Kirjoittaja Aihe: L-Koodi: Mutta muisto on muisto vain | S | raapalerykäys, 4/4  (Luettu 207 kertaa)

Nevski

  • ⅓ full of it.
  • ***
  • Viestejä: 2 311
Ficin nimi: Mutta muisto on muisto vain
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Nevski
Fandom: L-koodi (tai The L Word)
Paritus: Alice/Dana
Genre: angst
Varoitukset: saattaa spoilata L-Koodin juonta kyseisten hahmojen osalta, viittaus vakavaan sairauteen, kirosana
Disclaimer: En saa tästä rahaa tai mitään muuta vastaavaa hyödykettä, The L Word kuuluu kenelle kuuluu.

A/N: Vanhoja fikkikonsepteja läpi kolutessani löysin tämän idean papereistani ja pakkohan se oli käyttää hetkellinen inspiraatio hyödyksi. Alunperin oon luonnostellut tekstiä ilmeisesti jo joskus 2015. Tai aiemmin. Tässä kuitenkin vähän tuoreemmalla otteella ja raapalerykäykseksi puristettuna!




Mutta muisto on muisto vain
sanoja: 4 x 100


I.


Seinässä oli oudonvärinen avanne kohdalla, jossa tussitaulu oli ollut. Alice napsautti kynän tuppeensa.

Kun hän oli ensimmäisen kerran sulkenut silmänsä – todella sulkenut! – Danan kanssa. Se oli ollut parempaa kuin mikään aiemmin. Edes äidin potkiminen ulos asunnosta ei ollut iskenyt samanlaisella voimalla.

Parempaa kuin mikään.

Taulu oli ehkä nyt tyhjä, mutta hänellä oli se kaikki. Dana oli hänessä ja osa hänestäkin oli siellä, minne Dana olikin mennyt. Normaalista kahvitteluseurueesta se olisi varmasti tuntunut absurdilta. Mutta kyllä, hänestä todella tuntui hyvältä ajatella Danaa.

Ja hän toivoi, että tämä muistaisi hänet, heidän ihonsa toisissaan. Viimeisen muuttolaatikon pakattuaan Alicesta tuntui kuin asunto olisi kadonnut.


II.


Vetopasuuna? Klubilla oli törkeä meteli eikä bändi päässyt täysin oikeuksiinsa. Soitinvalinnoista huolimatta tilaan syntyi outoa harmoniaa. Musiikki sai tapetitkin näyttämään kuin ne olisivat maistuneet kaktussuklaalta.

Ja Danan ruskettuneet lanteet mekon alla; mitä he edes tekivät paikassa? Tämä ja monta muutakin asiaa unohtui, kun he suutelivat.

Parempaa.

Alice heilautti hiuksensa ylimalkaisella kädenliikkeellä olkapäänsä taakse ja painautui puoliksi tyttöystäväänsä vasten, erkaantui vain, jotta he saisivat koskettaa uudelleen.

”Katso”, Dana sanoi ja nauroi tavalla, joka sai aina toisen käsivarsien ihokarvat nousemaan. He tuijottivat hetken Betteä ja Tinaa, Tinaa ja Betteä. Kaikki tuo – se kestäisi. Kestäisivätkö he?

Alice pudisti ajatuksen pois – ja heräsi jälleen.



III.


Alice vaihtoi hakuasetuksia, kurtisti kulmiaan. Verkkosivu pysyi ylhäällä keinotekoisesta kävijävirrasta huolimatta.

Hän vaipui hymyilevään horrokseen, josta hänet herätti kahvinhajuinen hengitys. Dana oli palannut rystylyöntitreeneistään – kuinka loputtomasti yhtä iskua oli hiottava?

”Saanko tänään hmm tiedäthän.”

Dana naurahti, Alicen ilme sai hänet käymään ylikierroksilla. Hän ei ollut ehtinyt vielä edes suihkuun.

Mennään sinne yhdessä, kuului yksinkertainen vastaus.

Mutta muisto on muisto vain. Oikea rysty, vasen rysty, oikea, oikea, vasen. Dana kertasi mielessään harjoitteluohjelmaansa. Tiistain salitreenin kohdalla hän havahtui.

”Olet taistelija”, Alice vetosi. Diagnoosi ei ollut eh-do-ton. Helvetin masentava joka tapauksessa.

”Olet aina ollut.”

Dana ei kyennyt kääntämään päätään television lamaannuttavasta vaikutuspiiristä.

Taistelija?



IV.


Asunto jäi tyhjilleen pitkäksi aikaa. Aivan, kuten Alice oli kuvitellutkin.

Hän ei mahtanut itselleen mitään pohtiessaan, olivatko seinät imeneet hänen ja muiden elämästä sävyjä maalin peitoksi.

Tussitaulu oli neljään osaan purettuna – tai oikeastaan murskattuna väkivaltaisesti – roskalaatikossa, todennäköisesti jo joutomaalla Los Angelesin tuolla puolen. Tussikynät olivat Shanelta joskus jääneessä meikkilaukussa. Hänen rakentamansa ihmissuhdekaavio oli pystytetty sähköiseen verkkoon ikuisesti.

Oliko hänelle jäänyt mitään ajastaan ikuisesti valvovassa kaupungissa. Ajastaan Danan kanssa. Klubeilla, kahvilassa. Hämärtyvässä huoneessa tietokoneen ääressä. Siinä ravintolassa, jonka nimeä hän osannut, mutta jonne hän suostui aina lähtemään.

Vuokra-auton pelkääjänpaikalla Alice mietti, päästäisikö hän koskaan irti Danasta.

Tulisko mikään koskaan olemaan.

Parempaa.

villapaidatus

  • paidanressu
  • ***
  • Viestejä: 3
Olipa kiva lukea pitkästä aikaa L-koodin maailmasta. Tuli joku tosi vahva aikamatka fiilis kun ajatteli sen sarjan värejä, tussitaulua ja kookkaita kannettavia tietokoneita. Tykkäsin tosi paljon. Hyviä ytimekkäitä lauseita. Kiitos! :)

Nevski

  • ⅓ full of it.
  • ***
  • Viestejä: 2 311
villapaidatus, kiitos kovin kommentistasi! Erittäin mukava kuulla, että teksti onnistui herättämään nostalgioita!