Aiden yritti huutaa, mutta Lune ei pysähtynyt. Hän tajusi äkkiä
olevansa keskellä taisteluareenaa ja tunsi aistiensa terävöityvän. Joku Terencen gorilloista
tarrasi hänen käsivarteensa. Lune huitaisi poikaa poskeen.

     ”Mitä – helvettiä – te touhuatte?”

     ”Annamme opetuksen.”

     ”Lune, mene pois, ne hakkaavat sinutkin”, Aiden käski heikosti. Hän kosketti varovasti
kasvojaan ja näytti lopen uupuneelta nähdessään veren sormenpäissään. Samaan aikaan
Terence potkaisi häntä selkään ja hän rojahti vatsalleen lattialle. Koko Aidenin taskujen sisältö
levisi ympäriinsä – mutterit, hammasrattaat, paperiliittimet, paristot ja nopat. Lune huusi
raivosta, mutta huuto katkesi hänen ohimoonsa kohdistuvaan nyrkiniskuun. Käytävä ja
nujakkaa kannustavat ihmiset keinuivat. Pieneksi hetkeksi kaikki hänen ympärillään hidastui.

     ”Sinähän olet se tyyppi, joka aina etunenässä oli Charlynne Wintersin kimpussa”, halvek-
siva ääni sanoi. Se kuului Coltreylle. Lune ei onnistunut vastaamaan muuta kuin:

    ”H- häh?”

    ”Kuulit kyllä. Ja tällä kertaa sinun porukkasi temput ovat ajaneet hänet lopullisesti ulos
kartanosta. Ikävä juttu, että hän sattui olemaan liikekumppanini. Eikä siinä kaikki. Hän
oli minulle velkaa! Kuinka Winters nyt ikinä kykenee pulittamaan sitä summaa?”

     ”Luuletko tosissasi, että olisit saanut Wintersiltä penniäkään? Taidat olla pahuksen herkkä-
uskoinen.” Aiden nauroi kivuliasta naurua, ja Terencen kenkä hänen poskellaan painoi hänet
lähemmäs lattiaa. ”Ja turha sinun meitä on syyttää, me emme myyneet hänelle pommia.”
Aiden vilkuili merkitsevästi yleisöön päin, ja Terencen silmät pullistuivat valtaviksi. Hetken
ajan hän näytti pohdiskelevan, mahtoiko Aiden tietää jotain hänen osuudestaan asiaan, ja
punnitsi mahdollisuuksia mielessään.

     ”Kukapa olisi arvannut, että hän ajatteli räjäyttää koulunsa?” Terence mumisi lopulta
madalletulla äänellä ja katsoi tiiviisti Aidenia, varoittaen tätä sanomasta yhtään enempää.
Lune toivoi, ettei kukaan huomaisi Aidenin käsistä lenteleviä satunnaisia sähkökipinöitä.

     ”Päästä hänet”, Lune käski pää kivistäen ja astui lähemmäs Terenceä. ”Vannon, että jos
olisit yhtään lyhyempi, olisin jo iskenyt hampaasi sisään.”

     ”Joo, olen huomannut että et selvästikään halua säilyttää tuota nättiä ehjää purukalustoa-
si”, Aiden huomautti iloisesti. ”Asia voidaan järjestää.”

     ”Mitä sinä siinä virnistelet?” Terence hörähti Lunelle sieraimet tavallistakin suurempina.

     ”Minä hymyilen joskus, kun haluan tappaa – älä suotta säikähdä sanontaa.”

     ”Usko pois, tyttö, jollei tappaminen olisi laitonta, et seisoisi siinä uhoamassa.”

     ”Sulje suusi ja muuta Kanadaan”, Lune sanoi tylsistyneenä.

     ”Älä, me emme halua häntä!” Aiden huusi lattialta.

     Terence nauraa hekotti ja päästi vihdoin hänet nousemaan, vain yrittääkseen seuraavaksi
kampata hänet. Aiden väisti taitavasti ja tönäisi Terencen selkä edellä seinään. Tilannetta
seuraava lammaslaumamainen ihmisjoukko huusi yllyttävästi, ja Terran, Varga ja Athena
näyttivät epätoivoisilta yrittäessään päästä lihaksikkaiden pojanjättiläisten ohitse. Aidenin
kanssa kamppailevan Terencen nauru oli triggeröinyt jotain Lunen aivoissa, ja hän menetti
vihdoin malttinsa viimeiset rippeet.

     Heittäytyessään kohti McKenziä hän tunsi Coltreyn rystysten osuvan silmäkulmaansa, ja
pyörähti salamannopeasti ympäri vaihtaakseen kohdetta. Coltreyn katseessa siinteli pelkkää
tunteetonta tyhjyyttä. Hänellä oli mustelma kummassakin silmässään, toinen selvästi
tuoreempi kuin toinen. Lunen polvi osui hänen vatsaansa ja sai hänet taittumaan kaksin
kerroin. Lune valmistautui uuteen iskuun, mutta yhtäkkiä Coltreyn takaraivoon läjähti
jalkapallo. Hän ärjähti kivusta ja kääntyi hölmistyneenä ympäri. Väkijoukon seasta
ryöstäytyivät Cole, Mitch ja tuntematon vaaleahiuksinen poika, ilmeisesti joku heidän
kaverinsa.

     ”Tämä ei voi tapahtua oikeasti, viisi vastaan kaksi?” Mitch näytti inhoavalta ja saapasteli
tuomitsevasti mulkoillen ringin keskelle.

     ”Näin juuri sinun lyövän tyttöä”, Cole sanoi matalalla äänellä. ”En voi kuin toivoa,
että veljeni viskaama jalkapallo toi hiukan eloa aivoihisi. Ja tämä on kosto siitä mitä
teit Aidenille.” Colen nyrkki läjähti yhä pöllämystyneen Terencen nenään, ja sen tehtyään
Cole kääntyi vikkelästi ympäri ja juoksi karkuun kasvoillaan osin säikähtänyt, osin voiton-
riemuinen ilme. ”Voi veljet, enpä ole muuten aiemmin täräyttänyt ketään!”

     Terence oli jo ryntäämässä hänen peräänsä veri nenästä valuen. Samaan aikaan
historianluokan ovi avautui ja Dashber harppasi kynnyksen yli. Hän ehti juuri parahiksi
näkemään, miten Colen ja Mitchin kaveri tempaisi Colen turvaan, ja Terence juoksi suoraan
edessään olevaan seinään.

     ”MCKENZ, MITÄ TAIVAAN IHMETTÄ TUO OLI?” Dashber karjahti naama kaljuun
asti luumunpunaiseksi helahtaneena.

     ”Hän tekee kovetusharjoituksia taekwondoa varten”, Terencen kaikkein suurin kaveri
vakuutteli, kun Terence hoippui hitaasti kauemmas seinästä ja puristi irvistellen nenäänsä.

     ”EIKÄ TEHNYT, EI MUUTEN HELKUTISSA TEHNYT!” Dashberin kalapuikkoviikset
näyttivät pörhistyneen vimmastuksesta, ja hän osoitti tärisevällä sormellaan Terenceä
pakottaen sanat huuliensa välistä: ”Rehtorin. Luokse. Heti. Ota nuo muskeligorillasi mukaan.
Ja Coltrey saa mennä hoitamaan silmänsä kuntoon – kummatkin, sillä joku näyttää viimeis-
telleen taideteoksen symmetriseksi. Mitä tämä muu lössi töllöttää? Häipykää! Tai minä
pistän teidät häipymään, äitejänne itkien!”

     Terran yskähti välttelevästi.
     ”Joillakin meistä on nyt sinun tuntisi.”

     Dashber läiskäytti kätensä yhteen ja kajotti:

     ”Mikäs sen mukavampaa! Sisään siitä sitten. Ja mitä sinäkin teet siellä?” hän äyskähti
Aidenille. ”Testaamassa painovoimaa? Miksi sinä aina makaat maassa kun näen sinut?”

     ”Sen haluaisin jo itsekin tietää”, Aiden mutisi ja antoi Mitchin auttaa itsensä ylös. He
ryhtyivät keräämään pultteja ja hammasrattaita luokkaan virtaavien ihmisten jaloista.
”Oletko kunnossa?” Aiden kysyi Lunelta. ”Jos olisin ollut paikalla…”

     ”Olisit murhannut heidät, tiedän.” Lune tunnusteli aristavaa ohimoaan. ”Eivät ne
onneksi ehtineet päästä kunnolla alkuun.”

      ”Sinä olet ihan hullu”, Cole mutisi päätään pudistellen, mutta näytti samalla ihailevalta.
”Ne olivat kaksi kertaa sinun kokoisiasi.”

     ”Ja he olivat kaikki Aidenin kimpussa. Minun iskujoukossani me turvaamme toistemme
selustat, vaikkei Aiden siinä enää olekaan.” Aidenin painaessa katseensa lattiaan Lune yritti
hillitä ärtymystään Terencen joukkioita kohtaan. ”He vihaavat meitä, koska jos emme olisi
napanneet Cyanidea kiinni itse teosta, hän olisi vielä täällä kartanossa pulittamassa heille
velkojaan.”

     Cole tuhahti ja halasi sitten Lunea kuin isoveli, jota hänellä ei ollut koskaan ollut.
Cole yritti halata Aideniakin, mutta Aidenin ilme muuttui kauhistuneemmaksi kuin
silloin kun he olivat kohdanneet kykloopin.

     ”Hei hei, turvaväli, isomummo! Olet ihan niin kuin minun isomummoni.”

     ”Enkö olekin kultainen?” Cole hymyili äärimmäisen ilkikurisesti. Sitten hänen ilmeensä
vakavoitui. ”Kiekuja-Tiffany ja ne muut saisivat olla kiitollisia, etteivät itse räjähtäneet Win-
tersin takia. Niillä ei kai ollut aavistustakaan hänen, hm, räjähtävän upeista suunnitelmis-
taan?”

     ”En usko.” Lune käänsi äkki katseensa Frotzierien kaveriin, joka oli seisoskellut hiljaa
heidän vieressään. Poika kohotti kätensä hermostuneeseen tervehdykseen. Hänen silmien-
seutunsa jäi kulmaluiden varjoon, mutta arktisensinisten koiransilmien katse oli hyvän-
tahtoinen.  ”Kuka sinä olet?”

    ”Tässä on Rem Hollowyn”, Cole esitteli. ”Hän on kirotun siisti kaveri! Kaheli tietysti, mutta
hänessähän taitaakin olla vähän muusikon vikaa. Kuulisittepa ne pianotaidot! Me ollaan
hengailtu samoissa porukoissa pari viikkoa. Rem auttoi minua ja Mitchiä silloin, kun Fenris…
muistat varmaan.”

     ”Aivan.” Lune nyökkäsi painokkaasti ja loihti jostain hymyn kasvoilleen. ”Minä olen Lune.”

     ”Sinä olet siis hän”, Rem totesi miellyttävällä äänellä ja hymyili Lunen mielestä hiukan
liian tuttavallisesti. ”Olen iloinen että tapaamme viimein. Kuulemani mukaan olet varsin
erityislaatuinen persoonallisuus.”

     Lunen kulmakarvat kohosivat.
     ”Vai niin?”

     Cole kohautti olkapäitään välttelevästi.

     ”Et kyllä itsekään vaikuta miltään aivan tuiki tavalliselta tallaajalta”, Lune jatkoi Remiä
silmäillen. ”Taisin kuulla kerran joltakin, että sait Drangelta jälki-istunnon, koska aloit pitää
syväluotaavaa luentoa musiikintekijöiden sielunelämästä kesken hänen matikantuntinsa.
Oikea outouden sanakirjaesimerkki, jos minulta kysytään.”

     ”Abnormaalien menettelytapojeni ei pitäisi aiheuttaa oikosulkua sinun aivoissasi, Lune
Sharrock”, Rem sanoi, eikä hänen ilmeensä värähtänyt milliäkään. ”Tai ehkäpä, anteeksi
lievä töykeys, pääkoppasi potee dogmatistmia.”

     ”Onko se vakavaa?” Athena huolestui.

     ”Se tarkoittaa ahdasmielisyyttä”, Lune sanoi. ”Sinä et tiedä minusta yhtään mitään, Rem,
mutta voit jatkaa teeskentelyä. Huomaan, että se paisuttaa egoasi, joka on jo ennestään
korkeammalla kuin Drangen vetäytynyt hiusraja.” Lune alkoi katua puuskaansa ja kysyi: ”Me-
ninkö liian pitkälle?”

     Rem hymyili yllättäen leveästi. Hän näytti toivoneen, että Lune hermostuisi.

     ”Tuo oli ikonista.”

     ”Kiitos, Rem, mutta älä enää ikinä käytä tuota ilmaisua.”

     Cole ja Mitch nauroivat katketakseen. Aiden seisoi sivussa kädet puuskassa.


     ”Mennään jo tunnille, Lune. Dashber on varmaankin valmis polttamaan päreensä.”

     ”Nähdään myöhemmin”, Rem sanoi Lunelle ja kohotti jälleen kätensä hyvästiksi. Sen
ympärillä oli side, mutta se ei näyttänyt häntä haittaavan. ”Onneksi tapasimme, olisi ollut
suorastaan universaali katastrofi elleivät polkumme olisi jossain vaiheessa kohdanneet.
Miksi sinä näytät niin riemukkaalta?” hän kysäisi Aidenilta.

     ”Niin käy joskus, kun olen äärimmäisen ärsyyntynyt.”

     Rem virnisti eikä sanonut mitään, vaan lähti. Lune tuijotti valkoisen tukan ja tumman
asukokonaisuuden loittonemista väkijoukon sekaan.

     ”Ollaanko me silti ystäviä?” hän tiedusteli Aidenilta Remin mentyä.

     ”En jaksa selvittää asiaa nyt. Mutta ollaan ainakin tuttavia ja autetaan toisiamme
tappeluissa aina kun pystytään.”

     Lune antoi asian olla. Hän ei ollut sataprosenttisen varma, mutta Aidenin monimutkaisella
kielellä äskeinen oli saattanut tarkoittaa kiitosta.

*
       
     Hiukan ennen halloweenia, eräänä utuisena syysaamuna kymmenen pakkasastetta ja
epävarma tulevaisuus tiukensivat otettaan Lunen sydämestä. Kuurainen huntu verhosi
kartanon pihamaata ja hän, Aiden, Terran ja Athena seisoskelivat lämpimän puun sävyisellä
käytävällä ja katselivat ulos vanhojen kaappikellojen takoessa hiljaisuuden tahtia. Kaikki muut
nukkuivat vielä kaukana kartanosta ja kaukana huolista. Aamuhämärä alkoi juuri väistyä;
auringon reuna loi usvaisen vaitonaisuuden vallitsessa ensisäteitään järven takaa.

     ”Outoa, että kaikki voi näyttää näin rauhalliselta, vaikka oikeasti kaikki on ihan sekaisin”,
Athena kuiskasi ja tuijotti auringonnousun kullanpunaiseksi värjäämään horisonttiin, missä
harmaa järvi ja taivas sulivat yhteen.

     ”Rauhan aika tuskin kestää enää kauaa, mikäli Varýshin puheista jotain ymmärsi”, Lune
vastasi. ”Valkyrian vetää jo joukkojaan tänne. Daryawesh, Aveyard, keitähän muita? He eivät
taatusti ole ainoat, vaikka tahtoisinkin kovasti uskoa muuta.”

     Terranin olemus oli vakava. Hän painoi kämmenensä ikkunaan, kuin olisi halunnut
pyydystää nousevan auringon lämmöksi ihonsa alle.

     ”Mitä tahansa voi odottaa. Kuka tahansa voi paljastua. Toivonpa vain, ettei ketään
lähipiiristä. Meidän pitäisi olla jo Áryunessa.”

     ”Tiedän. Mutta emme ole vielä valmiita.” Lune tunsi taas harteillaan lepäävän painon,
tutun raskaan tunteen, joka oli patoutunut tiiviisti hänen auraansa ja joka siivitti hänen
varjoaan. ”Ikävöin entistä elämääni”, hän huokaisi. ”Se oli varjoisia kadunvarsikahviloita ja
vanhoja elokuvia. Rokkia ja popkornia. Kuivia ruusukimppuja. Äänekkäitä konsertteja.”
Mutta hän ikävöi myös hiljaisuutta, sellaista joka vallitsi Englannissa myrskyn jälkeen.
Visteriakartanossa kaikki ne harvat hiljaiset hetket särkyivät nykyään synkkiin ajatuksiin,
tahrautuivat huolien tomuun.

     ”Minä ikävöin saksalaista kirjallisuutta”, Terran tunnusti, ja Aiden kääntyi tuomitsevasti
hänen suuntaansa, mutta ei ryhtynyt pilkkaamaan, vaan mutisi jotain kevyesti pölyisistä
videopeleistä ja nahkasohvan viileydestä pitkänä kuumana kesäyönä.

     ”Minä ikävöin vain saippuasarjoja ja auringonkukkia”, Athena sanoi. ”Eivätköhän entiset
elämämme ehdi vielä muistuttaa meitä olemassaolostaan. Sitten kaiken tämän jälkeen.” Hän
hymyili Lunelle rohkaisevasti. Taivaalta leijaili neljä lumihiutaletta, jotka äkillinen tuulen-
puuska pyyhkäisi mukaansa. Kuvitteliko Lune vain, vai näyttikö pohjoinen taivas muuta
taivasta tummemmalta?

     Varýshilla oli aamiaisen aikaan kuulutettavaa. Ruokasalin hälinä hiljeni vähitellen
kuuntelemaan hänen rauhallista ääntään.

     ”Drange pyysi minua ilmoittamaan, että muutaman päivän päästä sunnuntaina vietämme
jälleen Visteriakartanon perinteistä halloweenjuhlaa. Se tarkoittaa tietenkin pukuja, herkkuja,
hauskanpitoa sekä tietenkin pieniä tanssiaisia.”

     Osa oppilaista jäätyi niille sijoilleen, ja Mitch, joka oli ruoanottopisteellä, kaateli
kahvit ohi mukistaan ja katsoi tyrmistyneenä Coleen ja Fenrisiin, kuin ei olisi koskaan
kuullutkaan mistään vastaavasta.

     ”Ei! Miksi?” Lune iski kädet otsalleen ja tönäisi vahingossa vieressään istuvan Athenan
maitolasin hänen naamalleen. Sana tanssiaiset ei sopinut Varýshin suuhun, ei sitten
ollenkaan. Mutta Varýsh ei ollut vielä puhunut, ja hän jatkoi, sillä ruokasali uhkasi räjähtää
vastalauseista.

     ”Minä olen kuitenkin kiltimpi kuin takavuosien rehtorit. Kenenkään ei ole pakko tanssia!
Ettehän kerro Drangelle?”

     Viimeistään nyt ruokasali räjähti – monet huusivat riemuissaan ja alkoivat juhlia
pöydissään. Servettejä, pöytäluutuja ja lippalakkeja viskottiin ilman. Osa ei kiinnittänyt
huomiota koko asiaan. Lunen ryhti lysähti helpotuksesta.
     ”Varýsh on paras!” Cole ylisti ja heitti Mitchiä omenalla. Tämä hätkähti hedelmän
jysähtäessä ohimoonsa, ja nappasi ohitse purjehtivan Guineveren tarjottimelta mandariinin.

     ”Hei! Mitä sinä luulet tekeväsi?” Guinevere ärähti.

     ”Pahoitteluni”, Mitch huudahti pelästyneenä ja palautti äkkiä hedelmän paikoilleen. ”Mut-
ta sitten kun olet syönyt sen, niin voisimmeko saada mandariininkuoresi?”

     ”Mihin te niitä tarvitsette? Tai ei, älä sano. En halua tietää.”

     ”Käyttäisimme niitä kertakäyttöisen hajupommin kuorirakenteen tukemiseen”, Mitch
livautti. Cole vilkaisi veljeään toisen typeryydestä järkyttyneenä.

    ”Ääliö! Suu kiinni!”

    ”Anteeksi vain, mutta ei todellakaan”, Guinevere puuskahti ja lähti tarjottimensa kanssa.
”Kaikkia hankkeita en minäkän tue, vaikka samaa perhettä ollaankin. Yritän kyllä kovasti
teeskennellä toisin.”

     ”Kuunnelkaa, jolpit!” Drange karjaisi jostain päin salia. ”Rehtori ei ole vielä lopettanut!”

     ”Juhliin saapuu kolme arvovaltaista vierasta”, Varýsh ilmoitti. ”He ovat koulutarkastajia
ja he tulevat katsomaan, miten asiat täällä hoituvat. Minä ja muu henkilökunta toivomme-
kin siis, että kaikki käyttäytyvät tuolloin kunnolla ja näyttävät, miten hyviä oppilaita
meillä täällä onkaan. Pieni pynttäytyminen ei olisi pahitteeksi – olisi hienoa nähdä teidät
kaikki halloween- tai juhla-asussa. Me myös syömme tuolloin ruokasalin sijaan juhlasalissa,
koska se on hienompi ja tilavampi. Tehkäämme tarkastajiin vaikutus, he ovat nimittäin
varsinaisia valittajia. Nyt syökää. Hyvää päivänjatkoa.”

     Kuului kolahdus, ja rätinä ja Varýshin ääni katkesivat. Oppilaiden keskeytynyt keskustelu
alkoi heti, ja hetkessä koko ruokasali oli taas täynnä melua.

     ”En ole koskaan kuullutkaan mistään koulutarkastajista”, Lune mutisi käsityötunnilla.
Marshall, iloinen vaalea mummo neuloi luokan edessä omaa villasukkaansa. Lunekin yritti
keskittyä neulomiseen, mutta se oli sinä päivänä erityisen vaikeaa, sillä hänen ajatuksensa
lähtivät koko ajan miljoonaan eri suuntaan. Silmukat karkailivat yhtenään hänen puikoltaan,
ja luokassa vallitseva hiljaisuus oli kamala. Väsymys ei lainkaan helpottanut asioita, sillä Lune
näki puikkoparinsa kahtena.

     ”En minäkään”, Terran myönsi. ”Ei täällä ole käynyt sellaisia koskaan ennen. Minusta
se on vähän outoa, ja… huolestuttavaa.”

     ”Todennäköisesti ne vain tulevat kauhistelemaan sitä, miten vanha paikka tämä
onkaan”, Athena arveli. ”Ja varmistamaan, ettei Drange hakkaa oppilaita karttakepillään.”
     ”Hei te kolme siellä, yrittäkää saada sukkianne edistymään!” Marshall huhuili. ”Katsokaapa,
neiti Frotzier on teitä reilusti edellä.”

     Tietenkin Guinevere oli. Hänhän oli aina edellä kaikessa. Villasukassa, elämässä, varmaan
henkisessä valaistumisessakin. Tosin kukaan ei tuntunut huomaavan, että hänen työnsä
muistutti aika lailla Ivyn tekemää neuletta, jossa oli tammenterhojen ja lumihiutaleiden kuvia.
 
     ”Voiko joku auttaa minua?” Varga pyysi pienellä äänellä. Hänen kätensä olivat sotkeutu-
neet lankaan niin pahasti, ettei hän pystynyt liikkumaan.

     ”Minusta tuntuu”, Terran kuiskasi Vargalle väsähtäneen näköisenä ja ryhtyi purkamaan
häntä vapaaksi, ”että sinun pitäisi pysyä kaukana käsityöluokasta. En tajua, miksi edes halusit
tänne.”
   
     Varga alkoi kiihtyä.

     ”Tajuatte kai, olen paljon mieluummin täällä kuin yksin salongissa”, hän kuiskasi ja oikoi
langasta vapautuneita sormiaan.

     Kenenkään ei tarvinnut esittää kysymyksiä. He tiesivät, mitä Varga tarkoitti.

     Aveyard ja Daryawesh.

     Varga ei kuitenkaan äskeisistä sanoistaan huolimatta saapunut seuraaville tunneille. Hän
inhosi koripalloilta haisevaa liikuntasalia, ja vielä enemmän hän inhosi punakkaa, hikistä
Dashberia ja tämän tärykalvot halkovaa megafonia. Mutta Vargaa ei ilmaantunut salonkiin
liikuntatuntien jälkeenkään, kun Lune, Terran ja Aiden valmistautuivat siirtymään päivän
viimeiselle tunnille. Athenan musiikintunti oli peruttu, joten hän harjoitteli parvekkeella
viuunsoittoa nuotit edessään. Kehitystä parempaan suuntaan oli ehdottomasti tapahtunut,
eikä riipaisevia kidutusääniä lähtenyt enää miltei ollenkaan. Aiden penkoi matkalaukkuaan
keskellä mattoa.

     ”Jee, olen hävittänyt biologianvihkoni jo kolmannen kerran! Harper tappaa minut. Taas.”

     Lune vilkuili salaa Aidenin olan yli. Matkalaukun pohjalla ajelehti paljon kummallisia
esineitä, kuten polttimo, haljennut kahvimuki, ikivanha läppäri, taskulamppu, pleikkarin
ohjain ja mikroskooppi. Siellä näkyi myös suurennuslasi, vasara ja eilispäivän sanomalehti.
Pelikortit, joilla hän ja Lune olivat pelanneet kirjastossa.

     ”Miksi ihmeessä kannat kaikkea tuota tavaraa mukanasi?” Lune hämmästeli.

     ”Koska se on kaikki omaisuuteni. Ei sille ole enää muuta paikkaa. Joillakin ihmisillä on
matkatavaroinaan koko elämänsä.” Aiden lakkasi hetkeksi penkomasta tavaroita ja jäi
tuijottamaan naarmuista peliohjainta. ”Ne ovat olleet täällä siitä asti, kun ensimmäisen kerran
lähdin kotoa. Haa, löytyi!” Hän tempaisi vihon sukkien välistä ja hyppäsi ylös. 

     Kolmas kerros tulvi puhetta nurkasta toiseen, räpisteleviä sanoja kaasulampuissa ja
kristallikruunuissa, lattiasta kattoon venyvää naurua. Jostain syystä Lune oli vasta hiljattain
tajunnut, miten paljon Visteriakartanossa oli oppilaita. Heidät saattoi jakaa neljään ryhmään
– eliittiin ja niihin jotka yrittivät kopioida eliittiä, ja harmaisiin ja rikkaruohoihin.

     ”Kuulitteko muuten jo tuoreimman oudon uutisen?” Athena kysyi. ”Useita oppilaita
on sairastunut viimeaikoina. He valittavat heikkoutta ja ruokahaluttomuutta. Bayer Nores
pyörtyi liikuntatunnin jälkeen ja joutui sairastupaan!”

     ”Niinkö?” Lunesta se kuulosti huolestuttavalta ottaen huomioon nykyiset olosuhteet.

     ”Se voi kyllä olla mitä tahansa”, Aiden arveli. ”Ei hypätä heti kaikkein harhaisimpiin epäi-
lyksiin. Ehkä hän vain unohti syödä lounasta.”

     ”Toivonpa todella, että asia on niin”, Lune mutisi. ”Meillä on jo aivan tarpeeksi murehditta-
vaa ilman jotain mystistä sairausepidemiaakin.”

     ”Olet oikeassa.”

     ”En ole voinut kovin mahtavasti itsekään”, Terran myönsi kohta. ”Tosin se voi johtua siitä,
että repuutin sen viimeviikon biologian kokeen.”

     ”Kuka repuuttaa biologiassa?” Athena näytti järkyttyneeltä pudisteli paheksuvasti päätään.
”Sehän on maailman helpoin ja mielenkiintoisin aine!”

     Terran mulkaisi häntä tympääntyneenä ja asettui puolustuskannalle.
     ”En ole koskaan ollut kauhean innostunut heinistä.”

     ”Katsokaa, tuolla se Rem taas on”, Aiden sanoi matalalla äänellä, kun he saapuivat
luokkien eteen.

     ”Mitä hänestä?” Lune sanoi hajamielisesti ja vilkaisi ikkunan vieressä seisoskelevaa
hallahiuksista poikaa. Tietynlaisen vaalea ihon sävy sai hänet näyttämään siltä, kuin hänellä
olisi ollut jatkuvasti kylmä.

     ”Miksi minä en ole koskaan ennen nähnyt häntä, ja yhtäkkiä näen hänet koko ajan?”
Aiden jatkoi ja katseli tyyppiä hyljeksivästi. Rem ei huomannut, sillä oli keskittynyt
kirjoittamaan jotakin nahkakantiseen vihkoonsa.

     ”Miksi sinä välität?”

     Rem kohotti äkkiä katseensa ja näki heidät. Hän sulki vihkon ja lähti tulemaan
heitä kohti sudenhammaskaulakoru heilahdellen.

     ”Hei”, Rem sanoi. Hänen äänensä oli luonnottoman pehmeä ja hiljainen. ”Teidän
täytyy olla loput Lunen kaartista. Minä olen Rem. Odotin hiukan lämpimämpää
vastaanottoa”, hän totesi ja vilkuili välinpitämättömiä ilmeitä. Hymy oli kallistunut
hivenen.

     ”Mitä sinä haluat?” Lune kysyi lyhytsanaisesti.

     ”Sori, Rem, meillä on aika paljon mielen päällä juuri nyt”, Terran selitti. Hän kuulosti
hermostuneelta.

     ”Aivan”, Rem sanoi. Silmät tummien kulmakarvojen alla kirkastuivat. ”Teidän täytyy olla
se porukka, joilla on eriskummallisia kykyjä, ettekö olekin? Lune on tulielementaali ja
käristi melkein Charlynne ´Cyanide´ Wintersin.”

     Lune jähmettyi niille sijoilleen.
     ”Mistä sinä sen tiedät? Ja mitä se sinulle ylipäätään kuuluu?”

     ”Kuinka en tietäsi?” Rem oli hetken hiljaa ja lisäsi: ”Aivan, minun ei kuuluisi tietää.
Syvimmät pahoitteluni.”

     Athena yskähti kiusaantuneena.

     ”No, kukaan muu ei tunnu tietävän, joten pistää se vähän ihmettelemään.”

     ”Älkää huoliko, en minä aio kertoa kellekään. Lupaan sen.” Rem näytti suorastaan
kerjäävän heidän hyväksyntäänsä, ja Lunella oli hankaluuksia pitää yllä torjuvaa ensi-
vaikutelmaansa. Ehkä Rem oli nähnyt jotain sinä päivänä, kun se tapahtui, heidän
lähistöllään oli hyvin saattanut olla muitakin. Tai sitten hän oli kuullut Cyaniden, Tiffanyn
ja Fiorellan puhuvan. Oli suoranainen ihme, että Rem oli ensimmäinen, joka tuli kyselemään
heiltä välikohtauksesta rannalla.

     ”Millä luokalla sinä edes olet?” Lune tiedusteli hieman aiempaa kiltimmin.

     ”Lukion toisellahan minä.”

     ”Ja mitä sinä kirjoitit tuohon vihkoon?” Aiden silmäili Remiä tutkivasti.

     Rem kohotti vihkoa hämmentyneenä.

     ”Tähän? Se oli vain sielustani pulppuavaa lyyristä virtaa kodistani, en katsokaas asu lähi-
seudulla, ja toisinaan ikävän hampaat uhkaavat pureutua sydämeni kuoreen. Miksi niin
paljon kysymyksiä, Aiden Fortescue?”

     ”Ei mitään henkilökohtaista”, Terran kiirehti sanomaan. ”Olemme vain epäileväisiä,
no, aikalailla kaikkien suhteen. Varsinkin jos he tietävät jostain niin salassapidettävästä
kuin meidän kykymme.”

     ”Ei meidän tarvitse puhua niistä”, Rem sanoi ja silitteli vihkoaan. ”Tulin vain
tiedustelemaan, mahdatteko tietää missä Cole ja Mitch ovat. Tämä kartano on julma, enkä
mielelläni jää yksin varjoihin. Se ei tee minulle hyvää. Monofobia”, Rem sanoi äkkiä, ja Lune
katsoi häntä kysyvästi.

     ”Mitä pelättävää monoissa on?”

     ”Yksinolemisen pelko”, Rem keskeytti. ”Tiedän kyllä, että Frotziereilla on omat vuosien
myötä hioutuneet kuvionsa, mutta he vaikuttavat selviytyvän täällä kuin kotonaan. Ihan niin
kuin tekin. Tarvitsen ihmisiä, jotka selviytyvät.” Remin katse harhaili.

     Aidenin ilme oli muuttunut, aivan kuin jokin sanoissa olisi siirrellyt kiviä hänen sisällään.

     ”En ole nähnyt Frotziereja hetkeen. Mutta, no, kai sinä voit minun puolestani hengailla
tässä porukassa, vai mitä?” Aiden vilkaisi kysyvästi Lunea, joka vastasi aivan yhtä hämmästy-
neesti. Hän ei ollut odottanut Aidenin olevan ensimmäinen toivottamassa uusia henkilöitä
lähistölleen.

     ”Sinähän olit se, joka oli ensimmäisenä torjumassa hänet”, Lune sanoi ihmetellen.

     ”Minusta tuntuu pahalta, okei? Hän muistuttaa minua itsestäni.”

     ”Totta kai hän voi”, Athena sanoi hymyn pyrkiessä kasvoilleen. ”Vai mitä, Terran?”

     ”Joo, miksi ei”, Terran totesi muina miehinä. ”Aiden tarvitsee puolelleen jonkun, joka ei ole
tyttö.”

     ”Suu kiinni. Minä en tarvitse ketään puolelleni.”

     ”Okei, selvä, mutta minusta näyttää että meidän pitää käydä tuolla.” Lune oli havainnut
Vargan aivan heidän lähistöllään, seisoskelemassa tyhjän luokan ovella. Hän oli vetänyt
hupun visusti päähänsä, mutta Lune saattoi tuntea hänen villin, kesyttömän energiansa.

     ”Me tulemme kohta takaisin, ystävällämme on asiaa”, Terran selitti nopeasti Remille,
joka näytti nyt hillityn toiveikkaalta.

     ”Totta kai, Terran. Kiitos lupauksesta. Saatan jopa kirjoittaa jotakin sinulle.” Tarkkaavaiset
huskynsilmät välkkyivät, eikä Terran onnistunut täysin kätkemään hymyään. Lune vilkaisi
häntä tietäväisenä – hän ei olisi hämmästynyt, vaikka Terran olisi vaivihkaisesti suunnitellut
pyytävänsä Remiä seuralaisekseen halloweenjuhliin. ”Onko kukaan muuten kertonut sinulle,
Lune, että sinulla on traagiset huulet? Pukeudut tragediaan kuin parfyymiin.”

     ”Kyllä, olen kuullut, enkä halua kuulla sitä enää koskaan.”

      Lune sulki luokan oven heidän perässään ja varmisti pikkuikkunasta, ettei Rem tullut
salakuuntelemaan. Hän näytti kuitenkin syventyvän taas muistikirjaansa. 

     Varga veti hupun päästään ja pyyhkäisi lainehtivia hiuksiaan.

     ”Minä lähden pian”, hän ilmoitti lyhyesti. ”Palaan Áryuneen – Varýsh on Myrskytuvassa
järjestämässä portaalia. Callisto ja Caí-Ryn tulevat hakemaan minua.” Varga näytti onnelli-
semmalta kuin pitkiin aikoihin. Hän kääntyi katsomaan Lunea ja hymyili surumielisesti. Lune
katseli maagin puhtaita piirteitä ja hengitti kielojen ja lumen tuoksua tajuten hämärästi, että
hän oli juuri lausunut hyvästit. Lune painoi päänsä ja nyökkäsi sitten, hyväksyen sen, mitä
Vargan täytyi tehdä. Se ei ollut hänen maailmansa, ei se paikka jonka ilmaan hänen olisi
kuulunut hengittää. Hän kaipasi kotiin.

     ”Tiedän”, Lune sanoi. ”Et tullut jäädäksesi.”

     ”On muutakin.” Varga huokaisi. ”Olen alkanut tulla sairaaksi. Se johtuu oleskelustani
väärässä ulottuvuudessa ja siitä, etten ole meditoinut tarpeeksi estääkseni sen tapahtumisen.
Alan mennä niin heikoksi, että jouduin ottamaan viime yönä vahvistavan korukivikylvyn –
kivet jouduin varastamaan Drangelta ja Clemensiltä, sillä omani ovat Áryunessa, mutta
palautin ne kyllä takaisin. Mutta sekään ei riitä, sillä heikkenen päivä päivältä. Kotona
sielunpuissani hopeatammissa virtaa voimakas alkuenergia ja elämänvoima, ja tulen
nopeasti väsyneeksi kaukana niistä. Magiani alkaa kadota, kuntoni laskea.”

     ”Ettekö te voi kantaa mukananne vaikka jonkinlaista sielunpuuamulettia?” Lune ky-
säisi.

     Varga pudisti päätään.

     ”Se ei toimisi. Puun on oltava elossa ja juurien yhteydessä maahan. Hakatusta puusta
alkuenergia hälvenee pois.” Varga oli hetken hiljaa. ”Eikä välimatka sielunpuihini ole
ainoa syy, jonka vuoksi joudun palaamaan.”

     ”Mikä sitten?” Athena näytti huolestuneelta.

     ”Sairastan synnynnäistä vikaa nimeltä dealrhadanix. Sen takia kykyjeni voimakkuus
riippuu paljolti vuodenajasta, ja näin syksyn aikaan alkuenergiani rapistuu. Talven tullessa
magiani jäätyy ja lakkaa kokonaan toimimasta. Silloin haluan olla turvallisesti kotona,
odottamassa kevättä, jolloin kyvyt alkavat jälleen versoa kohti luontaista rehevyyttään.”

     ”No, siinä tapauksessa…” Lune ojensi kätensä kätelläkseen Vargaa, mutta Varga ei tuntenut
hyvästelyelettä. Lune veti kätensä nopeasti pois. ”Oli hauskaa vaellella yhdessä pimeässä.
Kiitos kaikesta, Vargaérían Vintergan.” Se oli ensimmäinen kerta, kun Lune tai kukaan heistä
kutsui Vargaa tämän oikealla nimellä.

     ”Me katselemme samaa kuuta”, Varga sanoi yrittäen kohottaa Lunen mielialaa. ”Minä näen
sen ja kaksi muuta Áryunessa, te täällä. Yksinäisten ulottuvuudessa.” Hän naurahti viimeisten
sanojen kohdalla. ”Ette te kaikki ole yksinäisiä. Muistakaa, että Vancárdillakin on oma
alkuenergiansa, L´o Alrhadania yksinkertaisempi, mutta omalla tavallaan sekin on aivan yhtä
ihmeellinen, kaunis ja täynnä arvoituksia. Se ei ole paljaalla silmällä havaittavissa. Se on
kaikkeuden summa, se on perhosen siiveniskun ääni ja kaikuja seuraava hiljaisuus. Eniten se
on läsnä… enpäs kerrokaan! Pohtikaa ja havaitkaa asia itse, ja kun sen olette tehneet, voitte
sanoa oppineenne edes jotain tästä elämästä.” Varga vaikeni hymyillen. ”Haluan vain sanoa,
että se energia rakastaa teitä ja näyttää polkunne. Luottakaa siihen. Myös reunanihmisten
ajatukset ovat aina kanssanne. Tässä on Calliston puhelinnumero, mikäli joudutte hankaluuk-
siin.” Varga antoi Lunelle silkkinauhalla sidotun paperikäärön. ”Varýshin työhuoneessa on
lankapuhelin. Sillä voi soittaa rinnakkaisulottuvuuteen.”

     ”Olet ollut oudoin ja siistein ystävä, jota minulla on ikinä ollut”, Aiden sanoi ja katseli
Vargaa silmät tuikahtaen. ”Oli kiva tavata.”

     ”Me näemme ihan pian uudestaan”, Varga lupasi. ”Minäkin kuulun retkikuntaan. Ja Caí.”

     ”Niin, sääli, ettemme oikein ehtineet tutustua häneen”, Athena harmitteli ja istahti pulpe-
tille.

     ”Älä huoli, teillä on loputtomasti aikaa oppia tuntemaan Korppilaivan Caí-Ryn.” Luokan
oven takaa kuului kolinaa, ja Varga alkoi vaikuttaa huolestuneelta ja kiireiseltä. ”Minun
piti varoittaa teitä yhdestä jutusta. Tiffany Evens ja hänen kaverinsa Fiorella.”

     Lunen sydän kylmettyi hetkeksi.
     ”Mitä heistä?”

     ”Näin heidän etsivän teitä. Nyt kun Cyanide joutui ulos kartanosta, ne kaksi ovat entistä
tiiviimmin kannoillanne. Luulevat varmaan, että Lune aiheutti hälytyksen tulellaan ja vieritti
syyn hänen niskoilleen, tai jotain muuta typerää.”

     ”Okei, hyvä tietää”, Terran sanoi hitaasti ja hätisteli luokassa liihottavaa korentoa. ”Täällä
tuntuu olevan aina vain enemmän ja enemmän henkilöitä väijymässä askeliamme.”

     ”Donovanis ja Dýsdaimon saattavat olla muualla, heistä ei ole näkynyt vilaustakaan”,
Varga tuumasi. ”Hyvä niin, mutta en voi olla ihmettelemättä… mitä he oikein odottavat?
On outoa ja huolestuttavaa, etteivät he ole yrittäneet vielä mitään.”

     ”Paitsi kaataa yhden bussin”, Athena mutisi.

     Varga näytti tyytymättömältä.

     ”Mutta se vaikutti pelkältä päämäärättömältä hutiloinnilta. He pystyisivät parempaankin…
ellei sitten onnettomuuden tarkoitus ollut harhauttaa, vetää huomio pois jostain muusta.”

     ”Sano minun sanoneen, se oli vain Darýawesh olemassa hullu”, Terran murahti. ”Ei hän
mitenkään voinut tietää, että me olimme siinä bussissa. Se oli kaukana kartanosta. Mikäli hän
olisi tiennyt, asiat olisivat saattaneet mennä hieman eri tavalla.”

     ”Missä Fenris on?” Varga kysyi äkkiä.

     ”En tiedä.” Terran kohautti olkapäitään. ”Hän voi olla missä päin kartanoa hyvänsä.”

     Varga näytti alakuloiselta.
     ”No, sanokaa hänelle heipat puolestani, lupaatteko?”

     ”Me sanotaan”, Athena lupasi.

     ”Siinä tapauksessa minä menen nyt.” Varga veti hupun jälleen päähänsä ja katsoi heitä
jokaista viimeisen kerran. ”Kun seuraava kevät kääntyy kesäksi, minä palaan takaisin.” Hän
käännähti kannoillaan kaulakoru välkähtäen ja poistui ovesta käytävään. Lunen mieleen nousi
kysymys, joka hänen oli pakko esittää ennen kuin Varga lähtisi.

     ”Varga?”

     Varga pysähtyi parin metrin päähän Lunesta ja hymyili, hivenen kaihoisasti, niin kuin
hän aina teki.

     ”Niin?”

     Lune osoitti hänen koruaan.
     ”Mikä tuo oikein on?”

     Vargan silmät laajenivat hivenen, hymy katosi ja hänen mustesymboleilla merkitty
kätensä hakeutui vaistomaisesti kahlekorun peitoksi. Hetken ajan Varga näytti tapailevan
sanoja, sitten hän vastasi ääni tavallista painavampana:

     ”Se on vain koru. Miksi sinä sitä luulet? Se on koru, eikä yhtään mitään muuta.”

     Ja sitten Varga oli poissa. Soliseva väkijoukko nielaisi hänen hoikan hahmonsa nopeasti.
Alkuenergian pistelevä tuntu haihtui kuin vesihöyry Lunen iholta.

     ”Mistäs tuossa oli kyse?”

     Rem nojaili seinään luokanovien välissä ja sulloi vihkoaan kalliilta näyttävään
reppuun. Hänen huulillaan leikki raukea hymy ja iho oli yhä edelleen kylmyyden sävyä,
talvivalon vaaleisiin hiuksiin saattoi kuvitella lumikiteitä. Lyijykynän tylsynyt kärki nojasi
hänen kämmentään vasten.

     Lune marssi Remin eteen.

     ”Tehdäänpä yksi asia selväksi heti alkuunsa”, hän sanoi reippaasti. ”Jos aiot roikkua
meidän seurassa, niin sinä et kysele mitään. Me emme kysele sinulta. Diili selvä?”
     ”Sovittu”, Rem naurahti ja iski silmää.

     Aiden osoitti Remin otsaa.

     ”Ja sinä et tee noin, tai peruutan kutsusi tähän jengiin, sovittu?”

     ”Sovittu, Fortescue.”





Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
25.

R U T T O K O I R A T



Halloweenin iltapäivä koitti pimeään himmenevänä lyhtynä. Hiljainen tienoo vaipui utui-
seen sinertävyyteen, ja kurpitsojen oransseja virneitä syttyi loistamaan hämärän kartanon
ympärille ja riippumaan harmaiden puidenrankojen oksista, hohkaamaan kuolemanvalkeiden
syyskukkien seasta.

     Mutta se ei ollut mikä tahansa halloween.

     Se oli halloween, jolloin todellisuuden ja harhan rajaa oli yhä vaikeampi erottaa. Se oli
halloween, jolloin sumuiset tähdet särisivät tulta ja sähköhäiriöt saivat aikaan selkäpiitä
kylmääviä asioita. Jos terästi tarkkaavaisuuttaan, saattoi kamarien antiikkisten kaappikellojen
kuulla kulkevan takaperin. Ja maan alla multien harmoniassa, koleassa viinikellarissa mustat
hämähäkit kutoivat autiuden verhoiluksi seittejään. Puutarhassa vanhan kaivon pohjalla,
jonka sanottiin ulottuvan Matometsän juuria syvemmälle, makasi katseilta piilossa kylmet-
tyvä hiiren keho, näivettyvillä terälehdillä kruunattuna. Metsämailla soi myyttinen varjojen
ruhtinaan huilu, aivan kuin pöllön huuto sysipimeyden vallatessa sydämet.

     Áryunessa sanottiin Hallasthårin laittoman terra dominin olevan liikkeellä ja tehneen ja
suunnittelevan sitä ja tätä, mutta oliko kukaan todellisuudessa nähnyt häntä? Kauhun ja
melankolian hallitsija oli piilossa, kasvoton, ja vaikka hän tuntui pysyttelevän kansalta näky-
mättömissä, hän kykeni silti toimimaan ympäri maailmaa ja organisoimaan tuhoalueita.
Pimeyden kasvit olivat levittäytyneet laajalle. Valkyrian oli kaaoksen äly; kaikkialla ja samalla
ei missään. Hämärällä kujalla hiljaa kuiskattu nimi, ihmisten pelkokeskus. Siinä pelossa hän
ruumiillistui, hänen fyysinen muotonsa olivat sairaudet, tulipalot ja myrskyt. Mustat sametti-
siipiset perhoset, pääkallokiitäjät ja silmäkuvioiset riikinkukkokehrääjät lisääntyivät, ja niiden
räpyttelystä taivaalla kasvoi uusi pitkä yö, joka sai kasvit kitumaan valonpuutteessa.

     Lune oli löytänyt aamulla postilaatikkoonsa ahdetut kolme ruskeaan paperiin käärittyä
pakettia, jotka veivät niin paljon tilaa, ettei postilaatikon kansi mahtunut kiinni. Hänen,
Athenan ja Terranin nimet oli kirjoitettu pakettien päälle suttuisella kaunokirjoituksella,
jonka Lune tunnisti heti Demainen käsialaksi. Tällä kertaa luvassa oli jotain muuta kuin
luoteja. Pakettiin teipatussa lapussa luki:

Hyvää halloweenia! Muistatko ne elegantit ylijäämämekot, joita ihastelit pienenä vaate-
ripustimellani? Löysin nämä kolme vanhaa luomusta avaamattomista muuttolaatikoista ja
ajattelin, että sinulla ja parhailla ystävilläsi saattaisi olla niille käyttöä.


     Hän raotti varovasti käärepaperia. Sen alta paljastui kaistale syvänviolettia, lähes mustaa
satiinia, joka kuulsi kuin himmeä metalli. Lune tunsi kasvoillaan jotain, mikä ei ollut ollut
siellä vähään aikaan – hitaasti leviävän hymyn. Hän ja Terran olivat jo valmistautuneet
lainaamaan jotakin Athenalta koulutarkastajien vierailua varten, mutta suunnitelmiin näytti
tulleen onnekas muutos. He voisivat sittenkin olla edukseen, joutumatta odottamaan
kauhulla, millaisia vaatteita Athena heille tarjoaisi.
 
     ”Minulla on teille jotain!” Lune huikkasi Athenalle ja Terranille, jotka istuivat salongissa
takkatulen ääressä. Athena keräili shakkia pöydältä häviäjän ilme kasvoillaan, ja Terran
virnisteli raivostuttavasti.

     ”Sinä huijasit”, Athena valitti.

     ”Enkä huijannut. Minä vain satun olemaan hyvä.”

      Kun Lune käveli sisemmäs salonkiin ja suuntasi kohti muita, hän havaitsi lempeässä
kodikkuudessa uuden elementin; solisevan pianomusiikin. Rem Hollowyn istui vanhan
pianon ääressä. Kauan hylättynä ollut esine oli viimein löytänyt soittajan, ja Rem oli suoras-
taan yliluonnollisen taitava. Soinnut ja sävelet kutoutuivat vanhan kartanohuoneen sylissä
runoiksi, tarinoiksi kurkiauroista ja kirsikankukista. Kapeat sormet soittivat norsunluun-
värisiä koskettimia herkästi, mutta samalla vaativasti, miltei raivokkaasti, kuin hän olisi ollut
varjojen pianisti soittamassa päivälle kuolemaa. Demaine oli joskus yrittänyt opettaa
Luneakin soittamaan, vaikkei hän osannut kunnolla itsekään, ja vaikka Lunen sormet olivat
olleet aivan liian pienet. Lopulta Lune oli vain iskenyt pulleat kämmenensä flyygelille saaden
varpusparvet lehahtamaan karkuun pihamaalta.

     ”Mitä sinulla on siinä?” Terran kysyi uteliaasti, ja kylmän kilahtelevan musiikin lumous
särkyi.

     ”Oi, keiltä nuo ovat?” Athena kumartui kärkkäänä lähemmäs huomattuaan oman nimensä
paketin kyljessä. Lune antoi lähetykset heille ja heittäytyi omansa kanssa vapaaseen nahka-
nojatuoliin.

     ”Demaine lähetti meille asut täksi illaksi”, Lune kertoi alkaessaan repiä paperia.

     ”Tämähän on upea!” Terran tarkasteli iloisesti yllättyneenä jadenvihreää jakkua. ”Jumalan
kiitos, en joudukaan pukemaan sitä hirveää kiiltävää haalaria, jota Athena esitteli!”

     Athena oli niin lumoutunut omasta asustaan, ettei edes loukkaantunut. Hän mittaili
soljuvaa, talvitaivaan harmaata ja valkeaa kangasta väriä hyväksyvästi katseellaan. Hän
suoristaessaan käsivartensa ja kohottaessa Demainen mestariluomuksen silmiensä eteen se
kahisi kuin vesiputous ja syksyn lehdet. Helman paksu kerros hopeisilla puunoksilla ja lehdillä
kuvioitua huurremaista harsoa lankesi matolle lammikoksi.

     ”Olen jostain syystä aina elänyt siinä uskossa, että inhoat mekkoja ja kaikkea sellaista”,
Terran sanoi Lunelle, joka naurahti kepeästi.

     ”Siihen se vastoin parempaa tietoa olettaminen johtaa. Ei, en minä ihan niin klisee ole.”

     Athena puristi oman pukunsa rintaansa vasten ja huokaisi onnelllisena.
     ”En malta odottaa, että pääsen sovittamaan tätä!” Hän pomppasi saman tien ylös ja
kiiruhti kamarin portaisiin.

     Illalla, kun ensimmäiset kurpitsalyhdyt syttyivät, Lune oli jo pukeutunut omaan mekkoon-
sa ja vetänyt jalkoihin Demainen vanhat romanialaiset korkokengät, ajan haalistaman antiikin
kermanvalkoiset. Valo kiilsi puvun raskaalla satiinilla, joka liukui veden lailla hänen sormis-
saan. Kaikki siinä suorastaan kirkui vaaraa ja dramaattisuutta. Lune olisi saattanut karsastaa
mitä tahansa moisia ajatuksia herättävää, mutta ei sillä kertaa.

     Ultravioletiksi kutsuttu mekko oli riippunut kauan sitten yhdessä Demainen lukuisista
komeroista. Joskus pienenä Lune oli yrittänyt pukea sen salaa päälleen, ja Demaine oli
suuttunut hirveästi. Hän oli aina unelmoinut luomuksen päätyvän joskus jonkin suuren
elokuvan kauniille mutta uhkaavalle sankarittarelle. Näköjään se päätyikin Lunelle, ongelma-
alttiille opiskelijalle, jolla oli taipumusta pyrokinesiaan. Sinun pitäisi nähdä minut nyt, Daphne
Stormlaith
. Lune vilkaisi haikeana ulos raollaan olevasta ikkunasta. Sen satunnaiset narah-
dukset olivat kuin kirkaisuja riipimässä läpi raskaan yön sumujen.

     Jos kartanolle sattui katsomaan ulkoa päin, näky oli idyylinen; heikko valonkaje kamarin
ikkunasta, nirisevät ikkunaluukut, tummaa satiinia ja tyttö kampaamassa hiuksiaan. Nurmen
yli puhaltavassa tuulessa vivahtava vastapaistettu leipä, kivisestä savupiipusta tuprahteleva
sininen savu ja kipinät. Täysikuu oli noussut, mutta vihertävänharmaa taivas sen taustalla
näytti sairaalta; se oli piiloutunut hataraan utuun, jonka läpi tähtien valo siilautui himmeänä.
Horisontti leimusi vielä punaisen ja oranssin sävyissä.

     Yö oli levottoman, vainoavan tyhjä, ja Lune saattoi kanavoida sisäisen autiutensa kohotta-
malla katseensa taivaalle. Mutta vaikka hän olisi pakottanut kasvonsa hymyilemään, tähdet
olivat hänelle mustia.

     Lune sulki ikkunan kylmästä väristen, telkesi kaikki uhkaavat ajatukset ulkopuolelle
kylmien tuulten vainioille ja meni katsomaan, joko Terran ja Athena olivat valmiita siirtymään
ruokasaliin.

     ”Sinun tukkasi törröttää omituisesti”, Athena huomautti.

     Lune yritti tasoitella olkapäille hapsottavia suortuviaan.

     ”Olemmeko me sinusta liian hienoina koulun halloweenjuhliin?” hän pohti hermostu-
neena.

     ”Ei ollenkaan, usko minua”, Terran sanoi. ”Muista että tämä on Visteriakartano.” Hän
madalsi ääntään: ”Odotahan vaan kun näet Guineveren asun.”

     ”Ihmiset tuntuvat pelkäämään niitä koulutarkastajia”, Athena tuumasi. ”Ja Fenris, Cole
ja Mitch oikein pistävät lisää vettä myllyyn levittämällä huhua, että henkilökunta potkaisee
kaikki siivottomat oppilaat ulos juhlista.” Athena naurahti ja lisäsi: ”Jos se pitää paikkansa,
niin ensimmäisten joukossa lentävät Winston ja Fiorella.”

     ”Emme me ole siellä ainoat, jotka eivät ole pukeutuneet haamuiksi”, Terran lupasi. ”Tänä
yönä me valloitetaan maailma.”
   
     ”Joo, niin tehdään.”

     Pimeitä huoneita valaisi lyhtyjen kajo. Korkokenkien terävä kopina kaikui mahtipontisista
holvikatoista. Lune ei juurikaan kuunnellut Terranin ja Athenan innostunutta keskustelua,
sillä hänen mielensä pohjalla kummitteli jatkuvasti ajatus Aveyardista ja Daryaweshista.
Epätietoisuus heidän nykyisestä olinpaikastaan tuntui sietämättömältä. Halloweenin juhli-
minen kiiltävissä puvuissa teeskennellen tuntui sietämättömältä.

     Terran ja Athena pysähtyivät yhtäkkiä, ja Terran jäi tuijottamaan eteensä.

     ”Mitä nyt?” Lune ihmetteli. ”Ei kai vain Avey-ystävämme? Dary?”

     ”Ei”, Terran kuiskasi, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. ”Mutta joku tuolla on.”

     Ennen kuin he ehtivät reagoida, varjo vessanpöntön kokoisen keramiikkavaasin luona
liikahti, ja rehevän viherkasvin takaa hoiperteli esiin Winston. Sänkitukka oli kasvanut
lyhyeen, värittömään pottamalliin; sen alla oleva poika näytti kuumeiselta valtavine
silmäpusseineen. Athenalta pääsi hermostunut naurahdus.

     ”Ai, hei Winston. Me juuri puhuimmekin sinusta. Mitä sinä, öh, oikein piileskelit siellä
kasvin takana?” 

     Winston näytti aiempaa oudommalta. Se saattoi johtua siitä, ettei hänellä ei ollut päässään
niitä epäluonnollisesti suurentavia pullonpohjarillejä, tai sitten jostain aivan muusta. Winston
henkäisi kammottavan raakkuvalla äänellä:

     ”Juuri niin, Winston piileskelee.”

     Lune teki yhtäkkiä huolestuttavan havainnon.

     Holvikaarikäytävän lattialla heidän edessään oli jälkiä. Verta. Hänen sydämensä huurtui,
ja hän tiedusteli hermostuksen hiipiessä ääneensä:

     ”Vai niin… no, miltä sinä tarkalleen ottaen piileskelet?”

     Kiinnittäessään tarkempaa huomiota Winstoniin Lune tajusi järkytyksekseen, että myös
Winstonin kynsien alla ja sormenpäissä kiilteli tuoretta verta. Pellavapaita oli rypistynyt, ihan
kuin poika olisi yrittänyt repiä sitä irti vimmoissaan.

     Winston loi Luneen surullisen katseen ja nosti paitaansa. Terran huudahti kauhistuneesti
ja Athena peitti silmänsä. Lune tunsi kasvojensa jähmettyvän järkytyksestä, kun hän näki
valkean riutuneen vatsan, jonka ihon Winstonin omat kynnet olivat riipineet vereslihalle.

     ”Olen raapinut kolme päivää ja seitsemän tuntia, se ei lakkaa kutittamasta.”

     Athena yökkäsi, ja myös Lunen omia sisuskaluja väänsi.

     ”Ja tuo tarkoittaa mitä?” hän kähähti.

     ”Se kaappasi ruumiini hetkeksi ja lähti vähäksi aikaa ulos”, Winston valitti traumatisoi-
tuneella äänellä. ”Nyt se jahtaa minua taas!”

     Ennen kuin kukaan heistä ehti kysyä mitään, outo korahdus halkoi hiljaisuutta. Käytävän
päässä liikkui jokin rohisevasti hengittävä neljällä raajallaan. Poimuinen, sairauden syömä iho
peittämässä osin lyttyyn tallattuja kasvoja suorastaan hohkasi kalmaista valoa.

     ”Tutkin kerran netissä jotain venäläistä unitutkimusta”, Winston vikisi yhä korkeammalla
äänellä. ”Ja sitten näin sen kuvan. En koskaan saanut sitä kuvaa mielestäni. Se näytti ihan
siltä!” Winston alkoi itkeä, ja hänen vatsastaan norui hitaasti verta. Käytävän päässä oleva
olento tuli vääjäämättä lähemmäs heitä, ja pakokauhun kasvaessa Lune kykeni vihdoin
näkemään kunnolla sen, mikä Winstonia oli riivannut.

     Se oli kuin ihmisyyden vääristynyt kuva. Vammautuneet kasvot kouristumassa mielipuo-
liseen virnistykseen, risat hampaat roikkumassa juurillaan mädäntyvistä ikenistä. Kalju
möykkyinen pää, josta röyhysi pari viimeistä hiusta. Tunnelimaisten silmäkuoppien pohjalla
muljahteli kaksi marmorikuulamaista silmää, jotka aktivoivat Lunen muistin ja saivat hänet
tajuamaan, että siinä täytyi nyt olla se Drangen raportoima vammautunut yökiipijä. Ja jos se
oli, niin se oli hirvittävän paljon sieluariipivämpi kuin Lunen aiemmin näkemä yksilö, kuin
mikään aiemmin nähty.

     He perääntyivät hitaasti, varoen äkkinäisiä liikkeitä, jotka olisivat voineet ärsyttää
yökiipijää hyökkäämään. Winston vollotti käteensä, silmät pullistuen niiden katsellessa
lattialle olennon taakse venyviä mustia rihmoja.

     Luuranko Lunen kehon sisällä oli jäätynyt, mutta hänen kätensä hulmahtivat polttavan
kuumiksi. Suonet hohtivat oransseina ja kultaisina ihon läpi. Tietämättä tarkalleen mitä teki
hän napsautti sormiaan, ja leimahdus sai kaikki ryntäämään taaksepäin.

     Riipaiseva kärinä räjähti heidän korvilleen. Yökiipijä paloi vääntelehtien, sen iho alkoi sulaa
ja vänkyräisestä kurkusta tuleva huuto jatkui jatkumistaan.

     Näkyä kesti hetken. Sitten, yllättäen, tuli sammui kokonaan.

     Sillä hetkellä kun kipinät katosivat, yökiipijä päästi uuden kurluttavan kirkaisun ja se
hyökkäsi mustuneet raajat ojossa kohti Winstonia.

     Juuri kun se oli pojan kohdalla välähti suonvihertävä räjähdys Silas Revadan käsistä.
Winston rääkyi kuin kärsivä koe-eläin. Kuoleva valo katosi ja Silas juoksi Winstonin luokse.
Winston oli polvillaan ruukkukasvin edessä, kynsimässä hurjasti vatsaansa samalla kun
hänen kehonsa vääntelehti hallitsemattomasti.

     ”Se sai minut uudestaan! Se sai minut uudestaan!”

     Silas kumartui hänen eteensä.
     ”Lopeta, Bartholomev! Se ei tule ulos raapimalla.” Hän tarttui Winstonin käsivarsiin ja
pakotti tämän horjuville jaloilleen. ”Älä huoli, vien sinut Drangen luo. Hän osaa manata
otuksen ulos.” Silas vilkaisi Lunen, Terranin ja rintaansa pitelevän Athenan suuntaan ja
kuiskasi: ”Sen jälkeen poika on pakko hypnotisoida. Hänen ei tarvitse saada tästä ikuisia
traumoja. Teidän kolmen on muuten parasta kiiruhtaa juhliin.” Silas hymyili leveää hymyä.
”Hyvää halloweenia!”

     ”Joo, hyvää halloweenia”, Lune sanoi kolkosti, kun Silas ja levoton Winston poistuivat
holvikaarikäytävää pitkin ja katosivat näkymättömiin pimeyden reunalle.

     Lämpimässä juhlasalissa ei ollut pimeää kuten käytävillä – kartanon suurimmassa ja lois-
teliaimmassa huoneessa hohtivat kaasulamput, kurpitsat ja kynttilät. Mustat verhot oli
vedetty ikkunoiden eteen, penkkirivistöt olivat kadonneet ja ne oli korvattu pitkillä pöydillä.
Pöytien lähettyville kannetut puutynnyrit pursuivat suklaa- ja karamelliomenoita. Musiikki
soi miellyttävän vaimeana jostain näkymättömistä.

     ”Näyttää mahtavalta”, Athena sanoi heittäen taakseen yökiipijän tuoman järkytyksen. Hän
veti kasvoilleen onnellisen ilmeen, sillä hän oli heidän, synkkien ja katkeransuloisten oma
etelän aurinkonsa, jonka valo ei koskaan lakastunut pois.  ”Piristykää nyt! Yritetään teesken-
nellä, ettei me juuri kohdattu vuosisadan painajaismateriaalia.” Sillä jos aurinko ei enää
nousisi, Athena järjestäisi itse oman auringonnousunsa, keräisi ja liimaisi yhteen kultaiset
sirpaleet maasta, ja virittäisi murtuneen kuunkin takaisin taivaalle.

     ”Hyvä on”, Terran huokaisi. ”Totunkohan minä milloinkaan olentojen kohtaamiseen?”

     ”Tuskin”, Lune arveli, mikä oli hyvin mahdollista. ”Kas, kuka se sieltä saapuukaan.”

     Mustapukuinen Rem harppoi heitä kohti tanssilattian vierestä seinäruusujen seisoskelu-
paikalta.

     ”Siinähän te olette! Onko teillä hauskaa?”

     ”Saavuimme juuri”, Lune totesi lyhyesti. Hänellä ei ollut energiaa puristaa ystävällisyyttä
ääneensä.

     ”Tervetuloa synkkyyteen”, Rem lausahti melodramaattiseen tyyliinsä ja katsahti vakavasti
Terraniin. ”Terran, liittyisitkö kanssani tuohon karkelointiin?” Hän nyökäytti päällään
sävelten tahdissa keinuvien tanssiparejen suuntaan.

     ”Öh, miksipä ei”, Terran myöntyi ilmekään värähtämättä, ja sekä Lunen että Athenan
katseet sinkoutuivat häneen. Terran jatkoi häiriintymättä: ”Pidän tästä musiikista. Suotteko
anteeksi, jos häviän hetkeksi?”

     Lune ja Athena nyökkäsivät, Lune aluksi hämmästyneen näköisenä, seuraavassa hetkessä
leveästi hymyillen. Terran vältteli hänen katsettaan, kuin ei olisi kestänyt nähdä sinne sytty-
nyttä hurjaa säihkettä.

     ”Toki”, Lune sanoi. ”Pidä hauskaa, äläkä anna Hollowynin sekoittaa päätäsi kaunopuheil-
laan.”

     ”Ja muista, yksi tanssi vain”, Athena sanoi kiusoitellen ja kietoi kätensä Terranin harteille.
”En varmasti anna kenenkään varastaa minun seuralaistani. Tämä on meidän juhlailtamme,
meidän, Lunen ja Aidenin, joka on taas haihtunut ilmaan.”

     ”Etsikää hänet sillä aikaa kun olen poissa”, Terran käski. ”Älkääkä päästäkö häntä
karkuun.”

     ”Odotatko sinä tässä, Lune?” Athena kysyi Terranin mentyä ja silmäili hermostuneena
ympärilleen, kuin jota kuta etsien. ”En tiedä muistinko mainita, mutta minulla on tapaaminen
Mitchin kanssa.”

     ”Ai!” Lune ei ollut kuullut Athenan mainitsevan siitä sanaakaan aikaisemmin. Hänen
hymynsä hiipui ja ääneen oli hiipinyt pieni konemaisuus. ”Tietenkin! Pysyn juuri tässä
enkä liikahdakaan jalansijoiltani.”

     ”Me palaamme ihan pian”, Athena vannoi. ”Koulutarkastajat saapuvat muutenkin kohta ja
yhteinen ateria alkaa. Sinä voit maistella juomia sillä aikaa.”

     ”Kuulostaa mahtavalta.”

     Athena hymyili riemuissaan.

     ”Olet paras, Lune!” hän hihkaisi, ennen kuin käännähti ympäri ja katosi parissa sekunnissa
juhla- ja naamiaisasujen kirjavaan joukkoon.

     Lune ei ollut suunnitellut jäävänsä odottamaan, joten hän lähti luovimaan tietään
vastakkaiseen suuntaan. Hän halusi löytää jonkun – kenet tahansa, Fenrisin, Colen, Aidenin.
Samassa hän huomasikin kolme viimeksimainittua vähän matkan päässä itsestään ruoka-
pöydän luona. Ja aivan heidän vieritseen purjehti Guinevere prameassa kermakakkumekos-
saan, kuin suoraan pariisilaisen putiikin kristallinkirkkaasta näyteikkunasta. Sirosti koukiste-
tussa kädessä riippui pieni kultainen käsilaukku, ja puvun näyttävästi leikattu rubiininpunai-
nen silkki hehkui ihoa vasten myötäillen häntä täydellisen perhoskotelon arvokkuudella.
Lune vastasi vihaamansa huippuoppilaan happamaan, ylenkatsovaan hymyyn samalla mitalla.
 
     ”Hyvää halloweenia, Sharrock”, Guinevere sanoi makea hymy huulillaan. ”Ei hullumpi
mekko.”

     ”Kiitos. Jotkut meistä osaavat erottaa koulun halloweenjuhlan ja Red Carpetin toisistaan.”
Lune kohotti merkitsevästi kulmakarvojaan Guineveren asulle.

      Heidän mekkojensa helmat sipaisivat toisiaan, kun Guinevere pyyhkäisi hänen ohitseen
kohti kuningastaan Logan Sergeä. Ranskalaispojalla oli hännystakki, hölmö silinteri ja kookas
rusetti, tietenkin samaa sävyä Guineveren mekon kanssa. Kaikki kasvojen ilmeessä oli yhden-
tekevää, melkein kyllästynyttä hänen ojentaessaan halloweenteeman mukaisesti värjättyä
kukkaa. Guineveren meikkikerroksen takana häilähti harvinainen lämpö. Hän pysähtyi ja
vastaanotti mustan ruusun tyhjäsydämiseltä rakkaudeltaan synteettisen taivaan alla. Yhdessä
he lipuivat pois kuin kaksi horisonttiin ajautunutta kaarnavenettä.

     ”Hei, Lune, me ollaan täällä!” Fenris huusi etuoikealta ruokapöydän luota, missä hän
hyppelehti ja vilkutti iloisesti. Myöskään hän ei ollut lähtenyt naamiaisasulinjalle, eikä
myöskään suostunut pukeutumaan mekkoon. Hänen kravattinsa, punainen, loisti tyylikästä
mustaa pukua vasten ja riiteli oranssien hiusten kanssa samaan tapaan kuin nimi Fenris
Mercury riiteli kaikkien niiden Henryjen, Archieiden ja Maryjen joukossa.

     Lune suunnisti ryhmän luokse. Cole ahmi parhaillaan pöydän lakritseja, ja kahvia
sekoitteleva Aiden näyttäen potevan epämukavuutta valkeassa kauluspaidassa ja rusetissa.

     ”Vau, Nörtti-Neverehän melkein jyräsi sinut sillä helmallaan”, Fenris nauroi ja vippasi
Colen viskaaman lakritsin suuhunsa. 

     ”Hän oli taas niin täynnä itseään.” Aiden, joka nojasi pöytään vaarallisen lähellä boolimal-
jaa, heitti paljonpuhuvan katseen mukinsa takaa.

     Oli vaikea olla huomaamatta, miten Cole painoi vaisuna päänsä. Se ei ollut ollenkaan
hänen tapaistaan, kuten ei myöskään keskustelusta poisjättäytyminen.

     ”Missä sinä olet ollut?” Lune kysyi Aidenilta, joka ei suostunut vastaamaan.

     ”Hän tuli tänne Remin kanssa”, Fenris sanoi. ”Mutta Rem katosi jonnekin, ja minä
ja Cole napattiin Aiden mukaan, koska hän oli tuolla laidassa seinäruusuna.”

     ”Minulla meni kyllä siellä vallan mainiosti”, Aiden mainitsi siihen sävyyn, ettei pitänyt
toisten huolehtivaisuudesta. ”En oikein välitä juhlista, jos ette ole vielä huomanneet.” Hän
kääntyi Lunen puoleen, koska ei voinut enää pakoilla, ja onnistui löytämään jostain tavan-
omaisen viiston hymynsä. ”Näytät joltain rikkaan mafiapomon vaimolta. Hyvällä tavalla”, hän
sanoi karkeasti ja vilkuili kattoon.

     Lune järkyttyi kehusta.

     ”Herran tähden, älä enää ikinä sano mitään tuollaista!” hän älähti. Fenris hänen vieressään
oli tukehtua juomaansa, ja Lune mulkoili häntä ärtyneesti. Hän vilkaisi Colea ja odotti
näkevänsä tämänkin kasvoilla jonkin typerän ilmeen, mutta Cole ei vaikuttanut edes kuul-
leen. Jokin oli vialla.

     ”Kuulkaa, Aiden ja Fenris, viitsittekö käydä etsimässä meille vettä?” Lune pyysi ja selvitti
kurkkuaan. ”Tässä pöydässä näköjään tarjoillaan pelkkää boolia ja omenamehua.”

     ”Okei, älkää kadotko mihinkään”, Fenris myöntyi. Aiden häipyi mieluusti hänen muka-
naan. Lune ja Cole jäivät viimein kaksin.

     ”Onko jotain tapahtunut?” Lune kysyi hiljentäen vähän ääntään. ”Vaikutat hirveän etäisel-
tä.”

     ”Näin miten katsoit siskoani, ja miten myrkyllisesti hymyilit”, Cole sanoi surullisena ja
katseli kenkiinsä. ”Ihan niin kuin kaikki muutkin tekevät, ja vain siksi että hän sattuu olemaan
Guinevere.”

     ”Peilasin vain hänen ilmettään takaisin”, Lune puolustautui äimistyneenä. Syytös oli tullut
täysin puun takaa. ”Mistä lähtien sinä olet muka välittänyt?”

     ”Siitä lähtien, että hän sattuu olemaan perhettäni”, Cole kiivastui. Musiikki taustalla
vaihtui rauhallisemmaksi, ja Cole pudisteli päätään itsekseen. ”Tiedän, mitä sinä ajattelet –
että on okei tuomita käytöksen perusteella. Älä ole se tyyppi, okei? Älä tuomitse siskoani liian
jyrkästi, kun et edes tunne häntä.”

     ”Olen pahoillani, oikeasti”, Lune sanoi hiljaa, yrittäen kääntää tilannetta ympäri.

     ”Tiedän. Ja käsitän että hän on raivostuttava – minulla on siitä perheenjäsenenä ensiluok-
kaista kokemusta.” Colen ilme pehmeni vähän. ”Mutta hänellä on hyvätkin hetkensä. Ja hän
on minun siskoni, enkä halua, että ihmiset vihaavat minun siskoani.” 

     ”En minä häntä vihaa, Cole”, Lune kertoi vilpittömästi.  ”Sinun siskosi ei vain erityisemmin
pidä minusta, ja hän kohtelee minua kuin roskaa ilman muuta järkevää syytä kuin se, että
ensimmäinen tapaamisemme päättyi hieman kylmiin merkkeihin.” Lune toivoi, että Cole voisi
ymmärtää. Jäävuoria nousi odottamattomista paikoista, odottamattomiin aikoihin. Lune ei
ollut odottanut riitelevänsä näissä halloweenjuhlissa Colen siskosta.

     Cole hymähti ja nakkasi innottomana lakritsin suuhunsa, silmät tarkentuneina jonnekin
kauas.

     ”Guin tapasi olla mahtava minua ja Mitchiä kohtaan. Hitto, hän jopa rakensi meille
puumajan kun olimme pieniä.”

     ”Mutta?” Lune tunnusteli jäätä varovasti. ”Jotakin tapahtui, eikö niin? Jotain sellaista
mikä muutti asiat.”

     ”Joo. Grace Avarelli.”

    Lune odotti, että Cole jatkaisi. Musiikki vaimeni taustalle.

     ”Hänen piti tulla perheineen meille joululomalla kaksi vuotta sitten”, Cole sanoi korut-
tomalla äänellä. ”Se oli suunniteltu jo puoli vuotta aikaisemmin. Sitten yhtenä syysiltana tuli
puhelu.” Colen katse siirtyi vihdoin Lunen kasvoihin. ”Grace oli menehtynyt äkillisesti. Leuke-
miaan. Guinevere ei koskaan toipunut järkytyksestä, murhe muutti häntä ihmisenä – hän…
kaikkosi jonnekin. Alkoi hukuttaa suruaan opiskeluun. Näin kerran sivun hänen päiväkirjas-
taan… ja hänen ajatuksensa syöpyivät mieleeni. Guin nimittäin kuvitteli aina, että jos hän vain
pääsisi tarpeeksi pitkälle, saavuttaisi pilviähipovia keskiarvoja ja koetuloksia, niin hän saisi
Gracen takaisin.”

     ”Joten… hän uuvutti itsensä asettamalla mahdottomia ehtoja mahdottoman toiveen
toteutumiselle?” Paino oli vallannut Lunen sydämen.

     ”Hänen elämästään tuli pelkkää puurtamista. Mutta hän ei halunnut antaa periksi. Hän ei
ole vieläkään antanut.” Cole vaikeni. Hänen karkkipäärynäsilmänsä olivat surun murtamaa
lasia, hymykuopat poissa.

     Hetkeen Lune ei osannut muuta kuin katsoa häntä kipeän tunteen pusertaessa
rintakehäänsä. Onneksi Fenris ja Aiden palasivat.

     ”Ei löytynyt vettä”, Fenris sanoi ja pysähtyi. Hän katsahti Lunesta Coleen ja kysäisi
varovasti: ”Anteeksi, kävelinkö minä juuri keskelle jotain?”

     ”Ei, me lopetimme juuri.” Cole rykäisi ja vilkaisi rannekelloaan. ”Taitaa olla murkina-aika”,
hän ilmoitti. ”Parasta kai mennä johonkin pöytään ja toivoa, etteivät koulutarkastajat päätä
istua siihen samaan. En halua päätyä selliin.” Kaikki äskeisen paljastuksen nostamat tunteet
olivat kadonneet hänen äänestään, piilotettu lukittuun laatikkoon, jollaista kaikki ihmiset
kantavat sisällään. Heillä oli kaikilla henkilökohtaiset vaikenemattomat aavekaikunsa, ja
joinakin iltoina ne soivat aiempaa voimakkaammin.

     Se oli ensimmäinen kerta, kun Lune kuuli Colen pakottavan naurunsa.

     Muut olivat jo asettuneet seinää lähinnä olevaan pöytään. Kauempana Lune näki Fiorel-
lan ja Coltreyn keskustelemassa innokkaasti keskenään keltaisina hohtavien maissintähkien
yli. Milloin heistäkin oli tullut ystäviä? Milloin kaikki meni väärin?

     ”Missähän Tiffany on?” Lune ihmetteli ääneen Athenalle, joka oli juuri saapunut pöytään
Mitchin kanssa. Kumpikin oli nauranut hullun lailla jollekin Lunelta kuulematta jääneelle
jutulle.

     ”Äh, ketä kiinnostaa?” Athena puuskahti ja taputteli riemunkyyneliä poskiltaan.

     Lune kohautti olkapäitään. Se oli vain niitä turhia asioita, joita hän huomasi ja pohti
yksin ollessaan. Lunen mielessä käväisi toiveikas ajatus; ehkä Tiffanyn jengi oli hajonnut
osittain Cyaniden lähdön jälkeen, koska Fiorella oli kyllästynyt ärsyttävään julkkikseen ja
päättänyt potkaista hänet porukasta. 

     ”Winston oli taas eilen laittanut hämähäkkejä sänkyyni”, Mitch kuului ilmoittavan. ”Herä-
sin viime yönä ja löysin yhden korvastani, varmaan puolimatkassa aivoihin. Voisiko joku kiel-
tää sitä riivatun poikaa keräämästä niitä kellarista? Olettehan te nähneet, miten ne kiipei-
levät sen kasvoilla joskus oppituntien hiljaisuudessa. Sairasta.”

     Terrankin saapui viimein paikalle ja lysähti hengästyneen näköisenä tuoliin Athenan
vieressä.

     ”Mihin Rem jäi?” Athena tiedusteli. ”Voi ei. Älä vain sano, että jätit hänet tanssilattialle.”

     ”Minä vähän niin kuin jätin”, Terran mutisi nolona. ”Tai siis, hän oikeastaan joutui
lähtemään ainakin väliaikaisesti näistä juhlista. Kuunnelkaa, minun pitää kertoa jotakin.”
Terran osoitti leipää leikkaavaa Ivyä. Muut katsoivat häntä kysyvästi.

     ”Hän halusi leipää?” Lune veikkasi.
 
     ”Ei! Katsokaa, tämä on vakavaa!”

     Kun Ivyn veitsi liukui kuoren läpi ja kolahti leipätarjottimeen, tapahtui jotain outoa.

     Leivän sisältä pörähti ilmoille sirkkojen parvi. Ivy huudahti järkyttyneenä, ja veitsi putosi
pöydälle.

     ”Näittekö?” Terran kuiskasi ahdistuneena.

     ”Näin kyllä, mistä helkutista nuo sirkat tulivat?” Aiden tivasi epäluuloisena.

     ”Minä – öh, luulen, että tavallaan laitoin ne sinne”, Terran sanoi aina vain hiljaisemmalla
äänellä. ”Jotenkin.”

     Lune nojautui lähemmäs Terrania, sillä Ivy kuunteli silmät pyöreinä.

     ”Mitä yrität sanoa?”

     ”Se on minun kykyni. Sillä on jotain tekemistä hyönteisten kanssa – olen nähnyt ötököitä
kartanon sisällä, jossa niitä ei yleensä ole, ja kun koetan ohjailla niiden liikkeitä, ne tottele-
vat. Äsken… äsken laitoin Remin yskimään perhosia. Mutta se oli vahinko! En yhtään tiedä,
miten niin pääsi tapahtumaan. Niitä vain alkoi tulla!”

     ”Okei, Terran, rauhoitu”, Athena käski jämäkästi, kun hätäännys näytti uhkaavan pyyh-
käistä Terranin mennessään. ”Nyt meidän kaikkien kyvyt ovat selvillä. Se on hyvä juttu!”

     ”Ajattele, mitä kaikkea pystyt tekemään sitten kun opit hallitsemaan omasi!” Lune huu-
dahti innoissaan ja näki lukemattomien mahdollisuuksien avautuvan edessään. ”Voi, siitä
tulee hauskaa.”

     Terran ei näyttänyt oikein onnelliselta, mutta nyökkäsi kuitenkin.

     ”En ajatellut saavani ihan tällaista lahjaa. Hyönteiset ja muut luontoasiat ovat enemmän
Athenan juttu. Mutta en valita”, hän lisäsi silmät tuikahtaen. ”Toivottavasti vaan Rem on okei.
Hän joutui menemään tasailemaan hengitystään.”

     ”Hän on varmaan vain hieman järkyttynyt”, Aiden arveli. ”Tarkoitan, minä ainakin olisin.”

     ”Eiköhän se poika pärjäile”, Lune vakuutti. ”Hän pääsee kyllä yli säikähdyksestään. Nauti-
taan me nyt ruuasta! Ja älä tee tuota sirkkatemppua enää, sovitaanko niin?”

     ”Okei, hyvä on.”

     Hiukan sen jälkeen kun he olivat aloittaneet ruokailun, juhlasalin suljettu ovi läväytettiin
auki, ja Varýsh marssi sisään perässään kolme henkilöä: lyhyenläntä rautahapsinen nainen,
jäyhännäköinen sotaupseeri ja erittäin leveä mutta hyväntuulisen näköinen mies, jonka
silmälasit olivat vinossa. Suurin osa salista hiljentyi töllistelemään tulijoita, joiden kalliit
kengät pitivät kovaäänistä kopinaa puulattiaa vasten.

     ”Lämpimästi tervetuloa - meillä on täällä juhlat juuri alkamassa”, Varýsh kuului selittävän
ohjatessaan samalla vieraita kohti pöytää. "Istukaa!”

     ”Kiitoksia, Varýshrain”, nainen sanoi krokotiilinhymy olemattomilla huulillaan, istui
Varýshin tarjoamaan tuoliin ja nuuhki kiinnostuneena pöytään katettujen ruokien tuoksua.
Hänen nukkainen sininen neulepaitansa muodosti mielenkiintoisen kontrastin oranssin-
kukertavaksi ruskettuneen neliömäisen naaman kanssa. Vanha herra upseerintakissa,
suorastaan kumararyhtisenä lukuisien ansiomitaleidensa painosta, kävi istumaan häntä
vastapäätä, kohensi vähän epolettejaan ja ryhtyi tuijottamaan jäykkäasentoisena lautastaan.
Muhkeat viikset värähtelivät, kuin jokin olisi ärsyttänyt häntä kovasti. Pulska mies lysähti
tuoliin hänen viereensä otsa hiestä kiillellen ja katseli hyväntahtoisesti ympärilleen. Tuolista
lähti pahaenteinen narina.

     ”No niin”, Varýsh sanoi päästyään paikalleen pöydän päähän. ”Ottakaa vapaasti ruokia,
jälkiruoat ovat tässä samassa. Toivottavasti se ei sekoita teitä.” Varýsh jätti omaan arvoonsa
sen, että hänen selkänsä takana ollut omenatynnyri nousi juuri ilmaan, ja Cole, Mitch ja Fenris
rahtasivat sen ulos salin ovesta.

     ”Ei ollenkaan, ei ollenkaan”, iloinen mies sanoi. Hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän
havaitsi höyryävät spagettivadit. ”Aah, mistä arvasitte että rakastan spagettia?”

     ”Mainitsitte sen ohimennen kirjeessänne, jonka lähetitte minulle, Holfund hyvä”, Varýsh
sanoi kumartuessaan pöydän ylle ja tönäistessä spagettivatia lähemmäs tarkastajaa. ”Kahdes-
ti.”

     ”Aivan, niinhän se taisi olla”, Holfund mumisi hajamielisenä kasatessaan lautaselleen aimo
annosta pastaa. Hän maistoi sitä makukriitikon kulmakarvat arvioivasti kurtussa.  ”Erinomais-
ta!” hän kailotti kohta. ”Juuri sopivan kypsää.”

     ”Mukava kuulla. Entäpä te, Craighs?” Varýsh tiedusteli kääntyen kopean upseerin puoleen.
Vanhus tökki annostaan haarukalla ja nyrpisti töykeästi nenäänsä.

     ”Tämä pihvi on keskeltä raaka!”

     ”Niin sen kuuluukin olla.”

     ”Hyi olkoon! Hyvä ettei mylväissyt kun upotin haarukkani.”

     ”No, mutta saisiko teille olla sen sijaan spagettia?” Varýsh tiedusteli pakotetun leppoisasti.

     ”Ei kiitos, teidän spagettinne on varmaan vielä vehnänjyväsinä mullassa”, upseeri vastasi
yrmeästi ja nappasi leipäpalan edessään olevasta korista. Hän nuuhkaisi sitä epäilevästi, kään-
teli käsissään, laittoi takaisin koriin ja kalasti itselleen kanankoiven.

     ”Hänellä on sotatraumoja”, Holfund kuiskasi tympääntyneisyyttään peittelevälle Varýshille
ja kohautti merkitsevästi kulmakarvojaan Craighsin suuntaan. ”Taistelutantereen sotilas-
toveri löysi joskus leivästään erikoisen sattuman, räjähteen nimittäin. Jotakin sellaista se oli.”

     ”Ahaa, ymmärrän.” Varýsh nyökkäsi vakavana. ”Entä mitenkä olisi koulun perinteinen
kuukakku? Tiedäthän, niitä kiinalaisia.”

     Craighs päästi jäätävän tuhahduksen.

     ”Inhoan kuukakkuja”, hän töksäytti harvasanaisesti ja hieraisi viiksiään. ”En voi sietää
niitä. Missä minun salaattini on?”

     Varýsh kohautti pettyneenä olkapäitään ja osoitti salaattikulhoa Craighsin edessä. Sen jäl-
keen hän käänsi huomionsa pois tarkastajasta, jota näytti olevan mahdoton miellyttää.

     ”Kuinka ajattelitte hoitaa tehtävänne, rouva?”  Varýsh tiedusteli naiselta, joka muistutti
perinteistä likinäköistä sihteeriä. Harmaat spagettikulmakarvat – samanlaiset kuin Drangella
– olivat kohonneet kohti hiusrajaa hänen seuratessaan Craighsin touhuja, mutta laskeutuivat
hitaasti takaisin paikoilleen, kun hän kääntyi Varýshin puoleen.

     ”Jospa nautimme ensin aterian loppuun ja teemme sitten pienimuotoisen haastattelun”,
tarkastaja sanoi käreällä äänellä ja kohensi silmälasejaan. ”Sitten lopuksi tarkastelemme
työympäristöänne ja kuuntelemme hiukkasen opetusmenetelmistänne.”

     ”Juuri noin minäkin ajattelin”, Holfund sanoi suu täynnä ruokaa ja huitaisi pari kertaa
haarukallaan hätistääkseen ympärillään pörräävän kärpäsen muualle. Spagetinpätkiä lenteli
ympäriinsä, ja upseeri Craighs rypisti mielenosoituksellisesti nenäänsä, kun sellainen putosi
hänen tyhjälle lautaselleen.

     ”Kuulostaa järkevältä”, Varýsh myönteli. ”Saatte toki tutustua rauhassa tiloihimme, voin
pyytää jonkun oppilaskunnasta pitämään esittelykierroksen.” He vaihtoivat vielä muutaman
sanasen, ennenkuin syventyivät Holfundin tapaan ruokaansa eivätkä puhuneet enää mitään.

     Kului muutama minuutti, jonka aikana kuului vain oppilaiden äänekästä jutustelua ja
naurua. Ruokaa oli vaikka millä mitalla – oli kullanruskeaksi paistettua kanaa ja kalaa, oli
kulhollisia voisulaa, keitettyjä herneitä, porkkanoita ja maissintähkiä, paahdettuja pähkinöitä,
monenlaisia muhennoksia, paksuja vehnäleipiä jotka olivat aiemmin illalla tuoksuneet,
sämpylöitä, retiisejä, tomaatteja ja salaatinlehtiä. Jälkiruuaksi oli kermaisia mansikkakakkuja,
kauniisti kohonneita kurpitsapiiraita ja muhkeita muffineita.

     Juhlissa vallitsi rauha.

     Sitten lähipöydästä tilannetta seuranneen Lunen huomio kiinnittyi Craighsiin.
 
     Upseeri liikehti levottomasti omalla paikallaan, vilkuili rannekelloaan ja annoksiinsa
keskittyneitä ihmisiä.

     Lune aavistin sekunnin murto-osassa mitä pian tapahtuisi, ennenkuin se tapahtui.
 
     Craighs ponkaisi ylös tuolistaan niin että se kaatui, ja pöytä heilahti rajusti. Huoneen
läpi ampaisi väkivaltaisen energiavallin musta tuulenpuuska, joka imaisi sammuksiin kaikki
kaikki valonlähteet. Ruokasalin katossa silloin tällöin särähtelevät kaasulamput räjähtivät;
niiden sisältä purkautui sakeana juovana surisevia kärpäsparveja.

     Puhe tyrehtyi. Saliin lankesi järkyttynyt hiljaisuus.

     Se rikkoutui, kun joku kirkaisi kimakasti. Äänestä huokuva pelko tuntui provosoivan
muita, sillä paniikki otti hetkessä vallan. Pöydät keikkuivat ja tuolit kaatuivat huutavien
oppilaiden noustessa ja paetessa. Myös Lune, Terran, Athena ja Aiden olivat hypänneet
seisomaan. Paine oli repäissyt verhot auki, ja ikkunoista kajastavassa kuunvalossa oppilaiden
näki juoksentelevan kynttilänsavun keskellä. Upseeri oli kadonnut kuin metsämies saliin
vapauttamansa pimeyden selkään. Lune aavisteli pahaa.

     ”Meidän on päästävä pois”, hän suhisi ja keräili helmojaan. Heidän lähellään kaatui lisää
tuoleja, kun väki hylkäsi houkuttelevan halloweenateriansa ja etsiytyi kohti ovea. Ihmisten
alkukantainen mekastus sekoittui särkyvien astioiden helinään. Aiden vilkuili säikkynä
ympärilleen ja manaili matalalla äänellä.

     ”Missä on Teräsmies, kun häntä tarvittaisiin?”

     ”Pyhä jysäys!” kuului Holfundin pöllämystynyt puuskahdus.

     ”Sen on pakko johtua meistä”, Lune vastasi soinnittomasti. Hän tunsi vanhan tutun koleu-
den täyttävän keuhkojaan. Se oli hyytävä, kammottava tunne, joka muistutti vähän sitä
tunnetta, joka väijyy iholla unihalvauksen jälkeen.

     ”Kai jollakin teistä on suunnitelma?” Aiden tiedusteli kiinteästi, katsoen jokaista heistä
vuoron perään. Lune hätkähti.

     ”Mitä tarkoitat?”

     ”Pakosuunnitelma tällaisen tilanteen varalle!” Aiden melkein kiljaisi. ”Pahuksen pahus,
en tule selviämään täältä hengissä.”

     ”Älä huoli. Minä lupaan kaivaa sinulle haudan, jos tällainen onnettomuus pääsee tapahtu-
maan.”

     Aiden yritti hillitä loukkaantumistaan puraisemalla kieltään, laittamalla kädet puuskaan,
suoristamalla ne sitten taas ja iskemällä ne äkäisesti lanteilleen.

     ”Voitko lopettaa tuon?”

     ”Lopetan sitten kun sinä lakkaat marisemasta!” Lune tokaisi ja huokaisi dramaattisesti.

     ”Kyllä, tiedostan että olemme mahdollisesti kuolemassa, mutta prosessia voi hidastaa
lopettamalla panikoimisen ja korvaamalla sen järkevällä toiminnalla.”

     Varýsh oli ainoa, joka yhä piteli kiinni lipsuvista ohjaksista ja esti kaaoksen kehää
sulkeutumasta.

     ”Seis!” Opas karjui ympäriinsä lennelleen aterian yli. Näytti melkein kuin joku olisi teuras-
tettu pitkälle, tummalle puupinnalle. Nyrkin pamahdus lautasen viereen järisi melun seassa.
”Yksikään ei poistu tästä huoneesta. Ymmärrättekö? Ei yksikään.”

     ”Älkää nyt säikähtäkö”, Terran ilmoitti Lunelle vähän hätääntyneellä äänellä ja osoitti
Aidenin ja Athenan ohitse, ”mutta teidän takananne on jotakin.”

      Kun Lune kääntyi ympäri, hän näki salin toiselle laidalle ilmestyneen variksenpelättimen
leijuvan kovaa vauhtia heitä kohti, lahkeet ja kuraisen takin helma lattiaa viistäen, puutikku-
kädet levällään kuin ristiinnaulitulla. Pelättimestä roikkui kangasriekaleita ja naruja. Epä-
muodostuneiden kasvojen silmäkuopista koinsyömän lierihatun alta hohkasi kalsea sinivih-
reä valo limboon opastavan lyhdyn lailla. Aidenin kasvoille levisi iloton tunnistamisen
ilme. Lunen huulille pingottui kauhistunut irve ja hän kirosi hiljaa.

     ”Oli kai vain ajan kysymys että törmäämme yhteen noista pirulaisista.”

     ”Tämä olisi voinut olla siistiä yksitoistavuotiaana!” Athena vilkaisi nopeasti ympärilleen.
”Pitele laukkuani, Aiden! Taidan joutua listimään yhden variksenpelättimen.”

     Aiden hätkähti kun, Athenan kultainen käsilaukku tömähti hänen rintaansa vasten ja
Athena riensi korkokengissään hoippuen nappaamaan lähimmältä pöydältä voiveitsen. Hän
sinkosi sen kohti olentoa juuri ajoissa. Kiiltelevä tylppä terä upposi varttaan myöten kelmeää
valoa hehkuvaan silmään.

     Variksenpelätin räjähti pilveksi multaa ja tuhatjalkaisia. Terran tuli esiin tuolin takaa, ja
Aiden ja Lune toljottivat Athenaa leuat loksahtaneina. Lattialle satavan pilven keskeltä
haihtui ilmaan jotain hopeanhohtoista.

     ”Mistä helkkarista sinä tuon opit?” Lune äimisteli ja tuijotti Athenaa, joka näytti itsekin
hiukan yllättyneeltä. Hän kohautti olkapäitään ja väläytti pienen hymyn.

     ”Ei aavistustakaan.”

     ”Älkää vielä riemuitko”, Aiden sanoi hiljaa ja osoitti salin ovelle, joka oli lävähtänyt auki.
”Se ei ole ohi.”

     Lune tiesi jo mitä sieltä oli tulossa.

     Lintumiehet, ne olivat saapuneet. Hänen painajaisistaan oli tullut totta.

     Niin kauan synkät hahmot olivat vainonneet Lunen unia, niin kauan hän oli pelännyt
heräävänsä huutoonsa ja huoneessaan olevien esineiden muuntautuvan ruttolääkärien
kammottaviin muotoihin. Nyt ne olivat siinä, suoraan hänen edessään, eikä heidän välillään
ollut unitilan suojaavaa muuria. Niiden joukot marssivat sisään kengät ja kävelykepit kolisten,
huput päässään kuin jonkin hirvittävän kultin jäsenillä, mustat repaleiset viitat askelten
tahdissa hulmuten.

     Aika tuntui hidastuvan yhdeksän ruttolääkärin saapuessa. He kantoivat mukanaan
sairauden ja mätänemisen, imelien kukkien ja mullan hajua. Näivettyneet terälehdet leijuivat
lattialle kuin kuolevan todellisuuden lumihiutaleet.

     ”Tarkkailkaa.”

     Nahkamaskin nokkaosa vaimensi äänen tehokkaasti, mutta se mitä erottui kuulosti
staattiselta, epävireisen vanhan radion rätinältä. Tyhjältä ja sukupuolettomalta. Muut
tottelivat etummaista ja hajaantuivat huoneeseen oikea käsi kohotettuna. Vilkkuva valkoinen
valo hansikkaan kämmenessä sai ihmiset romahtamaan alas lattiaan särkyneiden marionet-
tien lailla.

     Ja siellä, ruttolääkäreiden perässä, saapuivat Aveyard ja Daryawesh. He tyrkkivät kirkuvia
ihmisiä tieltään harppoessaan määrätietoisina eteenpäin, keskustellen jylhin, nopeatempoisin
sanoin, jotka katosivat sammuneiden kynttilöiden savuun.

     Lune kietoi kätensä ympärilleen ja yritti hengittää sydämen tahtiin. Hänestä tuntui samalta
kuin oikein pahassa painajaisessa, kun pimeys ilmestyi.

     ”He ovat täällä”, Lune sopersi Varýshille, joka suuntasi ripeästi häntä kohti.

     ”Minä tiedän.” Varýsh sanoi sen hyvin hiljaa, ja hänen katseensa oli suuntautunut ikkunoi-
hin. Verhojen raosta näkyivät synkät, kookkaat hahmot, jotka saarsivat kartanoa ja seisoivat
vartiossa jokaisen ikkunan takana, liikahtamattakaan jalansijoiltaan.

     ”Mitä tapahtuu?” Terran kuiskasi valkein huulin.
 
     ”Suojamagia on kulunut pois, riimut ovat luhistuneet”, Varýsh sanoi raskaasti. ”Ne
toimivat kaikki nämä vuodet. Teidät on saatava nopeasti pois kartanosta.”

     ”Keitä nuo tyypit ovat?” Aiden tiedusteli hermostuneena ja tuijotti suoraan lintumiehiin.
 
     ”En ole varma. Voivat olla sieluttomia, mutta voivat olla myös pelkkiä Keräilijöitä. Koskaan
ei voi tietää, keitä noiden maskien taakse todella kätkeytyy.”

     ”Mitä eroa niillä on?” Lune kysyi nopeasti.

     ”Keräilijät varastavat ja asentavat sieluja. Sieluttomat ovat ammattitappajia, Volkahovátin
leivissä työskentelevä salamurhaajien ja sotureiden valiojoukko, joka vaihtoi sielunsa voi-
miin. Siinä missä Keräilijän voi vielä tappaa suhteellisen helposti, sieluttomaan ei tehoa kuin
yksi asia.”

     ”Okei, mikä se on?”

     ”Styksin jää.”

     Aiden näytti hämmentyneeltä.

     ”Eli Styks-joki on todellinen, olemassa oleva asia?” 

     ”Styksin jäällä tarkoitetaan Áryunessa lyijyä.  Se on meilläpäin äärimmäisen harvinaista.
Eikä meiltä taida löytyä sitä tähän hätään.”

     Haarukoiden ja veisten armeija marssi pitkin Varýshin vieressä olevaa ruokapöytää hänen
pohtiessaan kuumeisesti seuraavaa siirtoaan.

     ”Joten”, Lune tivasi itsekseen animoituvia esineitä katsoessaan, ”miten me saadaan tietää,
ovatko nuo Keräilijöitä vai sieluttomia?”
 
     ”Sen näkee yhdellä tavalla”, Varýsh sanoi ja kääntyi uhkaaviin hahmoihin päin. ”On
hankkiuduttava eroon valeasusta.”

     Varýsh heilautti äkkiä nyrkkiin puristetut kätensä ristiin rinnalleen, ja hänen ympärilleen
syttyi hohtava alkuenergian aura. Aurasta leiskahti revontulimainen valoaalto kohti yhtä
kulttilaisista, joka oli havainnut heidät ja lähtenyt heidän suuntaansa. Isku sinkosi lintumiestä
pitkän matkan taaksepäin. Ruttolääkärinvaatteet katosivat savunvälähdyksenä ilmaan. Niiden
alta paljastui resuisesti pukeutunut hoikka mies. Hänellä oli musta huivi suun ja nenän
edessä, bootsit jaloissaan, ja kädessään hän puristi julmannäköistä raippaa.

     ”Faeneri Canis!” Varýsh huudahti ilottomaan sävyyn paikoilleenjähmettyneen miehen
tuijottaessa häntä pistävästi. ”Enpä olekaan nähnyt sinua aikoihin. Keitä nuo muut ovat
kanssasi, Raegyn ja Trinithy Mortox? Karma? Ei kai Fandor sentään, hänethän minä toimitin
turvalliseen selliin parisataa lattiaa työpöytäni alapuolella. Saavuitko kenties pelkän Keräilijä-
joukkion kanssa?”

     ”Olet typerys, Taurin poika Varýshrain”, sieluton sähisi ja puristi ohuita käsiään raivok-
kaasti nyrkkiin. ”Typerys niin kuin kaikki muutkin ulottuvuussyklimme huonoiten toimivassa
perheessä, Wineartyissa.” Faeneri Canis nauraa räkätti. ”Fandor Revereth ei ole enää Arkin
käsissä! Hänet on vapautettu jonkun siellä olevan toimesta. Mutta valitettavasti Fandor ei ole
tänään täällä kanssamme.” Sieluton nauroi, ja ennen kuin kukaan tajusikaan, hän vetäisi
taskustaan luisen pillin.

     Viiltävän kylmä vihellys kiiri juhlasalin metelin yli. Lattia järisi kuin etäisen ukkosen
voimasta. Sieluttoman taakse oli ilmestynyt vähintään kymmenen väräjävää varjojen tihen-
tymää; Lune tajusi tuijottavansa suoraan armeijalliseen äriseviä ruttomaskisia koiria. Faeneri
Caniksen savuruoska läjähti kipinää lyöden lattiaan, ja koirat hyökkäsivät hurjasti haukkuen.
Varýsh kuiskaili nopeasti jotain ja ilmaan välähti hohtava symboli, samanlainen jota Callisto
oli käyttänyt kyklooppia vastaan. Koirat heittäytyivät koko painollaan päin sen muodostamaa
kilpeä.

     Varýsh käänsi huvittuneena naureskellen selkänsä ja jätti varjokoirat louskuttamaan
leukojaan toiselle puolelle.

     ”Vai tahdot sinä alkaa leikkimään alkuenergialla?”

     ”Mitä sinä aiot?” Lune kysyi hermostuneena ja toivoi, että Varýshilla oli mielessään jokin
mahtava suunnitelma. Häntä ei huvittanut seisoskella siellä enää hetkeäkään. Toiset rutto-
lääkärit olivat kiinnittäneet huomiota meteliin ja alkaneet lähestyä, mutta Silas, Clemens,
Drange ja Meadow yrittivät parhaansa mukaan viivyttää heitä ja tappelivat vastaan. Käyttöön
valjastettu alkuenergia jyrisi ja sähköisti ilman, ja silloin tällöin välähti valoa tai kuului
Drangen ärjäisy, eikä Lune enää ihmetellyt, mistä muinainen opettajatar oli saanut lempi-
nimensä.

     Varýsh katsoi laavatäytteistä tiimalasia kultakellonsa lasin alla.

     ”Ystävistä viimeinen, aika. Se on aina puolellani.” Varýsh näytti tarkkaavaiselta. ”Tulkaa
lähemmäs”, hän kehotti keskittyneellä äänellä, ja Lune ja muut tottelivat välittömästi. ”Aika
on jotain hyvin ainutlaatuista”, Varýsh sanoi. ”Teidän tavallisten käsitys siitä taas… lattea
ja suurpiirteinen. Te ette ymmärrä sen ominaisuuksia kokonaisuudessaan, ette tunne sen
ikuista, alutonta ja loputonta kehää. Mutta onneksi teillä on minut.”

     ”Mahtavaa”, Aiden sanoi. ”Mutta voidaanko pitää kiirettä?”

     Varýsh ei näyttänyt häiriintyvän. Hän väänsi yhtä kellonsa lukuisista nupeista.

     ”Ei hätää, Fortescue. Me hidastamme aikaa.”

     ”Ai niinkö teemme?” Aiden hieraisi otsaansa. ”Tietysti. Miten? Voitaisiinko samalla
matkustaa ajassa ja poistua täältä?”

     ”Aikamatkustus ei ole suotavaa, se rikkoisi todellisuuden koneiston. Valkyrian yritti joskus,
käsittääkseni se ei päättynyt hirveän hyvin. Mutta minä satun kykenemään ajan hetkelliseen
hidastukseen. Toivottavasti lintumiehet ovat valmiina… täydelliseen yllätykseen.”

     Lune vaihtoi katseita Terranin kanssa ja siirtyi vaistomaisesti eteenpäin – hän tunsi jo
tutuksi tulleen ilman väreilyn ympärillään. Varýshin kello oli alkanut hohtaa himmeää
pölyistä valoa, hopeaista kuin hammasrattaat maailmankellon syvyyksissä. Laava jähmettyi
hopeaksi. Valo toi takaisin Lunen sydämeen aaveita hänen jo kauan sitten kadottamistaan
muistoista. Kaikkien niiden joukosta selkeimmäksi nousivat kuitenkin sanat, jotka hän oli
kerran nähnyt kaiverrettuna isänsä vanhaan taskukelloon. Ajassa, pitkässä ja rautamiekan
ruostuttavassa, sydän halajaa vielä takaisin vanhaan. Mutta vain aika voi koiperhosin kääriä
kokoon haljenneet ihmissydämet.


     ”Katsohan tätä, Faeneri!” Varýsh hihkaisi. ”Tiedän että pidät tästä tempusta.”

     Valo kirkastui aavistuksen, ennen kuin räjähti pilarina kellotaulusta laajeten sitten
suureksi pyöreäksi kuvuksi, joka sulki heidät kaikki sisäänsä. Lune kuuli kaukaisten kellon-
koneistojen kiihdyttävän ja hidastavan näkymättömiä viisareitaan, maailman jarruttavan.
Oman sydämensykkeensä hidastuvan hetkeksi, pulssin vierivän kuin syvään kuiluun putoava
kivi seinistä kimpoillessaan.

     Läpinäkyvän kuvun ulkopuolella kaikki oli seisahtunut. Faeneri Canis ja hänen ruttokoiri-
riensa varjot eivät enää liikkuneet, eivätkä ruokailuvälineet marssineet pöydällä. Kauhistuneet
oppilaat, opettajat, taistelevat vartiukset, salin poikki etenevät Aveyard ja Daryawesh oli
pysäytetty kesken matkansa, ja sadoille kasvoille olivat jähmettyneet heidän parin sekunnin
takaiset ilmeensä. Oli pimeää. Hiljaista.

     ”Jaa. Aika on näemmä pysähtynyt”, Aiden totesi sen kummempia ihmettelemättä.

     ”Olen iloinen, että jopa sinunlaisesi ihminen, johon ei tehdä helposti vaikutusta, arvostaa
tilannetta”, Varýsh vastasi ja laski vihdoin suoraksi ojennetun käsivartensa.

     Lune osoitti pöllämystyneenä kuvun ulkopuolella olevia ihmisiä.

     ”Eivätkö… eivätkö nuo todella huomaa mitään?”

     ”Eivät he huomaa, sillä heidän aikansa ei kulu. Tämän huoneen ihmiset ovat jumissa
menneisyydessä niin kauan kun loitsu pysyy. He ovat aikaloukussa.”

     ”Mitä heille sitten tapahtuu, kun kaikki palautuu ennalleen?” Terran katseli vaikuttuneena
pysähtynyttä ihmisjoukkoa kaikkialla heidän ympärillään.

     ”He vain jatkavat siitä sekunnista, mihin jäivät ennen ajan pysähtymistä”, Varýsh totesi
ykskantaan. ”He eivät ymmärrä jumittaneensa samassa sekunnissa kokonaiset viisi minuuttia,
sillä aikaloukun rauetessa mikään ei ole muuttunut heidän silmissään – paitsi se että me
olemme jo kaukana. Kadonneet.” Varýsh heilautti kättään. ”Häivytään ennen kuin ajankulku
palautuu normaaliksi. Meillä lienee viitisen minuuttia aikaa jättää kartano. Kukapa olisi
uskonut, että tällainen kaaos seuraa yhdestä koulutarkastuksesta...” Hän lähti harppomaan
kohti ovea kulkien muitta mutkitta ihmisten läpi. Lune seurasi Varýshia täydellisen tyrmis-
tyksen vallitessa.   

     ”Minä tiesin”, Terran puuskahti riemuissaan. ”Arvasin että koko koulutarkastajajutussa
oli jotain mätää!”

     ”Tämä on tosi kummaa”, Athena sanoi ja nauroi. Hänen naurunsa helisi nopeasti langen-
neessa äänettömyydessä.

     ”Katsokaa, minä kävelen Trayn läpi.” Lune syöksähti tikkari kädessään seisovan serkkunsa
lävitse. Kuvajainen aaltoili hologrammimaisesti, ja Terran hekotti.

     ”Olisipa Fiorella lähistöllä, täräyttäisin häntä naamaan.”

     ”Jalkaa toisen eteen!” Varýsh huusi kärsimättömänä ovelta.

     Lune oli pysähtynyt. Daryawesh ja Aveyard seisoivat nyt suoraan hänen edessään.

     ”Tulkaa vain, he eivät voi tehdä teille mitään.”

     Varýshin ääni kimposi Lunen suoniin kuohahtaneesta raivosta. Hän huomasi hengittävän-
sä aiempaa raskaammin. Hän oli niin sietämättömän lähellä, kumpikin petturi seisoi siinä
avuttomana, puolustuskyvyttömänä ja jumissa.

     Lune tiesi, että jos hän olisi kyennyt, jos hän olisi sattunut kantamaan asetta, hän olisi
ampunut molemmat. Epäröimättä. Aveyardin, joka oli osallinen Vargan, vapaustaitelijoiden
tyttären perheen surmaan. Ja Daryaweshin, miehen joka ei ollut tehnyt mitään estääkseen
tapahtumaa. Jos vain Lune olisi kyennyt jäädyttämään heidän matkansa ajan virrassa ikuisiksi
ajoiksi... Hän oli niin lähellä, että saattoi nähdä rosoisen parransängen Daryaweshin kuopalle
painuneilla kasvoilla, ja tuoreen arven, joka halkoi Aveyardin leukaa ja suupieltä. Lune puri
hampaansa yhteen ja yritti potkaista häntä nilkkaan, mutta jalka solahti kuvajaisen lävitse
aiheuttamatta vahinkoa. Lunelle tuli silti vähän parempi olo, ja marssiessaan kaksikon ohitse
hän ei luonut heihin enää katsettakaan, ja kuumat kipinät hän tukahdutti nyrkkeihinsä.

     ”Minne me olemme menossa?” Lune kysyi Varýshilta Oppaan johdattaessa heidät ensin
ulos salista ja sitten siihen käytävään, joka oli täynnä lokeroita, mukaan lukien Lunen oma.
He pysähtyivät sen lokeron eteen, josta Lune oli kuullut ääniä.

     ”Minun täytyy käväistä Arkissa tekemässä ilmoitus näistä kahdesta sankarista ja siitä
upseerista. Olisin voinut tehdä sen jäähänkuiskaamallakin, mutta ajattelin, että teitä saattaisi
kiinnostaa nähdä paikka. Minun pitää myös vilkaista, miten hommat siellä hoituvat. Sijais-
johtaja Etienne Ardair saattaa kaivata neuvoja. Ja minusta nyt on oikein hyvä tilaisuus vaihtaa
hetkeksi ulottuvuutta.”

     ”Hetkinen, me mennään Áryuneen?” Aiden huudahti. ”Nyt?”

     ”Okei, älkää innostuko liikaa tai hän vielä peruu koko suunnitelman”, Lune sanoi Terranin
silmien laajetessa valtaviksi. Varýsh ei kommentoinut mitään, sillä hän oli kääntynyt lokeron
puoleen ja hipaisi sormenpäillään lommoista ovea. Ilmassa välkähti kryptisen näköinen
symboli, joka muistutti lomittain olevaa hexagrammia ja lumihiutaletta kolmion sisään
suljettuna. Yhdistelmälukon numerot pyörivät naksuen ja asettuivat itsestään oikeaan
sarjaan.

     ”Eikö olekin oivallinen paikka kätkeä portaali?” Varýsh kysyi leppoisasti, kun lokeron
numero 100 ovi heilahti auki. ”Ovi aukeaa vain minulle, ja tuolla sisällä oleva pitkäkestois-
portaali vie meidät suoraan Ýggdrasïljiin.” Hän ahtautui kylki edellä lokeroon ja joutui
kumartumaan, ettei olisi lyönyt päätään. ”Tulkaa sisään!”

     ”Niin mutta emmehän me kaikki mitenkään mahdu…” Lune aloitti kavutessaan Varýshin
perässä. Hän hiljeni silkasta hämmästyksestä. Lokero oli sisältä paljon tilavampi miltä se näyt-
ti ulkoa katsottuna, niin tilava, että he kaikki viisi mahtuivat sinne helposti. Lunen oli vaikea
uskoa, että hän oli niin monet kerrat kulkenut lokeron ohitse tietämättä, millaisen salaisuu-
den se kätki sisälleen. Ilma oli pölyistä ja haisi vanhalta varastolta. Jokin säteili valoa aivan
Lunen edessä, mutta seittimäinen musta verho kätki näyn hänen silmiltään.

     ”Onpahan paikka”, Athena sanoi ja kiipesi viimeisenä sisään.
 
     ”Sulje ovi”, Varýsh käski.
 
     Pimeys salpasi heidät tunkkaiseen koteloonsa. Tunne oli hitusen ahdistava, ja Lunen oli
liian helppo kuvitella itsensä ruumisarkkuun multakerrosten alle.

     ”Voisitko valaista meitä hiukan?” Opas kysyi.

     Lunelta meni hetki tajuta, että Varýsh pyysi häntä käyttämään elementtiään. Hänen il-
meensä muuttui epävarmaksi.

     ”Minun tuleni on vielä hiukan kesytöntä.”

     ”Anna kun esittelen sinulle erään Alrhadan-riimun. Flamm.” Varýsh piirsi ilmaan malliksi
symbolin, kuin varjokuvan oikeasta loitsusta – se ei hohtanut tai leimunnut, se vain oli.
« Viimeksi muokattu: 12.12.2018 17:19:39 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
     ”Symboli linkittyy pyrokinesian lahjaan, minkä takia sinäkin voit käyttää sitä. Tämä on pahimman varalle, jos matkallamme sattuisi tapahtumaan jotain. Se on vaarallinen paikka, tuo hartaimpien legendojenne hovi. Hätätilanteessa”, Varýsh sanoi tummalla äänellä, ”käytä tulta.”

     Lune nyökkäsi hitaasti. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tehdä, mutta hän kuvitteli äsken näkemänsä piirroksen mielessään ja keskitti kuvitellun energian käsiinsä. Hän näki pienen kuningaskalastajansa ja erotti ensimmäistä kertaa kunnolla kuviot sen kultaa tippuvissa, säkenöivissä laavasiivissä. Flamm. Lune avasi hitaasti kämmenensä, tunsi oudon magneettisuuden leviävän ihollaan, ja aarnitulen liekki nosti päätään kuin auringonlasku. Sen valo paljasti katosta roikkuvat hämähäkinverkot ja lokeron perällä liehuvan huntumaisen asian, jota Lune oli luullut verhoksi. Tarkemmin katsottuna se näytti magiasta kutoutuvalta ovelta.

     ”Oivallista”, Varýsh kehui. ”Jonain päivänä kykenet samaan kuin Áryunen tulielementaalit. He ovat usein sotilaita, aseentekijöitä, sen sellaisia. Heillä on hiukan vaarallisten maine ihan syystäkin. Ilma- ja vesielementaalit taas ovat sitä rauhallista porukkaa, jotka huolehti-
vat ilman- ja vedenpuhdistamoista, suurista maanalaisista järvistä sekä juuristosta, jonka kautta vesivarannot pääsevät rakennuksiin. He myös rakentavat vedenalaisia kaupunkeja ja hankkivat raaka-aineita ja tarvikkeita kuten portaalihelmiä syvältä merien pohjasta, minne muilla ei ole mahdollisuutta päästä.”

     ”Entä sähkön hallitsijat?” Aiden kysyi.

     ”Áryunen ainoa sähkö on ukkospilvissä”, Varýsh muistutti. ”Käytännössähän Vancárdin sähkökin on vain pitkälle jalostettua salamointia. Olet ainutlaatuinen kykysi kanssa. Jos Vancárdissa kutsuttaisiin maageiksi ihmisiä, jotka hallitsevat teknologiaa tahtonsa avulla, olisit varmaankin sellainen.”

     Aidenin kulmakarvat olivat kohonneet riemastuneesti.

     ”Kuulitko, olen urbaani maagi”, hän sanoi Terranille ylpeänä. ”Toivottavasti sinulla on hauskaa hyttysten ja hämähäkkien kanssa.”

     Terran vilkaisi Aidenia raivostuneesti.

     ”Hämähäkeistä puheenollen”, hän sihahti, ”jos et pian sulje suutasi niin saatat löytää pari mustaleskiä tukastasi. Ja pidä mielessäsi, että halutessani voin laittaa pari ryömimään mahalaukkuusi, en nimittäin turhia nirsoile sen kanssa mihin niitä tähtään.”

     ”Hiljaa, nyt seuraa viime hetken ohjeita”, Varýsh keskeytti, ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä, Aiden vähän kauhistuneen näköisenä. Varýsh harppasi oven luo. ”Älkää astuko portaaliin ennen kuin minä olen mennyt. Älkää joutuko paniikkiin ulottuvuuksien välitilassa, tai päädytte matkustamaan ikuisesti aaveina, ansassa ja etsien elämää tuosta tyhjyyden maailmasta, missä kukaan tavoittamanne ei teitä näe. Keskittykää määränpäähänne Lännenmaahan; Westaraúmeniin, ja Arkkiin. Silloin kaikki menee kuten pitää.”

     Ovi suli pois Varýshin kädenliikkeen tahtiin, ja katoava taika leyhäytti Lunen kasvoille viileää ilmaa. Liekki tukahtui. Hänen kätensä vaipui hitaasti alas.

     Portaali johti suoraan autiuteen, missä miljoonat tuikkimattomat tähdet vaelsivat pimeän taivaan halki ja valoivat kylmää kipinöintiään puhaltamattomien tuulien läpi. Siellä galaksit hohtivat jalokivenkirkkaina kaukana tähtipölyyn hukkuvassa horisontissa, mittaamassa elämän kiertoa ja näyttämässä tietä yön halki matkaajille. Askelkin eteenpäin, ja he putoaisivat siihen loputtomaan, tutkimattomaan maailmaan, jossa vuodet olivat vain kiitäviä hetkiä ja sekunnit katosivat äänettömiin kaikuihin, komeetan pyrähdykseen jossain ulkoavaruuden sumulaitamilla.

     ”En ole koskaan nähnyt tähtiä näin läheltä”, Lune kuiskasi avaten silmänsä äärimmilleen.

     ”Niin, suurin osa teistä elääkin melko lailla erotettuna tähtien valosta. Tämä on pitkäkestoisportaali”, Varýsh kertoi. ”Se ei katoa, ellen halua niin, ja se säilyy tässä lokerossa ilman että minun tarvitsee jatkuvasti tuhlata kalliita portaalihelmiä uuden, kertakäyttöisen
luomiseen.” Ametistinpunertava ja sininen utu maalasivat Varýshin kasvot hänen puhuessaan. ”Katselkaa tarkkaan, niin voitte nähdä ulottuvuuksien välisen rajan liikkeen.”

     Sitä oli vaikea havaita, mutta jos osasi katsoa oikein, saattoi heidän edestään alkavan avaruuden huomata aaltoilevan hienoisesti, kuin kareilevan lintualtaan pinnalle heijastuva taivas. Niin epätodelliselta kuin se tuntuikin, siinä se nyt oli. Raja joka kätki Áryunen
tavallisilta.

     Athena yskähti ja kysyi:
     ”Niin, tuota, onko tämä portaali varmasti turvallinen?”

     ”Ei syytä huoleen”, Varýsh vakuutteli. ”Olen matkustanut tällä useita kertoja, eikä se ole koskaan vienyt minua väärään paikkaan. Tosin… pitkäkestoisportaalit ole yhtä luotettavia kuin tilapäiset. Mutta ne taas ovat rajoitetumpia, eikä niillä pääse maailmasta maailmaan tai edes kymmeniä kilometrejä pidemmälle lähtöpisteestä.”

     ”Kuulostaa se silti tehokkaammalta kuin bussilla ajaminen”, Lune totesi. ”Te ette taida ajaa busseilla, vai mitä?”

     ”Suosimme mieluummin portaalihelmiä – niitä saa tietyistä simpukoista – ja matkaamisriimuja. Kaksi sellaista avaa välilleen portaalin, joka aktivoituu käyttöluvan saaneen henkilön ajatuksen voimalla. Riimuilla liikkuminen vie paljon energiaa, ja se myös vaatii aina, että määränpäässä on jo valmiina toinen riimu vastakappaleena.”

     Juhlasalista kantautui samalla hetkellä meteliä ja vihaisia huutoja. Aikaloukku oli avautunut. Juoksuaskelet lähestyivät lokeroa, jossa Lune seisoi hiirenhiljaa paikoillaan. Aveyardin ääni karjui:

     ”Minne he menivät? Auta etsimään, Daryawesh! Jos heitä ei löydy, olemme kummatkin vainaita.”

     Lune huomasi pidättelevänsä hengitystään, kun ontuvat askelet tömisivät heidän lokeronsa ohi. Kartanon inhotuimman opettajan ääni kärisi:

     ”Ne on poissa. Se Opas varmaan siirsi ne ihan kirotun kauas täältä kun huomasi, ketkä ilmaantuivat sen juhliin. Pakko palata takaisin.”

     ”Hän tappaa meidät”, Aveyard tokaisi kylmästi, kohtaloonsa alistuneena, ja hengitti raskaasti nenänsä kautta. ”Hän tappaa meidät. Turha tässä on edes valittaa, kun olemme jo kuolleita.” Seuraavaksi kuului nyrkin isku seinään ja mojova ryöppy alrhadankielisiä
kirosanoja. ”Miten kaikki voi mennä näin pahasti pieleen?”

     ”Tämä on Craighsin syytä!” Daryaweshin rähinä tärisytti lokeron seiniä. ”Sen syyksi me tämä pannaan. Sen se domini tappaa eikä meitä, voidaan palata huoletta, sillä kyllä se meitä uskoo ennemmin kuin sitä kahjoa…”

     Heidän askelensa loittonivat, eikä Lune kuullut keskustelun loppua. Varýsh astui portaaliin. Ikuisuusmaisema karehti ja nielaisi hänet kuin meri hukkuvan, ja Oppaan keho sulautui komeettojen ja asteroidien kirjoon. Hän tuntui vievän ilman mennessään.

     ”En millään uskaltaisi”, Terran sanoi. Se oli niitä harvoja kertoja, kun Lune kuuli hänen äänessään pelkoa. ”Entä jos portaalin päämäärä muuttuu sittenkin?”

     ”Meidän täytyy ottaa riski”, Lune vastasi. ”Haluan mahdollisimman kauas Aveyardista ja Daryaweshista. Ja rinnakkaisulottuvuutta kauemmas emme taida päästä.”

     ”Varýshin on parempi odottaa meitä päätepisteessä”, Aiden sanoi ja käänsi katseensa kohti soutavia galakseja. ”Yhtä aikaa. Nyt.”

     Lune puri hampaansa yhteen, ja he astuivat tyhjiöön.


Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
A/N: Hei taas, pidin vähän taukoa postaamisessa koska olin burnoutin partaalla tämän editoimisen kanssa ja eilen oli kiireitä, mutta tässäpä vihdoin uusi luku. :) Toivottavasti pidätte. <3



26.

A R K K I





Se oli se hetki, kun painovoima ja aika päästivät heidät otteestaan. Heidät laskettiin vapaaksi
kaukaisille taivaille, takaisin tähtien syliin.

     Se tuntui kevyeltä. Painottomalta. Kylmältä. Samalta kuin olisi kävellyt valtavaan imuriin
ja sen jälkeen pistorasiaan. Lukemattomat valot pyörivät ja sinkoilivat Lunen ympärillä, hän
näki sateenkaaren ja revontulien sirpaleita maailmojen välisen tunnelin seinissä, jota pitkin
he syöksyivät halki ikuisuuden, läpi Saturnuksen renkaiden, läpi maailmat erottavan verhon.
Hengitysilma siinä vesiliukumäessä tuntui vähäiseltä ja ohuelta, ja sitä oli vaikea vetää sisään,
sillä se ei koskaan ehtinyt täyttää keuhkoja kokonaan. 

     Avaruuden liekit roihusivat riekaleisina, sitten pimeys katosi.   

     He seisoivat paneliseinäisessä huoneessa, johon tulvi kalpeita valonsäteitä ikkunan
suljettujen verhojen lomasta. Ympärillä lojui pahvilaatikoittain kirjoja ja kellastuneita
paperikääröjä. Portaalin päätepiste hehkui Varýshin takana seinää vasten nojaavissa barokki-
tyylisissä peilinkehyksissä valaisten rouheat lattialankut ja vinosta katosta roikkuvat kuiva-
kukat. Aiden penkoi taskujaan ja ilmoitti harmissaan:

     ”Minun Burger King -alennuskuponkini taisi hukkua.”

     ”Älkää koskeko mihinkään”, Varýsh murahti, kun Lune raotti yhtä laatikoista. Sieltä iskevä
tuulenvire puhalsi hänen hiuksensa taakse, ja hän sulki kannen kiireesti.
 
     ”Mikä rakennus tämä on?” Terran kysyi nuuhkien mausteiden, kahvipapujen ja mustaviini-
marjan tuoksuista ilmaa.

     ”Olemme hyvän ystäväni Allyria Aiserhearthin kirjakaupan ullakolla”, Varýsh vastasi. ”Hän
vartioi portaaliani Visteriakartanon ja Áryunen välillä.”

     ”Kiintoisaa.” Lune katsahti portaisiin. ”Voidaanko me jutella hänen kanssaan?”

     ”Valitettavasti ette. Allyria puhuu vain alrhadania, kreikkaa, kymriä ja norjaa. Sekä hiukan
latinaa, johon alrhadan löyhästi perustuu.”

     ”Ohhoh”, Aiden kommentoi. ”Ja minä en opi edes ranskaa vaikka henkeni olisi siitä kiinni.”

     ”Suurin osa Áryunessa kyllä osaa englantiakin”, Varýsh huomautti. ”Se ja alrhadan ovat
yleiskieliä. Mutta Allyria sattuu olemaan Allyria. Huolimatta laajasta kielitaidostaan hän
puhuu harvoin yhtään mitään.” Varýsh hymyili ja piilotti sen nopeasti.

     Portaat natisivat alas mentäessä samalla tavalla kuin Visteriakartanossa. Värikkäiden
vahakynttilöiden haju muistutti Lunea hiljaa virtaavasta hunajasta ja medestä, kesäisistä
kukista. Alhaalla kirjakaupassa ei näkynyt asiakkaita, ainoastaan uinuvia kirjoja kymmenillä
pöydillä, ja pöytien reunoilla kauniita kultajalkaisia lamppuja, joiden jokaisen sisällä valon-
lähteenä tuikahteli erikoinen kuultavasiipinen kovakuoriainen.

     ”Näyttää siltä, ettei Allyria ole täällä”, Athena sanoi ja osoitti seinällä riippuvaa muoto-
kuvaa. ”Onko tuo hän? Viehättävä.”

     ”Hänpä juuri.”

     Kuvasta hymyili merisuolahiuksinen satamatyttö. Lune oli näkevinään Varýshin ilmeettö-
myyden takana häivähdyksen omituista autiutta. Myös Athena oli huomannut sen. Hän
tiedusteli hienovaraisesti:

     ”Onko Allyria kenties… enemmänkin kuin ystävä?”

     Varýsh kääntyi Athenan puoleen niin yhtäkkiä, että Athena säpsähti. Varýshin ääni ei
kuitenkaan kuulostanut vihaiselta.

     ”Ei, ei hän ole. Minulla on liikaa velvollisuuksia. Minä olen reunanihminen, Arkkijohtaja…
ja hän on kapteenin tytär, kirjakauppias.” Varýsh marssi pois heidän luotaan. ”Hän on myös
ainoa, jolle olen koskaan puhunut menneisyydestäni. Olen alkanut pohtia, ettei minun olisi
pitänyt. Tärkein velvollisuuteni on olla luottamatta kehenkään liikaa.”

     Athena vilkaisi Terrania, joka kohautti olkapäitään.

     ”Hän lienee yhä kotonaan”, Varýsh arveli ja avasi kaupan ovet huitaisemalla kädellään
ilmaan metallinkiiltävän riimun – aurinkotaikuus päästi helähdyksen. ”Aamu on vielä nuori.”

     ”Aamu?” Lune ihmetteli, ja Aiden rypisti kulmiaan. ”Mutta Lontoossahan oli vasta ilta.”

     Ovi heilahti auki, ja tuore laventelintuoksu seurasi Lunea ulos. Áryunen saasteeton, raikas
ilma sai hänen ihokarvansa pystyyn. Allyrian kirjakauppa oli valkea, kapean mukulakivikadun
varteen tehty pikkurakennus, jonka ikkunanpielissä kasvoi viinirypäleitä ja vaaleansinisten
ovien ympärillä röyhysi syreenimäisiä kukkia. Parrakas pulskamahainen mies kiiti ohi
metallinkiiltävävällä höyryävällä polkupyörällä, joka hypähteli ja kilisi töyssyisellä reitillä,
korissaan vastapaistettu vehnäleipä lähileipomosta. Kadun toisella puolella harjakattoisten
talojen ikkunoista kasvoi viheriöiviä oksia, ja osa kauempana niiden takana erottuvista
rakennuksista oli oikeasti puissa, keikkumassa savupiippujen yläpuolella. Siellä alrhadanlaiset
availivat ikkunaluukkuja ja hengittivät keuhkonsa täyteen aamuilman pilvistä pumpulia.
 
     Lunen oli hankala käsittää asiaa – hän oli vihdoin siinä myyttisessä magian rakentamassa
kodissa, piilotetussa todellisuudessa Vancárdin puiden juurten ulottumattomissa. Täällä
kaupungin tiilikattojen ylle kiipeävä aurinko näytti valtavalta säkenöivältä energiapallolta, ja
sen läheisyydessä kiersi toinen, pienempi aurinko, joka kieltämättä sai Lunen räpyttelemään
silmiään. Hän oli aina ihmetellyt tulista tähteä taivaalla. Siellä se häälyi koko ajan, miljoonan
maapallon kokoinen objekti, jotka kohti paleltuvat ihmiset kurkottivat viimeisillä voimillaan
ja johon kukaan ei kyennyt katsomaan. Áryunessa niitä oli kaksin kappalein.

     ”Vai että rinnakkaisulottuvuus, hm?” Aiden sanoi ja tuijotteli lähimpien talojen ikkunois-
ta sisään. Sieltä vetäistiin verhot raivokkaasti kiinni, ja Aiden perääntyi kysyvän näköisenä.

     ”Olet epäkohtelias”, Lune huomautti.

     ”Lännenmaa!” Varýsh julisti ja levitti kätensä kohti aavaa sinistä taivasta, jonka halki
leijaili hitaasti kuumailmapallo. ”Westaraúmen on yksi Áryunen neljästä suuresta maasta, ja
Ýggdrasïlj on sen pääkaupunki rakennettuna keskellä olevan Arkin ympärille. Ja Arkki itse
on rakennettu aktiivisimman Norrvariaan vievän portaalin päälle vähän niin kuin tulpaksi.
Tällä hetkellä olemme Nhorímin kaupunginosassa.”

     ”Mitä ne muut maat ovat?” Lune ei malttanut odottaa pääsevänsä näkemään vihdoin
sen usein mainitun Arkin, mutta oli aivan yhtä lailla kiinnostunut rinnakkaisulottuvuuden
valtioista, maantieteestä, historiasta… hän halusi tietää kaiken, ja mitä nopeammin, sen
parempi. Parvi leijan näköisiä lintuja lehahti heidän päidensä ylitse.

     ”No, Lännenmaan lisäksi meillä on Idänmaa, joka loogisesti käsittää kaiken idässä olevan.
Viralliselta nimeltään se on Kalt Cados. Sitä hallitsee terra domini nimeltä Cairmeoní Indica
Aústurin pääkaupungissa. Dominit ovat yksinvaltiaita, mutta toimivat pitkälti Arkin päätökset
taustallaan. Etelänmaata Marédyanista hallitsee nainen nimeltä Daérensince.” Varýsh selvitti
kurkkuaan ja vilkaisi taivaisiin: ”Hän on minun siskoni. Etelänmaan edellinen maaherra jätti
paikkansa ja katosi jälkiä jättämättä. Hänen epäillään karanneen ja piiloutuneen, elävän
varjoissa valehenkilöllisyyden turvin. Siskoni, rikas bisnesnainen ja politiikkaakin ymmärtävä
reunanihminen, otti hänen paikkansa. Uskokaa pois, ette halua tietää kuinka hän on rikkau-
tensa haalinut.” Varýsh näytti happamalta. ”Tai siis kun kaikki hänen bisneksensä ovat hiukan
hämäriä, lukuun ottamatta riimukivibisnestä, jota voi kai pitää ihan rehellisenä hommana.
Yksin se on tehnyt hänestä erään Áryunen rikkaimmista henkilöistä.”

      ”Niinkö?” Terran kuulosti vaikuttuneelta. ”Täytyy olla taitavaa bisnestä!”

      ”Usko pois, taidolla on vain pieni osa asiassa”, Varýsh tuhahti. ”Katsos, Daérensince on
viimeinen koko ulottuvuussyklissä, joka vielä tuntee rhímicradusten valmistuksen taidon, ja
hän on ostanut kaikki oikeudet itselleen välttääkseen kilpailijat, eikä toistaiseksi ole koulut-
tanut seuraajakseen yhtäkään oppilasta. Áryuneen ropisee joskus meteoriittipilviä, joiden
mukana tulee voimakkaasti alkuenergiapitoisia kristalleja ja korukiviä, ja kerääjät toimittavat
ne mukisematta hänelle työstettäviksi.”

     ”Onko tämä Daérensince sitten kuitenkin hämäristä hankkeistaan huolimatta ihan hyvä
ihminen?” Terran tiedusteli vaikuttaen jo äskeistä epäileväisemmältä. ”Ihan kelpo hallitsija
kokonaiselle isolle maalle?”

     Varýsh pudisti ponnekkaasti päätään.

     ”Ei, hyvänen aika, ei. Marédyaniksen hallinnosta ei paljoa kuulu, mutta mitään hyvää siellä
ei varmastikaan ole tekeillä. Harmi ettei kellään ei ole aavistustakaan, missä Etelänmaan
laillinen terra domini on, sillä niin kauan kun hän puuttuu, isosiskoni pysyy vallassa.” Varýsh
huoahti – hän ei vaikuttanut tyytyväiseltä. ”Joka tapauksessa, sitten on vielä Pohjoisenmaa
Hallasthår, jonka asioita Valkyrian ohjailee. Hänkään ei ole paikan laillinen hallitsija. Kyllä,
meidän politiikkamme on hiukan sekaisin tällä hetkellä. Valkyrian syrjäytti väkivalloin
edeltäjänsä ja teki hänestä palvelijansa.”

”Palvelijansa?” Aiden toisti epäluuloisesti. 

     Varýsh oli hetken hiljaa.
     ”Te tunnette hänet.”

     ”Öh, emme taida!” Lune sanoi.

     ”Palvelija, entinen terra domini, on Daryawesh.”

     Tieto jätti Lunen hyväksi aikaa sanattomaksi. Hänen katseensa sinkoili Aidenista Varýshiin.

     ”Mutta… kuinka se on mahdollista?” hän puuskahti. ”Miten vartiukset eivät muka
tunnistaneet häntä Visteriakartanossa? Siis kun entisen hallitsijan luulisi olevan aika
helposti tunnistettavissa.”

     ”Olet oikeassa, mutta Dýsdaimon tapasi näyttää hiukan toisenlaiselta. Ei, hän ei ollut hyvä
hallitsija. Mutta jumalat, hän oli parempi kuin Valkyrian. Mies sentään tajusi lopettaa ajoissa
mustien kammottavien alttareidensa rakentamisen taikojensa tueksi. Valkyrian taas”, Varýsh
liikehti levottomasti ja vilkutti ohikulkeville lapsille, jotka katsoivat heitä valtavin silmin, ”hän
palvoo yhä vääriä asioita. Vahvistaa karmataikuuden heikentämää itseään ylistämällä
Muinaista Yötä, Pyhää Pimeyttä ja muita luonnonmahteja. Enpä yllättyisi, vaikka hän lausuisi
kirotun rukouksen päivittäin. Se on syy, miksi hän ja sieluttomat kykenevät varjojen manipu-
lointiin, hämäriin sulautumiseen ja tiettyihin muodonmuutoksiin.”

     ”Sinä et ole vielä kertonut”, Athena sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen, ”kuka täällä
Westaraúmenissa on terra domini?

     ”Ai niin, tosiaan! Se olen minä.”

     Varýsh lähti kävelemään tietä pitkin.

     ”Hetkinen, sinä?” Aiden hämmästeli, ja hän ja Lune vaihtoivat yllättyneitä katseita kiiruh-
taessaan perään. ”Ei tullut mieleen pukahtaa asiasta yhtään aikaisemmin?”

     ”En viitsi rehennellä titteleilläni”, Varýsh tuumasi, mikä sai Aidenin pyörittelemään silmi-
ään.

     ”Jessus, mitähän kaikkea muuta sinä salailet? No, sinä varmaan sitten asut jossain
valtavassa linnassa, sinulla on viisikymmentä palvelijaa ja tuplasti yhtä paljon vartijoita
sisäänkäynnillä, ja sen lisäksi olohuoneessasi solisee samppanjavesiputous.”

      ”Hah! Olet väärässä. Kyllä, joillakin hallitsijoista, kuten Valkyrianilla ja Daérensincella, on
linnansa. Minulla, Varýshilla on kuitenkin vain vaatimaton asuntoni ja työhuoneeni Arkin
kompleksissa. En ole yhtä koppava ja pröystäilevä kuin eräät.”

”Mutta… miten sinä voit olla maaherra? Tai siis”, Lune selvitti kurkkuaan, ”sinähän
vietät melko paljon aikaa Áryunen ulkopuolella, enkä ole huomannut sinun pahemmin
käyvän missään valtiopäivillä tai puheita pitämässä.”

     ”Kunpa minua tarvittaisiinkin useammin.” Varýsh naurahti. ”Mutta Westaraúmenin
politiikassa on ollut hiljaista. Todellisuudessa me suuret, paljonpuhutut hallitsijat olemme
pelkkiä nimiä. Suurin valta on Arkilla, ja, no, ehkä Valkyrianilla kultteineen, joka on poikkeus
suunnilleen kaikissa säännöissä. Onneksi olen Arkin johtaja, se antaa minulle paljon enem-
män valtuuksia kuin maaherran arvonimeni.”

     ”Arkin johtaja siis, poliittinen henkilö, Opas, ja nyt tietysti vielä Visteriakartanon järjes-
tyksenvalvojakin? Lomailetko sinä koskaan?

     Varýsh mietiskeli hetken.

     ”Kahdesti vuodessa. Matkustan yleensä Marédyaniksen lämpimiin saaristoihin ja ostan
korkealuokkaisia mausteita. Pidän ruuanlaitosta vaikken mikään huippukokki olekaan.”
Varýsh yskähti. ”Joskus puoli Arkkia lemuaa käryltä ja kaikki tietävät silloin, että johtajalla
on taas inspiraatio iskenyt.”

     ”Kuulostat kammottavan paljon mummiltani”, Terran sanoi. ”Jos hän olisi maankiertäjä
ja presidentti.”

     ”Olen parempi kokki kuin sinun mummisi”, Varýsh väitti. ”Mutta viis ruuanlaitosta, minä
tosiaan vaeltelen ympäri ulottuvuutta aina kun suinkin voin, joko jalan tai Corveten kyydissä,
ja tutustun niin moniin kulttuureihin kuin mahdollista.”

     ”Ja suosikkikohteesi on?” Lune tiedusteli hymyillen.

     ”Ehdottomasti eräs Kraas-vuoristoon hakattu säiden armoilla oleva kaupunki tuolla
hiukan pohjoisempana, missä on mahtavia kuusenpihkantuoksuisia kirjastoja täynnä
rajoittamatonta, muuntelematonta tietoa.” Ajatus näytti saavan Varýshin aiempaa paremmal-
le tuulelle. ”Mutta jos totta puhutaan, niin haluaisin kyllä matkustaa taas etelään Narkadín
aavikkokaupunkiin. Koko paikka on rakennettu kerroksittain, ja sieltä löytyy niin rentouttavia
kylpylöitä, räystäiden varjossa kapeilla kujilla kukoistavia hedelmätarhoja kuin älykkäitä
matkamiehiä jännittävine tarinoineen ja tuoreine uutisineen. Eikä pidä unohtaa kaktuksia,
hiekkakiviveistoksia ja tietenkin erinomaista ruoka- ja juomavalikoimaa. Siitä puheenollen
voisinkin myös suunnata tapaamaan paria vanhaa ystävää jonnekin Westaraúmenin läntisim-
mälle syrjälle.”

     ”Mitä siellä on?”

     ”Parhaat saluunat!”

       Kävellessään Varýshin johdattamina möykkyisistä kivistä tehtyä katua heitä vastaan
käveli alrhadanlaisia. Monet heistä silmäilivät avoimen ihmettelevästi varsinkin Lunea ja
Athenaa heidän mekkojen ja paljaiden käsivarsiensa vuoksi.

     Áryunessa nuoret kulkivat villiruusujen terälehdet hiuksissaan, hopea-amuletit ranteis-
saan ja kaulassaan, ja tulikärpäset vaatteissaan. Aikuisilla näki paljon solkia, saappaita, nahkaa
ja maanläheisiä värejä. Hiusten pituus vaihteli lyhyestä sängestä ja valkeista suortuvista
polvipituisiin punaisiin kiharoihin, ja ihonväri kalpean merensinertävästä aavikon saven-
oranssiin ja mustaan eebenpuuhun.

     Varýsh selitti silloin tällöin joitakin yksityiskohtia, kuten sen, että aavikkomusteella
tatuoidut kuviot käsissä tarkoittivat kyseisen alrhadanlaisen rekisteröityneen johonkin
opistoon ja saavan tukea voimiensa hallinnan opetteluun. Niitä näki kaikilla yli kuusivuoti-
ailla. Hän varoitti mahdollisesta polttomerkistä – se oli tappajan merkki, kertomassa
riistetystä hengestä.

     He kääntyivät kartantekijän pienen liikkeen kulmalta ja ohittivat korean rakennuksen,
jonka tummien kohokuvioitujen seinien läpi kantautuva houkutteleva musiikki sai Lunen
kääntämään päänsä.

     ”Se on Hopean ja Satiinin teatteri”, Varýsh esitteli. ”Yksi suosikkipaikoistani täällä.
Lumoavia näytöksiä, näyttelijät ties minkä lajisia ja lavasteet puhdasta alkuenergiaa, lumeita
ja korkeita materiaaleja. Puvut samettia, virvatulien valossa välkkyviä helmiä, kuukiviä
ja jaspista.”

     Himmeälasisen ikkunan läpi ei erottanut paljoakaan. Lune hillitsi pettymyksensä. Athena
henkäisi ihastuneena:

     ”Minäkin rakastan teatteria!”

     ”Varýsh, voitko sinä nyt kertoa meille, mitä Arkki oikein tekee?” Lune kysyi.

     Varýsh pysähtyi hetkeksi jylhästä kivestä rakennetun suihkulähteen vierelle.

     ”Arkin tehtävä on säätää ja hallita paranormaalia sekä huolehtia Áryunen ulottuvuus-
syklistä”, hän sanoi ja kaivoi taskustaan kuparikolikon, jossa oli reikä keskellä. ”Se säilöö ja
arkistoi vanhoja kirjoituksia sekä peittelee tietovuotoja, keksii selityksiä selittämättömille
asioille pitääkseen tavalliset hiljaisina ja sen semmoista. Virallinen Arkki syntyi vasta
muutama vuosisata taaksepäin. Sen ensimmäinen johtaja oli Sinéad Capricorn, joka loi
Arkin kaaoksen hallitsemiseksi, ja joka oli itseasiassa myös ensimmäinen syntynyt Opas.”
Varýsh piti pienen tauon.

    ”Kerran seitsemässätoista vuodessa Arkki järjestää auringonpimennyksen, koska aina
silloin kevätpäivänseisauksen jälkeen magneettikentät ja planeettojen radat sekoavat
hetkeksi alkuenergian takia, ja silloin aurinko liikkuu hetkeksi paikoiltaan jättäen taakseen
avaruuteen aukon.” Varýsh pudotti kolikon suihkulähteeseen ja katseli sen uppoamista.
”Aukko on portaali ylimpään ulottuvuuteen Reunalle Alorí Celestriaxiin. Naamioimme
tapahtuman luonnonilmiöksi.”

     ”Kuulostaa melko hurjalta”, Lune totesi ja kavahti syrjään, kun heidän takaansa ryntäsi
kaksi pikkupoikaa kolmihäntäinen ruskea koira edellä loikkien. ”Mitähän tiede tuostakin
sanoisi?”

     ”Tietäisitpä vain, mitä teidän maailmassanne on meneillään”, Varýsh murahti, kun
he jatkoivat hiljalleen kansoittuvan torin halki. ”New Yorkin allekin piiloutuu se järjestö
nimeltä The Seekers 2000.”

     ”Olen kuullut nimen joskus”, Aiden sanoi. ”Joo, siitä oli lehdessä kauan sitten. Jollekin
oudolle järjestölle työskentelevät arkeologit olivat löytäneet talon kokoisen fossiloituneen
ukkoslinnun. Mutta se paljastui feikiksi, ja koko järjestöä pidettiin vähän niin kuin vitsinä.”

     Varýsh ei vastannut heti.

     ”Se ei ollut feikki”, hän lausahti sitten. ”Joudumme varmasti vielä ennemmin tai myöhem-
min tekemisiin heidän kanssaan. Järjestö on yhä olemassa. Joukko ylirikkaita tavallisia ja
heille työtä tekeviä, jotka yrittävät miettiä, miten yliluonnollisuuksia voisi analysoida ja
hallita tieteen avulla. Itseasiassa alkuenergia on sähköinen voima, ja siksi sitä voidaan kuvata
käyrinä ja kaavioina. Heidän uusi oivalluksensa on, että entä jos tiede ja taikuus eivät
olekaan niin kaukana toisistaan, vaan ne ovat kuin kolikon kaksi puolta?”

     ”Enpä tiedä”, Athena sanoi. Myös hänen oli vaikea päästää irti vanhoista totuuksistaan.
”No, kumpi niistä sitten on toista todempaa, tiede vai taikuus?”

     ”Ei oikeastaan kumpikaan.”

     Varýsh johdatti heitä Nhorímin kaupunginosan halki, ohi leimuavakouraisen nyrkki-
tappelun, halki hopealaatoin päällystetyn alueen, joka kasvoi mustia lehdettömiä puita. Hän
päätyi lopulta lumoamaan Lunen ja Athenan vaatteet vähemmän huomiota herättäviksi,
sillä minne he menivätkin, heidän seurueensa käänsi katseita. 

     ”Meidän on oltava varovaisia”, Varýsh mutisi, kun joukko valkosilmäisiä maageja
kääntyi tuijottamaan heitä ilmeisesti pubin terassilta. Nimi oli alrhadaniksi, joten Lune
ei ollut varma. ”Nhorímin kaupunginosa ja Ýggdrasïlj saattavat vaikuttaa rauhanomaisilta,
mutta Áryunessa liikutaan aina vaarallisilla vesillä.”

     ”Hei, mitä tuolla tapahtuu?” Terran kuiskasi äkkiä pelokkaalla äänellä ja osoitti kauem-
pana heidän vasemmalla puolellaan erottuvalle aukiolle. Sieltä kuului huutoja ja meteliä.
Väkijoukko parveili korkean puisen rakennelman ympärillä – se näytti aivan…

     Lunen sydän tuntui uppoavan, kun giljotiinin putoavan terän ääni leikkasi ilmaa ja kuului
kova tömähdys. Jotain mätkähti maahan.

     ”Vauhtia.” Varýshin äänestä oli kadonnut kaikki keveys.

     ”Varýsh, mitä siellä –” Lune vilkuili kauhuissaan olkansa yli, mutta Varýsh kiskoi häntä
mukaansa.

     ”Kuten juuri pääsin sanomasta”, Varýsh kähähti, ”tämä paikka ei ole mikään paratiisi.”

     Lune ei uskaltanut kysellä enempää.

     Ilma kävi savuisemmaksi ja ympäristö alkoi vaikuttaa jotenkin kalseammalta. Vehreys
ja värit vähenivät, mitä kauemmas Allyrian kirjakaupasta he etenivät. Asutus muuttui
hajanaisemmaksi eikä taloja näkynyt enää puissa.  Yhden kahvilan sisältä purkautui yhtäkkiä
ulos ruskeakaapuinen joukko kaasunaamarit kasvoille vedettyinä, ja Varýsh ohjasi Lunen ja
muut kiireesti sisälle huuruiseen suutarinliikkeeseen, joka lemusi kenkälankilta ja nahalta.

     ”Hiljentäjiä”, hän sihahti. ”Niitä ei kuuluisi näkyä Calt Kadoksen katukuvassa.”

     Lune tuijotti pienen pölyisen ikkunan läpi ja näki, miten loputkin niistä astuivat ulos
kahvilasta. Etummaisena kulkevan kaasunaamariin oli yhdistetty kiiltelevän musta tuuba.
Tuuban sisältä luikerteli matoja, tuhatjalkaisia, kärpästen surina voimistui vaskisoittimen
kurkussa.

     ”Epäilisin, että joku poloinen kuoli juuri tuubaserenadiin.” Varýsh huokaisi.

     ”Tuubaserenadiinko?” Lune olisi vähällä naurahtaa, mutta päätti sitten, ettei tilanne ollut
sopiva.

     ”Soittimia voi käyttää alkuenergian hallintaan, jos rhímicradus on asennettu sen sisälle
loitsuja varten”, Varýsh kertoi lyhyesti. ”Oikea trendi hämärän magian saralla. Taitoa vaati-
vaa ja ihan noiden gangstereiden tyylistä. Tulkaa, mennään takaoven kautta ulos.”

     Kymmenisen minuutin kuluttua Lune seisoi ruosteisen metallikyltin edessä. Sen merkit
hyppivät hänen silmissään; ne alkoivat jollain kummallisella tavalla käydä järkeen hänen
mielessään. 

     Lune siristeli silmiään. ”Ylikersantin… soppa läikkyy?

     ”Ýggdrasïljin silta päättyy”, Varýsh korjasi Terranin ja Athenan tyrskähdellessä. ”Sinun
täytyy ehkä pudottaa ranskantunnit ja alkaa opiskella alrhadania. En kyllä käsitä, miten
saatoit ymmärtää edes tuon verran.”

     Varýsh ei kuitenkaan tarttunut asiaan, ja Lune jäi ihmettelemään asiaa itsekseen. Läheltä
kuului veden solinaa. Jos katsoi tarkemmin, saattoi erottaa myös rotkon reunan. He seisoivat
valtavalla maa-aineksesta koostuvalla sillalla. Lune meni lähemmäs reunaa, ja kun itsekseen
kiemurtelevien matalien piikkipensaiden yli kurkisti alas, kaikki mitä näkyi oli luonnon
muovaamia, kaukaisuuksiin jatkuvia kivipilareita, jotka katosivat pohjan kätkevään vesihöy-
ryyn.

     Maasillan toisella puolella kaikki muuttui unenomaiseksi; kostea usva, kyömyiset suhisevat
puut ja raskailla jalustoilla vanhat kuiviin köynnöksiin peittyvät betonipatsaat, kädet vaikut-
tavissa asennoissa kuin valmiina valjastamaan energian. Koristeelliset mustat rakennelmat,
jotka näyttivät muinaisilta rikkinäisiltä portaalinkehyksiltä. Matala äänetön kanaali, johon
lehtien havina peilautui. Rauhallisesti lipuvan gondolin pohjan alta ui kiviä ja puunrunkoja
lautturin viedessä heitä kohti taivasta. Hän ja Varýsh eivät puhuneet mitään veden kohotessa
yläviistoon ja Lunen istuessa gondolin perällä kasvot pilviin päin kohotettuina. Gondolin
etuosassa seisova maagikko oli lautturi maailmojen välillä; hän kuljetti Ýggdrasïljista tulevia
Arkkiin tai vei Arkista tulevia rajan läpi tavallismaan hallintoon. Hänen kaapunsa oli keltainen
kuin mehiläiskenno, ja gondolin kärjestä riippuva lyhty heijastui sameasta vedestä punaisena.

     Maailma kävi yhä suttuisemmaksi heidän jatkaessaan jälleen matkaa kävellen. Heidän
hiljainen soutajansa kohotti kätensä hyvästiksi, sitten vanha tummunut gondoli lipui
vettä pitkin pois takaisin sinne mistä he olivat tulleet. Laiturin läheisyydessä tuoksui tervalta
ja savulta. Lune kuuli leppeää puiden havinaa jostain läheltään, mutta kykeni näkemään vain
savuisan vaaleuden.

     ”Meillä on edessämme viimeinen portti ennen Arkkia”, Varýsh sanoi. ”Arkki on piilotettu
hyvin tavallisten kansalaisten silmiltä. Ei sillä, että kuka tahansa voisi noin vain nousta
Kuiskausten kanaalia ylös lautturin kanssa, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen.”

     ”Missä se portti on?” Terran kysyi malttamattomana ja tuijotteli tuulessa liukuvaa
usvamuuria erottamatta mitään.

     ”Meidän täytyy kävellä vähän matkaa. Tulkaa perässäni, älkääkä eksykö. Älkääkä enää
pari askelta otettuanne vilkuilko taakse.”

     Usvapilvet alkoivat pian muuttua läpinäkyvimmiksi, ja pian ne olivat enää pelkkiä ohuita
verhonriekaleita takertumassa vaatteisiin ja hiuksiin. Heidän ylittämänsä autius oli kaunis
paikka, mutta siinä oli jotain lohduttoman aavemaista, mikä sai Lunen ihon kananlihalle.
Myös Aiden näytti vaistoavan sen. Tuntui kuin jokin olisi ollut siellä heidän kanssaan.

     Kohta alkoi kaikkialla heidän ympärillään kohota katulampunkorkuisten kellojen metsä-
vyöhyke. Niiden kasvot olivat halkeilleet eivätkä viisarit liikkuneet. Kun he ohittivat viimeiset
synkeät kellot, kylmässä sumussa alkoi erottua kelluvia valkeita valoja. Lähemmäs päästes-
sään Lune näki myös tasoristeyksen ja mustan, kiiltävän junaradan puomeineen halkomassa
epäselvää maisemaa.

     ”En näe vieläkään mitään porttia, pitääkö meidän nousta junaan?” Aiden vaikutti kärsi-
mättömältä. ”Lenkkarini pureutuvat pian luuhun.”

     Varýsh katsoi suoraan tasoristeyksen valoihin.
     ”Tämä on se portti.”

     ”Okei, hienoa, mitä sitten aikailemme?” Aiden otti askelen kohti rautatietä, mutta Varýsh
tarttui rivakasti hänen kaulukseensa.

     ”Meidän täytyy odottaa, että juna on mennyt ohi. Vasta silloin portti aukeaa hetkeksi.”

     Aiden katsoi ensin Varýshia ja sitten tasoristeystä. Puomit olivat ylhäällä ja radan toisella
puolella näkyi sakea muuri usvaa.

     ”En käsitä. Emmekö voi vain kävellä yli?”

     Varýsh pudisti päätään pitkästyneenä.

     ”Juurihan minä selitin. Pitää odottaa, että juna on mennyt ohi. Se merkitsee, että portti
on avautunut. Nyt se on suljettu, eikä raiteita voi ylittää.”

     Aiden näytti yhä hiukan epäuskoiselta, muttei yrittänyt enää rynnätä kiskoille. He seisos-
kelivat hetken paikoillaan, ja juuri kun odottelu alkoi käydä pitkästyttäväksi, verkkaisesti
vilkkuvat valot muuttuivat punaisiksi. Mekaaninen kello alkoi kalkattaa ja puomit laskeutui-
vat alas. Maa järisi jalkojen alla.

     Sumun kätköistä syöksyi esiin musta veturi. Lune sokaistui keltaisesta lampusta ja painoi
kädet korvilleen, kun repivä tuuttaus rikkoi hiljaisuuden ja voimakas ilmavirta pyyhkäisi
heidän ylitseen. Kun koko juna oli kiitänyt kolisten ohi eikä Lunen luissa tärissyt enää, usva
oli poissa. Arkki häämötti viimein heidän edessään. Puomien noustua ja hälytyskellon
vaimettua he ylittivät risteyksen ja saapuivat toiselle puolelle.

     Arkki muistutti maailman koneistoa. Jotain sellaista, mikä oli tehty pitämään kaikkeus
järjestyksessä. Taivaalle kohosi tummia, pilvenpiirtäjän korkuisia torneja puhkomaan
pilviä, ja korppikotkan kokoisia tummia lintuja kierteli niiden ympärillä.

     ”Se ulottuu korkeuttaan syvemmälle maan alle”, Varýsh sanoi ylpeyttä äänessään. Hän oli
vihdoin ympäristössä, johon hän vaikutti oikeasti kuuluvan; johtamaan sitä majesteettista,
hiukan hämärää ja ikivanhaa kompleksia.

     Lune ei ollut odottanut sen näyttävän sellaiselta. Yhteensulautuvat rakennukset yhdis-
tyivät toisiinsa silloilla, ja kaikkein keskimmäisenä sijaitsi kupolikattoinen moskeijaa
muistuttava osa. Arkkiin kuului lisäsiipiä, parvekkeita, tasanteita ja lieriötorneja, joissa oli
varmasti satoja huoneita päällekkäin. Ne törröttivät rakennusten kyljistä ja katoista, huiput
katosivat korkeuksiin. Lisäksi kupolikattopaikan takaa kohoava osa liikkui – sen kaikki seitse-
män kerrosta, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi ladottu puolihuolimattomasti toistensa päälle,
pyörivät verkkaiseen vauhtiin vastakkaisiin suuntiin.

     ”Kiva paikka”, Lune sanoi hymy huulillaan.

     ”Tietenkin, onhan se minun.” Varýsh kallisti niskaansa nähdäkseen pilviin katoavat osat.
”Arkki muodostaa Áryunen yhteiskunnan elintärkeät perustukset. Ne vaikuttavat kukin
tavallaan myös teidän maailmaanne. Me tarkkailemme ja huolehdimme maailmojen välisestä
vakaudesta, säädämme lakeja ja politiikkaa, arkielämää, kaupankäyntiä… kaikkea mitä voitte
kuvitella. Yksikössä työskentelee monen eri ammatin harjoittajia, kuten vartiuksia, bisnes-
maageja, kryptozoologeja, erilaisia päälliköitä, tuomareita ja empaatteja. Meillä on myös
vankila, ja, hm, rangaistustilat. Pohjakerroksessa -206 on eräs erityinen portaali niitä varten,
jotka ovat liian vaarallisia tähän yhteiskuntaan. Aktiivinen portaali Uumeneen. Sitä ei voi
sulkea, miksi sitä onkin vartioitava tarkasti; tämän vuoksi Arkki rakennettiin ikään kuin
sinetiksi sen päälle. Ja tuolla”, Varýsh osoitti katolle, ”näette tuon valtavan tuulimyllymäisen
teräsrakennelman – se on ilmanpuhdistamo. Silas on tuolla töissä silloin kun ei ole minun
hommissani.”

     ”Mitä puhdistettavaa tässä ilmassa muka on?” Terran ihmetteli. ”En ole koskaan
hengittänyt mitään raikkaampaa.”

     ”No, saasteita ilmassa ei ole, keksintömme, autot ja tehtaat kun toimivat alkuenergian ja
mekaniikan sekä höyryvoiman ja hydrauliikan avulla.  Mutta ilmasta suodatetaan pois muita
myrkkyjä, joita saattaa tulla esimerkiksi eksoottisten myrskyjen mukana.”

     ”Myrkyllisiä myrskyjä.” Aiden vihelsi epäuskoisena. ”Todella toivon, ettei sellainen osu
meihin tänään.”

     ”Ole huoleti, Enolia Gamma sääetiäisineen vannoi radiossa poutaa. Tosin kaikki tietävät,
että hän on höyrypää ja Nhorímin ikivihrein vitsi.” Varýsh pysähtyi epävarmana. He olivat
saapuneet pääovien eteen.  ”Ennen kuin menemme sisään, haluan sanoa vielä jotakin.
Arkki mielletään usein kaiken hyvän aluksi ja juureksi, koska niin se itseään markkinoi.
Se ei kuitenkaan ole totuus. Tällä paikallakin on synkät salaisuutensa. Monenlaisia asioita
tapahtuu silmieni alla. Ennen minua täällä vallitsi Arkkilaki, ankarat ohjeet joita kaikki
työntekijät noudattivat henkensä uhalla. Vasta minun aikanani monista kohdista joustettiin
reilusti. Muistakaa tämä: te voitte luottaa suurimpaan osaan Arkista, mutta älkää nostako sitä
ikuisen hyvyyden, sankaruuden ja oikeudenmukaisuuden jalustalle. Menemme nyt sisään.
Pysykää lähelläni, älkää kurkistelko ovista. Älkääkä puhuko, ellei ole pakko.”

    Varýsh johdatti heidät leveitä marmoriportaita pitkin kahden pylvään välissä oleville
parioville. Niiden yläpuolella mustasta kivestä ja pronssista valmistettu hirvenpääveistos
riiputti suustaan kuutionmuotoista valaisinta. Sarvien välisessä kyltissä luki ARKKI –
ÁRYUNEN ULOTTUVUUSSYKLIN HALLITUS JA YLLÄPITO. Tekstin alapuolella oli
eebenpuiseen vaakunakilpeen valettu kullalla neljä sisäkkäistä piiriä ja niistä lähtevä puu.
Varýsh pysähtyi jylhien ovien eteen hirvenpään alapuolelle, painoi kämmenensä puuta vasten
ja sanoi selkeällä äänellä:

     ”Varýshrain Winearty, asema: entinen johtaja. Kanssani: vierailijoita Westaraúmenin
Ikiyöopistolta, kokelastasoa.” Aura häilyi hänen hahmonsa ympärillä hentona valona.

     Lune oli hypätä taaksepäin, kun hirven sieraimista pöllähti savua. Sen lasisilmät kääntyivät
mulkoilemaan Varýshia. 

     ”Vahvistaaksesi sisäänpääsyn, esitä rhímicradus”, matala ääni mörisi.

     ”Sinä valehtelit meistä”, Athena kuiskasi Varýshille ja vilkuili huolestuneena hirviveistosta.

     ”Mitä korkeampi asema, sitä enemmän valehtelemme”, Varýsh sanoi hihaansa ravistaen
ja onki kämmenelleen pudonneesta samettipussukasta kirkkaan opaalin, jonka sisuksissa
säihkyi jotain mikä näytti palalta kahlittua yötaivasta. ”Mestarikivi. Louhittu tuhat vuotta
sitten Alorí Celestriaxissa Emovuoresta. Sen saa haltuunsa vain Arkin kulloinenkin johtaja.
Käytännössähän tämä kuuluisi nyt Etienne Ardairille, mutta vaadin sopimuksessa saada pitää
sen – onhan tämä pelkkä väliaikaisjärjestely.”

     Ovesta ulkoni lokero, johon Varýsh pudotti riimukivensä. Lokero palautui takaisin lähes
heti, ja Varýshin poimiessa opaalin ovet heilahtivat auki. Loitsujen energian täyteinen ilma
hyökyi Lunen kasvoille ja kehräytyi sähköisenä kenttänä hänen ympärilleen nostaen niska-
karvat pystyyn. Jotain kulki hänen lävitseen väräjävinä aaltoina. Lune puisteleksi hieman, sillä
hänen elimistönsä ei ollut tottunut moiseen. Epämukava tunne kuitenkin unohtui nopeasti
kun hän alkoi katsella ympärilleen.

     Korkeassa aulassa leijaileva tunnelma oli unelias. Muutamia aikaisia työntekijöitä
liikuskeli avaralla lattialla verkkaiseen tahtiin odottaen ilmeisesti, että joku määräisi
heidät tehtäviinsä. Jos joku avasi suunsa, niin hän teki sen vain haukotellakseen tai
toivottaakseen kollegoilleen hyvää huomenta.

     Lattia oli hinkattu niin kiiltäväksi, että tilassaolijat heijastuivat lapis lazulinsinisten ja kultaisten,
shakkilaudan ruutujen tavoin aseteltujen laattojen pinnasta. Holvatun katon mustuuteen oli
upotettu koko jalokivien kirjo, ja ne taittoivat kultaisten kynttiläkruunujen valoa kuin pienet diskopallot.
Niistä huomio kiinnittyi väkisinkin kolmeen suureen öljyvärimaalaukseen, jotka riippuivat seinällä sisäänkäyntiä
vastapäätä. Terra dominit. Daérensince Winearty. Varýshrain Winearty. Cairmeoní Indica.
Neljäs paikka, se missä olisi kuulunut riippua Hallasthårin edustajan kuva, oli hiiltynyt ja
tyhjä. Sekä muotokuvien että tyhjän paikan yläpuolelle oli naulattu vaakunakilvet – kullalla
Marédyaniksen laiva ja auringonlasku purppuraisella taustalla, vihreällä ja pronssilla Westa-
raúmenin kaupunkisiluetti, punaisella ja raudalla Calt Kadoksen tuulimylly ja viimeisenä
sinisellä ja hopealla Hallasthårin kirves ja lapio ristikkäin. 

     ”Älkää jääkö norkoilemaan”, Varýsh murahti. ”Nuo patsaat tuolla on valettu Marédyanik-
sen riimukullasta. Se on jäännöstä muinaisesta aurinkotaikuuden käytöstä – käytännössä
fossiloituneita loitsuja, jotka eivät kadonneet langettajansa kuoleman jälkeen. Siksi riimu-
kullalla on eläväisiä ominaisuuksia.”

     Lune kiihdytti huomaamattaan hidastamiaan askeleita. Seinustoilla molemmin puolin
tuloväylää seisoi ylväinä kultaisia, luonnollisen kokoisia eläinpatsaita – kauriita, ukkoslintuja,
tiikereitä. Ohittaessaan hurjan näköisen lepakonsiivillä varustetun suden Lune oli varma, että
hän tunsi kuuman hengityksen pyyhkäisevän käsivarttaan ja aisti topaasisilmien katseen
suuntautuvan loittonevaan selkäänsä.
 
     ”Käväistään vastaanotossa ilmoittautumassa”, Varýsh opasti ja ohjasi heidät aulan
perällä olevan tiskin luo. Hän koputti lasiin ja huikkasi siinä olevasta reiästä virkailijalle,
joka torkkui kallellaan oleva kahvikupponen kädessään. Lune kurkki huoneeseen miehen
ohitse. Kattoon asti ulottuva puinen vitriini oli täynnä outoja hydraulisia esineitä ja kaavioita,
joita ne piirsivät taukoamattomaan tahtiin. Takaseinällä irvisteli melko kammottava lamppu;
kivigargoili hohtava laava-aurinko suussaan.

     ”Öhöm, anteeksi!”

     Tukeva sinipukuinen herra ei hievahtanutkaan, vaan jatkoi kuorsaamista jalat sotkuisella
työpöydällään, työtuoli uhkaavasti takakenossa.

     ”Franc!” Varýsh korotti ääntään.

     Tällä kertaa mies heräsi rajusti hätkähtäen – kahvia roiskui solmiolle ja hänen tuolinsa
kaatui. Kuului rysähdys, ja työntekijä katosi hetkeksi virkapapereita ja lounasseteleitä
lainehtivan pöytänsä taakse.

    ”Niin, kuka siellä?” hän urahti ja kömpi pystyyn ohimoaan hieroskellen. Hän mulkoili
unisesti Lunea, Athenaa, Terrania ja Aidenia, kunnes katse pysähtyi Varýshin kasvoihin.
Unisuus karisi miehen olemuksesta hänen tunnistaessaan työnantajansa.

     ”Oho, Winearty, en osannut odottaa sinua tänään”, hän huudahti muuttuen kasvoiltaan
punajuuren väriseksi. Hän pyyhkäisi kahvikupin sirpaleet lattialle ja yritti näyttää siltä, että
oli ollut parhaillaan tekemässä jotain Áryunen kannalta hyödyllistä.

     ”Tajuat kai, että unien katselusta maksetaan vain empaateille?” Varýsh tiedusteli harkitun
soimaavalla äänensävyllä.

     ”Tietysti, syvimmät pahoitteluni! Tämä ei tule toistumaan.” Hän yritti haroa rehottavaa,
keskeltä kaljuuntuvaa tukkaansa jonkinlaiseen kuosiin ja suoristi paidan rintamukseen
kiinnitettyä nimikorttia. Siinä luki: Franc Frencell, vastaanottovirkailija.

     Varýsh nauroi kepeästi.

     ”Ei hätää, Franc, ei hätää. Enhän minä nyt vanhaa ystävää erota.” Miehet puristivat
tuttavallisesti kättä lasissa olevan aukon läpi.

     ”Etpä tietenkään, mitä minä oikein kuvittelen”, Frencell hörähti ja hymyili epäsiistit
roikkuviikset vipattaen. ”Muodollisuuksien vuoksi minun täytynee kuitenkin pyytää sinua
todistamaan henkilöllisyytesi. Ei sillä että epäilisin mitään, mutta koskaan ei voi olla liian
varovainen.” Hän kumartui työpöytänsä yli lähemmäs lasia ja sanoi ääntään madaltaen:
”Kummallisia huhuja liikkuu keskuudessamme. Väitetään, että Volkahovát tietää Iäisyys-
sanelmissa olevasta purkuloitsusta ja kultti yrittää nyt kiihkeästi saada opusta käsiinsä.”

     Varýsh ei näyttänyt enää iloiselta.
     ”Kuka riivattu sellaista väittää?”

     ”No jaa”, Frencell hikoili vähän, ”esimerkiksi erään arkistoholvin vahti, sen missä
Iäisyyssanelmia säilytetään, oli nähnyt jonkin hämärän kerääntyvän opuksen ympärille.
Reunan kiitos Etienne oli paikalla. Vahdin tullessa hän oli jo ehtinyt vahvistaa suojauksia
tehokkaammilla riimuilla, ja se oli hälventynyt.”
     ”Tämä – milloin tämä tapahtui?”

     ”Toissapäivänä.”   

     Varýsh tuijotti vastaanottovirkailijaa mykistyneenä.

     ”Eikä minulle ilmoitettu mitään? Äh, totta kai minun poissa ollessani koko homma
murenee heti käsiin.” Varýshin silmien väliin oli ilmestynyt ryppy. ”Huolestuttavaa.
Hyvin huolestuttavaa. Ovathan suojaukset nyt pitävät?”

     ”Kyllä, sir, varkaudenestoriimut kolminkertaistettu, kasapäin tunkeilijankarkottajia, jopa
kymmenhenkinen sijaintiin sitomisen rituaali on suoritettu uudestaan… Etienne oli kuulem-
ma hoitanut asian. Se siunattu mies, ei ole nukkunut varmaan kahteen viikkoon. Ai niin, ja
hän myös määräsi holvin lattian vanhaa tulipronssilla ja meripihkalla valettua juurrutusta
vahvistettavaksi.” Frencell suoristi ylpeänä selkänsä. ”Usko minua, Varýsh, Iäisyyssanelmien
etäkaappaus on tehty mahdottomaksi. Ja mikäli Valkyrian onnistuisi jotenkin henkilökohtai-
sesti pääsemään sisälle Arkkiin ja vielä löytämään kyseisen holvin – kumpikin sulaa mahdot-
tomuutta – siellä on pari täysikasvuista tykkitulikärpästä vastaanottokomiteana. Saisinko nyt
nähdä koodisi?”

     Varýsh veti hajamielisesti hihaansa ylemmäs, ja Lune näki ihoon isketyt monimutkaiset
kuviot. 

     ”Erinomaista, ja sitten on teidän vuoronne”, Frencell sanoi ja kääntyi Lunen puoleen.

     ”Nämä neljä ovat minun kanssani, eikä ole mitään syytä mikset voisi luottaa heidän viat-
tomuuteensa”, Varýsh sanoi tiukasti ja laski kätensä Lunen olalle. Hän kuiskasi Frencellille
äärimmäisen hiljaa: ”He ovat kuulaina lokakuun päivinä syntyneet.”

     Frencell haukkasi henkeä.

     ”Jestas! Hekö – Taur – Saattue?”

     ”Ei sitten sanaakaan kellekään, onko selvä?”

     ”Ei tietenkään!” Frencell vannoi ytimekkäästi. ”Huuleni ovat sinetöidyt. Menkää vain,
menkää vain.” 

     ”Kiitoksia, Franc.”

     He siirtyivät tiskin vasemmalla puolella olevalle ovelle (Frencell veti sälekaihtimet lasin
eteen ryhtyen epäilemättä jatkamaan uniaan) ja astuivat saliin, joka oli jonkin verran
äskeistä aulaa laajempi. Kynttilät valuivat messinkikannakkeissaan seinillä, pölytön lattia oli
valmistettu lohenpunaisen kirjavasta kivestä, jossa oli seassa kiiltäviä juosteita. Salin
molemmilta puolilta lähti hämäriä käytäviä ja portaikkoja Arkin ylempiin kerroksiin.
Kaikkien kohdalla leijui kellastunut opastekyltti, joiden teksteistä Lune päätteli toisessa
kerroksessa käsiteltävän politiikkaa ja hallintoa. Kaikkialla minne hän katsoi näkyi kaiverret-
tua kirsikkapuuta, vuorikristallipilareita upotettuna seinään, ja kristallin sisällä kirsikankuk-
kien terälehtiä ja jähmettyneitä pisaroita meripihkaa. Kattoon oli pakotettu sulalla riimu-
kullalla ja juurihopealla valettuja Alrhadan-riimuja ja riimukehiä, joista lähti hienoinen
valonkajo ja etäistä sydämensykettä muistuttava pulssi, joka tömähteli keuhkoissa ja värähteli
selkärangassa asti.

     ”Me menemme tänne”, Varýsh ilmoitti jalkuenergian läsnäolosta huumaantunut Lune
seurasi häntä kettingillä eristettyyn portaikkoon, jonka opasteessa luki Vain johtajalle.
Varýshin lähestyessä kettinki kiemurteli käärmemäisesti ja heilahti kilahdellen sivuun.
Metsänvihreällä sametilla vuoratut kierreportaat veivät ovia täynnä olevaan pyöreään halliin;
keskellä lattiaa loiskui mosaiikilla ympäröity pienoislampi, keskellään vettä tippuva valkoinen
puu hopeakynttilöitä oksillaan.   Lune ajatteli satoja seiniä, lattioita ja kattoja kaikkialla
ympärillään, kerroksia ja kerroksia kiipeämässä kohti taivasta ja laskeutumassa kauas maan
alle pimeyksiin. Hän tunsi hukkuvansa siellä savun ja suitsukkeiden tukahduttavan tuoksun
keskellä, kietoutuessaan muinaiseen energiaan, johon hänellä ei ollut valtaa.

     ”Huimaako teitäkin hiukan?”

     Terran nyökkäsi painokkaasti.
     ”En pidä santelipuun hajusta, mummi savustaa sillä talon harva se päivä. Katsokaa tätä
lattiaakin, tekee olosta hieman pilvisen.” Terran osoitti heidän ylittämäänsä psykedeelisen
värikästä silkkimattoa. Lune tajusi vasta nyt, että kuviot liikkuivat, kiertyivät auki ja pyörivät
itsensä ympäri. Katto oli täynnä hitaasti kelluvia lumottuja tulikärpäsiä, jotka lehahtivat kuin
sivuun Varýshin suunnatessa niiden ali yhdelle ovista.

     Heidän takaansa kuului kupsahdus, ja sitä seurasi syvästi hiiltynyt puheryöppy. Lune rypis-
ti otsaansa, ja kääntyessään katsomaan hän näki Aidenin seisovan pienen, ikivanhan miehen
vieressä. Vanhus kömpi ylös lattialta ja pudisteli housunpolviaan huutaen käheällä, kimeällä
äänellä:

     ”Deodamnatus! Caput tuum in ano est.”

     ”Mistä on kyse?” Lune ihmetteli. ”Mitä sinä teit, Aiden?”

     ”En nähnyt hänen tulevan!” Aiden kuulosti kimpaantuneelta. ”Sietäisi olla laitonta olla
noin lyhyt. Satutitko itsesi?”

     Mies pui nyrkkiään vastaukseksi. Hän ei näyttänyt ymmärtävän mitä Aiden sanoi, ja
latinankieliset kiroukset lentelivät hänen suustaan kuin Aiden olisi vahingossa käynnistänyt
solvaavan koneen.

     ”Fututus et mori in igni!” mies toivotti lopuksi, ja marssi sitten kopean suurieleisesti paikalta.

     ”Häneltä putosi jotain”, Athena huomautti ja poimi lattialle leijuneen rusehtavankeltai-
sen paperilapun, joka oli ehkä satoja vuosia sitten ollut muistikirjan sivu. ”Oi, tämän täytyy
olla siitä vanhasta arkkilaisten koodista, mistä Varýsh puhui!”

     Paperilla oli musteella raapustettuja sanoja, kuin jonkinlainen ohjelista.

     ARKKILAKI

     Tärkeimpiä kohtia.

O   Arkki tulee ennen Perhettä. Mikäli Jäsen tarvitaan Arkin Työtehtävään, Hän saapuu paikalle vastustelematta.
O   Jäsenen ei ole sallittua ylläpitää minkäänlaista Kontaktia Tavalliseen, ellei jokin Työtehtävä edellytä Kuullustelua,
Vangitsemista tai Rankaisemista.
O  Jäsen ei milloinkaan puhu Henkilöllisyydestään eikä Arkin sisäisistä asioista muille kuin Kolleegoilleen. Salaisuuksien
paljastamisesta seuraa Tarvittavia Toimenpiteitä ja usein Lopullinen Karkotus.


    ”Olenpa iloinen, että Varýsh on lieventänyt touhua”, Lune mumisi sanat luettuaan.

     ”Tulkaa tänne”, Varýsh huusi kauempaa ja keskeytti heidän ihmettelynsä.  Hän seisoi
kahden ruukkupuun reunustaman oven luona ja koputti terävästi, vaikka käytännössä huone
oli hänen omansa. Athena taitteli paperin taskuunsa ja Lune naureskeli Aidenille, joka näytti
edelleen hyvin äkäiseltä, ja kiirehti Varýshin luokse.

     ”Mitä se käppänä oikein sanoi minulle?” Aiden tiedusteli vaarallisella äänellä.
 
     ”Ystävällisesti käännettynä hän käski sinun mennä kuolemaan tuleen”, Varýsh vastasi ja
katsahti kattoon, kun Aidenin leuka kiristyi. Ovi avautui sillä hetkellä, ja joku rasittuneen
näköinen nainen poistui johtajanhuoneesta sylissään rautahäkki, jossa istui ragdollin
kokoinen rubiinisilmäinen korppi.

     Pieni työhuone oli leppoisa. Se oli kuin mikä tahansa työpaikan johtajan kanslia, mutta
seiniä peittivät mutkikkaimmat kaaviopiirrokset mitkä Lune oli ikinä nähnyt. Kaikkeuden
teoria
, luki yhdessä kaikkein käsittämättömimmistä kuvista. Alkuenergian ja magian kaava oli
toinen – siinä oli merkintöjä, jotka saattoi päätellä jonkinlaisiksi alrhadanlaisten matemaatti-
siksi laskuiksi. Taulukoiden keskellä näkyi nastalla kiinnitettyjä lehtileikkeitä: Tällaista on
Volkahovátin propaganda, Valkyrianin kehittelemä uusi maailmankuva… Kultin vastaus
syytteisiin: ”Arkki ei salli tehokkaampia energioita, karmataikuuden kielto hidastaa syklin
kehitystä...” Yhä useampi kääntää selkänsä Arkille – kiinnisaadut heitetään Norrvariaan
.

     ”No mutta. Sehän on Varýshrain itse!”

     Työpöydän takana istui pullonvihreään pingviinitakkiin sonnustautunut tynnyrimäinen
mies, jolla oli teknisen näköiset silmälasit, haikaranpesää muistuttava hiuskuontalo ja iso
turpea pottunokka, joka ulkoni kummallisen litteästä ja leveästä naamasta – ihan kuin
kovera peili olisi päässyt vääristämään hänen piirteensä pysyvästi. Pöydällä miehen edessä oli
posliinikulho kukkuroillaan sokeroituja herneitä. Varýsh kohotti kätensä tervehdykseen.

     ”Etienne! Pitkästä aikaa. Rankka viikko?”

     ”Melko tavallinen”, Ardair sanoi ja haukotteli. ”Eilen oli suhteellisen rauhallista, tosin
kuulin että yöllä oli ollut ruuhkaista taivaalla. Varakkaat nuoret tykkäävät kisailla autoillaan
pimeän tullen, ja vartiukset ovat joutuneet pidättämään useita. Sinulla itselläsi on sen sijaan
tainnut kiirettä pitää, vai?” Ardair silmäili Varýshia pilke silmäkulmassaan ja osoitti sitten
häntä punakalla sormellaan. ”Kerrataanpa se mitä tavallisten lehdessä luki jokin aika sitten.
Mies”, Ardair alkoi astella hitaasti edestakaisin pöytänsä edessä, ”kolmissakymmenissä ja
tyylikkäästi pukeutunut, uhkasi räjäyttää kirjaston. Karattuaan poliiseilta hän ilmaantui itse
putkaan hiippailemaan, noutamaan pari päivää sitten sinne unohtamaansa jalokivikoristeista
taskumattia ja teki kiinnijäätyään valtavan reiän seinään, mutta ei ehtinyt karata, sillä…”
Ardair levitti käsiään, ”hän jäi syömään anjovisvoileipää. Yön aikana hän oli kuitenkin
karannut uudesta ehjästä sellistä ja jättänyt jälkeensä vain leivän kuoret. Turvakameroista –
niistä joiden tallenteet eivät olleet tuhoutuneet – näkyi, miten hän kuljeskeli hyvän aikaa
ympäri poliisiasemaa ja kävi ilmeisesti saunassa ennen kuin katosi lopullisesti. Viimeinen
havainto hänestä oli lentokentän matkamuistomyymälässä. Onko jotain mitä haluaisit
selittää, Varýsh?”

     ”Se - se en ollut minä”, Varýsh aloitti, mutta sulki suunsa kun Ardairin hymy leveni ja
silmät kapenivat. ”Äh, hyvä on, saatoin se olla minä. Jahtasin tavalliseen maailmaan jäänyttä
alkuenergiaa ja matka oli mutkikas.”

     Aiden vihelsi.

     ”Vau, minun on täytynyt missata se artikkeli.”

     ”Mitään sanottavaa siitä kirjastokohdasta?” Ardair kysäisi.

      ”Se oli hätätilanne”, Varýsh väitti kiven kovaa. ”Jouduin tyhjentämään paikan pikaisesti,
koska siellä oli kolme Keräilijää, tekemässä Sisar Valo ties mitä. Tämä on muuten sinulle.”
Varýsh oli kaivanut nahkatakin taskusta lumisadepallon, jonka sisällä oli minikokoinen Big
Ben. Hän asetti sen Ardairin työpöydälle paperipinon päälle, josta Ardair poimi sen nyrkkiinsä
ja käänteli. ”Kyseessä on eräs vancárdilainen nähtävyys, vaikket sinä sitä varmaan tunnista-
kaan.”

     ”Kyllä minä tuon kellotornin tunnistan”, Ardair sanoi hermostuneesti naureskellen.
”Voi pojat… tietäisitpä vain, kuinka monta kertaa poissa ollessasi jouduin lähettämään ryhmän
korjaamaan sen. Erinäisistä syistä johtuen se on, öh, katkennut jo kolmasti. Viikon aikana.
Mutta! Saisiko olla sokeroituja herneitä?” 

     ”Ei kiitos”, Varýsh sanoi ja katseli pienen ikkunan takaa näkyvää maisemaa, joka liikkui
sivusuunnassa. ”Ruokailin juuri.”

     ”Entäpä te?” Ardair ojensi hernekuppia Athenalle, joka kauhistui, kun häneltä kysyttiin ja
kieltäytyi kiireesti. Ardair laski kupin pöydälle kätensä ulottuville ja vilkuili joukkiota
kiinnostuneena. ”Keitäs nämä ovat? Hetkinen, en näe minkäänlaisia merkintöjä… Varýsh,
ovatko… ovatko he Yksinäisten ulottuvuudesta?”

     ”Luulen, että arvaat keitä he ovat”, Varýsh totesi. ”Suojelutehtävä, jonka takia jouduin
hylkäämään johtajanpaikan väliaikaisesti…”

     Ardairin kasvoille levisi oivalluksen ilme. Hän pyöritteli lasejensa linssejä kuin olisi
tarkennellut, ja mumisi hämmentyneenä:

     ”Vai olette te ne, joiden turvallisuutta tässä on varmisteltu vuosikaudet. On hienoa tavata
teidät.”   

     ”Samoin”, Lune sanoi hiukan häkeltyneenä. ”Olet siis Varýshin tuttavia?”

     ”No, niin, valtava kunniahan tämä on”, Ardair hörähti. ”Se on tuo Varýsh aikamoinen
mies. Tietäisitpä kuinka paljon sinusta huhutaan”, hän hekotteli Varýshille. “Kun olet
korkeiden virkojen lisäksi maankiertäjäkin…”

     ”Voi kyllä mina tiedän”, Varýsh huoahti. “Eräs toverini, iäkäs baarimikko, jaksaa aina
muistuttaa maineestani. Kukaan ulkopuolinen tuskin tietää kunnolla, mitkä jutut todella
pitävät paikkansa. En tahdo muistaa enää itsekään.”

      “Sinuun liittyy kymmeniä outoja tarinoita, ne ´punoutuvat kuin köynnökset ympärillesi´,
näin erästä kollegaani lainaten. Sanotaan”, Ardair madalsi ääntään katsoen nyt Lunea silmät
kimmeltäen, “että Varýsh on kolunnut Áryunen pimeimmät laaksot ja tutkinut vaarallisim-
miksi tiedetyt, umpeen kasvaneimmat erämaat.”

     ”Löysin kuulemma kerran jostain erämaan laidalta syrjäseudulta laavanhehkuisen
rotkon, ja kaukana pohjalla pimeässä näin Norrvarian usvaiset linnakkeet. Ilmeisesti jouduin
myös kerran taisteluun erään vanhan sukupolven vaeltajalahkon kanssa”, Varýsh sanoi.

     “Ja siksi hänellä on tuo silmä.” Ardair taputti omaa silmäkulmaansa. “Jotkut kertovat jopa,
että hän oli se, joka pystytti suojaavat muurit Revalonin ympärille ja pelasti koko kaupungin
Sereí- ja Daamos-heimojen sudensieluilta.”

      “Siitä en menisi kunniaa ottamaan, tosin voi se olla mahdollista. Tein nuoruudessani
paljon asioita, jotka ovat päässeet itseltäni unohtumaan. Mutta me emme tulleet rupattele-
maan, Etienne.”

     Varýsh kohtasi Ardairin katseen, ja miehen ryhti jännittyi välittömästi, kuin hän olisi
arvannut Varýshin tuovan huonoja uutisia.

     ”Turvallisuus”, Varýsh tokaisi suoraan. ”Se on mennyttä.”

     Ardairin leuka loksahti auki. Hän oli valpastunut, ilme muuttunut hämmentyneestä
järkyttyneeksi, ja suuhun matkalla ollut herne putosi pöydälle ja kieri lattialle.

     ”Eikä!”

     ”Jouduin evakuoimaan nämä neljä tänne, jättäen taakseni sekasortoiset sisäoppilaitoksen
halloweenjuhlat. Sattui pieni välikohtaus erään ´koulutarkastajista´ kanssa, ja lisäksi
talonmiehemme ja yhteiskuntaopin opettajamme ovat osoittautuneet vakoojiksi, jotka
saastuttavat tarkoin vaalitun turvayksikkömme. Tulin tekemään ilmoituksen.”

     ”Kiirehdi, Varýsh!” Ardair huudahti. ”Mene tekemään se ilmoitus! Kartanolle tarvitaan
vartiuksia, ja ne kolme nilkkiä on saatava jäljitettyä…”

     ”He ovat jo haihtuneet, kiirehtiminen ei auta enää tässä vaiheessa.” Varýsh huokaisi.
”Mutta väki voi tehdä parhaansa kaaoksen siivoamisessa. Ja niin, tarvitaan hypnotisoijia,
ennen kuin joku siellä soittaa poliisin ja juttu paisuu isompaan mittakaavaan.” Hän riensi
ovelle ja käännähti osoittamaan Lunea. ”Tulen pian takaisin, esittäkää te sillä välin vaikka
kysymyksiä Etiennelle.”

     Ovi kolahti kiinni, ja he jäivät neljästään varajohtajan kanssa. Terran yskähti kiusaantunee-
na. Lune toivoi, että Varýsh olisi ottanut heidät mukaansa eikä hylännyt ahtaaseen johtajan-
toimistoon.

     ”Noh”, Ardair avasi keskustelun ja kahmaisi itselleen nyrkillisen herneitä. ”En olekaan
aikoihin nähnyt ketään Vancárdista. Kävipä tuuri, vielä te neljä! Voitte kutsua minua
Etienneksi.”

     ”Miten paljon tiedät meistä?” Aiden tiedusteli. Lune oli huomannut jo heidän astuessaan
huoneeseen, ettei Aiden pitänyt miehestä. Se tosin ei ollut yllätys, eihän Aiden tainnut pitää
juuri kenestäkään.

     ”Voi, vähemmän kuin toivoisin.” Ardair huokaisi. ”Varýsh tapaa pitämään ne asiat itsellään.
Olen kyllä kuullut jostakin tehtävästä ja sitä varten valikoidusta Saattueesta, mutta en edes
tiedä mikä tämä tehtävä tarkalleen ottaen on.” Ardair kumartui toiveikkaana lähemmäs heitä.

     ”Mikä on Volkahovát?” Lune keskeytti. ”Se ei koskaan kunnolla selvinnyt minulle.”

     ”Aivan, se!” Ardair kääntyi katsomaan julistetta ja sitten Lunea vakavasti. ”Sitä nimeä käyte-
tään Kuun puolesta ja Valkyrianin asuinalueesta Hallasthårissa. Se myös tarkoittaa kaikkia
hänen kannattajiaan, sitä kulttia jota hän kutsuu hallitukseksi.” Ardair mutisi itsekseen:
”Nimitys tulee alrhadanista. Vol kahovát. Joku joka palvoo kaaosta.”

     Ovi avautui jälleen parin minuutin päästä ja Varýsh astui sisään stressaantuneen
näköisenä.

     ”Katastrofi-ilmoitus on annettu. Kartanolle on lähetetty hypnotisoijia. Craighsia etsitään
yhä. Aveyard ja Daryawesh on nyt julistettu lainsuojattomiksi, ja heistä tiedotetaan parhail-
laan myös Vancárdin poliisivoimille. Kaksi tappajaa on vapaalla jalalla, mutta älkää huoliko.”
Varýsh katsoi Lunea silmiin. ”Jos he ovat yhä lähimailla, heidät löydetään kyllä.”

     ”Ja entä jos he eivät ole?” Lune kysyi.

     Varýsh oli vastaamaisillaan, mutta käytävältä hänen takaansa kuului melua.

     ”Mitä siellä oikein tapahtuu?” Ardair ihmetteli. ”Muuten, ihan vain näin väliaikatietona,
kauanko minua vielä tarvitaan täällä?”

     Varýsh sulki oven melun lähetessä ja näytti pohtivan asiaa.

     ”En tiedä, Etienne, se riippuu siitä mihin suuntaan tilanne kehittyy. Juuri nyt näyttää siltä,
ettei sinun tarvitse olla etsimässä uusia työpaikkoja vielä vähään aikaan. Onko sinulla muu-
ten se raportti siitä, mitä täällä on tapahtunut poissa ollessani?”

    ”On, on kyllä!” Ardair avasi työpöytänsä laatikon ja pudotti pöydälle paksun paperinivas-
kan. Hän nosti katseensa, ja samaan aikaan Lune, Varýsh, Athena, Terran ja Aiden kääntyivät
katsomaan ovea, jonka takaa kuului huutoa ja lähestyvien juoksuaskelten jytinää. He saivat
hetken varoitusajan. Sitten ovi paiskattiin auki ja hengästyneennäköinen pikkumies kiljui:

     ”Se on poissa! Kadonnut! Iäisyyssanelmat on viety!