Kirjoittaja Aihe: Katoavien päivänsäteiden aika | K11 | synkkä fantasia/kartanodraama | luvut 1-?  (Luettu 2105 kertaa)

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
Nimi: Todellisuusvarkaan teoria I: Katoavien päivänsäteiden aika
Kirjoittaja: Valvehaukka eli minä
Tyylilaji: Yhdistelmä synkkää fantasiaa, kartanodraamaa, laimeaa kauhua ja mysteeriä.
Ikäraja: Maximissaan K11, suurimmaksi osaksi S



Yhteenveto: Sadonkorjuu lähestyy, ja jokin synkempi. Mätä on herännyt, ruttolääkärit ovat liikkeellä. Visteriakartanossa käy viimeisiä kouluvuosiaan Lune Sharrock, joka kuulee ääniä herätyskellojen sisältä ja käy jatkuvaa vääntöä unimaailman kanssa, suojanaan pimeyttä vastaan ainoastaan origamien taittelu. Millaisia totuuksia kätkeytyykään turvallisiksi luultujen seinien sisäpuolelle ja tunneleihin narisevien lattioiden alle? Pikkuhiljaa synkät salaisuudet alkavat nousta pintaan. Lunelle selviää, että hänen uniaan vuosikaudet vainonneet ruttomaskiset Jotkin eivät olekaan olemassa pelkästään painajaisissa... Hitaasti mutta varmasti fantasia tihkuu kuin veri keskelle maailman harmautta.



A/N: Aivan. Tämä on taas täällä... Olen tosiaan laittanut sen tänne jo pari kertaa aikaisemminkin, mutta jostain syystä epävarmuus pääsee aina iskemään ja päädyn sitten poistelemaan koko aiheen. Nyt se on toivottavasti palannut jäädäkseen. Kaikki luvut ovat valmiina koneellani, joten postailen näillä näkymin uutta lukua päivittäin (mikäli ehdin/muistan.) Lukuiloa! :) Fun fact: olen käyttänyt tähän ja sen jatko-osien suunnitteluun jo yli 6 vuotta.


Prologi (ILMESTYNYT)
1. – Alkusoitto pimeän marssille (ILMESTYNYT)
2. – Lontoon katujen alla (ILMESTYNYT)
3. – Tuntemattoman totuus (ILMESTYNYT)
4. – Perhosvaikutus    (ILMESTYNYT)
5. – Suljetun oven takana (ILMESTYNYT)
6. – Ateria viimeisten joukossa (ILMESTYNYT)
7. – Todellisuus rakoilee (ILMESTYNYT)
8. – Matometsän saalistaja (ILMESTYNYT)
9. – Unennäkijä (ILMESTYNYT)
10. – Vain viisailla on lupa leikkiä tulella (ILMESTYNYT)
11. – Kuningaskalastaja (ILMESTYNYT)
12. – Kultakalamaljasta murtautuminen (ILMESTYNYT)
13. – Syanidi ja nukkekuningatar (ILMESTYNYT)
14. – Pimeyden langetessa (ILMESTYNYT)
15. – Bonfire Heathsin Uniloukku  (ILMESTYNYT)
16. – Ketunmyrkkyä  (ILMESTYNYT)
17. – Winstonin tarina (ILMESTYNYT)
18. – Paikka, johon kadota (ILMESTYNYT)
19. – Herttakuningatar  (ILMESTYNYT)
20. – Yöperhosmies (ILMESTYNYT)
21. – Koiansa (ILMESTYNYT)
22. – Pomminrakentajan päiväkirja  (ILMESTYNYT)
23. – Saattue (ILMESTYNYT)
24. – Varjot pitenevät (ILMESTYNYT)
25. – Ruttokoirat (ILMESTYNYT)
26. – Arkki (ILMESTYNYT)


Katoavien päivänsäteiden aika





P r o l o g i 

New York, 19 vuotta aiemmin



Maailma pyöri. Liikenne syöksyi ohitse äänekkäänä, kesyttömänä vuoristopurona, päätäsärkevän savunhajuisena sellaisena. Vain yksi osa maisemasta ei pyörinyt liikkeen mukana. Ryhdikässelkäinen mies seisoskeli kiireisen kadun varrella mustassa puvussa ja kiiltävissä kengissään ja katseli suurkaupungin vilkkuvia valoja, jotka satuttivat hänen silmiään, kuunteli tähdenlentona ohikiitäviä musiikin säveliä, joita valui ulos vierestä kaahaavien autojen ikkunoista, ja jokainen tuikahdus viiltämässä hänen utuista mieltään muistutti
Valkyriania hänen tappamiensa maagien pois hiipuvista haloista.  Hän vilkaisi paikoilleen seisahtuneena rannekelloaan. Seuraava lento Los Angelesiin lähtisi parin tunnin kuluttua. Voisin mennä takaisin. Tai sitten voisin kolaroida urheiluautoni suihkulähteeseen ja kuolla.
Siinä on vain se, ettei Opas menehdy niin helposti.


Reunalta karkotuksen jälkeen Valkyrian oli eksynyt tavallisen maailman outoihin valoihin ja harmauteen, jota hän ei ymmärtänyt, jonka kylmässä betoniviidakossa alkuenergian puuttuminen kummitteli; siellä tuntui vain otsoninkatkuinen sähkö, ukkonen, jonka ihmiset olivat kesyttäneet johtojen verkostoihinsa. Mielessään Valkyrian soimasi olinpaikastaan itseään, alemmas en voisi enää vajota. Toinen ääni sanoi, miten niin? Olen rikas, kuuluisuuden maussa ja ensimmäistä kertaa elämässäni ihmiset rakastavat minua. Tai rakastavat ainakin kuvajaistani. Kolmaskin ääni liittyi kuoroon; miksen siis ole iloinen?

”Herra! Hei – anteeksi, herra! Herra Ross! Saisimmeko nimikirjoituksen?”

Olen nyt näyttelijä. Taiteilija, elokuvatähti Novocaine Ross. Valkyrian ei ole olemassa ulottuvuussyklin tässä osassa.

Hän kääntyi hitaasti viisihenkisen ihmisjoukon suuntaan ja hymyili viattomasti. Sisäisesti hänen olonsa oli kumman puutunut. Ihmiset ojentelivat uutuuttaan kiilteleviä elämänkertoja, hänen elämänkertojaan häntä kohti ja Valkyrian antoi porukalle heidän haluamansa. Säihkyvän nimen, jonka takana asui pimeys ja joka ei ollut todellinen, kuten ei myöskään sen taakse rakennettu valepersoona. Myös elämänkerta oli feikki. Valkyrian oli palkannut jonkun köyhän mutta lahjakkaan keksimään faktat ja muistot omasta päästään ja näpyttelemään ne paperiarkeille. Teos oli myynyt aika hyvin, ja Valkyrian teeskenteli hetken olevansa onnellinen summista, jotka se oli tuonut hänen tililleen. (Totuushan oli, ettei hän edes osannut käyttää koko verkkopankkia.) Mutta sisimmässään Valkyrian tiesi paremmin kuin hyvin, ettei se raha tai yhdenlainen suosio jota hän näyttelemisestä sai, koskaan tekisi häntä tyytyväiseksi tai korjaisi sitä, mikä hänessä oli pysyvästi vialla.

”Tämä on niin uskomatonta!” yksi nimmarinpyytäjistä hihkaisi ja tuijotti haltioituneena omaa painostaan Novocaine Rossin valheellisesta elämänkerrasta, jota koristi nyt idolin itsensä nimikirjoitus ja sen lähellä ylhäältä alaspäin menevä jono omituisennäköisiä symboleja. Mies tuijotti sitä ensin ihmeissään, mutta muuttui sitten riemukkaaksi. ”Katsokaa, hän kirjoitti minulle myös japaniksi!”

Valkyrian oli kääntänyt jo selkänsä, mutta huikkasi vielä olkansa yli: ”Se on alrhadania!”

Joukko jäi töllöttämään hämmentyneenä mustatakkisen miehen perään. Kukaan ei tiennyt, että eksynyt villikoirankatse haki jälleen pakotietä vankilastaan.

Valkyrianin hymy hyytyi hitaasti hänen kävellessään pois katua pitkin ja hypätessä lopulta meluisan baarin edessä odottavaan viininpunaiseen Jaguaariinsa. Kuukausien ajan hän oli saanut painajaismaisen tunteen ajettua pois kalliilla alkoholilla ja niillä alkuenergiattoman maailman taikajauheilla, mutta hän putosi takaisin mustuuteen kerta kerralta kovemmin. Avain pyörähti itsekseen auton virtalukossa ja moottori hyrähti pehmeästi käyntiin. Taivas, joka riippui matalalla niitä kannattelevien pilvenpiirtäjien yllä, oli yhtä
harmaa kuin renkaiden alla kiitävä sileä asfaltti. Alkoi sataa, ja Valkyrian väänsi radion täysille asettaen molemmat kätensä ratille; radio särisi vain hetken, kuin sekin olisi ymmärtänyt, ettei warlock, mustan magian käyttäjä ollut sinä päivänä vitsikkäällä tuulella. Hän kaartoi Jaguaarin moottori ärjäisten vasempaan risteyksestä, ajatteli niitä muutamaa hyvää muistoa, jotka hänellä vielä oli jäljellä ja painoi tyhjyys sisällään kasvaen kaasua sateen käydessä ympärillä kimppuun yhä väkivaltaisemmin. Nopeusmittarin viisarin ampais-tessa kolminumeroisten lukemien puolelle Valkyrian tunsi hetken ajan leijuvansa jossain pilvien yläpuolella, ennen kuin tie loppui hänen altaan.

Iloinen kappale radiossa ei päättynyt silloinkaan, kun Jaguaari syöksyi keula edellä solisevaan suihkulähteeseen, ja lasinsirpaleet, metallin- ja marmorinkappaleet räjähtivät vesipisaroiden seassa ilmaan hitaasti, kuin aika olisi hetkeksi vioittunut. Mutta todellisuudessa kaikki tapahtui hitaasti vain Valkyrianin mielessä. Hän puristi silmänsä kiinni ja toivoi niskansa katkenneen.

Hän luuli jo kuolleensa sittenkin, mutta päätyikin huokaisemaan raskaasti. Raskailta tuntuvien silmäluomiensa avautuessa Valkyrian näki särkyneestä tuulilasista sisään suihkuavan veden ja löysi itsensä edelleen tiukasti savuavan, murskaantuneen auton seasta. Ihmisten kiljunta sekoittui lähestyvän ambulanssin sireeniin. Valkyrian pudisteli päätään pyyhkiessään veripisaran haljenneelta huuleltaan. Hänen täytyi päästä pois, äkkiä.

Poliisiautoja oli parkkeerannut sen tuhoutuneen kasan ympärille, mitä törmäyksestä oli jäljellä – se oli jonkinlainen urheiluauton ja suihkulähteen yhdistelmä. Yksi poliiseista harppoi lähemmäs ja loksautti käsiraudat Valkyrianin ranteisiin pirstoutuneen ikkunan
kautta.
 
”Novocaine Ross! Olet pidätetty huumeiden hallussapidosta, kolmen henkilön kylmäverisestä murhasta, kirkon poltosta, pankkiryöstön yrityksestä, yleisen turvallisuuden vaarantamisesta ja ylinopeusrikkomuksesta. Kaikkea sanomaasi voidaan käyttää todisteena
sinua vastaan –”

”Anteeksi, on vähän kiire.” Valkyrian puri hampaitaan yhteen kohottaessaan kahlitut kätensä ja iskiessä kämmenensä matkaamisriimuun auton katossa. Sekunnissa hän oli kadonnut jättäen jälkeensä liekehtivän kaaoksen.

Hän kömpi ylös tyhjän varastorakennuksen betonilattialta Kanadassa Vancouverissa kattoon spraymaalatun samanlaisen riimun alta ja taputteli lasipölyä pukunsa rintamuksesta. Nyt hän oli rikkonut kaiken kaikkiaan kolmen eri ulottuvuuden lakia, mutta ei oikeastaan välittänyt, sillä kukaan ei tulisi koskaan saamaan häntä kiinni. Mielenkiintoista, miten nopeasti tavallisten äänet muuttuvat – ensin he pyytävät nimikirjoituksia, seuraavassa hetkessä yrittävät pidättää. Valkyrian päätti, että itsemurha jäisi viimeiseksi asiaksi, jossa hän enää ikinä epäonnistuisi.

Jos kukaan olisi tiennyt, mitä Jaguaarinsa kolaroineesta miehestä tulisi eräänä päivänä, he olisivat toivoneet hänen aikeidensa onnistuneen. Sillä se katumuksen päivä jäi hänen viimeisekseen ennen suurta kylmyyttä. Tuon päivän jälkeen Valkyrian ei katunut mitään pitkiin, pitkiin aikoihin.


« Viimeksi muokattu: 15.12.2018 18:09:32 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
//Tilanpuutteen vuoksi loput prologista on tässä. :)

*
Arkki, 10 vuotta myöhemmin


Varýsh oli tiennyt jo aamulla herätessään, että jotakin pahaa tulisi tapahtumaan. Hän tunsi pimeyden vihlovana luissaan, korkeina, riipivinä viulunsävelinä.

Hiljaisuus oli lankeamassa. Maailmat olivat romahtamassa itsensä niskaan, valmiina sortumaan ja vyörymään kuin synkkien kuninkaiden domino. Yleensä Varýsh mielsi maapallon mandariiniksi, jonka ytimestä mätä levisi hiljalleen kohti kuorta. Sinä päivänä kaikkeus kuitenkin oli domino, ja Varýsh tiesi, että viimeinen kierros odotteli käynnistymistään.

Ensinnäkin pohjaan palanut aamukahvi, varjon väriset ikävät kukkaset valkean posliinikupin pohjalla. Kuinka se edes oli mahdollista? Sitä ei ollut tapahtunut hänelle koskaan aiemmin, ja tilanne oli niin paha, ettei edes loraus viskiä kyennyt sitä pelastamaan. Tämä ei
voi enteillä mitään hyvää.
Epäonnistunut kahvi, se oli varma varoitusmerkki siitä ettei mikään muukaan voisi mennä sinä päivänä hyvin.

     Havaintoja ruttolääkäreiksi pukeutuneista hahmoista? Myös se oli erittäin huono merkki – jos Keräilijät olivat liikkeellä, se tarkoitti sitä, että Valkyrian suunnitteli jälleen jotain. Hänen epäonnistuneen vallankumous- ja tilanvaltausyrityksensä jälkeen oli kulunut muutamien kuukausien mittainen jakso, jolloin hänen joukoistaan ei ollut havaittu vilaustakaan, ja koko Àryunen ulottuvuussykli oli melkein ehtinyt huokaista helpotuksesta. Hallasthårin laittoman terra dominin uhka työnnettynä syrjemmälle oli unelmien täyttymys, johon oli pyritty jo kauan. Nyt Arkin langettama suojakilpi esti häntä etenemästä Áryunen puoliväliä pidemmälle. Mutta oliko uhka mitätöity? Ei selvästikään ollut. Keräilijät, sieluttomat… Pelkkä ajatuskin puistatti Varýshia. Hänen mielessään liikehti häiritseviä muistikuvi. Miksi niiden pitikin pukeutua niin kammottavasti? Luultavasti vain pelotellakseen väkeä menneisyyden aaveilla. Ne oli helppo nostattaa esiin, sillä kyllä kouluttautuneet toisen vuosituhannen ihmiset tunsivat vanhat tarinat ja sairaudenhajuisen historian, eikä kukaan halunnut kokea sellaista elämänsä aikana. Varýsh itse muisti yhä, miltä keskiaika oli näyttänyt. Sama
aikakausi oli vallinnut syklin joka kerroksessa, paitsi ehkä Reunalla Alorí Celestriaxissa.

Silloin painajaisten sairaus lepäsi taivaanrannassa, iti vuorten yllä väijyvien pilvimassojen kuuraisissa timanttiytimissä, satoi mutaisina pisaroina yksinäisten kalastajien ahavoituneille poskille, kun he sammuneiden majakoidensa luodoilla kohottivat kasvonsa kohti taivasta.
Rutto tuli, estämättä, lupia kyselemättä. Se läikkyi pölyisistä ikkunoista, se kiemurteli sisään avaimenrei´istä ja huokui kuolevien piinallisesta hengityksestä. Vilja lakosi. Kerma oli jo muuttunut voiksi. Kaskaat vaimenivat, ja tuhannet kuoriaiset tikittivät kaaoksen orkesterina puihin piiloutuen. Tomaatit sykkivät omaa kuumeista pulssiaan kurtistuessaan ruskeiksi sateessa. Oksille mädäntyvät omenat itkivät verta rikinvärisen taivaan alla, nahistuvissa appelsiineissa tuntui savun katku. Ja kun iltakynttilät syttyivät, pitkissä varjoissa vaelsivat ne vainoavat hahmot synkissä viitoissaan, hatuissaan, korpinnokkaisina kuin helvetin kätyrit, valmistaen ihmisiä kuolemaan.

Varýshia itseäänkin meinasi hirvittää, vaikka hänen rohkeutensa oli parhainta luokkaansa. Mutta mikä olisikaan ollut parempi keino epätoivon levittämiseen kuin menneisyyden kauhujen lietsominen?

Ellei sitten taivaiden hiljentäminen.

Sillä linnut eivät enää laulaneet. Moni kansalainen oli tiedon viralliseksi tulon jälkeen kokenut hiljaista hysteriaa – jos linnut eivät tosiaankaan enää laulaneet, sen täytyi enteillä jotain hyvin pahaa. Se oli alkanut vähitellen – ensin katosivat varpusten, sitten mustarastaiden ja satakielten kuulaat äänet. Lopulta enää edes yksittäisiä säveliä ei ollut kuultavissa. Aivan kuin joku tai jokin olisi päättänyt hiljentää ne kaikki lopullisesti, viedä mennessään ja autioittaa taivaan pinnan, jolla pilvet soutivat, mutta joilta linnut äkkiä mystisesti puuttuivat. Metsien musiikki oli vaimennut, ja ne olivat sitä nykyä hiljaisia paikkoja. Vain lehtien havinan kaiuntaa vihreän hämärän oksistoholveissa, ehkä silloin tällöin katkeavan juuren napsahdus. Köynnöksiin kahlitut henget ulvoivat tuulen äänellä. Auringon laskettua karehtiviin tiheikköihin ja puiden alle ilmestyi häiritseviä, kauhun väreitä aiheuttavia olentoja. Ne heräilivät. Liikehtivät.

Hiukan myöhemmin hopeankuulaan päivän kääntyessä paisteisemmaksi Varýsh istui erään eriskummallisen rakennuksen tornissa, missä pieni ja tarkoin valittu joukko oli kokoontunut pyöreän ikkunan lähelle. Kukaan ei rikkonut ympärillä tiivistyvää hiljaisuutta, ja käsittämättömien kaavioiden peittämät seinätkin tuntuivat keskittyvän hetkeen. Jotain outoa oli tekeillä, sen saattoi tuntea seisahtuneessa ilmassa ja havaita huoneen ulkopuolella käytävillä, jotka olivat tavallisestikin ruuhkaisia, mutta jotka olivat nyt täynnä sinne tänne paniikissa juoksentelevaa väkeä. Jotain oli tapahtunut, jotain pahaa. Aivan kuten Varýsh oli aavistellut.

Ahtaan huoneen nelihenkisestä joukosta kolme näytti saapuneen kiireessä. Yhdellä oli vielä kahvimuki ja puoliksi syöty yrttikakkuviipale käsissään, toiset kaksi taas näyttivät siltä kuin olisivat juuri juosseet maratonin. Neljäs, Varýshrain Winearty, istui tavallisesti niin
siistin ja moitteettoman työpöytänsä ääressä. Nyt raakapuupinta oli lähes peittynyt suuriin silkkinauhoilla sidottuihin pergamenttirulliin, karttakääröihin ja nahkakantisten kirjojen kasoihin, joiden huipulla keikkui kuparinen kahvipannu ja loppuun palaneita kynttilännysiä
tummuneissa jaloissaan. Kaikesta saattoi päätellä, että Varýsh oli istunut siinä jo useita öitä. Vaistottuaan jonkin hämärän lähestyvän yrittänyt turhaan ymmärtää, missä vika piili.

”Se siis tapahtuu paraikaa?” alabasterinvihreään samettiasuun sonnustautunut nainen kysyi lopulta ja sipaisi kylmänkultaiset kiharat kasvoiltaan. Toiset tuntuivat hätkähtävän hänen pistävän kirkasta ääntään; se havahdutti heidät hiljaisuuden ja syvän keskittymisen
tuomasta horteesta.

”Kyllä”, Varýsh lausahti ykskantaan. Hänellä oli valppaat silmät, joista toinen oli hehkuvan jadenvihreä ja toinen syvän akvamariininsininen. Varýsh ei kääntänyt kasvojaan hetkeksikään paksujen ruskeiden verhojen kehystämästä ikkunasta, kun hän pikemminkin totesi kuin ilmoitti: ”Valkyrian on todellakin onnistunut aiheuttamaan ulottuvuusrepeämän.”

Joukossa kiiri puistatus; se oli synkkä, pimeä hetki. Varýsh itse ei kuitenkaan osoittanut minkäänlaisia järkyttyneisyyden merkkejä, vaikka syvällä hänen sisimmässään paniikki uhkasi ryöstäytyä valloilleen. Hän ei antanut sen läikkyä yli, vaan pyrki pitämään itsensä
kasassa ja salaamaan hätäännyksen. Johtajan nimeä kantavalla ei ollut varaa murtua. Pieni hamppupartainen mies laski kakun ja kahvimukin käsistään tuikahtelevan tähtikartan päälle ja sanoi pingottuneella äänellä:

”En olisi uskonut sellaisen olevan mahdollista! Kuinka hän pystyi siihen?”

”Me kaikki tiedämme hänen mahtinsa ja sen, millaisiin tekoihin hän on valmis”, nainen sanoi värähtäen. ”Jokin vahva manaus aivan universumin ikiaikaisimman yön perukoilta, olettaisin. Vai mitä mieltä sinä olet, Varýsh?”

Varýsh mutisi jotakin ja sulki hetkeksi silmänsä. Nousevaa pimeyttä se ei vienyt pois.

”Tietenkin, tietenkin”, hän sanoi kohta vahvemmalla äänellä, ja arpien kirjomat sormet puristuivat hieman tiukemmin tuolin lännenpuusta veistettyjen käsinojien ympärille. ”Hän tuntee hyvin Alrhadan-riimut ja sen, miten niitä voi käyttää vääriin tarkoituksiin. Hän tuntee myös vääristettyjä, tuhoisampia versioita niistä – pimeys on Valkyrianin vanha ystävä ja se on piirtynyt hänen sieluunsa. Hänen voi siis odottaa tekevän mitä vain.”

”Nurjat riimut.” Naisen kuiskaus oli ääriään myöten täynnä inhoa ja hätää. ”Karmataikuus. Kuinka hän on saanut sen käyttöönsä?”

Varýsh näytti haluttomalta vastaamaan. Oli vain yksi vaihtoehto.

”Valkyrian on tehnyt sopimuksen Uumenen kanssa. Hinnan on täytynyt olla kova… en voi kuvitellakaan. Karmataikuus on yksi kauheimmista asioista syklissä. Joka kerta kun sitä käyttää, se syö sieluasi, vahvistuu elämänvoimasi hinnalla. Ajan myötä nurjien
riimujen mahti on kasvanut suonissasi moninkertaiseksi, mutta se on syönyt henkesi paljaille luille.”

”Sen ei pitäisi olla olemassa.”

”Siinä olet oikeassa.”

Joukkio hiljeni jälleen katselemaan hennosti hulmahtelevien verhojen välistä avautuvaa näkymää. Siinä oli jokin tavallisen maailman, Vancárdin suurkaupungeista. Laaja ja mahtipontinen, jossa rakennukset ja tehtaanpiiput kurkottelivat ylös taivaankannen pintaa kohti
kuin neulat valmiina puhkomaan sineä ja seivästämään pilviä. Ennen taivas oli ollut turvassa ihmisiltä, mutta niin ei ollut enää; se oli vanha tarina, joka unohdettiin. Heidän savunusvainen valtakuntansa kurkotteli jo lintujen maillekin.

Nyt näytti siltä kuin yö olisi koittanut keskelle päivää. Koululaisia reppuineen, virka-asuisia salkkumiehiä, jopa vanhuksia kauppakasseineen oli seisahtunut kaduille tuijottamaan mustan pilvimuodostelman synkentämää taivasta.

Se tapahtui silloin.

Maisema repesi, aivan kuin se olisi ollut vain paperinen kuva todellisuudesta. Ilma kareili häirityn vedenpinnan lailla ja näkyville leimahti kilometrien korkuinen, taivaalta maata kohti repeävä rosoreunainen viillos, joka muistutti valtavan kynnen raapaisua. Se jäi häilymään näkymän keskelle hologrammimaisena, uhkaavana. Oli mahdotonta sanoa, näkivätkö kaduilla seisovat tavalliset ihmiset sitä – heidän silmänsä kun eivät olleet niin tarkkaavaiset kuin he kuvittelivat. Jotain hekin kuitenkin taatusti näkivät, eikä kukaan erehtynyt tulkitsemaan näkemäänsä ystävällismieliseksi. Autoistaan nousseet ja rakennuksista ulos tulleet henkilöt, sekä hetkeksi paikoilleen seisahtuneet lenkkeilijät alkoivat säntäillä kauhuissaan ympäriinsä, suut avautuivat huutoihin, jotka eivät koskaan tavoittaneet kaukana Áryunessa istuvien Arkin jäsenten korvia.

”Ei hyvältä näytä”, vihreäpukuinen nainen sanoi. ”Varýsh, eikö Arkin pitäisi puuttua peliin tällaisessa tilanteessa?” Hän katsoi kauhun täyteisin silmin ulos. Ikkunan takana avautuva kaaos muistutti yhä enemmän lumisadepallon sisällä riehuvaa näkymää. Ensin kaikki oli ollut liikkumatonta ja miltei pysähtyneessä ajassa kelluvaa, ja seuraavassa hetkessä joku oli tuhonnut hiljaisuuden ravistamalla esinettä. Rauhan lakanat oli revitty.

”Sotkujen selvittelyä vartenhan kompleksimme seisoo”, Varýsh sanoi ja näytti jo pohtivan seuraavaa siirtoa. Hänen matala, kiireettömästi soljuva äänensä rauhoitti muita läsnäolijoita huomattavasti enemmän kuin se, että hän olisi sanonut: Kaikki hyvin. Asiat järjestyvät. Sillä asiat eivät tosiaankaan olleet hyvin, eikä niiden järjestymisestä ollut varmuutta.

”Mitä me teemme?”

Arkin johtaja ei ennättänyt vastaamaan. Ulottuvuusikkuna oli juuri räksähtänyt halkeamille. Sen toisella puolella mustien pilvien matto hajoili hiljalleen – aurinko pääsi jälleen paistamaan, ja elämän suovan jumaltähden näkeminen vaikutti rauhoittavan sekasortoa
hieman. Mutta sitten tapahtui jotain järkyttävää. Repeämä laajeni purskauttaen ilmoille elohopeamaista usvaa, joka lähti heti leijailemaan tuulta nopeammin ja levittäytymään outoja valopisaroita valuttaen katujen ylle.

Sen jälkeen repeämä alkoi imeä ilmaa sisäänsä. Valopylväisiin kolaroineet autot, jokainen ihminen viimeistä skeittaria myöten tempautuivat virran mukaan. Huudot jähmettyivät heidän kurkkuihinsa, kun heidät revittiin irti maan vetovoimasta ja he syöksyivät painajaisten kurimukseksi muuttuneeseen viillokseen. Hetkeä myöhemmin kaikki olivat poissa. Vain pari hattua ja kävelykeppiä jäi jalkakäytävälle siihen, missä niiden omistajat olivat muutama sekunti sitten seisoneet tietämättä, että tulisivat pian kokemaan elämänsä järkytyksen. Lippalakkipäinen pizzalähetti ja iäkäs pankkiiri eivät koskaan palaisi koteihinsa.

Tornihuoneen väki oli tyrmistyksestä mykkä. He kyllä kohtasivat työssään monenlaisia kummallisia ja tappavia asioita, mutta se ei ollut mikään tavallinen työpäivä. Ainoa ääni kuului yöperhosesta, joka törmäili ja räpisteli matalasta katosta roikkuvan virvatulilyhdyn ympärillä.

”Tuo jos mikä tietää ongelmia”, Varýsh mutisi hiljaa. Hänen tammisuutensa oli lopulta murtunut.

”Eikä siinä kaikki”, hiuksiinsa tarrannut pikkumies puuskahti. ”Satuitteko näkemään, mikä meiltä karkasi ja joutui repeämän kautta tavallisten maailmaan? Osaatteko kuvitellakaan, mikä kaikkea tämä tarkoittaa?”

Kukaan ei sanonut mitään – he tiesivät liian hyvin. Samaan aikaan jossain näkymätön kello alkoi tikittää umpeen lopun alkamisen sekunteja. Varýsh murahti itsekseen ja nousi pöydästään.

”Minä kun ehdin toivoa, että tästä tulisi hyvä päivä. Älkää koskaan toivoko mitään.”

”Joten, mitä me teemme? Suljemmeko me vain sen?”

”Ovet voidaan sulkea. Tämä ei ole ovi. Se on haava.” 
   
Vancárdin radiouutisissa luvattiin sille iltapäivälle nousevaa myrskyä.

    
*   
Bristol, viikon kuluttua:


Bristolissa yhdellä pikkutarkasti huoliteltujen pensasaitojen ympäröimällä tontilla oli matala, omeletinkeltainen omakotitalo. Se ei ollut mikä tahansa talo; se oli koti, jonka Ryan Stormlaith oli rakentanut perheelleen omin käsin. Olohuoneessa istui nainen sylissään lapsi.
Se oli syntynyt viime vuoden lokakuussa juuri siinä talossa, sillä naista oli kehotettu pitämään hänet salassa maailmalta. Synnyttämään kotona, kenenkään tietämättä suljettujen verhojen ja lukittujen ovien takana asunnossa, jossa tuoksui aina vesisateelta ja suklaa-
kekseiltä, eikä yhdelläkään ulko-ovesta astuvalla varjolla ollut jalansijaa. Daphne ei vieläkään ymmärtänyt, miksi Lune täytyi salata. Onneksi sinä päivänä eräs henkilö oli luvannut saapua hänen kotiinsa ja selittää loput siitä, mistä oli jokin aika sitten aloittanut
kertomaan.

Parhaassa tapauksessa kaikki kävisi niin yksinkertaisesti, ilman suurempia ongelmia.  Mutta oli olemassa toinenkin mahdollisuus; saattaisi käydä niinkin, ettei hän selittelisi enää, ottaisi vain lapsen ja häipyisi, ”veisi hänet turvaan”, eivätkä vanhemmat enää koskaan näkisi lastaan. Sillä tavalla Arkki Daphnen mielessä toimi.

Nuoren äidin vieressä istui mies, joka piteli itkevää vaimoaan kädestä. Hän koetti keksiä sanoja, sellaisia, jotka toisivat lohdutusta pelon ja surun keskellä.

”Kuuntele”, Ryan kuiskasi tuskin tuulenvirettä kuuluvammalla äänellä. ”Ehkä se on paras vaihtoehto kaikkien kannalta.”

Daphne katsoi häntä sumein silmin ja pudisti päätään ripset kyynelhelmistä raskaina. Syysheinän vaaleat hiukset valahtivat kasvoille.

”En siltikään voi uskoa, että olet tuota mieltä.” He olivat riidelleet asiasta jo kuukausien ajan.

Heidän puhuessaan ulos kolmen kadun päähän hiljaiselle asfaltille liukui tyhjästä Corvette. Ne, jotka sattuivat katsomaan tuolla hetkellä ikkunoista räpyttelivät pelästyneinä ja hieraisivat silmiään tuumaten sitten, että heidän oli täytynyt kuvitella omiaan – eihän nyt mikään tyhjästä voinut ilmestyä. Auto jatkoi menoaan talojen ohi ja kääntyi lopulta seuraavaan kortteliin. Se oli hieno vuosimallin -59 ajokki, jossa oli säihkyvä valkoinen pinta konepellistä kattoon, kuninkaanpunaiset penkit ja tahraton rekisterikilpi, jonka kirjoitus tosin näytti oudoilta riimuilta ja olisi taatusti herättänyt poliisien mielenkiinnon, mikäli yksikin olisi tullut paikalle. Kuskin ikkunasta olisi onnekas ohikulkija saattanut nähdä vilauksen paksuhihnaisesta kultakellosta, jossa oli aivan liian monia mittareita, numerotaulun tilalla laavatäytteinen tiimalasi ja sen ympärillä kuun vaiheet.

Kun Corvette lähestyi omeletinkeltaista omakotitaloa, sen takana kadulla nuori skeittari joutui bussin yliajamaksi. Eräällä kujalla kävelevä herra poimi roskiksesta miljoonavoiton sisältävän arvan, mutta tuli kaksikymmentä sekuntia myöhemmin puukotetuksi. Ylitse
lentävässä helikopterissa vuosia toisensa tunteneet työkaverit rakastuivat viimein, ja kerrostalossa pitkään sairaana ollut mies vetäisi viimeisen henkäyksensä pudottaen syntymäpäiväkakun, jota oli ollut kantamassa tyttärelleen keittiön juhlapöytään.

Corvette pysähtyi. Ajaja astui ulos pitäen leukansa ylhäällä ja katseensa lukittuna menosuuntaan. En ole turtunut, olen vain oppinut viimein hoitamaan työni. Kohdetalon edessä hän pysähtyi hetkeksi, asteli sitten ulko-ovelle ja kamppaili mietteidensä kanssa.

Hän oli epätavallinen vieras siinä naapurustossa. Mikään vastaava ei ollut koskaan saapunut Stormlaithien porstuaan.

Yksi useista nimistä, joita epätavallinen kantoi oli Varýshrain Winearty.

Hän koputti viimein.

Olohuoneessa Daphne oli vähällä hypätä ilmaan säikähdyksestä, jonka pahaenteinen ääni hänessä aiheutti. Koputtajat olivat aina ahdistaneet häntä, normaalit ihmiset eivät koputtaneet vaan soittivat kelloa. Hän vilkaisi aviomiestään kasvavan paniikin vallassa ja kietoi kädet Lunen ympärille, toivoen voivansa siten suojella häntä maailman kylmyydeltä.

”Hän on täällä, Ryan.”

”Älä hätäile, minä hoidan tämän.” Ryan puristi lyhyesti vaimonsa kättä ja nousi sohvalta.

Daphne tuijotti kasvot liidunvalkeina. Paniikki teki tuloaan, tunkeilija rauhaisassa olohuoneessa.

”Mitä sinä teet? Et voi päästää häntä sisään!”

”Minun on pakko. Se tyyppi on ainoa joka voi suojella lastamme. Sinä kuulit, mitä hän sanoi viimeksi. Jokin uhkaa meitä.”

”Olet Lunen ISÄ!” Daphne kiljaisi. ”Et voi antaa jonkun viedä häntä, et vain voi.”

”Me teemme mitä täytyy, jos se vain takaa hänelle elämän, Daphne”, Ryan mumisi karhella äänellä. ”Usko pois, en pidä tästä yhtään sen enempää kuin sinäkään.”

Jäämättä odottamaan vastausta Ryan sommitteli kasvoilleen mahdollisimman karskin ilmeen, marssi eteiseen ja aukaisi ulko-oven.

”Jaaha, Varýshrain, suvaitsitte siis viimein saapua.”

”Minun on nähtävä hänet”, kuului hivenen kärsimätön vastaus ulkoportaalta. ”Vasta sitten teen päätöksen ja arvioin, onko hänestä ylipäätään hommaan.”

Ryan tunsi Daphnen katseen porautuvan selkäänsä olohuoneen suunnalta ja kysyi kiukkua äänessään:

”Onko hänestä mihin?”

”Käske hänen mennä vainoamaan jotakuta toista”, Daphne huusi.

”Sinä lupasit suojella lastamme siltä, mikä häntä uhkaa”, Ryan kuiskasi kiihkeästi osoittaen nyt Varýshia etusormellaan, ja hänen ääneensä oli hiipinyt sama päättäväinen sävy, jota hän tapasi käyttää käännyttäessään Jehovan todistajia oveltaan.

”Minä luulen, että meillä on pieni keskustelu edessämme”, Varýsh sanoi tyynesti ja otti askelen lähemmäs ovea.

”Kuten tahdot, mutta vaimoni inhoaa sinua edelleen.”

Ryan ei oikeastaan voinut syyttää häntä siitä. Tämä henkilö oli jostain muualta, Ryan tiesi sen sanomattakin, ja hänen ensivaikutelmansa Varýshrain Wineartysta oli ollut herrasmies. Sellainen herrasmies, joka elokuvassa paljastuisi myöhemmin palkkamurhaajaksi. Varýsh vaikutti etäiseltä, mutta jokin hänessä oli läsnä niin voimakkaalla tavalla, että se sähköisti katetun kuistin ilman. Hänellä oli enemmän tai vähemmän erilaisia vaurioita kärsinyt ruskea nahkatakki, valkoinen kauluspaita ja punainen rusetti. Kävelykeppi oli äveriäs ja takin taskussa kilisivät Corveten avaimet, vaikka sitä Ryan ei tiennytkään – joskin se olisi saattanut saada hänet kohtelemaan tulijaa kunnioittavammin. Tummat, siististi kammatut hiukset ja tyylikkäät vaatteet antoivat Varýshista asiallisen vaikutelman, mutta arpien kirjomat kämmenselät olivat saaneet Ryanin varuilleen jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. Ja vaikka mies tosiaan näyttikin suhteellisen nuorelta, vaikutti hän samalla siltä kuin olisi elänyt jo läpi pitkien vuosien. Kasvojen ihoon olivat jättäneet merkkinsä säät ja vuodenaikojen läpi kannetut huolet.

Siinä oli kuitenkin sama henkilö, joka oli käskenyt Ryania ja Daphnea salaamaan Lunen syntymän. Sama henkilö, joka osallistunut tämän alustavaan suojeluun suojaamalla talon kummallisia merkkejä tekemällä ja mutisemalla kieltä, jossa oli muinaisuuden ja mysteerien sointi. Ryan vaistosi pyynnön Varýshin olemuksessa, ja hän tajusi seisovansa yhä oven edessä.

Jokin oli muuttunut heitä ympäröivässä ilmassa. Ryan tunsi vieraan energian pistelevän ihollaan entistä terävämmin, se pakotti häntä kohtaamaan magneettisen katseen, jossa varhaiset galaksit pyörivät. Ja niissä pysäyttävissä silmissä, syvyyksissä pohjalla paloi
jokin ikivanha, kuin maailmaakin iäkkäämpi aarnivalkea. Näky antoi Ryanille toivoa siitä, että pimenevässä maailmassa oli vielä jäljellä valoa. Hän ymmärsi siltä seisomalta, ettei kaikkea ollut vielä menetetty, ja väistyi sivummalle.

”Kiitos”, Varýsh sanoi. ”Ymmärrän toki käytöksenne, mutta miksemme juttelisi rauhan merkeissä niin kuin viimeksi, ennen kuin naapurinne ilmaantui ja jouduin poistumaan? On paljon mitä ette vielä ymmärrä.”

”Tietysti”, Ryan takelteli. ”Tätä tietä.”

Ryan johdatti hänet olohuoneeseen. Se oli pieni mutta kodikas. Stormlaithien lämmin tuulensuoja maailmassa, jossa heidän täytyi elää päivä kerrallaan peläten. Takanreunuksen valokuvissa aika oli pysähtynyt onnellisiin hetkiin, kirjahyllyssä seisoi vanha televisio ruutu
haljenneena, mikä oli omiaan lisäämään asuttavuuden tunnetta. Koukeroisen plyyssimaton päällä odotteli karmiininpunainen sohvakalusto. Daphne puristi Lunen lähemmäksi itseään.

”Sanoin viimeksi, että älä tule takaisin”, hän murisi. ”Et ole tervetullut.”

”Oli perin epäkohteliasta heittää minut ulos myrskyn selkään keittämättä edes kahvia”, Varýsh vastasi ja istuutui kehotuksia odottamatta vapaaseen nojatuoliin. ”En olisi tullut ollenkaan, mutta usko pois, kun oman isäukon aave vainoaa sinua ja kuiskii yöllä korvaasi, vaihtoehdot käyvät vähiin. Hän on hieman vihainen sen jälkeen mitä hänelle tapahtui.” Varýsh otti hörpyn hopeisesta taskumatistaan.

”Me olemme iloisia, että palasit”, Ryan keskeytti ja vilkaisi Daphnea tiukasti. ”Jos se mitä sanoit lapsestamme pitää paikkansa – se että hän on suuressa vaarassa – otamme avun vastaan enemmän kuin mielellämme.”

”Siinäkö hän nyt sitten on?” Varýsh nyökkäsi kohti Daphnen käsivarsia, ja hänen aiemmin toiveikas ilmeensä oli muuttunut.

”Mikä on vikana?” Ryan kysyi ärtyneenä.

”Miksi minun pitäisi uskoa tavalliseen lapseen, jonka vainaja minulle osoitti, ja vain siksi että tämä tyttö, ja ne muut, sattuivat syntymään tiettyinä päivänä?” Varýsh kysyi pitkästyneen näköisenä. ”Isäni aave, vanha kunnon Taur itse, lähettelee jatkuvasti etiäisiä kertomaan tulevasta motivoidakseen minua hankkiutumaan eroon Valkyrianista hyvän sään aikana. Taur tuntuu olevan varma siitä, että teidän lapsenne ja ne kolme muuta kelpaavat tehtävään.”

”Mikset tee sitä itse?” Daphne kysäisi, vaikkei ollut lähellekään varma mistä Varýsh puhui.

”Ei onnistu. Minulla on syyni.” Varýsh huokaisi raskaasti. ”Täytyykö meidän välttämättä puhua siitä?”

Halkeileva hiljaisuus riippui heidän yllään hetken ajan. Ryan tuijotti huultaan pureksien Varýshin kenkiä, jotka näyttivät yllättävän uusilta nahkatakkiin verrattuna.

”No, mitenkäs elämä?” Ryan tiedusteli kireästi hymyillen.

”Mieleeni tulee juuri nyt 23 erilaista vastausta, joista valitsen yhden; hyvin, mutta kehnosti.” Varýsh nojautui väsyneesti taaksepäin.
”Johtajuudet, vastuu… joskus kaikki tuntuu olevan liikaa. Kuten salaa tunnustin Arkin ulkopuoliselle kirjakauppiasystävälleni,
pakkaisin mieluusti Corveten takakontin ja häipyisin lopullisesti erämaahan. Rakentaisin puun latvaan asumuksen, ansastaisin ruokaa. Minulla olisi tietysti gramofoni ja kasa vinyylejä, ja joskus pistäisin varpaani puurajan ulkopuolelle käydäkseni konserteissa valepuvussa. Että se olisikin elämää… näin sataa yhdettätoista lähestyessäni olen kai viimein tajunnut, että olen hamstrannut itselleni turhan paljon nimikkeitä.”

Ryan pakottautui edelleen pitelemään pinkeää hymyä huulillaan.

”Taitaa kiirettä pitää, vai mitä? Siellä Arkissa?”

”Todella. Eikä eroanomustani otettu vastaan mielissään. Joudun hylkäämään heidät keskellä vaikeita aikoja. Päädyimme lopulta sopimukseen, jossa Arkin varajohtaja ottaa minun tehtäväni hoitaakseen nyt, kun itse ehdin harvemmin paikan päälle. Valitettavaa on
vain se, että tämä arvon Etienne Ardair vaikuttaa hieman huolimattomalta. Ai niin, hän on myös reptiili.” Varýsh kuiskasi sen väläyttäen nopeasti katoavan virnistyksen. ”Pelkäänpä, että Ardair on kuitenkin kompleksimme luottohenkilöitä ja toisin sanoen ainoa, jolle
voimme äkkiseltään sälyttää niin suuren vastuun.”

Daphne ja Ryan katselivat vaitonaisina. Myös Lune, joka oli aiemmin nukkunut, avasi nyt silmänsä. Ne olivat kirkkaat kuin pohjoisen pakkasyön taivas täynnä tähtiä, ja niiden väri oli revontulenvihreä. Lunen katse kääntyi Varýshin sohvapöytää vasten nojaavaan koristeelliseen kävelykeppiin, ja hän hymyili riemastuneena. Vaiteliaisuus särkyi heleään kikatukseen. Varýsh tunsi äkkiä yllättävää surua. Siinäkö oli yksi niistä, jotka oltiin lähettämässä keskelle tuntemattomien vaarojen ja hankaluuksien ristitulta? Tämä viattoman näköinen lapsiko oli se, jonka sielu… ei, sitä aihetta Varýsh ei mieluiten ajatellut ollenkaan.

Mutta Lune näytti liian tavalliselta. 

”Tehän tiedätte, että tyttärenne on yksi kuulaina lokakuun päivinä syntyneistä”, Varýsh sanoi. ”Jostain syystä Taurin aave pitää näitä lapsia erityisinä. Minä puolestani en. Käyttäisin mieluummin aikani ammattimaisempien henkilöiden etsimiseen, vaikka heitä olen jo
löytänytkin, kuin näiden lasten valvomiseen…”

”Hänessä on potentiaalia mihin tahansa!” Ryan ilmoitti painokkaasti ja osoitti Lunea. ”Sinä et voi hylätä meitä, lupasit suojelusta!”

”Ja suojelua te saattekin!” Varýsh alkoi taas pitkästyä, eivätkö nämä vancárdilaiset tajunneet? ”Lukuisat henkilöt ympäri Áryunea ovat vastaanottaneet etiäisiä.”

”Mitä siinä, öh, etiäisessä tapahtui?” Daphne kysyi. Hän oli sekä epävarma että ymmällään. Heidän olohuoneessaan istui mies, joka näytti olevan siellä kuin kotonaan, ja joka johti merkillistä keskustelua talon isännän elkein. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki kysellä
liikoja; keskustelu oli kääntymässä mustille sivuraiteille. Mentiin kohti sitä ainoaa syytä, jonka vuoksi Arkin johtaja Varýsh oli saapunut siihen taloon, siihen maahan itselleen tuntemattoman kaikkeuden Bristolissa.

”Lienee teknisesti hiukan väärin kysyä, mitä etiäisessä tapahtui. Pikemminkin: mitä se teki. Etiäinenhän tarkoittaa siis eräänlaista peilikuvaa, joka mukailee samoja asioita, joita peilikuvan elollisempi puoli kenties tulee tekemään myöhemmin tulevaisuudessa.”

”No, mitä ne etiäiskuva-jutut sitten ovat näyttäneet?”

”Minä näin Lunen liittymässä Saattueeseen. Taurin mukaan niin on tapahduttava. Se vanha höperö… no, etiäisten viestejä on kyllä kerätty yhteen, ja käy ilmi että useat niistä sanovat samaa. Osa taas kertoo muista asioista. Huolestuttavista asioista. Paljon on tekeillä
nykyisessä maailmassa, liikaa jos minulta kysytään.”

”Kerroitte aiemmin, että kaikki retkikunnan jäsenet ovat vaarassa”, Daphne sanoi vaimealla äänellä. ”Tämä Valkyrian uhkaa heitä… ja varsinkin kärkinelikkoa.”

Varýsh nyökkäsi ja lisäsi:

”Uhkaa mahdollisesti. Voi nimittäin olla – toivokaa parasta – ettei toinen väki tiedä heistä vielä. Ja vaikka tietäisikin, niin heillä ei olisi aavistustakaan mistä päin maailmaa heitä etsiä.” Varýsh piti tauon, jonka aikana hän kaivoi taskustaan auton avainten vierestä
sytyttimen ja pienen savukerasian. Esine oli Áryunen kaukaisten kauppasaarten kallista eebenpuuta koristeltuna seitinohuin kultakiehkuroin. Varýsh poimi rasiasta yhden pitkän, ohuen rullan rafkjaa, sytytti sen ja aloitti rauhallisen poltteluhetken. Daphne
vilkaisi häntä hippu ärtymystä silmissään, muttei tohtinut keskeyttää. Koko hetkessä, samoin kuin vieraan olemuksessa, oli jotain suorastaan hypnoottista. Rafkja savutti sinertävää hahtuvaa, joka sekoittui ilmaan ja jätti kadottuaan jälkeensä vain eteerisen
tuoksun. Kello raksutti monotonisesti seinällä vanhan koneiston kilauttaessa välillä ylimääräisen ruosteisen sävelen. Varýsh jatkoi puhumista. Tasainen ääni alkoi viekoitella Ryania uneen.
 
”Vaikeudet koittavat maailmalle, sanovat etiäiset. Jopa Alái-Gonin erämaan heimot ovat huomanneet sen, vaikka tavallisesti he eivät juurikaan välitä siitä mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Mutta kaikkeen on vielä aikaa –  jos sitä kaikkea ikinä tuleekaan.” Varýshin
äänensävy muuttui. ”Katsokaa nyt häntä. Minä en halua valmistella tytärtänne! En usko häneen, jos nyt haluatte totuuden kuulla.”

”Sinun täytyy.” Ryanin sanat kuulostivat voimakkailta hiljaisessa huoneessa. Väsymys oli hälvennyt hänen kehostaan, karissut kuin hiekka pois kiihtymyksen tieltä.  ”Kuuntele sen haamun sanoja! Sinun on otettava meidän lapsemme turvaan.”

”Minä tiedän.” Tunteet Varýshin äänen takana olivat synkkiä ja raskaita. ”Mutta en pidä siitä.”

”Ei”, Daphne parkaisi, yrittäen vedota Ryaniin. ”Me voimme suojella häntä itsekin, me – me keksimme jotain. Niin kuin aina. Ei häntä tarvitse viedä pois!”

Varýsh puhalsi pienen savupilven ja kohotti toisen kätensä. Huolestunut äiti vaikeni heti ja Ryan istui alas. Entisestään kalvennut Daphne tuijotti polviinsa, ja kun hän kohottautui vastaamaan Ryanin katseeseen, surun sirpaleet hänen silmissään valuivat kyynelinä poskille. Varýsh oli kerran nähnyt uusien maailmojen sytyttävän tuon mielen, saavan sen hohtamaan valoa, joka veti vertoja Linnunradan auringolle. Mutta nyt kaikki mitä hän näki oli tuskaa, samaa kipua, joka vaivihkaa kiersi häntäkin otteeseensa. Niin heiveröisen olennon satuttaminen, Bristolin Daphnen, tuntui neidonkorennon murhaamiselta.

”Minun täytyy kertoa totuus”, Varýsh sanoi kuuluvalla äänellä. ”Te ette voi suojella häntä. Mutta häntä ei viedä tänään minnekään, ei vielä. Oikean ajan koittaessa paras turvapaikka hänelle on Visteriakartano. Mutta vihollinen takuulla aavistaa sen, ja siksipä lähetämmekin hänet sinne vasta hamassa tulevaisuudessa. Hänen koulutiensähän alkaa viisivuotiaana? Siispä kymmenenä ensimmäisenä vuotena tyydymme ei niin hyviin, mutta ei myöskään niin ilmeisiin vaihtoehtoihin. Kymmenessä vuodessa vakoojat ovat mitä luultavimmin jo uskoneet, ettei lastanne ilmaannu siihen kartanoon, vai mitä?”

”Katsohan pirulaista, sinulla oli kuin olikin suunnitelma loppujen lopuksi”, Ryan mumisi.

”Onko… onko hänet aivan pakko laittaa sinne?” Daphne kysyi näyttäen epätoivoiselta. ”Siellähän siis voi olla… öh… vakoojia vielä silloinkin?”

”Ymmärrä tämä, kaikkialla on hänelle vaarallista, menipä hän minne hyvänsä, ainoa vaihtoehto on yrittää etsiä niitä vähiten vaarallisia vaihtoehtoja. Nelikon täyttäessä kuusitoista kaikki muuttuu. Kätkemys, jonka Arkki langetti Lunelle ja langettaa myös muille kolmelle, ei enää toimi. Se pitää heidät piilossa pimeältä vain tuohon vuoteen asti.” Varýsh kohtasi Ryanin murheellisen katseen. ”Vasta silloin Valkyrian joukkoineen todella vainoaa niiden neljän henkiä, joiden on nähty uhkaavan hänen suunnitelmiaan tulevaisuudessa.
Edes heidän omat vanhempansa eivät silloin kykene heitä suojelemaan. Daphne ja Ryan, ne ovat tulossa. Jos pysytte samassa paikassa liian kauan, ne ovat ovellanne 16-vuotispäivän koittaessa. Samoin käy muille kolmelle, jos heidän vanhempansa eivät noudata ohjeitani. Ja jos lapsia ei luovuteta kultille suosiolla, he eivät kaihda kovempia keinoja.”

”He?” Ryan kysyi levottomana. ”Ketkä he?

Varýsh näytti haluttomalta vastaamaan.

”He kantavat useita nimiä. Heitä on kahdenlaisia. Jotkut kutsuvat heitä lintumiehiksi, toiset taas Keräilijöiksi. En mielelläni lausuisi niiden toisten nimeä ääneen, mutta hyvä on; sieluttomat.”

Tuntui kuin taivas olisi synkennyt ja ulkona puhaltava tuuli vaimennut sanojen voimasta, valo vetäytynyt varjojen tieltä. Ryanin sydämen syke kiihtyi ja hänen teki mieli käydä sulkemassa sälekaihtimet, jottei mikään talon ulkopuolella mahdollisesti väijyvä vain näkisi hänen lastaan, nuorta ja niin viatonta, mutta niin haavoittuvaista.

”16-vuotispäivän koittaessa!” Daphne parkaisi hiljaisuuteen, eikä tuntunut kaipaavan enempää tietoa äsken mainituista henkilöistä, tai olennoista, mitä ikinä ne olivatkaan.

”Mitä teettekin, älkää antako epätoivolle valtaa”, Varýsh sanoi korottaen ääntään. ”Luottakaa minuun... vaikka se ei todennäköisesti ole paras idea, olen kamala tässä hommassa. Luottakaa siihen että kaikki järjestyy. Ja minun täytyy kuunnella sitä pahuksen koston-
himoista aavetta, joka on koko jutun ohjaksissa.”

”Lupaatko sinä siis, että teet kaikkesi suojellaksesi lastamme?” Ryan kysyi.

”Teen parhaani.”

Ja niin lupaus oli tehty. Varýsh jatkoi:

”Suurin ongelmahan on, että juuri teidän lapsenne on vihollisen tähtäimessä ensimmäisenä, koska Valkyrian murtautui Saattueesta kertovan enteen vastaanottaneen empaatin ajatuksiin. Suurin osa virallisesti rekisteröidyistä heikäläisistä on virunut Kaamoslinnakkees-
sa jo vuosikymmeniä juuri siksi, että Valkyrian kuulisi, jos joku heistä sattuisi vastaanottamaan mielenkiintoista informaatiota ikuisen energian joukosta. Valkyrian on aina ollut varuillaan mahtinsa puolesta, sillä vallan kruunua vaaliville ei näy levon hetkeä, he joutuvat
aina elämään sen menettämisen pelossa.”

Ryan liikehti malttamattomana.

”Mitä tapahtui?”

”Hän sai välittömästi kaikki tarvitsemansa yksityiskohdat vielä silloin syntymättömästä lapsestanne. Tosin vain hatarat sellaiset, sillä edes Áryunessa täydellisen selkeiden tulevaisuuksien näkeminen ei ole mahdollista. Tulevaisuus on jatkuvasti liikkeessä, eikä oma
nykyisyytemme ole nykyisyyksistä ainoa.”

”Miten isäsi siis tietää yhtään mitään?”

”Taur on mennyt energiaan”, Varýsh vastasi lyhyesti. ”Minun on kuunneltava häntä, koska en voi sulkea mieltäni häneltä niin kuin Valkyrian teki.”

”Millaisia tietoja Valkyrian sai?” Daphne kuiskasi sormiensa lomasta. Vasen käsi piteli yhä Lunea joka tuijotti äitiään ja hymyili, hymyili onnellista, autuasta pikkulapsen hymyään tietämättä, että aikuiset hänen ympärillään puhuivat hänen tulevaisuudestaan. Hänen
laivansa horisontista, jonne jo nyt kerääntyi myrskypilviä.

”Ulkonäön seikkoja, luonteenpiirteitä, en tiedä tarkkaan. Niiden kolmen syntymättömän lapsen vanhemmat saavat kiittää onneaan siitä, että empaatti ei ehtinyt kertoa mitään heidän lapsistaan, sillä innokas kovistelija ennätti tappaa miesparan heti ensimmäisestä
saamiensa tietojen jälkeen. Idiootti.” 

Ryan kurtisti kulmiaan. Hän ei pitänyt siitä, miten huolettomasti tappamisesta puhuttiin hänen olohuoneessaan, ja yskähti hermostuneena.

”Entä… entä sinä? Kerroit eronneesi jo siitä, tuota, Arkista, mutta mitä aiot tehdä kaikkina tulevina vuosina? Lunen Visteria-kartanoaikoihin on vielä matkaa, ja käsittääkseni et ole menossa sinne rehtoriksi ennen hänen saapumistaan.”

”Oikeastaan en ole vielä eronnut”, Varýsh sanoi, ja hänen ilmeensä näytti synkistyvän, kuin hän olisi juuri muistanut valtavan määrän lisähuolia. ”En virallisesti. Kukaan ei eroa Arkista ilman seuraamuksia. Ennen kuin astun syrjään väliaikaisesti, Ardair tarvitsee
perehdytystä toimeensa, ja minulla itselläni on vielä muutamia asioita viimeisteltävänä ennen sitä. Totta kai vierailen Arkissa vielä johtajan paikan jättämisen jälkeenkin, ja vielä jonain päivänä palaan takaisin virkaan… mutta ennen sitä minulla on paljon, paljon tekemistä. Tällä hetkelläkin minua odottaa varsin pulmallinen homma, johon yksinään voi mennä vuosia. Voi pojat, en voi uskoa että suostuin tähän. Olin kiireinen jo ennestään.”

”Olettettavasti se pulmallinen homma liittyy jotenkin tyttäreni auttamiseen?” Ryan kysyi hiljaa ja vilkaisi Varýshia vakavana. ”Turhuuksiin ei ole aikaa, ja ei, älä yritäkään puhua kiireistäsi koska minua ei kiinnosta.”

”Jos onnistun”, Varýsh lausui katsoen Ryania nyt aiempaa huurteisemmin, ”se auttaa heidät kaikki alkuun. Tiedät mistä puhun. Kyse ei ole turhuuksista, Ryan hyvä.”

”Vanno se. Joidenkin sinulle suurten asioiden nimeen.”

”Olkoon niin, Ryan Stormlaith. Ez testa í nominê L´o Deste et Morto, L´o Alorí Celestriax
et Norrvaria
.”

”Englanniksi, kiitos?”

”Vannoin Kohtalon ja Kuoleman, Reunan ja Uumenen nimeen. Viimeiset kaksi ovat varsin painavia paikannimiä. Kohtalon tehtävänä taas on pitää valo ja pimeä tasapainossa. Se on niiden välillä vallitseva harmaus.”

”Kuka on Kohtalo?”

”Olen pahoillani, en voi kertoa sinulle.”

He tuijottivat toisiaan tiukasti vielä hetken, sitten Daphne laukaisi uhkaavaksi latautuneen ilmapiirin.

”Oliko tässä kaikki? Meillä saattaa olla vielä hiukan aamukahvia jäljellä.”

Kumpikin mies rentoutui, ja Ryan risti kätensä, hengitti ulos ja asettui nojaamaan sohvan selkänojaan. Varýsh piteli savuketta sormiensa välissä. Hänen nahkatakkinsa kaulus oli valahtanut paljastaen kaulassa irvistävän haavan, palojäljen, kuin hänen kohtaamansa demonit olisivat jättäneet kädenjälkensä.
 
”On eräs asia”, Varýsh kuiskasi. ”Taur sanoo, että teidän lapsenne on retkikunnan yhdistävä tekijä, magneetti. Ja vihollinen tietää, ettei muu retkikunta voi toimia häntä itseään vastaan ilman tätä tekijää. Siksi tähtäin osoittaa ennen kaikkea häneen.”

Kaikki katsoivat Lunea. Siinä hän makasi äitinsä sylissä, täysin tietämättömänä kaikesta siitä, mikä häntä odotti. Varýsh tunsi taas odottamattoman piston sydämensä pohjassa, ja samalla synkkä aavistus häilyi kuin pimeyden perhosena hänen mielensä perukoilla. Daphne ajatteli epätoivoisena: Miksi juuri hän, miksi juuri minun ainoan tyttäreni? Hänen kasvonsa pysyivät muuttumattomana, kun huomaamattomat kyynelet vierähtelivät. Hän yritti tarrautua Varýshin sanoihin, kuin ne olisivat viimeinen asia, jotka voisivat pelastaa heidän perheensä.

He juttelivat vielä vähän aikaa. Daphnea muistutettiin, ettei hän saisi kertoa Lunelle mitään. Se olisi Varýshin tehtävä sitten, kun aika tulisi. Kun revontulityttären aika tulisi tietää Áryunesta.

Áryune – kadonneiden laulujen maa, karttojen kääntöpuoli, tie kompassin ilmansuuntien alapuolella. Niin oli Varýsh paikkaa kuvannut. Se on paikka, jollaisesta maailmanmatkaajat unelmoivat kesäöinä nuotiolla, paikka jota he eivät tule koskaan löytämään. Siellä vanhat viisaat kertovat legendoja muinaisesta pimeydestä, hirviönmetsästäjät palaavat koteihinsa tulikärpäsvalssin noustessa, nuoret maagit nauttivat lumotuista teattereista ja vaeltajat vaeltavat erämaiden ääriin ja takaisin vahvistaakseen vaarallista voimaansa. Karmankynsipuiden juuret kasvavat aarrearkkujen ympärille ja yön hämärissä täytyy välttää saalistavaa loistaikuutta. Kokonainen autio kylä saattaakin olla pelkkää harhaa ja kaiken kauneuden takana piilee vaara.

Daphne pohti, tulisiko milloinkaan päivää jolloin hän kykenisi näkemään sen kaiken omin silmin.
 
Varýshin vaiettua molemmat Stormlaithit istuivat pitkään hiljaa. Sitten Ryan kysyi:

”Eikö siellä teidän paikassanne ole… tuota noin… ettekö te voisi valjastaa alkuenergiaanne muokkaamaan hänet tunnistamattomaksi?”

”Ei.” Varýsh pudisti jyrkästi päätään. ”Alkuenergia ei ole ratkaisu ongelmaan. On asioita, joihin riimuillakaan ei voi kajota. Sitä paitsi ennemmin tai myöhemmin sellainen lume raukeaisi, sillä L´o Alrhadan ei ole mikään kaikkivoipa taikuus.” Varýsh naurahti sanan
typeryydelle ja tuumasi: ”Se on kuin leivänpaahdin.”

Tässä vaiheessa Ryan joutui nieleskelemään raivokkaasti tukahduttaakseen stressistä kiteytyneen naurunpuuskan.
 
”Siitä voi nauttia hillitysti, mutta täydellä teholla se polttaa mustaksi. Alkuenergiasta voi juopua kuin liiallisesta viinistä, menettää hallinnan, mikä johtaa pahimmillaan joko itsesi tai ympärilläsi olevien loukkaantumiseen. Tämän takia valmistamme ja ostamme esineitä, joihin on upotettu valmiiksi jokin riimu ja loitsu; niin emme ylikuormita itseämme. Joka tapauksessa, en tullut tänne perehdyttämään tavallisia oman maailmani ihmeisiin. Tulin puhumaan tehtävästä.”

”Mutta se koko tehtävähän on mahdoton!” Daphne puuskahti ja painoi päänsä kumaraan. ”Miten Lune ja ne muut muka pystyvät siihen?”

”En siis ole ainoa epäilijä.” Varýsh kumartui katsomaan Ryania vakavasti sohvapöydän yli. ”Jonkun on suoritettava se tehtävä, olipa se isäni kaavailema Saattue tai joku muu, mutta se on ehdoton asia meidän kaikkien kannalta. Tässä on kyse monen maailman tulevaisuudesta. Ja ne kaikki maailmat vaikuttavat toisiinsa, ulottuvuudet ovat linkittyneet yhteen hyvin vahvasti. Kirjakauppiasystäväni sanoo että tulee päivä, jolloin tavallisetkin huomaavat sen, päivä jolloin ihminen ja maagi ojentavat toisilleen kätensä.”

Ryan nosti viimein katseensa ja tuijotti Varýshia. Daphnen mielestä hän näytti vain epäuskoiselta, mutta tarkkaavainen Varýsh havaitsi, että isä oli viimeisimpien minuuttien aikana matkannut lähelle murtumapistettä. Kohta Ryan nousi seisomaan.

”Taidan tarvita hiukan raitista ilmaa. Palaan pian!” Hän poistui huoneesta jättäen peräänsä syvän, soivan hiljaisuuden. Daphne jäi sohvan reunalle katselemaan tyhjyyteen.

Vasta silloin Valkyrian joukkoineen todella vainoaa niiden neljän henkiä, joiden on nähty uhkaavan hänen suunnitelmiaan tulevaisuudessa. Edes heidän omat vanhempansa eivät silloin kykene heitä suojelemaan. Ne ovat tulossa.

Mutta vielä oli aikaa, vielä toistaiseksi rauhaa riitti. Niinhän Varýsh oli sanonut. Vaikka Daphne ei pitänyt hänestä, eikä mies pitänyt heistä, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hän uskalsi toivoa.

Ryanin ollessa ulkona Varýsh nousi nojatuolistaan ja käveli ikkunan eteen. Daphne ei kohottanut kasvojaan ennen kuin hän puolisen tunnin kuluttua kysyi:

”Mitä Ryan oikeastaan meni tekemään?”

”Hän tarvitsee aikaa. Pyydän, ettet mene häiritsemään – hän istunee pihakeinussa.”

”Outoa, en näe ketään keinussa.”

Daphne kohautti olkapäitään.
”En tiedä, meillä on tapana käydä läheisessä puistossa. Ehkä hän lähti sinne.”

”Siinä tapauksessa me odottelemme. Uskon tarpeelliseksi keskustella vielä keskustella muutamasta asiasta.” Varýsh istui takaisin nojatuoliin, ja Daphne vei sillä aikaa Lunen päiväunille. Juuri nyt ei ollut mitään hätää, uinukoot pinnasänkynsä suojissa kaukana
kaikesta pahasta. Jonkin ajan päästä, kun Lune torkkui tyytyväisenä, Daphne meni keittämään teetä ja palasi pian olohuoneeseen mukanaan hopeatarjottimelle asetettu teekalusto ja muutama viipale unelmatorttua. Hän istuutui Varýshin seuraan odottelemaan
teen jäähtymistä, ja he söivät leivonnaiset hiljaisuuden vallitessa, niin normaalisti, että olisi miltei voinut luulla maailman olevan raiteillaan. Kukaan ei nähnyt valtavan naakkaparven lehahtamista katonharjan yli, eikä ikkunan takana lepattelevaa suruvaippaa. Lopulta, kaappikellon näyttäessä puolta neljää, Daphne alkoi käydä levottomaksi.

”Ryanin olisi pitänyt jo palata”, hän hoki viiden minuutin välein aina siihen asti, kunneskello näytti tasatuntia, ja se löi neljä kertaa hyvin pahaenteisesti. Lune heräsi ääneen ja alkoi parkua seinän takana. ”Suokaa anteeksi,”, Daphne sanoi Varýshille ja kiirehti rauhoittele-
maan tytärtään. Varýsh nousi uudestaan nojatuolista ja alkoi harppoa ikkunan edessä vilkuillen välillä laavatiimalasiaan katsomatta kaappikelloon päinkään. Hänen kulmakarvansa olivat kurtistuneet, sydämessä kasvoi alati vahva tunne siitä, että jotain oli mennyt
vikaan. Peijakas, hehän kasvavat kiinni nopeasti.

”Taitaa olla paras lähteä etsimään häntä.”

Daphnen hermostuneisuus kasvoi yhä suuremmaksi. Lunen katseen pohjalla karehti kyyneleitä.

     ”Odota kiltisti täällä, Lune, äiti menee etsimään isiä ja palaa ihan pian.” Daphne kantoi hänet keittiöön ja lykkäsi hänet syöttötuoliin, ja seuratessaan Varýshin perässä ulos hänen mielessään välkkyi erilaisia, toinen toistaan hullumpia ja huolestuttavampia vaihtoehtoja
miehensä olinpaikasta: Viemäri. Vankila. Sairaala. Viemäri… Ne pyörivät itseään toistavana mantrana hänen mielessään, ja mitä kauemmin Daphne niitä ajatteli, sitä pelokkaammaksi hän kävi.

Lähiympäristössä ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään Ryanista, ja kyllästyttyään kyselemään hänestä ohikulkijoilta Varýsh palasi puutarhaan keinun luokse. Daphne ei ollut siellä vielä, joten hän jäi odottelemaan ja toivomaan parasta. Varýsh huokaisi ja pudisteli
itsekseen päätään istahtaessaan natisevaan puutarhakeinuun. Hän riisti katseensa yksinäisestä hiekkalaatikosta, jossa muoviset sangot ja lapiot olivat levällään, ja hiekkakakut murenivat hitaasti pihan puita soittavaan tuuleen.

Mutta Daphne ei saapunut sovitulle paikalle. Kaikki ilma tuntui vähitellen katoavan Varýshin ympäriltä keinun tehdessä hidasta heiluriliikettä luunvalkean taivaan alla. Minuutit muuttuivat tunneiksi ja tunnit päiviksi, päivät kääntyivät viikoiksi ja hiekkakakut sulivat
rankkasateessa, joka huuhteli Bristolin katuja. Molemmat Stormlaithit näyttivät kadonneen jälkiä jättämättä, aivan kuin heidät olisi leikattu pois todellisuudesta. Muistoina heidän keskeytyneistä elämistään säilyivät vain heidän tavaransa, jotka lojuivat yhä koskemattomina heidän työhuoneissaan. Varýsh oli epäonnistunut. Petaamattomat sängyt pölyyntyivät ja neilikat maljakossa keittiön pöydällä kuihtuivat pudottaen lehtensä. Hiljainen talo, viidakoituva piha, kyselevät naapurit. Puolen vuoden ikäisen lapsen otti hoiviinsa Demaine Sharrock. Hän ei kuitenkaan kyennyt hillitsemään itkua, joka kuului pinnasängystä yön pimeimpinä tunteina Lunen tajutessa jotain, mitä kukaan muu ei tajunnut. ”Odota kiltisti täällä, Lune, äiti menee etsimään isiä ja palaa ihan pian.”
     He eivät tulleet takaisin.

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 310
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
No huhhuh! Ihan ensiksi, ennen kuin kommentoin, esitän hartaan pyynnön:

Mitä tahansa teetkin, niin Älä ihmeessä ota tätä pois!  Minä rakastan fantasiaa, mutta olen mieltymyksiltäni todella nirso. Hyvin harvoin olen törmännyt näin kiehtovaan tarinaan, joka tempaisee mukaansa heti ensi sanoista. Oli aivan kuin olisi lukenut romaania ja prologin loppu todellakin jättää lukijan janoamaan lisää. Haluan tietää lisää aivan kaikesta! Valkyrianista, Arkista ja etenkin Lunesta ja Stormlaithien kohtalosta!

Sinulla on aivan upea, maalauksellinen ja dramaattinenkin kirjoitustyyli, joka kolahtaa ainakin allekirjoittaneeseen ihan täysillä. Siihen kun vielä lisätään suosikkigenreni, niin voi pojat! Vau! <3

Jatka ihmeessä!


zilah

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
Kiitos paljon kommentistasi, zilah! Ihana kuulla että pidit :D






1.


Lontoo, nyt

A L K U S O I T T O  P I M E Ä N  M A R S S I L L E



Yö oli kohdannut loppunsa rehevässä puutarhassa, johon hiipivän aamunkajon reuna iski ensimmäisillä sädemiekoillaan. Demaine Sharrock seisoi makuukamarinsa ikkunassa katsellen violettikukkaisten verhojen raosta ulos valoläikkien täplittämään vehreyteen, jossa
kasvit laskeneen pimeyden jälkeen etsivät aurinkoa.

Omassa huoneessaan suljetun oven takana makasi kauhistunut tyttö. Hänen nimensä oli Lune. Niin kuin hänen ranskalaissyntyisen äitinsä kuu, niin kuin sen salainen pimeä puoli, joka ei koskaan tullut näkyviin. Aivan kuin se piiloutuva puoli hänessä itsessään, jota hän ei ollut vielä löytänyt. Hän oli saanut vain vilauksia, pieniä kurkistuksia pelätystä näytöksestä verhon takana. Siellä hänen pimeä puolensa eli, ei enempänä eikä vähempänä kuin muillakaan maata vaeltavilla ihmisillä – heillä kaikilla oli se, huuto joka kätkeytyi kylkiluihin, ja joka ulos päästessään murtaisi kaikki vuoret ja muurit. Huuto, jonka vapautumisesta he olivat peloissaan.

Lune oli herännyt sinä aamuna uhkaavantuntuisesta painajaisesta. Se ei ollut ollut kuten hänen normaalit unensa, vaan tässä oli yhdistynyt seikkoja menneisyydestä sekoitettuna johonkin sellaiseen, mikä oli kuin kammottava välähdys ihmiskunnan tulevaisuudesta, ja se siinä Lunea eniten häiritsikin.

Kun hän oli ollut seitsenvuotias ja asunut vielä Cambridgen kaupungissa, eräs tietty kortteli oli aina hermostuttanut häntä. Varsinkin syksyisin, kun illat pimenivät aikaisin ja sirisevät katulamput syttyivät pihakadulla yhtä korttelinkulmaa ennen Lunen kotitaloa,
hän oli usein kiihdyttänyt kävelyvauhtinsa juoksuun ja kiitänyt ohi synkkien pihojen keskellä kohoavien varjoihin kietoutuvien talojen. Sekä erityisesti sen yhden tietyn katulampun, jonka takaa alkoi syvä oja ja vaimeasti ritisevä metsikkö. Lamppu oli ollut vinossa ja pimeänä niin kauan kuin Lune muisti, eikä lasten keskuudessa kulkeva tarina siitä miten paholainen ilmestyisi, mikäli pylvään kiertäisi kolmesti suinkaan ollut kertomuksista ainoa. Mikään niistä ei kuitenkaan ollut syynä Lunelle tavaksi tulleeseen paikan karttamiseen; se juonsi juurensa kokemukseen, joka oli järkyttänyt hänet hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään Cambridgessa. Nimittäin kajoisan oranssi, luonnottoman punertavaan taittuva valo, joka oli täysin varoittamatta välähtänyt katulamppuun Lunen hidastettua hengähtämään sen kohdalla.

Hänen unensa alkoi samasta paikasta, tuolta syksyiseltä kadulta lampun juurelta. Pimeä maailma jatkui kadun päästä ja sen molemmilta sivuilta, kaikkialla asfaltin ulkopuolella vallitsi heltymätön, tähdetön mustuus lukuun ottamatta Lunen lamppua, joka paloi
korttelin ainoana, hohkasi sirinää ja oranssiutta syyskylmyyteen. Siellä ei tuntunut olevan mitään aiheuttamassa liikkeillään tuulenvirettä raskaaseen ilmaan, mutta kuitenkin Lunella oli ahdistava tunne jostain ikiaikaisessa yössä väijyvästä, joka vaani piilossa kärkkyen sopivaa hetkeä iskeä.

Katulamppu välkähti ja Lunen ihokarvat nousivat pystyyn. Hän harkitsi lähtevänsä kulkemaan katua eteenpäin, sillä tyhjyys karmi häntä huomattavasti vähemmän kuin valaisimen outo varoitusväri. Hänellä ei ollut kenkiä jaloissaan, vain ohuet sukat, mutta hän juoksi niin kuin oli juossut kymmeniä kertoja aiemminkin, ja päätyi ennen pitkää ajotien päähän, missä asfaltin olisi kuulunut muuttua risteykseksi. Siellä ei kuitenkaan ollut yhtään mitään. Koko kaupunki oli kadonnut. Lune harhaili silti eteenpäin, suunnatta ja epätietoisena kuin loputtomaan metrotunneliin eksynyt eläin. Hengitys äärettömyydessä kaikuen hän saattoi nähdä tyhjyyden muuttaneen muotoaan synkeäksi rannaksi. Ympäristön vaikutelma oli aavemainen; savunvalkea hiekka levittäytyi ympärillä kaukaisuuksiin ja taas
kaukaisuuksiin jatkuvana vyöhykkeenä. Itse asiassa se ei edes ollut hiekkaa. Se oli sileää, pieniksi dyyneiksi kasaantunutta tomua. Tuhkaa. Lune riensi vyöhykkeen yli tummapintaiselle järvelle, joka alkoi sen vastakkaiselta laidalta. Pimeys oli särkynyt ja kuoleman-hiljainen vesi välkehti kylmän hopeaisessa hohteessa. Valo tuntui säteilevän järvestä itsestään, kumpuavan jostain kaukaa syvyyksistä.

Jokin pieni ja huomaamaton seikka näkymässä sai Lunen jo ennestään jännittyneet niskakarvat törröttämään pystyyn. Hänen katseensa liukui veden sysimustalla peilipinnalla puoleksi hermostuneena, puoleksi lumoutuneena, eikä hetkeen ei tapahtunut mitään. Minuutin tai kahden ajan vallitsi täysin muuttumaton pimeys, samanlainen rikkoutumaton hiljaisuus kuin alkumeren ulapalla joskus kauan, kauan sitten…

Lune pelästyi niin että tuntui, kuin hänen sydämensä olisi vinksahtanut paikoiltaan. Jotain kuului järven pimeästä horisontista. 

Jokin lähestyi.

Kaukana aution yön äärirajoilla kohahti tuuli, ja sen viileä henkäys puhalsi Lunen lävitse kasvattaen huurteen pitkiin hiuksiin, kohmettaen luut ja hyydyttäen veren tasaisena hyökyvän virran. Hän haistoi yhtäkkiä kuolleet kukat, ja samalla hänet valtasi inhottava
elävältä hautaamisen tunne. Peitetään syvälle multaan, sirotellaan kukkia päälle viimeisiksi hyvästeiksi, kaikki päivänvalo on ikuisesti poissa. Lune joutui ravistelemaan itseään pudottaakseen olemattomat terälehdet päältään.

Ilma kävi entistä painostavammaksi, ja tuulen vaimettua hiljaisuus oli soiva. Olisi voinut kuulla minkä tahansa liikahduksen, pölyhiukkasen kosketuksen maahan, mutta Lunen ympärillä kaikki oli täydellisen paikoilleenjähmettynyttä lukuun ottamatta sitä
jotain, mikä lähestyi verkkaisesti varjoihin sulautuvasta kaukaisuudesta.

Se oli talon korkuinen ja hopeinen. Vaarallisesti välkehtivä terä leijui parin tuuman päässä peilityyneksi jähmettyneen järven pinnasta.

Valtava tikari riippui ilmassa kenenkään pitelemättä kiinni, ja sen terästä putoili hiljalleen pisaroita. Ne synnyttivät väreitä yhtyessään järven tummaan vesimassaan, ja niistä oli lähtöisin pimeydessä kaikuva vuotavaa hanaa muistuttava ääni. Vesi ei olekaan mustaa, Lune tajusi hätkähtäen, vaan tummanpunaista. Niin kuin veri. Hirvittävä oivallus ei ollut omiaan kohottamaan hänen mielialaansa – koko järvi koostui niistä, pienistä punaisista pisaroista, joita tippui tikarin säkenöiväksi teroitetusta terästä. Vaikka Lunen umpeen kuroutuneesta kurkusta ei lähtenyt äännähdystäkään, hänen kehonsa jokainen solu kirkui kauhusta.

Tikari pysähtyi järven keskivaiheille, missä se alkoi pyöriä hyvin hitaasti paikoillaan. Samalla pimeys tuntui tihentyvän, ja koko tila tiukkui salaperäistä voimaa suorastaan räjähdyspisteessä asti.

Silloin olemattomuus puhutteli häntä kaikuvin, samettisin sanoin. Hän kuuli oman nimensä lausuttuna raskaalla painolla, soitettuna pianon surullisimmilla soinnuilla. Nuotit putoilivat maahan, ja samalla hän kuuli myös liudan muita nimiä, nimiä jotka unohtuivat
sillä viisarinheilahduksella kun ne pimeyden huulilta lähtivät. Mutta yksi pätkä ikivanhasta rinnakkaisulottuvuuden tarinasta toistui yhä uudestaan ja uudestaan.

Nousemassa on musta tervakuu. Vioittuneet sielut metsästävät valoa. Sadonkorjaajat löytävät pelkkää kuolemaa. Lopun reuna nojaa rinnakkaisten maailmojen ylle, luonnonäidin mahdit kaapataan. Kuulaina lokakuun päivinä syntyy neljä, muut tapetaan. Ja kun nousee
tervakuu, koittaa totuuden aika.


Lune seisoi väristen paikoillaan, kunnes pehmeä puhe lakkasi. Pahaa enteilevät sanat helisivät hetken ilmassa vaimeten sitten kuulumattomiin.

”Mitä tuo tarkoittaa?” Lune kysyi käheästi, osoittaen sanat tikarille, joka pyöri yhä paikoillaan kuvastuen kirkkaana verijärven pinnasta. Mielessään hän yritti pitää kiinni kovaa vauhtia unohduksiin hiipuvista sanoista, mutta se oli turhaa; ne tuntuivat hajoavan sirpaleiksi sitä mukaa, kun niihin tarrautui. Tikari, tai se mikä käytti tikaria kanavoidakseen sanat, ei tarjonnut vastauksia.

Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, järven pinta leiskahti hohtavaan valoon ja äkillinen kirkkaus löi Lunen silmäluomet kiinni.

Lune näki maissipeltojen leimahtavan liekkeihin kasvojensa edessä, hän näki savun kohoavan New Yorkin murtuneiden pilvenpiirtäjien ikkunoista ja sateen valuvan kipinöivillä puhelinlangoilla istuskelevien varisten päälle. Kaupat naulasivat ikkunansa umpeen, mutta
myrskyt riipivät laudat pian irti; läheisen torin ilotulitteet katosivat tummaan sateiseen utuun lentäen sitten takaisin alas ja räjähtäen tuomiopäivän perhosina rakennusten keskelle. Pilviä kohti kohoavat kiinalaiset paperilyhdyt imeytyivät julmien tuulten syövereihin.
Maailmanlaajuisen sähkökatkon mustaamilla kaduilla makasi satunnaisia kylmeneviä ihmisruumiita, joiden kasvot olivat jähmettyneet muovisiksi naamioiksi ja joiden silmistä, nenästä ja suusta valunut kultainen neste oli kuivahtanut vanoiksi.

Lune tuijotti tulevaisuudenvälähdyksiä hetki hetkeltä pahemmin shokissa ja hätkähti, kun järven hohde äkkiä sammui. Saman tien muukin ympäristö alkoi muuttua epäselväksi, unikuva hajota käsiin. Vetäessään viimeisiä henkäyksiä repivän kylmää ilmaa Lune katseli,
miten tuhkahietikko ja verijärvi sulivat pelkäksi vaikeasti hahmottuvaksi kuvajaiseksi.

Ennen kuin kaikki katosi kokonaan, Lune saattoi vielä nähdä miten tikarin terä lävisti järven pinnan, aiheutti mainingit herättäen valtaisan räiskähdyksen vajotessaan lopullisesti piiloon sen luotaamattomiin syövereihin. Sen myötä hänen mieleensä luikertelivat uudet
sanat, kuin hiipumaisillaan oleva tuhka, sillä välillä ne selkenivät kirkkaiksi ja välillä taas katosivat miltei kuulumattomiin. Hän ei ollut varma, oliko hereillä, näkikö valveunta vai mitä oikein oli tapahtumassa, mutta ne sanat saivat kauhun syöpymään Lunen mieleen.

Avatessaan silmänsä ennen uutta unitilaan vaipumista Lune kuuli tietokoneensa käynnistyvän huristen, ja päälle ja sammuksiin välähtelevälle näytölle ilmestyivät hänen äsken kuulemansa sanat.

     Volkahovát on kannoillasi. JUOKSE NYT.

Aamulla hänen mielessään oli enää vain pohjaton pelon tunne, mutta sinä päivänä kun hän alkaisi taas muistaa, kaikki asiat olisivat muuttumassa. Tai ehkä ne olisivat jo muuttuneet.

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
Hiukan pitempää lukua heti perään, kun tuo edellinen oli niin lyhyt! Lunen tarina pääsee vihdoin alkamaan kunnolla, ja päästään tapaamaan muutamia uusiakin hahmoja.





2.

L O N T O O N  K A T U J E N  A L L A




Seinäkello näytti puoli kymmentä.  Yleensä kesälomalla tähän aikaan Lune oli jo hypännyt pyörän selkään ja lähtenyt tutkimaan metsiä, tai sitten hän istui erään nostalgisen, vähän tomuisen bensa-aseman kahviossa – hän oli hyvin koukussa siellä tarjottavaan halpaan
teehen ja kanavoileipiin – lueskelemassa sanomalehden Kadonneet ja Löytyneet ihmiset –palstaa, ja ennen kaikkea tarkkailemassa. Mutta ajat olivat muuttuneet. Nyt hän oli Lontoossa, eikä hän ollut vielä löytänyt itselleen mitään vakiintunutta hengailupaikkaa, joka
olisi vastannut Liverpoolin vanhaa bensa-asemaa. Tänään Lune istui uuden kodin keittiössäja siemaili yrttiteetä risti-istunnassa, selkä suorana ja talvisenruskeat hiukset ojennuksessa. Demainen erikoisreseptillä valmistettu juoma sekoitettiin mintusta, salviasta, neilikasta sekä vadelman lehdestä, ja se oli aina yhtä vahvaa ja voimistavaa. Se sai heikoimmankin tuntemaan itsensä vahvaksi ja se korjasi särkyneet sydämet, mutta lisäksi se myös lämmitti sisältä kuin jonkinlainen nestemäinen rakkaus.

Ei kuitenkaan tuona sirpaleisen tuntuisena päivänä. Ontto tunne koversi Lunen sisuksia, kummallinen paha aavistus jostakin. Hän ihmetteli mistä se oikein kiiri, sillä kaikkihan oli hyvin – tai ainakin niin hyvin kuin kesäloman viimeisenä päivänä saattoi olla. Lune puristi sormiaan tiukemmin keraamisen kupin ympärille kasvoillaan hillityn hapan ilme. Hän yritti työntää mielestään pakkasen, joka sinne oli yllättäen puhjennut, ja syventyi katselemaan aamun hidasta valkenemista sälekaihtimien lomasta. Oli elokuun viimeinen päivä – se päivä, jolloin aika tuntui kuolevan käsiin ja kelloa oli pakko vilkuilla heräämisestä lähtien, ja aina kun luuli edellisestä kerrasta kuluneen enintään kymmenen minuuttia, olikin aikaa vierähtänyt jo kaksinkertainen määrä. 

Näkymä ikkunasta avautui hiljaiselle, huolitellun nurmen reunustamalle pihakadulle, joka oli aivan tavallinen kotikatu Lontoossa East Endin asuinalueella. Näin aikaisin siellä ei liikkunut ketään, mutta Lune tiesi kokemuksesta, ettei kuluisi puolta tuntiakaan, kun se jo
täyttyisi leikkivistä, kovalla äänellä kailottavista pikkulapsista tahrattomissa vaatteissaan ja heidän vielä kovemmalla äänellä kailottavista futismutseistaan. Joukkoon mahtui myös vähintään yksi blondi täti, jolla oli peruukilta näyttävä maltankoira urheiluauton hintaisessa laukussaan.

”Mitä ajattelit tehdä tänään?”

Lune laski teemukin varovasti pöydälle ja käänsi katseensa ikkunasta. Demaine oli saapunut keittiöön hänen huomaamattaan ja tuonut mukanaan ruusunkukkien häivähdyksen – hän hymyili toisella suupielellään ja istuutui tuoliin Lunea vastapäätä. Sydämenmuotoisia kasvoja raamittivat lyhyet mustan ja violetinkirjavat hiukset, jotka olivat sekaisin. Indigonsinisistä silmistä säteili kätketty huoli.

”Näytät säikähtäneeltä”, hän huomasi ja kurtisti vähän kulmiaan. ”Onko kaikki hyvin?”

”On, tietenkin”, Lune sanoi ja yritti näyttää kummastuneelta. Jos hän jotain osasi, niin todellisten tunteidensa salaamisen. Sitä paitsi pelolle ei tuntunut olevan järkevää syytä, ja periaate oli, että Demainen huolestuttamista pyrittiin välttämään.

”Oletko aivan varma?” Demaine kysyi hiljaisella äänellä. Hän nojautui toisen kätensä varaan ja sanoi vakavasti: ”Sinä putosit yöllä sängystäsi. Neljäs kerta viime aikoina.”

Lune hätkähti; hän ei muistanut pudonneensa. Tosin se olisi selittänyt sen, miksi hänen lapaluunsa jomottivat kuin siivet olisivat yrittäneet kasvaa hänen selkäänsä. Demaine ei hellittänyt tuijotustaan.

”Taasko ne unet yrittävät käydä päälle? Kuule, minähän olen hankkinut sinulle niitä kirjoja, jos vain suostuisit vilkaisemaan – ”

”Älä turhia huolehdi, kaikki on ihan okei”, Lune sanoi. Hänestä tuntui, ettei Demainen unioppaista löytyisi vastauksia hänen ongelmiinsa.
”Oikeastaan minun pitäisi kysyä, onko sinulla itselläsi kaikki hyvin. Olet vaikuttanut niin huolestuneelta viime päivät – pysyttelet työhuo-
neessasi tuntikausia, hyvä jos muistat enää käydä ulkona puutarhassa.”

Demaine laski katseensa keittiön vihertävänharmaaseen laattalattiaan eikä vastannut. Hän ei ollut olettanut Lunen huomaavan. Sellaisia he molemmat olivat, tunteitaan salailevia, vaikka muuten Lunen ja Demainen suhde oli mutkaton. Ei tosin aivan sellainen kuin
kummitädillä ja lapsella yleensä; he olivat pikemminkin kuin parhaat ystävät tai siskokset. He katselivat yhdessä elokuvia, paistoivat vohveleita ja kävivät kaupungilla. Demaine ei muutenkaan ollut kovin tätimäinen, sillä muutamat pienet lävistykset saivat hänet näyt-
tämään vuosikymmeniä nuoremmalta opiskelijatytöltä, vaikka todellisuudessa hän oli jo kiitettävän matkan muotiurallaan edennyt yksinhuoltaja. Demaine oli vaatesuunnittelija, ja Lune auttoi häntä ideoimisessa. Demaine puolestaan auttoi Lunea ongelmien yli koulussa – lepytteli rehtoreita ja vastasi vihaisten opettajien puheluihin rauhallisella äänellä, joka olisi saanut hyökyaallonkin hidastamaan vauhtiaan. Lunen ongelmien takana oli monenlaisia syitä. Hänen oli vaikea sopeutua joka vuosi uuteen ympäristöön ja ihmisiin; hän oli joko liian äreä, hänen itsenäisyytensä tuomittiin syrjäytymiseksi, hänen mielentilansa luettiin väärin, tai sitten kukaan ei vain yksinkertaisesti halunnut tekemisiin hänen kanssaan, sillä kaikki pelkäsivät joutuvansa hänen kauttaan vaikeuksiin. Ei sillä, että oma tila olisi Lunea erityisemmin haitannut, se oli hänelle yksi elämän edellytyksistä. Lune tuhahti mielessään.Mikäs siinä, jotkut kaipaavat ympärilleen joukon seuralaisia roikkumaan mukanaan jokaisella jalanjäljellä. Mutta Lune ei. Jotkut seilasivat mieluummin yksin laivassaan, oman elämänsä kuninkaina ja tarpeeksi vahvoina selvitäkseen ilman kaartia, huolehtien vain omista asioistaan, omasta kurssistaan kohti valitsemaansa tavoitetta.

Onneksi hän ei ollut enää Liverpoolissa. Hänen ei tarvitsisi nähdä niitä ihmisiä enää koskaan. Varsinkaan Cyanide Wintersiä.

”Demaine?” Lune kysyi lopulta varovasti – hiljaisuus, joka oli kiertynyt heidän ympärilleen, tuntui salatuista huolista raskaalta. Edes sellaista ääntä kuin kahvinkeittimen pihinää ja porinaa ei kuulunut, sillä kuten Demaine oli kerran sanonut, ”se keitti viimeiset kahvinsa
silloin, kun Dewin oli vielä täällä.” Nykypäivänä Demaine ei enää juonut kahvia.

Demaine huokaisi lopulta syvään.

”Hyvä on.” Nopea vilkaisu poispäin, ja sitten hän päätti että puhuisi suunsa puhtaaksi. ”Olen minä vähän huolissani, en millään haluaisi päästää sinua yksin niin kauas. Niin pitkäksi ajaksi.”

Hän puhui tietysti uudesta sisäoppilaitoksesta, Visteriakartanosta. Ajatus sai hyytävän tuulen puhaltamaan läpi Lunen. Hän räpytteli silmiään ilmekään värähtämättä.

”Sinäkin pelkäät, etkö pelkääkin?” Kirkas indigonsininen katse tutki Lunen teräväpiirteisiä kasvoja tarkkaillen reaktiota, jonka toinen piilotti ilmeettömän naamionsa alle.

”Älä viitsi, kaikki menee varmasti hyvin!” Lune vakuutteli ja hymyili, vaikkei tosiaankaan ollut asiasta niin täydellisen varma. Ailahtelevaisen luonteensa ansiosta hän oli onnistunut hankkiutumaan epäsuosioon melkein kaikkien edellisten rehtorien keskuudessa. Mutta ehkä hän selviäisi paremmin sinä vuonna, hänen täytyisi. Visteriakartano ei ollut halvin mahdollinen paikka, sen Lune oli nähnyt ensimmäisellä koulun nettisivulle luomallaan silmäyksellä. Jos hänet erotettaisiin, Demainen rahat menisivät hukkaan. Se ei ollut toivot-
tavaa.

Nyt Lune ymmärsi, mitä oli tapahtunut edellisenä päivänä. Kyynelehtivä Demaine olohuoneen sohvalla sylissään pino valokuva-albumeja ja vanhoja videokasetteja, loittoneva nostalgia hänen kasvoillaan Lunen astuessa huoneeseen ja sytyttäessä hämmentyneenä
kattovalon. Demaine ikävöi häntä jo nyt, tai ehkä hän pelkäsi hiljaisuuden huutoa sisällään sitten, kun talo tyhjenisi ja sekä Lune että Tray olisivat menneet. Lune saattoi vain rukoilla mielessään, että heidän kaseteille ja valokuviin taltioitu lapsuutensa riittäisi pitämään
Demainen aaveet poissa siihen asti, kunnes kesä koittaisi jälleen.

Demaine vilkaisi äkkiä rannekelloaan ja herätti Lunen ajatuksistaan.

”Minun on täytyy kiiruhtaa töihin! Liv odottaa uuden mallistoni luonnoksia. Kuule, Kharmeline, oletko sinä aivan varmasti pakannut kaiken tarvittavan?”

”Tietysti”, Lune vakuutteli ja pidättäytyi korjaamasta, että hänen nimensä oli Lune. Kukaan ei kutsunut häntä Kharmelineksi, paitsi Demaine, sillä ainoastaan hänellä oli lupa – jos kukaan muu yritti samaa, Lunen silmät kylmenivät huomattavasti. Kharmeline-nimen käyttö oli merkki siitä, että Demainella oli päällä Vastuullinen Huoltaja-moodi ja hän oletti Lunen tarvitsevan holhousta ja muistuttelua jossakin. Mutta totuus oli, että Lune Kharmeline Sharrock oli lakannut olemasta lapsi jo kauan sitten. Hänen kolmiosainen nimensä koostui vanhempien olemassaolon viimeisestä todisteesta – ensimmäinen oli Lune, nimi jonka hänen oikea äitinsä Daphne Stormlaith oli antanut. Isä Ryan Stormlaith oli valinnut toisen nimen, Kharmelinen, joka tosin oli papereissa merkitty hänen viralliseksi etunimekseen. Sukunimeksi oli tullut Sharrock Demainen mukaan, koska hän oli se, jota Lune nyt piti äitinään ja joka oli väsymättä kantanut häntä läpi elämän nuolisateen, jonka jälkiä Demaine yhä sinäkin päivänä kantoi itsessään. Niinpä Lunella oli jotain heiltä kaikilta kolmelta. Tämä tieto oli aina toiminut hänellä jonkinlaisena suojana pimeyttä vastaan, vähän niin kuin jokainen annetuista nimistä olisi vastannut yhtä taisteluvarustuksen osaa. Miekka, kilpi, rintapanssari.

Lune pohdiskeli, mitä tekisi. Demainelle ei voinut kertoa asiasta, mutta silläkin hetkellä hänen mielensä pohjalla heräilevä paha aavistus voimistui voimistumistaan ja vahvisti Lunen ajatusta siitä, että vaikka hän yritti kieltää asiaa ja puhua järkeä itselleen, hän ei voisi
mennä Visteriakartanoon sotkematta elämäänsä lopullisesti.

Tee oli juotu pikaisesti loppuun ja kuunpintakuvioisista letuista koostuva aamiainen syöty. Demaine lähti töihin. Seinäkello tikitti taustalla, keittiön hanasta tipahteli vesipisaroita metallialtaaseen ja taivaalta kuului lentokoneen pauhua. Aivan tavallisia, joka-
aamuisia asioita keskellä Lunen selittämättömän olotilan pyörremyrskyä. Demaine huusi vielä heipat eteisen ovelta, ja sitten Lune rymisteli portaat ylös huoneeseensa ullakolle. Hänestä tuntui kuin hän olisi elänyt puoliunessa. Kallon seinämiä hakkasi koko ajan yksi ja
sama ajatus: Älä mene Visteriakartanoon. Älä mene Visteriakartanoon. Lune ei ollut mikään intuitiivinen ihminen, mutta nyt vaisto sanoi jonkin olevan todella pahasti pielessä.

Hän istuutui petaamattoman sänkynsä reunalle, tuki kyynärpäät polviinsa ja leuan käsiinsä.

Milloin omituinen tunne alkoi?

Herätessä. Se oli jatkunut tauotta siitä lähtien, ja jos se olikin muutaman minuutin ajan käynyt poissa päällimmäisistä tunteista, niin se oli väijynyt jossain taempana valmiina ryöstäytymään valloilleen taas hetken päästä. Nyt Lune tunsi hämäryyttä sisällään. Hän ei ainakaan muistanut nähneensä mitään erikoisempia unia, eikä ajattelusta tullut mitään pakokauhun sotkiessa ja katkoessa mietteiden herkkiä lankoja. Turhautunut huokaus karkasi Lunen huulilta, ja hän yritti tyhjentää mielensä ajatuksista – tai ajatuksesta. Hän antoi katseensa lipua ympäriinsä huoneessa.

Oikeastaan koko talon ylempi kerros oli hänen käytössään. Demaine ei juuri koskaan käynyt siellä, ja kaksitoistavuotiaan Trayn reviiri ei ulottunut paljoa hänen omaa huonettaan kauemmas. Lunen ullakkohuone oli pieni ja tunnelimainen, eivätkä tilanpuutetta vähentäneet matalalla oleva katto ja satunnaiset avaamattomat muuttolaatikot, joita oli vielä pinoissa seinien vieressä. Ne olivat täynnä Demainen tarvikkeita; kauniita kirjavia ja kuvioituja kankaita, lasipäisiä nuppineuloja ja hopeasaksia. Huoneen seiniä peitti vanha tapetti – repeämistä paistoi sen alla oleva laudoitus, kuin vanha elämä, jonka päälle oli rakennettu jotain uutta. Hyllyssä oli pinoittain yhdestä muuttolaatikosta nostettuja vanhoja sarjakuvia, jotka oli otettu mukaan edellisestä talosta, mutta joita kukaan ei enää lukenut.
     
Olisi voinut luulla, että Lune, joka kärsi ahtaanpaikankammosta, olisi ahdistunut sellaisessa huoneessa. Siinä paikassa hän kuitenkin koki ahtauden pelkästään turvalliseksi. Kodikkaaksi. Lune oli joutunut suostuttelemaan Demainea pitkään, ennen kuin hän oli
lopulta saanut huoneen itselleen. Hän oli seissyt pölyisen, aution huoneen kynnyksellä kädet puuskassa ja väittänyt sen olevan varsinainen mörskä, joka aiheuttaisi Lunelle astman ja joukon muita sairauksia. Lune ei kuitenkaan ollut halunnut alemman kerroksen isoja, tilavia ja valkoisia huoneita, eikä hän myöskään ollut antanut Demainen ryhtyä remontoimaan löytämäänsä soppea. Se kelpasi hänelle varsin hyvin sellaisenaan, sillä jollain hyvin kummallisella tavalla rosoinen tapetti miellytti häntä enemmän kuin sileä valkoinen maalipinta, jonka loppuunsa hiotusta täydellisyydestä etsi väkisinkin virheitä. Ehkä repeämät ja pöly sopivat paremmin yhteen Lunen omien särmien ja sirpaleiden kanssa.

Lune nousi turhautuneena sängyltä ja tarkasti vielä viimeisen kerran matkalaukkunsa sisällön. Vaatteet olivat yhdessä epäsiistissä mytyssä pohjalla, muut tavarat levällään niiden päällä. Hän ei ollut tunnettu siisteydestään, niin kuin ei myöskään pitkäjänteisyydestä.
Kuljettu tie takana oli kylmä ja kivinen, ja vaikeudet sen varrella olivat kouluttaneet Lunesta vahvan ja itsevarman – siitä hän oli kiitollinen. Muutama muu tärkeä luonteenpiirre tosin oli tainnut siinä ohessa unohtua. Sielun ikivihreät ryteiköt orapihlajaa antoivat kyllä
kuulua itsestään useinkin, mutta milloinkaan syynä ei ollut Demaine.

Saadakseen ajatuksensa muualle Lune jatkoi vastahakoisesti matkalaukkunsa pakkaamista, vaikka se sai hänet tuntemaan itsensä ainoaksi näyttelijäksi omassa näytelmässään, jota pidettiin pystyssä hampaat irvessä. Suljettuaan lopuksi kannen puoliväkisin ja käveltyään lenkin huoneessa hän istahti pöytänsä ääreen, veti itselleen arkin paperia ja ryhtyi taittelemaan origamia yrittäen saada mielessään selvää tilanteesta. Hänen hämmentyneisyytensä kasvoi nopeasti turhautumiseksi ja valkea paperi viilsi hänen sormeaan, veripisara tihkui esiin tahraten luonnottoman värin. Lune otti uuden paperin likaantuneen tilalle; nyt hän valitsi pinosta taivaansinisen ja alkoi käännellä kulmia. Hänen sormensa olivat vikkelät, ja tällä kertaa terävät reunat eivät haavoittaneet niitä. Taitos vasemmalle, sitten keskelle, sitten taas vasemmalle. Lune osasi luoda hentosiipisen lohikäärmeen jo ulkoa. Paperin kääntelystä oli tullut jonkinlainen selviytymismekanismi hänen horjuviin hetkiinsä. Se oli rauhoittavaa, se vei ajatukset muualle ja kun hän toisinaan heräsi painajaisesta, hän kiiruhti pöydän ääreen askartelemaan, ja mikäli se onnistui Lune tiesi elävänsä taas todellisessa maailmassa eikä siinä vale-heräämisen sisäisessa harhassa. Erityisesti viimeisimpien vuosien aikana origameista oli tullut hänelle melkein pakkomielle, ja silloin kun outo hetki sattui iskemään, hän vain istui huoneessaan ja taitteli paperista asioita, joita ei ollut olemassa missään muussa muodossa.

Kun origami valmistui, Lune asetti sen hyllyyn muiden parinsadan joukkoon. Hymy levisi varovasti hänen kasvoilleen – ikkunasta puhaltava tuuli sai lohikäärmeiden paperisiivet värisemään. Aivan kuin se olisi yrittänyt puhaltaa elämää ystäviin, jotka eivät olleet koskaan hengittäneet.

Kolmas paperi oli leiskuvan tulenpunainen. Se tuntui lähes provosoivalta, ja Lunen kädet tärisivät hiukan. Paperi ruttaantui, eivätkä taitokset ottaneet mennäkseen oikein. Ulkona tuuli yltyi samaan tahtiin Lunen mielialan kanssa, ja äkkiä se kohahti hyytävänä
sisään ja lennätti hyllyllä siistissä rivissä olevat eläimet sinne tänne. Lunen turhautuneisuus pyyhkäisi taas aaltona hänen mielensä läpi. Punainen tulilinnunalku rusentui hänen nyrkissään.

Mikä helvetti minussa on vikana? Tälle sairaudelle ei ole nimeä, ei diagnoosia, ei lääkettä. Se on vain se mitä minä olen. Se kumpuaa omasta sielustani.

Lune valitsi vielä yhden paperin. Sormet hakeutuivat kuin automaattisesti viimeisen valkean arkin luokse. Hän piteli sitä hellästi kämmenellään ja yritti taitellessaan välttää jättämästä veritahroja viiltohaavastaan, mutta punaisuus imeytyi silti paperin kuituihin.
Sormenjäljet täplittivät työtä, totuuden jäljet luonnottomassa viattomassa valkeudessa. Veri oli totuus, täydellinen rehellisyys vale. Mikään täysin puhtaanvalkoinen ei ollut luonnollista.

Viimein kammottava verijälkinen lintu oli valmis. Lune katseli sitä, toivoi, että voisi jotenkin herättää sen henkiin ja lentää pois.Mikset sinä ole todellinen?
 
Se ei vastannut, se pysyi mykkänä, niin kuin kaikki muukin maailmassa oli pysynyt mykkänä ja sulkeutuneena Lunea kohtaan kaikki ne vuodet. Hän viskasi tekeleen lattiamatolle ja katseli seinällä olevien bändijulisteiden kanssa, miten tuuli kuiskaili sen elottomiin siipiin.

Vanhan kellon kumahtelu alakerrassa repi Lunen takaisin nykyhetkeen. Hän nousi äkkiä seisomaan. Oliko hän juuri livennyt yhteen niistä oudoista paikoistaan? Lune kirosi. Älä mene Visteriakartanoon kaikui yhä hänen mielessään.

Kootessaan origamit takaisin hyllylle Lune ei nauttinut yksinäisyydestä. Siihen päivään mennessä hän ei ollut kokenut tarvitsevansa ketään, mutta sillä hetkellä hän olisi antanut mitä vain hetken luotettavasta seurasta. Tuttu kirjastonhoitaja ja bensa-aseman pieni
porukka olivat jääneet kauas taakse.

Siinä ikkunan takana olevassa talossa asui kyllä eräs tyttö kahden veljensä kanssa, mutta heitä ei saattanut harkitakaan. Ei enää – Lune oli yrittänyt. Mutta minkäpä sille teki, jos toinen oli näsäviisas ja kerta kaikkiaan niin täydellisen itsekeskeinen. Hänen veljensä olivat muuta maata, kaikkea muuta kuin harmaita ja sitäkin enemmän rikkaruohoja, Lune totesi mielessään. He olivat koko menneen kesän pommittaneet ohikulkijoita vesi-ilmapallotykillään aina kun olivat tilaisuuden saaneet, ja sen vuoksi Lune ei ollut valmis lähestymään heitä enää toista kertaa ilman tarpeeksi vedenpitävää syytä.

Eivätkä vaikeudet ja Lunen mutkikas luonne olleet ainoa syy vähäisiin tuttaviin – myös lukuisilla muutoilla oli osansa asiaan. Viisivuotiaasta lähtien joka lukuvuodeksi uuteen paikkaan. Ja aina lukuvuoden lopussa ne harvat, jotka eivät olleet katsoneet häntä
ylhäältäpäin ja olivat ehkä jopa sietäneet häntä siinä määrin, etteivät yrittäneet hauskuuttaa itseään hänen kustannuksellaan, jäivät taakse. Nyt Lune oli pian kuudentoista, ja nähnyt aivan liikaa ihmisiä ja kaupunkeja. Demaine väitti muuttointonsa johtuvan hänen työstään vaatesuunnittelijana, ja tietysti aina hänen pahoitellessaan tilannetta Lune oli sanonut, ettei se haitannut, sillä niin hän toimi. Ja naapurustosta, joka avautui hänen ikkunansa takana pikkutarkasti viimeistellyn pensasaidan toisella puolella, ei ollut iloa. Siellä ei nimittäin, niin kuin ei missään muuallakaan lähistöllä, asunut kovin kiinnostavia ihmisiä. He olivat kaikki samanlaisia, valkean taulukankaan tavoin keskeneräisiä. Odottamassa että tulisi joku tai jokin, joka maalaisi valmiiksi heidän elämänsä. Ulkoa päin tätä puutteellisuutta ja tyhjyyttä ei tietenkään heti nähnyt; vaati aikaa oppia näkemään pintaa syvemmälle. Lune oli valitettavasti joutunut näkemään, mitä siellä oli.

Ulkopuolisesta katselijasta he saattoivat vaikuttaa sellaisilta henkilöiltä, jotka kävivät lomamatkoilla ja harrastivat ahkerasti jotain urheilulajia, mutta todellisuudessa he eivät muuta tehneet kuin kävivät päivät pitkät töissä ja lämmittivät illalla pakastepizzan mikrossa,
koska olivat niin väsyneitä, etteivät kyenneet muuhun. Lune oli itse nähnyt sen niinä aikoina, kun oli vielä jaksanut tarkkailla heidän tulemisiaan ja menemisiään. Se aika oli ollut silloin, kun hän, Demaine ja Tray olivat vasta muuttaneet Lontooseen, silloin kun hän oli vielä viitsinyt jutella naapurien kanssa. Rahaa tuli kuukausittain sen verran, että he saivat maksettua laskut ja ostettua ruokaa, mutta oliko siinä tosiaan koko elämän sisältö, ainaisessa kiireessä ja työnteossa? Heidän mielestään oli, eivätkä he siis koskaan tehneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi tuomitsivat Demainea ja hänen perhettään.

Lisäksi osa heistä oli olevinaan hyvinkin korkeasti koulutettuja, mutta mikään ei kyennyt muuttamaan sitä tosiasiaa, että he olivat kouluista huolimatta täydellisen tyhjämielisiä, pelkkiä kuoria ilman sisältöä. Lune kutsui sitä krooniseksi harmaudeksi. Joskus nämä harmaat ihmiset kyläilivät toistensa luona ja järjestivät siistejä, tahrattomia puutarhajuhlia, joihin Demainea ei tietenkään koskaan kutsuttu, ja joissa keskusteltiin vain pinnallisista ja arkisista, sekä ennen kaikkea iloisista asioista. Työpäivästä ja siitä, kuinka mahtavasti se oli mennyt. Viimeisimmistä uskomattoman ihanista vaateostoksista. Ylennyksistä – tällä aiheella kerättiin
kehuja ja kunnioitusta muilta naapureilta, vähän niin kuin kukkapenkkien rikkaruohottomuudellakin. Jos harmaat jotain vihasivat vielä enemmän kuin sitä, että jokin asia poikkesi heidän normeistaan eikä yllättäen ottanutkaan sopiakseen heidän valmiiseen muottiinsa, niin se oli rikkaruohot. Lune ja Tray olivat rikkaruohoja, koska he eivät menestyneet koulussa niin hyvin kuin olisi pitänyt, vaikka olivatkin useita ikäisiään älykkäämpiä – tosin sitä ei tunnustettu. Tray myös riehui, teki typeriä asioita ja hänellä oli Heikkoutensa, se sairaus. Ja Lune, Lune ei pitänyt urheilusta tai shoppailusta, hän vihasi tanssimista eikä ottanut kuvia itsestään, ja hän piti useimmiten suunsa kiinni keskittyen ajatuksiinsa, sillä joka kerta kun hän avasi suunsa, joku pahoitti mielensä. Demaine oli myös rikkaruoho, oikea nokkospusikon kuningatar, mutta varmaa syytä sille Lune ei tiennyt. Hän oletti, että se saattoi mitä tahansa auton
ruostetäplistä violetteihin raitoihin tämän hiuksissa.

Demaine oli sanonut Lunelle, etteivät naapurien puutarhajuhlat, saati ylenemiset viroissaan kiinnostaneet häntä pätkän vertaa. Saakoot ylennyksiä niin kauan, että kolauttavat päänsä taivaaseen. Sen jälkeen he olivat nauraneet katketakseen ja Tray oli katsonut heitä
kuin hulluja.

Näiden seikkojen vuoksi Lune oli oppinut nopeasti sulkemaan silmänsä East Endin korruptoituneelta naapurustolta, jonka moitteettoman ohikulkijanäkymän takana kuhisi juoruja ja draamaa kuin hämähäkinverkkoja, joiden langat olivat sotkeutuneet yhdeksi sekavaksi vyyhdiksi.

Lune ei halunnut tulla samanlaiseksi kuin he.  Hän ei halunnut yrittää olla täydellinen, välttää menemästä sieltä mistä aita on matalin sillä tavoin, että pyrkisi väkisin yli sieltä mistä se on korkein. Vaikka olisi yhtä hyvin voinut kävellä portista. Lune loi katseensa taivaalla
unettavan hitaasti seilaaviin hattarapilviin ja raotti ikkunaa enemmän, antoi tuulen kärhöjen punoutua hiuksiinsa. Hänen kotikorttelinsa oli täynnä juuri niitä ihmisiä, jotka tulisivat ylisuorittamaan vielä vuosikymmeniä, ennen kuin huomaisivat lyhyen elämänsä olevan
melkein päätöksessä ja romahtaisivat lopulta maaliviivalle mentyään vuosikaudet liian kovaa.

Lunen ongelma oli, ettei hän ikinä ollut tuntenut itseään sopivaksi kaikkien niiden ihmisten joukossa. Hän ei ollut harmaa, eikä aivan niiden vastakohtakaan. Rikkaruoho hän kyllä oli, kuten jo sanottu, mutta hän ei tuntenut itseään minkään paikan kaupunkilaiseksi tai
yhteenkään muottiin mahtuvaksi. Hän olisi kyllä halunnut, mutta se oli turha toive.

Hän oli miettinyt näitä asioita usein myös Liverpoolissa, kun oli istunut huoneessaan ikkuna rakosellaan, kuunnellen tuulen villanpehmeää henkäystä rakenteissa, naapureiden tuulikellon herkkää sointia ja etäisten lipputangonnarujen hakkaamisääntä niiden osuessa tankoja vasten. Toisinaan ajatus oli palannut hänen mieleensä, kun hän käveli varpusten raikkaassa sirkutuksessa, talvelta jääneen hiekoitussoran rahistessa kesäkenkien alla kuumaa asfalttia vasten. Tomun tuoksuessa, puistojen verheyden ollessa rehevimmillään valkoisten, hilseilevien puuaitojen takana, ihmisten keskustellessa aiheista, jotka kaikki tuntuivat hänelle vierailta.

Äkkiä Lune tunsi kasvojensa kirkastuvan, kun muistiin palautui erään ihmisen olemassaolo. Reykja Trianhaught.

Hän oli jo matkalla alakertaan, mutta pysähtyi miettimään huoneensa keskivaiheilla. Suunnitelma, joka oli alkanut muotoutua hänen päässään, oli erittäin harkitsematon. Lisäksi se aiheuttaisi Demainelle paljon enemmän huolta kuin se, että Lune yksinkertaisesti puhuisi pahoista aavistuksistaan Demainen kanssa. Silti, ajatus pakenemisesta suorastaan houkutteli. Kiihtyvät sydämenlyönnit saivat nousevan jännityksen virtaamaan. Lune tunsi holtittoman puolensa nostavan päätään, eikä edes yrittänyt estää sitä. Sitten hän tajusi yhden suuren ongelman.

Tosiaan, Reykjan löytäminen saattaisi tuottaa hankaluuksia. Lune kyllä tiesi missä tämä piti perusleiriään, mutta hän saattoi oleilla toisaalla viikkokausia. Paikalle väärään tuleva saattaisi saapuessaan löytää vain tyhjän, kaikuvan viemäriputken ja ehkä sammuneen myrskylyhdyn. Lune oli törmännyt tyttöön sattumalta Lontooseen saapumispäivänään. Siitä oli noin kahdeksan viikkoa, ja he olivat sinä aikana tavanneet useita kertoja. Reykjan elämä oli rankka. Ei perhettä. Sinnitteli hengissä varkauksien voimin. Hän oli hyvä tyyppi, vaikkakin melko salaperäinen – kyseli mieluummin kuin puhui itsestään. Reykjaan saattoi myös luottaa melkein kaikessa, mutta häntä ei kannattanut halata, sillä hän tutki samalla taskut. Lune kuitenkin ymmärsi tyttöä; toinen oli käytännössä pennitön lukuun ottamatta niitä rahoja, jotka hänen onnistui kähveltää varakkaammilta. Siksi yleensä, jos Lune otti mukaansa rahaa, hän jätti pari seteliä tarkoituksellisesti Reykjan nähtäville.

Lune päätti, että voisi laskea Reykjan varaan ja luottaa tähän – heillä oli muistoja. Tosin suurin osa niistä liittyi katoilla ja kujilla hiiviskelyyn tai vihaisten tori-ihmisten pakenemiseen. (Torit olivat erittäin vaarallisia paikkoja.) Lune päätti myös, että voisi pyytää Reykjalta palvelusta. Se jäi nyt ainoaksi vaihtoehdoksi - mielessä aina vain voimakkaammiksi käyvät varoitukset johtivat häntä nyt. En voi mennä Visteriakartanoon, jokin on pielessä.

”Selvä, minä pakenen”, Lune sanoi ääneen.

Myrsky rauhoittui. Hänen olonsa heilahti epäröiden hiukan parempaan suuntaan. Lune ei voinut olla huokaisematta äkillisen mielenrauhan tyynnyttävästä vaikutuksesta. Tällaistako se oli joskus ollut, kesän ensimmäisinä lämpiminä päivinä, kun kaikki harmaa ja ikävä oli kaukana horisontin kätköissä. Silloin kun ei tarvinnut pelätä. Mutta päätös oli nyt tehty, ja toiminta olisi aloitettava, ennen kuin Demaine palaisi illalla kotiin.

Lune hätkähti tuntiessaan omatunnon kylmät kynnet sydämellään. Demaine. Halusiko Lune todella tehdä toisesta huolestuneen raunion, jollaiseksi tämä vajoaisi, jos Lune lähtisi? Vaihtoehtoja ei edelleenkään ole. Minä jätän hänelle viestin. Lune ei edes tiennyt varmasti mitä tekisi sen jälkeen, kun olisi löytänyt Reykjan. Hän työnsi kuitenkin epäilykset toistaiseksi mielestään ja etsi käsiinsä repun. Sitten hän tuhlasi hetken mukaan otettavien tavaroiden haalimiseen; päällimmäisiksi reppuun päätyivät taskulamppu, viltti ja kerrasto ylimääräisiä vaatteita. Vaikka aurinko näyttäytyikin lähes päivittäin, hämärtyvän yön siivellä saapui syksyn kylmyys.

Keittiössä Lune törmäsi ensimmäiseen esteeseen. Tray oli syömässä aamiaismuroja ikivanhalta Aku Ankka -lautaselta. Uusi kiiltelevä älypuhelin lepäsi pöydällä lautasen läheisyydessä.

”Mitä sinä teet?” hän tivasi heti, kun Lune oli astunut kynnyksen yli reppu kädessään.

”En mitään”, Lune sanoi nopeasti. ”Jätä minut rauhaan tänään, Tray. Minulla on kiire.”

”Minne muka?” serkku kyseli ärsyttävään tapaansa. Hän keskeytti murojensa syömisen siksi ajaksi, että saattoi tuijottaa Lunea kapeilla, kuivatun kissankellon hailakoilla silmillään. ”Ei sinulla voi olla vielä kiire – me mennään Visteriakartanoon vasta huomenna.”

Lune pysähtyi hetkeksi. Pitäisikö hänen varoittaa serkkuaan? Vaikka tuskinpa hän uskoisi, nauraisi vain. Lune pohti asiaa samalla, kun hamstrasi keittiöstä mukaansa vesipullon, sekä hyvin vaivihkaisesti myös puoliksi syödyn paketin voileipäkeksejä. Koko ajan hän oli Trayn tarkasti valvovan katseen alla. Onneksi torivarkauksiin erikoistuneella Reykjalla oli aina ruokaa; Lune ei kestänyt pitkään Trayn toljotuksen raapimista selässään, ja hän kääntyi vastentahtoisesti ympäri sujauttaen keksipaketin reppuunsa.

”Menen tapaamaan erästä ystävääni”, hän sanoi pakottaen kasvoilleen väkinäisen hymyn. ”Tulen pian takaisin, ole kiltti äläkä kysele enempää.”

”Sillä ehdolla että sinä tiskaat tänään”, Tray vastasi tiukasti. Hän paljasti vinon hammasrivistönsä hymyillessään selvästi erittäin tyytyväisenä itseensä, kuin äskeinen heitto olisi ollut ovelakin. Lune pureksi tyytymättömänä kieltään. Tray olisi ansainnut näyttävän silmienpyöräytyksen, mutta tällä kertaa hän hillitsi itsensä ja keskittyi sulkemaan repun läpän. Tray katsoi häntä yhä silmät epäilevinä viiruina, ja hänen pisamansa näyttivät tavallista nenäkkäämmiltä. Pojan tuhkanvaaleat hiukset sojottivat, sillä hän onnistui aina kampaamaan ne jotenkin oudosti. Latvoissa näkyi vielä häiveitä sähkönsinisestä vappuväristä.

Lune teki päätöksen mielessään. Tray saa mennä.

”Aiotko vastata minulle vai näyttää sitruunan nielleeltä koko loppu päivän?” Tray kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen ja nauroi päälle. Hänen lusikastaan ropisi muroja pöydälle.

”Katsotaan”, Lune mutisi ja poistui keittiöstä jättäen Trayn syömään aamiaisensa loppuun. Hän käväisi yläkerrassa kirjoittamassa Demainelle lyhyen viestilappusen, jossa hän kertoi menevänsä joksikin aikaa ”erään ystävänsä” luokse. Lune kiinnitti lapun eteisen
peiliin ja toivoi, ettei Tray tekisi sille mitään. Hän harkitsi vielä hetken hakevansa kännykkänsä, mutta päätti, ettei tarvitsisi sitä kuitenkaan. Sitä paitsi se toimi aika huonosti – Lunella oli kiusallinen taito aiheuttaa toimintahäiriöitä kaikkiin käsiinsä joutuviin teknisiin laitteisiin. Hänellä oli tavan vuoksi ranteessaan kello, vaikka se oli pysähtynyt jo kauan sitten ja vaikka sen päivämäärä oli näyttänyt lokakuun kahdettakymmenettäneljännettä jo vuosien ajan.

Hän seisoi hetken eteisessä ja kyseenalaisti järkensä. Hän oli mahdollisesti tulossa hulluksi, ei hän muuten olisi antanut outojen, mielensä synkistä syövereistä nousevien pelkojen ja varoitusten johtaa toimiaan. Mistä ne oikein tulivat? Lune heitti sudenvärisen
takin harteilleen – se oli hänen tyylikäs ja ikoninen takkinsa, jonka saumoihin hänen asenteensa ja ajatusmaailmansa oli vuosien varrella ommellut itsensä. Hän suoristi kaulusta samalla tavalla kuin naulakon yläpuolelle kiinnitetty Demainen pari kuukautta sitten ottama polaroidkuva, jota Lune inhosi, sillä siinä hänen vakava perusilmeensä näytti lähinnä murhaavalta. Tummat, kasvoilta taaksepäin vedetyt hiukset valuivat selkään ja olkapäille, sillä oli terävät poskipäät ja terävä siro nenä. Uhmakkaat kulmakarvat luomassa katseelle kapinaa kytevän vaikutuksen.

”Tästä ei taatusti seuraa mitään hyvää, mutta myöhäistä se on enää katua”, Lune huokaisi kuvalle ja irvisti. Hän käänsi selkänsä ja kuvitteli, miten valokuva jäi katsomaan halveksuvasti hänen kulkuaan.

Luikahdettuaan ulos ensimmäinen asia, jonka Lune huomasi oli se, että hänen kotikadullaan haisivat mädäntyvät kesäomenat. Lemu tuli kuuman, rutikuivan syksyn käristämistä hedelmistä naapurin herra Frotzierin aidatussa puutarhassa, ja tuuli kuljetti sitä mukanaan kaukaisuuksiin, mikä sai ihmiset satojen metrien päässäkin tuntemaan imelän löyhkän keuhkoissaan. Huolimatta tästä ulkona oli varsin kirkasta ja seesteitä, lemmikinsininen taivas avautui äärettömiin talojen yllä. Kun keittiössä havahtuneen Trayn kysymysten sarjatuli oli vaimennut sulkeutuneen oven taakse, Lune suuntasi kiireesti ulos tontilta.

Aamun hiljaisuus vallitsi kaikkialla hänen ympärillään – vehreän pensasaidan ja yökasteen marmorikuulista kimaltavan nurmen välisellä soraosuudella. Auringon paahtamalla asfaltilla, kun hän astui portista tontin rajojen ulkopuolelle ja ylitti pihakadun. Tienposken orvon
näköisen puhelinkopin raollaan olevalla ovella. Lune kurkisti sisään, eikä sielläkään ollut ketään. Vaimennettu kaupunki ei soinut. Hän jatkoi katua pitkin ja korkeat, tummista tiilistä rakennetut talot kohosivat rytmikkäänä maisemana hänen molemmilla puolillaan.
Aurinko heijastui virastotalon ja postitoimiston ikkunaruuduista häikäisevän kirkkaana, ja ensimmäisen sokaistumisen jälkeen Lune pyrki pitämään katseen mustien maihareidensa kärjissä. Askeleet kopisivat asfalttiin ja kaikuivat seinistä korttelin ainoana äänenä. Ympäröi-
vässä hiljaisuudessa oli sinä päivänä jotain häiritsevää, ikään kuin virhesignaali radiolähetyksen aikana. Tai kuin kirjoitusvirhe hyvässä kirjassa, pieni huolimattomuus koodissa, joka palautti lukijan takaisin maan pinnalle ja särki maailman kuvajaisen hänen silmissään. Oli se mikä oli, se särähti ikävästi Lunen alitajunnassa. Se johtui varmaankin vain ilman kuumuudesta, hänen aivonsa kävivät ylikierroksilla ja siksi jokaisen hänen ohittamansa putiikin näyteikkunat tuntuivat jäävän tuijottamaan perään. Helle oli todellakin paahtava, vaikka
öisin saattoi jo tuntea syksyn kylmyyden puhaltavan luihin ja ytimiin saakka. Nyt Lune joutui kuitenkin käärimään hihansa ja toivomaan, että olisi valinnut shortsit pitkien kuluneensinisten farkkujen sijaan.

Hän kiihdytti kävelyvauhtiaan ja kulki jonkin aikaa katuja ja kääntyi jossain vaiheessa eräälle vasemmalle päin vievälle kivilaatoitetulle pikkukujalle. Siellä ilma oli viileämpää, ja Lunen yläpuolella kahden rakennuksen välissä kulkevassa sähkölangassa riippuvat, nyt
sammuksissa olevat valaisimet nirisivät liki olemattomassa tuulenvireessä. Lune veti keuhkot täyteen raikasta ilmaa ja tunsi kuplivaa, kipinöivää iloa siitä, että näkisi pian ystävänsä. Kujan päässä hän hiipi osittain raollaan olevan kaivonkannen luokse. Nopea katse olan yli, ihan vain varmistukseksi, ettei kukaan katsellut. Rakennukset ehkä saattoivat hyvänä päivänä vaikuttaa hiljaisilta, mutta suljettujen kaihdinten ja laskettujen rullaverhojen takana saattoi tarkkailla kuka tahansa nenä kiinni lasissa. Onneksi kujan puolella ikkunoita oli vain muutama ja ne olivat suhteellisen korkealla. Reykja oli käytännössä lainsuojaton, ja ennen kaikkea poliisien jahtaama taskuvaras. Sitä ei sopinut unohtaa silloin, kun saapasteli sisään tämän asuinpaikkaan. Kuja ei ollut turhan syrjäinen.

Lune kävi polvilleen viileille kivilaatoille ja koputti nyrkillään ruosteiseen kaivonkanteen. Viisi lyhyttä kopausta kaikui kumeana alas putkea pitkin, heidän yhteinen sovittu merkkinsä.

”Tule vain”, kuului vaimea ääni jostain kaukaa laatoituksen alta.

Lune hymyili itsekseen ja kiskoi raskaan kannen sivuun niin hiljaa kuin kykeni ilman, että se raapi asfalttia. Kannen alta paljastui nyt kokonaisuudessaan se tummana ammottava pyöreä aukko, joka oli erottunut jo vähän matkan päähän. Petollisen näköiset ruostuneet
tikkaat laskeutuivat niin syvälle pimeään, ettei niiden loppupäätä voinut nähdä ollenkaan.

Lune oli seissyt samalla paikalla ennenkin. Juuri sinä päivänä, kun hän oli ensimmäisen kerran laskenut jalkansa Lontoon kaduille, joita pitkin kiirivät liikenteen riitaisat sävelet, linnunlaulu ja korkeiden rakennusten välissä soljuva tuuli. Kaupunki oli muodostanut
määrätietoisen, kiireisen, loisteliaan mielikuvan silloin, kun Lune oli ennen muuttoa etsinyt tietoa paikasta, josta hän lähtisi seuraavaksi valloittamaan omaa paikkaansa. Kuva oli toteutunut kaikissa väreissään. Kaupungilla oli oma selkeä, sykähtelevä rytminsä, joka oli kuin
vehreiden puistojen ja kivisten kujien hengitystä, kahviloiden ja kerrostalojen sydämenlyöntejä. Aluksi Lunesta oli tuntunut, ettei hänen oma rytminsä kulkenut samaa tahtia sen kanssa, mutta hän oli tottunut nopeasti. Asiat näyttivät nyt sopuisilta, eivät häntä vastaan
kamppailevilta; iltahämärässä ajavat punaiset kaksikerroksiset bussit, tummaan veteen heijastuvat valot, myöhäisten kadunkulkijoiden ympäristön kultaavat koristeelliset lyhtypylväät. The London Eye, suuri maailmanpyörä, joka pyöri musiikin melodioiden kutoutuessa
kesäyön ilmaan, ja jokainen täysi kierros merkitsi kuolevaa aikaa niille, jotka näkivät ajan kulun kaikkialla heitä ympäröivässä todellisuudessa.

Lune ei ollut ajatellut tuntevansa itseään tervetulleeksi, sillä Lontoo oli kuuluisa kaupunki ja hän itse ei ollut mitään. Kuitenkin se oli ottanut hänet vastaan paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, kenties kaikista hänen läpikäymistään paikoista parhaiten, se
tuhansien kirjoitettujen tarinoiden kaupunki. Lontoo oli itsekin sanojen kärhöistä punottu tarina maapallon iholla, ja Lune oli törmännyt kadotettuihin, löytämistään vartoviin kertomuksiin odottamattomissa paikoissa.

Sinä päivänä kun Lune oli saapunut ensimmäisen kerran kaivolle, hän oli paennut uuden talon järkyttävästä sekamelskasta kävelyretkelle East Endiin, ja siellä hän oli sattumalta törmännyt väsyneen ja aliravitun näköiseen taskuvarkaaseen nimeltä Reykja Trianhaught. Hän oli varastanut Lunen lompakon yhdellä sulavalla, huomaamattomaksi tarkoitetulla liikkeellä suoraan takintaskusta. Tapahtunut ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta Lunelta, ja hän oli juossut Reykjan kiinni – yllättävä veto, joka oli saanut tytön hämmästymään ja pudottamaan saaliinsa. Sitä kautta he olivat tutustuneet, aamu heidän seikkailuilleen oli sarastanut,
ja toisena päivänä Reykja oli jo esitellyt Lunelle majapaikkansa käytöstä suljetussa sadevesiputkistossa. Paikassa, jonne tikkaat veivät.

 Ne eivät olleet muuttuneet yhtään vähemmän kammottaviksi sitten viime kerran. Joka kerta laskiessaan painonsa uudelle puolalle Lune pelkäsi, että joku löystyneistä ruuveista irtoaisi ja hän putoaisi näkymättömiin. Alaspäin mentäessä ilma pimeni koko ajan, ja hän
joutui etenemään lähinnä tunnustelemalla. Jos tikkaat hajoaisivat, ei olisi mitään takeita että kumpikaan tytöistä pääsisi enää ylös näkemään aurinkoa; Reykjan mukaan kaikki muut reitit putkistoon oli suljettu rautaristikoilla.

Lune tunnusteli seuraavaa jalansijaa, mutta silloin hän tunsi kenkiensä koskettavan pohjaa. Hän kankesi lujan puristamisen jäykistämät sormensa kylmän metallipienan ympäriltä ja asteli varovasti oikeaksi arvelemaansa suuntaan. Edessä levittäytyi suuri maanalainen tila,
jonka betonilattian kouruissa sadevesi oli joskus virrannut. Nyt kuului ainoastaan hiljaisuudessa kaikuva satunnaisen pisaran putoami-sen ääni. Lunesta tuntui, että hän oli vähällä muistaa jotain, mutta muisto oli liian heikko levittääkseen siipensä. Hän yritti olla välittämättä tunteesta, että hänen olisi pitänyt olla tietoinen jostakin, ja käveli kohti etäämpänä näkyviä putkitunneleiden suita. Yhdestä niistä kajasti hiukan häilyväisen lämmintä valoa, juuri sen verran, että se kykeni ajamaan sakean ja pölyisen pimeyden pois läheisyydestään. Putken suulle kellertävän valonkajon keskelle ilmestyi hahmo.

”Tule sisään”, se lausui Lunen rakkaimpien muistojen äänellä. Oli uskomatonta, kuinka lyhyessä ajassa kaksi ihmistä saattoi kasvaa niin läheisiksi.

”Kiva nähdä taas”, Lune sanoi, ja hämärässä valossa hänen saattoi nähdä hymyilevän harvinaista hymyään. ”Toin sinulle vähän rahaa, niin saat hankittua uusia vaatteita – kenties hieman kevyempiä kuin nuo nykyisesi.”

Reykja vilkaisi itseään hivenen hämmentyneenä. Öljytahraiseen ruskeankeltaiseen takkiin olivat koettelemukset näivertäneet reikiä, ja toisesta kuran ja hiekan peittämästä kengästä näyttivät kadonneen nauhat jo aikapäiviä sitten.

”Täällä alhaalla on aina kylmä”, Reykja totesi, kun molemmat lähtivät kulkemaan leveää betoniputkea pitkin valon suuntaan. Hänen äänensä solisi kuin ruosteisesta hanasta räiskyvä vesi, sanat kaikuivat seisovassa pölyisen kiven hajuisessa ilmassa. ”Kesä on jo väisty-
mässä. Silloin kylminä talviaamuina nämä vaatteet ovat timanttia, sano minun sanoneen.”

Lune naurahti ja vilkaisi Reykjaa syrjäsilmällä – hän oli seitsemäntoista ja laihtunut entisestään. Palo katseen pohjalla toi mieleen rauhattoman lapsen, joka on juuri juossut kodistaan yön selkään. Eläminen ruuhkaisen kaupungin alla vallitsevassa pimeydessä oli muuttanut hänen tarkkaavaiset kasvonsa kalvaiksi. Lyhyet hiukset oli kerätty pienelle letille niskaan, ja otsan ympärille kiedottu punainen huivi korosti niiden hallaisenvaaleaa väriä. Hento nyrkki puristi mustaa ja repaleista sateenvarjoa – Reykjalla oli aina sateenvarjo siltä varalta, että jokin myrsky löytäisi hänet ennen kuin hän ehtisi retkiltään takaisin kotipaikalle. Hän tosin väitti
olevansa myrskyjä nopeampi.

Reykja oli sellainen ihminen, joka ei murehtinut huomista. Hänen elämänsä perustui pitkälti pieniin muuttujiin sopeutumiseen; jos hän sai jostakin rahaa, hän osti itselleen ruokaa ja tarpeellisia tavaroita. Jos rahaa ei ollut, hän näpisti. Kaikki oli hyvin, mikäli hän ei jäänyt
näpistyksestä kiinni, mitä hänen mukaansa tapahtui harvoin. Jos taas kävi huono tuuri, hän joutui pakenemaan ja piiloutumaan, kunnes poliisit antoivat periksi tärkeämpien työtehtävien kutsuessa, ja Reykja saattoi vähin äänin palata kotiinsa. Lunen ymmärryksen mukaan
hänen elämäntapansa oli jokseenkin liikkuva, eikä hän yleensä pysytellyt kauaa samassa pisteessä. Nyt Reykja oli kuitenkin elänyt poikkeuksellisen pitkän ajan Lontoon varjoissa.

Putki teki jyrkän mutkan oikealle ja päättyi lyhyiden tikkaiden juureen. Niiden viereen seinään oli kiinnitetty suuri lyhty. Tikkaita pitkin pääsi edellistä pienempään putkeen, josta paljastui Reykjan vaatimaton asumus, ja näkymä riipi Lunen sydäntä, vaikka hän tiesi Reykjan asuvan paikassa täysin omasta tahdostaan.

Puhjenneet ja tahraiset, selvästi kaatopaikalta löydetyt säkkituolit oli koottu rykelmään toimittamaan makuupaikan virkaa. Putken yläosan halkeamaan oli ripustettu himmeä myrskylyhty, jonka väräjävä kajo sai Lunen ja Reykjan varjosiluetit liukumaan villisti pitkin
vihertävän kasvuston läikittämiä betoniseiniä. Lunen jalkojen alla oleva matto ei kyennyt estämään kylmyyttä kaluamasta hänen nilkkojaan. Siellä täällä putkessa näkyi muutamia yksinkertaisia, pieniä tavaroita, joita Reykjan oli onnistunut haalia jostakin tai ostaa vähillä rahoillaan; hiusharja, kolhuinen radio, minijääkaappi ja koveralla lattialla keikkuva naulakko, josta riitti vaatteita juuri ja juuri kahden eri sään asukokonaisuuksiin. Ei Reykja siellä päivisin oleillut, hän käytti sitä vain yömajana – yhtenä useista – tai sitten vihoviimeisenä piilopaikkana, jos kaupunki huutoineen ja muureineen uhkasi romahtaa hänen niskaansa.

Reykja istuutui upottavaan säkkituoliin, ja se pöläytti täytteitään lattialle.

”Miten menee, Sharrock? Arvaa mitä löysin eilen. Puolikkaan tölkin hyvää mansikkakeittoa! Ja aprikooseja!”

Lune istui hänen viereensä ja kaivoi taskustaan hyvin ryttyisen setelin.

”Tässä. Se on ruokaan ja vaatteisiin.”

Reykja katsoi vuoroin seteliä, vuoroin Lunea kuin pohtien, oliko hän oikeutettu lahjukseen, eikä lopulta kyennyt kieltäytymään houkutuksesta. Hän nappasi viidenkymmenen punnan setelin tottunein sormin, ja parissa sekunnissa se oli kadonnut hihan laskoksiin. Pyöreät kauriinsilmät katsoivat Lunea epävarmoina.

”Pidä se, sinä tarvitset sitä enemmän kuin minä”, Lune käski.

”Miksi sinä autat minua, Sharrock?” Reykja kysyi uteliaasti ja kallisti päätään. ”Sinä et hyödy tästä yhtään mitään, mutta silti kannat rahaa, ruokaa, milloin mitäkin. Tiedät senkin, että en todennäköisesti kykene koskaan maksamaan takaisin.”

Lune tuhahti ja nojautui putken seinämää vasten.

”Älä viitsi. Hyödyn tästä sinun ystävyytesi verran.”

”Luulisi sinulla olevan parempiakin ystäviä kuin viluisia taskuvarkaita.”

”Tiedäthän, ei minulla ole. On vain minä, viemärin varas ja FBI-agentti läppärini kameran takana.”

Reykja pyöritteli silmiään, mutta hänen sormensa puristuivat hetkeksi Lunen ranteen ympärille.

”Hei, maailma on kovasydäminen paikka”, hän totesi. ”Mutta jos lakkaa etsimästä sateensuojaa ja alkaa sen sijaan etsiä jotakuta, jonka kanssa siinä sateessa vaeltaa, pärjää yllättävän hyvin.” Reykja korjaili huiviaan. Vetäytynyt hiha paljasti hänen ranteensa ja siinä
olevan rikkinäistä kompassia esittävän tatuoinnin; musteella ihoon loppuiäksi hakatun kuvan, jonka merkitystä Reykja ei ollut koskaan suostunut selittämään.

He istuivat vajuvilla säkkituoleilla, Lune huolenreuna hengitystään painaen, Reykja aprikoosinhäivä kielellään, ja tuijottelivat ilmassa näkyviä asioita, jotka olivat jo menneet.

Reykjalla oli ollut tapana tulla joinakin myöhäisinä iltoina koputtamaan hiljaa seinään tai vilkuttamaan taskulampun valoa Lunen ikkunaan, ja he olivat karanneet yhdessä ulos.

”Voimme maalata kaupungin punaiseksi”, Reykja oli sanonut, niin kuin siinä laulussa. ”Nukutaan sitten haudassa.”

Kuun tai laskevan auringon valossa he olivat kiivenneet katoille ja kiviaidoille, juosseet koiria karkuun kujilla ja pelanneet korttia satamassa katsellen nukkuvia laivoja. Se oli lyhyt jakso Lunen elämässä, silloin kaukaisuus huusi ja valovuodet rikkoutuivat heidän silmissään.  Joskus heidän mukaansa oli tarttunut muitakin, ihmisiä jotka viehättyivät katuvalojen sirpaleista heidän hiuksissaan tai molemmissa vahvana olevasta seikkailujen ja vapauden tuoksusta. Torjuttuja ihailijoita, unohdettuja tovereita.

”Sinä lähdet huomenna”, Reykja sanoi hiljaisuuteen. ”Siihen sisäoppilaitokseen.”

Lune ei vastannut. Jos hän lähtisi, kuten alkuperäinen suunnitelma kuului, hänestä tuntui kuin hän ja Reykja olisivat tunteneet koko nuoruutensa ajan, ja nyt toinen heistä oli jättämässä ystävyyden, sillä maailma kutsui häntä pois. Mutta yllättäen hän ei ollutkaan lähdössä.

”Reykja…” Lune sanoi kohta hitaasti. ”Minä en tullut ainoastaan tuomaan rahaa. Tulin pyytämään palvelusta. Jos haluat ajatella tähän tyyliin, niin kuittaisit sillä kaikki velkasi.”

Reykja siirsi kasvoilleen pyrkiviä suortuvia, ja hänen katseensa terävöityi.

”Riippuu, millaisesta palveluksesta on kyse. Mahdollisuuteni ihmisten ilmoilla liikkumiseen ovat enemmän kuin rajalliset.” Hänen äänessään oli tyhjä kaiku, ja sillä hetkellä Lune toivoi enemmän kuin mitään muuta, että olisi voinut auttaa häntä. Reykja oli kuitenkin heti heidän ystävyytensä alussa pakottanut Lunen lupaamaan, ettei Lune yrittäisi tehdä mitään hänen hyödykseen. Reykja halusi kaikista ongelmista huolimatta elää niin kuin eli, eikä hän halunnut kenenkään, edes Lunen sotkeutuvan asioihinsa. Ilmeisesti hänelle sai kuitenkin tuoda rahaa silloin tällöin; siitä hän ei kyennyt kieltäytymään.

Lune kääntyi hetkeksi poispäin Reykjasta ja mietti, miten paljon voisi kertoa. Minä heräsin tänä aamuna ja vaistoni sanoi, ettei minun pidä mennä siihen sisäoppilaitokseen. Päähäni on iskostunut sellainen pakkomielle, että olen vaarassa. Karkasin kotoa ja tätini todennäköisesti tappaa minut siitä hyvästä. Voisitko auttaa ja piilottaa minut jonnekin joksikin aikaa, että saan asiat selvitetyksi?

Reykja ja hän luottivat kyllä toisiinsa, mutta Lune ei ollut varma, mahtaisiko toinen uskoa niin outoa tarinaa. Hän ei tainnut uskoa sitä itsekään.

”Voinko jäädä tänne joksikin aikaa?” Lune kysyi tiivistäen asiansa äärimmilleen. ”Minun… täytyy ajatella.” Tai siis, oikeastaan minun täytyy piileskellä näkymätöntä ja mahdollisesti olematonta uhkaa.

Reykja katsahti Lunea ihmeissään ja veti polvet rintaansa vasten.

”Jäädä tänne? Yleensähän sinä yrität raahata minua maan päälle auringonvaloon, mutta nytkö oletkin itse tykästynyt viemäriputkistoihin?”

”En voi sanoa tykästyneeni, mutta…” Lune katsoi häntä anovasti. ”Tämä ei ole helppoa, en oikein ymmärrä itsekään mitä tapahtuu. Sanotaanko nyt vaikka niin, että olen tässä pienellä pakomatkalla.”

Reykja näytti vaipuvan mietteisiinsä. Hän ei kysellyt, vaan painoi katseensa ja sormeili pitkään takkinsa rispaantunutta hihaa. Juuri kun hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, hän puhui taas.

     ”Ei kannata jäädä tänne. Täällä ei ole sinulle mitään. Minäkään en kökötä täällä päiväsaikaan, vaan menen muualle. Jos kerran olet pakomatkalla, sinun kannattaisi mennä metsään.”

Lune hätkähti. Sellaista vastausta hän ei ollut osannut odottaa.
”Metsään?”

Reykja nyökkäsi.

”Tiedän yhden tässä aika lähellä. Voisit oleilla siellä niin kauan kuin haluat, ja siellä on suojaisaa. Marjat ja pähkinät alkavat kypsyä, joten saat vähän syötävääkin. Ja… ei sinun tarvitse kertoa mitä on tekeillä, huomaan että salailet jotakin… mutta muista, että me vannoimme verivalan. Minä olen aina täällä, ja voit luottaa minuun.” Reykja räpytteli silmiään ja näytti hieman vaivaantuneelta – hän ei ollut tottunut puhumaan niin, tai ehkei hänellä ollut koskaan ollut ketään, jolle lausua luottamuksen sanoja. Lune oli itsekin aika hämmentynyt, sillä hän ei uskonut, että eläisi kauaa pelkillä marjoilla. Ja voileipäkekseillä.

Mutta jonkin aikaa hän pärjäisi silti.

Lune nousi seisomaan, eikä voinut olla hymyilemättä leveästi.

”Kiitos, Trianhaught. Kiitos kaikesta. Taidan harkita tuota metsäjuttua.”

Reykja näytti hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi ja virnisti takaisin.

”Kai olet täysin varma? Teit päätöksen aika nopeasti.”

”Oikeastaan minulla ei ole kovin montaa mahdollisuutta”, Lune sanoi, eikä huomannut, että oli madaltanut äänensä miltei kuiskaukseksi. Reykja tuijotti häntä vaitonaisena. Hänen kasvoiltaan peilautui tunteiden kirjo, jota Lune ei osannut tulkita.

”Ymmärrän. Oletko sinä itse okei?”

”Totta kai”, Lune vastasi pitäytyen huolettomassa sävyssä. ”Minä kerron joskus.”

Sanat hiipuivat kuulumattomiin, ja Reykja kohottautui äkkiä seisomaan.

”Sinun pitää tulla takaisin. En tiedä mihin päädyt nyt, mutta missä ikinä tuleva määränpääsi onkaan, sinun pitää luvata että palaat takaisin. Ehdit varmasti kerätä läjäpäin siistejä tarinoita, ja saat kertoa ne. Joka ikisen.”

”Kyllä minä palaan, lupaan sen”, Lune sanoi kätkien äänestään sen raskaan tunteen, joka oli noussut hänen mielessään.

Reykja liikehti huultaan purren paikallaan ja veti sitten jotain takkinsa taskusta. Hänen kädessään kiilteli veitsi.

”Meidän täytyy uusia se. Verivala.” Hän ei sanonut muuta, mutta Lune kuuli kaikki kätketyt asiat sanan takana. Pelon siitä, että Reykja kadottaisi yhteyden siihen ainoaan ihmiseen, jolle hänen vaeltava sielunsa oli kylmillä kaduilla uskoutunut. Lunen sydän murtui ajatuksesta, ja hän tarttui veitseen ja antautui sisarvalan tuomaan kestävän ikuisuuden tunteeseen.

”Tiedäthän sinä, että oikeastaan vihaan tätä?” Lune sanoi.

”Tiedän, ja siksi käsken sinua tekemään sen.”

Kevyt veitsenviilto poltti kuin suola iholla. Kumpikin viilsi aristelematta kämmeneensä – aivan hellästi vain, niin kuin ensimmäisenä päivänä, jolloin molemmin puoleinen luottamus oli solmittu ja he ymmärsivät, että vaikka salaisuuksia tai henkilökohtaisia tietoja ei juuri jaeltukaan, kumpikaan ei pettäisi toista. He puristivat kättä. Reykjan ilme oli yhtä aikaa tuima ja huojentunut, hermostuneen ystävän kasvot jotka vaativat toiselta vakuutta siihen, että he eivät parhaillaan seiso levenevän railon vastakkaisilla reunoilla. Petollinen kimallus silmänurkassa paljasti salatut kyyneleet.

”Me ollaan järjettömiä, kai tiedät sen?” hän kuiskasi.

Lune hymyili ilkikurista hymyä, ja villituli välkähti hänen katseessaan.

”Minä tiedän. Mitä jos mentäisiin mekin joskus pyörimään kauppakeskukselle, tai uimaan? Sen sijaan että istutaan aurinkoisella säällä maan alla viemäriputkistossa ja solmitaan satanistiselta vaikuttavia valoja.”

”Ei se ole satanistista, se on sinetti, sinähän sanoit lukeneesi siitä jostain romaanista.” Reykja otti seinän vierestä pullon, avasi korkin, hörppäsi ja tarjosi sitten pulloa Lunelle.

”Ihanko oikeasti, tarvitseeko tämäkin osa tehdä uudestaan?” Lune nyrpisti vastustelevasti nenäänsä; hän oli perääntynyt pari askelta. Reykja, joka yski vähän, ei ottanut häntä kuuleviin korviinsa ja tyrkkäsi pullon Lunen käteen.

”Tämä on meidän rituaalimme, ja se tehdään oikein. Niele valajuoma!”

Nokkosenpolttava, väkevän tulikivenkatkuinen maku, joka käräytti kaiken kurkunpäästä vatsaan sai Lunen pärskimään. Lune ei tiennyt mitä Reykjan valajuomapullossa oli, eikä oikeastaan välittänyt kysyä. Hän laski pullon lattialle ja pyyhki veden silmistään.

”No. Mikä on lyhin reitti siihen metsään?”

Reykja neuvoi tien. Sen jälkeen ei ollut jäljellä enää mitään sanottavaa. Lune lähti, ja Reykja jäi istumaan rikkinäiselle säkkituolille myrskylyhdyn valoon, yksin hylättyyn putkenmutkaan Lontoon alle, missä kylmät virtaukset saivat luut kolottamaan. Lunen sydän tuntui jälleen kerran säröilevän toisen puolesta, mutta juuri nyt hänen olisi pakko keskittyä taas omiin asioihinsa. Reykja Trianhaught pärjäsi kyllä, myös Lune Sharrockin pitäisi.

Auringon hehkulamppu oli jo korkealla, kun Lune pisti päänsä ulos kaivosta. Päästyään kokonaan maan päälle hän asetti kannen huolellisesti takaisin paikoilleen ja kopisteli enimmät tomut farkkujensa polvista. Hän käyskenteli kujalla hetken, mutta tajuntaan iskenyt pelko huomion herättämisestä sai hänet hipsimään nopeasti pois, ja seuraavat viisi minuuttia hän kuljeskeli epätietoisena ympäriinsä. Katujen alla vallitsevan pimeyden jälkeen kirkkaus oli häikäisevä. Sillä aikaa kun Lune oli ollut Reykjan luona, ihmiset olivat heränneet yöunien jälkeisestä horroksestaan ja kansoittaneet East Endin kadut. Lune alkoi jo oikeastaan toivoa hiljaisuutta ja yksinäisyyttä takaisin kolmen eri vastaantulijan tiedusteltua vuoron perään, oliko hän kenties eksyksissä. Täytyy yrittää näyttää määrätietoisemmalta. Siltä kuin tietäisin tarkalleen mitä olen tekemässä. Naamio siis kasvoille ja epävarmuus piiloon.

Vanha taktiikka ei ollut pettänyt vielä kertaakaan.

Lunen huomaamatta hänen jalkansa kuljettivat hänet Lontoon nyt jo ruuhkaiseen keskustaan. Väenpaljous oli päätähuimaava. Tukalassa ilmassa kuului sekalaisena sinfoniana monen kielisiä keskustelunpätkiä, linnunlaulua ja ovien pauketta sekoittuneena kellojen
helinään, kun kauppiaat availivat putiikkejaan. Lune väisti takaansa tulevaa kiiltelevän keltaista taksia ja päätyi erääseen pikkukauppaan ostamaan itselleen ruokaa; hän oli melko varma, ettei tosiaankaan pärjäisi ainoastaan metsän antimilla.

Raivatessaan tietä tungoksen läpi reppu täynnä ruokatarvikkeita hän kertasi mielessään Reykjan ohjeita. Hänen mukaansa metsä ei ollut kovin kaukana, mutta Lunesta tuntui jo, että hän oli vaellellut ympäriinsä ikuisuuden. Hiki virtasi alas otsalta. Mitäköhän Tray mahtoi puuhata? Demaine tulisi kotiin joidenkin tuntien kuluttua. Ensimmäiseksi hän huomaisi viestin eteisen peilissä. Sen pidemmälle Lune ei halunnut ajatella - hän oli juuri pettänyt Demainen luottamuksen, särkenyt yhden niistä ainoista asioista joilla oli merkitystä.

Metsä löytyi vasta parin tunnin etsimisen jälkeen. Se kohosi etäämpänä, noin kymmenisen metrin etäisyydellä Lunesta. Hän ei ollut enää varma, mutta hän arveli olevansa jossain päin kaupungin hiljaisia laitamia. Ruohoa rehottavat halkeamat risteilivät vanhassa asfalttipinnassa. Metsän reunassa kohosi muutama autioitunut talo, kauan sitten hylätty ja todennäköisesti jengien valtaama. Ne näyttivät kasvavan suoraan puiden seasta ja osa rungoista sivusi niiden seiniä, maan alla kiemurtelivat talojen ja puiden yhteiset juuret. Lune huokaisi helpotuksesta löydettyään oikean paikan, ja eteni kevyttä hölkkää lähemmäs. Tuulen havisuttamassa oksistossa vallitsi kellastumista edeltävä viimeinen vehreys. Lehto näytti sankalta, korkeiden puiden katveeseen ei vienyt valmiita polkuja. Se tuskin oli mikään yleinen ulkoilualue, mikä oli ensimmäinen hyvä merkki. Lune korjaili repun asentoa selässään, vilkaisi taakseen – ei ketään lähietäisyydellä, mikä oli toinen hyvä merkki – ja sukelsi metsään. Ilman välitön viileys ja tuoksut löivät seinämänä vasten kasvoja, paksut rosoiset tammenrungot kaikkialla ympärillä näyttivät ystävällisiltä ja rauhoittavilta. Pehmeä maa jousti kenkien alla
Lunen kävellessä eteenpäin ja nauttiessa raikkaasta ympäristöstä kaupungin pölyn ja kuumuuden jälkeen. Jostain läheltä erottui näkymättömissä virtaavan puron läikehdintä. Omituinen turvallisuuden ja kotiin palaamisen tunne hyökyivät Lunen sieluun täyttäen valollaan nekin kanjonit, joissa pelko ja ahdistus vielä kytivät. Hän oli aina viihtynyt metsissä puiden laulussa, tuulen kertoessa tarinoitaan. Kiviviidakoiden keskellä hän pääsi sellaisiin vain harvoin.

Ensimmäiseksi hänen täytyi löytää sopiva puu. Sen päätöksen hän oli tehnyt jo aiemmin; majoittuminen tapahtuisi mahdollisimman korkealle oksistoon, kauas maasta. Lune samoili ympäriinsä varmasti lähemmäs viiden tunnin ajan, pysähtyen välillä syömään ja lepäämään, mutta valtaosa puista oli kasvattanut oksistonsa ylös ihmisen ulottumattomiin.

Lunen niska tuntui pian jäykältä yläviistoon tuijottelusta. Aurinko oli ohittanut lakipisteensä jo aikoja sitten; sen liikerata taivaankannen halki näytti nyt kääntyneen pehmeästi alaspäin eteneväksi kaareksi. Kello oli varmasti yli kuuden, päivän väistyminen takoi taivasta
kupariksi. Syyskuinen iltahämärä alkoi hienovaraisesti levittäytyä kiville, kannoille ja smaragdinvihreille tiheiköille. Lune seisoi siellä, missä sammal ja köynnös vallitsivat, ja hätkähti – hän tunsi pudonneensa ajan kyydistä täydellisesti. Helpotusekseen hän erotti vähänmatkan päässä edessään jykevältä vaikuttavan tammivanhuksen. Sen ajan kirjomaa kaarnaa halkoivat omituiset repeämät, kuin vihan repäisemät avohaavat. Katseltuaan hetken esteettiselle paikalle juurtunutta vartijaa Lune lähti suunnistamaan sitä kohti.

Häneltä ei kestänyt kauaa kiivetä ylös noin viiden metrin korkeuteen. Hän päätti jäädä sinne, sillä ylempänä oksat alkoivat näyttää huomattavasti heikommilta, eikä putoaminen alas ollut houkutteleva vaihtoehto. Lisäksi juuri siinä kohdin runkoa halkoi käsivarren mitan syvyinen ja aikuisen ihmisen korkuinen repeämä, jonne saattaisi hyvällä tuurilla mahtua solakka henkilö viettämään yötä. Toistaiseksi Lune päätti kuitenkin istua vielä oksilla.

     Älä mene Visteriakartanoon. Istuskele havisevassa metsässä ja syö voileipäkeksejä viini-
rypäleiden ja kylmien lihapullien kera.
   

Kahdeksantoista neljäkymmentäviisi. Ei oikeastaan mitään järkevää tekemistä, joten nukkumaan käyminen jo aikaisin oli mahdollisuus. Nukkuminen saattaisi myös selkiyttää jatkon suunnitelmat Lunen sekavassa mielessä, joka oli laidasta laitaan täynnä erilaisia
syyllisyyden tunteen variaatioita. Hämärän huntu laskeutui nopeasti häntä ympäröivään maailmaan. Pyörteilevää, helmiäisenvaaleaa usvaa nousi heinätuppaiden ylle tummenevien tammenrunkojen lomaan, ja Lune laittoi eväänsä takaisin reppuun – hänellä oli vielä pari
voileipäkeksiä, sämpylöitä ja vettä. Repun pohjalta oli myös löytynyt muutamia kivettyneitä hedelmätoffeita, niitä persikanmakuisia jotka maistuivat ihan punajuurelta. Nälkä tulisi, ellei Lune sitten viimeisillä rahoillaan kävisi hankkimassa lisämuonia, mutta sille ei mahtanut mitään. Seikkailuilla on varjopuolensa. Aina.

Lune kiskoi repusta vihreä-harmaaruudullisen viltin, niin pehmeän ja kodin tuoksuisen, että luuytimissä hakkaava omatunto teki olon lähes sietämättömäksi. Jos toisen ihmisen luottamuksen pettäminen tuntui siltä, niin Lune ei saattanut kuvitellakaan, miltä tuntui
ihmisestä, joka oli tappanut jonkun ja alkanut katumaan. Mutta Lune ei ollut enää se kahdeksanvuotias viaton lapsi, jolla oli kiviä taskuissa ja hiuksissa pajunkissoja. Ehkä Demaine ymmärtäisi, niin kuin hän oli ymmärtänyt lukemattomina muinakin kertoina.

Lune heilautti repun selkäänsä ja veti takin vetoketjun leukaan asti. Hän päätyi myös laskemaan aiemmin kuumuuden takia käärimänsä hihat alas käsivarsien suojaksi. Lisäksi tuntui hyödylliseltä tunkea farkkujen lahkeet sukan varsiin estämään kylmyyden hampaita
pääsemästä käsiksi ihoon. Hän oli liian laiska kiskoakseen lisävaatteita repustaan, ja muutenkin pukeutuminen olisi yläilmoissa ollut turhan hankalaa.
« Viimeksi muokattu: 21.11.2018 14:35:37 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
Ahtauduttuaan sisään rungon halkeamaan Lunen oli pakko todeta, että siellä oli oikeastaan ihan mukavaa, jos ei laskettu lahon puun hajua – päälle eivät yrittäneet iskeä ötökät eikä ahtaanpaikankammo. Hän istui alas ja vetäytyi aivan onkalon perälle nojaten selkänsä
runkoa vasten. Hän kuvitteli, millaista olisi jäädä siihen ikiajoiksi, tulla yhdeksi puun kanssa. Onkalo tarjosi suojan tuulelta sekä mahdollisilta eläimiltä ja muilta yön kulkijoilta, jotka tähtien syttyessä astuivat esiin maailmankaikkeuden railoista. Lune kietoi vilttikäärön sisässä kädet polvien ympärille ja katseli taivaan värin hidasta vaihtumista vaaleansinisestä syreeninhailakaksi ja siitä turkoosiksi, sitten merenvihertäväksi ja lopulta syvän ruiskaunokinsiniseksi. Kauempaa kantautuva liikenteen etäinen, tasainen pauhu hiljeni vähitellen satunnaisen ajoneuvon ääneksi. Vaikka Lune odotteli, hänen rakasta kuutaan tai edes yksittäistä tähteä ei ilmestynyt puhkomaan taivaankannen tyhjyyttä. Lintukaan ei laulanut, ja hämärä syveni. Öisen metsän itkussa ei hohtanut tulikärpästäkään, kauan sitten kadonneiden polkujen muistot jäivät pöllönhuutojen armoille.

Lune ei ollut koskaan pelännyt pimeää. Se oli aina saanut hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi – hänelle pimeys merkitsi jouluyön taivasta ja hallaisena aamuna täkkien alla kehräytyvää lämpöä. Pimeään oli myös helpompi kätkeytyä viholliselta kuin päivänvaloon. Lune sulki silmänsä ja pimeys syveni entisestään, unen odotus alkoi. Se ei kuitenkaan tullut, ei vaikka väsymys tuntui fyysisenä painona hänen hartioillaan ja kipuili jaloissa runsaan kävelyn jäljeltä. Outo tilanne mietitytti häntä eikä antanut sijaa unille. Tähän aikaan Demaine oli jo kotona. Hän mietti varmasti, mitä Lune oikein teki. Lune mietti sitä itsekin. Huomenna Tray menisi yksin Visteriakartanoon ja Demaine pohtisi päänsä puhki, yrittäisi ymmärtää niin kuin hän aina teki.

Lune nukahti lopulta rauhaan ja hiljaisuuteen, jota ei rikkonut edes yölinnun etäinen kaiku. Aamulla hän heräsi jäsenet kankeina ja selkä särkien kirkkaaseen auringonnousuun ja äänekkääseen lintujen konserttiin. Lune kuoriutui ulos viltistä ja kiemurteli pois tammen-
rungon sisältä. Luodessaan ensimmäisen katseen ympärilleen hän oli vähällä huutaa ja pudota rytinällä alas puusta.

Oksalla, jolla hän oli illalla istunut syömässä, kökötti nyt tympääntyneen näköinen mies.

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 310
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Ohoh! Tässä olikin kunnon cliffahger! :o Lune vaikuttaa mielenkiintoiselta ja hänessä on varmasti potentiaalia kasvaa hienoksi päähenkilöksi, vaikken vielä tiedäkään minne hänen polkunsa johtaa. Siksipä odotankin suurella mielenkiinnolla, mitä olet hänen varalleen suunnitellut. Ja minulla on pikkuinen aavistus tuosta, kuka tuo tympääntyneen näköinen mies on, mutta katsotaan, olenko oikeassa.

Lissee...:D


zilah

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
Tässäpä olisi taas pari lukua! Tein juuri hetki sitten laskelmia siitä, miten saisin ajoitettua erään tietyn luvun postauksen jouluaatoksi. Ajattelin myös että julkaisen aivan viimeisen luvun ja epilogin sitten uutena vuotena. Kovin pitkiä taukoja ei kuitenkaan pitäisi näiden julkaisuvälille tulla, joten ei huolta. ;)





3.



T U N T E M A T T O M A N  T O T U U S



     
Hän oli saapunut varjoista. Jäänyt hetkeksi suojaamaan tammenrungon sisässä nukkuvaa sielua tuulelta, ja antanut hänen sitten jatkaa vaelteluaan unien poluilla. Takaisin palattuaan Lune Sharrock oli yhä torkkunut pikkulapsen lailla, kaukana savun täyttämästä ilmasta siellä, missä paratiisin villikukat keräsivät auringonsäteitä. 

”Ole hyvä ja selitä, Sharrock.”

Lune tuijotti Varýshin eriparisilmiin järkytyksestä mykkänä, suostumatta tulemaan ulos rungon sisästä. Sydän hakkasi vieläkin. Mies mulkoili häntä ärtyneen näköisenä, eikä ollut epäilystäkään, etteikö hänen olisi tehnyt mieli huutaa. Lunen aivot kävivät ylikierroksilla, mittailivat tilanteen eri mahdollisuuksia ja käskivät paeta, mutta jostain syystä hän arvasi idean olevan huono. Hän päätti vetää närkästyneen roolia.

”Kuka sinä olet, miksi olet täällä ja kuinka ihmeessä sinä löysit minut? Ja kuinka kauan olet oikein väijynyt siinä?”

”Olen Varýsh, Visteriakartanon rehtori”, mies sanoi tyynellä äänellä, jonka takaa kumpusi tukahdutettu kiihtymys, ”ja olen täällä tätisi Demaine Sharrockin hälyttämänä. Olit kuulemma kadonnut, kirjoittanut oudon viestin ja jättänyt serkkusi yksin kotiin.”

”Kuinka sinä löysit minut?” Lune hämmästeli.

”Ei kuulu sinulle! Alahan jo itse selittämään, mitä ihmettä mahdat tehdä keskellä lehtoa useiden tuntien päässä kaupungista?”

Lune pakottautui käyttäytymään normaalisti.

”Olin lintubongaamassa”, hän kertoi sopertelematta. ”Oletko ikinä nähnyt viiksitimalia? Sympaattisia pikku kavereita.”

”Väitteesi ei taida aivan pitää paikkaansa.” Varýshin sävy pysyi edelleen ärsyttävän viileänä ja käskevänä. ”Kuinka tyhmänä sinä minua pidät? En tiedä mitä sinun ikäisesi yleensä bongailevat, mutta lintuja ne eivät varmastikaan ole. Eihän sinulla ole edes kiikareita.”

Lune tuumaili muutaman sekunnin ja osoitti sitten ohimoaan.

”Kirotun hyvä näkö.”

Varýsh hengitti raskaasti nenänsä kautta ja pyöräytti silmänsä taivaisiin. Hän näytti tosissaan harkitsevan rauhallisen roolinsa viskaamista kaatopaikalle. Kököttäessään epämukavasti puun oksalla, mudanvärisessä nahkatakissaan ja viimeinenkin toivo ihmis-kuntaan heitettynä, hän näytti kiusaantuneen lisäksi erikoiselta. Erikoiselta, mutta hallitsijan lailla vaikutusvaltaiselta. Sillä tavalla pelkoa ja kunnioitusta herättävältä kuin itäisen taivaan hämärtävä syysmyrsky. Arvaamattomalta, mutta jotenkin samalla rauhoittavalta. Lunella oli vaikeuksia lukea Varýshia sen tarkemmin. Tyypissä oli liikaa ristiriitaisuuksia. Rusetti, merkillinen kultakello ja kiiltävät kengät viittasivat olivat vihje vauraudesta, mutta takin kunto kertoi muuta. Myöskään Varýshin käsien, ohimon ja kaulan arvet eivät viitanneet toimistossaan istuskelevaan firmapomoon. Vielä vähemmän sisäoppilaitoksen opettajainhuoneessa kahvia siemailevaan rehtoriin.

”No niin, Lune, sehän sinun nimesi oli? Aika lähteä. Tiedät kyllä.” Varýsh nytkäytti päätään tulosuuntaansa.

Lune mulkoili häntä puunrunkopiilostaan eikä vastannut. Magneettiset silmät eivät päästäneet häntä hetkeksikään otteestaan.

”Äh, älä viitsi nyt. Ymmärrän, pitäisi kai selitellä sinulle kaikki, mutta meillä on kiire. Ehdit kuulla myöhemminkin.”

”Kuulla mitä?” Epämukava puristus paisui Lunen kylkiluiden tienoilla. Puunkolo tuntui äkkiä tukehduttavalta.

”Totuuden. Kyllä vain, olen se epäonninen, kiireinen ja loppuunpalanut mies, joka päätyi sinun omaksi totuudenkertojaksesi.”

”Kuuntele, minä en ole kiinnostunut sinun totuuksistasi – tai mitä lie luulosairauksia ikinä podetkaan”, Lune sanoi ja yritti pitää turhautumisensa minimissä. ”Koetan vain elää normaalia elämää, mutta se käy koko ajan hankalammaksi.”

”Emmekö me kaikki yritä samaa?” Varýsh tuntui äkkiä laskevan hyökkäyksensä. Kasvoja syttyi hetkeksi valaisemaan hymyntapainen, joka kuitenkin katosi nopeasti, aivan kuin olisi ollut pelkkä virhe hänen etäisessä olemuksessaan.

Lune jätti vastaamatta hymyyn, ei epäkohteliaisuuttaan vaan koska hän ei ollut oikein tottunut moiseen.

”Tarkoitan vain, että en todellakaan kaipaa ketään sinunlaistasi sotkemaan asioita vielä pahemmin”, Lune totesi viileästi, eikä Varýshin vastaus ei tehnyt häntä yhtään iloisemmaksi.

”En varsinaisesti tullut helpottamaan elämääsi. Pahoitteluni. Onko jotain, mitä haluaisit kertoa minulle?”

”En tiedä”, Lune mumisi epäileväisenä. Hänen sormensa leikkivät puun rosoisella kaarnalla. ”Ehkä. Mutta et sinä mahtaisi uskoa.”

”Minäkin voisin kertoa monia asioita, joille sinä kohottaisit kulmiasi”, Varýsh totesi matalalla äänellä ja katseli pilviä ristien kätensä polvien päälle. ”Puhuhan nyt kuitenkin. Ei millään pahalla, mutta meillä on oikeasti kiire. Tiedä vaikka taivas putoaisi niskaan näinä
päivinä.”

”En pidä tungettelustasi”, Lune ilmoitti, ja Varýshin kulmakarvat kurtistuivat hänen terävälle äänensävylleen. ”Kehotan sinua ystävällisesti häipymään, ennen kuin soitan poliisit.” Lune muisti sen sanoessaan, että oli jättänyt kännykkänsä kotiin, mutta eihän
Varýsh sitä tiennyt.

”Olet juuri sellainen kuin pelkäsinkin!” Varýsh kivahti ärsyyntyneenä ja osoitti Lunea etusormellaan. ”Epäkohtelias. Impulsiivinen. Karata nyt kotoa kuin pikkulapsi ja sitten vielä vastustella.”

Hänen sanansa saivat Lunen tuntemaan itsensä typeräksi, ja hän vihasi Varýshia siitä hyvästä. Tuo tuntematon tunkeilija ei edes tiennyt mistä oli kyse, ja kehtasi sitten vielä syytellä epäkohteliaaksikin. Ettäs kehtasi.

”Itse tuijotit minua ties miten kauan ennen kuin heräsin”, Lune murahti hiljaa. ”Vaistoni kehottaa karttelemaan sinua kaikin keinoin.”

”Sinä et käsitä, minä yritän vain suojella sinua. Jos totta puhutaan, minulla olisi parempaakin tekemistä. Ala tulla.”

”En tajua mistä puhut”, Lune sanoi kiivaasti. ”Ja olen kovin pahoillani, tarkoitukseni ei ole aiheuttaa päänvaivaa, mutta en voi mennä Visteriakartanoon. Se on vähän monimutkaista. Mutta luulen, että olen vaarassa.”

Varýshin ilme muuttui entistä kiihtyneemmäksi.

”Visteriakartanossa sinä olet turvassa.” Hän painotti viimeistä sanaa kummallisesti. ”Jos olet ikinä elämässäsi etsinyt totuutta, nyt on aika ottaa ensimmäinen askel sitä kohti. Normaali ei ole sinua varten, ja sen oletkin jo käsittääkseni havainnut.”   

Lune pohti pakoteitä, mutta sellaista ei ollut, ellei hän sitten halunnut hypätä korkeuksista. Pahinta oli, että hänelle tuotti vaikeuksia saada selvää Varýshin kasvoista. Migreeniä tai ei, hänestä tuntui, että jos niihin tarkensi liian pitkiksi ajoiksi kerrallaan, ne alkoivat
sumentua ja muuttua toisiksi kasvoiksi. Asiat kävivät hiljalleen jo liian hulluiksi, ja Lune halusi livistää. Mutta Varýsh, omituinen hiippari jolla tuntui olevan omituinen obsessio omituisien totuuksiensa tyrkyttämiseen, tarkkaili häntä aivan liian tiiviisti ja naputti sormellaan järeän rannekellonsa lasia.

”Aika kuluu, Lune Sharrock. Seuraa tai jää ja katso, kuinka ne tulevat hävittäen viimeiset normaalin rippeet elämästäsi.”

”Mitä oikein höpiset, ketkä tulevat?”

”Sinä joko hyväkyt totuuden itsenäisesti, tai sitten se tulee ja moukaroi sinut maanrakoon”, Varýsh sanoi selittelemättä. ”Ehkäpä siinä vaiheessa alat uskoa.”

”Olet hullu.”

”En yhtä hullu kuin sinä, mikäli et ota neuvojani vakavasti.”

”Hyvä on sitten.”

Varýsh räpytteli epäuskoisena silmiään.

”Valehtelevatko korvani, vai sanoitko sinä juuri kyllä?”

Lune kiskoi reppua paremmin selkäänsä ja kiemurteli lauhkeasti hymyillen ulos onkalosta.

”Mennään vaan, mutta ainoastaan siksi, että tylsistyn muuten kuoliaaksi ja jalkani ovat puutuneet.”

Varýshilta ei kestänyt kauaa johdattaa heitä ulos puiden seasta.

”Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisit vaarassa Visteriakartanossa?” hän kysyi kääntymättä katsomaan Luneen. Kysymys oli esitetty kuin ohimennen, mutta pinnan alla virtasivat kätketyt, synkemmät sävyt.

”En oikeastaan tiedä”, Lune myönsi ja tiesi kuulostavansa typerältä, mutta ei jaksanut välittää.

”Vaisto?”

Lune kohautti olkapäitään, ja hymähti sitten tajutessaan, ettei toinen kyennyt näkemään.

”Niin. Mutta se ei taida olla tarpeeksi painava peruste, vai mitä?”

Varýsh ei vastannut heti. Aluskasvillisuus kahisi ja oksat räksähtelivät jaloissa.

”En sanoisi niinkään. Vaisto on oikeassa useammin kuin tiedämmekään. Oletko tuntenut ennen mitään samankaltaista?”

”En”, Lune arveli hetken mietittyään. ”Eilen olin purkamassa lukuisilta roadtripeiltä kerättyjä postikortteja muuttolaatikosta. Mitä tämä oikein on?”

”Ei aavistustakaan”, Varýsh mutisi pitäen katseensa edelleen tiukasti menosuunnassa. ”Mutta huolestuttavaa se on.”

Vastaus ei varsinaisesti sulattanut jäisiä kukkia Lunen sydämeltä.

”Luuletko niin?” hän jatkoi sitkeästi.

”Mikään ei tapahdu syyttä suotta.” Varýshin kävelyvauhti kiihtyi ikään kuin huomaamatta, ja Lunea alkoi hengästyttää. He saapuivat juuri East Endin lähes autiolle laidalle. Aamu oli lämmin eikä ilmassa liikkunut tuulenvirettäkään, mutta Lunea kylmäsi silti, eikä
tunteella ollut mitään tekemistä sään kanssa.

Hänen ajatuksensa rikkoi hiljainen kilahdus. Lune vilkaisi maahan Varýshin jälkeen ja huomasi asfaltille pudonneen kiiltävän kappaleen. Hän katsahti ensin eteenpäin harppovaan mieheen ja kumartui sitten poimimaan vaaleansinertävän, helmiäishohtoisen esineen. Asfaltille vaikutti pudonneen taskukokoinen kuunsirppi. 

”Varýsh? Sinulta tipahti jotakin.” Lune esitteli kämmenellään olevaa esinettä, ja Varýsh pysähtyi kääntyen katsomaan. Sekunnin ajan hänen kasvojensa tilalla oli pelkkää lumisadetta, sellaista kuin vanhoissa televisioissa. Lune pudisteli vähän päätään, ja se palautti kaiken normaaliksi. ”Haluat varmaankin sen takaisin?”

”Ei, pidä se”, Varýsh käski hajamielisesti. ”Siltä varalta, että sinun tarvitsee joskus muistaa tämä tapaaminen.”

Lune pyöritteli objektia sormissaan ja sujautti sen sitten olkiaan kohauttaen farkkujensa taskuun.

”Minkä eläimen kynsi se oikein on?” hän ihmetteli. ”En ole ennen nähnyt vastaavaa.”

Varýsh tuntui pohtivan hetkisen, kannattiko sanoa mitään, mutta antoi sitten periksi. Hänen vakaasta olemuksestaan huokui pysäyttävä, veren tahtia mukaileva energia, jollaista Lune ei ollut kokenut koskaan ennen. Hänen korvakäytävissään särisi piinallisesti Varýshin paljastaessa:

”Se on enkelisuden kynsi. Löysin sen eräänä kauniina keskiyönä kuljeskellessani autiolla hiekkarannalla umpeenrehevöityneen laguunin tienoilla.”

”Mikä on enkelisusi? Jonkinlainen kryptidikö, niin kuin Isojalka ja Nessie?”

”Yksinkertaisesti selitettynä se on siivekäs koiraeläin.”
 
”En usko sinua.”

”Tiesin sen – ja siksi minä kerroinkin.”

”Aion googlettaa sen myöhemmin, usko pois”, Lune vannoi. Ollakseen hullu Varýsh oli oikeastaan varsin mielenkiintoinen tapaus. Mies nauroi hänen uhkaukselleen. Lune muisti, että hän oli myös ärsyttävä.

”Sillä tavalla et tule löytämään vastauksia, mutta siitä vain”, Varýsh sanoi. ”Oliko muuta?”

”Sinä siis aiot viedä minut Visteriakartanoon?”

”Tätisi vie, hän odottaa sinua autoineen tässä lähellä. Hän ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä.”

”Hemmetti”, Lune mumisi, ja Varýsh näytti yllättäen myötätuntoiselta.

”Toivottavasti ehdit kartanolle ajoissa, minä ja opettajat pidämme teille lukukausi-infon, ennen kuin pääsette koko väki syömään. Sinulla on jo varmasti nälkä.” Hänen äänensä oli saanut melkein lämpimän sävyn. Lune tunsi kaikkien tukahduttamiensa kysymysten
hakkaavan mieltään, mutta hän pysyi vaiti arvaten, että Varýsh olisi joko vaiennut tai muuttunut jälleen vihaiseksi. Hän päätti kysyä vain yhtä asiaa.

”Kuinka sinä itse pääset kartanolle? Onko sinulla auto vai menetkö julkisella?”

Varýsh loi hämmentyneen, kenties hieman välttelevänkin silmäyksen olkansa yli ja kääntyi heti takaisin menosuuntaan. Kävelykeppi kopisi asfalttiin. Se taisi olla pelkkä asuste, sillä hän oli hetkeä aikaisemmin juossut takkuisessa metsikössä siihen tukeutumatta. Lune
seurasi Varýshia, kun hän ylitti hiljaisen kadun, ja odotti vastausta.

”Sanotaanko, että minulla on oma kyytini”, Varýsh totesi lopulta ja veti takin hupun päähänsä; se langetti varjon hänen kasvoilleen. Lune päätti antaa asioiden olla ja keskittyi sen sijaan panikoimaan Demainen tulevasta kohtaamisesta sekä asioiden saamasta yllät-
tävästä käänteestä. Yleensä hän ei panikoinut mistään, mutta nyt hänellä oli riittävän hyvät
syyt poiketa tavoistaan.

Varýsh pysähtyi muutaman minuutin kuluttua keskelle jalkakäytävää. Satunnaiset ohikulkijat vilkuilivat kummeksuvasti hänen suuntaansa, mutta hän ei välittänyt. Lune seisahtui hänen vierelleen ja katsoi kadun päähän – turkosiin taivaan alle oli pysäköity
kolhuinen, armeijanvihreä kuplavolkkari, jonka moottori piti kovaäänistä pärinää. Hankala olo suorastaan säteili ulos Lunen aurasta, mikä sai Varýshin laskemaan hetkeksi kätensä hänen olkapäälleen. Sormista räsähti staattinen sähköisku, pienen pieni sininen salama, ja Lune säpsähti tuntiessaan voimakkaan napsahduksen takkinsa läpi.

”Pahoitteluni. Kuule…” Varýsh madalsi äänensä kuiskaukseksi, ”maailma on tarpeeksi kylmä ilman riitelyäkin. Pyysin, ettei hän raivoaisi sinulle liikaa.”

”Sehän on jaloa”, Lune sanoi kohottaen hieman kulmakarvojaan. Mielessään hän kuitenkin varautui siihen, ettei Demaine välttämättä välittäisi Varýshin pyynnöstä. Lune katseli miehen tammista olemusta, ja hän katseli takaisin. Varýsh oli pitkä; seistessään siinä Lunen
edessä hänen varjonsa peitti Lunen melkein kokonaan. Lune odotti jännittyneenä, että vakavat kasvot muuttuisivat taas staattiseksi myrskyksi, mutta ne pysyivät normaaleina.

”No, minä lausun nyt näkemiin. Me tapaamme pian uudelleen. Yritä olla kuolematta.”

”Sinä myös.”

Lune epäröi hetken ennen kuin lähti marssimaan kohti autoa. Käännyttyään selin hän kuuli takaansa merkillisen äänen, ikään kuin joku olisi sirottanut hiekkaa. Katsoessaan olkansa yli Varýsh oli jo mennyt.

Armeijanvihreä kuplavolkkari tärisi tyhjäkäynnillä puoliksi jalkakäytävällä, puoliksi kadulla, ja Lunen katse eksyi pitkäksi aikaa ratin takana istuvaan Demaineen. Hän ei vilkaissutkaan Luneen päin, tuijotti vain tyhjästi suoraan eteensä. Maailman turvallisimmilta
kasvoilta oli kadonnut kaikki tuttu - jäljellä oli vain patsasmainen kivettyneisyys, ja silminä pelkät kimpaleet huurtuvaa merijäätä.

”Mokasit pahasti tällä kertaa”, Tray kuiskasi, kun Lune sujahti hänen ja matkalaukun viereen, ja hekotti puoliääneen. Hänellä oli päällään uusi preussinsininen takki ja hiukset oli kammattu paremmin kuin Lune oli milloinkaan nähnyt. Sinä päivänä Tray näytti enemmän
harmaalta kuin rikkaruoholta, eikä se tehnyt Lunen oloa yhtään paremmaksi.

”Älä sano sanaakaan”, Lune murahti ja uppoutui istuimen selkänojaan toivoen voivansa vain himmetä näkymättömiin, laskevana aurinkona. Demaine starttasi liikkeelle. Hän ei huutanut eikä raivonnut, hän ei muuttunut punaiseksi. Päinvastoin – kaikki veret näyttivät paenneen hänen kasvoiltaan. Hän ja Lune saattoivat olla kuin ystävyksiä, mutta kun Demaine suuttui, kaikki hänen ympäriltään ikään kuin vetäytyi kuoreensa.

East End jäi nopeasti taakse, kun Demaine ajoi kaasu pohjassa pitkin katuja. Ilmastointilaite piti sirinää ja jarrut vinkuivat, ja Lunen mielessä käväisi, ettei auto ehkä kestäisi Visteriakartanolla asti. Jo pian he olivat ajaneet aamuruuhkan vilkastamaan Lontoon keskustaan. Muutamien punasilmäisten liikennevalojen jälkeen Demaine lisäsi vielä vähän vauhtia, ja he ampaisivat moottorin äänen säestämänä kaukaisuuteen jatkuvalle etelän valtatieväylälle.


Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
4.
P E R H O S V A I K U T U S


Aamuauringon meripihkainen kajo oli vaihtunut keskipäivän kirkkaaseen paisteeseen, joka sai laventelinvärisen taivaan alla avautuvan maiseman kylpemään rukouksessaan. Demaine laittoi radion päälle kurvatessaan tienmutkasta, hyräillen huomaamattaan, ja kännykällä
pelaava Tray oli liukunut virtuaalitodellisuuden saavuttamattomille laidoille. Lunen pelko Visteriakartanosta oli syystä tai toisesta vähentynyt Varýshin tapamisen myötä, sen osan itsestään hän oli kenties onnistunut hylkäämään tammimetsän varjoihin. Kokonaan poissa se ei silti ollut, se jäyti yhä jossain kuin piiloutuva sairaus, ajatuksiin juurtunut demoni, saastuttamassa hänen mieltään katkerilla myrkyillään. Nyt Lune saattoi jopa nauttia maisemista, vaikkakin niiden kultaisina lainehtivien vehnäpeltojen ja viheriöivien metsien
hohdokkuutta vähensi Demainen kylmyys ja etäisyys. Hän tuntui kaikonneen miljoonien mailien päähän.

”Alamme olla kohta perillä”, hän sanoi soinnittomalla äänellä ja pudotti Traynkin takaisin pikselittömään todellisuuteen. He olivat tulleet alueelle, jota saattoi kai kutsua maaseuduksi - siellä oli seesteisiä kukkuloita ja satunnaisia taloja niiden läheisyydessä. Varjoisat, rehevät lehdot havisivat ja sieltä lenteli säksättäviä rastaiden parvia. Auton ikkunan rakosesta puhaltava tuuli tuoksui rauhalta ja mietteiltä. Kun tultiin nettiyhteyden kantaman ulkopuolelle, Tray tunki kännykän taskuunsa ja alkoi potkia penkin selkänojaa.

     Lune kirosi levottomuutta sydänalassaan. Se oli taas saapunut mustine, lepattelevine perhonsiipineen – kun ne täyttäisivät hänen keuhkonsa ja kylkiluunsa, ne murtaisivat hänet ja hän putoaisi. Sen kaavan Lune oli jo oppinut tuntemaan, mutta hän ei voinut estää perhosien saapumista.

     Sillä hetkellä Lune kaipasi enemmän kuin mitään muuta Demainen rauhoittavaa hymyä, joka kertoi menneiden vuosien yhteisistä muistoista, kauniista hetkistä, jotka olivat historian tuuliin katoavia ja päivä päivältä vanhenevia, kuin tummuvaa hopeaa, mutta jotka
säilyisivät hänen hymyssään vuosikausien ajan. Lune tavoitti Demainen katseen taustapeilistä. Ilme indigosilmissä oli yhä edelleen niin jäinen, että tuntui kuin Lunen lävitse olisi puhaltanut vuoristopuhuri. Ei tietoakaan hymystä, vain petetty hiljaisuus. Mutta se oli tarkoitettu vain Lunelle.

     ”Olen varma, että viihdyt Visteriakartanossa”, hän lupasi Traylle lämpöisesti.  ”Siellä on oikein kodikasta. Kiva terveydenhoitaja huolehtii, että saat lääkkeesi. Kaikki menee hyvin, se on kiinni vain siitä, että käyttäydyt siivosti.”

     Hän puhui niin siksi, että jälleen uuden Primary School -vuotensa aloittavalla Traylla oli aina ollut käyttäytymisongelmia. Hän oli levoton sielu ilman rajoja, tottelematon ja kesytön. Hieman kuten Lunekin, mutta enemmän tuhoisalla tavalla. Kuluneen kesän aikana hänellä oli viimein todettu ADHD ja hän oli saanut lääkkeet, jotka Lunen silmissä hillitsivät häntä yhtä paljon kuin vesipisara maasto-paloa.

     Demaine ajoi vielä muutaman minuutin tietä, joka myötäili synkeänä kuohuvan järven reunaa, ja kohta Lune saattoi jo erottaa edessäpäin korkeuksiin kohoavan kartanon lisäsiipineen, pylväineen, kattoineen ja parvekkeineen. Korkeat ristikkoikkunat oli upotettu
syvälle seiniin. Rakennuksen takaa alkoi arvoituksellisen näköinen, sankka ja tummasävyinen aarniometsä.

     Demaine pysäköi kuplan viimeiseen vapaaseen parkkiruutuun. Lune avasi oven nopeasti ja oli onnellinen päästyään ulos latautuneesta ilmapiiristä, jota ahdas tila vain pahensi. Hän veti keuhkot täyteen lempeää sammalen, puun ja ruohontuoksuista tuulenvirettä ja vilkaisi auton ikkunasta heijastuvaa kuvajaistaan haroen hiuksia taaksepäin. Vaelleltuaan edellispäivän East Endin helteisillä kaduilla ja metsässä, jossa hän oli myös nukkunut yönsä, hän ei ollut mielestään kovin edustavan näköinen. Lune nyppäisi lehden takinkauluksestaan ja kiskoi farkkujen lahkeet pois sukanvarsista.

     Demaine ojensi Lunelle tämän matkalaukun auton etutilasta, ja sen tehtyään hän jäi seisomaan Lunen eteen. Mikä huojentavinta, hän puhui vihdoin. Ilmeisesti jokin oli saanut hänet lopettamaan vihanpidon ja sivuuttamaan koko Lunen teon, ehkä ajatus siitä, etteivät
he näkisi toisiaan ennen joululomaa.

     ”Lune”, hän sanoi hiljaisella äänellään, ”minulla ei ole juuri aavistustakaan mitä päässäsi on liikkunut viime päivinä, mutta emme ehdi nyt keskustella kovin syvällisesti. Sinun pitää olla varovaisempi. Se mitä teit tai yritit tehdä, oli äärimmäisen harkitsematonta.”

     Lune painoi päänsä.
     ”Tajuan sen. Minä –”

     ”Onko tämä yksi niistä päivistä?” Demaine seisoi jotenkin oudon jylhänä, ja Lune ymmärsi vasta nyt kuinka huolissaan hän oli ollut. ”Niistä… mustista päivistä, irti revityistä päiväkirjansivuista. Et kai sinä suunnitellut –?”

     ”Taivas, en tietenkään! Demaine, anna anteeksi.”

     Demaine ei kuitannut anteeksipyyntöä mitenkään. Oli kuitenkin varmaa, ettei hän ollut enää kovin vihainen. Sydämenmuotoisille kasvoille syttyi jopa pieni helpottunut hymy, vaikka hän näytti siltä, että olisi saattanut sortua hetkenä minä hyvänsä. Hän hyvästeli vielä Trayn ja pörrötti lopuksi hiuksia, josta viimeinenkin sinisyys oli pesty pois ja joiden siisti kampaus oli automatkan aikana ehtinyt vaihtua perinteiseen linnunpesälookkiin. Hän kumartui kuiskaamaan Lunen serkulle jotain, mutta Tray ei pysynyt kauaa paikoillaan, vaan kiiti jo leveästi virnistäen kartanolle vievää tietä pitkin. 

     Lune kääntyi takaisin Demainen puoleen ja antoi hänen kietaista laihat kätensä ympärilleen. Hän oli melkein lyhyempi kuin Lune, ja tuoksui kosteusvoiteelta, itse uuttamaltaan ruusuhajuvedeltä sekä joltain määrittelemättömältä, josta tuli mieleen koti. Kultaisen
delfiinin muotoinen riipus painautui viileänä Lunen kaulaa vasten.

     ”Lupaathan katsoa Trayn perään?” Demaine kuiskasi. ”Lupaathan huolehtia hänestä, jos hän ei näytä pärjäävän?”

     Ajatus siitä, että joku olisi edes puoliksi riippuvainen Lunesta, tuntui hänestä kammottavalta. Hän oli vahvasti yksineläjätyyppiä, ja jos hänen lähellään oli joku, hän oletti ja toivoi tämän osaavan huolehtia itse itsestään. 

     ”Tietysti, älä ole turhaan huolissasi”, Lune sanoi. ”Minä lupaan.” Se oli nyt vähintä, mitä hän saattoi tehdä. Demainen indigonsininen katse porautui syvälle revontulenvihreään.

     ”Lune…” Hän näytti siltä, että yritti puoliksi pakottaa, puoliksi estää itseään sanomasta jotain. Lune katsoi häntä kummissaan, ja Demaine värähti ja pudisteli päätään.

     ”Sitä vain, minä löysin sinun uusia origamejasi… yksi oli rytistetty ja toisessa oli v- verta ja minä halusin vain sanoa, että sinun on puhuttava Varýshin kanssa, hän on täällä sinua varten nyt kun minä olen kaukana, ja voit luottaa häneen täysin.”

     ”Mitä sinä oikeastaan edes tiedät Varýshista?” Lune kysyi hämmentyneenä.

     ”Tiedän sen verran, että hän ei anna minkään pahan tapahtua sinulle.”

     ”Tämä on vain koulu, Demaine, huolehdit aivan liikoja.”

     Demaine ei vastannut hetkeen. Hän huokaisi raskaasti ja näytti yhtäkkiä hirvittävän väsyneeltä ja pelokkaalta. Pitkän matkan vaeltaneelta kulkijalta, joka ei ollut löytänyt etsimäänsä.

     ”Et ymmärrä”, hän sanoi hyvin hiljaa. ”Minua pelottaa, entä jos olen tekemässä väärin? En enää tiedä ollenkaan, oliko sinua viisasta tuoda tänne.”

     Maa liikehti Lunen jalkojen alla ja hänen keuhkoissaan oleva ilma jäätyi. Hänestä tuntui samalta kuin silloin, kun hän oli ollut suorittamaisillaan elämänsä ensimmäistä benjihyppyä. 

     ”Miten niin?” hän sopersi. Jutussa alkoi olla yhä vaikeampi pysyä kärryillä, kun ensin Varýsh suorastaan raahasi hänet paikan päälle ja sitten Demaine alkoikin epäröidä, ja Lunen käsityksen mukaan he kaksi toimivat yhdessä. Demaine sipaisi Lunen hiuksia. 

     ”Ole tarkkaavainen ja vältä hankaluuksia. Kirjoita minulle, lupaa se. Jollet itsesi takia, niin siksi että minä pysyn järjissäni.”

      Lune nyökkäsi hätäisesti.

      ”Ja vielä viimeinen asia.” Demaine katsoi Lunea huolissaan ja rakastavasti. ”Muistatko, mitä kerroin sinulle Dewinistä? Sen yhden jutun?”

     Lunen sydän kiihtyi hieman.

     ”Sinä sanoit, että hän… muuttui.”

     Demaine hymyili silmät pidäteltyihin kyyneliin hukkuen.

     ”Niin, niin hän teki. Ethän sinä muutu, Kharmeline?”

     Lune ei ollut varma mitä Demaine tarkoitti, mutta halusi epätoivoisesti muuttaa ne kivun kasvot iloisimmiksi.

      ”En minä muutu. Ja Demaine, sinun ei tarvitse huolehtia enää Dewinistä. Hän on poissa.”

     ”Minä tiedän.” Demaine huokaisi ja näytti hetken ajan pitävän itseään typeränä. Hänen kasvonsa saivat viimein aurinkoisuutta. ”No, kumpi lähtee ensin, sinä vai minä?”

     ”Lopeta”, Lune naurahti nolostuneena, ”en ole kuusivuotias.”

     ”Et tietenkään.” Demaine astui taaksepäin. ”Hei sitten.”

     ”Nähdään, äiti.”

     Hän laski katseensa, käännähti ympäri ja meni takaisin kuplaan. Ovi vetäistiin kiinni ja moottori käynnistettiin. Lune tuijotti mutkan taakse kaartavan auton perään niin kauan, kunnes ei enää nähnyt sitä. Lunelta meni hetken aikaa tajuta, ettei hänen vieressään seissyt
enää ketään, ja hän yritti ymmärtää mitä olivat ne kiviset salaisuudet, jotka olivat jo vuosia mädättäneet hänen elämänsä rakkainta ihmistä.

     Keräten itsensä, heittäen kaiken vähänkin askarruttavan ja kummallisen mielestään hän käänsi kasvonsa kohti kartanoa. Parkkipaikalta sitä ympäröivälle rauta-aidalle ja sen mustalle portille johti leveä soratie, jota reunusti turhantarkasti leikattu parinmetrin
korkuinen pensasaita. Se heitti tielle tumman varjon, ja sen suojissa oppilaiden virta vaelsi kohti kartanon etupihaa. Lune erotti jo kaukaa Trayn liittyneen kaverinsa Posy McKenzin seuraan. Lune oli nähnyt Posyn isoveljen Terencen riehumassa Lontoon kaduilla menneen kuuman kesän aikana, lähinnä töhrimässä seiniä ja haastamassa riitaa puolet pienempien kanssa. Lunen oli yhä vaikea uskoa, että se poika oli Posyn kanssa samaa perhettä. Posy ja Tray olivat ystävystyneet sinä päivänä, kun Demaine oli tuonut hänet ja Lunen tutustumaan heidän uuteen taloonsa East Endissä, eikä Lune vieläkään käsittänyt kunnolla, mikä voima oli ajanut Posyn, kiltin ja kultaisen enkelin, jonkun Trayn kaltaisen seuraan. Järjestely sopi kuitenkin hänelle paremmin kuin hyvin, sillä nyt hänen ei tarvinnut kantaa huolta serkustaan. Ei McKenz antaisi hänelle tapahtua mitään. Lunella itsellään sen sijaan oli rinnallaan vain menneestä raskas, repaleinen varjonsa, joka roikkui väkisin mukana.

Matkalaukku rahisi soratiellä, kun Lune raahasi sitä. Hänen kuulonsa tavoitti takana ja edempänä kulkevien jutustelun – hän kuuli tiivistelmiä kuluneesta kesästä, pätkiä parhaista muistoista, spekulaatioita alkavasta vuodesta. Joillakin oppilaista oli mukanaan lemmikkejä. Se oli ainoa asia, joka heissä kiinnitti Lunen mielenkiinnon. Muuten ihmiset hänen ympärillään näyttivät sumealta massalta, aivan kuin he olisivat eläneet eri aikavyöhykkeellä tai Lune katsellut heitä yksityiskohdat vääristävän lasin läpi. Hän oli vain niin kyllästynyt. Palanut loppuun välinpitämättömyydestä. Mutta ainakin hänellä oli sana ”rock” nimessään.

     Pienenä Lune oli kutonut ikioman mielikuvitusmaailman ja salaisen planeetan, jolta ilkeät alijumalat olivat varastaneet hänet, ainoastaan helpottaakseen hukuttavaa ulkopuolisuuden tunnettaan. Hän tunsi itsensä jollain tapaa oudoksi – ei sellaisella kliseisellä tavalla, millä 90 prosenttia nuorista nykyään luokitteli itsensä ollakseen uniikki-adjektiivin veroinen, vaan... sitä oli hankala selittää. Ensinnäkin monet asiat, kuten jotkut ihmiset tai koulussa käsiteltävä ”uusi” matemaattinen kaava, tuntuivat tylsiltä ja yksinkertaisilta. Tuntui että Lunen aivot oli koodattu ymmärtämään paljon mutkikkaampia kokonaisuuksia. Siksi hän vihasi opiskelua eikä pärjännyt koulussa – hän ei vain millään jaksanut keskittyä niihin asioihin, joita siellä käsiteltiin. Lisäksi äänien kuuleminen, harhatilat hallusinaatioineen ja jatkuva vääntö unimaailman kanssa olivat ehdottomia kummallisuuspisteiden kasvattaja. Sen Lune tajusi itsekin. Puhu Varýshille, oli Demaine kehottanut. Varýshille Lune kaikkein viimeisenä puhuisi, mies oli jo tarpeeksi kajahtanut ennestään.

     ”Väistä!”

     Lune kavahti tien sivuun, kun hänen selkänsä takaa rynni joukko nuoria, jotka yrittivät tavoittaa edempänä olevia ystäviään. Lune oli vähällä ärähtää jotain tiukkaa - turha komennella! – mutta päätti antaa asian olla, ja jatkoi näennäisen tyynesti eteenpäin. Hän piiloutui yhä naamionsa varjoihin, kätki sen alle epätietoisuuden, pelon ja ikävän. Samaan aikaan sisältäpäin hänen tyyneytensä oli halkeillutta vanhaa lasia; hän ajatteli vieläkin äsken käytyä keskustelua. Tyhjää taloa, johon Demaine palaisi.

     Puolimatkassa portille Lune hipaisi vahingossa matkalaukkunsa herkkää, vanhaa lukkosysteemiä. Kuului metallinen loksahdus, ja raskas nahkakansi lävähti auki sirottaen tavaroita soralle. Laukku tempaisi itsensä hänen kädestään. Lune kirosi kuiskaten – kaikki siististi pakatut tavarat vyöryivät keskelle kulkureittiä aiheuttaen ruuhkan. Hän alkoi mättää niitä takaisin laukkuun niin nopeasti kuin kerkesi, mutta oppilaat kompastelivat ja kävelivät jo muitta mutkitta hänen puhtaiden vaatteidensa yli. Lunen hillitty ulkokuori säröili. Vaatteiden käsinpesuun oli vierähtänyt yksi kullan arvoinen vapaapäivä, sillä pyykkikone oli hajonnut. Nämä ihmiset eivät voineet olla tosissaan.   Lunea ärsytti niin suunnattomasti, että hänen poskiaan poltteli.

     Matkalaukun putoaminen oli kuitenkin ensimmäinen askel kohti muutoksia, ja sen aiheuttamana kaatumaan lähtenyt jono muuttujien palikoita toi kauan kaivattuja auringonsäteitä Lunen elämään.  Silloin nimittäin tapahtui hänen kaipaamansa ihme.

     ”Hei”, ystävällismielinen ääni kysyi hänen takaansa, ”tuo näyttää vähän toivottomalta. Mahdatko tarvita apua?”

     Lune heitti tomuisen sukkaparin matkalaukkuun ja vilkaisi olkansa yrittäen näyttää siltä, että homma oli täysin hallinnassa. Lunea kohti harppoi kaksi henkilöä. Päästessään paikalle he laskivat omat kantamuksensa ja ryhtyivät vastausta odottamatta keräämään maahan levinneitä tavaroita. Lune ei ollut osannut odottaa tuntemattomien pyyteetöntä apua. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mutta oli mielessään kiitollinen ja vilkuili tulijoita vaivihkaa.

     Toisella heistä oli sotkuinen ruosteenvärinen tukka ja yhteiskunnalle haistatteleva olemus. Nyrkkiin puristetussa talutushihnassa kulki uljas savunvalkea saksanpaimenkoira häntä heilahdellen. Raudanharmaissa silmissä paloi vakavuuden vierellä tietty kesytön pilke, mutta ilmeessä näkyivät myös arkiset päivät täynnä väsymystä ja velvollisuuksia. Jokin hänessä muistutti Lunea vanhoista hyvistä ajoista, videovuokraamoista ja popkornintuoksuisista kesäilloista, ruokakaupan katolla neonkyltin takana kuunnellusta musiikista Reykjan kanssa. Ehkä he voisivat olla sellaiset ystävät, Lune uskalsi toivoa – rennot ja vallankumoukselliset, rajoittamattomat, vuosituhannen kapinalliset.

     Jälkimmäinen tulijoista näytti ikinuorelta ja hiukan hätkähdyttävältä – sellaiselta, että kun hän ilmestyi ihmisjoukosta, meinasi lentää selälleen joko säikähdyksestä tai ihastuksesta. Hän oli huomattavasti pidempi kuin ystävänsä ja hänellä oli siipimäisesti kaartuvat poskiluut ja hopeanvaalea tukka, joka ryöppysi ristiselkään, niin että hänet saattoi helposti kuvitella johonkin vanhaan maalaukseen Hollannin tulppaanipellolle, hitaan musiikin lumoukseen. Ennen kuin huomasi pinssit hunajanvärisen takin kauluksessa. Niin, ja pyykkipojan näköisen esineen, jonka hän oli kiinnittänyt tukkaansa. Lunen kulmakarvat olivat alkaneet kohota – hän palautti kasvonsa kiireesti peruslukemille.

     ”No niin, kiitoksia vain”, Lune sanoi ja katsahti pikaisesti, ettei yhtään hammastahnatuubia jäänyt maahan lojumaan.

     ”Eipä kestä, kaveri”, ruostetukkainen sanoi ja hymyili huolettomasti. ”Ei siitä ollut ollenkaan vaivaa.”

     Lune kiskoi matkalaukun maasta ja kääntyi lähteäkseen, koska ei tiennyt mitä sanoa.

     ”Odota!”

     Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan olkansa yli. Kumpikin tyyppi tuijotti yhä hänen suuntaansa, ja myös solakka koira katseli häntä tarkkaavaisena, yli-innokkaana läähättäen. Sen omistaja puhui jälleen.

     ”Oletko sinä uusi täällä? Tarkoitan, että en ole tainnut nähdä sinua ennen ja painan yleensä ihmiset mieleeni. Tietysti täällä on aika paljon porukkaa ja voi olla, etten ole vain huomannut sinua…” Hän siirtyi Lunen vierelle, ja Lune lähti kävelemään antaen kaksikon koirineen  seurata mukana.

     ”Ketään kivoja uusia ei ole tullut aikoihin”, Pinssitakki sanoi. ”Kaikki ovat aina ihan ihmeellisiä, tai sitten he vaikuttavat ensin hyviltä tyypeiltä ja heistä paljastuu myöhemmin jotain ikävää. Minulla on odotuksia sinun suhteesi, mutta älä huoli, et vaikuta ainakaan
pahemmalta kuin ne edelliset.” Hän hymyili vilpittömän ystävällisesti ja katseli Lunea päästä varpaisiin tavalla, joka yleensä teki hänet kiusaantuneeksi, mutta ei sillä kertaa. ”Hei, tykkään paidastasi! Taidat olla sellainen vanha sielu, joka kuuntelee vähän raskaampaa
musiikkia ja keräilee vinyylejä, vai?”

     Lune yritti parhaansa mukaan kätkeä hämmennyksensä. Kiitos analyysista. 

     ”Kiitos, ja kyllä, olen uusi. Ensimmäiset viisi minuuttia alueella ja saan jo nyt kuulla aiheesta.” Hetkeen kukaan ei sanonut mitään; loppukesäisen aamupäivän ilmassa kuului vain soran rahina kengänpohjien alla ja muiden oppilaiden kiivas keskustelu kaikkialla ympärillä.

     ”Siinä tapauksessa mahdat olla seuran tarpeessa”, koiraa taluttava kaveri totesi kohta. ”Me voidaan auttaa sinua, niin et ajaudu väärille poluille.” Molemmat pyrskähtivät nauruun.

     ”Niin, kai”, Lune sanoi. Hänelle valkeni sekunnin murto-osan aikana, ettei hän ollut vielä esitellyt itseään. Hän korjaili vaistomaisesti kaulustaan. Pieni ääni jossain mielen syvyyksissä kehotti häntä esittäytymään nyt, mutta se ei olisi ollut lainkaan hänen tapaistaan. Hän
ei koskaan ollut se, joka esittäytyi ensin. Pari sekuntia emmittyään hän pakotti sanat suustaan.

     ”Olen Lune. Lune Sharrock.”

     ”Kiva nimi. Minä olen Terran Syrees, ja tässä on koirani Shuriken. Ja Pinssitakki”, Terran nyökkäsi Lunen vasemalla puolella kävelevän kaverinsa suuntaan, ”on Athena Everett. Ollan etsiskelty kolmatta jäsentä joukkoomme, koska kaikkihan tietävät että kolme henkeä muodostaa täydellisen ryhmän, ja sinussa täytyy olla jotain. Et sinä muuten olisi pudottanut tavaroitasi meidän edessämme.” Terran keskeytti äkkiä ja lisäsi: ”Tietenkin vain jos haluat.”

     Lune ei voinut olla huomaamatta, kuinka Terran heitti vaivihkaa ärtyneen silmäyksen Athenaan. Hän korjasi juuri pyykkipojan asentoa hiuksissaan jättäen siten kätevästi huomaamatta terävän katseen. 

     ”Uskotko sinä tarueläimiin?” Athena kysyi yllättäen, kuin olisi havahtunut ajatuksistaan.

     ”Ai. Öh, tuota… enpä oikeastaan”, Lune takelteli. Kysymys oli tullut täysin nurkan takaa; mielessä vilahtivat origamit. Lune vilkaisi otsa rypyssä Terrania, mutta hän ei huomannut vaan tuijotti tiukasti eteensä. Athenan iloinen ilme valahti pettymyksen juonteisiin ja hän nappasi laukustaan paksun vihkon, jonka nahkakannen kohokuvio esitti paria lohikäärmeen siipiä.

     ”No, minusta ne ovat kiinnostavia. Olet muuten kahdeksaskymmenes kuudes joka sanoo noin.” Hän merkkasi jotain vihkoon ja laittoi sen sitten takaisin laukkuun. ”Minulla on vasta yksi väritetty ruutu tarueläimiin uskovien diagrammissa”, hän selvitti Lunelle.

     ”Niin, ja se on hänen itse laittamansa”, Terran sanoi ja pyöritteli ärtyneenä silmiään.

     ”Eipäs ole! Sen laittoi Winston.”

     Terranin suu loksahti auki ja hän nauroi äänekkäästi.

     ”Winston? Hän on niin ulkona tästä maailmasta, ettei osannut edes värittää ruudun sisäpuolelle.” Terran käänsi katseensa Luneen ja näytti periksiantaneelta. ”Athena viettää liikaa aikaa netissä, tutkii raportteja lohikäärmeiden olemassaolosta ja ties mistä. Ala-asteajoilla se oli pelkkä leikki, mutta hänen pitäisi mennä ensi vuonna lukioon. Meneekö yli?”

     ”Mutta minä rakastan lohikäärmeitä”, Athena sanoi piristyen selvästi, kun aihe oli tullut esiin. ”Ja kaikkia liskoja muutenkin. Olen aina rakastanut. Pienempänä, kun minulle luettiin satuja – tai siis itse minä niitä luin, sillä äidillä ei ollut aikaa ja isä ei koskaan ollut kotona – olin aina lohikäärmeiden enkä niiden vähä-älyisten linnanneitojen puolella, jotka tarvitsivat aina jonkun pelastamaan itsensä.”

     ”Oletko siis nähnyt niitä?” Lune kysyi ottamatta kantaa. ”Lohikäärmeitä?”

     ”En tietenkään”, Athena mutisi ja näytti taas alakuloiselta. 

     ”Okei”, Lune sanoi hitaasti, eikä keksinytkään miten jatkaa. Keskustelu oli ajautunut outoon suuntaan.

     ”Joten, oletko mukana vai et?” Terran keskeytti vaivaantuneena pelastaen tilanteen ja katsoi Lunea yrittäen selvästi viestittää, ettei Athenan jutuista kannattanut välittää. Kysymykseen oli ladattu hienoinen paine; Terran oli varma, että Athena oli jo pilannut kaiken.

     ”Hmm. Taidan tehdä sen, koska minulla ei ole parempaakaan suunnitelmaa”, Lune sanoi kohta. Hän oli ehkä löytänyt jonkun, joka voisi olla hänen vierellään jos maailma loppuisi. Terranin silmät kirkastuivat, ja Shuriken haukahti ilosta ja juoksi sitten ohitseen lentävän perhosen perään.

     ”Oletko tosissasi? Hienoa!” Terrankin hymyili ja kiristi koiranhihnaa, joka nyki rajusti. ”No, tuota, mistä päin sinä olet?” 

     ”East Endistä.”

     ”Ihanko totta?” Athena huudahti. ”Minäkin olen East Endistä! Luulin ettei kukaan asu siellä. Ei me kyllä varmaankaan olla ennen tavattu, mutta silti.”

     ”Niin, tuskin”, Lune hymähti epämääräisesti. Hän muistaisi kyllä jos olisi joskus nähnyt Athenan – kukaan dementoitumaton ei voisi unohtaa hänen näköistään tyyppiä. Athenan ympärillä vallitsi jonkinlainen vilkas ja hyvin itsevarma aura, mutta muuten hän vaikutti
oikein kultaiselta.

     ”Minä olen Metsähovista”, Terran sanoi näyttäen hieman nololta. Hän piti pienen tauon odottaen selvästi Lunen repeävän nauruun, mutta kun sellaista ei tapahtunut, hän jatkoi helpottuneena: ”Muutin alun perin Irlannista, mutta olen asunut näillä main jo yksitoista
vuotta. Jaksavat yhä huomautella aksentista.” Terran irvisti. ”Metsähovi on syrjäseudulla, ja siellä nyt ainakaan ei asu kukaan. En syytä sinua, jos et ole kuullut.”

     ”Olen minä siitä kuullut”, Lune valehteli nopeasti; hän halusi parhaansa mukaan välttää loukkaamasta Terrania. ”Se vaikuttaa oikein… rauhalliselta.”

     ”Ei se ole rauhallinen”, Terran mutisi inhoten. ”Se on kuollut. Siellä on Tuulensuoja -niminen paikka, jossa perheelläni on Lintukoto -niminen talo. Se on ihan okei, mutta vähän tuntuu että jo noista nimistä voi päätellä koko paikan olevan takapajuinen ja vakavasti jäljessä 2000-luvun kulttuurin normaalista kehityksestä. Eikö sinustakin kuulosta siltä?”

     ”Jaa, en osaa sanoa”, Lune vastasi ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta, sillä Terran ei näyttänyt kovin innokkaalta jatkamaan asuinseudustaan. ”No, millainen Visteriakartano sitten on?”

     ”Aika mahti mesta, kuten Fenris Mercury sanoo”, Athena totesi. ”Me ollaan oltu täällä ensimmäisestä kouluvuodesta asti. Ruuatkin ovat parasta laatuaan.”

     ”Paitsi yhden Hudsonin tekemät”, Terran lisäsi matalalla äänellä. ”Hän on keittiömestarin apulainen, ja hänen ruokansa maistuu suomudalta.”

     He pysähtyivät, sillä suljettu portti kohosi nyt suoraan edessä. Lune kallisti päätään. Korppejen, naakkojen ja variksien raakkuvia parvia räpisteli silläkin hetkellä soratien ylitse tai istui kartanon katonharjalla ja tiilipiipun päällä, tarkkailemassa.

     Kartanon ovet avautuivat juuri äänekkäästi narahtaen, ja tiukannäköinen nutturapäinen opettaja vanhanaikaisissa vaatteissa kiirehti portille helmat hulmuten. Hänellä oli mukanaan valtava messinkiavain, jonka hän työnsi portin lukkoon.

     ”Anteeksi tämä viivytys”, opettaja sanoi huohottaen, ”olin juuri valmistelemassa lounasta. Tänään syödään ulkona. En tiennyt, että talonmies oli lukinnut portin, minä kun nimenomaan kielsin häntä.” Opettaja mulkoili lukkoa pahasti ja jatkoi sähläämistä vielä hetken. Viimein lukko napsahti auki ja portti leväytettiin selkoselleen. Vanha nainen ehti viime hetkellä rynnätä pois alta oppilaslauman vyöryessä sisään kartanon pihamaalle. Portin saranoista lähti korvia riipivä kitinä, mutta se ei kuulostanut ollenkaan aavemaiselta.
Oikeastaan Lune tajusi epäilystensä kadonneen itsestään – hän oli yllättynyt ja samalla pohjattoman onnellinen. Ehkä hän oli pelännyt aivan turhaan. Ehkä Demaine oli huolehtinut syyttä, ja jos hän onnistuisi välttelemään Varýshin vihjailuja totuuksistaan kaikki saattaisi
mennä hyvin. Ihmismassan mekastaessa takana Terran ja Athena kiihdyttivät hiukan kävelyvauhtiaan, ja Visteriakartanon kodikkuus otti Lunen vaikutuspiiriinsä.

     Hän ei tiennyt, mitä samalla paikalla oli tapahtunut vain joitakin tunteja aiemmin.

   
*   
Välitila

Hiljaisuuden soitto oli kaikkeus tytön ympärillä. Se jyski hänen korvissaan äänettömin sävelin, ja niiden voimakas tahti takoi raivokkaana hänen kallonsa sisäpintaa. Tyttö ei tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta pelottavat ajatukset risteilivät hänen mielessään
hätääntyneiden lintujen tavoin.

     Hän oli ollut normaalisti matkalla opistolle, tuulessa lentävät auringonsäteet olivat sulkeneet syliinsä määrätietoisena kohti bussipysäkkiä vaeltavan hahmon. Puolimatkassa sinne hänen kehonsa oli kohdannut ilmassa jotain – esteen, joka oli pakottanut pysähtymään. Jokin oli kareillut siinä kummallisesti, vaikka paljaalla silmällä katsottuna mitään ei ollut erottanut. Hyvin varovasti tyttö oli ottanut askelen, ja mokkakengän koron osuttua asfalttiin oli kaikki muuttunut puhtaaksi kaaokseksi.

     On ohikiitävä hetki, jolloin aivot tajuavat mitä on tapahtunut. Loputtomalta tuntuva pudotus halki hypnoottisen tyhjyyden. Hän putosi vieläkin, öisen puunrungon väriset hiukset lepattivat kauhun kalventamille aristokraattisille kasvoille, ja oikea käsi puristi kouris-
tuksenomaisesti mustanahkaisen matkalaukun metallikahvaa. Vasen käsi puristi tyhjää – tyttö oli menettänyt matkakumppaninsa, korpin häkissään; se oli kai lentänyt johonkin siinä rytäkässä, kun hän oli imeytynyt ilmojen läpi siihen outoon, valkoiseen ei-olevaisuu-
teen. Siellä hän putosi edelleen kohti tuntematonta määränpäätä, seuranaan ainoastaan omissa suonissaan takova järkytyksensä ja ympärillään kieppuva haalea tuuli.

     Hän ehti jo ajatella, ettei ehkä päätyisi koskaan kiinteälle maaperälle, kun hänen jalkansa viimein tapasivat jotain. Raju henkäys sisään. Tärähdys kulki pitkin sääriluita, nilkat pettivät. Hän kaatui istualleen.

     Soraa. Terävää, karkeaa soraa kämmenten alla. Jalkoihin sattui, nilkoista säteili valkohehkuisia kipuaaltoja ylös hermoratoja pitkin. Kaikkialla ajelehti pehmoisen kosteaa sumua. Hän seisoi leveällä soratiellä, joka johti jonnekin sen keskelle.

     ”Onko täällä ketään?”

     Tytön ääni kuulosti ohuelta ja sirpaleiselta. Hän jäi paikoilleen antaen sekuntien tikittää, odottaen jonkun – kenen tahansa – reagoivan kysymykseensä. Vain hiljaisuus vastasi. Hänen ympärillään olevassa äänettömyydessä ei ollut muuttunut mikään, se riippui yhä vastaukset piilottavana verhona joka puolella, mihin hän safiirinsinisen katseensa loi. Kului pitkä hetkinen, jolloin mitään ei tapahtunut, ja paikka alkoi pelottavasti muistuttamaan jonkinlaista ajan ja ikuisuuden välitilaa, johon ei tehnyt mieli luiskahtaa. Tytön sydän vasaroi vasten hänen kylkiluitaan, mutta se oli kaikesta huolimatta jo tyyntymään päin. Asentoonsa kangistuneet sormet hellittivät viimein otettaan matkalaukusta ja hän hengitti ulos lihakset äskeisestä jännittämisestä väristen. En putoa enää. Hän oli turvassa, ehkä, mutta missä? Mikä se paikka oli? Hän seisoi sumussa - se oli ainoa asia josta saattoi olla varma. Koko muu ajatus-
maailma oli luhistunut, mutta yksi selvä yksityiskohta piti paniikin loitolla. Sydämeen kuitenkin hankasi huolen tylppä reuna. Mitä sinulle oikein tapahtui, Caí-Ryn? Olenko minä nyt yksin?

     Tyttö odotti vielä jonkin aikaa paikoillaan ja veti palelevat kätensä kuusenvihreän takin hihoihin. Hän havaitsi kohta sumun alkavan hälvetä. Sen myötä alkoi ympäristökin hahmottua; verhon siirryttyä saattoi soratien päässä erottaa korean kartanon sitä ympäröivine puutarhoineen ja rauta-aitoineen.

     Kun hän oli tullut läpi, portin lyhdyt olivat välähdelleet hiukan. Se oli saanut kartanon portaita lakaisevan puutarhurin kädet ja harjan pysähtymään hetkeksi, ja hänen silmänsä olivat kääntyneet tuijottamaan, miten hahmo astui esiin ulottuvuuksien välisestä iäisyydestä
olkapäillä riippuvat takkuiset hiukset heikosti hulmuten. Puutarhuri oli kääntynyt sanomatta sanaakaan ja kadonnut sisälle kartanoon, ennen kuin vierailija oli ehtinyt havaita häntä tien päästä.

     Se näytti sellaiselta viinin ja marmorin kartanolta, joita tyttö oli nähnyt kirjoissa elämän ollessa vielä normaalia. Laskevan auringon valo kajasti läikehtivän persikankultaisena aidan suuren, mustan rautaportin kaltereiden lomasta, ja maahan lankesi portin vänkyräinen
varjo. Aitojen ulkopuolella levittäytyi ikimetsän villi vehreys, tuuli sekoittui järven loiskeeseen. Se oli vieras paikka.

     Kaikkein kummallisinta oli kuitenkin se, että paikassa vaikutti olevan ilta, vaikka siellä mistä tyttö oli tullut oli ollut vasta aamupäivä. Nyt malvanpunaiselle taivaalle alkoi syttyä himmeän sinertäviä tähtiä, joiden valo tuntui olevan kauempana kuin koskaan, ja sulava
aurinko vajosi järveen langettaen hehkuvan sillan harmaiden aaltojen harjoille. Ilmassa oranssilla poltetun horisontin alla roikkui säriseviä hyttysparvia ylös alas mielipuolisesti lentelevien surviaissääskien joukossa. Jostain kaukaa kajahtelivat kirkonkellon kolkot
sävelet, ja ne kiirivät kauas tyynessä illassa.

     Hän tajusi, että näkymä oli vääränlainen – järvi, tähdet ja auringonlasku olivat, niin, vääränlaisia. Jokin oli pahasti pielessä, sillä kaikki tutulta ensisilmäyksellä näyttävä tuntuikin vieraalta. Ja kirkonkellot, eiväthän ne kuuluneet hänen elämäänsä. Hän kyllä tiesi,
että rinnakkaisulottuvuudessa näitä ”kirkkoja” oli. Mutta tytön synnyinseuduilla korppien ja tulikärpästen maassa he eivät enää palvoneet kauan sitten unohdettuja jumalia, jotka olivat hylänneet heidät ja joiden kuvat ja kivipatsaat murenivat nyt historian ja unohduksen tuuleen.

     Tämä ei ole minun maailmani.

     Silloin lauloi lintu, ja sen ääni vahvisti hänen äskeisen ajatuksensa. Ääni ei kuulostanut lainkaan normaalilta, se oli kuin soittorasia, josta veto on lopussa; epävireinen ja matala. Sitä paitsi tyttö oli maailmasta, jossa linnut eivät enää laulaneet.  Kylmä myrsky hyökyi hänen kehonsa lävitse ja outo tunne sydämessä levisi, paisui kauhuksi hänen tajutessaan olevansa hyvin, hyvin kaukana kotoa.

*

     ”Mihin tapahtuu seuraavaksi?” Lune kysyi käveltyään portista.

     ”Jätetään tavarat juhlasalin eteen – siivoojat huolehtivat ne oikeille paikoilleen – ja kuunnellaan, mikäli rehtorilla sattuu olemaan jotain ilmoitettavaa”, Athena kertoi tuijottaen askel askeleella lähestyvän kartanon avoimia pariovia.

     ”Onkohan hän jo ehtinyt paikalle?” Lune pohti ääneen, ja Terran vilkaisi häntä ihmeissään.

     ”Miten niin? Eiköhän ensimmäisenä paikalla olo kuulu rehtorin velvollisuuksiin.” Hän naurahti, mutta hänen kasvonsa näyttivät jähmettyvän melkein saman tien. He kulkivat juuri sen portin avanneen vanhan naisen ohitse. Hänen nutturansa, joka oli lyijypölynharmaa niin kuin hiukset olisivat opetusvuosien saatossa imeneet värin itseensä, oli lävistetty kynällä. Lunen ei tehnyt mieli hymyillä hänelle, eikä nainen onneksi katsonut häntä paria silmänräpäystä pidempään. Hänen katseensa liukui jo Athenaan, pysähtyi usein soljin ja yksityiskohdin varustettuihin krokotiilinvihreisiin kiilakorkokenkiin ja ponnahti lopulta ylös pyykkipoikaan hiuksissa. Terran havaitsi tämän ja patisti heitä eteenpäin soraisella etupihalla.

     ”Äkkiä”, Terran kuiskasi ja melkein kiskoi Lunen ja Athenan opettajan ohitse, ”Drange aikoo varmasti tulla saarnaamaan Athenan vaatteista. Minähän pyysin viime vuonna, että hillitsisit vähän tuota luovuuttasi ulkonäön suhteen.”

     ”Minä pukeudun niin kuin haluan! Minä olen itsenäinen taiteilija, toisin kuin sinä.”

     ”Niin, mutta kun Drange, joka on ollut täällä puolisen vuosisataa, ei liene tottunut, no, sanotaanko noin uudenaikaisiin vaatteisiin.”

     Athenan lämpimät savenkultaiset silmät muuttuivat suivaantuneiksi.

     ”Ivy Reecellä on paha periköön sininen tukka! Ja hakaneulat Fenrisin korvissa –”

      ”Sinulla on viidentoista sentin korot ja pyykkipoika päässä!” Terran murahti kuin Athena ei olisi asiaa itse huomannut. ”Äh, siinä hän nyt tulee, olkaa niin kuin ette olisikaan. Lune, tuo on Merirosvo-Drange, joka tähtää tosi hyvin karttakepillä ja todennäköisesti omisti
pari yksityistä kaasukammiota holokaustin aikaan!”

     ”EVERETT!” Drangeksi kutsuttu nainen karjaisi, ja kuullessaan raivoa pursuvan äänensävyn Terran kalpeni hienoisesti ja Lune valmistautui juoksemaan.

     ”Pysähtykää”, Athena kuiskasi valppaalla äänellä. ”Tähän paikkaan.”

     ”Teet virheen”, Lune aloitti heti, mutta Athena sihahti varoittavasti.

     ”Ei me kaivata jälki-istuntoa ennen ensimmäistä tuntia, eihän?”

     Kaikki kolme kääntyivät mummoon päin. Nainen seisoi heidän takanaan kädet puuskassa ja hivenen kumarassa, hauraan ja vihaisen näköisenä, kuin tulinen temperamentti olisi ollut viimeinen asia joka enää piti häntä kasassa. Shuriken alkoi haukkua ja tempoilla hihnassaan. Opettaja, joka ei huomannut koiran hännän heiluvan, perääntyi monta askelta kauemmas louskuvista leuoista. Lune yritti kaikin keinoin hillitä hymynsä, mutta ilmeisesti Drange oli huomannut hänen suupieliensä nytkähdyksen. Hän mulkaisi kerran pienillä piikivisilmillään, ja se lyhyt katse riitti tukahduttamaan kaikki hilpeyden rippeet läheisyydestään.

     ”Syrees, ole hyvä ja käske tuon rabiesta kantavan otuksen lopettaa!” hän kivahti Terranille.

     ”Ei Shuriken ole vihainen! Se on vain – huh! – hiukan innoissaan! Olen hyvin pahoillani, rouva Drange.” Terran kiskoi koiran hihnaa tärisevin käsin ja näytti kärsivältä. ”Onkohan olemassakaan asiaa, josta se ei olisi innoissaan?”

     Shuriken uikahti viimein anteeksipyytävästi ja kävi makuulle Terranin jalkojen juureen. Drange uskaltautui siirtämään jalkojaan lähemmäs heidän olinpaikkaansa. Nyt hän iskosti terävän tuijotuksensa Athenaan.

     ”Herran jestas, Everett! Eikö kukaan aikuinen ole sanonut sinulle, ettet voi tulla kartanoon tuon näköisenä? Hiusten ei missään nimessä pitäisi yltää lapaluita alemmas, housusi ovat ainakin kaksi kokoa liian pienet, ja pyhä Pietari nuo kengät…”

     Athenan loihti enkelimäisille kasvoilleen helmenvalkean hymyn, ja aistikkaat kulmakarvat kohosivat hivenen.

     ”No nyt kun kysyt… itse asiassa riitelen siitä joka vuosi äitini kanssa. Kerran yllätin hänet polttamasta asua, jonka olin ajatellut laittaa lukuvuoden alkaessa.”

     ”No onpas todella surullista, mutta kannatan kyllä kaikin voimin äitiäsi tässä asiassa. Olen huomauttanut sinulle jo ties kuinka monta kertaa… Hetkinen, mikä – Jumalan – nimeen tuo on?” Drangen oli katsonut tarkemmin Athenan poninhäntää ja hän näytti siltä, että saisi pian sydänkohtauksen.

     ”Se on hiuskoriste”, Athena totesi huolettomasti.

     Lune ja Terran odottivat henkeään pidätellen Drangen reaktiota. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä, ja hän ärähti kimakalla vanhuksenäänellä:

     ”Sehän on pyykkipoika! Ja ne eivät kuulu hiuksiin, sillä ne voidaan lukea siivousvälineisiin. Tämä on hieno koulu, eivätkä oppilaat kulje siivousvälineet hiuksissaan. Ole hyvä ja –”

     ”Ei, en todellakaan aio ottaa sitä pois”, Athena totesi pahoittelevaan sävyyn ja pudisti päätän mutristaen huuliaan. Terran näytti todella vaivaantuneelta, ja hän kiristi otettaan Shurikenin hihnasta peläten selvästi koiran villiintyvän uudelleen.

     ”En ryhdy kiistelemään kanssasi, Everett”, Drange tiuskaisi ja kohotti riukumaista kättään. ”Anna se heti tänne, tai sinulle rapsahtaa rangaistus, ennen kuin olet edes selviytynyt pääovista sisään!”

     Athena huokaisi, mutta alistui ja irrotti viimein hiuskoristeensa. Poninhäntä purkautui muiden hiusten päälle. Athena pyyhkäisi ne sivujakaukselle toiselle olkapäälleen. Drange näytti entistä järkyttyneemmältä. Hän sieppasi pyykkipojan Athenan kädestä ja tunki sen
tunikansa taskuun. Lunen teki mieli huomauttaa kynästä hänen nutturassaan – mikäs hiuskoriste se oli olevinaan? – mutta ei viitsinyt. Hänen teräväsanainen puolensa oli laiskalla tuulella.  Drange kohensi tuomarinkakkuloitaan ja räpytteli kummissaan, kuin olisi vasta nyt
huomannut Lunen läsnäolon.

     ”Mahdatko sinä olla Kharmeline Sharrock, joka kuuluu tämän vuoden valvontaluokalleni?” hän kysäisi ja tarkasteli Lunea spagettikulmakarvat miltei hiusrajaan asti kohonneina.

     ”Nimi on Lune, ja olen”, Lune vastasi epäröityään sekunnin – hän ei ollut siihen mennessä tiennyt luokanvalvojansa nimeä, ja jos hän olisi saanut valita, niin hän ei olisi valinnut Drangea.

     ”Ahaa, selvä – no tervetuloa vain sitten”, hän sanoi ja kätteli Lunea ronskisti. Athena tirskahti, mikä kirvoitti Drangelta pahan katseen. Se kuitenkin vaihtui nopeasti hyväksyväksi. ”Erinomaista, olet ystävystynyt Everettin ja Syreesin kanssa. No, mennäänpä sisälle. Seuratkaa minua.” Hän huitoi kädellään kartanon pääovien suuntaan ja meni edellä korot soralla rahisten. Hän kuului mutisevan ohimennen jotakin ”hillityn harmaiden koulupukujen” hankkimisesta. Athena puhisi itsekseen.

     ”Millä perusteella hän luokittelee pyykkipojat siivousvälineiksi, ja eivätkös lyijykynät puolestaan ole koulutarvikkeita?”

     ”Ihan miten vaan, mutta Drangea ei kannata ärsyttää”, Terran sanoi ja kohautti olkiaan välinpitämättömästi. ”Tai en ainakaan kovin lämpimästi suosittele tekemään niin; hän on melko varmasti ollut merirosvo edellisessä elämässään, ainakin puhdistaan ja satunnaisesta kielenkäytöstä päätellen.”

     ”Älä sinä kerro minulle suosituksia, ensi kerralla otan hänen karttakeppinsä ja pistän sen hiuksiini.”

     Lune selvitti hillitysti kurkkuaan ja teeskenteli, ettei juuri tunkenut toisten kiistan väliin.

     ”Ollaanko me –?”

     Terran ja Athena eivät kuunnelleet, ja Lune korotti vähän ääntään.

     ”Hei! Oletteko te kaksi ystävyksiä vai eläkeläispariskunta?”

     Athena unohti suunnitelmansa ja kääntyi Lunen puoleen.

     ”Anteeksi! Mitä sanoitkaan?”

     ”Olemmeko me siis samalla luokalla?”

     ”Olet viimeisellä vuodella ennen lukiota? Siinä tapauksessa kyllä.”

     Lune tunsi huojennusta. Tähän mennessä kaikki oli mennyt harvinaisen hyvin. Jospa hyvä tuuri jatkuisi vielä jonkin aikaa, kenties jopa koko tulevan vuoden… Mutta Lune jos kuka tiesi, ettei koskaan pitänyt toivoa liikoja. Hän joutui aina kerta toisensa jälkeen maksamaan hetken onnellisuudesta.

     He kiipesivät leveät portaat ylös terassille; taidokkaasti veistetyt kivipylväät kannattelivat sen kattoa, josta roikkui valkoisessa vaasissa rubiininpunaisten kukkien amppeli terassin molemmin puolin. Puolikkaan urheilukentän laajuinen eteishalli oli täynnä häliseviä
oppilaita sekä opettajia, jotka järjestelivät heitä jonoiksi taakseen, ja vahattu puulattia heidän kenkiensä alla kiilsi kuin lammen pinta. Korkealta katosta roikkui tummuneita kaasuvalaisimia, seinillä paloi öljylamppuja henkäilemässä vanhanaikaista tunnelmaa ja
karkottamassa nurkista hiipiviä varjoja.

      Paikka ei muistuttanut etäisestikään steriiliä, valkoista ja yksinkertaistettua kouluympäristöä. Visteriakartanossa kaikkialla näytti olevan ylenpalttisesti maisemamaalauksia ja mahonkisia antiikkikalusteita. Suurimmassa osassa aulan seinäsyvennyksistä vihersi ruukkukasveja, mutta joissakin seisoi veistoksia vartioimassa väenpaljoutta korokkeiltaan. Missään ei näkynyt opastekylttejä, ei luokista eikä muistakaan tiloista. Oikeastaan se ei haitannut – Terranin ja Athenan seurassa Lune ei voisi eksyä, ja jos hän oli täysin rehellinen itselleen, niin ei hän olisi pahastunut, vaikka olisikin eksynyt tuokioksi huokailevan, hämyisän rakennuksen käytäville.

     ”Täytyy myöntää, että taisin aliarvioida tämän paikan”, Lune sanoi häkeltyneenä.

     ”Odotahan että näet takapuutarhan!” Athena sanoi. ”Se on kuule näkemisen arvoinen paikka se.”

     Drange oli heidän jutellessaan pyyhältänyt aulan toiselle puolen. Hän näytti rasittuneelta kootessaan oppilaita jonoksi taakseen varmasti vuosikymmenten myötä hioutuneen kaavansa mukaan. Hänen pitelemässään ylipirteässä auringonkukkakyltissä, joka oli täydessä ristiriidassa hänen mielialansa kanssa, luki SECONDARY SCHOOL, VIIMEINEN VUOSI.

     ”No niin, nimenhuuto! Toivottavasti kaikki kuulevat!” Drange huusi melun yli ja ryki tärkeänä kohottaessaan nimilistan kasvojensa tasalle. Hänellä näytti olevan vaikeuksia nähdä, sillä hän joutui korjaamaan silmälasiensa asentoa ja tihrustamaan silmät vetistävinä viiruina, mikä vähensi hänen arvokkuuttaan. Lopulta hänen onnistui huutaa:

     ”Bayer Nores!”

     Lunen edessä seisova pieni, hartioidensa väliin piiloutuva tyttö hätkähti ajatuksistaan ja yritti kurkkia edessään seisovan pitkän vetyperoksidiblondin olan yli.

     ”Olen täällä, rouva Drange!” hän huudahti ja oli selvästi kohottamaisillaan kätensä viittaukseen, kunnes tajusi tehneensä asian jo selväksi sanoillaan, ja laittoi epävarmana käden taskuunsa. Kahvinjuovikkaisiin hiuksiin kiinnitetty enkelipinni tuntui tarkkailevan
Lunea.

     ”Hän oli täällä viime vuonnakin”, Terran kuiskasi Lunelle. ”Eksyi aina välituntien aikaan jonnekin ja löytyi jossain vaiheessa kellarikerroksen pyykkituvasta. Ihan hyvä tyyppi muuten, mutta hänellä on olematon suuntavaisto. Mikä ei muuten ole kovin onnellinen sattuma, sillä hänellä on taipumusta myös unissakävelyyn.”

     Lune katsoi, kun Bayer kiiruhti kengännauha auenneena Drangen luo ja hänelle ojennettiin paperinpalalla kaappinsa numero. Drangen katse käväisi hetken enkelipinnissä, ja Lune huomasi yrittävänsä tahdonvoimallaan pitää Drangen suun kiinni. Tämä näytti onneksi nielevän kommenttinsa. Drange jatkoi nimien huutelua.

     ”Guinevere Frotzier!”

     Ikävä hätkähdyksentunne nousi Lunen vatsanpohjasta, ja hän rypisti hiukan kulmiaan katsoessaan tarkemmin Bayerin edessä seisovaa keijumaista tyttöä, joka viittasi vaitonaisena.

     Se oli hänen rakas naapurinsa. Juuri sellaisena, että vetäisi taatusti katseita käytävillä – enkelikiharoissaan ja kuoritun pähkinän vaaleassa ihossaan. Kaikessa ärsyttävyydessään. Tieto siitä, että Guinevere oli Visteriakartanossa, ja vieläpä samalla luokalla, ei piristänyt Lunea yhtään.

     ”Guinevere”, Drange sanoi, ”sinä olet tänä vuonna yksi kartanon käytävävahdeista. Ilmoitan henkilökohtaisen valvontakäytäväsi heti kun vain mahdollista. Luotan siihen, että pystyt valvomaan järjestystä välituntisin – olithan käytävävahti viime- ja edellisvuonnakin.”

     Ahaa, Guinevere oli siis ollut Visteriakartanossa jo iät ajat, ja ilmeisesti ehtinyt kerätä itselleen jonkinmoista mainetta. Ärtymys poltteli Lunen suonissa yhä kitkerämpänä.

     ”Olkaa huoletta, minusta on oikein mukavaa olla käytävävahti”, Guinevere sanoi Drangelle  mielistelevästi, ja pirteys tuulikelloäänessä olisi ylitsevuotavuudessaan riittänyt täyttämään uima-altaan. Hän vaikutti täysin samalta kuin kesäloman alussa. Lune oli ollut silloin pihalla auttamassa Demainea leikkaamaan ruusupensaita, joista tämä oli jo ennen talon ostopäivää kaavaillut Lontoon loisteliaimpia. Guinevere oli ilmestynyt puutarhaan kuin tyhjästä tuomaan korillista äitinsä tervetuliaislahjaksi leipomia keksejä. Hän ei ollut sanonut Lunelle sanaakaan, hymyillyt vain huurteista hymyään persikkavaahdonvärisessä kesämekossaan, hiukset heitettynä huolettomalle letille toiselle olkapäälle. Demaine oli totta kai rakastunut näennäisen ystävälliseen naapurintyttöön ja yrittänyt oitis tutustuttaa Guineveren ja Lunen, mutta Lune oli nähnyt vain hymyn kylmiksi jättämät silmät täynnä lupauksia, jotka eivät koskaan tulisi täyttymään. Lune oli jutellut Guineveren kanssa pari kertaa Demainen mieliksi, mutta hänet oli molemmilla kerroilla ajanut pois toisesta huokuva ylimielisyys ja itsekkyys. Kolmatta kertaa ei koskaan tullut.

     ”Mahtavaa, Frotzier”, Drange kuului sanovan, ja menneen kesäpäivän haalea kuvajainen särkyi. Valitettavasti Guineveren selkä Lunen edestä ei kadonnut mihinkään. Drange jatkoi kannustavasti: ”Tiesinhän, että voin luottaa sinuun.”

     Guinevere äännähti ilahtuneesti.

     ”Totta kai, sinä voit aina luottaa minuun!” Vaikka tyttö seisoi selin Luneen, Lune saattoi yhä kuulla imelän hymyn hänen kasvoillaan.

     Terran naksautti kieltään Lunen takana.

     ”Ihan pakko kyllä mainita, että kärkioppilas-Guinevere oli kyllä ainoa joka edes halusi käytävävahdiksi”, hän puuskahti vaivautumatta madaltamaan ääntään. Jonossa olevat oppilaat hymähtelivät huvittuneina, mikä tuotti Lunen ärtymykselle jonkinlaista helpotusta.

     ”Hiljaa!” Drange tiuskahti. Terran vaikeni, ja Guinevere loi häneen syvästi paheksuvan katseen Lunen päälaen ylitse.

     ”Kehtaatkin keskeyttää kun opettaja puhuu!” hän sähähti ja käänsi selkänsä niin, että Lune oli vähällä tulla pitkien, sileiden kiharoiden tyrmäämäksi. Hän odotti jo innolla, että pääsisi ottamaan selvää Guineveren heikkouksista. Terran hymyili ensin rakastavasti
vaalealle takaraivolle. Sitten hän näytti keskisormea.

     Lune odotti, kunnes viimeinenkin oppilas hän itse mukaan luettuna oli ilmoittautunut paikallaolijaksi (puolet nimistä menivät häneltä ohi) ja saanut kaappinsa numeron. Terran istutti Shurikenin seinän vierelle ja vannotti sitä käyttäytymään kunnolla sillä aikaa, kun he
olisivat lukuvuosi-infossa. Sen jälkeen kaikki lähtivät seuraamaan raivokkaasti hyräilevää Drangea ei-niin-siistin jonon mukana.

     He eivät menneetkään aulan toiselta laidalta lähteviin portaisiin, vaan suuntasivat ulko-ovien läheisyydestä lähtevään käytävään, jonka lattia oli peitetty upottavalla punaisella matolla ja jonka korkeuksiin avautuvan katon holvikaarissa kimmelsi kultamaali. Ilmassa
sekoittuivat vanhan rakennuksen ja steariinin tuoksut.

     ”Holvikaarikäytävä”, Terran esitteli. ”Täällä minä kerran oksensin.”

     Suuresta käytävästä pääsi juhlasaliin. Oven suulla seisoskeli raskaspiirteinen mies. Nopeasti vilkaistuna hän näytti vartioivan juhlasalin sisäänkäyntiä, mutta kun Lune pohti tarkemmin, hän tuli siihen tulokseen, että tyyppi oli saattanut sattua siihen vahingossakin. Tuskinpa missään koulussa tarvittiin vartijoita sisätiloihin. Miehen raidallinen tukka riippui kasvoilla, toinen käsi oli puoliksi taskussa, lepäämässä aseen kahvalla – ei, tasku oli ilmiselvästi tyhjä, mutta Lunen mieli kehitteli jo omia tarinoitaan. Sen näköisellä tyypillä saattoi helposti kuvitella olevan vähintäänkin pari veistä sukanvarressaan. Drange pysähtyi miehen eteen aiheuttaen melkein ketjukolarin, ja sillä sekunnilla Lune tunsi seinämän iskevän vasten kasvojaan. Makeahkon tunkkainen, pistävä, kaikkialle tarrautuva haju tunkeutui hänen kurkkuunsa sankan pölyisen henkäyksen lailla. Myös Terran kuului tukahduttavan yskähdyksen. Jos Shuriken olisi paikalla, se olisi murissut.

     Mies haisi kylmyydeltä, kuolemalta.

     ”Aveyard!” Drange tuhahti. ”Mokoma hampuusi, sinä säikäytit minut! Mitä tahdot?”
     Aveyard nosti katseensa lattiasta, se kohdistui parin sekunnin ajaksi Drangeen ja kääntyi sitten hajanaiseen oppilasjoukkoon tämän takana. Hänen kasvonsa olivat kojoottimaiset, vihasta kyltymättömät.

     ”Kunhan oleilen ja katselen, miten paljon uusia tihutöitä aiheuttavia oppilaita luokallesi on tänä vuonna tullut, Beatrice”, Aveyard totesi kuin ohimennen, ja soi tarkkailemalleen oppilasjoukolle epäystävällisen hymyn. Hänen äänensävynsä kuulosti välinpitämättömältä, mutta kolkko katse tuntui äkkiä löytävän etsimänsä. Se löysi väen seasta Lunen ja kiinnittyi häneen tavalla, josta Lune ei pitänyt lainkaan. Tavalla, joka aiheutti pieniä hyisiä väristyksiä syvällä hänen selkäytimessään. Epämiellyttävästä tunteesta huolimatta Lune pakottautui vastaamaan tuijotukseen vakaasti, ja hän loihti kasvoilleen oudoksuvan ilmeen. Aveyard ei rikkonut katsekontaktia.

     ”Kuka sinä olet?” hän kysyi tylysti.

     ”Hän on Lune Sharrock, ei mitään sen kummempaa”, Terran sanoi kovalla, haastavalla äänellä.

     ”Niin olen”, Lune tokaisi osoittaakseen kykenevänsä puhumaan omasta puolestaan. ”Mitä siinä oikein tuijotat?”

     Aveyard kurtisti kulmiaan ja oli selkeästi sanomaisillaan jotain ärhäkkää, mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui. Hän näytti tajunneen jotakin. Polttava katse käväisi vuorotellen Lunessa ja Terranssa, sitten se siirtyi Athenaan. Miehen kasvoilla häivähti kummasti – oliko se riemua?

     ”Ainahan uusia oppilaita tulee”, Drange sai vihdoin sanotuksi ja naksautti kieltään. ”Eivätkä he tee tihutöitä minun, vararehtorin valvovan katseen alla, siitä saat olla varma. Väistyisitkö nyt, että pääsemme sisään?”

     ”Kuten toivotte, rouva vararehtori.” Silmäiltyään vielä kerran oppilasjoukkoa Aveyard harppoi juhlasaliin mietteliäs ilme kasvoillaan. Lune saattoi taas hengittää hiukan vapaammin, sillä miehen läsnäollessa kaikki ilma tuntui puristuneen ulos hänen keuhkoistaan.

     ”Kuka hän oli, ei kai opettaja ainakaan?” Lune kysyi heidän kävellessään avaran ja korkean juhlasalin ohdakkeenvärisen seinän ja penkkirivistöjen välissä olevaa käytävää pitkin. Penkkirivistöt ulottuivat salin etuosasta puhujankorokkeen ja esiintymislavan
juurelta aina lähes salin takaosaan asti.

     ”Ei hän ole opettaja, onneksi”, Terran sanoi, ja pelkkä ajatuskin näytti puistattavan häntä.

     ”Donovanis Aveyard”, Athena kertoi. ”Voin sanoa, että hän ei ole tämän paikan pidetyimpiä henkilöitä.”

     ”Jostain syystä en ole yllättynyt. Mitä hän tekee?” 
   
     ”Talonmiehen töitä. Huolehtii kartanon valaistuksesta, lämmityksestä, ovien lukitsemisesta sekä yleisestä kunnossapidosta”, Athena sanoi ja kohautti olkapäitään. ”Henkilökunnan jäsen jo useamman vuoden takaa, eikä kumma kyllä kukaan ole vielä potkaissut häntä ulos.”

     ”Ai kiva, hän haisee siltä kuin olisi tappanut jonkun”, Lune huomautti melko nyreästi – kammottava löyhkä seuraisi häntä varmaan ikuisesti, ja hän oli yliherkkä hajuille ihan yleisesti ottaenkin. Terran naurahti, mutta vakavoitui melko nopeasti, ja istuutui penkille
Lunen ja Athenan väliin.

     ”Olet oikeassa. Hänessä on jotain vialla, mutta en halua olla se joka ottaa asiasta tarkemmin selvää.” Terran lisäsi kuiskaten: ”Onkohan monikin oppilas haihtunut mystisesti? Kannattaisi ehkä tarkistaa miekkosen taustat, ennen kuin joku meistä katoaa kuin mummon tukka tuuleen.” Terranin ilme oli totinen.

     ”Minusta tuntuu kuin tietäisin Aveyardista jotakin tärkeää, mutta en aivan kykene muistamaan”, Athena sanoi vaimealla äänellä.

     ”Ehkä se oli vain unta”, Lune arveli. ”Olet hämmentynyt, koska siinä unessa opit, että hän on jokin suuri rikollispomo, ja se jäi kummittelemaan alitajuntaasi ja luulet sen tapahtuneen todellisuudessa. Minulle on käynyt vastaavasti satoja kertoja.”

     Athena katsoi häntä syvästi kummeksuen ja nauroi.

     ”Okei, jos niin sanot. Olet muuten omituinen, kai tiedät sen?”

     ”Samat sanat sinulle”, Lune virnisti.

     Lukukausi-info alkoi. Esiintymislavan puhujankorokkeella, katosta roikkuvan messinkisen kynttiläkruunun valossa seisoi Varýsh. Hän oli siis ehtinyt kartanolle, ja jopa vaihtanut kovia kokeneen takkinsa siistinpään samppanjanväriseen samettitakkiin. Odotellessaan salin
puheensorinan vaimenemista hän nojaili kävelykeppiinsä näyttäen tyyneytensä alla jopa hivenen pitkästyneeltä. Lopulta, opettajien aikansa suhistuaan ja pahasti mulkoiltuaan, lankesi saliin lähes hiiskumaton hiljaisuus josta erottui vain vaimeita kuiskauksia ja välillä purkkapallojen poksahduksia. Varýsh otti edessään pöydällä olevan paristokäyttöisen mikrofonin, ja käänneltyään sitä hetken käsissään hän onnistui vihdoin painamaan oikeaa nappulaa.

     ”Onnistui! No niin, tuota, hei vaan. Älkää turhaan minulle taputtako. Aivan ensimmäiseksi haluan… niin, toivottaa kaikki tervetulleiksi. Tämä on Visteriakartano. Toivottavasti kesänne meni mahtavasti ja jotain siihen suuntaan.”

     ”Herääkö kellään muulla sellaista tunnetta, ettei hänen kuuluisi olla tuolla?” Lune kysyi hitaasti ja nojautui eteenpäin penkillään.

     ”Sharrock, sulje suusi!” Drange ärähti matalalla äänellä muutaman penkin päästä heistä. Varýsh lateli yhä teennäisyyttään kiiltäviä pakollisia kohteliaisuuksia ja sanoi kohta:

     ”Olen siis Visteriakartanon uusi johtajahenkilö, ja olen saapunut vanhan virastaan eronneen rehtorinne tilalle. Nimeni on Varýsh.” Hän piti pienen tauon, jonka aikana hän katseli oppilaita tarkkaan. Lunen silmiin hän näytti pahasti epätietoiselta. Varýsh oli
huomannut leviävän puheensorinan, ja hän selvitti hillitysti kurkkuaan. Ääni kajahti salissa mikrofonin vahvistamana. Se kirvoitti yleisöstä hajanaisia naurahduksia. Lune pysyi vaiti.

     ”Muistutan vielä tässä vaiheessa ettei kartanossa ole internetyhteyttä, eikä sähköjäkään kuin harvoissa paikoissa. Huoneet lämpiävät kaakeliuuneilla ja takkatulilla, ja valaistusta talvipimeillä saamme kehnohkojen sähkövalojen lisäksi kynttilöistä, kaasu- ja
öljylampuista. Perheisiinne voitte pitää yhteyttä kirjeitse. Sitten muutama tärkeä ilmoitus, jotka ovat samalla määräyksiä.” Varýsh oli saanut lisää itseluottamusta ääneensä, ja nyt viimeisetkin pulisijat hiljentyivät kuuntelemaan. ”Salongissa on oltava viimeistään kahdek-
salta, eikä sieltä saa poistua sen jälkeen enää muualle kuin kamariin nukkumaan. Kartanon ylisille on oppilailta ehdottomasti pääsy kielletty. Lisäksi te tiedätte sen pienen turvallisen metsän, joka on aidan takana ennen varsinaista erämaata, juuri niin, siellä sai ennen käydä pikku kävelyillä kouluajan jälkeen, näin on minulle kerrottu. Tänä vuonna se on kielletty.”

     Yleisöstä kuului parkaisuja.

     ”Ette voi kieltää meiltä Matometsää!”

     Varýsh jatkoi kylmästi:

     ”Kyllä vain, kyllä minä voin. Sieltä on kuulunut huolestuttavia ääniä. Niiden lähdettä ei ole vielä selvitetty, mutta ne kuulostavat jonkin suurpedon ääniltä. Viranomaisille on soitettu, eikä aitojen ulkopuolelle ole menemistä ennen kuin tilanne selviää. Ne on pystytetty turvallisuussyistä.”

     Lune vilkaisi Terrania ihmeissään. Hän pudisteli päätään selvästi hämmentyneenä. Joukosta kuului yhä vastaväitteitä. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen joku opettaja sanoi viimein jotain.  Drange harppoi ilme kireänä Varýshin luo ja nappasi mikrofonin hänen
kädestään. Seuraavat viisi minuuttia hän käytti koulun säännöistä sepustamiseen. Lunen keskittyminen herpaantui, ja sanat uiskentelivat hänen mieleensä ja pois. Jotain käytävillä riehumisesta Drange taisi mainita, samoin opettajien viinikellarista.

     ”Joka sinne rohkenee tunkeutua saa tuta nahoissaan minun vihani”, Drange varoitti, eikä kellekään jäänyt epäselväksi, että hän oli tosissaan. Varýsh sitä vastoin näytti viattoman kiinnostuneelta.

     ”Onko teillä viinikellari?”

     Drange ei vaivautunut vastaamaan.

     ”No niin, kaikki olennainen lienee nyt käsitelty. Kiitoksia vain erittäin paljon rehtorillemme avusta.” Hän loi Varýshin suuntaan erittäin tuiman katseen. ”Painukaahan ruokailemaan siitä, sinä myös, Batholomev.”

     Ulko-ovella ehdittyään Lune huomasi Varýshin, joka tarkkaili heitä pylvään vieressä. Hän oli jotenkin ennättänyt vaihtaa pukunsa takaisin farkkuihin ja kuluneeseen ruskeaan takkiin. Athena ja Terran eivät kiinnittäneet häneen huomiota. Lune yritti livahtaa heidän mukanaan ohitse, mutta Varýsh laski kämmenensä hänen olkapäälleen. Lune pysähtyi ja kääntyi varuillaan ympäri, peläten kasvojen muuttuvan sähköiseksi lumisateeksi, mutta mitään ei tapahtunut.

     ”Ei sanaakaan mistään oudosta, en halua vaikuttaa friikiltä uusien ystävieni edessä”, Lune suhahti. Varýsh nyökkäsi silmiään pyöritellen ja hymyili sitten kankeasti. Hän ei ollut paljoa Lunea pidempi seistessään siinä punaisten kukkien vieressä, kesän lämmössä, ja äkkiä ilman täytti särisevä vieras energia, johon vain Lune tuntui kiinnittävän huomiota.

     ”Äskeinen puhe ei muuten ollut minun kirjoittamani”, Varýsh sanoi ja irvisti. Hän ei selvästikään ollut nauttinut hetkestään parrasvaloissa. 

     Lune taisteli pitäytyäkseen normaalina.

     ”Arvasin, ei se kuulostanut ollenkaan sinulta.”

     Varýsh jopa naurahti hiukan.

     ”Veikkaammeko molemmat syypääksi rouva Drangea?”

     ”Kaiketi.” Lune seuraili katseellaan yhtä erityisen syvää juomua Varýshin nahkatakissa; viilto kulki rosoisena kylkiluilta olkapäälle. ”Mistä tuo naarmu oikein tuli, ja miksi vaihdoit pukusi? Se oli tyylikäs.”

     ”Tämäkö?” Varýsh kosketti kiehtovaa naarmua vaistomaisesti. ”Ah, ikävä moottoripyöräonnettomuus. Ja niinkö? Minusta se ei ollut oikein minun juttuni. Mutta viinikellari kuulostaa oikein lupaavalta.”

     ”Ala tulla, Lune!” Athena huikkasi etupihalta. <

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
     ”Ala tulla, Lune!” Athena huikkasi etupihalta.

     ”Okei, Varýsh”, Lune aloitti vaimealla äänellä ja laittoi käsivartensa puuskaan. ”Niin mukavaa kuin sinun kaverisi leikkiminen onkin, sinun pitää jättää minut rauhaan jatkossa. Olen pikkuhiljaa alkanut ajatella, että tänne tuleminen oli hyvä idea. Älä pilaa sitä tunnetta.”

     Varýshin leukaperät kiristyivät.

    ”Hyvä on. Katsotaan miten kauan voit elää arjen valheessa. Sitten kun totuus alkaa nostaa päätään, turha tulla kyselemään –”

    ”Hiiteen totuutesi.” Lune vilkutti Varýshille hyvästiksi ja kiiruhti Athenan ja Terranin perään. Varýsh loi vielä viimeisen vilkaisun Luneen ja kääntyi, poistui takaisin sisätiloihin epäilyksiensä varjostamana. 

     ”Sinä tunnet rehtorin?” Terran kysyi, kun Lune saapui hiukan hengästyneenä paikalle.

     ”Kuulostaa oudolta, kun sanot Varýshia rehtoriksi”, Lune sanoi. ”Ja joo, tavallaan. Hän on kummallinen, mutta se onkin kaikki mitä tiedän.”

     ”Olet rehtorin ystävä!” Terran näytti tilanteeseen nähden oudon riemastuneelta eikä
vaikuttanut kuunnelleen sanaakaan Lunen puheesta.

     ”Varýshin”, Lune korjasi sinnikkäästi. Varýshin kutsuminen rehtoriksi tuntui samalta kuin jos olisi kutsunut kaverin vanhempia äidiksi ja isäksi. Terrania ei tuntunut vieläkään kiinnostavan.

     ”Tajuatko, miten hyvä juttu tämä on? Me voidaan tehdä mitä tahansa, eikä meitä eroteta!”

     ”Luuletko tosiaan niin?” Athena ei ollut kovin vakuuttunut.

     ”Tietysti! Suhteilla on merkitystä. Entä ketä muita vaikutusvaltaisia henkilöitä sinä tunnet, Sharrock? Et ole sattunut juttelemaan mukavia kuningattaren kanssa?”

     ”Päivälliskutsuille hankkiutuminen on työn alla.”

     He kävelivät etupihan helteisen soravyöhykkeen halki seuraten sitten kartanon tonttia ympäröivän rauta-aidan viertä, kunnes saapuivat ihmisten täyttämälle takapihalle, joka oli ehkä Lunen makuun hieman liian hyvin hoidettu. Pehmeä nurmi kasvoi mittatikun
avulla tasattuna eikä yhtään ylimääräistä risua tai lehteä näkynyt joukossa, mikä näytti silmään epäluonnolliselta. Siitä huolimatta paikka oli henkeäsalpaavan kaunis, kuin satukirjojen salainen puutarha, jollaisen näkemisestä ei yllättynyt Visteriakartanon kaltaisen
rakennuksen läheisyydessä.

     Vaikutti siltä kuin syksy ei olisi vielä suunnitellutkaan saapuvansa niiden aitojen sisäpuolelle. Katettujen kukkapenkkien orkideat, malvat ja unikot loistivat jalokivenkirkkaina ja huojahtelivat tuulessa, joka levitti niiden parfyymimaista tuoksua, persikkapuissa hohtivat
juovuttavan makeat, viikon päästä mätänevät hedelmät. Lumenväriset jasmiinit ja nyrkin kokoiset sametinpunaiset ruusut nuokkuivat pensaidensa oksissa. Kartanon räystäillä sekä seinien puuristikoissa rönsyili villiviiniköynnöksiä, luonnon salaisuudenkätkijöitä kiertämässä rakennusta otteeseensa.

     Kukkien haju, paratiisinomaisena kaikille muille, oli vähällä salvata Lunelta hengityksen. Se muistutti häntä painajaisista sekä sairaalasta, jossa hänelle oli tehty unitutkimuksia ja testejä, löytämättä yhtään mitään. Hän näki aina samaa painajaista ruttolääkäreistä, ja aina siitä herättyään hän haistoi ja tunsi suussaan, kurkussaan ja keuhkoissaan asti tuon tukahduttavan mullan ja kukkien lemun. Se toi mieleen mätänemisen, kuoleman, hautajaisseremonian päättyvälle elämälle. Lune oli myös lukenut siitä, miten ruttolääkärit olivat keskiajalla täyttäneet maskinsa nokkaosan laventelilla ja muilla kukilla peittääkseen potilaista huokuvan sairauden hajun. Onneksi Visteriakartanon puutarhassa ei kasvanut laventelia.

     Siellä oli kyllä kaikkea muuta, sellaista mikä ei saanut Lunea kakomaan; flamingon muotoon leikattuja pensaita. Taidokkaasti parturoituja sypressejä, jalavia, likustereita ja purppuraomenapuita. Lammissa uiskenteli kuultavakylkisiä lihavia karppeja ja kiviset
puutarhaveistokset katselivat sokeilla silmillään, jähmettyneinä sammaloituvina henkinä. Piiloutuvien rastaiden viheltely kuului rehottavan maailman joka puolelta, ja sävelet kantoivat metsästä tulevaa meden ja pihkan aromia.

     Missään ei näkynyt asfaltin kylmää karkeaa pintaa, ei koripallokenttää tai kiipeilytelineitä. Sen sijaan Lune saapui vihreänkirjavasta marmorista tehdyn suihkulähteen luo. Sitä ympäröi mukulakivialue, jolla oppilaiden ryhmät seisoskelivat keskenään jutellen – selvästi jonkinlainen yleinen tapaamispaikka. Lune meni aivan suihkulähteen vierelle. Siitä hohkaava kosteus jätti iholle laskeutuessaan viileyden tunteen. Vesi suihkusi sateenkaaria heijastellen korkeuksiin oksia kohti, pudoten sitten helähtäen alas ja solisten pienempien kivimaljojen kautta suurimpaan monikulmaiseen altaaseen. Lune upotti kätensä vuorikristallinraikkaaseen veteen ja antoi kylmyyden kiivetä pitkin suoniaan. Lähteen pohjassa kultaiset mosaiikkilaatat tuikahtelivat mintunvihreiden joukosta.

     ”Lune? Kaikki hyvin?” Terran kysäisi vähän huolestuneena.

     ”Mahtavasti, entä itselläsi?” Lune oli vajonnut alemmas suihkulähteen reunalla. Hän rypisti otsaansa mietteliäänä ja terästi kuuloaan; hetken ajan lähteen pärskähtelyn takaa oli melkein erottunut jotain, jotain muuta kuin kiven ja veden harmoninen rytmi. Vaimeaa hyräilyä kantautumassa pisaroiden lomasta. Kuitenkin, se oli sellainen ajatus joka kannatti työntää mahdollisimman nopeasti mielestä.

      Koska eihän se ollut ensimmäinen kerta kun Lune oli kuullut ääniä.

      ”Miten ihmeessä heillä on varaa tällaisiin?” hän hämmästeli taidokkaan luonnollisesti.

      ”No, tietääkseni kaikki vähän rikkaammat kaupunkilaiset tukevat mielellään Visteriakartanon toimintaa”, Terran arveli. ”Ja sitten ovat tietysti koulumaksut. Niiden takia isä ei melkein päästänyt minua tänne, mutta mummi pakotti hänet suostumaan.”

     ”Minusta tuntuu”, Athena sanoi, ”että ne pistävät rahat mieluummin pihan kunnossapitoon kuin kunnon sähkön tai opettajien hankkimiseen. Hei, kerro jotain perheestäsi, Lune!”

     Lune onnistui vain vaivoin piilottamaan säpsähdyksensä.

      ”Kerro sinä ensin. Minun täytyy ajatella.” 

      ”Hyvä on.” Athena naurahti ja vakavoitui. ”No, minun oikea isäni karkasi maailmalle päivä sen jälkeen, kun minä olin syntynyt. Tarvitsi kuulemma äidin kertoman mukaan aikaa löytää itsensä. Hän kyllä sanoi tulevansa pian takaisin, mutta ei hän koskaan tullut. Ja kun sen sijaan tieto hänen kuolemastaan tuli, äiti oli jo mennyt uusiin naimisiin. En juurikaan ajattele näitä asioita, sillä se isä jonka minä olen tuntenut koko elämäni ajan, on maailman paras.” Athenan silmät hehkuivat lämpimästi. ”Isä työskentelee Keniassa. En ole
täysin varma mitä hän tekee, mutta todennäköisesti pelastaa maailmaa.” Athena lisäsi sitten hiukan hiljaisemmalla äänellä: ”Isä on hyvin kiireinen, joten hänellä ei ole oikein aikaa käydä tapaamassa minua ja äitiä muuten kuin parin vuoden välein. Äiti käytännössä ajattelee, ettei hän kuulu enää perheeseen, mutta isä ei tiedä siitä enkä minä tiedä kuinka kertoa hänelle.”

      ”Olen tosi pahoillani, Athena!” Lune sanoi ja painoi katseensa. ”Sen täytyy olla rankkaa.”

     ”Onneksi isä ei sentään ajattele samoin. Postilaatikosta löytyy joka viikko iso kasa kirjeitä ja valokuvia Afrikasta. Kerran hän jopa lähetti minulle löytämänsä käärmeennahan – äiti ei pitänyt siitä.” Athena hymyili, mutta katseli suihkulähdettä kaihoisasti. ”Toivottavasti hän lähettää postin jatkossa suoraan kartanoon. Äiti hävittää kaiken, mikä ei ehdi käsiini. No niin, nyt tiedät jotakin minusta. Sinun vuorosi.”

     Lune katsahti taivaalla mateleviin pilviin ja heitti pöytään pari faktaa.

     ”Demaine on muotisuunnittelija. Lahjakas sellainen. Hänellä on oma vaatemerkki ja pieni kauppaketju. Emme ole pysyneet yhdessäkään kaupungissa vuotta pidempään, sillä hän tykkää vaihtaa maisemaa.”

     ”Vau, siistiä! Demaine on siis…?”

     ”Tätini”, Lune täydensi. ”Ei verisukua. Mutta hän on mahtava, kaikkea mitä voisin ikinä pyytää ja enemmänkin. Me asumme yhdessä East Endissä Trayn kanssa.”

     ”Veljesi?”

     ”Serkkuni. Demainen ja isäni veljen Dewinin lapsi, josta Dewin ei kai koskaan ehtinyt saada tietää. Eikä Tray ehtinyt koskaan tuntea isäänsä.”

     ”Hirveää!” Athena kuiskasi ja pudisteli järkyttyneen ja surullisen näköisenä päätään. Onneksi hän ei kysynyt, mitä Dewinille oli tapahtunut – Lune olisi tiennyt kertoa vain sen, että tämän ja Demainen välillä oli tapahtunut jotakin, mikä oli johtanut eroon. Demaine ei mielellään puhunut Dewinistä, eikä Lune mielellään vaivannut häntä asialla. Hän oli myös helpottunut, ettei kumpikaan alkanut kysellä hänen oikeista vanhemmistaan. Suoraan tähtien alta kadonneesta arkkitehdistä ja autoasentajasta, joita ei koskaan ollut löydetty. Lune  seurasi pari askelta Athenan ja Terranin jäljessä, kun he pujahtivat aidan metsän puoleisesta portista sanomatta enää sanaakaan.

      Vähän matkan päässä aidan ulkopuolella, metsän reunassa puita vasten kohosi korkea tumman kullan värinen telttakatos. Sen sisällä ruualla lastattujen pöytien ympärillä tuolit täyttyivät nopeaan tahtiin iloisista oppilaista ja opettajista, jotka hymyilivät sydäntensä
kyllyydestä ja sen yli. Kuumassa, paksussa ilmassa tuoksui vanhan sateen kosketus ja kukkivan puun terälehdet. Kartanolta päin kuului vaimea bensankatkuisen teräksen ääni, kun puutarhuri kävi taistoon vihreitä vihollisiaan vastaan.

     Telttakatoksen takana linnunlaulussa seisoi väijyvä kojootti, Aveyard, silmäillen väkeä kesätuulessa hulmuavien verhojen raosta. Hänen kasvojaan ei koristanut hymy, hän ei nauranut tai näyttänyt muutenkaan iloitsevan tulevasta ateriasta. Kellertävä katse haravoi
lounaalle valmistautuvaa ihmisjoukkoa rauhallisen kiihtyneenä. Oli oikeastaan melko karmivaa, että siellä, lähellä kaikkia niitä hymyileviä ihmisiä, saattoi olla hänen kaltaisensa varjo. Mutta kauniimmissakin kimpuissa on kuolleet kukkansa.

      Kun Lune ja hänen uudet ystävänsä asettuivat ruokailemaan, mies pimeiltä kujilta ja käytäviltä tarkkaili heitä liikkumatta paikoiltaan. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Ei kukaan paitsi Athena, jonka kaventuneet silmät välähtivät naureskellen käydyn keskustelun keskeltä Aveyardin suuntaan. Hänen kasvoillaan oli hetken ajan tietynlainen ilme, melkein kuin hän olisi tiennyt jotakin. Kuin hän olisi tiennyt tarkalleen, kuka mies oli.

     Aveyardin kasvoille nousi vihdoin hymy.

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 310
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Huhhuh! Tästä tulee tunne, että tapahtumat vyöryvät nyt eteenpäin omalla painollaan, eikä Lunella sen kummemmin kuin Varýshillakaan taida olla siihen mitään sanomista. Visteriakartano kuulostaa mielenkiintoiselta paikalta, mutta se herättää myös kysymyksiä. Minä jotenkin kuvittelin, että Visteriakartano olisi joku erityisille tarkoitettu paikka, mutta niin ei ilmeisesti olekaan? Ja nuo Lunen uudet ystävät. Hekin kiinnostavat.

Jatkahan ihmeessä,


zilah

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
Kiitos kommentistasi, zilah! <3 Visteriakartanoon tosiaankin menee vähän kaikenlaista sakkia ja se on tarkoitettu yleiseksi brittien sisäoppilaitokseksi, ei pelkästään lievästi häiriintyneille ja harhaisille kuten Lune. Mutta todellisuus ja asiat mitä siellä koreuksien ja kiillotetun normaalin kuvan alla hautuu ovat kaukana normaalista...   


A/N: Tässä oli nyt yksi päivä välissä kun ei tullut lukuja ollenkaan, ja syy on täysin minun laiskuuteni. Tänään postaan siis useamman luvun jotta pääsen jälleen kiinni aikatauluuni. Nauttikaa!


5.

S U L J E T U N  O V E N  T A K A N A


Kaikkien muiden aloitellessa onnellisen tietämättöminä ateriaa hiippaili toinen hämärämpien aarnimetsien kulkija pitkin kartanon käytävää.

Samalla käytävällä eltaantuneen hahmon kanssa oli lyhyenläntä poika, joka piileskeli ikkunaverhon takana. Hän oli ollut vain matkalla ulos aterialle jäätyään jumiin vessaan, mutta joutunut pelottavan vastaantulijan huomatessaan piiloutumaan henkensä kaupalla.

Mies kulki kivuliaannäköisesti kumarassa ja vilkuili silloin tällöin hermostuneena ympärilleen, kuin kuvitellen jonkun seuraavan, vaikka tila hänen selkänsä takana kaikui autiuttaan. Käytävän keskivaiheilla koinsyömät nahkasaappaat pysähtyivät, ja tyhjän luokkahuoneen ovi vedettiin auki.

Poika hengitti varovaisesti ja puristi hammastikkurasiaa taskunsa syvyyksissä. Verho haisi pölyltä, eikä paksun vihreän samettikankaan takaa nähnyt mitään.

Mies astui sisään luokkaan ja mutisi pari karheaäänistä sanaa ovea sulkiessaan. Ensin välähtivät tuliset merkit kuin nuotiosta hohkaava lämpö. Sitten jotain sähköistä levisi ilmassa, ja lukon kylmä metalli kilahti lukkiutumisen merkiksi; se telkesi mahdolliset ylimääräiset kulkijat huoneen ulkopuolelle.

Uurteiden halkomat, vääntyneen ja kärsineen näköiset kädet laskivat lähimmälle pulpetille mukanaan kantamansa vesikannun sekä tyhjän hopeisen hedelmävadin. Mies murahti itsekseen ja vilkaisi miettiväisenä ikkunaan päin, mutta sen näkymä ei avautunut metsän
reunaan. Olkiaan kohauttaen hän antoi verhojen jäädä auki.

Vesi kaadettiin hedelmävatiin puolihuolimattomasti, sitä räiskyi reilusti yli laitojen. Seuraavaksi mies kaivoi taskunsa pohjalta hyppysellisen hienojakoista tomua – himmeän hopeanhohtoista ja kimaltelevaa, kuin kuutamon säteet olisivat muuttuneet käsin kosketeltaviksi. Oli hiljaista, kun vaalea tomu valui sormien lomasta huljahtelevaan veteen. Aineen koskettaessa
pintaa kuului huurteista ritinää, ja vadin vesi jähmettyi liikkumattomaksi. Ympäröivä ilma tuntui sähköistyvän jälleen, kiertyvän tiiviiksi spiraaliksi. Ja siellä, spiraalin keskipisteessä, kiteytyi koko lyhyt hetki: autio vanhanaikainen luokka, hopeinen vati, jännittyneet sydämenlyönnit. Jos joku tulisi nyt, näkisi vadin… näkisi sen mitä siellä pian tulisi näkymään – vaikka eihän sen pitäisi olla mahdollista, sillä ovi oli lukittu, totisesti lukittu…

Mies pakotti itsensä rauhalliseksi ja kutsui ajatuksissaan Hallasthårin terra dominia. Nyt veden pintaa peitti jääkansi, niin sileä ja kirkas, että hänen oma kuvajaisensa peilautui siitä. Hän painoi kämmenensä peilijään pintaa vasten, lausui oudot sanat kuin vaarallisen, kau-
niin runon:

Sancturiá aqure, vísio ez mea domini.”

Poika käytävällä ei nähnyt mitään oven takaa. Mutta isohkojen korvien kuulo oli varsin hyvä.

Kun mies veti kätensä pois, piirtyi kosketuskohtaan hitaasti kämmenen muotoinen pimeä kuvio. Syvä mustuus laajeni laajenemistaan, kunnes se peitti alleen koko jääpinnan, ja hetken ajan kuluneella pulpetilla olivat vastakkain yö ja hopea. Sitten pahaenteinen olemattomuus väistyi.

Hänen ajattomat kasvonsa tuijottivat hedelmävadin pohjalta. Niitä ei verhonnut musta korpinnokkainen ruttolääkärin maski; sinä päivänä kulttijohtaja ja palvelija kohtasivat toisensa avoimesti. Luokkahuoneessa vadin yläpuolelle kumartunut mies värisi lihaksiaan
jäätävästä vilusta: Valkyrianin silmien kajoisa väri muistutti kynttilän liekin sinistä osaa, kylmää villitulta, jollaisia syttyi öisin Áryunen maatilojen portinpieliin, korpien ja salojen synkille sydänmaille ja raivoavien merien kalpeille rannoille. Kasvoilla oli varjoja, kuin
perhosia hämäryyden utuiset sirpaleet siipinään, ja pohjoisen aatelisen poskiluut kaartuivat ihon alla tummia hiuksia vasten, vaikka aatelissuvusta laiton yksinhallitsija ja kulttijohtaja oli kaukana. Otsalla kimalsi Uumenen vankien eísyrjnien mittatilaustyönä takoma terra dominin otsaripa; juurihopeasta ja raudasta valmistettu ohut, siipimäisesti muotoiltu esine.

”Hei taas, maanvaiva. Kutsuit minua. Missä oikein olet, kun uskallat turvautua alkuenergiaan?”

Hänen äänensä toi mieleen päättymättömän talven. Lohduttoman, valottoman. Se kaikui jään alta matalana ja etäisenä, kylmänä kuin yön puhuri, tyhjänä ja surumielisenä. Palvelija vastasi hätäisesti:

”Olen yhä kartanossa. Voin vakuuttaa, ettei kukaan näe jäätäni. Tuhoan sen heti keskustelun päätteeksi, kyllä, näin minä teen, älkää huoliko.”

”Toivotaan”, Valkyrian totesi juhlavalla pohjoisen aksentillaan, ”sillä muuten saat luvan seisauttaa liiaksi nähneiden mielten viimeisimmät hetket. Ja minä tiedän, etteivät muistojen jäädytys ja hypnoosi pienen onnettomuutesi jälkeen enää kuulu erityisosaamisalueeseesi, enkä minä ole ollenkaan tyytyväinen, jos – tai kun epäonnistut siinä. Katso siis ettei sinun tarvitse yrittää mitään, mikä on korkeam-malla kuin vahingoittuneet maagikon kykysi.”

Pehmeät sanat tuntuivat iskulta vasten kasvoja. Palvelija huokaisi murheellisena ja keinahteli jalalta toiselle.

”Niin ei tule tapahtumaan, domini.”

Siniset liekit kapeissa silmissä näyttivät kiinteytyvän, hänen katseensa painavan palvelijan ryhtiä kuin kuorma routaisten vuorten kiviä.

”Kutsuisitko minua nimelläni, maanvaiva”, hän pyysi. ”Minun oikealla nimelläni.”

Palvelija tuijotti hetken tyhjyyteen, lausuen sitten hiukan käheästi, kuin sanaa ei olisi käytetty vuosiin:

”Valkyrian.”

”Kiitoksia. Arvostan sitä, että on jäljellä edes muutama sellainen, joka muistaa totuuden minusta. Sen todellisuuden, joka asuu arvonimien takana. No, sinun on parempi alkaa puhua ennen kuin yhteys katkeaa. Mutta puhu nopeasti, sillä minä olen kiireinen mies ja ajan haaskaaminen tarkoittaa kiireiden pitkittymistä. Elämä ei aina ole pelkkää biljardia ja juuriolutta, Dýsdaimon.”

Palvelija veti syvään henkeä.

”Hän on saapunut.”

Dýsdaimonin oli vaikea pidätellä riemuaan nyt, kun vuosia kestänyt odotus hyökyi hänen suonissaan; siinä hän vihdoin oli, kantamassa pitkään toivottuja hyviä uutisia. Itse asiassa tieto oli tullut palvelijan kolleegan kautta – jos täysin totta puhuttiin, hänellä itsellään ei ollut minkään sorttista varmuutta heistä. Palvelija rohkeni kuitenkin luottaa miehen arviointikykyyn ja uskoi tämän puhuvan totta. Mutta koska hän ei halunnut suoda kertomisen kunniaa kyseiselle toverilleen, palvelija ei maininnut koko henkilöä sanallakaan, vaan uskaltautui jälleen kohottamaan katseensa Valkyrianiin. Olemus huokui etäisyyttä, mutta ilme kasvoilla oli armottovan polttava. Silmät eivät siniroihuisina ja raivokkaina tuntuneet sopivaan tyyneen ja ilmeettömään kokonaisuuteen. Ne kuitenkin viestivät piilotetusta totuudesta, hänen todellisesta luonteestaan, joka väijyi syvällä viileissä vesissä.

Nyt Valkyrianin ilmeettömyydessä näkyi säröjä hillityn voitonriemun pyrkiessä pinnalle.

”Niin kauan”, hän lausui vaimeasti ja siristeli vähän. ”Niin kauan minä olen odottanut...”

”Aivan niin, ja nyt on aika”, palvelija sanoi rikkinäisen hymyn väläyttäen ja kumarsi kunnioittavasti hedelmävadin edessä.

Jään alta kantautui pelottava ääni. Se oli karmataikuuden huminaa ja kevyen hiljainen, hyväntuulinen naurahdus, mutta ilo Valkyrianin kasvoilla ei ollut millään tavalla puhdasta tai viatonta. Se oli kuolemanjanoisen iloa, kauan odottaneen pimeyden heräämisen ääni.

”Ajatella, olen odottanut vuosia ja kolunnut syrjäisiä kolkkia. Olen haaskannut kokonaisia kuukausia istumiseen, miettimiseen ja suunnittelemiseen, olen vaipunut epätoivoon ja lähettänyt tärkeitä sieluttomia vuosiksi hyödyttömiin paikkoihin. Ja nyt vihdoin kaikki
kääntyy hyväksi. Dýsdaimon… tuo heidät minulle.”

Dýsdaimon hyvä tuuli karisi siinä kivisessä sekunnissa, kun hän kuuli painokkaasti lausutut sanat. Hän näpelöi rautasormusta etusormessaan ja tajusi lähes pidättelevänsä itkua. Kyllä hän ymmärsi maaherran kiirehtimisen. Kyllä hän ymmärsi, miksei hän tahtonut viipyillä. Hän oli odottanut hyvin pitkään. Hän oli viisas ja osasi olla kärsivällinen, hän tiesi, etteivät suuret asiat tapahtuneet hetkessä. Mutta Valkyrian oli jo odottanut aikansa. Hikihelmet kihosivat palvelijan otsalle ja vierähtelivät alas takertuen takkuisiin ripsiin, saaden
näkökentän kirvelemään.

”M- mutta domini hyvä, se ei käy aivan sekunnissa.” Soperrus tuli nieleskellen, ja hänen äänensä uhkasi sortua kurkkua raapiviksi pirstaleiksi. ”Ymmärräthän, e- en voi siepata heitä keskellä kirkasta päivää, kun heidän ympärillään on paljon ihmisiä näkemässä ja tarvittaessa… tuota… s- suojelemassa.”

Valkyrian oli muuttunut jälleen pelottavan tyyneksi, ja palvelija pelkäsi jo koetelleensa liiaksi hänen haurasta kärsivällisyyttään. Valkyrian vaikutti kuitenkin rauhalliselta, kuten tavallisestikin; hän vain seisoi jähmettynyt ilme kasvoillaan, aavikkomusteella tatuoidut
sormet ristittyinä. Takana pilkotti hieman Obsidiaanisalin tummaa seinää, joka vankkana suojasi linnakkeessa asuvia ympärillä riehuvilta salamamyrskyiltä. Soihtujen kelmeä tuli valaisi korkean salin väräjäväksi valon ja varjojen kukkaniityksi.

”Aivan, taidan olla liian kärsimätön”, Valkyrian tuumasi lopulta aavistuksen pohtivaan sävyyn, ja siirtäessään painoaan jalalta toiselle hänen tumma siluettinsa liukui seinän kiiltävällä pinnalla. Hän mutristi suupieliään. ”Mutta sellaiseksi sitä käy, kun joutuu odottamaan
niin kauan kuin minä olen odottanut.” Hän vaipui hetkeksi muistoihinsa. Sitten kasvoille nousi kalteva hymy, talviaamun katoava kylmä kuunsirppi. ”Hyvä on, olkoon menneeksi. Annan sinulle aikaa loppusyksyyn, jolloin maahan satavat veren ja tulen värit. Muuten, sinä
olet todella tukanleikkuun tarpeessa.”

Dýsdaimon kosketteli tankeita hapsiaan ja väläytti harvahampaisen hymyn.

”Niin, niin luultavasti olen.”

”Mene huolehtimaan itsestäsi, tuollainen pummiutuminen voi alkaa herättää huomiota. Ellet pahastu, kiiruhdan nyt aterioimaan; vaimoni on metsästänyt villisian. Ja vielä yksi asia, maanvaiva. Älä käytä enää alkuenergiaa. Tiedät tasan tarkkaan miksi.”

Palvelija nyökkäsi innokkaasti, malttaen hädin tuskin odottaa, että pääsisi vihdoin toimimaan. Valkyrian hymähti hajamielisesti, ja hänen kasvonsa näyttivät tulevan lähemmäs jään alla. Hän jatkoi jälleen, eivätkä äänen hiljaisuus ja tyhjyys muuttuneet hänen sanoessaan:

”Pysy uskollisena. Äläkä unohda… muistaa.”

Ei hän unohtaisi. Valkyrian tiesi sen, hän todella tiesi. Vaikka palvelija haluaisi, mikään ei erottaisi häntä hänen mieleensä polttomerkitystä tehtävästä. Ei alkoholi, ei muistoja murentava dementia. Ei edes uusi pieleen mennyt aivoleikkaus.

Voimakas kämmen painui pimentämään kuvan, ja Valkyrianin kasvot hävisivät palvelijan jääaltaasta. Nyt sen pinnasta kuvastui vain luokan katto ja hänen oma, innosta valkoiseksi muuttunut naamansa. Terra dominin viimeiset, kohtalokkailta kuulostaneet sanat riippuivat yhä ilmassa. Äänen kadottuakin hänen synkkä olemuksensa tuntui kummittelevan luokkahuoneessa, johon oli keskustelun aikana hiipinyt muutama arka auringonsäde. Aivan kuin Valkyrian olisi todella ollut hetken läsnä siinä harmaassa, savuisessa maailmassa, jossa palvelija joutui isäntänsä kivisen käskyn vuoksi riutumaan päivästä ja vuodesta toiseen.

Mutta pian se olisi päätöksessä. Hänen ei tarvitsisi kestää enää kauaa.

Dýsdaimon oli suunnattoman tyytyväinen itseensä. Hän ravisti takinhihaansa; sieltä putosi ohuen kultaketjun varassa nyrkkiin sopiva kimpale syvään tummanviolettiin taittuvaa obsidiaania, samanlaista kuin Kaamoslinnakkeen salin seinä. Nyrkki sulkeutui viileän
laavalasimöykyn ympärille miehen mutistessa ikivanhoja symboleita, ja jokin tumma levisi kiemurrellen hänen käsivarttaan pitkin. Peilijää ja hopeavati pirstoutuivat teräviksi palasiksi. Niiden sirpaleiden seassa seistessään palvelija kohotti kasvonsa kohti kattoa ja nauroi mielipuolisesti, eikä välittänyt, vaikka joku olisi kuullutkin.

Ei siellä ollut ketään kuuntelemassa pahuuden ääntä. Kaikki olivat ulkona kukkivassa puutarhassa ja Matometsän reunassa, tietämättään juhlimassa alkua asioille, jotka tulisivat muuttamaan kaiken.




//Sancturiá aqure, vísio ez mea domini = Pyhä vesi, näytä minulle hallitsijani. (Alrhadan on fiktiivinen kieli, jonka olen luonut Todellisuusvarkaan teoria -trilogiaa varten.)
« Viimeksi muokattu: 25.11.2018 16:55:04 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
6.

A T E R I A  V I I M E I S T E N  J O U K O S S A



Lune asettui Athenan ja Terranin kanssa pöytään, jossa jo ennestään istuivat Bayer Nores, ylimielisennäköinen Guinevere sekä loput heidän luokkansa tytöt – muutama joiden nimet olivat jo autuaasti pyyhkiytyneet Lunen muistista, sekä pienikokoinen, pyöreähkö tyttö,
jonka lyhyt riikinkukonsininen tukka hapsotti mustan pipon alta.

     ”Terve, Ivy”, Terran sanoi ja istuutui häntä vastapäätä. Ivy Reece hymyili ja vilkutti, ja hänen silmänsä syttyivät kuin pikkulinnulla.  Lune istui hänen viereensä ja Athena Lunen vasemmalle puolelle huokaisten helpotuksesta. Pöydän alta kuuluvista tömähdyksistä
päätellen hän potki juuri kenkiä jaloistaan.

     ”Okei, hoidetaan esittelyt nopeasti”, Terran sanoi ja taputti käsiään. ”Huomio kaikki, kuunnelkaa! Tässä on Lune. Hän tulee meidän luokalle.”

     Lune toivoi, ettei Terran olisi tehnyt hänestä huomion keskipistettä, kun monta silmäparia kääntyi uteliaana hänen suuntaansa.

     ”Bonjour vaan kaikille.”

     ”Puhut ranskaa?” Bayer kysyi iloisesti ja näytti haltioituneelta. ”Tosi siistiä, rakastan sitä kieltä!”

     ”Äitini oli ranskalaissyntyinen. Siksi olen opiskellut sitä.”

     Vielä muutamia tervehdyksiä vaihdettiin, ja Terran esitteli Ivy Reecen, joka puhalteli hymyillen mustia purkkapalloja. Terran jatkoi edelleen seuraaviin.

     ”Tuossa ovat siis Ivy ja Bayer, ja tässä…” Terran esitteli hiukan happamesti Guineveren (eräs tummatukkainen tyttö poistui kiireesti, ennen kuin Terran ehti hänen kohdalleen) ja piti sitten pienen tauon, jonka aikana hän näytti nyrpeältä. Hän oli tullut kahden jäljelle jääneen henkilön kohdalle. Toinen heistä oli pitkäsäärinen ja pajunlaiha, ja hän oli pukeutunut kuin rikas vanha rouva tyköistuvaan valkoiseen turkistakkiin. Hänen vieressään istuva ystävänsä puolestaan oli olkitukkainen ja sen näköinen, että oli tullut lähiaikoina ahmineeksi yhden berliininmunkin liikaa.

     ”Niin?” turkistakkinen tyttö kysyi ja hymyili vasemmalle päin vinoa hymyä, jonka teho ei ulottunut hänen viirusilmiinsä asti. Hymy oli varmaan hänestä nätti, mutta Lunen mielestä se näytti lähinnä siltä kuin puolet hänen naamastaan olisi halvaantunut. Ilme antoi
epämiellyttäviä väreitä. Lune tiesi jo nyt tulevansa inhoamaan kaikkea siinä ihmisessä: Huolella kiharrettuja kinuskihiuksia, hopeista huulikiiltoa, puuterin ja vadelmien hajua, ylipäätään koko sitä pirullista ilmettä, joka tylyillä kasvoilla kareili.

     ”Esittele vain meidätkin, Syrees, turha sanoa ettet muka tiedä nimeäni.”

     ”Pahoitteluni, mutta minulla ei ole aavistustakaan kuka sinä olet”, Terran tokaisi hiukan madalletulla äänellä, jossa oli juuri sopiva annos myrkkyä. Hän ei kai oikeasti tuntenut henkilöä. Lunen yllätykseksi Athena vetäisi syvään henkeä, kuin olisi vasta nyt kiinnittänyt
huomiota koko tyyppiin.

     ”Hänhän on Tiffany Evens, se laulaja! Vau, en olisi osannut odottaa sinun tulevan Visteriakartanoon!”

     Tiffany näytti lähes yhtä häkeltyneeltä kuin kaikki muutkin pöydässä istujat. Hänen ilmeensä vaihtui kuitenkin nopeasti takaisin omahyväiseksi, ja hän soi Athenalle yhden tutkivan katseen tylppää nenänvarttaan pitkin. ”Muuten, Sharrock”, hän totesi, ”sinun
ranskallasi on brittiaksentti.”

     ”Sinun hampaissasi on huulipunaa”, Lune huomautti melkein kohteliaasti. Tiffany ei ollut kuulevinaan.

     ”Voit joko jatkaa esittelykierrosta, Syrees”, hän sanoi kopeasti, katsomatta Terraniin päinkään, ”tai päästää meidät lähtemään. Minä ja Fiorella tultiin tänne jo kauan ennen muita, koska on ensimmäinen päiväni täällä, ja minun piti hoitaa pari asiaa.”

     ”Kuten haluat, arvon kuningatar. No, Lune, tuossa hänen vieressään istuu siis Fiorella Greene.”

     Fiorella vaivautui kohottamaan hetkeksi katseensa Luneen, ja hänen ilmeensä oli niin halveksiva, että se pisti. Hän katsoi Lunea kuin maanviljelijä variksia pellollaan, ja Lune nauroi sisäisesti, sillä häneen ei moinen tehoaisi. Fiorellan maidonvaaleat käsivarret löllyivät
vanukkaan tavoin pienimmästäkin liikahduksesta, ja päätäsärkevän radioaktiivisenvirheän mekon saumat olivat venyneet lähelle ratkeamispistettä. Olkahihnat tuskin näkyivät turpeista hartioista, missä ne olivat pureutuneet syvälle ihoon.

     ”Miksi sinun huulesi ovat hopeiset?” Terran tiedusteli Tiffanylta.

     ”Miksi ei? Se tekee minusta erilaisen”, Tiffany tokaisi ja pullisti huuliaan. ”Olenhan sentään nouseva tähti, toisin kuin sinä, ja minun täytyy erottua tästä massasta.”

    ”Massasta? Hah! Erilaisen esittäminen ei ole uusi juttu.” Terran kohdisti sanojen teon vaivihkaa myös Athenaan. ”Mitä erilainen edes tarkoittaa nykyään? Logiikka kärsii, jos kerran kaikki ovat uniikkeja. Siinä ei ole mitään järkeä. Uniikki alkaa olla uutta massaa.”

     Tiffany irvisti Terranille.

     ”Puret pölyä sitten kun minä nousen. Turha tulla pyytelemään nimmareita.”

     ”Vau”, Terran mutisi Lunelle. ”Uskomatonta.”

     Guinevere kohotti virheettömiä kulmakarvojaan ja survaisi haarukkansa lihapullaan.

     ”Hän on myös tanssija! Tiesitkös sitä?”

     Terran ei edes viitsinyt näyttää yllättyneeltä.

     ”Voi, totta kai hän on! Kaikki hänen tapaisensa ihmiset ovat.”

     ”Mutta minä en ole niin kuin muut tytöt”, Tiffany huudahti, ja Lune joutui puremaan kieleensä estääkseen hyvin äänekkään naurunpyrskähdyksensä.

     ”Minäpä olen”, Terran sanoi, ”ja olen pahuksen ylpeä siitä. Lakkaa epäkunnioittamasta siskojasi, ainakaan emme ole feikkejä!”

     ”Mielenkiintoinen näkemys”, Tiffany hymähti koleasti hymyillen.  Hän kasasi astiansa tarjottimelle ja ponkaisi seisomaan.   ”Ala tulla, Fiorella! Ei jäädä näiden sivistymättömään seuraan.”

     Fiorella kohotti hätääntyneenä kasvonsa raivokkaan aterioinnin keskeltä.
     ”Odota, minä syön vielä!” 

     Tiffany vilkaisi ystäväänsä rasittuneesti, huoahti ja lysähti takaisin pöytään. Hänen tarjottimellaan olevalla lautasella lojui hädin tuskin puoliksi syöty pihvi ja pari viipaletta kurkkua. Tarjottimen reunaa piteli pari heiveröisiä käsiä. Lunen mieleen tulvi väkisinkin
muisto eräästä Trayn vuosientakaisesta kaverista, joka näännytti itseään ja joka laihtui lopulta niin paljon, että hänen immuunijärjestelmänsä romahti ja hänen kehonsa alkoi rakentaa syöpäsoluja. Tray ei ollut koskaan kertonut, selviytyikö hän.

     ”Kannattaa maistaa tuota mureketta”, Lune suositteli vakavasti. ”Herkullista. Mitä nyt, Guinevere?”

     ”Minä puhuin sinulle, on epäystävällistä jättää se huomioimatta”, Guinevere nuhteli. Hän oli iskostanut keväänvihreän tuijotuksensa Lunen otsan tienoille.

     ”Anteeksi”, Lune sanoi teeskennellen kohteliasta, vaikka hänen sisimmässään kiehui ärtymys, ”en kai vain missannut jotakin suurta elämänviisautta Guinevere Frotzierilta?”

     ”Kharmeline Sharrock.” Guinevere oli yhtä heleää ääntä ja yltiöpositiivista hymyä, mutta Lunen ilme pysyi pakotetun rauhallisena.

     ”Se ei ole nimeni.”

     ”Äh, aivan sama. Lune. Halusin vain tiedottaa, että terävän ja fiksun oppilaan paikka on sitten varattu. Tiedäthän, tunsin vain luonnolliseksi osakseni ilmoittaa, ettet vain ala turhaan kalastelemaan opettajien suosiota. Mutta ethän sinä sellainen olekaan, ethän?
Ethän?” Guinevere hymyili, jos mahdollista, vielä äskeistäkin leveämmin ja Lune pohti, milloin hänen suupielensä yhdistyisivät takaraivon puolella.

     ”Pidä sinä vain asemasi, Einstein”, hän tokaisi tylsistyneenä ja toivoi, että Guinevere kaatuisi ja saisi ruohotahran hampaisiinsa. ”Terran, voidaanko me jo päättää esittelykierros? Kuolen nälkään.”

     ”Sopii, kaikki taidettiinkin jo käydä läpi”, Terran sanoi nopeasti ja alkoi saman tien lappaa lautaselleen herneitä, kermaperunoita ja kanankoipia, joita pöydässä oli tarjolla runsain määrin. Lune kuuli puolella korvalla, miten Guinevere pakotti vielä viimeiset sanansa
edelliseen keskusteluun:

     ”Hyvä päätös. Teet asiat paljon helpommiksi näin, usko pois.”

    Lune päätti hiljaa mielessään, että Guinevere oikeastaan enemmän säälitti kuin ärsytti häntä. Jos hänen kerran täytyi yrittää mielistellä uutta leikkijulkkista, hänellä ei voinut olla kovin paljoa ystäviä.

     Sini tervapääskyin tatuoidulta taivaalta ei hälvennyt heidän syödessään. Silti, jostain syystä Lunen valtasi vieras tunne, tunne siitä että hän oli kuolemanrangaistusta odottava vanki viimeisen ateriansa äärellä. Oliko hän pyytänyt vankilan kokilta paistettua suolaista kanaa, ehkä tuoreita mansikoita? Valkealle pellavaliinalle katettu höyryävä ateria oli liiankin yltäkylläinen, kuin se olisi koottu vakuudeksi lupauksille, joita ei pystyttäisi täyttämään. Se oli alkavan lopun tuoksua, ja se tuoksui lihalta, hedelmiltä, eräänlaiselta maalliselta vauraudelta.

     Mutta tietenkin se kaikki oli vain Lunen mielessä.

     Jossain vaiheessa kaksi rakenteeltaan pitkää ja hyväkuntoista Guineveren veljeä ilmestyivät epäilyttävästi kaatuneesta naapuripöydästä riehakkaasti naureskellen ja pysähtyivät Lunen pöydän lähistölle. Heidän seurassaan hiippaili teräväpiirteinen, kettumaisen solakka tyttö, jonka oranssi tukka hulmusi hänen selkänsä takana. Lune vilkuili heitä salaa paikaltaan.

     ”Näitkö Bartholomevin ja Sergen ilmeet, kun kastike läikkyi? Tuo oli mahtavaa!”

     ”Toivottavasti he eivät arvaa mitä tapahtui. Se oli typerää, ja jos sinä ja Fenris kärähdätte, niin minuakin syytetään automaattisesti!”

     Lune ei varsinaisesti tuntenut Cole ja Mitch Frotzieria, mutta oli nähnyt heidät pari kertaa kuluneen kesän aikana. Mitch näytti haalistunuttukkaiselta jääteenjuojalta, joka auttoi mummot suojatien yli. Tai vastaavasti kulmanaapurinsa Cindy Carverin, yhdeksänvuotiaan joka oli menettänyt vasemman jalkansa luusyövälle ja joka olisi antanut mitä tahansa ollakseen niin kuin muut tytöt. Colen tummat hiukset olivat rennon sekaiset ja hän oli päivettynyt, toisin kuin kalpeahko veljensä. Yhdessä vaatteineen he kaikki kolme näyttivät post-apocalyptiselta zombinmetsästäjäporukalta.

     ”No niin, missäs sitä on oltu?” Guinevere tivasi ankarasti veljiltään ja vilkaisi tyttöä silmät epäilevästi kaventuen. Hänen otsassaan oli laastari ja nenänvarren poikki kulki lyhyt haava. Parhaat päivänsä nähneiden rikkinäisten farkkujen taskusta pilkotti tiirikka, jonka
tyttö peitti nopeasti kädellään. ”Ei kai vain heti vuoden alkajaisiksi pahanteossa?”

     ”Ehei, ei tietenkään”, Cole sanoi jokseenkin epäuskottavalla äänensävyllä. Hän vilkaisi syrjäkarein veljeään, joka hymyili niin leveästi, että hymykuopat ja etuhampaiden välissä oleva rako paljastuivat. ”Päästiin juuri puhumasta siitä, miten me aiotaan tänä vuonna vihdoin löytää ne vuosia huhutut kartanon alla sijaitsevat bunkkeritunnelistot. Ja sitten Daryawesh kai kuuli, sillä hän yritti kovalla tarmolla tehdä selväksi, että tänä vuonna me ei saada tehdä yhtään mitään "typerää ja ikävää", tai muuten meille kuulemma "käy huonosti". Mitä sitten lieneekään sillä tarkoittanut. Sitten hän raivostui, koska meidän olisi hänen mukaansa pitänyt olla jo syömässä.” Cole haroi tammenruskean tukan silmiltään ja koetti selvästi olla nauramatta. ”Tuntuu siltä että aina kun hän sattuu näkemään meidät jossain, me ollaan hänen mielestään väärässä paikassa.”

     ”On hyvin todennäköistä, että Daryawesh on oikeassa”, Guinevere huomautti kylmästi ja nakkeli niskojaan. Hän näytti niin erilaiselta kuin veljensä, ilmiselvät rettelöitsijät; hän oli perheen kultainen esikoinen.

     ”Vaikea uskoa, että me ollaan sukua”, Mitch marmatti. ”Vaikea uskoa, että olet kaksi tuntia minua ja viisi tuntia Colea vanhempi, mutta käyttäydyt edelleen samalla tavalla kuin kuusivuotiaana. Kenen mestarisuunnitelma oli pistää kolme sisarusta samalle luokal-
le? Hirttäkää hänet.”

     ”Kuka on Daryawesh?” Lune kysyi.

     Kolmikko näytti huomaavan hänet vasta silloin. Colen lasinvihreät silmät kääntyivät Lunen suuntaan, ja hän oli hetken hiljaa yrittäen turhaan pohtia Lunen nimeä.

     ”Taidat olla uusi, vai mitä?” hän sanoi lopulta.

     ”Niin olen, nimi on Lune”, Lune totesi. ”Ja te olette uusia ystäviäni, halusitte sitä tai ette. Mutta kuka on Daryawesh?”

     ”Tunnistat sen kyllä kun näet”, Mitch sanoi ja osoitti vakavan näköisenä leukaansa: ”Sillä on Grand Canyon tässä näin.”

     ”Tosi hauska juttu, Mitch”, Cole sanoi. Hänen veljensä tönäisi häntä.

     ”Dary on saanut uuden kävelykepin”, Mitch mutisi matalalla äänellä ja kuiskasi käsi poskellaan: ”Hän aikoo käyttää sitä kuritukseen.”

     ”Niin kuin Drangen karttakepin väistelyssä ei olisi jo tarpeeksi työtä”, Cole huokaisi.

     ”Daryawesh on opettaja”, oranssihiuksinen tyttö selitti Lunelle lyhyesti. ”Tosin hieman mielipuoli sellainen, mutta eiköhän jokaisella opettajalla ole pimeä puolensa.”

     ”Jep, me ollaan nähty, miten se syö jotain epäilyttäviä psykoosinestolääkkeitä”, Mitch kertoi ja näytti innostuneelta. Tyttö jatkoi:

     ”Hän opettaa puukäsitöitä ja yhteiskuntaoppia. Yksi sääntö, joka auttaa sinua selviämään hengissä tästä vuodesta: varo Daryaweshia.”

     ”Selvä”, Lune sanoi hämmentyneenä. ”Painetaan mieleen. Kuka sinä muuten olet?”

     ”Fenris Mercury”, tyttö esittäytyi ja teki sotilastervehdyksen. Hän vaihtoi asentoaan, jolloin hiukset liikahtivat paljastaen kiiltelevin hakaneuloin ja lukoin lävistetyt korvat. 

     ”Onko se todella sinun oikea nimesi?”

     ”Jep, jep! Vanhempani ovat omituisia hiippareita. Mutta parhaita.”

     ”Minä olen Cole”, Cole sanoi aurinkoisesti hymyillen. ”Muodostamme pysäyttämättömän luonnonvoiman.”

     ”Ja minä olen Mitch, useimmite siivoamassa noiden kahden aiheuttamaa tuhopolkua.” Mitch näytti vähän tuskastuneelta, mutta yhtä lailla innokkaalta.

     ”Minä pidän noista kolmesta”, Lune mumisi Terranille nyökäten Fenrisin, Colen ja Mitchin suuntaan. ”Voidaanko adoptoida heidät jengiimme?”

     ”Älä huoli, he tulevat käytännössä pakollisena lisämausteena”, Terran vastasi iloisesti.

     ”Tietääkö kukaan meidän tämän vuoden luokanvalvojaa?” Fenris kysyi virkeästi. ”En sattuneista syistä ehtinyt nimenhuutoon.”

     ”Tänään on onnenpäiväsi”, Lune sanoi. Fenris tuijotti häntä odottavasti. ”Meillä on Drange.”

     Fenris kirosi varsin raskaasti ja vilkaisi Colea ja Mitchiä. Salaliittolaismainen hymy levisi hitaasti kolmikon kasvoille. He vetivät itselleen tuolit; keskustelusta oli kehkeytynyt liian mehevä, jotta he olisivat voineet poistua takaisin omaan pöytäänsä, joka oli tässä vaiheessa jo ehditty nostaa takaisin pystyyn.

     ”Tästä tulee hyvä vuosi. Vaikka luvassa onkin luultavasti ukkosta ja hirmumyrskyjä.”

     ”Hirmumyrskyjä?” Lune ihmetteli.

     ”Ne, jotka ovat olleet pitkään Drangen kanssa tekemisissä, osaavat ennustaa sään hänen kulmakarvojensa asennosta”, Cole sanoi vakavasti. ”Niillä taitaa olla vielä hurjempi elämä kuin minulla. Taisin nähdä, että juttelit Drangen kanssa. Etkö pannut merkille, miten
kaltevasti ne sojottivat? Takuuvarma myrskyennuste. Mutta kuten Fenris sanoi, tästä tulee hyvä vuosi.”

     ”Varmasti”, Mitch sanoi virnistäen. ”Drange saa siedätyshoitoa ärsyttäviin kolttosiin. Enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa se vihaa sitä, kun jokin typerä juttu – esimerkiksi musiikki – keskeyttää sen oppitunnin. Ja ketkäs asiasta huolehtivatkaan?”

     ”Me kolme”, Fenris sanoi juhlallisesti, ja Guinevere pyöritteli silmiään samalla kun söi leipää; se ei ollut erityisen vakuuttavaa. ”Minä säädin radioiden kanssa jo viisivuotiaana. Ja ruosteisten autojen. Tykkäsin näet leikkiä kaatopaikalla ja joutomaalla. Tosin se oli yksitoistavuotiaana, eikä siitä ole hyötyä täällä, missä arvostetaan vain kestohymyä ja korkokenkiä.”

     ”Jep, me ollaan pysäyttämätön luonnonvoima”, Cole ilmoitti toistamiseen ja vilkaisi toisia kahta ylpeästi, kuin hän olisi itse luonut heistä sellaiset. ”Meidän tehtävänä on vähän niin kuin yrittää tehdä koulusta siedettävämpää, jos niin voi sanoa. Me eletään tyylikkäästi
tarkalleen siellä rajojen ulkopuolella.”

     ”Muistatko, Cole?” Mitch suhahti. ”Kolme pullollista sulaa tulta…”

     ”Turpa kiinni, Mitch! Ei täällä!”

     ”Se siitä jälkien siivoamisesta”, Terran kuiskasi Lunelle.

     ”Yksi sana”, Fenris sanoi. ”Kattokruunu.” Muisto sai hänen hymynsä leviämään korvasta korvaan.

     ”Me ollaan koko elämämme yritetty selvittää, onko Drangella tupee”, Mitch sanoi ja näytti miettivältä. ”Ei olla vielä ihan varmoja, mutta tupeelta se vaikuttaa.”

     ”Teillä taitaa olla aika hyvä koulumenestys”, Lune heitti leikkisästi. Fenris näytti hätkähtävän ja hymyili hänelle siihen tyyliin, että oli kuullut vastaavan väitteen aiemminkin. Hän valmistautui jälleen kerran kumoamaan sen.

     ”Älä nyt! Kaikki tuntuvat jostain syystä kuvittelevan, että saan aina huonoja arvosanoja kokeista. Se ei ole totta! Saan huipputuloksia, vaikken lukisi rivin vertaa.”

     ”Uskon sinua”, Cole sanoi naureskellen tavalla, joka antoi sanoille täsmälleen päinvastaisen sävyn.

     ”Olet vain kateellinen, koska olet meistä kolmesta huonoin koulussa”, Fenris väitti ja nieli mureketta, jota söi käsin suoraan tarjoilulautaselta. Cole naurahti nyt äänekkäästi.

     ”Miksi olisin kateellinen jonkun koulumenestyksestä? Olen kapinallinen enkä välitä.” Cole hymyili julkeasti. ”Minä en pidä koulunkäynnistä. Tiedätkö, kuinka usein tekisi mieli vain heittää keppiin sidottu eväspussi olalle ja lähteä johonkin tosi kauas.”

     ”Fiksu kapinallinen on aina parempi kuin tyhmä kapinallinen”, Fenris huomautti leuka pystyssä.

     Cole kohautti olkapäitään, ja Lune odotti, ettei hän keksisi enää mitään sanottavaa.  Kävi ilmi, että hän erehtyi.

     ”Ei kaikki opiskelussa huonosti menestyvät ole tyhmiä. Esimerkiksi”, Cole kääntyi Mitchin puoleen, joka näytti olevan täysin ulkona keskustelusta, ”tällä herralla tässä on selvä asenneongelma, ja minä puolestani asetin jo varhain elämän elämisen pänttäämisen edelle.”
     
     ”En pysty syömään tätä keittoa”, Fenris valitti ja työnsi lautasensa huonovointisena kauemmas. ”Muistuttaa liikaa Hudsonin kyhäämää kostosoppaa siitä hänen mestarijuustokeitostaan, joka me pilattiin viime vuonna. Edelleen vaikea uskoa, että hän alentui meidän tasollemme.” Fenris vajosi haaveksien muistoihinsa.

     ”Ai pilattiin vai?” Cole kummasteli ja keinautti tuolinsa sen takajalkojen varaan. ”Hudsonin maustamistaidoista voi olla montaa mieltä. Paitsi Athena, joka on aina tykännyt sekä hänen ruuistaan että hänestä itsestään.”

     ”Ole hiljaa!” Athena parkaisi onnettomana. ”Tuo ei ole totta, Lune, älä usko mitään mitä kuulet noiden suusta.”

     ”Hetkinen, muuten!” Guinevere parahti ja katsoi vuorotellen kumpaakin veljeään. ”Olitteko te laittaneet sen sinapin niiden Domino-keksien väliin?”

     ”Joko sinä ehdit maistaa niitä?” Cole riemuisti. ”Ja ei, ei missään tapauksessa laitettu!”

     Guinevere näytti kiehuvan kiukusta, eivätkä Cole, Mitch ja Fenris sanoneet enää mitään. He alkoivat tehdä lähtöä ja hipsivät muutaman sekunnin kuluessa kohti jälkiruokapöytää teltan toisella laidalla.

     ”Oli hauska tavata, Lune”, Cole huikkasi vielä olkansa yli. ”Tämän kartanon pintaliitäjien joukko kaipasikin jo uusia raikkaita tuulia.”

     Lune vastasi ilkikuriseen virneeseen.

     ”No, jos raikkaalla tuulella tarkoitat kerosiininkatkua… älä huoli, se oli vitsi. Näkemiin, rettelöitsijä.” 

     Jonkin ajan kuluttua itse Varýsh ilmestyi telttaan. Hän nyökkäsi virallisen oloisesti tunnistaessaan Lunen väkijoukosta, ja asettui teltan keskivaiheille. Kaikki hiljenivät melkein välittömästi.

     ”Toivottavasti kaikki yhä täällä olevat ovat syöneet kyllikseen, sillä aterialle varattu aika alkaa olla lopussa”, Varýsh sanoi. ”Seuratkaa siis luokanvalvojianne luokkiin, teille jaetaan siellä tämän vuoden lukujärjestyksenne. Päivä kestää kaikilla tänään kolmeen, minkä
jälkeen teillä on loppuilta vapaata.”

     ”Tulkaa, mennään”, Terran sanoi, ja he nousivat ja lähtivät.

      Drange odotti teltan ulkopuolella muiden luokkalaistensa kanssa. Hän yritti selvästi näyttää sotilaalliselta seistessään takanaan jono teinejä, jotka näyttivät tyytymättömiltä saamaansa ykkösluokkalaismaiseen kohteluun.

     ”Ei olisi tarvinnut viivytellä viime minuuteille asti”, Drange nurisi. ”No, oletan että kaikki ovat nyt paikalla. Vauhtia!”

     Lune marssi jonon perässä itsensä typeräksi tuntien, ja Athena ja Terran naureskelivat huomaamattomasti keskenään. Lunen katse skannasi kaikki jonoon liittyneet jokseenkin laiskasti; hän oli jo aterialla saanut jonkinlaisen kuvan porukasta ja tiesi suurin piirtein, keiden kanssa halusi viettää kaikki hetket lounastauoista jälki-istuntoihin ja keitä halusi lyödä paistinlastalla päähän. Terran ja Athena kuuluivat tietenkin hänen kultaiselle listalleen. Fenris, Cole ja Mitch vaikuttivat mukavilta, mutta sellaisilta, ettei heidän kanssaan kannattanut ruveta vihollisiksi tai he sotkisivat elämäsi seuraavien kouluvuosien ajan hauskimmilla keksimillään tavoilla. Eikä siinä kaikki, he tuntuivat olevan hyvin perillä kartanon salaisuuksista, mikä teki heistä juuri sellaisen tietolähteen, joka uuden oppilaan kannatti pitää ympärillään. Guinevere sen sijaan ansaitsi tehdä tuttavuutta paistinlastan kanssa. Tiffany ja Fiorella… pari bonusiskua. Vincentiä, Connoria tai Logan Sergeä Lune ei osannut kommentoida, Ivy ja Bayer tuskin aiheuttaisivat harmia kirpunpoikasellekaan ja nenäänsä tutkiskelevan Winston Bartholomevin ympärillä leijaili sellainen outouden pilvi, että hänestä Lune pysyttelisi mielellään, jos vain mahdollista, vähintään käsivarren mitan päässä, koska siltä säteeltä täit hyppäisivät todennäköisemmin omaan kuolemaansa ennemmin kuin yltäisivät häneen. Sitten oli vielä yksi henkilö, josta Lune oli nähnyt vain vilauksen salmiakinmustana rehottavaa
tukkaa hänen luikahtaessaan jonon perälle. Niin nopeasti nähtynä Lune oli luullut kasvojen kuuluvan lyhyttukkaiselle tytölle, kunnes oli katsonut tarkemmin leveitä olkapäitä ja jäntevää rakennetta. Melko harvasanaiselta ja äreältä vaikuttava tyyppi pysytteli jatkuvasti muista etäämmällä, melkein kuin heidän läsnäolonsa olisi ärsyttänyt häntä. Ehkä kaverissa asui hippunen samanlaista ylimielisyyttä kuin Guineveressä. Terranin ja Athenan mukaan häntä ei ollut näkynyt kartanossa edellisvuosina, joten hänen täytyi olla Lunen tavoin uusia.
Helpottava ajatus oli se, ettei Lune ollut ainoa joka ei tuntenut kartanoa kuin omaa kotiaan. 

     Drange johdatti heidät kartanon kolmannessa kerroksessa olevaan luokkaansa. Kuluneine pulpetteineen ja tummanvihreine liitutauluineen se antoi Lunen edellisiin kouluihin verrattuna niin vanhanaikaisen vaikutelman, että hänen teki mieli huokaista ääneen epätoivosta. Korkeiden ikkunoiden edessä riippuvat raskaat verhot eivät parantaneet tunnelmaa. Lune hakeutui parhaalle paikalle eli taimmaisen rivin seinänviereiseen pulpettiin. Winston raapi etupulpetissa raivokkaasti päänahkaansa.

     ”Asettukaa aloillenne kiireesti, tunti jää muutenkin vajaaksi”, Drange kehotti ja ryhtyi lätkimään pulpeteille mummomaisesta laukustaan kaivamia lukujärjestyksiä. Samalla hän paasasi tiukkaan sävyyn opetusmenetelmistä ja läksyjen tekemisen tärkeydestä kuvitellen kai olevansa ensimmäinen ihminen maan päällä, joka oli siitä heidän elämänsä aikana puhunut. Kävi ilmi, että Drange oli matikan opettaja, eikä opettaisi luokalle muuta. Lune ei surrut.

     ”Jaahas, ja päivät ovat sitten pitkiä kuin ydintalvi”, Fenris totesi silmäiltyään läpi lukujärjestyksensä, ja vajosi huokaisten, mutta oikein leveästi hymyillen kyynärpäidensä varaan. ”Ihanaa!”

     Drangen spagettikulmakarvat sinkoutuivat pilviin.

     ”Kyllä, Mercury, olet Secondary Schoolin viimeisellä vuodellasi.” Hän naksautti kieltään ja jatkoi lukujärjestysten jakelua korot lattiaa vasten kopisten. ”Toivottavasti olet ajatellut tehdä tulevaisuudessa muutakin kuin tiirikoida ovia.”

     ”Totta kai! Minulla on kirkkaat tulevaisuudensuunnitelmat, arvaa mikä haluan olla isona? Sotilaslentokonesuihkuturbiinimoottori-apumekaanikkoaliupseerioppilas!”

     Drange sulki hetkeksi silmänsä ja näytti kehittelevän höyryä.

     ”Sinä teet minut ärsyyntyneeksi, Mercury. Lopeta ajoissa, niin et joudu katumaan. Ai niin, minä muuten tiedän siitä viinikellarijutusta. Ensi kerralla kun joku saa päähänsä varastaa viiniä, pitäkööt mielessään sen, että pullot on laskettu tarkkaan.”

     Fenris hätkähti aidosti.

     ”Vakuutan, että en ole vienyt yhtään pulloa! Avasin vain oven, mutta viiniä vei Mitch!”

     Mitch, joka oli kuunnellut keskustelua puolella korvalla, kääntyi hitaasti Drangen suuntaan ja yritti turhaan peitellä leviävää virnettään, kun Drange veti syvään henkeä.

     ”FROTZIER! Sinulla ei ole lupaa!”

     ”Mutta joillakin on!”

     ”Niin, mutta sinulla ei! Olet alaikäinen, ja lisäksi melkoisen kaukana opettajan virasta!” Drange lätkäisi viimeisen lukujärjestyksen Vincentin pulpetille ja marssi pahantuulisena oman työpöytänsä taakse kittaamaan vadelmanmakuista kivennäisvettä. Cole kääntyi
takanaan istuvan Mitchin puoleen ja kuiskasi tyrmistyksen ja huvittuneisuuden sekaisella äänellä:

     ”Joitko sinä sen?”

     ”En tietenkään, ei minun pääni sellaista kestäisi. Minä myin sen. Yhdelle siivoojalle, joka olisi muuten kertonut opettajille että tiedän siitä yhdestä salakäytävästä.”

     Tunti kului hitaasti, ja entistä kauheammaksi paikoillaan kovalla penkillä istumisen teki kellon puuttuminen. Lune vilkuili välillä omaa rikkinäistä rannekelloaan toivoen, että sen viisarit alkaisivat yhtäkkiä kaikkien niiden vuosien jälkeen liikkumaan, mutta mitään ei
tapahtunut.

     Hän nosti punaisen kaulahuivin suunsa eteen, kiskoi avonaisen takkinsa kauluksen ylös ja vetäytyi näkymättömään simpukkaansa. Drange oli lopettanut lukujärjestyksistä selostamisen sekä matikankirjojen jakamisen ja vaiennut hetkeksi tutkimaan ryppyistä paperia. Ennen sitä hän oli sanonut jotain sille hämärälle mustatukkaiselle kaverille, joka leikki jatkuvasti ranteessaan olevilla punaisilla kuminauhoilla. Aiden Fortescue kauhoi rikkinäisten farkkujensa taskusta lakritseja suuhunsa näyttäen suhtautuvan ympärillään tapahtuvaan elämään varsin välinpitämättömästi. Lyhyiksi purtujen kynsien musta ja punainen väri rapisi pois, vasemmassa kädessä kiilsi pari rouheaa metallinväristä sormusta.

     Hän vaikutti sellaiselta tyypiltä, johon olisi saattanut törmätä tatuointiliikkeessä. Levitellessään kyniään eteensä puoliksi käärityt hupparinhihat paljastivat sorminivelten alle tatuoitujen pelikorttisymboleiden lisäksi muutkin mustekuviot. Vaivihkaa tarkkaillessaan
Lune onnistui erottamaan ainakin savun hunnuttaman suden pään, salaman, hain, avaruusolennon ja hehkulampun sekä arcade-peleissä esiintyvän pikselimonsterin. Lune tuhahti mielessään, mikähän gangsteri tuokin luulee olevansa. Hänellä oli pienoinen aavistus siitä, etteivät hän ja Aiden tulisi toimeen kovin hyvin.

     ”Pistä vauhtia, ennen kuin hän keksii antaa läksyjä”, Terran hoputti matalalla äänellä tunnin jälkeen. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut sen lisäksi, että Fenris oli saanut melkein jälki-istuntoa.

     He suuntasivat ulos auringonpaisteeseen, sillä jos Drangen kanssa vietti pidemmän aikaa samassa tilassa, alkoi kummasti tekemään mieli nähdä aurinko. Sitä paitsi luokassa istuminen oli tehnyt Lunen olon omituiseksi. Levottomaksi. Lisäksi edellispäivän tapahtumat
olivat nousseet esiin hiljaisina hetkinä, saaneet pohtimaan sitä, mitä hän oli yrittänyt tehdä. Ja epäonnistuneen pakenemisen ajatteleminen sai hänen päänsä särkemään.  Tapahtumat tuntuivat nyt epätodellisilta ja sumuisilta, kaikki olisi yhtä hyvin voinut olla pelkkää sekavaa unta, jonka unohduksiin katoamista suorastaan odotti.
      
     Ulkona Matometsän reunassa telttakatosta oltiin juuri purkamassa. Lune seurasi Athenaa ja Terrania hailakanviolettina helisevän visterian juurelle, lähelle mustaa rauta-aitaa, ja istui alas haudaten kätensä ruohikkoon. Hän antoi silmiensä painua kiinni sen verran, että kykeni juuri ja juuri näkemään kaistaleen vehreää puutarhamaisemaa ripsiensä lomasta ja auringonvalo särkyi miljooniin sirusiin. Ajatuksiin nousi kuva, jossa ranteiden verisuonet yhtyivät puun juuristoon.

     ”Onko kaikki hyvin, Lune?” Terran kysyi kaivettuaan repustaan pinon historiallista kaunokirjallisuutta, jota ilmeisesti luki vapaa-aikanaan. ”Vaikutat uupuneelta.”

     ”Harvat hehkuvat energiaa Drangen tuntien jälkeen, ellet sitten satu olemaan Fenris”, Athena huomautti.

     ”Olen vain hieman ymmälläni kaikenlaisesta”, Lune huokaisi ja paljasti hetken mielijohteesta: ”Eilen oli ehkä elämäni merkillisin päivä.”

     Athena siirtyi istumaan hiukan lähemmäs häntä. Hentoa parfyymiä ei havainnut kauempaa ollenkaan; se oli lootuskukkaa.

     ”Haluatko puhua siitä? Minulla on yleensä aika hyviä neuvoja, ja autan mielelläni.”

     Lune avasi silmänsä kokonaan ja vilkaisi ensin Athenaa, sitten Terrania. Hänelle tuli äkkiä tarve kertoa kaikki, aivan oudon päivän aamusta lähtien. Ja hän kertoi, mutta versio tuli ulos paljon tiivistetympänä kuin Lune oli tarkoittanut. Toiset kuuntelivat hiljaa. Kun Lune pääsi tarinan osin muunneltuun loppuun – hän oli riidellyt Demainen kanssa ja paennut siksi Reykjan luo – Terran näytti hämmentyneeltä ja vähän säikähtäneeltä.

     ”Sinäkö kaveeraat taskuvarkaiden kanssa?”

     ”Ainoastaan luotettavien sellaisten.”

     ”En tiennyt, että on olemassa luotettavia taskuvarkaita.”

     Lune kohautti huvittuneena kulmakarvojaan.
     ”En minäkään.”

     Terran purskahti nauruun ja vaihtoi asentoaan nurmella. Kaksi kirjaa lepäsi edelleen hänen sylissään.

     ”No, millainen hän oikeastaan on, tämä luotettava varas Reykja?” Athena kysäisi huolettomasti.

     Lune joutui pohtimaan hetkisen, miten onnistuisi kuvailemaan lyhyesti sellaista persoonaa kuin Reykja Trianhaught. Josta hän ei oikeastaan tiennyt paljoa mitään.

     ”Aika cool. Hän skeittaa, varastaa torilta hedelmiä ja juoksee katoilla.” Lune aikoi jatkaa vielä jotain, mutta hän valpastui äkkiä, sillä aidan toisella puolella, aivan metsän reunassa kasvavien saniaisten liikehdintä vangitsi hänen huomionsa. Terran seurasi
hänen katsettaan aidan kaltereiden läpi.

     ”Mitä nyt?”

     Lune oli noussut seisomaan ja tuijotti suoraan sinne, missä kasvilllisuus asettui huojahdellen aloilleen.

     ”Minä… olin näkevinäni jotain tuolla saniaisten seassa.” Hän antoi äänensä vaimeta kuulumattomiin. Se, mitä hän oli nähnyt tai luullut nähneensä, oli ehtinyt kadota.

     ”Näet omiasi, höyrypää”, Terran kiusoitteli.

     ”Minä en näe omiani!” Lune väitti. Se jos mikä oli valhe.

     ”Se oli varmaan vain jokin eläin”, Athena arveli tiiraillen itsekin suuntaan, jossa ikimetsän seinämä aaltoili ja humisi viettelevän salaperäisenä. ”Kettu tai vastaava. Taisi pelästyä meitä.”

     Lune ei antanut periksi, sillä hän halusi nähdä, mikä aidan ulkopuolella liikkui.

     ”Odottakaa, näen sen taas! Se liikkuu – luulen, että se on tulossa tännepäin.” Lunen katse haravoi saniaisia, ja aidan kylmät kalterit puristuivat hänen sormiinsa. Piiloutuja jatkoi yhä lehvien kätköissä kahisteluaan, kunnes ilmestyi lopulta esiin turkkiaan ravistellen. Suurikokoinen kissa ravisteli inkiväärinväristä mustatäpläistä turkkiaan, ja huomatessaan tarkkailijansa se naukaisi ja lähti häntä kaarella tassuttamaan heitä kohti. 

     ”Kissa!” Terran näytti hämmästyneeltä. ”Minkähän takia se tulee Matometsästä? Se on varmasti karannut joltain tunarilta.”

     ”Mutta sillä ei ole pantaa”, Athena huomautti nyökäten kohti kissaa, joka oli nyt pysähtynyt aidan taakse aivan heidän eteensä. ”Oppilaiden lemmikeillä on aina panta kaulassa. Tai… ainakin pitäisi olla. Se kyllä näyttää ihan villikissalta, vai oletko ennen nähnyt tuollaista kotikissaa?”

      Kissa naukaisi uudestaan, aivan kuin sillä olisi ollut jotain kerrottavaa, ja se olisi yrittänyt epätoivoisesti ilmaista sen. Kun Lune katsoi teräviin silmiin, hän tunsi olevansa täysin vihreän katseen vanki. Äkkiä kissa käänsi selkänsä ja otti muutaman askelen kohti metsää, ennen kuin kääntyi katsomaan taakseen. Tällä kertaa leveillä kasvoilla loistavasta ilmeestä ei voinut erehtyä. Se näytti anovalta. Vilkaistuaan kaikkia kolmea vuorotellen silmiin se käänsi kuononsa jälleen kohti metsää, näytti odottavan. Lunen sydän hypähti.

     ”Minusta tuntuu, että se haluaa meidän seuraavan”, hän sanoi hitaasti. ”Niinkö?”

     Kissa tuijotti. Sitten… se nyökkäsi.

     ”Vai että sillä tavalla!” Järkytys ja herännyt mielenkiinto kamppailivat Terranin kasvoilla. ”Mutta emmehän me voi mennä metsään. Kuulitte itsekin mitä Varýsh sanoi. Emme saa poistua puutarhasta! Matometsässä voi olla vaarallista.”

     Kissa sähähti ja otti taas pari askelta etäämmäs aidasta. Sen hännänpää vääntyili turhautuneesti. Pian se saattaisi rynnätä varjoihin ja mahdollisuus olisi hukattu. Lune kääntyi Terranin puoleen ja katsoi häntä odottavasti; Terran näytti olevan kahden vaiheilla, mutta epävarma tekemään päätöksen.

     ”Minä… ei!” Terran sanoi tiukasti ja risti käsivartensa. Hän kuulosti jyrkän päättäväiseltä. ”Minä en ryhdy sääntöjä rikkomaan, en heti ensimmäisenä päivänä! Siitä ei seuraisi mitään hyvää. Tiedäthän, epäilyttäviä asioita ei pidä seurata. Älä seuraa valoja. Älä seuraa valkoista kania. Eikö niin, Athena?”

     Athena ei vastannut, vaan seisoi paikoillaan näyttäen hyvin pelästyneeltä.
     Heidän taakseen oli ilmestynyt joku.





« Viimeksi muokattu: 25.11.2018 17:36:21 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
A/N: Kaikki tiet vievät Matometsään... mitäs sieltä löytyykään?



7.
T O D E L L I S U U S  R A K O I L E E



Vaistotessaan tiiviin katseen selkärangassaan Lune kääntyi nopeasti ympäri, ja Terran teki samoin.

     Siinä olivat Fenris Mercury ja Aiden Fortescue, joka tuijotti heitä haukansilmillään, musta tukka sekaisin ja kädet syvällä mustekynäsuttujen peittämien farkkujen taskussa. Lunen sydän jätti yhden lyönnin välistä – olivatko he kuulleet kaiken? Kertoisivatko he opettajille?

     ”Mitä te oikein teette?” Aiden kysyi vaikuttaen kiinnostuneelta.

     ”Ei kuulu sinulle”, Terran sanoi sukkelasti. ”Mene pois, Aiden.”

     ”Käskettekö te minutkin pois?” Fenris kysyi iloisella äänellä. Hänen kädessään oli pieni pahvirasia, joka vaikutti tupakka-askilta. Nähdessään Lunen tutkivan katseen hän naurahti ja sanoi: ”Minä en polta, olen pelkkä tavaranvälittäjä. Fortescue sattui törmäämään oikeaan tyyppiin.”

     ”Menkää nyt vain pois, molemmat”, Terran toisti kärsimättömästi.

     Tyyni ilme Fenrisin kasvoilla ei säröillyt, ja hän pyrki pitämään äänensä rennon huolettomana. Hän vaikutti sellaiselta ihmiseltä, joka tuli toimeen kaikkien kanssa riippumatta siitä, tulivatko he toimeen hänen kanssaan.

     ”Turha yrittää. Olen kettu, joka kokeilee alati oman häkkinsä rajoja – ei tehoa minuun.”

     ”Niinpä, älä viitsi, siskoseni”, Aiden sanoi ja venytteli laiskasti. ”Minä en ole käännytettävissä. Joten, oletteko te oikeasti menossa metsään?”

     ”Matometsään”, Fenris tarkensi. ”Synkkien aavistusten metsään. Sinne ei moni typerys uskaltaudu. Sammal ei kasva puun pohjoispuolella ja juuret kiemurtelevat, kivetkin yrittävät eksyttää. Puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu auringon laskettua.” Fenrisin sormet kouraisivat tyhjää ilmaa pahaenteisen naurun säestämänä.

     ”Mitä sitten, vaikka olisimmekin matkalla sinne?” Athena tuhahti Fenrisin pelotteluista välittämättä. ”Ei edelleenkään kuulu sinulle.”

     Terran vilkaisi Athenaa petetyn näköisenä.

     ”Et kai ole tosissasi? Sanoinhan jo, ettei me voida mennä!”

     ”Hmm… olisi kieltämättä mielenkiintoista tietää, minkä vuoksi kissa tahtoo meidän seuraavan”, Athena sanoi varovasti ja osoitti kissaa, joka odotti kärsimättömänä aidan toisella puolen. ”Oikeasti, milloin viimeksi näitte nyökyttelevän kissan? Tästä pitää ottaa
selvää. Ja Terran, minusta sinä kuulostat nyt vähän Guineverelta. Etkö juuri sinä intoillut siitä, miten Lune tuntee rehtorin ja voidaan tehdä mitä tahansa?”

     Terran näytti olevan räjähtämäisillään – hän ei ollut saanut Athenaa puolelleen. Lisäksi häntä oli verrattu Guinevereen, mikä taisi koskettaa syvältä.

     ”Hyvä on!” hän tiuskaisi. ”Hyvä on! Menkää te, siitä vaan! Taatusti kerron teistä opettajalle ja saatte kärsiä rangaistuksenne!”

     Sen sanottuaan Terran loi murhaavan vilkaisun Aideniin, joka ei hetkahtanutkaan, ja yhdessä hiusten heilahduksessa Terran oli kääntynyt ympäri ja lähtenyt marssimaan pois. Lune huokaisi raskaasti ja mietti, kannattaisiko häntä seurata.

     ”Hän vaikuttaa aika rasittavalta persoonalta, eikö teistäkin?” Aiden totesi miettiväisenä.
Kukaan ei vastannut hänelle.

     ”Ei kai hän oikeasti kerro opettajille?” Lune hätäili.

     ”Ei, en usko”, Athena sanoi ja hymyili ilottomasti katsoessaan pihan poikki loittonevan Terranin perään. ”Terran vain on vähän kovakuorinen. Hän tykkää uhkailla, mutta en ole nähnyt hänen kertaakaan toteuttavan aikeitaan. Ei hän tahdo pyhimyksen ja rollijan mainetta, se olisi jo liian guineveremaista. Sellainen hän ei ole, usko pois. En tiedä mikä häneen nyt meni, ellei sitten… aivan, hän kokee tehtäväkseen suojella puhdasta mainettasi.”

     ”Ei se niin puhdas ole kuin te kuvittelette”, Lune mutisi.

     ”No, otatteko te meidät mukaan vai ette?” Aiden kysyi. Hän seisoskeli edelleen lähistöllä ja sujautti Fenrisin ojentaman askin taskuunsa. Kummallakaan heistä ei näyttänyt olevan kiire muualle.

     ”Nyökyttelevä kissa siis?” Fenris sanoi silmät kimaltaen ja heilautti energisesti käsiään. ”Mennään katsomaan!”

     ”Ettekö ole muka käyneet tuolla ennen Frotzierien kanssa?” Lune tiedusteli. Hänellä ei oikeastaan ollut mitään Fenrisin mukaanlähtöä vastaan – hän piti tytön kuplivasta, aurinkoisesta luonteesta ja tarttuvasta energisyydestä.

     ”Ei, koska ennen se oli sallittua. Ei siinä olisi ollut mitään kiinnostavaa, toisin kuin nyt. Petoja? Kissoja? Lähdetäänkö?” Hän näytti siltä, että esti vain vaivoin itseään pomppimasta innosta.

     ”Äh, olkoon – tulkaa sitten, kumpikin”, Athena myöntyi huokaisten. ”Pistetään menoksi.”

     He hiippailivat neljästään metsänpuoleiselle portille, joka oli melkein heidän seisoskelupaikkansa vieressä. Lune varmisti, ettei kukaan pihallaolija katsonut siihen suuntaan, ja livahti puutarhan rajojen ulkopuolelle. Se tuntui niin helpolta, aivan liian helpolta. Aiden sulki portin varovasti, eivätkä saranat päästäneet ääntäkään. Fenris vihelteli hilpeästi. Lunen sydän hakkasi, adrenaliini ja jännitys hyökyivät suoniin. Ensimmäinen päivä. Ensimmäiset rikkeet. Siitä se aina alkoi, ensimmäisestä rikkeestä, jonka uskoteltiin jäävän viimeiseksi, mutta jota seurasi usein vielä monta muutakin viimeistä kertaa. Kuitenkin, jos syyllisyyden äänen jätti omaan
arvoonsa, tunne oli mitä miellyttävin – kuin kaikki muurit ja kahleet tuon syntisen vapauden ja oman itsen väliltä olisivat haihtuneet. Se oli sitä perinteistä kapinaa, lapsellista ehkä, mutta kuka tässä vielä halusi aikuinen olla? Sitä paitsi pieni seikkailu vain piristäisi opiskelua, eikä siitä aiheutuisi haittaa kellekään muulle kuin itselle. Ja sekin tietysti vain siinä tapauksessa, jos jäisi kiinni. Ei Lune aikonut jäädä kiinni.

     Kuva Demainen pettyneistä, kireistä kasvoista välähti hänen mielessään, ja saman tien jysähti syyllisyys. Se ei ollut yhtään helläotteisempi kuin ennenkään.

     Lune mursi sen sormet.

     Kissa johdatti heidät halki aidan jälkeen alkavan timoteitä ja suolaheinää kasvavan maakaistaleen. Kasvillisuus kareili Matometsää rytisyttävässä tuulessa kuin vihreän järven pinta, punoutui mattona kaikkialle. Paikassa oli jotain hermostuttavaa. Kissa vilkaisi lapansa yli varmistaakseen, että sitä seurattiin yhä; sen jälkeen se sukelsi pörröinen häntä heilahtaen saniaisten joukkoon. Athena vilkaisi Lunea epäröivästi. Hänen olemuksestaan huokui se, että hän oli juuri ylittämässä koulun rajojen lisäksi myös omia rajojaan.

     ”Onkohan tämä järkevää? Ehkä olisi sittenkin pitänyt totella Terrania.”

     Aiden tuhahti.

     ”Liikettä, mustikkamummot”, hän käski. ”Mennään jo, ennen kuin joku äkkää meidät pihalta käsin.”

     Lune ei sanonut sitä ääneen, mutta hiljaa mielessään hän oli Aidenille kiitollinen. Hän jätti vastaamatta Athenan kysymykseen osin siksi, ettei tiennyt itsekään ajatuksen järkevyydestä, ja osin siksi, että hänellä oli täysi työ pitää kissan pölyhuiskahäntä näköpiirissään
taistellessaan samalla tietään läpi tiheän, huumaavalta tuoksuvan horsma- ja mesiangervomuurin.

     Se oli portti varjoja versovaan salattuun maailmaan. Lunesta vaikutti siltä, että hän oli kääntänyt kirjasta piilotetun sivun, myyttien vihreän lasimetsän. Kortteikot ja sananjalat, köynnösten nielemät polut ja rehottavan maaperän alle mureneva katoava kivi ympäröivät
häntä joka puolelta.  Kärpästen siipiensurinasta saattoi erottaa tarinoita, metsänhenkien lauluja havaita mehiläisten resonoivasta kuiskeesta lehtien kappelissa jossain näkymättömissä. Metsässä oli raikasta ja viileämpää kuin kartanon paahteisessa puutarhassa, sillä
auringon säteet eivät löytäneet kunnolla reittiään läpi sankan lehväkatoksen. Vaivatta keuhkoihin virtaavassa ilmassa tuntui meden tuoksu, ja rinnan korkeudelle ulottuvaa aluskasvillisuutta uneliaasti kahisuttava tuuli lennätti ilmassa voikukan laskuvarjomaisia siemeniä. Maassa erottui yksi tiiviiksi tallattu kapea, polveileva polku, joka kiemurteli mäkeä ylös puiden varjoon. Hetken he kävelivät aivan hiljaa, Lune ja Athena etummaisina kissan perässä kulkien, Aiden ja Fenris viimeisinä vahtien selustaa, jalkojensa alla juurten holvit mullan otteessa.

     ”Mihin tämä polku vie?” Lune kysyi. ”Kellään aavistustakaan?”

     ”Luulen, että puutarhuri majailee täällä jossain”, Athena sanoi ja vilkuili varuillaan ympärilleen. ”Jos haistat kurkkupiirakan lemun, niin olemme taatusti lähellä. Meadow on hullu vanha haahka.”

     ”Ollaan sitten varuillamme”, Lune mutisi. Oliko siinä kartanossa yhtään selväjärkistä?

     Heidän kiihdytetyt askelensa kuroivat umpeen kasvavan välimatkan kissaoppaaseen. Se tassutti määrätietoisena edellä johdattaen seuruetta yhä vain syvemmälle Matometsän rauhaisaan hämärään, jossa lintujen laulu suli ilmaan herkkänä sielujen sanelmana ja
kasvillisuus kuiski salaisuuksiaan niille, jotka tunsivat kielen. Kukaan ei ollut tietoinen piiloutuvista hädin tuskin todellisista olennoista, jotka kärpäsen tai rastaansilmillään tarkkailivat heidän kulkuaan vanhojen puunrunkojen onkaloista. Lune ei uskaltanut irrottaa
katsettaan kissan selästä, sillä hän pelkäsi johdattajan voivan kadota yhdessä silmänräpäyk-
sessä.

     ”Tuolla”, Athena kuiskasi äkkiä ja pysähtyi niin nopeasti, että Fenris oli vähällä törmätä Luneen. Varsinainen polku oli johdattanut heidät pienelle harjanteelle, jonka takaa jatkui hankalammin erottuva rehevöitynyt reitti edelleen kohti kauempana havisevaa koivikkoa.
”Jossain tuolla Clodia Meadowin tönö.”

     Aidenin kasvoille levisi hermostunut ilme.

     ”Hetkinen, ei kai me nyt sinne olla matkalla? Aikooko tuo pulloharja ilmiantaa meidät?”

     Athena näytti hetken ajan hätääntyneeltä, mutta rauhoittui huomatessaan kissan poikkeavan polulta. Se kohtasi hetkeksi Lunen katseen ja lähti tassuttamaan vanhojen puiden sekaan hämärään notkelmaan, missä maaperä vietti jyrkästi alaspäin ja kosteutta
nousi helmeilevinä utukiehkuroina maasta. Myrkyllisen punaiset sienet kasvoivat ryppäinä lahoavilla kannoilla ja puiden juurilla. Vehreä katto heidän yläpuolellaan levittäytyi sankemmaksi syrjäyttäen yhä enemmän valoa. Normaalitapauksessa näky olisi rauhoittanut Lunea, mutta nyt kauneudessa oli jotain uhkaavaa, määrittelemätöntä vaaran tuntua, johon hän ei
kuitenkaan osannut kiinnittää huomiota juuri silloin.

     Ilma kävi koko ajan raskaammaksi ja alasviettävä notkelma alkoi loiventua. Korkeat, takkuiset pensaat tuntuivat kasvavan lähempänä toisiaan, eikä hiljaisuudessa kuulunut muita ääniä kuin paikalle saapuvien hyttyslaivueiden ininä.

      ”Onko teistäkin hieman outoa, että täällä on näin hiljaista?” Athena kysyi. Hänen äänessään särähti hillitty pelko. ”Ja miksi me menemme näin kauas? Tämä oli huono idea. Miten me ikinä ehditään – tai edes löydetään takaisin kartanolle? Välituntikin on varmasti jo loppunut.”

     Athenan ääneen pukemat ajatukset olivat pyörineet Lunen mielessä jo jonkin aikaa. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, pelästys jähmetti hänet paikoilleen. Tulosuunnasta kuului askelten vaimeaa tömähtelyä maata vasten, ja sitä säestivät terävät risujen napsahdukset. Fenris näytti ensimmäistä kertaa elämässään hermostuneelta ja Aiden kirosi raskaasti.

     ”Joku lähti sittenkin peräämme!” hän puuskahti ja irvisteli nyppiessään hihaansa takertunutta hämähäkinseittiä. ”Ääh, miellyttävää. Kerrotteko, miksi hinguinkaan mukaan?”

     ”Suu kiinni ja mene piiloon tuon kuusen alle”, Lune ärähti toisen sadattelun käydessä hermoilleen. Hän kuuli omien sydämenlyöntiensä kaikuvan korvakäytävissä asti – se ei voinut olla totta, ei nyt. He ehtivät ottaa muutaman juoksuaskeleen kohti piilopaikkaa, sitten Lune tuli vilkaisseeksi olkansa yli ja näki, kuka tulija oli. Helpotus tyynnytti pakokauhun. Pensaiden välistä ilmestyvä henkilö oli Terran, hengästyneenä ja peittelemättömän ärtyneen näköisenä.

     ”Pahus, Terran, olin kuolla säikähdyksestä!” Athena huudahti syyttävästi ja painoi kädellä rintaansa. ”Luultiin sinua vähintään Daryaweshiksi.”

     ”Päätin sittenkin tulla”, Terran mumisi vähät välittäen Athenan syytöksistä. Hän vilkaisi kummastuneena Aidenia. ”Otitte näemmä Fortescuenkin mukaanne.”

     Aiden katsoi takaisin sanomatta sanaakaan.

     ”Voit kyllä kutsua minua etunimelläni, Syrees”, hän totesi lopulta kaltevasti hymyillen ja nojautui uupuneen näköisenä puunrunkoa vasten.

     ”Taas yksi rockhemmo? Meillä oli jo Fenris ja nyt Lune.”

     ”Älä anna ulkonäön hämätä, pidän myös klassisesta”, Aiden sanoi ja lisäsi pohtivasti: ”Mozart on lempparini.”

     ”En voi uskoa tätä.” Terran loi viimeisen nyreksivän katseen Aideniin. ”Mistä sinä edes tulet? Äläkä vain sano että East Endistä.”
     
     ”Ehei, kaveri. En minä ole edes Lontoosta, saatika muualtakaan briteistä alun perin. Olin kahdeksan, kun muutin vanhempieni kanssa pois Kanadasta. Tykkäsin Vancouverista enemmän kuin Lontoosta. Minulla oli siellä jonkinlainen elämä. Saamari, minä vihaan
Lontoota.”

     ”Ei se nyt niin paha ole”, Terran väitti.

     ”Sinun elämäsi täytyy olla yhtä ruusuilla valssaamista. Miksi sinä inhoat minua niin kovasti?”

     ”Siksi”, Terran mutisi, ”koska sinä astuit ensimmäisenä Lunen kanssa tähän metsään. Minun olisi kuulunut olla paikallasi hänen vierellään."

     ”Älä viitsi, tuo on ihan naurettavaa."

     ”Riittää jo, miten ihmeessä sinä löysit meidät?” Lune taivasteli Terranille.

     ”Seurasin polkua ja sitten jalkojenne painelmia höttöisessä metsämaassa”, Terran kertoi silmät pyöreinä. Hän istahti harmaantuneelle kannolle, ja epätoivo näytti painavan hänen ryhtiään. ”Tajuatteko yhtään, millaiseen pulaan olemme hankkiutuneet? Tämä ei ole mitään harmitonta keppostelua tai muutaman oppitunnin skippaamista, ne tekevät täällä koulualueelta poistumisesta ison jutun. Ei sillä, että se minulle olisi ongelma, mutta te kaksi”, hän vilkaisi Lunea ja Aidenia kulmiensa alta, ”te kyllä annatte mahtavan ensivaikutelman itsestänne. Joudutte kaikkien silmätikuiksi, jos ette muuta.”

     ”Älä turhaan minua suojele, olen ollut silmätikkuna ennenkin”, Aiden murahti synkästi.

     ”Samoin minä”, Fenris sanoi, eikä kuulostanut häpeilevän asiaa ollenkaan.

     ”Minä myös”, Lunekin tunnusti ja vastasi epäröiden Fenrisin riemunilmeeseen.

     ”Ihanko totta?” Aiden näytti hätkähtävän. ”Kiva kuulla, se tietää vähemmän paineita minulle. Se, etten ole ainoa. Olen ollut koko elämäni ongenkoukku kaikkien lihassa.”

     ”Tuskin maltan odottaa, millaisen myrskyn Drange nostaa”, Terran mutisi ja nyhti heinää.

     ”Hoidetaan tämä juttu nopeasti, mikäli tässä mitään hoitamista on”, Lune sanoi ja kääntyi poispäin muista.

     Kissa oli istahtanut valkoisia metsätähtimöitä rönsyävälle mättäälle ja alkanut peseytyä odotellessaan sananvaihdon päättymistä. Lune selvitti kurkkuaan.

     ”Miksi sinä toit meidät tänne?”

     Kissa kohotti kirkkaan katseensa ja nousi seisaalleen. Se venytteli raukeasti vilkuillen samalla viheltelevää ja sirittävää metsään ympärillään, kuin peläten jonkun väijyvän sen katveessa. Kuono nytkähteli hentoisesti sen nuuhkiessa ilmaa. Lune, Terran, Athena, Aiden ja Fenris odottivat. Kissan kolmiomaiset korvat kääntyivät taaksepäin tavoittaakseen metsän pienimmänkin äännähdyksen.

     Ja jotain se kuuli, jotain mitä rajoittunut tavallinen korva ei erottanut.

     Ihmisten hidas aivokapasiteetti putosi kärryiltä, mutta kissa oli jo valppaana.

     Silloin muutkin kuulivat sen.

     Luonnoton karjunta ravisteli metsää, kävi tuulen lailla sen läpi ja riipi lehtiä puista. Heti sen perään seurasi toinen raaka, alkukantainen ärjyntä, joka jatkui tauotta lähes viisi sekuntia, ääni joka oli kuin ihmeellisemmästä, suuremmasta ja kauhistuttavammasta todellisuudesta kumpuavaa. Linnut puiden oksilla villiintyivät, ja niiden pakenevat parvet heijastuivat Aide-
nin laajenneista silmistä. Lune, Terran ja Athena seisoivat pelon kivettäminä paikoillaan kuunnellen siipien räpytystä yläpuolellaan, Fenrisin rempseä olemus oli muuttunut valppaudeksi. Kissa oli pörhistänyt karvansa ja vetänyt korvansa luimuun. Lihakset
inkiväärinvärisen turkin alla aaltoilivat ja kiristyivät, kun se jännitti tassunsa valmiina pakenemaan.

     ”Mikä se oli? Mikä hitto se oli?” Aidenin kovapintainen ulkokuori säröili, kun hetki sitten niin tyynet kasvot valahtivat peilaamaan syvää järkytystä. Oli yllättävää ettei hän rynnännyt vieressään seisovan Fenrisin syliin. Terran oli kuin vaistomaisesti siirtynyt hieman lähemmäs Lunea. Athena irrotti sormensa Lunen ranteen ympäriltä, ja kaikki viisi ihmistä sekä kissa tähyilivät väristen metsän synkkiin uumeniin. Lunen korvat soivat edelleen, vaikka metsään oli nyt langennut kuolemanhiljaisuus. Viimeinenkin lintu oli poissa. Lehtikään ei liikahtanut. Auringon eteen lipui pilvi, ja metsän hämärä syveni. Ympäröivä luonto tuntui pidättävän hengitystään.

     Lune oli hypätä ulos nahoistaan, kun Athena äkkiä nauroi, ja äänen kaiku eksyi kimpoilemaan puiden rungoista.

     ”Tuo jos mikä oli tarueläimen karjaisu!” hän hihkui innoissaan. Kaikki pelko oli varissut hänen olemuksestaan, ja tilalla oli hänen pakkomielteensä tuoma tarmo. Aiden katsoi häntä järkyttyneenä. ”Tulkaa”, Athena sanoi riemuissaan, ”mennäänkö katsomaan? Se voi olla vaikka aarnikotka! Tai lohikäärme!

     ”Joo!” Fenris riemastui pelon haihduttua hänestä kuin veden kuumilta kiviltä, ja näytti valmiilta ryntäämään matkaan.

     ”Hei, olkaa hiljaa ja kuunnelkaa!” Aiden tuijotti tiukasti eteensä.

     Jostain kaukaa kajahti linnun varoitushuuto. Sitä seurasi lukuisien sulkasiipien havina, joka kylmäsi Lunen sydäntä; linnut pakenivat uudestaan, tällä kertaa etäämmällä. Ympäröivä ilma tuntui raskaalta ja painostavalta, sellaiselta kuin lähellä ukkosmyrskyä. Lune mietti mitä Aiden oli kuullut, sillä hiljaisuus tiheni ja venyi, ja ainoa ääni oli sydämen jyske hänen korvissaan. Se voimistui… se ei ollutkaan sydämen ääntä…

     Maaperä tärähteli lähestyvien, raskaiden askelten tahdissa. Lune kääntyi hitaasti kohti kissaa, ja kasvava huoli valtasi häntä hitaasti sisältäpäin.

     ”Mikä sieltä tulee? Sinä tiedät vastauksen, etkö tiedäkin?”

      Kissan silmistä loisti sula kauhu; se selvästi tiesi, mikä metsästä lähestyi, muttei osannut kertoa. Tuijotuksessa näkyvää kehoitusta ei kuitenkaan ollut hankala tulkita. Sana virtasi Lunen suonistoon adrenaliinin mukana.

    Juokse.



Seuraavassa luvussa: Lune katsoo totuutta silmään.

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
8.
M A T O M E T S Ä N  S A A L I S T A J A


Terävä kipu ampaisi ylös Lunen jalkaa, ja hän tunsi kuuman verinoron valuvan pitkin säärtään; yksi maan alta tunkevista juurista oli kampannut hänet. Niin perinteistä, että Lunea olisi naurattanut, ellei takaa-ajaja olisi saavuttanut häntä jatkuvasti. Hän kuuli
räsähtelyä, kun se kaatoi puita jossain takana ja päästeli römeitä ärjäisyjä. Lunella alkoi olla kasvava tunne siitä, että metsään meneminen sinä vuonna oli tosiaan kielletty hyvästä syystä. Rauta-aitojen takana puiden langettaman hämärän alla oli jokin todella pahasti vinossa.

     Lune ei ollut niitä henkilöitä, jotka jäivät makaamaan paikoilleen vaaran lähestyessä – hän kohottautui nopeasti seisaalleen, mutta kipeä jalka oli antaa periksi hänen allaan. Lune tunsi kauhun hitaan, jäädyttävän vaikutuksen kiristävän otettaan. Samassa sormet puristuivat voimakkaasti hänen käsivartensa ympärille ja kiskoivat hänet ylös. Aiden oli ehtinyt paikalle kuin tyhjästä, ja Athena oli pysähtynyt Terranin ja Fenrisin kanssa muutaman metrin päähän ja huusi:   

     ”Pian nyt!”

     ”Päästä irti”, Lune pyysi Aidenilta. ”Pärjään kyllä itsekin.”

     Aiden näytti syvästi helpottuneelta ja irrotti otteensa Lunen kädestä. Hän tuoksui kahvilta, sanomalehtipaperilta ja moottoriöljyltä. Jatkaessaan taas juoksemista Lune kiinnitti huomiota pojan pinnalliseen, vinkuvaan hengitykseen ja rajuun yskimiseen. Hänellä taisi olla huonot keuhkot. Silti hän oli ensimmäisenä Athenan ja Terranin luona.

     ”Oletko kunnossa?” Terran kysyi Lunelta huolestuneesti ja vilkaisi Aidenia hyväksyvästi.
Tämä ärähti nolostuneena:

     ”Älä siinä töllistele, kaatuneita ei jätetä taakse.”

     ”Se ei taida enää jahdata meitä”, Fenris sanoi kuulostellen metsää. Se oli todellakin hiljentynyt jälleen, ei kuulunut elämänsä päättävien puiden ryskymistä, ei hirviömäisten askelten tömähdyksiä tai pedon karjuntaa. Jäljellä oli hyytävä hiljaisuus, pelottavampi kuin yksikään maailman ääni.

     Lune kääntyi ympäri ja tuijotti sinne, mistä he olivat tulleet. Maassa makasi pinoittain keskeltä poikki napsautettuja puita, ja sammalikossa näkyi pitkän matkan päässä toisitaan valtavien jalojen painaumia. Niiden halkaisija oli ainakin metrin. Se ei selvästikään ollut lohikäärme, vaan jokin ihmismäisempi. Siinä vaiheessa alkoi olla vaikea tietää, mitä tilanteesta olisi pitänyt ajatella. Jäljet johtivat oikealle ja koukkasivat heidän edelleen kadoten katajatiheikön taakse.

     ”Se voisi olla jokin kryptidi”, Lune sanoi enemmän itselleen kuin muille. ”Ehkä tälle on luonnollinen selitys. Ei hylätä tiedettä heti ensimmäisen säikäyttävän havainnon ilmaannuttua. Mutta mitä jos häivyttäisiin?” Iso takaa-ajaja oli luopunut jahdista, mutta se, mikä se sitten ikinä olikaan, saattoi yhä oleilla lähistöllä.

     ”Kannatettava ajatus”, Aiden tuumasi. ”Jos jokin voi rellestää niin rajusti että hän kaataa samalla puutkin… no, ainakaan minun ei tee mieli kohdata sitä juuri nyt.”

     He olivat edenneet pienen matkan, kun Terran äkkiä kurtisti kulmiaan.
     ”Miksen vieläkään pääse tunteesta, että meitä tarkkaillaan?”

     Lune terästi aistejaan, ja hirvittävä tunne valtasi hänet.
     ”Hetkinen nyt”, hän sanoi hyvin hiljaa ja pahaa aavistellen. ”Älä vain sano…”

     Mutta hän tiesi jo mitä oli tekeillä.

     Kääntyessään varovasti ympäri hän näki kauhusta jähmettyneen Fenrisin nähneen jo sen, mitä itse huomasi vasta liian myöhään. Lune tunsi värin pakenevan kasvoiltaan samaa matkaa jäsenistä katoavan tunnon kanssa.

     Hehkuvan punainen silmä, kuoleman peili. Se tuijotti häntä kolikonpyöreänä keskeltä takaa-ajajan otsaa.

     Painajaisissa on aina se hyvä puoli, että niistä herättyään tiedostaa hirviöiden olevan lukittuina mielen sisälle, kahlehdittuina omaan synnyinpaikkaansa, eivätkä ne voi tulla sieltä ulos.

     Se sääntö oli pätenyt vielä ennen.

     Heidän eteensä oli tiivistynyt Matometsän äärinurkkien ja syvimpien pajunotkojen pimeys. Kyklooppi ärisi. Sen köyryselkäisestä, pienen puun korkuisesta hahmosta röyhysi myrskynvärisiä savuriekaleita, joiden keskeltä punainen silmä vilkkui kuin liikennevalo tornaadon sydämestä. Olennon utuinen rakenne oli atleettinen, männyn kaarnaa muistuttava noenmusta iho venyi kireäksi pulleiden lihasten päälle ja se puristi kauhamaisessa kourassaan katkaistua koivunrunkoa. Toljotettuaan hetken pupillittomalla silmällään se harppoi puiden seasta heidän eteensä kumartuen niin, että sen kalju pää häilyi heidän yläpuolellaan irvokkaan auringon tavoin. Hirviön tuoma myrskytuuli repi liikkumatta pysyttelevän Lunen hiuksia. Huuto oli kuollut hänen huulilleen.

     ”Pyhä…! Niitä on olemassa!” Terran hikoili vuolaasti ja nieleskeli. Athena naksautti kieltään.

      ”Minähän yritin kertoa sinulle mahdollisuuden olemassaolosta. Mutta et koskaan usko minua ennen kuin on liian myöhäistä. Äh, kamerani, missä ihmeessä on minun kamerani?”

     Athena sadatteli hiljaa ja löysi lopulta etsimänsä. Hän vaikutti yllättävän rauhalliselta verrattuna muihin, jotka olivat valahtaneet liidunvalkoisiksi. Fenris ja Aiden näyttivät kerrankin jääneen sanattomiksi. Kissa yritti kaikin keinoin pysytellä nahoissaan, vaikka joka ainoa sen inkiväärinvärisistä karvoista sojotti siilin piikkien lailla pystyssä. Kyklooppi katsoi sen mulkoilua takaisin naama kurtussa, aivan kuin pohtien ankarasti jotakin. Sitten se karjui, päädyttyään lopputulokseen jota se ei muille paljastanut. Karjaisun aiheuttama ilmavirta ravisteli kaikkea mihin se törmäsi; vaatteiden kangasta, kasvillisuutta. Kykloopin henki haisi mätänevälle raadolle, ja Lune pidätteli hengitystään.

     ”Ihmisiä”, kyklooppi totesi pönäkästi ja mulkoili heitä biljardipallosilmällään, joka näytti olevan pullahtamaisillaan ulos kuopastaan. Lunea järkytti ehkä vielä olennon kohtaamista enemmän se, että se osasi puhua. Hänen onnistui jotenkin saada äänensä takaisin ja
pakottaa sanat ulos suustaan.

     ”Hei vain, kiva nähdä sinuakin”, hän sopersi pakottaen äänensä rauhalliseksi, vaikka hänelle oli todellinen saavutus jo pysyä paikoillaan ja estää itseään juoksemasta karkuun. Kykloopin silmä pullistui entisestään. Se kumartui lähemmäs; olio nuuhkaisi syvään, ja Lunea puistatti. Hänen mielessään kummitteli kammottava ajatus siitä, mitä mahdollisesti oli tulossa. Fenris kuiskasi jotain hänen korvaansa, mutta Lune ei saanut sanoista selvää.

     ”Saisimmeko kulkea tästä?” Terran kysyi ohuella äänellä. ”Meidän pitäisi... päästä takaisin kartanolle. Olemme oppilaita ja opettajat huolestuvat, jos meitä ei ala kuulua takaisin, katsos.”

     ”Minusta tuntuu, Terran, ettei sitä voisi vähempää kiinnostaa”, Aiden kähähti.

     Kykloopin silmä muljahteli puolelta toiselle sen yrittäessä nähdä heistä jokaisen kunnolla. Oudon varjomyrskyn meteliä lukuun ottamatta vallitsi täysi hiljaisuus, aivan kuin olento olisi pohtinut, mitä sen pitäisi tehdä. Sitten kykloopin suu vääntyi karmeaan hymyyn, ja sen koko keho hytkähteli kuivan hekotuksen tahdissa. Fenris kuiskasi taas jotakin, ja tällä kertaa Lune erotti hänen kainon pyyntönsä lähteä juoksemaan.

     ”Ehei”, kyklooppi sanoi ponnekkaasti. ”Nälkä.” Se osoitti itseään. ”Lounas.” Se osoitti Lunea ja muita, ja samaan aikaan kuului salamavalon räpsähdys, kun painajainen tallentui Athenan kameran muistikortille. Siinä vaiheessa kun hämmästynyt kyklooppi oli toennut hetkellisestä sokaistumisesta, Lune ja muut juoksivat jo karkuun henkensä edestä.

     Juuri kun Lune alkoi erottaa polun, hyytävä kirkaisu valoi hänen jalkansa paikoilleen. Kääntyessään ympäri hänen sisuksensa tuntuivat kiemurtelevan kauhusta. Kuului valtaisa tömähdys, kun kykloopin pois viskaama koivunrunkonuija putosi maahan kaukaisuudessa sen takana. Mutta järkyttävin asia oli myrskyn nyrkissä rimpuileva Athena, jonka vastustelut eivät riittäneet vapauttamaan häntä rautaisen kouran otteesta.

     ”HEI, HALPA HULK-KOPIO! KUULE! ET SINÄ VOI VAIN NAPSIA IHMISIÄ!” Aiden huusi kasvot raivosta punoittaen.

     ”Älä loukkaa sen tunteita!” Lune pihisi, kun kyklooppi vilkaisi Aidenin suuntaan ovela ilme kasvoillaan. Samassa sen vapaa käsi ampaisi eteenpäin yhtenä odottamattomana, mustana salamana. Fenris kiljaisi. Lune ehti hädin tuskin reagoida liikkeeseen, ja tietämättä mitä tehdä, mutta ainoana ajatuksena estää kykloopin aikeet hän heittäytyi päin Aidenia kaataen hänet selälleen maahan. Molemmat kierähtivät hirviön ulottumattomiin juuri ajoissa, mutta sieppaukselta ei vältytty. Kissa nousi ilmaan niskanahoista, hurjasti kynsien ja sähisten.

     ”Lounas ja jälkkäri”, kyklooppi mörisi hymyillen yhä ääliömäistä hymyään.

     ”EI!” Lune ärähti, mutta olento harppoi jo monen metrin päässä raivokasta vastarintaa tekevä Athena ja sähisevä kissa mukanaan. Lune sadatteli mielessään ja auttoi sitten Aidenin ylös maasta, niin kuin tämä oli vähän aikaa sitten tehnyt Lunelle. Varjoihin uponneet silmät katsoivat häntä kenties kiitollisina.

     ”No niin, nyt olemme tasoissa eikä kumpikaan ole toista avuttomampi”, Lune sanoi ja taputti häntä selkään. Aiden potkaisi vihoissaan lähintä pikkukiveä ja puristi kätensä nyrkkiin.

     ”Se vei Athnenan!  Saatan vaikuttaa välinpitämättömältä persoonalta, mutta en toivo tuollaista tapahtuvaksi kenellekään.”

     ”Me emme mahtaneet sille mitään.” Terranin ilme oli pelon ja epätietoisuuden viilentämä.

     ”Kerrassaan mahtavaa”, Aiden sanoi, nauroi ilottomasti ja kiroili jälleen raskaasti. ”Todennäköisyys sille, että jotain tällaista tapahtuu? Pyöreä nolla. Ja totta kai se tapahtuu juuri minun elämässäni, joka ei ainakaan ole jo valmiiksi sekaisin.”

     Terran näytti painivan lievän hysterian partaalla.

     ”Mitä ihmettä me voidaan tehdä?”

     ”Kartanolle”, Lune sanoi ajatellen nopeasti. ”Meidän on pakko pyytää apua opettajilta. He voivat auttaa, sillä me emme neljästään voi tälle yhtään mitään.”

     Terran nyökkäsi kasvot järkytyksestä kireinä.

     ”Mutta… miten kaikki tämä oikein tapahtuu? Tämähän on täysin järjenvastaista!”

     ”Älä edes kysy.” Viimeisimpien minuuttien aikana hän oli parhaansa mukaan pyrkinyt asettamaan palomuurin mieleensä pyrkiville kysymyksille ja epäuskolle, laittanut etusijalle hengissä pysymisen. Hänen lihaksensa värisivät väsymyksestä, mutta hän ei ajatellut sitä eikä kipua, kun he lähtivät taas juoksemaan.

     Aita siinteli jo harvenevan puuston ja joutomaakaistaleen takana. Lune ehti sen luo ensimmäisenä pysähtymättä kertaakaan, vaikka hänen keuhkojaan raastava kipu tuntui metallikoukkujen raatelulta. Vuosien takainen juoksutreeni tuli viimein hyötykäyttöön.

     Mitä ihmettä oli tekeillä? Oliko kissa tiennyt, että metsässä eli hirviö? Jos oli, miksi se oli tuonut heidät vaaraan? Halusiko se ehkä näyttää olion heille, jotta he voisivat varoittaa muita? Vai koskiko asia jotain aivan muuta? Yrittikö kissa saada heidät hengiltä? Lune ei
voinut uskoa, että sellainen ajatus oli juuri liikkunut hänen päässään.

     ”Kenen puheille me menemme?” Terran kysyi rajusti huohottaen. He olivat jälleen aitojen sisäpuolella ja etenivät nopeaan tahtiin tyhjän puutarhan halki. Jostain sirpaleisen hiljaisuuden keskeltä kantautui Lunen korviin suihkulähteen yksinäinen solina.

     ”Varýshin”, Lune vastasi miettimättä lainkaan. Ei ollut muuta mahdollisuutta.

     ”Oletko varma? Mahtaakohan hän uskoa meitä? Ja… mahtaakohan hän rehtorina rankaista meitä sitten kun saa tietää, mitä me ollaan tehty?”

     ”Tietenkin hän uskoo meitä, hänen on pakko uskoa”, Aiden sanoi kiihkeästi.

     ”Se tästä vielä puuttuisi.”

     ”Luulisi hänen vain ilahtuvan, kun selvitimme Matometsän arvoituksen hänen puolestaan, ja koska tilanne on kriittinen, hän varmaankin säästää rangaistukset myöhemmäksi”, Aiden arveli. Hän katsoi Terraniin. ”Kai sinä tiedät, missä hänen kansliansa on?”

     ”Minä tiedän”, Fenris sanoi. ”Siellä on tullut pari kertaa oltua.”

     ”Mikä onni.”

     Terran tempoi auki raskaat pariovet johdattaen heidät juosten pitkin käytävien sokkelikkoa. Kun he pysähtyivät pariksi sekunniksi hengähtämään, Lune huomasi heidän saapuneen hyvin pitkään, suoraan käytävään. Sen molemmilla seinillä oli rivissä valaisimia ja
aivan päässä näkyi kapea puuovi.

     ”Tämä on itäsiipi”, Terran selitti ja lähti harppomaan ovea kohti. "Muistakaa se, jos satutte joskus eksymään tänne. Rehtorin kanslia on tuolla päässä.”

     Käytävä päättyi oveen, jossa oli punalasinen kirkon ikkunan muotoinen tirkistysaukko sekä pieni kultainen laatta, jossa luki REHTORI. Lune kohotti nyrkkinsä ja hakkasi voimakkaasti. Ovesta lähti jyhkeä kumina, jota kukaan ei tuntunut kuulevan.

     ”Haloo?” Fenris huikkasi varovasti. Hän ei kuulostanut enää vähääkään pirteältä.

     ”Varýsh!” Aiden korotti turhautuneena ääntään. ”Hei, iso pomo! Meillä olisi vähän asiaa!”

     Oven takaa ei edelleenkään kuulunut vastausta. Lune huoahti. Sen enempää miettimättä hän painoi kahvaa ja veti oven auki. Öljyämättömät saranat päästivät korvia riipivän narinan sen heilahtaessa auki. Puun ja vanhan paperin tuoksut tervehtivät häntä huoneen kynnyksellä.

     Lunen silmille avautui rauhoittava järvinäkymä työpöydän takaisesta valtavasta ikkunasta. Takorautainen kynttiläkruunu valaisi kattoon asti ulottuvat kuusipuiset kirjahyllyt ja lasivitriinit, joista osassa oli näytillä erilaisia viini- ja tiimalaseja, osassa taas kelloja, joiden unettava eritahtinen raksutus kaikui kammiomaisessa huoneessa. Varýsh istui pöytänsä ääressä kumartuneena jonkin paperin ylle, kädessään mokkapala ja toisessa hopeakynä. Hän ei osoittanut mitenkään huomanneensa kansliaan juuri pöllähtäneitä oppilaita.

     ”Varýsh?” Terran kysyi. Kellot vitriineissä tuntuivat tikittävän umpeen Athenan elämän sekunteja. Tasatuntiin oli viisi minuuttia, ja Lune tiesi, että silloin olisi jo liian myöhäistä. Aiden lampsi aivan Varýshin kirjoituspöydän eteen. Hän havahtui viimein.

     ”Kas, te.” Hän laski mokkapalan ja kynän käsistään, sekä siirsi syrjään savukkeensa. Lune oli haistavinaan erämaiden tuoksun. ”Mitä te täällä teette? Maistakaa toki puutarhurin leipomia mokkapaloja. Ne ovat erinomaisia, juuri sopiva kahvin aromi eikä liikaa nomparel-
leja. Nomparellit ovat inhottavia.” Hän ojensi lautasta ja Aiden vilkaisi sitä otsa rypistyen.

     ”Taidan jättää väliin, kiitos.”

     ”Meillä on tulenpalava kiire”, Terran sanoi ahdistuneella äänellä.

     ”Mitä, onko jotain sattunut?” Varýshin ilme muuttui äkkiä varjoisaksi. ”Onko se tietty kolmikko onnistunut taas sytyttämään jotain tuleen? Vanha rehtori varoitti heistä.”

     Fenris käänsi katseensa pois Varýshista, joka ei kuitenkaan näyttänyt tuntevan häntä. Kasvoilla käväissyt valju hymy hiipui pois saman tien.

     ”Ei, kyklooppi on napannut ystävämme Athena Everettin”, Lune sanoi kuolemanvakavasti. ”Ja erään kissan.”

     ”Niin”, Terran sanoi ja rykäisi. ”En olisi uskonut, että tulen ikinä sanomaan tämän, mutta Matometsässä on… kyklooppi. Vau, kuulostaa vielä hurjemmalta kuin ajatuksissani.”

     ”Olimme metsässä, koska – no, pitkä tarina, ja törmäsimme siellä tähän, aivan, kyklooppiin”, Fenris selitti. ”Se niitä outoja ääniä on päästellyt.”

     Selonteon aikana Varýshin silmät olivat laajentuneet.

     ”Vai niin”, hän sanoi rauhallisesti, ja yhden kammottavan hetken Lune ehti luulla, ettei Varýsh uskonut heitä. Mutta hän sanoikin vain: ”Totta kai se on kyklooppi, joka on omituisten äänien takana. Sen sain tietää jo aiemmin. Mutta jos kerran on niin, että jotkut ovat nyt varoituksistani piittaamatta harhautuneet metsään, no, sitten heidät täytyy pelastaa.” Varýsh nousi vikkelästi ylös samettivuoratusta tuolistaan ja kiersi pöydän takaa Lunen ja muiden luokse. Lune ja Terran vaihtoivat ihmetyksensekaisia katseita.

     ”Selvä sitten”, Varýsh sanoi heidän jättäessään kanslian. ”Kun pääsemme metsään, olkaa koko ajan varuillanne vaaran varalta. Vastassanne on jotain sellaista, mitä ette ole ennen kohdanneet. Tästä ei tule helppoa. Syrees, olisin kiitollinen jos poikkeaisitte kuulutushuoneessa. Käskekää rouva Drangen, neiti Meadowin ja herra Clemensin tulla metsäpolulle niin pian kuin pääsevät.”

     Terran näperteli hermostuneena ruutupaitansa hihaa ja nyökkäsi.

     ”Mainitkaa, että Varýsh tarvitsee heitä ja kyseessä on äärimmäisen vakava hätätapaus”, Varýsh lisäsi.

     Terran lähti ripeästi. Lune ja muut ehtivät ulos ennen hänen kuulutustaan.

     ”Emmekö ota mitään… apuvälineitä mukaan?” Fenris kysäisi hienovaraisesti, kun Varýsh suuntasi puutarhan halki kohti porttia ja kohenteli rusettiaan.

     ”Hyvä huomio, vai ajattelitko tosissasi pärjätä sitä vastaan pelkällä nyrkillä?” Aidenkin hämmästeli.

     ”Tässä tilanteessa ei taida nyrkki riittää”, Fenris ennusti.

     ”Tyttö puhuu asiaa”, Varýsh mutisi, ja Lune huokaisi itsekseen, kun mies ei vaikuttanut halukkaalta vastaamaan kysymyksiin.

     He olivat metsäpolulla kolmisen minuutin sisällä. Pehmeä tuuli oli muuttunut terävämmäksi, se suhisi puissa aiempaa aggressiivisemmin. Hetki oli joko juuri sopiva tai auttamatta liian myöhäinen, sillä muutaman sekunnin kuluttua jostain kaukaa kajahti aavemainen ääni – turhautunut karjunta, joka ei muistuttanut mitään Lunen aiemmin kuulemaa.

     ”Kiirehditään!”

     Varýsh alkoi juosta. Lune yritti pysytellä hänen vauhdissaan parhaansa mukaan; säären vamma kipuili, ja aavistuksen liian pienet kengät pureutuivat akillesjänteeseen, mutta Lune sulki mielensä toissijaisilta kivuilta. Juokseminen näytti tuottavan vaikeuksia myös Aidenille. Hän jäi pian jälkeen, ja Lune joutui hidastamaan. 

     ”Oletko sairas?”  Turhautuneisuus hakkasi hänen suonissaan; hän olisi halunnut vain jättää Aidenin ja juosta itse Varýshin perään.

     ”Äh”, Aiden sanoi kiertäen asian vähätellen ja yski. ”Saamarin keuhkot.”

     ”Polttaisit vähemmän. Ei kannata tuhlata rahojaan syövän hankkimiseen.” Lune vilkaisi Fenrisiä hieman syyllistäen. Hän nosti
kätensä pystyyn eikä näyttänyt siltä, että halusi ottaa vastuuta terveysvaikutuksista.

     ”En edes polta paljoa!” Aiden tuhahti puolustuskannalla. Miltei heti sanojensa päätteeksi hän sai jälleen rajun yskänpuuskan, ja Lune pyöritteli hänelle silmiään. Hän pidensi askeleitaan – Aiden oli hankkinut itse vaivansa, joten Lune päätti olla säälimättä häntä. Athena ja kissa mahdottoman olennon kynsissä olivat nyt tärkeämpiä. Lunesta tuntui, että kissa piti hallussaan kaikkia vastauksia. Sitä hän ei tiennyt, miten saisi vastaukset ulos.

     ”Mikä suunnitelma meillä on?” hän huikkasi Varýshille kurottuaan etumatkaa tarpeeksi umpeen. Hän tunsi taas omituisen energian, jota toinen tuntui säteilevän.

     ”Suunnitelma on omani”, Varýsh sanoi. ”Oikeastaan se ei edes ole suunnitelma, vaan rutiininomainen toimintatapa tällaisia tilanteita varten.”

     Lune kiirehti hänen rinnalleen ja yritti tavoittaa katsetta, joka oli suunnattu tiukasti eteenpäin.

     ”En tiennytkään, että meillä on olemassa toimintatapoja jonkin sellaisen kuin kykloopin varalle”, hän totesi melko kiinteästi.

     Varýshin silmät välähtivät Lunen suuntaan. Vasta silloin hän tajusi, että jaden värisessä oli myös hitunen keltaista. Sellaista keltaista, jota Lune ei ollut kellään ihmisellä ennen nähnyt.

     ”Minä tiedän kuinka toimia”, Varýsh vakuutteli hiljaa. ”Älä sinä ole huolissasi, Daphne.”

     Lune tyrmistyi niin että oli vähällä pysähtyä, ja arveli, että Varýshin järki alkoi sumeta.

     ”Daphne? Minä olen Lune, etkö muista? Tai siis, enhän minä ole tainnut varsinaisesti esittäytyä, mutta tunnuit tietävän minut aiemmin.” Lune tarkkaili Varýshin ilmettä ja jatkoi vähän vaimeammin: ”Minun äitini nimi oli Daphne.”

     Varýsh hidasti hiukan vauhtiaan, ja Lune näki hänen otsansa rypistyneen hienoisesti, kuin hän olisi katunut virhettään.

     ”Tiesin nimesi ennestään, Lune. Pahoitteluni sekaannuksesta. Ajattelin juuri äitiäsi – muistan hänet sinusta. Hieno ihminen.”

     ”Mitä? Tunsitko hänet?” Lune kysyi entistä tyrmistyneempänä. Hänen aivoihinsa tuntui äkkiä puhjenneen hirmumyrsky, joka katkoi ja sotki ajatuslankoja. Varýsh ei katsonut enää Luneen päinkään.

     ”En tuntenut häntä, mutta tapasin hänet kahdesti ja annoin hänelle joitakin neuvoja.”

     ”Millaisia neuvoja? Ja miksi?”

     ”Sinulla oli mahdollisuus kuunnella minua ja kysyä kysymyksiä, mutta hylkäsit sen ja pelkäänpä, että nyt taitaa olla liian myöhäistä.”

     ”Varýsh”, Lune aloitti kiihtyneenä ja madalsi ääntään, sillä Aiden ja Fenris olivat miltei saavuttaneet heidät ja kävelivät nyt vähän matkan päässä heidän takanaan kuunnellen varmasti ihmeissään. ”Jos tiedät jotain hänen ja isäni katoamisesta –”

     ”En tiedä siitä yhtään enempää kuin sinäkään!” Varýsh sihahti takaisin. ”Tapasin heidät viimeisen kerran päivänä, jolloin he katosivat, mutta yksityiskohdat ovat minullekin epäselviä. Ei enempää kysymyksiä.” Hän vilkaisi Lunea pahoitellen, mutta vakaan päättäväisesti, ja katse oli täynnä kätkettyjä vastauksia, joita Lune ei ollut suostunut kuulemaan. Sitten hän kiihdytti jälleen vauhtiaan jättäen Lunen mielen myrskyämään.
   
     Terran otti heidät kiinni juuri kun puutarhuri Clodia Meadowin kotilehto tuli näkyviin, ja
he poikkesivat polulta aluskasvillisuuden joukkoon. Lune saattoi kuin saattoikin haistaa
ilmassa omituisen löyhkän, joka ei voinut tulla mistään muusta kuin kurkkupiirakasta. Varýsh
eteni edellä ketterästi, tuulen lailla. Yksikään eteen tuleva puro tai puu ei kyennyt hidasta-
maan hänen kulkuaan.

     ”He ovat tulossa”, Terran ilmoitti Lunelle, Fenrisille ja vaikeasti hengittävälle Aidenille.

     ”Mitenkähän he suhtautuvat asiaan sitten kun saavat tietää, mistä todella on kyse?” Lune
pohti.

     Fenris pyrskähti.

     ”Kuvittele Drangen reaktio kun hän näkee kykloopin, hänen kulmakarvansa lentävät ulko-
avaruuteen…” Hän vaikeni, sillä eräässä pöheikössä näkyi liikettä. Kaikki neljä kuulivat
askelten rytinän samaan aikaan. Terran henkäisi syvään, mutta sieltä ei ilmestynyt kykloop-
peja tai muitakaan vaarallisia olentoja. Athena, jonka pinssitakki ja sen alla oleva paita olivat
likaiset, raivasi tiensä läpi edessään olevan sankan pajupensaikon. Hän näytti hurjalta.
Takkuuntuneet hiukset loistivat pajun varjossa niin vaaleina, että ne olivat miltei kuunvalon
väriset; sekoitus vaaleinta hopeaa ja pensaikoista takertuneita okaita.

     Eikä hän saapunut yksin. Hänen seurassaan tuli meripihkatukkainen nainen, joka oli yhtä lailla sankan kasvillisuuden läpi juosseen näköinen. Mikä olikin totta, sillä hän oli juuri selättänyt Matometsän. Kasvoilla oleva ilme oli sellaisen ihmisen ilme, joka on juuri
tiedostanut kohtalokkaan vaaran päässeen aivan lähituntumaan.

     ”Mitä oikein odotatte?” hän kuiskasi kiihtyneenä. ”Te ette voi sille yhtään mitään, antakaa Varýshin hoitaa se! Juoskaa pois täältä!”

     Nainen puhui hienoisella korostuksella. Hänen sanojensa tueksi kaatui heidän tulosuunassaan rysähtäen puu, ja sen yli harppasi raivokkaasti ärjyvä kyklooppi. Se puristi nyrkissään lahoa tukkia ja toisessa jotain keittokauhan näköistä, mistä saattoi päätellä
Athenan paenneen täpärästi. Tukin sisältä pörräsi ampiaisten tiheitä, surisevia parvia, jotka olivat täynnä pesärauhan häirinnän synnyttämää vihaa.

     Sillä hetkellä Lune tiesi, miltä tuntuu maata vasten painautuneesta myyrästä, joka odottaa, että tuntee pöllön kynsien lävistävän sen nahan ja saattelevat sen sielun kohti edessä odottavaa tuntematonta hämärää. Hän tiesi, miltä tuntuu meren syvyyksiin loukkuun
jääneestä sukeltajasta, jonka happipullosta happi pian loppuu. Hän olisi halunnut juosta, mutta ei voinut liikahtaakaan – jalat olivat jäykistyneet kauhusta toimintakyvyttömiksi. Kaikkialla ympärillä särisi hänen elämänsä suurin pakenemisen halu, mutta pakeneminen ei
ollut mahdollista. Kokoa itsesi. Et voi jäätyä nyt.

     
« Viimeksi muokattu: 25.11.2018 19:09:31 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
Hitaasti, hyvin hitaasti he alkoivat kaikki – Lune, Terran, Athena tuntematon nainen, Fenris ja Aiden – peruuttaa takaisin polulle. Samalla kun Lunen kaikki aistit terästäytyivät taistele-pakene-tilaan, hänen kuulonsa tavoitti polulta kartanon suunnasta askelten ääneen sekoittuvaa vaimeaa puhetta. Hän hätkähti. Parin sekunnin päästä Drange, Clemens ja nainen, jonka Lune arveli puutarhuri Meadowiksi, riensivät puolijuoksua heidän luokseen. Perässä tulivat sotilasjoukon tavoin Cole, Mitch, Ivy ja Bayer, joka näytti ensimmäisen kyklooppiin luomansa silmäyksen jälkeen valmiilta pyörtymään. Heidän saapumisensa järkytti Lunea. Jokin raskas tuntui pesiytyvän hänen sydämensä tienoille, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, kykloopin takaa harppasi esiin Varýsh. Hän ei tuntunut kiinnittävän huomiota ylimääräisiin, sangen hämmästyneisiin paikallaolijoihin, tai sitten hän arvasi että olisi turha yrittää saada heitä lähtemään.

     ”Jos käsken juosta”, Varýsh lausui hillityn tiukasti tarkaillen hetkeksi pysähtyneen kykloopin pienintäkin liikettä, ”silloin te kaikki juoksette. Jos käsken toimia, henkilökunta jää. Se ei saa missään nimessä päästä kartanolle.”

     ”Hei, mitä tämä on?” Cole kimpaantui. ”Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Ja mikseivät oppilaat saa taistella?”

     ”KUULIT KYLLÄ mitä minä sanoin, Frotzier! Tämä ei ole mikään videopeli.”

     ”Huh, malttia!” Cole huomasi samassa Lunen, haroi silmille pyrkivät hiukset pois ja virnisti. ”Onko mukavaa? Odotan innolla kuulevani, miksette saapuneet tunnille. Fenris, olen erittäin pettynyt siihen, että olet mukana jossain tällaisessa ilman minua ja Mitchiä.”

     ”Minä en kyllä halunnut tulla tänne”, Mitch mutisi.

     Fenris ei ehtinyt vastaamaan, sillä silloin kyklooppi avasi suunsa hirveään, repivään ääneen, ja tarrasi vieressään olevaan riutuvaan lehtipuuhun kiskaisten sen maasta juurineen kuin porkkanan. Runko lensi vauhdilla kohti Varýshia.

     ”Miksi ihmeessä sinä toit heidät tänne?” Lune kuiskasi Colelle viitaten kohti Bayeria ja Ivyä, jotka perääntyivät kauemmas. Varýsh väisti taitavasti kaatuvan puun pyörähtäen sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen.

     ”Hetkinen, en minä heitä tuonut!” Cole huomautti ja vaikutti hieman yllättyneeltä Lunen sävystä. Hän itse näytti ottavan tilanteen erittäin kevyesti, ja se jos mikä ärsytti Lunea.

     ”No kuka sitten?”

     ”He toivat itse itsensä.”

     ”Leikit hengelläsi, kun tulit tänne”, Lune sanoi. Hän perääntyi yhä kauemmas polulle, kun kyklooppi alkoi huiskia tukilla. Pelosta sakean ilman joukossa lenteli niin ampiaisia kuin puunkappaleitakin, ja kykloopista lähtevä myrsky sekoitti sitä kaikkea kuin jättimäinen
vispilä. Cole vain kohautti olkapäitään, ja siitä edespäin Lune vältti katsomasta häneen päinkään.

     ”Asemiin!” Varýsh huusi. ”Clemens, Drange, Meadow – varmistakaa te, ettei se pakene kartanolle päin.”

     Jos Varýsh olisi pyytänyt tehtävään ketä tahansa muuta, hän olisi taatusti juossut karkuun. Mutta mainitut vain nyökkäsivät jokainen viileän rauhallisesti ja erkanivat polulle kerääntyneestä joukosta mennäkseen paikoilleen. Drange, jolla oli yhä kulmakarvat päässään,
jäi keskelle polkua selin Luneen, kasvot kohti Varýshia ja kyklooppia. Puutarhuri ja Clemens hiipivät salamannopeasti olennon taakse.
 
     Jostain syystä Lune kiinnitti huomiota kummalliseen eleeseen, joka saattoi olla aivan merkityksetön seikka, pelkkä jännityksen ja keskittymisen laukaisema sattumanvarainen reaktio, mutta he kaikki neljä tekivät sen; hypistelivät oikean kätensä hihansuuta. Lune oli myös äärimmäisen hämmentynyt siitä, ettei edes Drange näyttänyt olevan tippaakaan kummissaan. He olivat täysin tilanteen tasalla. Varýshin, Meadowin, Drangen ja Clemensin käytöksestä päätellen olisi voinut miltei kuvitella, että he olivat kohdanneet yksisilmäisiä
hirviöitä ennenkin. Asioita välähti Lunen muistissa kuin nopeutetussa videopätkässä: Varýsh
oli sanonut tienneensä alun perin, että Matometsässä oli kyklooppi. Ehkä hän oli näyttänyt
sen kollegoilleen. Ehkä he eivät uskaltaneet kertoa löydöksestään oppilaille, eivät he olisi
kuitenkaan uskoneet. Oli kaikin puolin parempi vain evätä heiltä metsään pääsy ja selittää
syyksi jokin epämääräinen uhka.

     Lune tunsi Terranin sormien kietoutuvan käsivartensa ympärille ja hänet kiskottiin
turvallisen välimatkan päähän kykloopista, joka ärhenteli nuijaansa heilutellen, mutta
ei syystä tai toisesta hyökännyt. Se ja Varýsh seisoivat vastakkain keskellä polkua mittaillen
toisiaan katseillaan, yrittäen löytää toisen olemuksesta heikkouden merkkejä. Savumyrsky
näytti yrittävän lyödä Varýshia maahan, tuloksetta. 
   
     ”No, oliko kivaa kun taruolento nappasi sinut?” Terran kysyi kärkkäänä Athenalta, joka tu-
keutui huonovointisen näköisenä puuhun. ”Tuleeko siitä jonkinlainen merkintä vihkoosi?”
     ”Ei varmasti tule, se oli kamalaa!” Athena kuiskasi kasvot liidunvalkoisina. ”Miten voit
edes ajatella, että olisin nauttinut taruolennon näkemisestä sellaisessa tilanteessa?”

     ”Ai, minusta kun tuntuu, että sinä aina toivoit jotain tuon kaltaista tapahtuvan…” Terran
huomasi samassa jotain, ja hänen kulmakarvansa kohosivat. ”Missä kissa on? Ja se nainen,
joka tuli mukanasi?”

     ”Kissaa ei löytynyt”, Athena sanoi surumielisenä, mutta vaikutti yllättyneeltä huomates-
saan seuralaisensa kadonneen. Kaikki muutkin kääntelivät päitään näkemättä vilaustakaan
naisesta. ”Kun minut vietiin luolaan”, Athena selitti, ”sitä ei laitettu samaan tilaan minun
kanssani, enkä enää sen jälkeen nähnyt sitä. Ja kun pakenin sen naisen kanssa, hän ei juuri
tahtonut viivytellä, minkä ymmärrän mainiosti. Kuka tietää, miten kauan hän oli ollut siellä
nalkissa.”

     ”Odotahan hetki”, Terran keskeytti. ”Tämä nainen oli siis myös vankina pesässä?”

     Athena nyökkäsi hätäisesti tuijottaen olennon suuntaan.

     ”Kyllä, kyllä! En juuri saanut tilaisuutta kysellä, mutta kai sitä voi olettaa, ettei kukaan olisi
kykloopin pesässä vapaaehtoisesti?”

     ”Miten edes onnistuitte pakenemaan?” Fenris kysyi. ”Käsittämätöntä. Hiippailitteko salaa
ulos, vai humautitteko te sen tajuttomaksi?”

     Athena rypisti otsaansa.

     ”Kumma kyllä en oikein muista. Voi olla, että pelko ja jännitys tekivät tehtävänsä.”

     He eivät ehtineet ihmetellä asiaa sen kauemmin; maata järisytti valtava rysäys, kun
kykloopin jalkapohja tömähti maahan Varýshin vieressä.

     ”Menkää! LÄHTEKÄÄ!” hän karjui Lunelle väistettyään täpärästi lihamyllyn. Lune erotti
miehen hahmon maasta nousseen tomupilven läpi. Hän ei jäänyt enää odottelemaan - miten
muutenkaan hän olisi auttanut Varýshia, kuin jättämällä hänelle hiukan vähemmän henkiä
suojeltavaksi? Lune kiihdytti juoksuun toivoen, että muilla olisi järkeä seurata. Kuullessaan
useiden askelien lähtevän peräänsä hänen ei tarvinnut vilkaista taakseen asiasta varmistuak-
seen.

     ”Ihan oikeasti, mitä täällä oikein on tekeillä?” Terran kysyi vähän ajan päästä vaimealla
äänellä ja nauroi hermostuneesti. He olivat jo melkein kartanolla, mutta askelten kivettämä
polku tuntui loputtoman pitkältä. Lune odotti joka hetki kuulevansa takaansa taistelun ääniä,
kenties Varýshin huutamia käskyjä ja muuta meteliä. Edes kykloopin askelten rytinää. Hänen
korvansa kuitenkin tavoittivat ainoastaan puiden ylle lasketun hiljaisuuden harson. 

     ”Olisit kuunnellut minua”, Athena sanoi Terranille. ”Mutta sinähän et varmaan usko
murhaajiinkaan, ennen kuin sellainen pitelee veistä kurkullasi.”

     ”Kukapa olisi odottanut, että jotain tällaista tapahtuu”, Aiden murahti ja potkaisi edessään
lojuvaa raakaa tammenterhoa. Se vieri syvälle metsän uumeniin.

     ”No niin, alkakaahan jo kertoa, miksi lähditte pitämään hauskaa ilman meitä”, Cole käski
allapäin. ”Jos olisitte kysyneet, me oltaisiin kyllä kernaasti lähdetty mukaan.”

     ”Idean olisi voinut esittää meidän keksimänä, niin te ette olisi joutuneet vaikeuksiin”,
Mitch säesti.

     ”Joo, koska meillä on aina niin erinomaisia ideoita. Varsinkin sinulla, ideasi päättyvät
aina tuhoon.” 

     ”Hei!” Mitch huudahti ja kääntyi tuijottamaan veljeään. ”Tuo ei ole totta!”

     ”Älä aloita! Muistatko ne vaahtokarkit?”

     ”Muistan kyllä, et koskaan lakkaa puhumasta siitä.”

     ”Tai sen, kun sinun reppusi putosi sieltä antennin huipulta suoraan ruuhkaiselle kadulle?
Ja taskulamppumme olivat siellä?”

     ”Riittää”, Lune keskeytti ennen kuin kiista ehti edetä pidemmälle.

     ”Niin, ei me tätä suunniteltu”, Terran huomautti kipakasti, ja näytti itsekin hieman
yllättyvän raivoisaa sävyään. Hän hengitti sisään ja ulos rentoutuakseen. ”Me seurattiin yhtä
kissaa Matometsään, ja sitten se kyklooppi melkein hakkasi meidät kaikki ihmisperuna-
muusiksi.”

     ”Selvä”, Cole sanoi. ”Entä miten sinä, Fenris, oikein päädyit mukaan?”

     Fenrisin ei tarvinnut edes miettiä vastaustaan.

     ”Olin toimittamassa tupakkaa Aidenille”, hän kertoi iloisesti. ”Muistakin sitten maksaa! Ja
tupakka on muuten ainoa kama, jota minä toimitan.”

     ”Kiva juttu. Mitä se kyklooppi teki? Siis muuta kuin yritti käyttää Varýshia pesäpallona.”

     ”Se vei minut”, Athena sanoi värähtäen, mutta hänen ilmeestään huomasi, että järkytys
alkoi jo väistyä innostuksen tieltä. ”Se nappasi minut kouraansa ja raahasi tunkkaiseen luolaan
syvälle maan alle.”

     Mitchin silmät olivat pudota. Cole pudisteli päätään kuin yrittäen käsitellä kuulemaan-
sa.

     ”Mitä? Piru vie, älä huijaa!”

     ”Hän puhuu totta”, Aiden huomautti. Hän oli ohittanut muut ja kulki muutaman metrin
päässä heidän edellään, kädet taskuissa. ”Sen takia opettajat ja Varýsh piti hälyttää. Ette kai
kuvittele, että me oltaisiin muuten paljastettu metsäreissuamme niille?”

     ”Tosiaan”, Mitch sanoi. ”Ajattelinkin, että näytätte liian fiksuilta jäämään kiinni rysän
päältä.”

     ”Me ollaan liian fiksuja jäämään kiinni rysän päältä”, Aiden totesi viileästi.

     ”Minä etenkin.” Fenris hymyili ovelasti. Järkytyksen pois ajama hyperaktiivisuus näytti
palailevan hiljalleen.

     Cole ja Mitch katsahtivat toisiinsa ja päättivät ottaa Aidenin kiinni.

     ”Hei! Kaikki okei?” Mitch tiedusteli Aidenin selältä. Aiden vaivautui katsomaan olkansa
yli jopa muutaman sekunnin ajan ennen kuin kääntyi taas eteenpäin.

     ”Antakaa minun jo olla, mitä te oikein haluatte?” hän tuhahti tylsistyneenä.

     ”Onko sinulla jokin ongelma vointisi tiedustelemisemme kanssa?”

     Aiden ei vastannut.
     ”Mietin vaan, että olisi ollut hauska jutella kanssasi”, Cole sanoi pitäytyen tasaisessa
sävyssä, vaikka Aidenin olemus oli yhtä piikkiköynnöstä versovaa kivimuuria. ”Jutella niin
kuin jätkä jätkälle. Me vain yritetään olla vastaanottavaisia uusille tyypeille, ettei heistä
tulisi samanlaisia hylkiökummajaisia kuin Hammastikku-Bartholomevistä.”

     ”Mahtavaa”, Aiden sanoi tympääntyneellä äänellä. ”Juuri nyt minua huvittaakin jutella.”

     ”Kuule veli, et sitten meinaa hankkia yhtään ystäviä, vai?” Mitch puuttui puheeseen ja
pudisteli periksiantaneena päätään. Aiden kieltäytyi edelleen kääntymästä heidän puoleen-
sa.

     ”En ole ajatellut niin pitkälle.”

     ”Selvä, lakkaan yrittämästä sinun kanssasi”, Cole sanoi olkiaan kohauttaen, ja hidasti
vauhtiaan antaen Aidenin harppoa yksin edellä kirouksiaan mutisten. Kohta hän kuitenkin
pysähtyi viimein ja kohotti molemmat kätensä huokaisten raskaasti.

     ”Okei, okei! Sori. Oliko teillä jotain oikeaa asiaa?” Hän kääntyi katsomaan Frotziereja, jotka
kätkivät nopeasti voitonriemuiset hymynsä.

     ”Mikä oli ensimmäinen reaktiosi, kun näit monsterin?” Mitch kysyi sukkelasti. ”Olitko
peloissasi?”

     ”Vai kenties täysin shokissa?”

     Kysymykset olisi voinut helposti tulkita alentaviksi ja toisen rohkeutta kyseenalaistaviksi,
mutta leikittelevä äänensävy, jolla ne lausuttiin, kevensi niiden painoa. Vastaukseksi Aiden
tuhahti samalla tavalla leikillisen pilkallisesti.

     ”Myönnän toivoneeni, että olisin ehtinyt käydä vielä kerran Burger Kingissä ennen
kuolemaani”, hän lausahti naljaillen. ”Tilaamassa kunnon pekoniaterian.”

     Cole naurahti ja kohotti kulmakarvojaan.

     ”Että ihan pekoniaterian? Etkö olekaan vegaani?”

     ”Joo, ja litteä maapallo kelluu nestemäisessä avaruudessa.”

     ”Pilanteko saa loppua, ihan oikeasti”, Athena keskeytti ja madalsi äänensä kuiskaukseksi
viitatessaan vaivihkaa olkansa yli: ”Varýsh on tulossa takaisin.”

     Lune vilkaisi taakseen. Heitä lähestyvä Varýsh ei näyttänyt saaneen kykloopilta vammoja,
mutta kasvoilta paistavaa uupumusta ei voinut olla huomaamatta. Lunen sisällä purkautui
ikävä tunnesolmu, kun hän tajusi, ettei Varýsh ollut vielä saarnannut heille Matometsään
menosta.

     ”Mercury, Sharrock, Fortescue, Everett ja Syrees, kävelisittekö kartanolle kanssani?” Varýsh
pyrki visusti olemaan kuulostamatta vihaiselta tai vaativalta. Lune havaitsi silti, ettei hän
ollut tyytyväinen.

     ”Tuota, meidän lienee parempi mennä”, Cole huomasi vilkaisten merkitsevästi Mitchin,
Ivyn ja Bayerin suuntaan. ”Tulkaa. Nähdään kohta.” Hän irvisti synkästi.

     ”Älkää kuolko”, Mitch käski. ”Me halutaan kuulla kaikki sitten kun palaatte. Jokaista
yksityiskohtaa myöten.” Tässä kohtaa hän loi tutkivan katseen Varýshiin. Varýsh viittasi heitä
poistumaan ja nyökkäsi sitten Lunelle. He lähtivät kävelemään vaitonaisina.

     ”No niin”, Varýsh aloitti huokaisten, kun muu väki oli edennyt kuulomatkan ulkopuolelle.
”Alkakaa selittää. Mitä oikein ajattelitte? Joka ikinen teistä kuuli varmasti, että minä nimen
omaan kielsin ihmisiä harhailemasta metsään, kielsin kaikkia. Anteeksi, mutta minun on vain
hirvittävän vaikea uskoa tätä.”

     Kukaan ei sanonut mitään ja kaikki vilkuilivat toisiaan toivoen, etteivät joutuisi itse
puhumaan ensimmäisinä.

     ”Puhukaa!” Varýsh käski nyt jo kivisempään sävyyn.

     Terran ja Athena luimistelivat hänen vierellään kykenemättä vastaamaan katseeseen.
Myöskään Aiden ei sanonut mitään, vaan saapasteli Lunen perässä vaitonaisena ja kädet
syvällä luurankohupparin taskuissa Fenrisin luikkiessa hänen takanaan häntä koipien välissä.
Lune suorastaan tunsi Varýshin silmien korvennuksen otsansa tienoilla, ja pakottautui
katsomaan niihin. Ilma heidän välillään tuntui rätisevän hänen raivonsa kipinöitä.

     ”Nyt rehellinen tunnustus. Kenen idea tämä oli? Sinunko, Aiden?”

     Aiden tuijotti Varýshia ja näytti äärimmäisen loukkaantuneelta.

     ”Minun? Miksi minua epäillään aina kaikesta?”

     ”Ei, ei, se oli minun ideani”, Lune kiirehti sanomaan. ”Minä olin ensimmäisenä ryntää-
mässä ulos koulualueelta.”

     ”Ei”, Athena kiisti oitis, ”minä halusin lähteä mukaasi. Tiesin kyllä, ettei se ole sallittua,
mutta lähdin silti. Ja se oli kokonaan oma päätökseni, sinä et vaikuttanut siihen millään
tavalla.”

     Lune huokaisi tiedostaessaan, että hänen olisi turha yrittää suojella toisia. Athena oli
oikeassa, he olivat kaikki tehneet päätöksensä, ja jos Lune oli rehellinen itselleen, hän ei ollut
missään vaiheessa pyytänyt heitä seuraamaan. Ehkä syyllisyyden kantaminen oli turhaa,
kuten myös yritys vierittää koko syy omille niskoille. Hän päätti luovuttaa sen osalta, sillä
toiset eivät kuitenkaan antaisi hänen tehdä sitä, ja se todennäköisesti jäisi pelkäksi typeräksi
yritykseksi leikkiä sankaria. Eikä Lune ollut ennenkään kärsinyt mistään supersankarikomp-
lekseista.

     ”Emmeköhän me kaikki myönnä virheemme.”

     ”Joo”, Fenris sanoi, vaikkakin se salainen pieni virne, joka hänen kasvoillaan käväisi,
oli täydellisessä ristiriidassa väitteenkanssa. ”Se oli äärimmäisen typerää, anteeksi että me
tehtiin se, sitä ei tule tapahtumaan toiste –”

     ”Riittää.” Varýsh kohotti kätensä. ”Uskon kyllä että kadutte, ja niin on oikein. Mutta minua
kiinnostaa eniten se, mikä sai teidät jättämään pihan? Mikäli ymmärsin oikein, te siis
seurasitte kissaa.”

     ”Aivan”, Athena sanoi ja punehtui hivenen; tarina oli kieltämättä omituinen. ”Muuten
tavallista inkiväärinväristä kissaa, mutta… se, tuota noin, tämä voi kuulostaa kummalliselta,
mutta se tuntui ymmärtävän kieltämme hämmästyttävän hyvin, ellei jopa täydellisesti. Se
myös viesti takaisin elein. Se johdatti meidät Matometsään…”

     He kertasivat koko tarinan lyhyesti, ja Varýsh kuunteli kasvot liikkumattomina.   

     ”Ja siinä vaiheessa kyklooppi sieppasi minut ja kissan ja kantoi meidät luolaansa, suuren
kallion sisälle”, Athena kertoi lopuksi. ”Kissan se vei mualle, tai ehkä se syötiin huomaamat-
tani. Joka tapauksessa en ehtinyt etsiä sitä, sillä eräs nainen, joka oli pesässä myös, auttoi
minua pakenemaan.”

     Varýsh äännähti kummastuneena.

    ”Mikä nainen?” Hän vilkuili ympärilleen, mutta takanapäin näkyivät vain tuulessa
kuiskailevat puut ja pätkä metsäpolkua, joka katosi niiden sekaan. ”Missä hän on nyt?”

     ”Me emme tiedä. Mutta hän tiesi sinun nimesi.”

     ”Merkillistä…” Varýsh katosi hetkeksi jonnekin mietteisiinsä. Lune ei olisi voinut olla
enemmän samaa mieltä.

     ”No”, Fenris sanoi hetken jatkuneen vaiteliaisuuden jälkeen, ”rangaistaanko meitä?”

     Suora kysymys hämmensi Varýshin, mutta hänen vastauksensa hukkui takaa tule-
vaan karjaisuun.

     ”Teillä taisi jäädä homma vähän kesken”, Aiden sähähti kauhistuneena.

     Varýsh naksautti kieltään.

     ”Minun täytyy mennä takaisin. Hankkiutukaa kiireesti kartanolle älkääkä tulko ulos,
ennen kuin joku meistä palaa. Älkää hiiskuko sanaakaan kellekään, tai vannon, että
saatte itsekin unohtaa koko pikku seikkailunne!”

     ”No helvetti soikoon.” Aiden katsoi hetken pois harppovan Varýshin jälkeen, ja lähti
sitten kävelemään reippaaseen tahtiin kartanon suuntaan.

     ”Saatamme selvitä”, Terran sanoi Lunelle seuratessaan pahantuulista Aidenia ja viheltel-
televää, kahdella kävyllä jongleeraavaa Fenristä.

     ”Tarkoitatko kyklooppia vai Varýshia?”

     ”Molempia.”

     ”Liippasi kyllä hiukan turhan läheltä”, Aiden sanoi. ”Ateistina uskon, ettei kuoleman
jälkeen ole mitään, eikä minulla pariin viime vuoteen ole ollut mikään kiire siihen tyhjyyteen.”

     Lune vilkaisi Aidenia epäuskoinen ilme kasvoillaan.

     ”Oletko sinä koskaan hyväntuulinen?”

     ”Perjantaisin. Ja se on energiaa vievää. Entä te? Ette varmaan ole ateisteja vaan kunnon
kristittyjä.”

     Terran nauroi kovaan ääneen ja pudisti päätään.

     ”Olen aina äänestänyt jälleensyntymisen puolesta.”

     ”Todellako?” Lune hätkähti ja jatkoi samaan hengenvetoon: ”Miksi kukaan haluaa ajatella,
että joutuu kokemaan kaikki maailman kauheudet vielä uudestaan? Mieluummin jatkaisin
jonnekin muualle kuin palaisin tänne uudestaan.”

     Terran kohautti olkapäitään ja totesi luoden katseensa taivaalle:

     ”Henkilökohtaisesti olen aina ajatellut sitä toisena mahdollisuutena.”

     Varýsh otti heidät kiinni hiukan ennen kuin he ehtivät kartanolle. Hän ei suostunut
suostunut puhumaan sanaakaan – kuten olikin ollut odotettavissa. Lune tarkkaili häntä.
Mikä oli tuo omituinen välähdys nahkatakin hihan tienoilla? Tuijotus ei jäänyt Varýshilta
näkemättä. Hän kurtisti äkäisesti kulmiaan ja Lune antoi asian olla.

     ”Tietääkö kukaan, mikä se juttu Colen, Mitchin ja vaahtokarkkien kanssa oikein oli?”
Lune tiedusteli viiden minuutin hiljaisuuden jälkeen.

     ”Ai, se.” Terran rykäisi. ”He kuulemma jäivät melkein kiinni poliisille paistaessaan
vaahtokarkkeja hylätyn tehtaan katolla.”
 *           

     Myöhemmin samana iltana, noin puoli kahdeksan maissa, kaikki olivat kokoontuneet
kartanon kodikashenkiseen ruokasaliin. Lamppujen ja kynttilöiden lämmin loiste, tumma
puu ja astioiden kilinä toivat jonkinasteista rauhoitusta järkkyneille mielille, mutta iltaruuaksi
tarjottava yltiöpippurinen peruna-palsternakkapaistos ei juuri herättänyt Lunen ruokahaluja.
Hän oli muutenkin liian kauas ajatuksiinsa karannut kyetäkseen syömään; tapahtuneet asiat,
joita hänen oli yhä vaikea käsittää, sekä ratkaisemattomat kysymykset nousivat muuriksi
hänen ja ruokapöydän välille.

     Aiden taas söi hänenkin edestään. Lune oli päättäväisesti kutsunut hänet porukkaan, niin
ettei hänen tarvitsisi eksyä takaisin siihen pöytään, missä Winston Bartholomev puhua kimitti
perunaa suussaan salaliittoteorioista ja nuoli rasvan käsistään yksi sormi kerrallaan. Aiden oli
edelleen melko synkkä eikä pahemmin puhunut muutamia kitkeriä huomautuksia enempää,
mutta hän oli läpäissyt näkymättömän tulikokeensa metsässä ja kuului nyt Lunen, Athenan
ja Terranin ryhmään. Lunesta oli helpottavaa olla vihdoin osa jotakin muuta kuin piikki-
langoitettua yksinäisyyden turvakuplaa, luokitteli tämän uuden joukon sitten ryhmäksi
henkilöitä, joista hän ei vielä tiennyt juuri mitään, tai ryhmäksi henkilöitä, jotka olivat
vahingossa törmänneet johonkin täysin käsittämättömään ja selviytyneet. Fenris oli tapansa
mukaan asettunut ruokailemaan Colen ja Mitchin seuraan, mutta hänen suunnastaan tuntui
lähtevän näkymätön hopeanauha, joka yhdisti hänetkin osaksi syntynyttä iskujoukkoa.

     ”Tämä päivä oli yhtä kaaosta”, Terran huokaisi. ”Kun heräsin aamulla, en tosiaankaan
ollut valmistautunut mihinkään sen jännittävämpään kuin ehkä Daryaweshin jälleennäke-
miseen.”

     ”En minäkään”, Athena myönsi. Lunen katse vaelteli vihkoon, joka oli avonaisena
lautasen vieressä. Athenan hiuskiehkuroiden seasta korvan takaa pisti esiin kynä. Hänen
kasvonpiirteissään oli eräänlaista eksoottista veistoksellisuutta. Ihoa täplittivät sadat
uskomattoman pienet pisamat, jotka antoivat hänestä sen vaikutelman, ettei hän oikeasti
kuulunut siihen kiireiseen, arkiseen kaupunkiin, vaan jonnekin kauas aavikoiden reunalle,
missä hitaat aamut valkenevat lämpiminä iholle. Lune tutkaili sivua ja yritti lukea tekstiä
ylösalaisin.

     ”Mitä kirjoitit?”

     ”Hm, en mitään ihmeellistä.” Hän sulki vihkonsa ja hymyili nolona. ”Hei!” Athenan
ilme kirkastui äkkiä, ja jotain tärkeää näytti muistuneen hänen mieleensä. Myös Terran näytti
tajunneen.

     ”Kamerasi! Sinä sait kykloopista kuvan!”

     ”Niin, niin sain!” Athena alkoi kiireesti penkoa taskujaan, ja Lune katseli häntä jännityksen
noustessa äkillisenä aaltona ja takoessa kylkiluita; mitä heidän pitäisi tehdä kuvan kanssa?
Varýshin puheista päätellen heidän oli tarkoitus pitää asiasta mahdollisimman matalaa
profiilia, mutta Lune oli melko varma, että Cole ja toiset tajuaisivat olla hihkumatta asiasta.
Ja jos eivät, niin kuka heitä uskoisi? Kuka uskoisi ryhmää teinejä, jotka väittivät nähneensä
hirviön?

     Athena sai vihdoin kameran ulos taskustaan ja iski sormensa käynnistysnappulalle. Kukaan
pöydässä istujista ei sanonut mitään, he ainoastaan tuijottivat kuin hypnoosissa, miten
kameran objektiivi työntyi suristen ulos, ja Athena paineli toista nappia purren huultaan.

     ”Mitä ihmettä?” Hänen äänestään kuulsi selvä pettymys. ”Minä… minä en ymmärrä.”

     ”Poistitko sinä sen vahignossa?” Aiden kysyi ja hänen hartiansa lysähtivät hiukan. Jopa
hänen intonsa oli kohonnut hetkeksi. 

     ”Löytyy kyllä, mutta… katsokaa itse, mitä tämä oikein on?”

     Athena ojensi kameran Lunelle, ja Aiden ja Terran kumartuivat äkkiä hänen puoleensa.

     Kuvassa näkyivät Matometsän vanhat puut ja kovaksi tallautunut sammaleinen polku
aavistuksen verran tärähtäneinä Athenan napattua kuvan henkensä kaupalla. Taivas oli
rajautunut kokonaan pois, ja vasemmassa laidassa näkyi Terranin olkapää. Ärjyvänaamaisen,
hyökkäykseen valmistautuvan kykloopin olisi kuulunut seistä etualalla kuvan keskellä. Mutta
mitään kyklooppia ei ollut. Järkälemäisen hahmon paikalle oli tallentunut valtaisa pilvi
jotakin hohtavaa, kuin sekoitus nestemäistä valoa ja kiehkuraista, hopeista savunusvaa. Se
olisi voinut olla tärähtäneen auringon heijastuksen tai ehkä välkähtävän salaman luoma outo
ilmestys, mutta sekään ei olisi selittänyt kokonaisen kykloopin katoamista. Sitä paitsi kuvan
oton aikana aurinko oli pysytellyt visusti piilossa, ja Lune tiesi melko varmasti, ettei edes
kirkas salama saisi aikaan sellaista näkyä. Näytti kuin hehkuvia valopisaroita olisi valunut
usvapilven sisästä.

     ”Vau”, oli Aidenin ensimmäinen reaktio. ”Mitä helkkaria tuo on?”

     ”Siihen en osaa tarjota vastausta”, Athena sanoi ja näytti todella harmittelevan sitä,
että kykloopin kuva oli mennyt pilalle. ”Ehkä kameran asetuksissa oli jotain pielessä?”

     ”Vaikea uskoa, että ne saisivat koko olennon katoamaan ja muuttumaan kokonaan
joksikin toiseksi”, Terran sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. Hän tuijotti yhä kuvaa; se
heijastui sinertävänä suorakaiteena hänen raudanharmaiden silmiensä pintaan.
 
     Lune katseli kuvaa vielä hetken, yritti murtaa mysteeriä kunnes hänen mielensä turtui, ja
ojensi sitten kameran takaisin Athenalle.

     ”Kuulkaa, mitä jos mietittäisiin näitä mysteerejä lisää huomenna ja mentäisiin nukku-
maan? En ole ikinä ollut näin väsynyt.”

     Myöhäisauringon valo oli alkanut vähentyä nousevan illankoiton tieltä ruokasalin
katonrajaan ulottuvien ikkunoiden takana, maailma jäähtyi yöksi varjoisaan viileyteen.
Se sai Lunen tajuamaan, miten paljon asioita päivän aikana oli tapahtunut, ja miten moni asia
oli muuttunut.

     ”Mahtava idea, en edes halua tietää mitä huominen tulee olemaan”, Terran sanoi
väsähtäneesti, katsellen hänkin ikkunasta, kun saapuvan yön mustehämärä hiipi hiljalleen
pihamaalle ja usva kiertyi seppeleiksi tähtien armoille jäävien koristepensaiden ympärille.

     He nousivat ja palauttivat astiansa.

     Ruokasalin ulkopuolella käytävillä lämpötila oli jo laskenut. Öljylamppujen himmeä
kajo heitti koukerotapettisille seinille aavemmaisia varjoja ja tuikahteli taulujen kultakehyk-
sistä. Kaasulamput paloivat hiljaa pihisten korkealla katossa.

     Rauhaisa tunnelma särkyi nopeasti. Terran oli vähällä huutaa ja Lunen hengitys
salpautui hetkeksi, kun tumma hahmo harppasi heidän eteensä käytävältä kulman takaa.

     Aveyard näytti vaaralliselta, eikä lievä humala tehnyt tilannetta paremmaksi. Kulmikkaille
kasvoille lankesi varjoja, ja kellertävänruskeat silmät kiiluivat armottomina kuoppiensa
varjoissa. Lune haistoi taas miestä seuraavan kuoleman hajun, kuin se olisi aina riippunut
hänen varjonaan, kuin hän olisi vasta lyhyt aika sitten kantanut ruumista sylissään.

     ”Katsohan tuota! Mihin viekään neljän syyllisen näköisen oppilaan tie tähän aikaan illasta?”
Aveyard sammalsi yllättävän vähän huojuntaansa nähden. ”Tuhotöihin, salakäytäviin, vai
kenties viinikellariin? Siitä on jostain kumman syystä tullut oppilaiden oma pyhä turisti-
kohde, jonne nämä pienet hermoja koettelevat ihmisolennot murtautuvat joko egoaan kasvat-
taakseen, kalliita pulloja särkeäkseen tai jopa maistaakseen aikuisille tarkoitettuja juomia.”

     ”Me oltiin vain menossa nukkumaan”, Lune totesi tylsistyneenä. ”Ei juomaan viiniä. Huo-
maan kyllä erään toisen, joka on tainnut käydä vähän maistelemassa.”

     Mies nauroi.

     ”Nukkumaanko? Sepä huvittavaa. En tiennyt, että niitäkin oppilaita löytyy, jotka menevät
vapaaehtoisesti nukkumaan ennen aamuyötä.” Aveyard astui hitaasti askelen lähemmäs
Lunea, ja kumartui ollakseen samalla tasolla hänen kanssaan. ”Alkakaahan sitten jo mennä
siitä”, hän kuiskasi, ja tunkkainen hengitys pyyhki Lunen kasvoja. Lune tunsi silmiensä
siristyvän. Aveyard jatkoi: ”Ettekö te muista, mitä rehtori sanoi käytävillä kuljeskelusta
kahdeksan jälkeen?”

     ”Muistetaan kyllä, anteeksi vain”, Lune murahti. ”Tulemme ruokalasta, unohdettiin katsoa
kelloa. Vai luuletko, että olisi ollut parempi jos me oltaisiin jääty sinne nukkumaan?”

     Athena kosketti hänen käsivarttaan ja pudisti lähes huomaamattomasti päätään.

     ”Ei kannata ärsyttää häntä.”

     Aveyard ei ollut huomaavinaan Athenaa, hän tuntui keskittyvän ainoastaan Luneen.
Jokin oli muuttunut lämmöttömien silmien pohjalla.

     ”Sinuna pitäisin varani, Sharrock”, hän lausui hiljaisella äänellä. ”Jos tietäisit puoliakaan
asioista, et puhuisi minulle noin. Kannattaisi osoittaa pientä kunnioitusta, ellei sitten väkisin
kaipaa hankaluuksia.” Aveyard nauroi nyt eri tavalla kuin äsken. Sellaisella tavalla armotto-
masti kuin metsästäjä, joka tarkastelee kaatamaansa saalista kenkä jäykistyneen selän päällä.
Sitten äkkiä hän suoristautui ja ärähti poistumiskomennon. Lune harppoi kiireesti miehen
ohitse, eivätkä hänen kehossaan juoksevat kylmät väreet ottaneet laantuakseen.

     ”Mistä hän oikein puhui?” Terran tivasi kuuloetäisyyden ulkopuolella.

     ”Ei mitään aavistusta”, Aiden mutisi ja näytti hieman rauhattomalta. ”Pitäisikö kertoa
jollekin? Hajuhemmo esitti juuri aika suoran uhkauksen.”

     ”Ehkäpä hän tarkoitti vain jälki-istunnon kaltaisia hankaluuksia”, Lune sanoi, vaikka
hänellä oli mielessään paljon huolestuttavampia aavistuksia. Athena kuului nielaisevan.
Rypyt Terranin otsalla eivät tasoittuneet.

     ”Kuinka hän tiesi Lunen nimen?”

     ”Sinä mainitsit sen hänelle ennen lukukausi-infoa”, Lune muistutti vähän ärtyneesti.

     ”Pahus. Niin muuten mainitsin.”

     ”Toisinaan voisi kuvitella, että Aveyard on täällä vastoin tahtoaan.” Athena avasi narisevan
oven uuteen käytävään ja he astuivat pehmeälle valkoiselle villamatolle. ”Tarkoitan, ei hän
näytä kauheasti nauttivan työstään.”

     ”Joten miksi ihmeessä sitten edes olla täällä?” Aiden älähti. ”Käsittämätön jätkä.”

     ”Hällä väliä. Kas näin”, Terran sanoi vaihtaen iloisempaan sävyyn,”olemme juuri saapu-
neet pohjoissiipeen. Kuten saatoitte ulkona huomata, kartanosta lähtee siipi jokaiseen
pääilmansuuntaan. Itäsiiven te jo näittekin.”

     He pysähtyivät käytävältä pois vievien kolmen rinnakkaisen oven eteen. Äärivasemmalla
olevassa luki Primary School, keskellä Secondary School ja oikealla High School. Ainoa ovi
vastapäisellä seinällä vei opettajien asuintiloihin. Aiden oli valmiina tempaisemaan oven
auki ja marssimaan sisään, mutta Terran tyrkkäsi hänen kätensä pois.

     ”No mitä?”

     ”Varoituksen sananen vain. He tykkäävät rakentaa ansoja.” Terran painoi kahvan varovasti
alas ja irvisti, kun oven toiselta puolelta alkoi kuulua hirveää ryminää. Metelin loputtua
ja viimeisen esineen kopsahdettua lattiaan Terran huoahti. ”Mitäs minä sanoin.” Hän raotti
ovea ensin vähän ja avasi sen kokonaan vasta todettuaan reitin turvalliseksi. Kynnykselle oli
satanut iso kasa halkoja. Niiden päällä lojui alassuin sininen muovisanko, jonka kahvasta lähti
naruja ovenkarmiin ja -kahvaan sekä huoneen matalaan kattoon.

     Oven vieressä seisoivat ketkäpä muutkaan kuin Cole, Mitch ja Fenris. Viimeksimainitulla
oli kädessään kamera ja kasvoillaan perin juurin harmistunut ilme. Mitchillä oli päässään
korvaläpällinen karvalakki, ja hän huudahti riemuissaan:

     ”Olisitte vaan tulleet normaalisti sisään, niin oltaisiin saatu mahtava kuva vuosikirjaan!”

     ”JA TIEDÄTTEKÖ MITÄ TE OLISITTE SAANEET JOS NUO HALOT OLISIVAT PUDON-
NEET NISKAAMME?” Terran huusi ja heilautti dramaattisesti käsiään. ”Seuraavan kolmen
kuukauden tiskivuorot! Onneksi olen oppinut olemaan varovainen. Äh, miksi teidän pitää aina
tehdä kaikkenne aihettaaksenne kaaosta?”
     Ansan rakentanut kolmikko oli vähän aikaa hiljaa.

     ”Minähän sanoin, että kokonaiset halot ovat liikaa!” Mitch huomautti Colelle.

     ”Hei! Se oli Fenrisin idea! Hän haluaa aina mukaan jotain sellasta, mistä lähtee mahdol-
lisimman kova ääni.”

     ”Mutta sinä, Cole, olet se joka tämän perinteen keksi!” Fenris huomautti osoittaen
Colea voitonriemuisesti hymyillen.

     ”Totta kai, koska minä olen tämän joukon johtaja!” Cole huudahti sellaiseen sävyyn,
että asia oli itsestäänselvyys. ”Minä olen meistä se, joka harkitsee ja pohtii ja suunnittelee asiat
ennen niiden toteuttamista, rajoittaa tappavan vaarallisen melko vaaralliseksi. Yleensä kaiken
pahan takana olen minä. Sinä olet pelkkä taustatoimija.”

     ”Minä olen löytänyt tähän mennessä parhaat salakäytävät!” Fenris puolustautui suostu-
matta tyytymään taustatoimijan titteliin. ”Minä olen porukan aivot. Minä keksin miten
viinikellariin pääsee! Toteutan myös silloin tällöin omia salaisia projektejani, joista teillä
kahdella ei ole hajuakaan, koska valitettavasti niiden toteuttamiseen tarvitaan sitä äällä
alkavaa.”

     Mitch näytti ottavan sanat erittäin raskaasti.

     ”Hetkinen! Minulta ei älyä puutu. Tiedän tietokoneista enemmän kuin kumpikaan teistä,
ja lisäksi hakkeroin asioita!”

     ”Niin, kymmenvuotiaiden nettisivustoja. Sitä paitsi täällä kartanossa ei liene ainuttakaan
tietokonetta, joten siitä ei ole nyt hyötyä.”

     ”Jo riittää, menkää pois edestä”, Terran puuskahti. ”Lune, Aiden – seuratkaa, minä näytän
teille salongin.”

     He jättivät toiset nahistelemaan ovelle ja menivät peremmälle laajalle levittäytyvään,
rikkaan sävyiseen huoneeseen. Huomio kiinnittyi ensimmäiseksi tilan perimmäiseen
esineeseen, koristeelliseen takkaan kahden tumman pylvään välissä. Hämärällä arinalla
hehkui lähes tukahtunut hiillos, jonka suuremmista roihuista muistona ilmassa häilyi vielä
syntinen omenapuuhalkojen tuoksu. Takan edustalla seisoi matala puuleikkauksin koristettu
tammipöytä neljällä käpäläjalalla, ja sitä ympäröivät muhkeat sohvat ja upottavat nojatuolit,
joista kaikki oli yhtä perimmäisen nurkan sammalenvihreää yksilöä lukuunottamatta varattu.
Ihmiset juttelivat hillittyyn sävyyn, kaikki melko väsyneiltä vaikuttaen. Lune käveli hitaasti
huoneen läpi, totutteli sen seiniin ja lattiaan, antoi paikan ottaa hänet vastaan. Hänen
katseensa kiersi seinien vierustojen korkeissa kirjahyllyissä, jotka olivat kirjojen lisäksi täynnä
säihkyviksi kiillotettuja palkintopystejä, jadeveistoksia ja pronssisia itämaisia esineitä. Hän
tutki pikaisesti kaikki yksityiskohdat, kokeili vanhan pianon ajan kellastamia koskettimia ja
hätkähti, kun G-duuri helähti rauhallisten keskustelujen sekaan.

     ”Melko kiva paikka, eikö?” Terran totesi kepeästi.

     ”Hienompi kuin minun huoneeni.”

     ”Täällä on kuulkaa jopa parveke!” Aiden huusi jostain vasemmalta. ”Tulkaa katsomaan!”
     Parvekkeen valkoisen kaiteen yli saattoi luoda katseensa kaukaisuuteen, pihan taakse
harmaalle järvelle, joka avautui hämäriin jäävän nurmipeiton ja rosoisten rantakallioiden
takana. Aaltojen ääni muistutti rentouttavaa unilaulua. Tähdet näyttivät paistavan niin
matalalta, että ne olisivat voineet iskeä kipinää veden pintaa vasten. Iltatuulen höyhenen-
pehmeä kosketus poskella sai Lunen vetämään syvän henkäyksen, ja hän oli haistavinaan
pimeydessä kaukaisten vuorten ikilumen peittämät huiput. Hetken ajan hän tunsi kalliolla
nököttävän yksinäisen lokin koti-ikävän.
     ”Täällä olisi hyvä poltella”, Aiden pohdiskeli mittaillen parveketta katseellaan.

     Kun tuuli sai heidän kehonsa liian kylmiksi, he palasivat takaisin salonkiin. Athena ja
Terran puhuivat jostain, mutta Lune ja Aiden seurasivat heitä vaitonaisina kuviomaton
poikki. Lunen ajatukset olivat sekoitus iloa, haikeutta ja ihmetystä; sellainen yhdistelmä, joka
ei pieneen hetkeen anna sijaa sanoille.

     Huoneen toiselta laidalta alkoivat portaat, jotka natisivat kiivettäessä sillä tavalla, että
Lune pelkäsi niiden antavan periksi jalkojensa alla. Portaiden yläpäässä oli kaksi ovea,
jotka veivät toinen tyttöjen ja toinen poikien kamariin. Aiden pujahti jälkimmäiseen
mutistuaan hyvät yöt, ja Athena avasi viereisen oven. Tyttöjen kamari oli pitkänomainen
huone, jossa oli varsin riittoisasti nukkumapaikkoja; viisikerroksisia kerrossänkyjä ja antiik-
kisia pylvässänkyjä raskaine, smaragdinvihreine kultahapsuisine samettiverhoineen ja -katok-
sineen.

     Drange tuli jossain vaiheessa ilmoittamaan, että keittiössä järjestettäisiin vielä poikkeuk-
sellinen ylimääräinen kaakaotarjoilu.

     ”Taidan jättää väliin”, Lune ilmoitti sängyllään istuskellessaan. ”Te voitte mennä.”

     ”Oletko varma? Se on parasta mitä olet ikinä maistanut”, Athena houkutteli. ”Siellä
voi olla korvapuusteja!”

     ”Kiitos mutta ei kiitos.”

     ”Selvä sitten”, Athena sanoi iloisesti. Hän häipyi Terranin ja muiden kamarissa olleiden
perässä takaisin ruokasaliin.

     Lune huomasi Fenrisin nurkimmaisella pylvässängyllä. Hän oli polvillaan paksujen
peitteiden päällä ja hivutti parhaillaan jotain tyynynsä alle. Huoneessa ei ollut ketään
muita, mutta Fenris vilkuili valppaasti ympärilleen. Heidän katseensa kohtasivat.

     ”Hei Fenris, mitä sinä teet?” Lune kysäisi huolettomasti. Hän nousi sängyltään ja meni
lähemmäs. Fenrisin silmiin syttyi pakokauhu, mutta hän taikoi nopeasti hymyn kasvoilleen.

     ”En mitään! Miten niin?”

     ”Näin sinun piilottavan jotain tyynysi alle”, Lune sanoi rauhallisesti. ”Haluatko näyttää
minulle mitä?”

     ”Se ei taida kuulua sinulle, Sharrock”, Fenris sanoi ja veti polvet rintaansa vasten. Hän oli
sulkeutumaisillaan piikkikuoreensa kuin siili, mutta Lune ei lakannut tuijottamasta. Hän
istahti sängynreunalle tytön viereen. ”Miksi sinä vakoilet minua?” Fenris kysyi närkästyneenä.

     ”Miksi minä sinua vakoilisin?” Lune ihmetteli.

     ”En minä tiedä. Ne ovat sinun silmäsi, eivät minun, ja se tarkoittaa että sinä olet
vastuussa siitä mitä ne katselevat.”

     ”Selvä, mutta minua ei saa häipymään tuolla tavalla”, Lune sanoi. ”Ole kiltti, Fenris. Näytä
minulle.”

     Fenris huokaisi raskaasti ja siirsi sitten vihdoin tyynyn sivuun. Sen alta paljastui veitsi. Lune
hyppäsi ylös sängyltä kuin olisi saanut sähköiskun.

     ”Älä sekoa, okei?” Fenris rukoili hädissään ja kiskaisi tyynyn kiireesti paikoilleen. ”Minä
voin selittää!”

     ”Fenris, mitä helvettiä tämä on olevinaan?” Lune huusi järkyttyneenä. ”Kenet sinä ajatte-
lit murhata ensi yönä?”

     ”En ketään, minä vannon!” Fenris näytti epätoivoiselta. ”Olen vain väsynyt nukkumaan
toinen silmä auki.” Hänen kulmakarvansa kurtistuivat ärtyneesti. ”Mitä se sinua haittaa, jos
haluan tuntea oloni turvatuksi?”

     Lune hengitti vähän tavallista raskaammin.

     ”Turvatuksi miltä?” hän tivasi hampaidensa lomasta.

     ”En tiedä, mutta hitot, joku tässä paikassa vain ei ole ollut normaalisti viimeisimpinä
vuosina! Tuntuu kuin jokin… tarkkailisi.”

     Lune hengitti syvään ja katsoi kummissaan sängyllä kököttävää Fenristä, hänen pitkiä
oransseja hiuksiaan, ylisuurta maastokuvioista takkia ja revittyjä farkkuja, joihin oli kirjoi-
tettu sotkuisella tussikäsialalla kokonaisia laulun sanoituksia. Sillä hetkellä Fenris näytti
joltain sellaiselta, miltä Lune ei olisi osannut kuvitella hänen näyttävän; pelokkaalta.

     ”Taidat olla vähän vainoharhainen”, Lune sanoi hillitysti. ”Tiedän kyllä tunteen, koska
minulla oli pimeä jakso jolloin pelkäsin omaa peilikuvaani ja raahasin kaikki elektroniset
laitteet ulos huoneestani, koska ne sekoilivat enkä minä lakannut kuulemasta niiden
kautta ylimääräisiä ääniä. Mutta veitsi tyynyn alla nukkuminen…”

     ”Lune, minä tiedän että tämä on kaunis kartano”, Fenris keskeytti, ja jokin hänen äänen-
sävyssään pysäytti Lunen totaalisesti paikoilleen. ”Uuden tulokkaan silmiin varmaan oikea
paratiisi. Mutta oikeasti se on kaukana siitä. Orkidean takana, siellä piilee piikki. Painajainen.”

     Epämukava olo valtasi Lunen. Kaikki hänen kartanoa koskevat epäilyksensä ja viimeinen
keskustelu Demainen kanssa palautuivat kerralla mieleen.

     ”Fenris, tiedätkö sinä jotain mitä minä en?”

     ”En minä mitään tiedä. Minä vain tunnen asioita. Äh, ei olisi pitänyt ottaa tätä asiaa
puheeksi, ja sinun ei olisi pitänyt nähdä minun veistäni.”

     ”Kaikki hyvin, en minä aio kertoa tästä kenellekään”, Lune lupasi. ”En edes Terranille
ja muille, jos et halua.”

     Hymy oli jälleen palannut Fenrisin kasvoille, mutta jokin siinä oli muuttunut kenties
pysyvästi.

     ”No, se on kiva kuulla. Alahan nyt mennä nukkumaan siitä, äläkä enää koskaan ota
tätä tapausta puheeksi.”

     ”Kunhan pidät sen veitsen piilossa siivoojilta, ja mielellään verettömänä”, Lune murahti
ja palasi sitten takaisin oman sänkynsä luokse. Hänen sukeltaessaan yöpaitaansa ja puhaltaes-
sa yöpöydällä olevan öljylampun sammuksiin kamarin ovesta virtasi sisään liuta tyttöjä.
Kamarin vastapäiseltä laidalta kuului samaan aikaan valtaisa rysähdys, joka aiheutui
kerrossänkynsä yläpedille kömpineen Fiorellan pudotessa pohjan läpi suoraan alemmassa
kerroksessa loikoilevan Tiffanyn niskaan. Lune kiskoi sänkynsä samettiverhot kiireesti kiinni,
kun Tiffanyn aloitti huoneen toisella puolella kirjavan sadattelun, ja vetäytyi raskaan
lumenpehmeän peiton alle. Kodintuoksuiseen paitaansa käpertyneenä hän sulki silmänsä;
ensimmäinen päivä Visteriakartanossa – selvitty. Olen hengissä.

     Mutta yksi asia ei lakannut häiritsemästä Lunea, ja se valvotti häntä muutaman tunnin
vielä senkin jälkeen, kun kaikki muut kartanossa olivat vaipuneet syvään uneen.

     Aavistus.

     Paha aavistus.

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
9.
U N E N N Ä K I J Ä

Kuusi neljäkymmentäyhdeksän. Lune heräsi hätkähtäen unen läpi kaukaisuudesta kantautu-
vaan raivostuttavaan ääneen – se tuli herätyskelloista ja puhelimista, jotka alkoivat hälyttää
kaikki hiukan eri aikoihin ympäri kamaria. Kuului unista ärtyneitä huudahduksia ja säikäh-
täneitä älähdyksiä, kun ihmiset kömpivät pystyyn ja sammuttivat kellot ja puhelimien
herätykset mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Lune ponkaisi refleksinomaisesti pystyyn
ja pamautti oman kellonsa sammuksiin nyrkillä. Sen jälkeen hän vaipui takaisin pieluksille
korvat soiden ja kämmensyrjä kihelmöiden.

     Sitten –

     Kellojen aamuorkesteri tukahtui epävireisesti aaltoillen. Kuin maailman patterista olisi
loppunut kesken kaiken virta. Sen jälkeen oli hetken hiljaista. Kamarissa kaikui muinaisten
hautaholvien tyhjyys, kunnes Lune kuuli sen. Raskaat askeleet raahautuivat kohti hänen
sänkyään.

     ”Kuka siellä?” Lune raakkui hiekkaisella äänellä, tuijottaen muun maailman ulkopuolelle
sulkevia vihreitä verhoja, joiden läpi suodattui aamuauringon voisulan väristä valoa. Askelet
lähestyivät ja pysähtyivät äkkiä. Joku seisoi verhojen ulkopuolella; Lune saattoi nähdä kook-
kaan varjon piirtyvän sametin läpi. Hän puri hammasta ja tempaisi kankaan sivuun.

     Ruttolääkäri kohotti nahkahanskaan verhotun kämmenensä, ja pyöreän valkoisen valon
alkaessa vilkkua koko huone tuntui vinksahtavan ääriviivoiltaan. Tuttu, makea kukkien
lemu tunki hänen sisälleen kuin myrkky samaan aikaan kun tukkoinen, rienaavan sirisevä
melu halkoi hänen korviaan.
      Lune heräsi uudestaan henkeään haukkoen, kammottava haju raskaana kasvoilleen
ja kielelleen liimautuneena.

     ”Herää, Lune! Mennään aamiaiselle.”

     Terranin ääni tuntui kuuluvan jostain etäältä. Lune pakotti takaisin kiinni painuvat
silmänsä auki ja yritti hetken ajan käsittää, missä oli. Sitten hän muisti. Kykloopit, kanankoi-
vet ja sekava ihmiskasvojen massa hyökyivät vesiputouksena hänen verkkokalvojensa taakse.

     ”Pidä kiirettä, tai kumoan tämän vesikannun pääsi yläpuolella.”

     Athenan ääni tuli lähempää, tarkemmin sanottuna aivan Lunen sängyn vierestä. Lune
kuuli, miten lasinen kannu raapaisi sängyn vieressä pikkuikkunan alla olevaa yöpöytää. Hän
havahtui vihdoin kunnolla hereille, sillä ei ollut varma, oliko Athena vitsalevaa sorttia. Hän ei
halunnut ottaa riskejä.

     ”Mitä kello on?” Lune kysyi ääni paksuna ja kohottautui istumaan. Hän oli unohtanut
letittää hiuksensa yöksi, ja nyt ne valuivat hänen kasvoilleen ja harottivat joka suuntaan.
Lune vääntäytyi istumaan ja toivoi, että illuusiomaisen yön aiheuttama olo katoaisi, kuten
myös äskeisen sattumuksen aiheuttama järkytys.

     Täysissä pukeissa oleva Athena kurkisteli verhojen raosta ja sanoi:

     ”Kello on pian seitsemän. Meillä on hyvin aikaa ennen biologiantuntia. Terran ruokkii
parhaillaan Shurikenia, mistä puheen ollen sinunkin pitäisi valmistautua aamiaiselle. Odota-
han, että pääset näkemään sen hillovalikoiman!” Athena näytti havaitsevan ahdistuksen
Lunen heikosti hymyilevän naamion takana, ja hän istuutui sängyn reunalle.

     ”Kaikki hyvin? Johtuuko se… eilisestä?”

     Lune pudisti päätään ja hieroi epätoivoisena silmiään. Hän haukkasi äkkiä henkeään
ja alkoi yskiä rajusti. Tuntui kuin nielu olisi ollut täynnä höyheniä. Athena katseli häntä suu
huolestuneesti raollaan, eikä kuristava yskä ei ottanut laantuakseen vaan muuttui pian
kakomiseksi. Lune tärisi kätketystä kauhusta ja hapenpuutteesta.

     Yskä ei loppunut, ennen kuin vieras esine tuli ulos hänen kurkustaan.

     Hänen kämmenellään oli möykky valkeita ja vaaleanpunaisia terälehtiä.

     ”Lune…?” Athena kysyi varovasti.

     ”Kaikki hyvin, ei tämä mitään”, Lune kiiruhti henkäisemään ja kiskoi päiväpeitteen
kätensä ja silputtujen kukkien päälle. ”Athena, oletko ikinä kokenut valeheräämistä? Tai siis,
herännyt unesi sisällä ja luullut sitä todellisuudeksi?”

     Athena rypisti otsaansa, niin kuin aina kovasti pohtiessaan, ja katsoi sitten Lunea
päätään pudistaen.

     ”Ei, en minä tietääkseni ole. Kävikö sinulle niin?”

     Lune tuijotti jalkojensa päälle mytyksi sotkeutuneita peittoja.

     ”Joskus pelkään, etten herännytkään unesta. Ehkä olen tässä nyt, tietämättä, etten eräänä
aamuna koskaan oikeasti noussutkaan. Ehkä kaikki se minkä olen luullut saavuttaneeni
haihtuu tuhkaksi kun viimein avaan silmäni jossain kaukaisessa aamussa, siinä maailmassa
joka on todellinen. Tajuatko mitä tarkoitan?”

     Athena nyökkäsi hitaasti.
     ”Pelkäät… että olet uneksinut koko elämäsi?”

     ”Jotenkin sinne päin.”

     Lunesta tuntui, ettei hän osaisi millään selittää sitä tunnetta. Se oli enemmänkin kuin se
painoton epätodellisuuden olo. Hänestä tuntui, että hän puuttui kokonaan tästä ulottuvuu-
desta, tapahtumat soljuivat hänen ohitseen välinpitämättömästi, mutta hän itse ei ollut osa
tuota virtaa. Joskus aamulla avatessaan silmänsä hänen oli pakko kohottaa kätensä yläpuo-
lelleen tietääkseen olevansa hengissä, ja katsella ikkunasta tulvivien auringonsäteiden
leikkautumista sormien lomitse. Toisinaan herääminen oli kuin potkaisu ulos paratiisista.
Silloin tällöin se taas soi helpotuksen unille, jotka kuvasivat todellisuutta miljoona kertaa
pahempana. Mutta on aina mukavampi herätä helvetistä verrattain pienempään painajai-
seen.

     Lune tiesi sen kuulostavan psykoottiselta, mutta ainakin Athena edes yritti ymmärtää.

     ”Hmm…” Athena oli hetken hiljaa, ja sitten hänen kasvoilleen levisi iloisen mielipuolinen
hymy. ”Sattuuko tämä?”

     Hän löi Lunea päin näköä, ja uni pirstaloitui.

     Lune avasi kolmannen kerran, hyvin hitaasti silmänsä.

     Pukeutuminen vei sinä aamuna Lunelta tavallista kauemmin. Kiskottuaan viimeisen
sukan jalkaansa hän raahautui pois patjalta ja vilkaisi onnettoman pieneen peilinrähjään
sängyn vieressä. Hänellä oli tummat varjot silmien alla, kuten silloin kerran kolmetoistavuo-
tiaana, kun hän oli valvonut myrskyn takia salaa puumajassa ja lukenut Edgar Allan Poen
koottuja teoksia taskulampun valossa. Ihon kermankalpeus korosti vasemman silmän alla
olevaa kahta häiritsevää pistettä. Hiuksetkin hapsottivat, ja Lune riipi niitä harjalla. Loppu-
tuloksen näyttäessä siedettävältä hän nappasi lattialta reppunsa. Hiukset eivät olleet
ottaneet asettuakseen, mutta Lune päätti, että ulkonäkö sai nyt jäädä toissijaiseksi asiaksi –
hänellä oli nälkä! – ja käänsi selkänsä peilille. Hän hiippaili haukotellen Terranin sängyn luo.
Athena istui lattialla ja penkoi koululaukkuaan, Shuriken rouskutti juuri kovaäänisesti
raksuja metallisesta ruokakupistaan. Kun saksanpaimenkoira huomasi Lunen, se hylkäsi
aamiaisensa ja kiiruhti nuuhkimaan hänen sukkiaan. 

     ”Huomenta”, Terran sanoi haroessaan hiuksiaan entistä pahempaan sotkuun. Hän kohtasi
Lunen katseen ikkunan heijastuksen kautta. ”Näytät tänään hiukan periksiantaneelta.”

     ”Oli pieniä ongelmia todellisuuden kanssa.

      Terran hymähti ja veti viimeisen sormikammanvedon.

     ”Eikös meillä kaikilla ole?”

     Matkalla ruokasaliin he ohittivat oppilaiden tappelunnujakan lähellä oviaukkoa. Yksi
osallinen oli saanut mustan silmän ja toiselta oli taju kankaalla. Jos Lune tulkitsi tilanteen
oikein, suuttunut kaveri oli kolkannut hänet pesäpallomailalla, ja tästä syystä Drange antoi
heidän kuulla kunniansa.

     ”On teillä otsaa, nujakoida nyt täällä kuin mitkäkin palvatun pahankuriset pahkasian-
poikaset! Mokomat hunningolla olevat vätykset, tuollaisia hunsvontteja minä saan joka päivä
paimentaa, ja palkkakin on ihan surkea. Kyllä te sitten opitte kun minä otan kepin esiin, niin!
Voi pyhä nunna miten huonoa kasvatusta vanhemmilta.”

     ”Sori, ope!” sanoi poika, jonka hallinnassa pesäpallomaila oli ja joka ei kyllä kuulostanut
yhtään pahoittelevalta.

     Lunen sydän oli pysähtyä.

     Siinä rehvasteli hänen oma röyhkeä serkkunsa, polvista pussittuneissa housuissa, liian
isossa t-paidassa, pipo sekaisin olevien hiusten päällä. Pieni vaalea tyttö seisoi syrjemmällä ja
näytti kauhistuneelta; hän oli se enkeli, Posy. Näytti siltä, että tällä kertaa hän ei ollut saanut
kaveriaan kuriin.

     ”Opetapa joskus tälle veljellesi, mihin pesäpallomailaa oikeasti käytetään!” Drange mekasti
pois hoippuessaan ja heitti vielä yhden räntäsadekatseen taakseen loittoneviin oppilaisiin.

     ”Hän ei ole veljeni.” Lune loi serkkuunsa vaivihkaa sellaisen mulkaisun, että hän toivon
mukaan tajusi tiukan keskustelun odottavan tulevaisuudessa. Tray vastasi ärsyttävästi virnui-
lemalla. Milloin hänestä oikein tuli sellainen? Lune pyöritteli asioita ja menneisyyden tapah-
tumia mielessään heidän kävellessään sisään ruokasaliin.

     ”Oliko hän siis se serkkusi?” Athena kysäisi varovasti.

     ”Joo, suloinen pikku Trayhän se siinä.”

     Onneksi he tajusivat olla kyselemättä enenpää, eikä Lune joutunut selostamaan heille,
miten Tray oli viime vuonna leikannut luokkakaverinsa palmikon keskeltä poikki, varastanut
opettajansa kultamedaljongin, särkenyt noin viisi ikkunaruutua jalkapallolla ja sitten vielä
järjestänyt mylläkän rehtorin kansliassa, mikä oli johtanut monien siellä rikki menneiden
esineiden ja kalusteiden korvausvaatimuksiin.

     Lunen aamiaistarjottimelle päätyi omena, kuohkea vohveli, lasillinen appelsiinimehua ja
kulho höyryävää kaurapuuroa. Auringonvaloa tulvi kartanon ikkunoiden rautaristikoiden
välistä vähitellen ihmisistä täyttyvään ruokasaliin. He löysivät Aidenin pöydästä, jossa myös
Cole ja Mitch istuivat. Hänellä oli kuulokkeet kaulassaan ja lattialla vieressään ylitsepursuava
reppu, joka hädin tuskin mahtui kiinni.

     ”Huomenta!” Athena tervehti. ”Nukuitko hyvin?”

     ”Jotain neljä tuntia, tämän kuun ennätys”, Aiden murahti. Hän ei kohottanut katsettaan
nenänsä edessä olevasta sanomalehdestä.

     ”Sinä luet uutisia?” Terran kyseenalaisti ja veti itselleen tuolin.

     Aiden näytti loukkaantuneelta.
     ”Miksen minä voisi lukea uutisia?”

     ”Totta kai voit, olen vain yllättynyt.” Hän lisäsi nopeasti: ”Hyvällä tavalla.”

     Aiden piiloutui taas lehtensä taakse ja siemaili kahviaan mustana.

     ”No, minä haluan tietää jos taivas aikoo pudota. Ehdin ehkä juosta vähänmatkaa.”

     Lune istui Aidenia vastapäätä ja vilkuili etusivun otsikkoa, jossa ihmeteltiin maailman-
laajuista huonoa säätä, sekä spekuloitiin jotain itsekseen liikkuvista variksenpelättimistä.

    ”Uskotko sinä tosissasi tuohon?” Hän luki jutun skeptikon äänellä: ”Taas uusia havaintoja
kuljeskelevista pelättimistä
. Taas? Miten kauan sitä on oikein jatkunut?”

     ”Uutisten mukaan pari viikkoa. Vanhoina hyvinä aikoina olisin minäkin arvellut syypäiksi
ihmisiä, joilla ei ole elämää – muistathan sen pelle-epidemian? Mutta kykloopin jälkeen en
hämmästyisi enää mistään.” Aiden käänsi sivua kyllästyneen näköisenä. ”Joka tapauksessa,
teidän pitää kuulla mitä kerrottavaa näillä on. Sitä mahtaa olla vaikea uskoa.” Hän nyökkäsi
kohti Colea ja Mitchiä, jotka näyttivät syystä tai toisesta kihisevän innosta. Kummankin
tarjottimella oli kaksi hillo-pähkinävoipaahtoleipää ja huomiotaherättävä pino mandariineja.

     ”Miten paljon te noita syötte?” Athena hämmästeli.

     Cole ja Mitch vaihtoivat katseita.

     ”Me tarvitaan niiden kuoria”, Mitch sanoi ja lisäsi nopeasti: ”Älä kysy.”

     ”Nyt asiaan.” Cole nojautui eteenpäin paikoillaan ja madalsi ääntään. ”Siellä on jotain
kammottavaa, kartanon ylisillä…”

     ”Anteeksi?” Lune kysyi. ”Mitä te oikein höpisette?”

     ”Me kuultiin jotain mitä ei ollut tarkoitettu meidän korville”, Mitch sanoi. ”Me kuultiin
miten Drange ja Meadow keskustelivat siitä. Ikään kuin kykloopivälikohtaus ei olisi
tarpeeksi…”

     Lune tuijotti Frotziereja odottaen, että he jatkaisivat. Colen silmät näyttivät sinä
aamuna lasisilta ja tavallista hämärimmiltä.

     ”Huhut leviävät jo oppilaiden keskuudessa. Te kuulette nyt virallisen version, jota ei ole
muunneltu. Vakavannäköinen Drange kuvaili olentoa riutuneeksi ja kalpeaksi. Sillä on
vahamainen iho, tai kuten hän korjasi, nahka. Karmea irvistävä suu. Silmät eri puolilla kasvoja
eikä ollenkaan nenää, vähän kuin sen naama olisi lyttyyn tallattu tomaatti.” Cole piti taas
hyvin lyhyen, dramaattisen tauon. ”Liikkuu pimeän tullen.”

     Terran oli nostanut kätensä pystyyn.

     ”Okei kaverit, jo riittää. Jos tosiaan kuvittelette voivanne säikytellä meitä, te erehdytte
pahanpäiväisesti.”

     ”Tämä ei ole vitsi!” Sekä Cole että Mitch näyttivät harmistuneilta. ”Se on totta! Ainakin
siltä osin, mitä me kerrottiin kuulleemme. Tietenkään ei voi mennä takuuseen siitä, että
luokanvalvojamme puhui totta. En vaan oikein usko, että Merirosvo-Drange on sellainen
tyyppi joka tykkää kertoa vitsejä. Paitsi ehkä puujalkavitsejä, jos tajuatte mitä tarkoitatte…”
Mitch esitteli hammasrivistöään ja iski silmää. Lunen kulmat olivat kurtistuneet ja hän hädin
tuskin kuuli loppuja Mitchin puheesta. Hän tunsi jotain rintalastansa takana, ehkä orastavia
rippeitä aiemmista pahoista aavistuksista, jotka yrittivät etsiä jalansijaa hänen sisällään. Hän
torjui tunteen sanomalla:

     ”Miksi Drange puhuisi jotain tuollaista? Onko hän seonnut?”

     ”Vai oliko hän tosissaan?” Athenan kuiskaus oli hiljainen. Hän nojasi kasvojaan käsiinsä ja
katseli koskematonta aamiaistaan haluttomana. ”Muistatte varmaankin eilisen? Minua ei
yllättäisi enää mikään.”

     Lune tyytyi hymähtämään ja puraisemaan palan vohvelinsa reunasta. Hän oli liian väsynyt
puidakseen sellaisia asioita heti aamusta. Edellispäivän palautuessa taas pätkittäin mieleensä
hän pohti yhä Trayn tapausta. Lune oli ehtinyt toivoa, että serkku kykenisi elämään sääntöjen
sisäpuolella, vaikka hän itse olikin jo tempautunut mukaan johonkin sellaiseen, mistä olisi
kaiken kaupunkilaisjärjen mukaan pitänyt pysyä kaukana. Mutta miksi Trayn piti aina olla
haastamassa riitaa? Lune näki mielessään Demainen silmien kyyneltyvän. Tray rakasti
äitiään eikä milloinkaan tarkoituksella satuttanut häntä. Mikä siis ajoi hänet jatkamaan,
vaikka Lune oli useat kerrat keskustellut asiasta hänen kanssaan?

     ”Ymmärrätkö, Tray, sinä et voi tehdä noin. Se on väärin.”

     ”En minä aloittanut sitä, vaan Kenny. Hän nauroi villahousuilleni.”
     ”Mutta oli silti väärin hyökätä hänen kimppuunsa. Ymmärrätkö, Tray, isompana voit joutua
sellaisesta vankilaan. Tiedäthän, sinne isojen pahojen lihaskimppukorstojen joukkoon, jotka on
tatuoitu varpaista leukaan.”

     ”Niin, m- mutta…” Tray siirteli painoaan jalalta toiselle ja kurtisti kulmakarvojaan, mikä
muodosti uurteen hänen silmiensä väliin. Hän oli alkanut yhtäkkiä kyynelehtiä. ”Lune, minä
en tahdo joutua vankilaan! Se kuulostaa kamalalta! Lupaathan sinä suojella minua, lupaat-
han?” Hailakat silmät töllöttivät Lunea ääriään myöten täynnä huolta.

     ”Sinun täytyy itse luvata, että parannat tapojasi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.”

     ”M- minä lupaan yrittää kovasti.”

     ”Jos voit tehdä sen, kaikki on hyvin. Muista, minä voin suojella sinua vain niin kauan,
kun et itse hankkiudu pahoihin tilanteisiin. Ethän tee niin enää?”

     ”En, Lune.”

     ”Lupaatko varmasti?”

     ”Minä lupaan.”

     Lune nousi äkkiä pöydästä.

     ”Kuulkaa, minä taidan mennä jo luokan eteen”, hän ilmoitti ja kasasi aterimet tarjottimelle.

     ”Nytkö jo?” Athena vilkuili hänen puoleksi syötyä aamiaistaan. ”Milloin sinä oikein syöt?”

     ”En ole nälkäinen.”
     ”Tulen mukaasi”, Terran ilmoitti ja heilautti laukkunsa olalleen. Noustessaan hän vilkaisi
Aidenin reppua, jossa oli hain ja tähden kuvia. ”Onko tuo sinun?”

     ”Miksi niin paljon kysymyksiä?” Aiden tiedusteli. ”Ja vastaus on kyllä.”

     ”Ala tulla, Terran”, Lune sanoi. ”Antaa hänen lukea uutisia, koska yhden meistä lienee
hyödyllistä pitää silmällä maailman tapahtumia.”

     ”Jeesus sentään, on mennyt vasta yksi päivä”, Terran huokaisi. ”Kaikki on jo valmiiksi sekai-
sin.”
*

     Lune yritti parhaansa mukaan keskittyä ensimmäisten tuntien ajan, mutta hänen keskit-
tymisensä harhaili tuon tuostakin muihin asioihin. Hänen mielenkiintonsa heräsi vasta
ennen yhteiskuntaopin tunnin alkua aamun varsinaisen kohokohdan, Daryaweshin näkemi-
sen lähestyessä. Lune valmistautui kohtaamaan faktan siitä, missä määrin kyseisen opettajan
synkänpuoleinen ego oli oppilaiden paisuttelema ja miten mielipuolinen hän ihan oikeasti
oli.

     ”Kannattaa antaa Guineveren vastailla”, Cole suositteli ohimennen, ”hän osaa vastata
oikein, ja silloin Daryawesh pysyy tyytyväisenä eikä saa psykopaattikohtauksia.”

     ”Mitä jos hän kysyy minulta ja vastaan väärin?” Aiden vaati saada tietää. Hän näytti
sekä ärtyneeltä että huolestuneelta.

     Cole ja Mitch vaihtoivat katseita. Mitch esitteli potevansa vilunväristyksiä ja kietoutui
tiukemmin roskiksesta kaivetulta näyttävään riekaletakkiinsa.

     ”Silloin kannattaa teeskennellä olevansa huonovointinen ja poistua paikalta niin nopeasti
kuin pystyt”, Fenris sanoi uhkaavasti, ”sillä jos hän saa aiheen psykopaattikohtaukseen,
seuraukset ovat vakavat.”

     Daryawesh ei ollut vielä paikalla luokassa, jossa ilma ja aika tuntuivat seisahtuneen.
Pulpetit seisoivat viivasuorissa riveissä keskellä tyhjien seinien sisäänsä sulkemaa tilaa, ja
ainoalla ei-tyhjällä seinällä oli vanhanaikainen liitutaulu, jollaista Lune ei ollut nähnyt sitten
nelosluokan.

     Opettajaa ei kuulunut muutamaan minuuttiin. Luokan taimmaiset rivit olivat täyttyneet
nopeasti, sillä kukaan paitsi Guinevere, jonka mielestä opettajat olivat melkein kuninkaallisia,
ei tahtonut eturiviin. Fenris, Cole ja Mitch istuivat Lunen, Terranin, Athenan ja Aidenin
lähistöllä. Nyt kun Daryaweshin ensimmäinen Lunelle pitämä tunti oli käsillä, muutaman
kokeneen kapinallisen läheisyys tuntui rauhoittavalta. Daryawesh harppasikin sisään luok-
kaan juuri, kun oppilaat olivat vähällä käydä tylsistyneiksi. Hän oli vanhahko kotkannokkai-
nen mies, ja juuri niin kiireisen näköinen kuin opettaja saattoi olla. Riutunut keho muistutti
vääntynyttä puunrunkoa, kumara selkä venytti epäsiistin, nuhjuisen puvun saumoja. Hänen
sylissään oleva oppikirjojen kasa oli huolestuttavan kaltevaksi kasattu. Terran loi vaivihkaisen
katseen Luneen, jonka sormet puristuivat hieman tiukemmin pulpetin reunalle. Täydellinen
hiljaisuus oli laskeutunut jo ennen kuin ovi Daryaweshin takana oli sulkeutunut loksahtaen.
Ei tietä pois.

     ”Jalat pois pöydältä, senkin röyhkeä nulikka!” käppänä sihahti Colelle mulkosilmät leveissä
skeittikengissä ja käännetyissä farkunlahkeissa.

     Cole katsoi opettajaa tyynesti, soi hänelle pienen vinon hymyn eikä Lunen yllätykseksi edes
alkanut väittää vastaan, vaan totteli. Takin alla olevan paidan Anonymous-naama näytti
ilkkuvan Daryaweshille, joka oli jo kääntänyt katseensa ja käveli opettajanpöydän taakse
luokan eteen. 

     ”No niin”, Daryawesh kärisi kuivalla äänellä, ”mennäänpä heti suoraan aiheeseemme. Tänä
päivänä käsittelemme monimutkaisia laki- ja oikeusasioita, joista toivon mukaan edes osalla
teistä on valmiiksi hajua. Tunnin aikana ei tulla suvaitsemaan minkäänlaista toimintaa, joka
saattaisi osaltaan häiritä opetuksen kulkua. Nyt”, Daryawesh piti pienen tauon, jonka aikana
hän pamautti kirjapinon pöytänsä kulmalle ja hänen naamalleen levittäytyi mielipuolinen
virnistys, ”te saatte kirjanne. Kuka haluaisi olla ystävällinen ja jakaa kirjat?” Hän sai työn
kuulostamaan pikemminkin rangaistukselta, eikä kukaan tarjoutunut vapaaehtoiseksi.
Tarkasteltuaan hetken mykkää ja paikoilleenjähmettynyttä väkijoukkoa Daryawesh naksautti
kieltään ja muljautti silmänsä Bayer Noresin suuntaan. ”Selvän teki, otetaanpa vaikka sinut
sieltä. Alahan jakaa tuosta jokaiselle kirjat ja tästä vierestä vihot. Miksi te kaikki olette kuin
seipään nielleitä?” Hän hykersi ilottoman vähäjärkistä naurua, ja Bayer, jota luiseva sormi
osoitti, valahti maidonkalpeaksi. Hänen onnistui jotenkin kerätä itsensä ja aloittaa tarvik-
keiden jako Daryaweshin valvovan katseen alla. Lune katseli pulpettinsa kannen lommoja, ja
hänen sydämeensä pisti joka kerta, kun hän kuuli Bayerin pudottavan jotakin.

     ”Tämä koulu on ihan hullu”, hän valitti kuiskaten Athenalle.

     Tunti venyi äärimmäisen tylsäksi ja hermoja koettelevaksi. Vaikutti siltä kuin Daryawesh
olisi halunnut hoitaa koko asian mahdollisimman nopeasti pois alta. Hän paasasi ensimmäi-
sen kappaleen sisältöä kirjan lauseista juurikaan poikkeamatta, ja lakiasioiden kuunteleminen
kuivan, säröilevän äänen selostamana oli melkein pahempaa kuin uskonnontunti ilman
kännykkää. Hän ei itsekään näyttänyt tietävän mistä puhui. Logan Serge haukotteli, Connor
ja Vincent hekottelivat keskenään, Aidenin otsa vajosi vääjäämättä kohti pulpettia. Winston
luki lintukirjaa. Hänen pulpettinsa reunalla oli läjä pureksittuja hammastikkuja. Ainoastaan
Cole, Mitch ja Fenris eivät olleet vajonneet uneliaisuuden verhoon – Frotzierit pommittivat
ihmisiä paperilennokeilla.

     ”Kippis”, Fenris suhahti hiljaa ja otti pitkän siemauksen litran cokispullosta, jonka oli
vaivihkaa vetäissyt reppunsa syövereistä. Hän nielaisi kiireesti nähtyään Daryaweshin
kääntävän kasvonsa siihen suuntaan ja oli vähällä tukehtua.

     ”Vai niin, vai sillä tavalla”, Daryawesh ärähti. Hänen silmänpainesairauden pullistamat
silmänsä mulkoilivat hailakoina ja oudon lasittuneen näköisinä; niissä oli pysähtyneisyyttä,
sellaista kuin pimeissä vesissä elävän kalan tyhjässä tuijotuksessa. Fenrisiin ne eivät
kuitenkaan tehonneet. Lunea karmi, mutta hänen oli hankala tukahduttaa nauruaan Fenrisin
yrittäessä turhaan näyttää viattomalta, kun hän liu´utti pullon takaisin reppuunsa. Sen
lukuisat erikokoiset taskut saivat sen näyttämään epäilyttävältä ilman sitäkin tosiasiaa, että
osassa niistä oli ilmiselvä riippulukko.

     ”Jälki-istuntoa”, Daryawesh ilmoitti.

     Eräs omituinen seikka, jonka Lune huomasi tunnin lähestyessä loppuaan, oli pysähtynyt
seinäkello. Se ei itseasiassa edes ollut täydellisen pysähtynyt, vaan pitkä viisari värähteli lähes
huomaamattomasti numero kolmosen ja nelosen välillä. Se oli aivan varmasti käynyt
normaalisti vielä ennen Daryaweshin saapumista, Lune oli varma siitä. Rikkinäisillä kelloilla
oli muutenkin tapana aiheuttaa hänessä epämukavuuden tunteita, niin kuin hänestä olisi
puuttunut jotain. Ehkä löytymistään odottava kadonnut palanen. Pysähtyneiden viisareiden
tuijottaminen sai hänet aina tuntemaan oman olemuksensa kellon lailla paikoilleen seisahtu-
neeksi, mikä oli hiukan ironista, sillä Lune itse kantoi vapaaehtoisesti ranteessaan sitä
ikivanhaa, toimintansa lopettanutta kelloa. Sen pois ottaminen ei ollut koskaan tuntunut
hyvältä vaihtoehdolta, olihan se ehtinyt olla paikoillaan jo niin kauan, että sen puuttuminen
olisi vain saanut Lunen häiriintymään tyhjästä paikasta ranteessaan.

     ”Hetkinen nyt!”

     Lune kohottautui suorempaan asentoon varmana siitä, että saisi kuulla kunniansa luku-
järjestyksen taakse piirtämisestä ja oman ranteen tuijottelusta. Tarueläinvihkoonsa kirjoit-
televa Athena hätkähti myös, ja vetäisi säikähdyksissään pitkän raidan sivun poikki. Mutta
Daryaweshin katse ei ollut kohdistunut heihin. Hän oli noussut kitisevästä työtuolistaan ja
katsoi otsa rypyssä luokan toiseen päätyyn. Siellä istui Lunen jo aiemmin juhlateltassa näkemä
tyttö, jonka pitkät kylmänruskeat hiukset korostivat hänen kuutamoihoaan. Hän pysyi vaiti
paikoillaan, kädet olivat ristissä pulpetilla ja utuiset safiirinsiniset silmät tuijottelivat ilmojen
läpi kaukaisuuteen. Käsiin oli piirretty outoja hiilenmustia viivoja, jotka yhdistyivät toisiinsa
kuvioiksi – tatuointeja, kenties, mutta varsin toisenlaisia kuin Aiden Fortescuella.

     ”Kuka se sinä oikein olet?” Daryawesh tivasi.

     Todellisuus näytti tavoittavan tytön vasta silloin. Oudon sähköisyyden saattoi tuntea
leviävän huoneessa.

     ”O- olen Wolfheart.” Tyttö kohensi jännittyneen näköisenä ryhtiään ja yskähti kevyesti.
”Varga Wolfheart.”

     Nimi putosi hiljaisuuteen kuin kivi. Tytön kädet värisivät. Terran vilkaisi Lunea katse
viestittäen samaa mitä Lune oli ajatellut. Mikä? Kuulosti vähintään jonkun agentin
salanimeltä. Kysymysmerkit Lunen mielessä lisääntyivät, kun Varga esitti seuraavan
kysymyksensä.

     ”Onko kukaan teistä sattunut näkemään korppiani? Se on iso ja musta. Kadotin sen, enkä
löydä sitä enää mistään.”

     Myös Daryaweshin ilme oli näkemisen arvoinen.

     ”Korppia? Jumalten pyssyt sentään en ole! Vai että Wolfheart? Nimeä ei näy minun
listassani. Olet varmaan eksynyt väärään luokkaan. Tai sitten et sanonut nimeäsi nimen-
huudossa. Sanoitko sinä nimesi rouva Drangen nimenhuudossa?”

     Kysymystulva näytti saavan Vargan ajatukset lukkoon. Lunen huomio kiinnittyi äkkiä ty-
tön kaulaan; ikkunasta tulviva valo heijastui välkehtivänä kummallisesta, karkeatekoisesta
hopeakorusta. Lune siristi silmiä nähdäkseen tarkemmin, ja hänen vatsaansa kouraisi; koru
näytti epämukavalta kaulapannalta, joka hiersi hänen ihoaan. Kahleelta, johon oli upotettu
viinirypäleen kokoinen kivi kuin yrityksenä kaunistaa sitä, turhaan.

     ”En tainnut sanoa nimeäni”, Varga sanoi yrittäen selvästi estää ääntään murenemasta
hiekaksi. Hän piti silti leukansa kunnioitettavasti pystyssä. ”Sitä ei sanottu, öh, nimen-
huudossa. En sanonut mitään.”

     ”ET SELVÄSTIKÄÄN!” Daryawesh karjaisi ilme valahtaen.

     Koko luokka kavahti kuin tuulenpuuskan pyyhkäisemä viljapelto. Daryawesh nauraa
käkätti, kuin olisi vain salamaniskun ajaksi luiskahtanut johonkin ihonsa alaisiseen vihan
maailmaan. Lune naputteli pulpettia kynsillään, siinä luokassa alkoi näkyi aivan liikaa
outouksia, jos silmiään vähän liikutti oman pulpetinkannen suorakaiteen ulkopuolelle.

     ”No, onpas perin kummallista, etten sanoisi. Kuinka vanha sinä olet?” Daryawesh
käveli aivan Vargan pulpetin eteen ja tuijotti tyttöä alas nenänvarttaan pitkin.

     ”Yhdeksäntoista kesää.”

     ”Tiedätkö, neiti Wolfheart”, Daryawesh kumartui lähemmäs ja Varga vetäytyi niin kiinni
tuolinsa selkänojaan kuin mahdollista, ”täällä on nyt yksi oppilas liikaa. Ja se ylimääräinen
olet selvästikin sinä, siksi haluaisinkin tietää vähän tarkemmin henkilöllisyydestäsi…”

     Silloin soi kello, ja Daryaweshin lauseen loppu hukkui mekaaniseen pirinään.

     ”Wolfheart, jää!” hän huusi, kun melutaso nousi kaikkien tehdessä lähtöä. 
     Lune tajusi tavaroita kerätessään etäisesti, ettei Vargan paikalla istunut enää ketään.
Sähköinen energialataus oli poissa. Lune ei ehtinyt nähdä mitä Daryawesh teki tai sanoi
seuraavaksi, sillä Athena ja Terran kiirehtivät jo ulos. Hän oli kuitenkin ehtinyt tuntea
mysteerin hunnun laskeutuvan luokkahuoneen tukalaan ilmaan.

     Kaikki mitä Vargan tyhjälle pulpetille jäi oli kyynelpisara.

     ”Kamala tunti”, Lune puuskahti käytävällä. ”Oikeasti – miten Varýsh voi antaa tuollaisen
psykopaatin opettaa meitä? Pitikö tässä alkaa kerätä listaa mahdollisista epäilyttävissä
olosuhteista kuolleista oppilaista?”

     ”En tiedä”, Athena mutisi värähtäen. ”Minä kun ehdin jo toivoa, että Daryaweshille olisi
loman aikana tapahtunut jotakin.”

     ”Kukaan ei taatusti pakottanut häntä palaamaan”, Terran sanoi kolkosti. ”Mutta hän
tuli, vaikka vihaa oppilaita henkeen ja vereen.” Seuraavan kysymyksen kohdalla Athena
melkein parkui: ”Mitä ihmeen tekemistä hänellä on koko kartanossa?”

     ”Ja minne se Vargakin oikein hävisi?” Lune hämmästeli. ”En tiedä havaitsitteko, mutta…
hän todellakin katosi. Yhtenä hetkenä siinä, toisena poissa...”

     Onneksi jäljellä olevat tunnit olivat paljon mukavampia – kuvistunti kului kuin siivillä, niin
mukavaa Lunesta oli kuunnella, miten opettaja rinnasti Guineveren piirroksia epäammat-
timaisiksi ja puhui niissä selkeästi havaittavissa olevasta ”aloittelijan raakuudesta”. Fiorella
luki nurkassa sarjakuvalehteä ja Lune ja Athena yrittivät molemmat vangita mielensä perällä
kummittelevaa kyklooppia paperille. Terran oli parhaillaan opiskelemassa journalismia
vastapäisessä luokassa, ja Aiden oli jossakin – Lune ei tarkalleen ottaen tiennyt missä. Myös
Fenris oli saapunut kuvistunnille vaelleltuaan välitunnin ajan käytävillä nupit kaakossa oleva
mankka kainalossaan, ja hän nautti suunnattomasti pilakuvien piirtämisestä. Opettaja itse
ei ollut järin imarreltu häntä esittävistä teoksista, joissa hänen jokaista epäpuhdasta piirret-
tään oli liioiteltu ja suurenneltu. Fenris ei ollut tarkoittanut niitä opettajan nähtäviksi, opetta-
ja oli itse vaatinut saada katsoa, joten hänen olisi myös kuulunut kantaa vastuu traumatisoitu-
misestaan.

     ”Tiffanylla on tänään pienimuotoinen konsertti”, Athena sanoi iloisesti ja tutkaili tarkkaan
puolivalmista työtään. Lunen mielestä Athenan ottama valokuva olisi saattanut näyttää juuri
siltä, mikäli se olisi onnistunut; hän ei voinut olla ihailematta ystävänsä taitoja.

     ”On vai?”

     ”Kyllä, aika monet puhuivat siitä aamulla. Etkö kuunnellut?”

     Lune ei halunnut myöntää, että oli aamulla enimmäkseen huolehtinut serkustaan ja sii-
tä, miten hän tulisi selviämään elämässä. Lune tyytyi kohauttamaan hartioitaan ja lisäämään
ohuen kerroksen läpinäkyvää kynsilakkaa oman kyklooppinsa silmiin. Fiorella lyllersi juuri
pöydän ohitse ja vilkaisi ylenkatsoen heidän töitään.

     ”Kamalan näköisiä.”

     ”Vähän niin kuin sinä, kultaseni. Joka tapauksessa”, Athena jatkoi pirteästi, ”Tiffanyn
bändi esiintyy rannalla ja käsittääkseni siellä tulee olemaan jonkinlaiset juhlat. Heille on
rakennettu valtava lava, katto, valot ja kaikki. Olen vain hiukan huolissani, sillä iltapäiväksi
on luvattu myrskyä.”

     ”Tiffany voi varmaan pukea kurahousut, jos alkaa sataa”, Lune totesi. ”Minusta tosin
tuntuu, että ne ovat liian rahvaat hänelle.”

     Athena kohotti katseensa piirustuksestaan ja vaikutti äkkiä alakuloiselta.
     ”Tiedän, että sait hänestä huonon vaikutelman sen aterian perusteella, mutta voitaisiinko
keskittyä vain hänen musiikkiinsa ja jättää persoonallisuus omaan arvoonsa?”

     ”Totta kai”, Lune kiirehti sanomaan. ”Se oli pelkkä hyväntahtoinen vitsi. Tosin ihmiset
harvoin erottavat hienoisen rajan vitsieni ja töykeyteni välillä.” Hän nousi seisomaan ja loi
viimeisen pikaisen katsauksen maalaukseensa. ”Kuule, minusta tuntuu, että tämä on nyt
valmis. Käyn viemässä sen kuivumaan ja pesen pensselit. Viitsitkö katsoa, ettei Fiorella pölli
maalejani?”

     ”Mielelläni.”

     Ahtaanlaisessa varastossa sekoittuivat pullopeitevärin, erikeeperin ja poltetun saven hajut.
Lune löysi oven vierestä ensimmäisen oikean valokatkaisijan, minkä oli kartanossa nähnyt,
mutta sai todeta sen olevan lähes hyödytön. Katon kelmeä valaisin pysyi kirkkaana muutamia
sekunteja kerralla ja räpsähteli pitkiksi ajoiksi sammuksiin. Lunen onnistui hetken etsimisen
jälkeen löytää opettajan tunnin alussa neuvoma kuivausritelikkö. Lampun välähtäessä taas
hetkeksi valaisemaan ympäristöä Lune suuntasi lavuaarien luo, ja valon sammuessa hän
hapuili hanaa ja kuuli kohta veden virtaavan vasten terästä. Hän huuhtoi pensselit ja tuijotti
koko ajan nurkkaan, missä kohosi valtavan saviuunin uhkaava hahmo. Lune oli nähnyt joskus
unta, että hän oli jäänyt loukkuun sellaisen sisään. Herännyt sitten hiestä märkänä, omaan
tyynyliinaansa sotkeutuneena.

     Hän päätti häipyä varastosta. Edeten varovasti, ettei vain törmäisi mihinkään, Lune lähti
hakeutumaan kohti ovea. Miksi hän olikaan sulkenut sen perässään? Lampun viimeisimmästä
välähdyksestä oli yli minuutti, ja Lune näki vain hämärät maalipullojen siluetit riveissä
hyllyllä. Niiden muovikyljet kiilsivät heikosti oven alta tulevassa vähäisessä valossa. Lattialla
oli jotain, mikä luisti Lunen jalan alla, ja hetken ajan hän luuli kaatuvansa. Hän iski kätensä
hyllyn reunaan ja kuuli jonkin putoavan takanaan. Lamppu syttyi silloin saaden Lunen
kiroamaan hiljaa. Punainen pullo vieri kyljellään pitkin lattiaa, korkki totta kai irronneena.
Sotku oli kuin murhapaikalta. Lunelta vei hetken siivota synnyttämänsä kaaos. Astuessaan
vihdoin ulos kopperosta hänen kätensä olivat tahriutuneet kauttaaltaan punaiseen.

     ”Mikä sinulla kesti?” Athena kysyi. Lune istui tuoliin hänen vieressään ja kohotti kätensä
Athenan nähtäville. Hän nauroi.

      ”Ajattelitko sitä mitä sanoin? Konserttiin menoa?”

      ”Mennään vaan, kaipaan jotain rentoa ja normaalia.” Kello lähestyi tasatuntia ja päivä olisi
pian pulkassa. Se oli helpottavaa, sillä Lune tunsi saaneensa jo nyt tarpeekseen. Hän ryhtyi
keräämään pöydällä ajelehtivia papereita, mutta pysähtyi hätkähtäen ja poimi yhden
papereista tutkiakseen sitä tarkemmin.

     Hänen sydämensä kohmettui.

     ”Athena”, Lune sanoi kummallisella äänellä, joka sai myös Athenan hätkähtämään, ”kir-
joititko sinä tämän?”

      Athena näytti yllättyneeltä.

     ”Miten niin, minkä? Ja ei, olin äsken naapuriluokassa, me kaikki olimme. Aurelia halusi
meidän katsovan joitain lukiolaisten tekemiä ihmisveistoksia. Kannattaa käydä katsomassa,
ne olivat todella karmivia, ja sillä yhdellä oli…”

     Lune hädin tuskin kuuli mitä Athena sanoi, sillä hänen silmänsä olivat liimautuneet
sanoihin, jotka oli hätäisesti kirjoitettu yhden suttupapereista taakse hänen omalla tylsyneel-
lä lyijykynällään.

     En voi sanoa mitään suoraan kiinnijäämisen uhalla. Jokaista liikettäni saatetaan tarkkailla.
     Olette vaarassa. On punottu suunnitelmia, vaarojen ja petoksien verkko, joka kiristyy alati.
Pitäkää silmänne auki ja varokaa mitä sanotte. Tässä paikassa on seinilläkin korvat.
- W


     ”Okei”, Athena sanoi nähtyään tekstin ja veti värisevän henkäyksen, ”älä hätäänny. Pysy
ihan rauhallisena. Tuo ei varmasti ole mitään muuta kuin jonkun typeryksen tekaisema huono
yritys säikytellä meitä.”

     ”Minä en noin helposti säikähdä. Kuka meidän kanssa nyt yrittää pelleillä?” Lune laski
viestin pöydän kulmalle ja vilkuili ympäri luokkaa, jossa kaikki näyttivät rauhallisilta ja täysin
töihinsä tai siivoamiseen keskittyneiltä. ”Etkö sinä juuri sanonut, että kaikki olivat toisessa
luokassa?”

     ”Luulisin niin, ei tänne minun nähdäkseni jäänyt ketään.” Athena laski pensselin tärisevistä
käsistään, kuin häntä olisi äkkiä huimannut. Lunen mielessä tapahtui risteileviä pohdintoja.

     ”W, se voi olla joko todellinen nimikirjain tai pelkkä peitenimi. Nouseeko mieleesi ketään
erityistä?”

     Athena kelasi hetken ajatuksiaan. ”Winston? Ei, ei se voi olla. Hän on liikuntatunnilla, näin
tyypin häiritsevän Colea ja Mitchiä mennessään ulos. Siinä tapauksessa mieleeni ei taida tulla
ketään muuta…”

     ”Wolfheart”, Lune sanoi. ”Varga Wolfheart. Tyttö joka säteili kuin ydinjäte ennen kuin
haihtui ilmaan.”

     ”Mutta miksi?” Athena kyseenalaisti.

     ”En tiedä”, Lune myönsi madaltaen ääntään, ”mutta se ei taida olla ainoa mysteeri.
Kukaan ei tunnu tuntevan häntä. Hänen nimeään ei ollut listassa. Ja yhtäkkiä hän tuntuu
liuenneen kokonaan keskuudestamme. Oliko koko tyyppiä edes olemassa? Olen kyllä
aika varma, etteivät silmäni valehdelleet.” Lune sai äkkiä idean ja marssi Fiorellan pöydän
eteen. Hän tuijotti, kunnes Fiorella vaivautui nostamaan katseensa. ”Fiorella, näitkö sinä
äsken jonkun tulevan tähän luokkaan?” Lune kysyi kiihtyneenä.

     Fiorella pyrskähti typerästi.

      ”Vaikka olisin nähnytkin, niin en kertoisi sinulle, Sharrock. Ala painua äläkä puhu
minulle enää koskaan.”

      Lune hengitti turhautuneena syvään ja marssi takaisin Athenan luo. Athena kohautti
neuvottomana olkapäitään ja napsautti laukkunsa kiinni.

     ”Mennään kertomaan muille. Heidän täytyy tietää.”

*

     Rantakonsertti oli iltapäivällä. Athenan myrskyvaroituksesta huolimatta sen hetkinen sää
vaikutti mitä upeimmalta – auringonsäteet kelluivat kuin valonauhat järven pinnalla, ja
taivaalla liiteli lokkeja pieninä paperilennokkeina merimiespuvunsinisellä taustalla. Lune
tunsi tietynlaista surua, sillä hän tiesi, että sen kaltaiset päivät hupenivat samaa vauhtia
päivittäisen valon kanssa. Talvi oli tulossa. Mutta siihen oli vielä aikaa; edes varsinainen syksy
ei ollut vielä alkanut. Sinä vuonna se myöhästyisi.

     Athenan mieliala kohosi kohoamistaan Terranin mielialan sen kuin mustetessa. Hänen
inhonsa Tiffanya kohtaan kävi yhä ilmeisemmäksi. Hän ei olisi edes tullut koko konserttiin,
mutta Athena oli pakottanut hänet mukaan ”pitämään hauskaa”. Lune ei oikein tiennyt
kuinka suhtautua, joten hän keskittyi kävelemään Athenan ja Terranin välissä yrittäen estää
heitä riitaantumasta. Hän oli oikeastaan ihan tyytyväinen, sillä konsertti oli jotain normaalia
keskellä kaikkia niitä selittämättömiä asioita, joita oli jo ehtinyt tapahtua siinä varsin lyhyessä
ajassa, jonka Lune oli Visteriakartanossa viettänyt. Fenris ja Frotzierit, jotka olivat tulleet
tapahtumaan heidän kanssaan, heittivät tulevasta koetoksesta huoletonta läppää. Aidenilla
joko ei ollut mielipidettä tai hän ei halunnut ottaa kantaa asiaan. Hetki sitten hän ja Athena
olivat jutelleet jostakin bändistä, joka oli hiljattain sinkoutunut tähtitaivaalle, mutta nyt
Aiden näytti suovan arvostusta Terranin ärtymykselle ja oli luonteensa omaisesti hiljaa.
Hänen kätensä olivat syvällä farkkujen taskuissa. Savusilmät tähysivät siristellen järvelle,
melkein kuin jotain kaivaten.

     ”Vau, näyttää siltä, että Tiffany aikoo yrittää ihan tosissaan”, Terran kommentoi ja nyökkäsi
kohti rannalle pystytettyä lavaa. Lavan takana hietikolla oli generaattori. Maassa ihmisten
kesäkenkien juuressa risteili lakritsilta näyttäviä mustia kaapeleita.

     ”Näistähän voi kehkeytyä ihan lupaavat hipat”, Cole arveli vilkuillen iltaa varten pysty-
tettyjä korkeita valaisimia ja pieniä valkoisia katoksia pöytien ja tuolien yllä. ”Ei ollenkaan
paha.”

     ”Tarjotaankohan täällä juotavaa?” Mitch pohti.

     ”Miksi sinun pitää aina olla niin janoinen?” Cole valitti.

     ”Ajattelitko sinä tanssia paljonkin?” Lune kysyi raivokkaasti viestiä näpyttelevältä
Fenrisiltä, joka vilkaisi Lunea kuin tämä olisi vitsaillut.

     ”Voin sanoa että tanssiminen on ihan yhtä kaukana olemuksestani kuin Merkurius on
Neptunuksesta. Me tuskin jäädään kovin pitkäksi aikaa. Meillä on noin sata kertaa parempia
suunnitelmia.” Hän vilautti kännykkäänsä ennen kuin tunki sen taskuunsa.

     Sanat vahvistivat Lunen epäilykset. Fenris oli koko kuluneen päivän ajan näyttänyt siltä,
että hänellä oli jotain mielessään, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä mitä. Vastaus olisi
mitä todennäköisimmin järkyttänyt.

     ”Hys”, Cole sanoi lähes hihittäen. ”Ei paljasteta.”

     ”Entäs sinä? Etkö sinäkään tanssi?” Fenris kysyi Lunelta.

     ”Minä tanssin sitten kun saavun helvettiin.”

     ”Nähdään sitten siellä.” Fenris väläytti viekkaasti hampaitaan. 

     ”Hei, tuolla katoksen alla on jotain henkilökunnan porukkaa, mennään kysymään niiltä
tarjoilusta”, Mitch huomasi ja kääntyi hyväntuulisen näköisenä Lunen puoleen. ”Me tullaan
varmaan ihan kohta takaisin. Myöhemmin voidaan vaikka… arvaa mitä? Tanssia!”

     Sekä Terran että Athena pärskähtivät äänekkäästi, ja Lune sanoi, vaikka tiesikin Frotzie-
rejen vain vitsailevan:

     ”Älä unta näe.”

     Kun kolmikko oli häipynyt, Lune vaistosi äkkiä liikettä takavasemmalla. Joku tarkkaili
häntä lähistöltä. Lune tiirasi ympäristöään epäluuloisena, ja hänen katseensa osuikin pian
erään katoksen varjoissa maleksivaan tyttöön. Hän näytti jääneen kiinni tuijotuksesta, ja
tajutessaan tulleensa huomatuksi hän harppoi lähemmäs ja jäi virnistelemään vinohampaista
hymyään. Säälimätöntä hymyä, jonka Lune oli yrittänyt unohtaa ikuisiksi ajoiksi. Sitä henkilöä
hän ei ollut odottanut näkevänsä Visteriakartanossa.

     Liverpoolin koulussa Cyanide Winters oli ollut Lunea vuotta ylemmällä luokalla, mutta
käyttäytynyt kuin jokin vinksahtanut jumala, jonka marionetti Lune oli. Tai sellaista Cyanide
oli hänestä yrittänyt tehdä. Marionetti oli nimittäin iskenyt takaisin, ja Cyaniden härnäys-
yritykset olivat jääneet jokseenkin säälittäviksi. Lune ei yllättäen ollutkaan osoittautunut
sellaiseksi muiden armoille alistuvaksi persoonaksi, joksi Cyanide oli häntä erehtynyt luule-
maan – uutta oppilasta, joka oli suorastaan naurettavan hyvä kohdevalinta, mutta jonka
ulkokuori saattoi toisinaan pettää. Lunen taistelusta huolimatta Cyanide ei ollut suostunut
luovuttamaan helpolla, vaan kostanut ajamalla hänet aina vain uusiin hankaluuksiin. Pieni
tarkkaan valittu livautus oikeille henkilöille, ja kohta kaikki juorusivat kadonneiden Storm-
laithien tyttärestä. Sitten hellävaroen heitetty väärän tiedon muru, johon nälkäisimmät tart-
tuivat oitis, ja huonon valon keila oli jälleen saatu kohdistettua Luneen. Miten usein hän oli-
kaan toivonut, että Cyanide vielä jonain päivänä löytäisi itsensä vaeltamasta halki umpeen-
jäätyneen helvetin.

     Ja siinä tyyppi taas oli. Sama ylikasvanut sivusiili ja sama pään yli vedetty pinkkimusta
sekasotkutukka, jonka terävästi sojottavat latvat hipoivat olkapäätä. Sama ilme, joka antoi
hänestä sellaisen vaikutelman, ettei mikään saisi häntä häpeämään. Epämiellyttäville
kasvoille oli ilmestynyt muutama uusi lävistys finnien muodostamien tähdistöjen sekaan.
Cy oli Lunen pituinen, mutta mahtaileva ego, joka paistoi läpi vaikkei tyttö olisi suutaan
avannutkaan sai hänet näyttämään isommalta. Kun Cyaniden särkynyt ääni ja hitaan naukuva
puhetapa riipivät Lunen korvia, hänen teki mieli heittää jotakin.

     ”Tapaamme näköjään jälleen! Enpä olisi uskonut, täytyy myöntää. Miten menee, Sharrock?
Monessako jälki-istunnossa olet ehtinyt olla? Kas, sinulla on näköjään viimein ystäviäkin.
Vaan niin on minullakin.”

     Cyaniden vierelle oli ilmestynyt jostakin Tiffany, jolla oli nahkahame ja hiukset täydel-
lisillä laineilla. Hänen mukanaan purjehti tuttu hiuslakan, puuterin ja huulipunan tuoksu.
Heidän kannoillaan roikkuva Fiorella oli pukeutunut ääliömäiseen hymyynsä. Lune hädin
tuskin huomasi tulijoita, sillä hän oli unohtunut tuijottamaan Cyaniden vyöstä roikkuvia
metalliketjuja sekä avonaista moottoripyörätakkia, joka paljasti osan alla olevan paidan
OUTLAW-logosta. Kaikki ne olivat itseään toistavan historian palasia, jotka Lune halusi
työntää mahdollisimman kauas itsestään.

     ”Enpä olisi uskonut, että sinä jonain päivänä kyselet kuulumisiani”, Lune sanoi kylmästi
ja toivoi, että sanojen myrkkyannos riittäisi hukuttamaan ilkkuvan vastustajan. ”Seurasitko
minua tosiaan Liverpoolista tänne asti?”

     Aiden, Terran ja Athena seisoivat jännittyneinä Lunen takana, ja Athena katsoi Cyanidea
mittava inhon ilme kasvoiltaan paistaen. Cyanide näytti syvästi huvittuneelta ja sormeili kau-
lustaan käsivarren villisikatatuointi irvaillen.

     ”Älä kuvittele, että roikun epätoivoisilla jalanjäljilläsi omasta tahdostani. Tulin vuodeksi
Lontooseen siskoni luo, vanhempani ovat työmatkalla Skotlannissa. Mutta taivas, millaisessa
seurassa liikutkaan tätä nykyä!” Cyanide naureskeli epäuskoisena tehdessään pikakatsauksen
muihin ja pudisteli päätään. Aidenin toinen kulmakarva kohosi hieman tytön katseen pyyh-
käistessä häntä. ”Tuo näyttää juuri sellaiselta tyypiltä, joka ammuskelee kouluja”, Cyanide
totesi hymy korvissa.

     ”Et muuten itse näytä yhtään paremmalta”, Aiden huomautti väitteestä kiusaantumatta.
     ”Hieman heikohko comeback, palaat varmasti tähän tilanteeseen vielä kuukausien päästä-
kin ja keksit silloin paremman. Luotan sinuun, Fortescue.”

     ”Usko pois, vaihtaisit nuo heihin milloin vain”, Lune sanoi Cyanidelle ja nyökkäsi kohti
hänen uusia hännystelijöitään, katsomatta kumpaankaan. Ärtymyksen kuohahdus molem-
pien suonissa oli hänelle silkkaa mielihyvää.

     Cyanide nytkäytti tussilla mustattuja kulmiaan ja tuhahti pilkallisesti.

     ”Hyvä yritys, mutta veikkaanpa, että sinun kannattaisi yrittää tehdä julkkikseemme
vähän parempi vaikutus. Suhteet eivät ikinä ole pahitteeksi tässä maailmassa, vaikket
sinä sitä koskaan olekaan ymmärtänyt.”

     ”En menisi rehentelemään huumediileritoveruuksillasi, Cyanide”, Lune tokaisi kitkerästi
ja kallisti päätään. ”Sitä paitsi jotkut tulevat mainiosti toimeen ilman laumaa.”

     ”Sehän on hyvä asia. Olen nimittäin melko varma, että sinunlaisesi päätyisi kaikkien lau-
mojen hylkiöksi. Olet muuten kiistelykumppanina varsin ennalta-arvattava ja yllätyksetön.
Tulkaa, siskot”, hän sanoi kääntyen Tiffanyn ja Fiorellan puoleen, ”häivytään. Sharrock, kerää
loputkin ritarisi puolen tunnin sisällä ja tule tähän nauttimaan todellisesta taiteesta. Nyt, jos
sallitte…” Cyanide käänsi selkänsä ja heilautti kättään. ”Näkyillään! Tiffanyn pitää valmistau-
tua.”

     Tiffany naurahti luonnottoman kimakasti. Hän olisi voinut olla muovinukke, jota heilaut-
tamalla kuuli nauhoitetun, epävireisen kikatuksen.

     ”Alkakaa mennä siitä sitten”, Lune sanoi. ”Ei tule ikävä.”

     ”Uuu”, Cyanide esitti loukkaantunutta. ”Ilkeää. Sinuna käyttäytyisin vähän mukavammin.
Tiedäthän, sen jälkeen mitä tapahtui.” Cyanide katsoi Lunea merkitsevästi, ja Lune tunsi
jähmettyvänsä sementiksi. Cyaniden viimeinen, polttava kuiskaus solahti suoraan hänen
ihonsa alle. ”Se oli sinun syytäsi.”

     He lähtivät paikalta jutustellen keskenään, ja heti kun he olivat kuuloetäisyyden
ulkopuolella, Terran kirosi raskaasti.

     ”Ärsyttävien ihmisten liittoutumaa tässä nyt vähiten kaivattiin. Ja vau, onko hänen
nimensä oikeasti Cyanide? Mahtaa olla melkoinen tyyppi.”

     ”Nimi on Charlynne Winters, mutta ketä kiinnostaa”, Lune kertoi onnellisena siitä, ettei
Terran ollut kiinnittänyt huomiota Cyaniden viimeisiin sanoihin. ”Minusta tuo piintynyt
lempinimi sopii hänelle paremmin. Keksin sen alun perin haukkumanimeksi, mutta hän
tykkäsi siitä ja alkoi pitää sitä tavaramerkkinään.” Lune tuhahti ja jatkoi ärtymystään
kätkemättä: ”Arvaa millainen hän oli viime vuonna? Touhusi välitunneilla räjähteiden
kanssa.” Lune levitti käsiään. ”Maalasi spraymaalilla hakaristin rehtorin auton konepeltiin ja
sai vieritettyä syyn minun niskoilleni. Juuri niin, hän on se persoona, jollainen kaikki
huligaanipikkupojat unelmoivat olevansa aikuisina. Tyyppi myös kärsii vakavista mielen-
terveysongelmista. Joten pysykää. Kaukana.”

     Lune nimittäin tiesi, ettei Daryawesh ollut enää ainoa hullu kartanossa.

     Ei nyt, kun Pomminrakentaja oli saapunut.

*

    Konsertti oli Lunelle, Terranille ja Aidenille kokemuksena varsin pitkäveteinen. Eiffel-
tornin mittaisiin korkoihin kenkänsä vaihtanut ja kullanpuhuvaan mekkoon ahtautunut
Tiffany näytti olevan lavalla kuin valtakunnassaan, ja noin nelikymmenhenkinen yleisö
Athena mukaan luettuna hyppi ja tanssi innoissaan musiikin mukana. He olivat iloisia ihmisiä
surullisen taivaan alla. Aurinko oli hukkunut murheenharmaisiin pilviin; sen paisteen
korvasivat nyt värikkät, aavistuksen käryäväntuoksuiset keinovalot, jotka pyörivät ja
välkkyivät epileptisesti ympäriinsä. Ne olivat sateenkaarenvärisiä sirpaleita Tiffanyn
kiiltävässä asussa, sävyjä yleisön kohotetuissa käsivarsissa, galakseja Athenan silmissä. Märän
hiekan, järven laineiden ja parfyymien tuoksut loivat myös omanlaistaan tunnelmaa, mutta
Lune olisi mieluummin ollut kuuntelematta Tiffanyn ylitsevedettyä laulamisen yritystä. Lune
istui Terranin seurana katoksen alla. Huteralla pöydällä heidän edessään oli kaksi koskema-
tonta lasillista päärynäjuomaa sekä yksi avattu tölkki cokista ja bilettämään menneen
Athenan kivennäisvesi. Terran ei ollut sanonut mitään pitkään aikaan, ja Lune yritti olla
tuntematta keuhkoissaan jytiseviä basson säveliä, jotka virtasivat Tiffanyn vasemmalla
puolella seisovan lihaksikkaan ja uhkaavan näköisen tyypin soittimesta. Hän katui jo paikalle
tulemista. Aiden seisoskeli vähän matkan päässä Lunesta ja Terranista, aivan vesirajan lähellä,
ja katseli tuuleen, joka oli kuin huomaamattomasti alkanut nousta. Hän oli käynyt tupakalla
jo kahdesti, ilmeisesti vain viihdyttääkseen itseään tylsyyden keskellä.

     ”Taivaalle kerääntyy pilviä”, Aiden totesi palattuaan pöytään ja nappasi cokiksensa, jota
alkoi heti siemailemaan suurin kulauksin. ”Nämä katokset saattavat pian lähteä lentoon.”

     ”Eikö me voida vain lähteä?” Terran valitti. ”Sanotaan Athenalle, että hän voi jäädä, mutta
me saatiin jo tarpeeksemme. Hän ei voi loukkaantua.”

     Fenris ja Frotzierit, Lunen loput ”ritarit” istuivat viereisessä katoksessa. Heillä näytti
olevan meneillään jokin vaivihkainen kolmen hengen kokous, jonka aihe saattoi vain
ohimennen sivuta ympärillä riehuvien juhlien reunoja, sen verran salamyhkäisiltä he
näyttivät. Fenris selitti parhaillaan jotakin elehtien määrätietoisennäköisenä käsillään. Mitch
yritti saada väliin oman sanansa ja Cole kuunteli vaikuttaen hyvin keskittyneeltä, vilkuillen
välillä lähimpiin pöytiin kuin varmistaen, ettei heitä kuunneltu. Ihan kuin joku olisi siinä
metelissä kyennyt erottamaan yksittäisiä sanoja. Lune oli melko varma, että jos he olivat niin
vainoharhaisia, keskustelu ei voinut koskea konserttia.

     ”Lune, kysyimme mielipidettäsi täältä häipymiseen”, Terranin ääni kohosi melun ylle.
Hän huomasi mistä suunnasta Lune käänsi katseensa, ja hänen kasvoillaan käväisi tietäväi-
nen ilme. ”Tietenkin jos haluat, voit toki jäädä tanssimaan...”

     Terranin äänensävy sai Lunen takajaloilleen.

     ”Kuulit jo, en ole kiinnostunut tanssimisesta”, hän lausui ytimekkäästi. ”Me voisimme kyllä
minun puolestani läh –”
     Konsertin valoja kirkkaampi välähdys valaisi hetkeksi tienoon, ja nelisen sekunnin kuluttua
järven horisontista kantautui kumeaa jyrinää. Aidenin kasvoille levisi voitonriemuinen ilme.

     ”Mitäs minä sanoin! Ja kohta alkaa satamaan...”

     Hänen sanoistaan ei kulunut kauaakaan, kun ensimmäiset pisarat koskettivat olkapäitä.
Ensin yksittäiset, sitten useammat. Taivaan kylmät, pudonneet ystävät liittyivät ihmisjoukon
riemuun ja elivät sekunnin elämänsä musiikissa. Pian harmaa sade lankesi verhona sävelissä
keinahtelijoiden hiuksiin ja ropisi katoksiin, soi järven pinnasta. Tiffany ei ollut vielä päässyt
kolmannen kappaleensa loppuun ja kiljui muulle bändille ohjeita samalla, kun piti yllä
lauluaan ja suojasi toisella kädellä kasvojaan estääkseen meikkejä valumasta. Bändi ei
katkaissut musiikin punosta, mutta vaaleatukkainen basisti näytti tympääntyneeltä
viistosateen piiskatessa jylhiin kasvoihinsa. Mainingit järvellä nousivat yhä korkeimmiksi.

     Aidenin puhelin hälytti ja hän tarttui siihen. Lune tarkkaili tummien kulmakarvojen
kohoamista ja rypistymistä.

     ”Sain juuri viestin Fenrisiltä”, Aiden kertoi kummastuneena. ”Hän käskee pitää silmällä
lavaa, erikoisnumero alkaa kymmenen sekunnin kuluttua. Ei kuulosta sitten ollenkaan
uhkaavalta, eihän?”

      Lunesta tuntui että hän ei ehkä halunnut tietää, mitä se kolmikko oli keksinyt saatuaan
mittavan yleisön kokoontumaan yhteen paikkaan. Tietenkään he eivät jättäisi tilaisuutta
käyttämättä… Lune yritti nähdä heidät viereisessä katoksessa, jossa he olivat vielä hetki
sitten olleet, mutta he olivat häipyneet nousevaan myrskyyn.

     ”Kolme, kaksi, yksi…” Terran laski ääneen. ”Voi hyvä jumala, ei kai oikeasti?”

     Jonkun pitkä tukka erottui heikosti esiintymislavan kattorakenteiden päältä, missä se
hulmusi vihaista taivasta vasten kahden hahmon ryömiessä esiin ja noustessa seisomaan.
Heitä ei pystynyt tunnistamaan Fenrisiksi ja toiseksi Frotziereista muuten kuin arvaamalla,
sillä heillä oli mustat vaatteet ja kasvoillaan valkoiset karnevaalinaamarit. Lavan takaseinän
yläpuolelle pilkotti jotain, mitä ei vielä hetki sitten ollut näkynyt ja mitä Lune olisi veikannut
lavan rakennuksessa käytetyksi nosturiksi, ellei se olisi ollut mahdotonta – vai oliko? Kysees-
sähän olivat sentään Fenris ja Frotzierit. Oli vaikea nähdä mitä he oikein touhusivat, ennen
kuin valtava puulaatikko nousi esiin heidän takaansa, ja Fenrisin ja todennäköisesti Colen
antaessa Mitchille merkkejä käsillään täysikokoinen ulkohuussi kohosi Tiffanyn esityksen
taustalla.

     ”Ei helvetissä”, Aiden huudahti ja purskahti hieman hysteeriseen nauruun. ”Tapahtuuko
tämä oikeasti?”

     ”Tämän täytyy ylittää kaikki heidän aikaisemmat tasonsa”, Lune miltei kuiskasi.
Terran ei kyennyt kuin tuijottamaan silmät ja suu kuutamon kokoisina.

     Lavan edessä olijoiden joukosta kuului henkäisyjä. Tiffanyn bändi ei vaistonnut nousevaa
uhkaa, eivätkä he tajunneet osan kiljunnasta olevan fanituksen sijaan varoituksia. Huussi
oli nyt hilattu sopivaan kohtaan, ja se kallistui kallistumistaan, kunnes lopulta sanomaton
tapahtui. Sen sisältö hyökyi putouksena lavalle.

     Tiffanyn mikin putoaminen aiheutti kammottavan äänen kaiuttimissa. Likasyöksyn
ropistessa alas bändi syöksyi turvaan ja yleisö huusi lukemattomista eri tunnetiloista.
Näkemäänsä yhä käsittelevän Lunen vieressä seisova Terran oli peittänyt silmänsä. Fenris ja
neljä muuta henkilöä tanssivat nyt lavan katolla ja kumarsivat saatuaan tarpeekseen alhaalla
tapahtuvasta sekasorrosta. Mitch istui oletettavasti yhä nosturin kyydissä ja, jos hänellä oli
järkeä päässään, valmistautui evakoimaan itsensä paikalta kymmenen sekunnin sisällä.
Taivaalla välähtävä kirkas salama sai yläilmoihin kiivennen ryhmän häipymään. Heillä ei kai
ollut tarkoitustakaan hilata edelleen paikoillaan riippuvaa huussia takaisin alas.
     ”Lähdetään”, Lune sanoi. Muut katoksissa olijat tekivät parhaillaan samoin. ”Jätä juomasi,
Aiden. Tuolta lähestyy joko tavallinen ukkosmyrsky, tai sitten vähän pahempi Beatrice Drange
-myrsky.”

      He lähtivät juoksemaan sateen yltyessä ympärillä ja tuulen noustessa riuhtomaan kaikkea,
mistä se sai otteen. Lavalla ja sen edessä seisoneiden kiinnostus suuntautui nyt myrskyltä
suojaan hankkiutumiseen. Melun keskeltä erottui Fenrisin nauru, ja Lune erotti myös tytön
säteilevän hymyn kun hän pakeni Colen ja Mitchin kanssa – Fenris oli kuin valotikku, hohtava
ja neonvärinen nousevan pimeyden keskellä. He olivat sulautuneet pakenevaan väkijoukkoon,
kuoriutuneet päällystakeistaan ja naamioistaan kuin eivät olisi mitään muuta tehneetkään
kuin hyppineet muiden mukana.  Kaikki valot olivat juuri sammuneet, ja ranta hautautui
järveltä nousseen välähtelevän pilvirintaman tuomaan hämyyn. Se oli vyörynyt salakavalan
nopeasti oppilaiden päiden yläpuolelle värjäten järven ikävän sementinharmaaksi ja
piilottanut taakseen loppukesän porottavan auringon. Katoksesta käsin Lune oli hädin
tuskin huomannut pilvien saapumisen. Athenalla ei kerrankin ollut jalassaan korkoja, ja hän
osoittautuikin ilman niitä varsin vikkeläksi juoksijaksi.

     Kartanon ylle oli laskeutunut raskas hämäryys. Kiiruhtaessaan ylös märkiä kiviportaita
Lune kuuli navakan tuulen rapisuttavan seinien ja räystäiden köynnöksiä ja vesipisaroiden
iskeytyvän voimalla kattopelteihin. He olivat jo turvassa salongissa, kun manalan porttien
väkipyöriä muistuttava jyrinä sai kartanon perustukset järisemään. Bayer istui takan edustan
sohvalla kädet korvillaan, silmät tiukasti kiinni puristettuina sähköisen välähdyksen peittäes-
sä hetkeksi alleen kaasuvalaisimien ja öljylamppujen heikon valon.

« Viimeksi muokattu: 26.11.2018 20:27:04 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
ärh, tila loppui taas kesken :(   

     
     ”Minä en ihan oikeasti voi uskoa, että he tekivät sen!” Athena miltei kiljui nojatuoliin
heittäytyessään.

     ”Myönnä nyt, se oli aika pahuksen mahtavaa”, Terran tuumasi yhä melko pöllämystyneenä,
vesi hiuksista valuen. Lune ei voinut olla eri mieltä.

     ”Sehän meni putkeen kuin Jeesuksen pääsiäinen. Mutta jos Drange ikinä saa syylliset
kiinni… toivottavasti heillä on henkivakuutukset kunnossa.”

     Hetken päästä tuli kuulutus, jossa Drange vannoi murhaavansa pilan tekijät seuraavana
aamuna, mikäli saisi pienenkin vihjeen heidän henkilöllisyydestään.

     Yötä myöten myrskyn sotatanssi kartanon ympärillä vain kiihtyi. Oksat katkeilivat ja
ropisivat seiniin. Vaativat tuulenpuuskat etsivät sisäänpääsyä pienimmistä rakosista kolistel-
len kattopeltejä kynsillään, ja myrskypilvet aurasivat taivasta loputtomana armeijana.
Yöpöydällään istuva Lune hytisi kylmästä, sillä makuukamaria lämmittävien kaakeliuunien
tulet olivat hiipuneet. Hän oli luopunut turhauttavista nukkumisyrityksistä jo jonkin aikaa
sitten ja hiipinyt muiden suljetuilta silmiltä piilossa sänkynsä viereiseen ikkunaan
katselemaan, miten maailma ikkunaristikon ja sateen juovittaman lasiruudun toisella puolen
murentui sumussa lentäviksi lehdiksi. Lähellä aamunkoittoa Lune oli viimein nukahtanut.
Hän näki sirpaleista unta, jossa eliniät mahtuivat sekunteihin eikä juuri mitään tapahtunut,
kunnes unen pehmeänsävyiset maisemat vaihtuivat toisenlaisiksi. Hän näki yöpöydän, jolla
parhaillaan istui. Tyhjän sotkuisen pylvässängyn, osittain avoimen ikkunan. Ulkona sateisessa
puutarhassa vaelsi kasvoton hahmo, joka juuri ja juuri erottui pilvisen kuun heikosti valaise-
massa sateessa, aivan kuin se olisi ollut häive toisesta ajasta.

     Valeherääminen taas, niin tietysti.  Se ei ollut todellisuutta, Lune oli jälleen herännyt
unensa sisällä. Hän haukotteli – kuinka todelliselta se tuntuikaan – ja venytteli jäykkiä
jäseniään. Laskeutuessaan varovasti alas yöpöydältä hän onnistui kolauttamaan varpaansa
lattiaan.

     Mutta eihän niin selkeää kipua voinut olla unessa. Lunen kulmakarvat kurtistuivat
hänen yrittäessään havainnoida kehoaan. Olo oli omituisen epäselkeä, toisin kuin voimis-
tuvat tuntemukset isovarpaassa. Siispä sen oli pakko olla totta.

     Sellaista Lunen elämä oli ollut pienestä asti. Joskus yöllä herätessään hän sai pelätä paina-
jaisen olentojen ilmaantuvan hetkellä millä hyvänsä sängynpäätyynsä, sillä uni ja todellisuus
saattoivat näyttää niin samalta, ettei niitä voinut erottaa toisistaan. Joinakin aamuina Lune ei
edes tiennyt, nousiko sälekaihdinten takana oikeasti aurinko. Hän muisti nekin tapaukset,
kun oli kouluaamuna luullut jo heränneensä, tehnyt aamutoimet ja mennyt kouluun vain
herätäkseen oikeaan maailmaan heti koulupäivän päätteeksi ja joutuakseen tekemään kaiken
uudelleen.

     Lunen pulssi alkoi kohota ja hämmennys muuttua ihmettelyksi. Jotain tapahtui. Raollaan
olevasta ikkunasta kantautui kostean maan tuoksun mukana himmeän hohtavaa ainetta. Se
virtasi estoitta sisään huoneeseen ja tulvehti säikeiseksi viidakoksi hänen ympärilleen.

     Kaikki väsymys Lunen kehosta tuntui karisevan. Ei tarvittu viisasta näkemään, että siinä
oli sitä samaa jotakin, mitä Athenan valokuvaan oli tallentunut kykloopin tilalle. Osittain
nesteenkaltainen mutta aineeton, helmeilevä ja hehkuva hopeasumu soljui kiireettömästi
Lunen editse. Hän harkitsi kädet väristen herättävänsä Athenan ja Terranin, mutta oudon
lumoava näky sai hänet avaamaan ikkunaa vielä enemmän ja kiipeämään yöpöydältä huoneen
ulkopuolelle ikkunalaudalle. Hän työnsi paljaat jalkansa sen ylitse antaen niiden roikkua
tyhjän päällä. Vesi valui alas ihoa pitkin. Viileältä istumapaikalta oli viitisen metrin pudotus
maahan. Ikkunalaudan tasalla ajelehti lisää spiraaleina pyörteilevää hopea-ainetta. Tuulenvire
puhalsi sitä sisemmäs makuukamariin. Lune havaitsi äkkiä toisen kummallisen seikan;
hiljaisuuden. Hän kuuli puutarhasta tulevan tuulen ja valuvan veden äänen kuin vaimennet-
tuna, mutta muita ääniä ei ollut. Yön kosketusta ei tuntunut hänen ihollaan. Sen sijaan hänen
kehonsa oli vallannut omituinen pistelevä, sähköinen tunne, ja sen saattelemana hän vaipui
hetkeksi syvälle ajatuksiinsa.

     Lune havahtui kohta huomaamaan, että usvan suoma hiljaisuus oli mennyttä. Ikkuna-
luukku paukkui kovaäänisesti kartanon ulkoseinää vasten, ja Lune sulki sekä sen että
ikkunan vetäytyen takaisin kamarin sisäpuolelle. Kielonväriset satiiniverhot hulmusivat
laivan purjeiden tavoin. Rankka viistosade oli kastellut kivilattian. Usva oli kadonnut. Lune
tunsi itsensä liian väsyneeksi ollakseen ihmeissään. Hän meni takaisin sänkyyn eikä ajatellut
enää muuta kuin pihalla kävellyttä tummaa, yksinäistä hahmoa ja sitä, kuka hän oli mahtanut
olla ja miksi hän oli vaeltanut myrskyssä.

     Lunen herätessä hänen mielessään ei ollut muistikuvaa tapahtuneesta. Mutta hänellä oli
kummallinen tunne siitä, että jokin oli toisin ja hänen olisi kuulunut olla siitä tietoinen.
« Viimeksi muokattu: 26.11.2018 20:24:35 kirjoittanut Valvehaukka »

Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
A/N: Things are heating up...


10.

V A I N  V I I S A I L L A  O N  L U P A  L E I K K I Ä  T U L E L L A



Seuraavaan päivään mennessä myrskyn henki oli haihtunut idästä saapuneen valon syrjäyttämänä, ja sää muuttui äkkiä niin kauniiksi ja aurinkoiseksi, että se sai väkisinkin aavistelemaan pahaa. Todennäköisesti maaemo piti vain hengähdystaukoa, keräili voimiaan
syöstäkseen maailman jälleen tuulenpyörteiden ja veden kaaokseen. Puhdistautuakseen. Joskus kai hänenkin täytyi peseytyä ihmisten savusta ja saasteesta.

     Kartano näytti majesteettiselta auringon kylvettämän puutarhan keskellä. Myrskyn takia suljetut ikkunaluukut avattiin, päivänsäteet päästettiin läpi vanhanaikaisten ristikoiden taistelemaan käytävien hämäryyttä vastaan. Sateesta märät köynnökset riippuivat hiljaa
paikoillaan. Parvekkeiden kaiteille oli levitetty valkoisia pellavaliinoja tuulettumaan ukkosen raikastamassa ilmassa. Mustat rauta-aidat seisoivat paikoillaan puutarhan laitamilla, kuin niiden tehtävänä olisi ollut pitää Matometsän villi luonto poissa tarkoin valvotulta ja nypityltä alueelta, erottamassa kaksi maailmaa toisistaan.

     Tai ehkä ne oli pystytetty jonkin muun pitämiseksi poissa.

     ”Bonfire Heaths”, Terran selosti Lunelle esittäen samalla tekevänsä muistiinpanoja kemianvihkoonsa, ”on pahuksen siisti paikka. Siellä on Aarreaittakin. Onhan se pieni, mutta hei, on se kymmenen kertaa parempi kuin kilpailijansa Sokerilinna, se uusi tulokas, joiden
kaikki kahvi maistuu samalta, eli tiskivedeltä.”

     ”Mikä se Aarreaitta on? Kahvila?”

     ”Kahvila ja konditoria.” Terran nyökkäsi. ”Minä ja Athena on käyty siellä alkuajoista lähtien, ollaan kanta-asiakkaita kuten suurin osa Visterian oppilaista. Tuntuu aina hyvältä palata takaisin, vaikka sitten pelkästään nostalgian vuoksi. Toivotaan, että Drange päättää
meidän luokan kaupunkipäivän ajankohdan mahdollisimman pian.”

      ”Sinun pitäisi kertoa Lunelle Kujalasta”, Fenris kuiskasi takarivistä ja virnisti merkitsevästi. Hän oli vielä hengissä edellispäiväisen temppunsa jäljiltä, sillä Drangella ei ollut keinoa todistaa hänen syyllisyyttään varsinkaan, kun Fenrisistä, Colesta ja Mitchistä oli
parikymmentä silminnäkijähavaintoa pöydässä katoksen alla vain muutamaa minuuttia aikaisemmin.

     ”Mikä se sitten on, baariko?” Lune kysäisi, ja Fenrisin virne leveni. ”Onko se vielä parempi kuin Aarreaitta?”

     ”Tyhmät, ei se ole baari”, Terran sanoi, ja Fenris ja Lune hekottivat. ”Se on Bonfire Heathsin pahoin ränsistynyt, varkaiden ja kerjäläisten asuttama puoli. Se on sellainen labyrintti että sinne kun eksyy, niin ulos ei ole tulemista. Saa takuuvarmasti pari iskua huumeneulapuukottajilta ja muutaman taudin kaupanpäälle. Se on kiellettyä aluetta.”

     ”On vai?” Lune tunsi mielenkiintonsa heräilevän sokkeloista, varjoisaa kaupunginosaa kohtaan. Athena huomasi hänen äänensävynsä ja hänen huulensa kiristyivät.

     ”Poliisit ovat luovuttaneet Kujalan sivistyneenä ja turvallisena pitämisen suhteen jo aikapäiviä sitten. Me emme ole menossa sinne”, hän ilmoitti painokkaasti.

     Aiden, joka istui Athenan vieressä Lunen ja Terranin takana, kuunteli keskustelua puolella korvalla touhuten samalla telineensä koeputkien ja mittalasin parissa. Vaikka hänen kyntensä olivat pureksitut ja vihko täynnä pyyhekumin suttua, silmissä erottui jäinen keskittyminen ja harvinainen arvostus kemian taidetta kohtaan.

     ”Voinkohan minä ajaa kaupunkiin mopollani? Ikävöin jo pyörän selkään.”

     ”Et voi, kaikkien täytyy mennä bussilla”, Athena sanoi ja pyöritteli tyhjiä koeputkiaan käsissään. ”Mitä näille oikein piti tehdä?”

     ”Äh, anna ne minulle.” Aiden nappasi putket itselleen, täytti ne mittalasissa olevalla kuumalla vedellä ja asetti koeputkitelineeseen siellä jo ennestään olevien putkien seuraksi.

     ”Luulin, että olet surkea koulussa”, Lune huomautti Aidenille, joka näytti tietävän tarkalleen mitä teki. Hänen ilmeensä muuttui harmistuneeksi.

     ”Niin olenkin, mutta kemian minä sentään hallitsen. Kai meille surkimuksillekin on jotain hyvää suotu.”

     ”Onko sinulla mopo?” Terran ihmetteli. ”Täällä kartanolla?”

     ”On minulla, upea musta Derbi Senda 50”, Aiden sanoi, ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä loistaa. Ennen kuin hän ehti aloittaa sen tarkenpaa esitelmää, Terran jatkoi kiireesti:

     ”Mutta miten ihmeessä sait sen tänne?”

     Aiden kohotti katseensa keskeneräisestä kemian laboroinnistaan ja tuijotti Terrania kuin vähä-älyistä.

     ”Minä ajoin sen tänne, Terran. Aivan niin, ajoin. Mitä kuvittelit, että lensin?”

     Lune tyrskähti äänekkäästi vahtiessaan hänen ja Terranin kevyesti höyryäviä koeputkia, ja Terran näytti ärtyvän. Hän hylkäsi muistiinpanonsa ja käänsi tuolinsa Athenan ja Aidenin pöydän suuntaan.

      ”Tajusin kyllä että sinä ajoit, ihmettelin vain sitä, kuinka onnistuit kuljettamaan kaikki tavarasi. Ajoitko tosiaan toistakymmentä kilometriä tänne matkalaukku tarakallasi, sillä asutusta et alle sen matkan säteeltä kartanosta löydä?”

     ”Tarakalla?” Oli Aidenin vuoro purskahtaa nauruun. "Älä sano, että ihan oikeasti kuvittelit tarakan kuuluvan mopon yleisvarusteisiin. Jos se sinua niin kovasti kiinnostaa, niin tavarani tulivat taksilla ja minä mopolla. Joka tapauksessa, luulin tyttöjen olevan edes jonkin verran perillä ajoneuvoista.”

     Terran näytti siltä että aikoi antaa samalla mitalla takaisin, mutta opettajanpöydän suunnalta kuului ärsyyntynyt tuhahdus, ja hän tyytyi vaikenemaan.

     ”Fortescue, olisiko mitenkään mahdollista, että keskittyisit siihen mitä olet tekemässä?”

     Aiden hymyili leveästi, mikä oli ehkä ensimmäinen kerta kun Lune näki hänen hymyilevän kunnolla. Tietenkin sen piti tapahtua juuri sellaisessa tilanteessa.

     ”Toki, herra Clemens”, Aiden lausahti heleästi ja jatkoi kammottavan aurinkoiseen sävyyn: ”Huomasitteko muuten, että myös Syrees ja Sharrock tässä istuvat selkä sinnepäin eivätkä keskity ollenkaan muistiinpanoihinsa?”

     Terranin vilkaisu Aideniin oli jokseenkin viileä, ennen kuin hän kääntyi taululle päin. Myös Lune päätti, että oli parasta toimia samoin, vaikka Aidenin teko vihlaisi ikävästi hänen hermoissaan.

     ”Sori”, Aiden sanoi, ”otti vain aivoon se, ettei kellekään muulle ikinä huomauteta mistään. Samalla tavalla se on aina ollut.”

      ”Ole hiljaa, minä opiskelen nyt”, Lune näpäytti ja syventyi kemiankirjansa ohjetekstiin siitä, mitä koeputkiin piti lisätä seuraavaksi.  Aiden vaikenikin hetkeksi, mutta vain siihen asti kunnes luokan melutaso oli taas noussut.

     ”Haluatko tietää jotain minusta?”

     ”En tiedä… haluanko minä?”

     ”Olen ollut elämäni aikana viidessä eri laitoksessa. Karkasin kaikista, koska en kestänyt. Kävin koulua niistä käsin. Winearty lähetti viime kesänä kutsun tänne – olin siis yhä siinä viidennessä laitoksessa. Uskokaa pois, se paperi oli pelastus synkimmällä hetkellä. Kun kirje saapui laitokseeni kesäkuun lopussa, päätin lähteä sieltä lopullisesti. Otin kaikki vähät tavarani enkä mennyt enää takaisin.”

     Lunen oli pakko katsoa taakseen.

     ”Elit koko kesän kaduilla siihen asti, että loma päättyi?” hän hämmästeli. Hämmästyksen joukossa oli sääliä. Kun Clemens keskittyi taululle kirjoittamiseen, Lune kääntyi takaisin Aidenin puoleen, joka puristi kynäänsä hieman äskeistä lujemmin.

     ”Ei, tunsin onneksi yhden kaverin, jonka luokse menin aina töiden jälkeen. Olin näet kesätöissä autopesulassa. Eikä siinä kaikki, hänen veljensä omisti tatuointiliikkeen ja pääsin sinne työskentelemään pariksi kuukaudeksi. Opin yhtä sun toista kyseisestä
hommasta.”

     ”Haa! Minä tiesin, että sinulla on jotain sellaista taustaa.”

     ”Sekö on niin selvää?”

     ”Antoiko hän sinun tatuoida ketään?”

     ”Antoi. Aloin päästä jyvälle hommasta ainoastaan kahden asiakkaan poistuttua sieraimet savuten.”

     Lune tuijotti Aidenia epäuskoisena ja kätki naurunsa kätensä taakse. Hän oli ehkä hiukan enemmän innoissaan kuin siinä tilanteessa oli sopivaa.

     ”Mitä sinä teit, kirjoitit vahingossa belieber believerin sijaan jollekin uskovaiselle?”

     ”Hah, jos tilaisuus olisi tullut niin en olisi jättänyt käyttämättä. Mutta ei, kieltäydyin vain tatuoimasta ankkuria sekä sydäntä, jota koristavat ruusut ja nuoli, eikä varmaan tarvitse selittää miksi. Niin ja yksi tyyppi ei ollut kovin mieltynyt poikaystävänsä muotokuvan
lopputulokseen selässään, kieltämättä se näytti minustakin hieman lordi Farquaadilta.” Aiden hymyili lämpimille muistoilleen. ”Se oli paras työpaikka missä olen ollut. Olisin jäänyt jos vain olisin voinut. Pari viikkoa ennen lukukauden alkua käytin kaikki kesätyöstä ansaitsemani rahat, ja arvatkaa mitä tein? Ostin mopon.” Aiden piti taidepaussin. ”Ja sillä mopolla Aiden saapui lukukauden alkaessa Visteriakartanon parkkipaikalle. Eikö ollutkin hieno sankaritarina?”

     ”Yksi asia jäi epäselväksi”, Lune sanoi. ”Kuka on Winearty?”

     ”Miten niin kuka hän on? Rehtorimme tietysti. Varýshrain Winearty.”

     ”Sekö hänen nimensä on?”

     ”Kukaan ei kertonut sinulle?”

     Totta kai, miten Lune ei ollut koskaan edes tullut kysyneeksi Varýshin sukunimeä? Eikä
tämä ollut sitä itsekään maininnut. Asia häiritsi Lunea, eikä hän enää muistanut, mitä oli ollut
kirjoittamassa vihkoonsa. Hän kuiskasi kohta:

     ”Mutta, Aiden… minne sinä sitten menet, kun seuraava kesäloma alkaa?”

     ”Voisi melkein luulla, että olet huolissasi.” Aiden ilveili typerästi ja Lune yritti heittää häntä
paperipallolla, mutta se meni ohi ja kimposi seinästä. ”Oletko sinä?”

     ”Mikä idioottimainen kysymys.”

     ”No, joka tapauksessa, en ole vielä keksinyt.”

     Lune tuijotti Aidenin grafiittipölystä harmaaksi värjäytynyttä kättä, joka kirjoitti harakan-
varpaisella käsialalla, mutta äärettömän keskittyneesti vihkon aukeamalle. Koti Lontoossa
East Endissä Demainen ja Trayn luona oli Lunelle itsestäänselvyys, mutta kaikilla ei ollut
elämässään paikkaa, jota pitää itsestäänselvyytenä. Aiden ei näyttänyt halukkaalta jatkamaan
aiheesta, mutta Lune ei voinut vain käydä takaisin kemiantyönsä pariin sellaisen tiedon
jälkeen.

     ”Entä jos sinua tullaan etsimään?” hän kuiskasi. ”Eikö kukaan muka ole kaipaillut sinua?”

     Aiden kohautti olkapäitään. Iloisuus ja lepattava valo, joka oli selvästi säröillyt aiemminkin,
oli nyt kokonaan poissa, ja aivan sen pinnan alla väijynyt vakavuus sen paikalla.

     ”Pelkäsin sitä aluksi. Mutta Winearty kertoi, että on järjestänyt asiat. Olen sille tyypille aika
paljosta velkaa.”

     ”Ehkä sinun pitäisi mennä takaisin kotiisi, yrittää puhua vanhemmillesi –”

     ”Lasket kai leikkiä? Takaisin sinne, missä ainoa tapa suojautua huudolta on pitää ovi
suljettuna ja kuulokkeet korvilla? Ei kiitos, niin tyhmä en sentään ole. Sitä paitsi he antoivat
minut alun perinkin itse pois, koska eivät onnistuneet lopettamaan sotaa välillään. Niin että
se oli sitten ainoa vaihtoehto.”

     ”Olen pahoillani, Aiden.” Lune ei tiennyt mitä muutakaan sanoa. Aiden vain vaikeni
ja piirteli muistiinpanojensa päälle.

     ”Niin ovat kaikki.”

     Tunnin jälkeen keskusradion kautta tuli kuulutus, jossa Meadow kutsui Drangen, Varýshin
ja Clemensin kiireelliseen hätäpalaveriin. Syytä ei selitetty.

     ”Taas tuo tietty porukka”, Lune mutisi käytävässä. ”Eikö se olekin hieman kummallista?
Juuri Varýsh, Clemens, Drange ja Meadow olivat paikalla silloinkin, kun kykloopin kanssa oli
pieniä ongelmia. Ei ketään muuta henkilökunnasta.”

     ”Se on totta”, Athena myönsi. ”Kukaan muu ei edes tunnu tietävän koko välikohtauksesta
lukuun ottamatta niitä, jotka olivat itse paikan päällä.”

     Lune ajatteli kaikkia menneitä, outoja keskustelujaan Varýshin kanssa. Ehkä hänen olisi
pitänyt kuunnella miestä. Ilmeisesti totuus, jolle hän oli yrittänyt kääntää selkänsä, oli nyt
paljastumassa pikku hiljaa, yksi tapahtuma kerrallaan.

     ”Tuntuu ihan siltä kuin sinä aikoisit jotain, Lune”, Terran sanoi kareileva hymy huulillaan,
mutta epävarmaan sävyyn.

     ”Totta kai”, Lune huudahti silmät suurina. Hän käveli metsään päin näyttävän ikkunan
eteen ja risti kätensä. ”On aika yrittää ottaa asioista selvää. Täällä tapahtuu jotain, sitä ei käy
enää kieltäminen. Kaikki yrittävät epätoivoisesti pitää yllä normaalin kulisseja, mutta niiden
takana on jotain tekeillä.”

     Aiden kohautti kulmakarvojaan.
     ”Olemmekin jo saaneet pienen kurkistuksen.”

     Katse Terranin silmissä pysyi varovaisena, kun he poistuivat toisesta kerroksesta ja
menivät portaat alas.
     ”Minä tiedän. Sinä aiot mennä salakuuntelemaan opettajien hätäkokousta.”

     ”Sinun ei ole pakko tulla”, Lune kiirehti sanomaan. Syntyi pieni hiljaisuus, ja hän tiesi
myös Terranin palaavan ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jolloin hän oli kääntänyt muille
selkänsä Matometsän portilla. Lune tarkkaili ystäväänsä yrittäen tulkita tämän ajatuksia.
Samassa jokin hänen olemuksessaan muuttui. Oli kuin Terran olisi viimein antanut periksi
rajoille, jotka estivät häntä osallistumasta sääntöjä taivuttaviin hankkeisiin.

     ”Mitä sinä puhut? Totta kai minä tulen!”

     ”Hienoa! Selvä, sitten…” Lune vaikeni. Joku mölysi heidän peräänsä eteisaulassa; se oli
liikunnanopettaja Dashber. Hän marssi äkäisenä heitä kohti treenikassi olalla hypähdellen.

     ”Kuka teistä omistaa sen julmetun rakin?”

     ”Mistä on kyse, herra Dashber?” Athena kysyi ymmällään, mutta Terran oli kalvennut.

     ”Että mistä?” Dashber ärähti. ”Jokin ihastuttava olento on kaivanut jalkapallokentän
nurmikon täyteen kuoppia! Tekonurmikon!”

     ”Ettei vain olisi ollut myyrä?” Lune tiedusteli varovasti.  Hän vilkuili syrjäsilmällä Terra-
nia, jonka ryhti vajosi hitaasti ja joka mutisi: ”Ei, ei, ei!”

     Dashber korskahti mielestään naurettavalle ajatukselle.

     ”Vai myyrä? Hah! Minä sinulle myyrät näytän. Jos se teistä, jolle se eläin kuuluu, ei osaa
pitää sitä kurissa, niin sen on lähdettävä.” Dashber mulkoili heitä kaikkia, erityisesti
Terrania, joka yritti pysytellä viattoman näköisenä, ja kivahti yhtäkkiä: ”Mitä te edes täällä
teette? Blondi pyhimys ja kolme rockstar-rettelöitsijältä näyttävää hiipparia näin kaukana
luokista… hrmh… parempi pysyä poissa hankaluuksista.”

     ”Me pysytään, herra Dashber.” Athena hymyili säteilevästi.

     Dashberin mentyä Terran iski kädet otsalleen ja saarnasi seuraavat pari minuuttia
koiransa käytöksestä.

     Opettajien huoneet olivat alimmassa kerroksessa. Lune näki tummapartaisen Clemensin
pujottelevan väkijoukon läpi turvallisen välimatkan päässä heidän edellään. Miehen kasvoilla
oli ollut kumman kireä ilme.

     ”Ei anneta hänen kadota!” Athena sanoi matalalla äänellä. ”Meidän on pakko nähdä, mistä
ovesta hän menee sisälle. Ei huvita mennä koputtelemaan.”

     ”Aiotaanko me mennä sisälle hänen perässään?” Aiden kysyi tyrmistyneenä. ”Tuhoon
tuomittu ajatus. Miten ikinä me päästäisiin livahtamaan huomaamatta? Ne todennäköisesti
istuvat pitkän pöydän ääressä suoraan ovea vastapäätä…”

     ”Niin, tiedän, ei me voida mennä sisälle”, Lune sanoi kärsimättömänä. ”Mielestäni pelkkä
oven takana seisominen voi riittää, jolloin –”

     ”– saatamme hyvällä tuurilla kuulla edes jotain”, Terran päätti lauseen. ”Olet oikeassa,
rikostoveri. Sitä paitsi Clemensillä on kova ääni. Ei ole hyötyä ruveta ottamaan turhia riskejä.”

     ”Onko varasuunnitelmaa?” Aiden kysyi. ”Siinä tapauksessa, että joku niistä lähtee vauhdilla
emmekä kuule sitä, ja paiskaa oven päin pärstöjämme.”

     ”Jos leukamme eivät ole siinä vaiheessa murtuneet, voisimme sanoa, että olimme vain
tulossa kysymään kaupunkipäivän ajankohdasta”, Athena ehdotti, ja Aidenkin alkoi vihdoin
näyttää tyytyväiseltä operaatioon. ”Menkää te, minä jään tänne odottamaan niin emme
aiheuta tungosta.”

     ”Okei”, Aiden sanoi, ”mutta minä kyllä seison hyvän matkan päässä ovesta. En halua
murtumaa leukaani, se ei kuulosta kovin kivalta.”

     Kun Clemens oli mennyt sisään ovesta eikä muita opettajia näkynyt käytävällä, Lune
hiippaili Terranin ja Aidenin kanssa lähemmäs oviaukkoa ja kurkisti. Pienemmässä käytävässä
vallitsi ankara hiljaisuus, ja useat vierekkäin olevat ovet näyttivät juuri siltä, että niiden takana
opettajat joivat parhaillaan kahvia ja juorusivat keskenään oppilaista. Yksi ovista sulkeutui
juuri Clemensin jäljessä. Aiden syöksähti nopeasti eteenpäin ja heilautti kätensä salaman-
nopeasti karmin ja oven väliin juuri ennen kuin se sulkeutui.

     ”Ei hätää, kukaan ei nähnyt”, Aiden vakuutti, ja Lune oli niin järkyttynyt hänen uhkaroh-
keudestaan, ettei voinut kuin mulkaista häntä kostoksi lievän sydänkohtauksen aiheutta-
misesta.

     ”Näetkö mitään?” Terran kuiskasi Aidenille. ”Anna minäkin katson!”

     Myös Lune, joka ei ollut erityisen pitkä, yritti epätoivoisesti nähdä jotakin Aidenin niskan
takaa.

     Ensimmäisenä hän tajusi, ettei opettajainhuoneeseen oltu sytytetty valoja. Ainoa väräjävä
kajastus tuli pöydän edessä seisovan Varýshin kädessä olevasta öljylampusta, kahden pienen
ikkunan sälekaihtimet oli suljettu tiiviisti. Sekä Drange, Meadow, Clemens että Varýsh olivat
kokoontuneet pöydän eteen, ja heidän selkänsä peittivät tehokkaasti näkyvyyden ovelle.
Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan – he vain seisoivat, ja seinät pitelivät sylissään raskasta
haudanhiljaisuutta. Lunelle tuli äkkiä kummallinen tunne, että pöydällä heidän edessään oli
jotakin, jotakin mitä he kaikki tuijottivat niin jähmettyneinä.
     Ja sitten Varýsh ja Drange liikahtivat, siirtyivät pöydän toiselle puolelle ja Lune näki, mikä
pöydällä lepäsi.

     Auringonlaskun väriset, viuhkamaiset siivet levällään setripuulla. Kohoilemattoman rin-
nan verentahrima höyhenpeite ja outoihin suuntiin sojottavat pyrstösulat. Lintu ei ollut
paljoa joutsenta suurempi, ja se muistutti riikinkukon ja merikotkan risteytymää. Siro kaula
oli kaarella ja rintaa vasten vaipunut nokka aavistuksen verran raollaan, kuin viimeisen laulun
olisi vaimentanut kuolema. Lune näki Clemensin kiertävän linnun pään puolelle kasvoillaan
hirvittävän järkyttynyt, pelokas ilme. Lune tunsi kylmyyden leviävän sisällään katseensa
siirtyillessä vuorotellen pöydän irvokkaaseen näkyyn ja Drangen vieressä seisovan puutarhuri
Meadowin punaisiin käsiin. Lune kuuli Drangen kuiskaavan: ”Tulilintuja… täällä?” ja samalla
hetkellä lattia narahti painopistettään vaihtavan Aidenin kengän alla.

     Koko huone tuntui vavahtavan säpsähdyksestä. Joka ikinen pöydän ympärillä olija kään-
nähti oven suuntaan, jossa hätääntynyt Aiden hellitti viimein otteensa oven reunasta ja antoi
sen loksahtaa kiinni. Kukaan ei ehtinyt liikahtaakaan, kun se tempaistiin uudelleen auki. Lune
näki pienessä rakosessa Varýshin kalpeat kasvot ja kiihtymyksen hänen silmissään, sinessä ja
vihreydessä sinkoilevat kipinät ja tuhannet tähdet.

     ”Alkakaa häipyä. Tällä sekunnilla.”

     Ovi meni kiinni eikä enää avautunut uudestaan. Lune oli liian järkyttynyt liikkuakseen.
Hän kääntyi hitaasti toisten puoleen ja sanoi ääni hienoisesti pätkien:

     ”No… kovin paljoa ei selvinnyt tällä kertaa.”

     ”Ei todellakaan, paitsi että henkilökunta piilottelee haavoittunutta tulilintua”, Aiden
puuskahti . Hän viittelöi kädellään muita seuraamaan, ja he poistuivat kiireesti väristyksiä
aiheuttavista tiloista. Lune oli kuulevinaan kiinnilyödyn oven takaa korotettuja ääniä.
     ”Ei se ollut ainoastaan haavoittunut”, Terran kuiskasi harmahtava sävy kasvoillaan. ”Se oli
kuollut.”

     Kukaan ei sanonut siihen mitään. Kukaan ei huomauttanut verestä puutarhurin käsissä. Ei
suljetuista sälekaihtimista eikä järkytyksestä kemianopettajan kasvoilla.

     He eivät syöneet paljoa sillä lounaalla. Maksalaatikko ei normaalistikaan ollut se maku-
elämyksistä kulinaristisin, mutta siinä mielentilassa Lune ei viitsinyt edes yrittää saada sitä
alas kurkustaan. Hän pohti, milloin oli viimeksi syönyt kunnolla. Athena oli ottanut kasvis-
vaihtoehtoa ja ison annoksen salaattia, sillä hän oli Ivy Reecen tavoin vegaani.

     ”No”, Terran selvitti kurkkuaan yrittäen epävarmasti avata keskustelua, ”tällaiset olennot
vanhoista legendoista näyttävät sitten olevan olemassa.”

     ”Siltä vaikuttaa”, Lune sanoi katsellen tarjottimensa ja ristittyjen käsivarsiensa yli tyhjyy-
teen. Hän ei päässyt tunteesta, että oli jollain tavalla syypää linnun kuolemaan ja väärässä
maailmassa oloon, mutta tajusi luulon olevan typerä. Ehkä yhden kerran elämässäni syy
ei ole minun vaan jonkun muun. Mutta hän oli tehnyt origamin, ja se oli tahraantunut
verellä. Lune ei lausunut ajatuksiaan ääneen vaan kysyi: ”Oletko päivittänyt vihkoasi, Athena?
Minusta sinun kannattaa ylläpitää sitä, oikeasti.”

     Athena näytti piristyvän ja hän nyökkäsi innokkaana pöllökorvakorut heilahdellen.

     ”Ihanaa että olet tuota mieltä! Ja kyllä, kykloopin osalta olen. Kirjoitin tarkat tiedot sen
käyttäytymisestä ja pesästä ja piirsin ulkonäköä havainnollistavan kuvan. Ei siitä yhtä hyvää
tullut kuin se jonka tein kuvistunnilla, mutta uskon ettei sitä erehdy luulemaan gorillaksi.
Feeniksiin, tai mikä ikinä se lintu olikaan, ajattelin perehtyä tarkemmin yöllä. ”

     ”Siitä tulikin mieleeni, miten te nukuitte viime yönä?” Aiden kysäisi ja laski annoksestaan
erottelemansa rusinan tarjottimelle. ”Siinä myrskyssä oli jotain outoa. En saanut millään
unta, joten käväisin vähän ulkona kävelyllä. Ihan puutarhassa vain.”

     ”Jos olisit jäänyt kiinni, olisit nyt kuollut mies”, Terran huomautti. ”Täytyykö niitä hanka-
luuksia etsimällä etsiä? Sitä paitsi yöllä oli hirveä sade.”

     ”Entä sitten? En minä sokerista ole. Ja joskus minunkin on polteltava.”

     ”Ahaa, yökävelyllesi taisi löytyä uusi syy?”

     ”Turha valittaa. Minä olen jo kahdeksantoista eli aikuinen!”

     ”Hei, onnea matkaan vain! Sillä tuskimpa pääset kovinkaan pitkälle, ellet kasvata jonkin
sortin aivoja.”

     ”Lopettakaa”, Lune pyysi. Hän oli vajonnut tuskastuneena käsiensä varaan, vaikka kinaa
oli kestänyt vasta joitakin sekunteja. Kuumuus oli hulmahtanut hänen sormiinsa ja kämme-
niinsä, joiden hän huomasi hikoilleen rajusti reisiään vasten. Hän puristi ne nyrkkiin ajat-
telematta asiaa sen enempää.

     ”Miten sinun yösi meni?” Aiden kysyi ja hymyili rikkinäistä hymyä, josta näki, että hänellä
alkoi tosissaan mennä hermot Terranin kanssa.

     ”En oikeastaan muista. Nukuin kai.” Lune rypisti otsaansa ja tuijotti tyhjän juomalasinsa
pohjalle. Hän tuntui vajoavan hetkeksi johonkin. Epämääräinen tunne siitä, että hän oli
herännyt yöllä ainakin kerran, ilmoitti olemassaolostaan jossain mielen perukoilla. Mutta
muisto, jos sellaista edes oli, ei ollut enää Lunen löydettävissä.

*

     Liikuntatunti. Poikien ja tyttöjen välinen pesäpallon harjoitusottelu, jota valitettavan
suuri osa ei ottanut harjoitusotteluna vaan mäiski menemään kuin se pikkuinen peli olisi
ollut elämän ja kuoleman kysymys. Liikunnanopettaja Dashberin mielestä se oli mahtava,
opettavainen ajanvieton tapa, joka toi oppilaat yhteen pitämään hauskaa ulkoilmassa. Sellaisia
kuvitelmia hän elätteli, mutta ainakaan Lune ei ollut erityisen kiitollinen kyseisen lajin kehit-
täjälle.

     Dashber oli nelikymppinen, ovenkokoinen mies, jonka kulahtaneen hupparin väri oli
saanut oppilaiden keskuudessa vakiintuneen nimityksen ”dashberinpunainen” ja jolla ei ollut
lihaksia juuri muualla kuin käsissään, joissa puinen pesäpallomaila näytti sangen vaaralliselta
välineeltä. Lune pysyi mielellään turvallisen välimatkan päässä, kun mies asettui rystyset
valkeina lyöntipaikalle, otti tukevan asennon sieraimet laajentuneina ja lopulta kohotti
mailan olalleen syvän keskittymisen ilmeen levitessä kunnioitettavasti ruskettuneelle naamal-
le. Jonkinlaisen römäkän sotahuudon vapauduttua sadan desibelin voimakkuudella parran-
sängen reunustamien huulten välistä hän kohdisti kaikella tahdonvoimallaan mailan palloon,
kuin olisi halunnut rankaista sitä kaikista elämänsä ikävyyksistä. Komeassa kaaressa heilah-
tavan mailan murskaava isku sai pallon sinkoutumaan tykin kuulan lailla hyvän matkan
pitkin rantaviivaa.

     ”Kas näin se kuuluu tehdä!” Dashber ilmoitti ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.  Hän oli kuin se
lihava poliisi, joka kaikista kyttäelokuvista löytyi. Ne, jotka tavoittelivat liikunnasta hyvää
arvosanaa, taputtivat. Joku lähti hakemaan palloa. Suosionosoitusten laannuttua Dashber
pudotti äkkiä mailansa hiekalle ja käännähti sinnepäin, missä Lune ja Aiden seisoivat,
eli välttelevästi kauempana muusta joukosta järven aallot vain metrien päässä kengän-
kannoistaan. Dashberin ilme muuttui närkästyneeksi, ja koska ilmeisesti hänen mielestään
pilliin puhaltaminen ei enää nykyaikana tehonnut, hän tempaisi kaulassaan roikkuvan
megafonin suunsa eteen ja kailotti:

     ”SHARROCK! KENTÄLLE SIELTÄ JA RÄPYLÄ KÄTEEN! JA MUSTATUKKAINEN SÄLLI
LYÖMÄÄN!”

     Lune inhosi pallon sieppaamista melkein yhtä paljon kuin pesälle juoksemista ja pallon
lyömistä, vaikka olikin jälkimmäisessä aika haka. Hän veti kuitenkin hiekkaisen ja haisevan
räpylän takaisin käteensä, jota kuumotteli omituisesti vaikka aurinkokaan ei paistanut.
Taivas oli verhoutunut outoon röpelöiseen pilvipeittoon aamun lyhyen aurinkoisuuden
jälkeen, aivan kuin se olisi tahtonut piiloutua. Lune marssi tympääntyneisyytensä itsevar-
muudeksi muuttaen kentälle Mitchin, Logan Sergen ja uhkaavannäköisen Terence McKenzin
taakse, mahdollisimman kauas lyöntipaikasta, jottei vahingossakaan saisi palloa kiinni.

     ”Ainakaan et joudu juoksemaan hiekassa”, Cole sanoi matalalla äänellä, ennen kuin kääntyi
katsomaan maila käsissään seisoskelevaa Aidenia ja ilmoitti: ”Minä haluan nähdä, kun Aiden
joutuu. Paitsi jos hän huijaa eikä tahallaan osu palloon.”

     ”Onko sitä Drangen kuvailemaa olentoa näkynyt?” Lune kysäisi. Terran valmistautui juuri
Dashberin näyttämään murskaavaan iskuun lyöntipaikalla.

     ”Ai sitä.” Cole ei näyttänyt ajatelleen asiaa kovin paljoa. ”Mistä minä tiedän. Arvaa mitä?
Minusta tuntuu, että hän oli humalassa. Katsos, kuulin puutarhurin juttelevan tänään
Clemensin kanssa. Drange on varmaan vain järkyttynyt sen kykloopin takia. Rouvahan ei ole
enää ihan nuori.”

     Lune päätti, että kertoisi feeniksistä hiukan myöhemmin.

     Kaksoistunti päättyi hitaammin kuin Lune oli odottanut. Hän oli melkein joutunut otta-
maan pallon kiinni, kun se oli lentänyt hänen suuntaansa. Hän oli kääntynyt äkkiä toiseen
suuntaan kuin sanoakseen jotain Terencelle – mitä tahansa mieluummin kuin ilmassa
suihkivaan palloon koskeminen. Dashber ei ollut tyytyväinen.
     ”Yritä, Sharrock, yritä! Et voi olla tosissasi, se meni kahdenkymmenen sentin päästä
käsivarrestasi! Minä näin että sinä käännyit tahallasi ja tiedän, ettei McKenz ole bestiksesi.
Mikä sinuakin vaivaa, Fortescue?”

     ”Keuhkoni!” polvillaan hiekassa oleva Aiden kähisi taittuessaan hengästyksestä kaksinker-
roin.

     ”Saat luvan hoitaa itsesi kuntoon ensi kerraksi”, Dashber murahti turhautuneena. ”Ainoas-
taan Bartholomev on sinua ja Sharrockia huonompi – tänäänkin hän tuli paikalle snorkkelissa
ja speedoissa, koska oli hävittänyt liikuntasuunnitelmansa.” Mies jätti Aidenin kärsimään
paikoilleen ja tarttui taas megafoniinsa. Hän alkoi kailottaa siihen saapastellessaan samalla
rannalla seisoskelevan väsyneen joukon seassa. ”Mahtavaa peliä, no, melkein kaikilta.”

     Lune oli lysähtänyt istumaan Athenan ja Terranin viereen hiekan ja nurmikon rajalle.
Molempien kasvot olivat saaneet väriä. Athenan korkea poninhäntä oli valunut niskaan.
Hän oli hikinen, mutta vanhan ruusun sävyinen huulipuna ei ollut levinnyt milliäkään.

     ”Hyvin pelattu, sisko”, Terran sanoi valkoisen hymyn väläyttäen ja löi Athenan kanssa
ylävitoset. Hän piteli yhä pesäpallomailaa toisessa kädessään ja lepuutti sitä olallaan.

     ”Jos me osallistutaan tänäkin vuonna turnaukseen, me lyödään kaikki.” Athena otti
pitkän huikan persikkavettä pullostaan. ”Sinäkin voit tulla, Lune, mutta ennen sitä
taitosi kaipaavat kyllä hiukkasen hiomista.”

     ”Taidan mieluummin istua katsomossa ja kannustaa teitä”, Lune murahti. ”Joukkue-
lajit ovat heikkouteni. Etenkin jos niihin sisältyy pallo.”

     ”Sinun pitäisi nauttia elämästä vähän enemmän”, Terran soimasi ja huikkasi sitten olkansa
yli: ”Hei Aiden, kunhan olet kerännyt kehosi kasaan, niin voisit raahata itsesi tänne!”
     ”Joo, heti kun löydän toisen jalkani”, Aiden huusi ärsyyntyneenä. Hän makasi edelleen
hiekalla, kädet levällään kuin langenneen enkelin siipinä, ja katseli tyhjälle taivaalle
välittämättä vähääkään että rantaan vyöryvät aallot melkein ylsivät häneen.

     ”Osaatteko te kaksi harjoittaa lainkaan normaalia keskustelua?” Lune kysäisi Terranilta
hyväntuulisena.

    ”Emme oikeastaan.”

     Lune kohottautui äkkiä seisomaan tuntiessaan katseita niskassaan.

     Heidän taakseen olivat ilmestyneet Cyanide, Tiffany ja Fiorella. Tai ehkeivät ilmestyneet,
ehkä he olivat seisseet siinä jo pitkään, ja Lune oli vain erehtynyt luulemaan rantaa tyhjen-
tyneeksi. Aidenkin oli havainnut kolmikon ja tuli nyt heitä kohti selkä hiekkaa varisten.
Kartanolta päin puolestaan juoksivat Cole, Mitch ja Fenris, jotka suuntasivat heidän luokseen
ilmeisesti kiinnostuneina, mistä oli kyse.

     ”Kas vain”, Cyanide virnisteli ja nyökäytti päällään tervehdyksen. ”Eikös siinä vain olekin
minun oma Räjähdysherkkäni iskujoukkoineen? Hei vain teillekin, Leprechaun, Pinssitakki ja
Kouluampuja. Ja Kettutyttö ja Rettelöitsijätkin saapuvat tuolta. Ihanaa että olette kaikki
täällä.”

     ”Jotain asiaa meille?” Lune kysyi viileästi Tiffanylta. Hän ei suonut Cyanidelle katsettakaan.
Aidenin sieraimet laajenivat vähän ja hän nuuhki epäluuloisena.

     Tiffany suki kauan littanaksi suoristettuja hiuksiaan ennen kuin vastasi. Hän ei ollut
mehiläiskuningatar, kuten muut hänen tyyppisensä ihmiset. Hän oli nukkekuningatar
maailmassa, joka oli hänen täydellinen nukkekotinsa ja jossa Lunen kaltaiset ihmiset
olivat pelkkiä säröjä ikkunoissa. Saitpahan ainakin elämäsi kylvyn.
     ”Ajattelin vain kysyä mielipidettänne siitä konsertistani”, Tiffany heläytti lopulta
tekopirteästi. Aiden ja Terran muuttuivat punertaviksi yrittäessään pidätellä nauruaan, ja
Athena painoi päänsä. Lune yskähti ja hymyili muina miehinä.

     ”Sääli että se meni hieman pieleen, vai mitä? Tarkoitan vain kaikkia niitä putoavia,
öh, pisaroita.”

     Tiffanyn silmissä välähti hirmustunut katse. Sitä, mitä oli tapahtunut, ei ollut koskaan
tapahtunut ja sillä siisti.

     ”Aivan, se sade pääsi yllättämään”, hän totesi jäätävän rauhallisesti. ”Minulta jäi monta
kappaletta esittämättä. Mutta… mitä te tykkäsitte, tytöt? Oliko asuni hieno? Entä valot?
Pidittekö niistä? Miltä ensimmäinen biisini kuulosti, Crime At The Funeral?”

     ”En minä ole tyttö”, Aiden huomautti närkästyneenä.

     ”Kukaan ei kysynyt sinulta mitään.”

     ”Minä ainakin nautin konsertistasi, se oli mielestäni hyvin toteutettu ja ranta oli
ympäristönä todella kiva”, Athena arvioi mietteliäänä. ”Ja se laulu, se oli, öh –”

     ”Aikamoista sontaa”, Fenris sanoi, mutta lause oli naamioitu tarkasti yskänpuuskan alle.

     Tiffanyn katse sinkoutui Fenrisiin kuin hehkuva rautakeihäs.

     ”Vannon kuolleen enoni nimeen, Mercury, jos teillä oli puolikas ajatuskin pelissä mukana,
niin pidän huolen siitä että vuotenne täällä päättyy lyhyeen. Älä unohda että olen noin
neljä kertaa yhtä varakas kuin sinä ja vihannestoriperheesi –”

     ”Mikä?”

     ”– pointtini on se, että saan kyllä syyllisen selville ennemmin tai myöhemmin, ja
silloin joku itkee.” Tiffanyn mulkoilu muuttui loppua kohti pään kallistukseksi ja pehmeäksi
hymyksi.

     ”Hassua, että edes kysyt meidän mielipidettämme”, Lune puuttui puheeseen. ”Miksi?
Luuletko, että me ollaan ystäviäsi tai jotain? Sinun pitäisi nähdä itsesi peilistä. Ai niin,
olethan sinä tietysti varmaan nähnytkin, peilailethan pärstääsi harva se minuutti.”

     Tiffany räpytteli loukkaantuneena. Fiorella irvisti, mikä sai hänet näyttämään rujolta. Outo
irve yhdistettynä liian tiukkoihin urheiluvaatteisiin ja pystyssä sojottavaan haalistuneeseen
otsatukkaan sai hänet näyttämään keski-ikäisten laihdutusleiriltä karanneelta. Cyanide ei
sanonut vieläkään mitään, vaan tarkkaili Lunea ovela ilme pienissä silmissään, laskelmoiden
jotakin viimeisillä jäljellä olevilla aivonystyröillään. Tiffany ei ennättänyt keksiä piikikästä
vastausta Lunelle, sillä Cyaniden vieressä seisova Cole kysyi:

     ”Anteeksi, mutta mitä täällä oikein tapahtuu? Mistä lähtien te olette henganneet
keskenänne? Ja kuka ihme sinä olet?” hän kysyi Cyanidelta. Lune näki hänen kiinnittävän
huomiota niitteihin ja kettinkeihin, mutta niihin piiloutunut tyttö ei vastannut.

     ”Heitä ei kutsuttu”, Lune kertoi lyhyesti. Cole nyökkäsi hitaasti ja kääntyi taas varovasti
Cyaniden puoleen vilkaisten sitten veljeään. Kumpikin pyrskähti. Yhtäkkiä Cyanide kääntyi
katsomaan Colea.

     ”Pikkulintu lauloi, että pelasit äsken hyvin”, Cyanide sanoi ystävällisellä, pehmoisella
äänellä, jollaista Lune ei ollut milloinkaan kuullut hänen käyttävän.

     ”Ahaa”, Cole sanoi yllättyneeseen sävyyn ja nyökytteli hämmentyneenä. ”Sepä… kiva
kuulla.”

     Mitch näytti siltä että oli vähällä tukehtua nauruun, ja hän varoi visusti vilkaisemasta
Fenristä, jonka kasvoilla oli varsin veikeä ilme. Lune tunsi taas äkkinäisen kuumuuden
säteilevän molemmissa käsissään; se oli leimahtanut jo melkein tuskallisena poltteena, kuin
ihon alaisina valkeanhohtoisina leviävinä liekkeinä. Samalla hän tunsi ärtymyksensä Cyanidea
ja tämän kavereita kohtaan kasvavan hiljalleen, piilottelevana hyökyaaltona.

     ”Voitteko vain häipyä?” hän pyysi hiljaa. ”Tiffany sai Athenalta haluamansa mielipiteen,
hänen takiaan sinä varmaankin tulit, eikö totta?” Lune katsoi Tiffanya haastavasti. ”Ei
meidän muiden mielipide varmaan edes kiinnosta sinua.”

     Yksi laskelmoiva tekoripsien räpäys riitti kertomaan vastauksen.

     ”Noh, annoin kyllä teille muillekin mahdollisuuden puhua”, hän sanoi mutristaen huuli-
aan. Sitä seurasi vino hymy. Cyaniden naurahdus. Lunen sydän löi tasaisesti hänen korvis-
saan ja oman veren kohina jossain näkymättömissä oli osin rauhoittavaa, osin provosoivaa.
Hän puristi kätensä nyrkkiin rukoillen, että korvennus kämmenistä katoaisi.

     Se vain paheni.

     ”Keskustelu on päättynyt”, Terran sanoi tekopirteästi ja löi kätensä yhteen. ”Cyanide,
Fiorella, Tiffany, poistukaa hyvän sään aikana.” Terranin silmät välähtivät huolestuneesti
Lunen suuntaan. Hän oli ainoa, joka oli huomannut muutokset ystävänsä olemuksessa.

     ”Vai luulee ruostetukka voivansa noin vain määräillä muita?” Cyanide huudahti riidan-
haluisesti ja astui lähemmäs osoittaen Terrania töykeästi etusormellaan. ”Epäystävällistä.
Miten kehtaat.” Hän sylkäisi maahan Terranin eteen, joka ei silmää räpäyttänyt, ja käännähti
bootsinpohjat rahisten Colen suuntaan. Cole oli seurannut tilannetta äänetöntä naurua
hekottaen, mutta vakavoitui, kun Cyanide puhutteli häntä. Kuvottava pehmoinen ääni sai
Colen silmät laajenemaan, ja näytti siltä, että jokin hänen sisäinen puolustusjärjestelmänsä
oli alkanut hälyttää.

     ”Sinä olet toista maata, etkö olekin?” Cyanide sanoi hymyillen maireasti. ”Sinä olet
mukava, sinä et pomottele muita ympäriinsä.” Hän astui lähemmäs Colea, jonka hymy oli
kadonnut jäljettömiin ja joka perääntyi hitaasti Fenrisin taakse.

     ”Sano sille jotain”, hän kähähti Fenrisille. Fenrisin ilme oli kylmennyt miltei vaaralliseksi,
ja ääni oli äkkiä terävä, haastava.

     ”Hei, feikki-Converseihin pukeutuva wannabe-rokkari!” hän huusi pippurisena. ”Pysyi-
sitkö vähän kauempana hänestä?”

     ”Lakkaa yrittämästä iskeä kavereitani”, Lune ärisi Cyanidelle, joka näytti ensimmistä
kertaa ällistyneeltä. Kukaan ei ollut ennen kuullut Fenrisin huutavan tai asettuvan sillä
tavoin ketään vastaan. ”Häivy täältä ja mene etsimään joku, joka on samalla iljettävyystasolla
kanssasi.”

     Cyanide nauraa hekotti, ja hänen silmänsä olivat kaventuneet lähes olemattomiin.
     ”Mikä sinua vaivaa, Räjähdysherkkä? Etkö saanut lapsena tarpeeksi huomiota isiltä ja
äidiltä? Voi anteeksi, unohdin. Hehän hylkäsivät sinut.”

     Se oli hyökyaallon huippu, riittävä suistamaan Lunen yli reunan.

     Hän seisoi jäykkänä ja tuijotti Cyn suuntaan näkemättä mitään. Järveltä nouseva tuulen-
puuska puhalsi hiukset kalvenneille kasvoille, joille oli kohonnut tuskan irve Lunen yrittä-
essä hillitä sitä, mitä oli tapahtumassa. Kuumuus väreili hänen ihollaan, se oli valkoisia
kivun helmiä.
     ”O-ou, nyt se sekoaa”, Fiorellan nuhainen hekotus kuului etäisenä Lunen korviin. Mutta
Cyanide ei nauranut. Hänen ilmeensä oli muuttunut.

     ”Sharrock, mikä helvetti sinussa on vikana?”

     Lune pidätti hengitystään. Keuhkot huusivat happea, mutta hän ei voinut suoda niille
pientäkään määrää kallista huumettaan.

     ”Hei Lune, Lune. Hengitä. Mitä tapahtuu? Oletko kunnossa?”

     ”Vastaa!”

     Lune tunnisti Aidenin ja Terranin huolestuneet äänensävyt. Hän huusi ”En!” samaan
aikaan, kun kipu käsissä kävi sietämättömäksi ja hänen sormenpäihinsä ja kämmenilleen
leimahti pyörteileviä liekkejä.


Valvehaukka

  • lunam daemonium
  • ***
  • Viestejä: 46
  • Privatio boni
11.
K U N I N G A S K A L A S T A J A


Lunen mielessä se kaikki tapahtui hitaasti. Kuumuus valui pitkin hänen käsivarsiensa suonia
kuin muotissaan kiehuva sula kulta, levittäytyen ensin kämmeniin ja sitten sormenpäihin. Se
valaisi hänen luunsa, sytytti ihmislyhdyn tuuliselle rannalle.

     Hengittäen syvään Lune antoi matalina kytevien liekkien roihahtaa täyteen voimaansa.
Kirkas, kullanoranssina läikehtivä valo sokaisi lähelläolijat ja sai kaikki astumaan kauemmas
hänen ympäriltään; Cyanide parkaisi järkyttyneenä, ja hänen otteensa Colen kädestä kirposi.

     ”Mitä hittoa?

     Ennen kuin Lune tajusikaan, hän oli hyökännyt lähemmäs Cyanidea ja tönäissyt tätä
lujasti rintaan. Musta keinonahka leimahti ja ilma täyttyi kipinöistä. Cyaniden kirkuna
kantautui etäisenä hänen korviinsa, ja hän näki Fiorellan ja Tiffanyn, jotka huusivat myös,
riisuvan ystävänsä palavasta vaatekappaleesta ja tallovan sen sammuksiin. Pistävä keino-
nahan haju tavoitti Lunen hajuaistin, mutta hän ei välittänyt. Hän napsautti sormiaan ja
ruoho Cyaniden jalkojen juuressa alkoi kärytä.

     ”Lakkaa kiusaamasta kaikkia”, Lune lausui ärtymyksestä tukahtuneella äänellä, jota ei
tunnistanut omakseen. ”Tai poltan sinua uudestaan.”

     Jättäen sanansa riippumaan ilmaan Lune vajosi rasittuneena istualleen. Hänen mielensä
oli äkkiä muutaman sekunnin ajan paljon kirkkaampi, ja se, mitä oli tekeillä, räiskähti
salamana hänen tajuntaansa.

     Hän puristi käsiään nyrkkiin niin lujasti, että kynnet painautuivat syvälle kämmeniin.
Tuli ei enää polttanut häntä itseään, se oli vain ympäriinsä huljuavaa lämpöä. Hän saattoi
nähdä silmissään häivähdyksiä menneistä ajoista; viidakkosoihduista roihuamassa tähtiä
vasten, luolamiehistä nuotioidensa ympärillä. Palavista kaupungeista aamunkoitteessa. Lune
tunsi etäisen paniikin, mutta vajosi jo kovaa vauhtia takaisin siihen tilaan, jossa hän ei
tajunnut ympäristöään eivätkä ulkopuoliset äänet voineet häntä tavoittaa. Hetken ajan
tultensa ympärillä tanssivat heimolaiset olivat hänelle todellisempia kuin ympärillä seisovat
ystävät, joiden kasvot olivat kauhun maalaamat.

     Samaan aikaan kun Lune yritti epätoivoisena saada käsissään ja ympärillään aurana
leiskuvia liekkejä sammumaan, hän kuuli terävän tytönäänen jostain takaansa ja nousi
seisomaan. Se oli Tiffany.

     ”Mitä… mitä sinä…?”

     Lune tajusi etäisesti, että jotain oli tapahtunut, ja siitä tunnuttiin syyttävän häntä. Miten
mahtavaa. Hän jätti pelokkaat ihmisäänet omaan arvoonsa ja tarkasteli sen sijaan itseään.
Sitä mitä hänelle oli tapahtunut. Solakat kädet, joita hän piteli hämmentyneenä turvallisen
välimatkan päässä itsestään, paloivat yhä tulen kukkia liekehtien. Räiskyvien kipinöiden
roihahdukset heijastuivat muiden järkytyksentäyteisistä silmistä.

     Mutta Lunen silmissä oli vain ajan saatossa patoutunutta tunnetta. Vihaa. Se oli se tunne,
joka mädätti maailmaa, joka käänsi ystävät toisiaan vastaan. Tunne, joka syntyi hitaasti
paineessa kuin timantti hiilestä.

     Hän ei melkein huomannut kuningaskalastajaa. Hädin tuskin nyrkkiä suurempi, liekehti-
vä lintu pörräsi kolibrimaisen viehkeästi hänen ympärillään, kultaiset riimut tulta iskevissä
sulissa tuikahdellen. Kun se laskeutui hänen olkapäälleen ja avasi nokkansa äänettömään
säveleen, Lunen valtasi rauha. Samaan aikaan hän havaitsi varovaisen kosketuksen seläs-
sään. Se toimi hänen verenjäähdyttäjänään ja veti häntä ylös omasta kipinöivästä varjostaan.

     Lune raotti varovasti silmiään, joita ei ollut huomannut sulkeneensa. Tulilintu oli poissa.
Hän avasi nyrkkinsä, joilta liekkimeri oli vihdoin tukahtunut, ja hengiteltyään tyrmistyneenä
ja suoristeltuaan hetken sormiaan kasvojensa edessä hän suostui viimein katsomaan muihin.

     Kaikki katsoivat häntä juuri miten hän pelkäsikin, ja miten heidän kuuluikin katsoa. Kuin
he olisivat pelänneet henkensä puolesta. Cyanide piteli savuavaa takkiaan ja hänen suunsa
oli auki, koko keho tärisi ja hän näytti pysyvän aloillaan vain siksi, että oli liian shokissa
juostakseen. Aiden oli Lunen vieressä – hän oli herättänyt Lunen todellisuuteen. Lune olisi
halunnut kiittää häntä siitä, mutta kurkku tuntui liian kuivalta ja sanat liian heiveröisiltä
tullakseen ulos. Ei kulunut kuin hetki, ja myös Athena, Terran ja Cole olivat hänen ympäril-
lään.  Hetkeksi aika tuntui pysähtyneen, ja kuului vain järven aaltojen heittäytyminen
rantaan ja lähipihlajan suhina.

     ”Minä en – en tiedä mitä tapahtui”, Lune sopersi Cyanidelle unohtaen kuulostaa äkäiseltä,
ja tiuskaisi sitten, kun toinen ei osannut tehdä muuta kuin töllöttää: ”Milloin oikein ajatte-
litte alkaa juosta?”

     Cyn jengi ei tarvinnut toista kehotusta.

     ”Puhuttaisiinko ihan vähän myöhemmin?” Lune kysyi muilta, kun kolmikon etääntyvät
juoksuaskeleet olivat kaikonneet kaukaisuuteen. Hän katsahti savuavaan, hiiltyneeseen
kohtaan nurmikossa. ”Haluaisin olla vähän aikaa rauhassa.”

     Kukaan ei väittänyt vastaan, mutta heidän ilmeistään paistoi huoli. Athena puri huultaan
ja hänellä näytti olevan vaikeuksia kohottaa katseensa maasta.

     ”Pärjäätkö varmasti?” Terran kuiskasi.

     ”Uskon niin.”

     ”Tulethan salonkiin sitten kun… sitten kun sinusta tuntuu, että pystyt?” Fenris kysyi
silmät hieman tavallista suurempina. Hän näytti siltä, että olisi halunnut halata Lunea,
mutta jokin pidätteli häntä. ”Me sanotaan Drangelle että tulit sairaaksi.”

     Lune nyökkäsi, ja koko ryhmä poistui epäröiden, heittäen monia katseita olkiensa yli.
Lune koetti hymyillä heille rauhoittavasti, vaikka oli juuri sortunut hieman sisältä.
     Rantaan jäi ainoastaan hän ja yksinäiseltä järveltä lähestyvät tummat aallot. Lune kävi
väristen istumaan hiekalle ja hautasi kätensä niin syvälle kuin pystyi.

     Vaarallinen.

     Sana soi hänen korvissaan kuin kummitteleva kehtolaulu, kuin myöhäinen lankapuhelin-
soitto pimeässä. Vaarallinen. Mutta kuningaskalastaja oli auttanut häntä. Lunella oli
kummallinen tunne siitä, ettei kukaan muu ollut pystynyt näkemään lintua.

     Hiekka oli viileää ja rauhoittavaa Lunen ihoa vasten. Kuumuus oli kadonnut, mutta
hän ei uskaltanut katsoa käsiään. Hän ei halunnut katsoa. Poltin juuri Cyanide Wintersiä,
arkkivihollistani. Sitä joka tietoisesti teki elämästäni helvettiä, ja jatkaa sitä edelleen.
Mitä
siitä olisi pitänyt ajatella? Mitä Lunen olisi kuulunut tuntea? Eri asia, jos kyseessä olisi ollut
kuka tahansa muu, Terran tai Athena, Aiden tai Cole. Pahinta olikin ajatella, että hän olisi
saattanut satuttaa yhtä ystävistään. Cyaniden nimi taas tuntui hänelle pelkältä
tyhjyydeltä.

     Mutta tyhjyyttä ei ollut hänen mielessään. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut niin
paljon. Hän ei ollut koskaan ennen pelännyt niin paljon.

     Hän ei ollut koskaan ennen pelännyt niin paljon itseään.