Originaalit > Pergamentinpala
Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 29. luku
Crys:
Nimi: Vuodenkierto
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Paritukset: Selviää tarinan edetessä
Genre: Fantasia, slice of life, romance, slow burn
Varoitukset: (taustahahmojen) Itsemurha mainintana
Yhteenveto: Fantasia-arkielämää neljän vuodenaikasidonnaisen taikojan elosta sisäoppilaitoksesta valmistumisen jälkeen
A/N: Mitäs nyt sanoisin… Tota alotin tän kirjottamisen eilen, mutta sain kauhean inspiksen ja tässä tulos, koska en osaa olla kärsivällinen ja odottaa julkasun kanssa :D Osat tulee varmaan olemaan aika eri mittaisia, aluksi ajattelin että ficlet-mittaisia, mutta jo eka osa ylitti sen reilusti, joten saapa nähdä. Varmaan alun osat on pisimpiä, jotta tulee lukijallekin maailma tutuksi edit: luultavasti kaikki osat tulee olemaan aikalailla tän pitusia. Also en ole ennen juurikaan kirjoitellut originaalifantasiaa, joten arvostan kommentteja paljon :D
1. Halhe
Syksy oli joka päivä lähempänä, eikä kukaan muu mökin asukas ollut yhtä innoissaan siitä kuin Halhe. Syyskuun lähentyessä hän istuskeli monia tunteja iltaisin huoneensa ikkunalaudalla tuijotellen pimentyvää nummea, tuntien viilenevän kesätuulen herättävän hänet eloon. Lehtien värjäytyessä ruskan sävyihin ja ilman kirpeyden purressa poskipäitä, hän näki taikuutensa heräämisen ihonsa alla säteilevinä oransseina valopurkauksina. Hän oli ehtinyt jo vuodessa unohtaa miltä tuntui, kun luonto kutsui häntä luoksensa.
Vaihdoksen alettua Halhe lähti joka aamu aikaisin kävelylle nummille. Useimmiten hän oli yksin, siten hän pystyi kuuntelemaan luonnon laulua parhaiten, mutta joskus hän törmäsi muihin syksyn lapsiin jotka olivat liikkeellä samasta syystä. Halhe rakasti varsinkin sitä, että pitkien kävelyreissujen jälkeen purkaukset hänen ihonsa alla voimistuivat niin voimakkaiksi, että hänen ihonsa hehkui oranssia valoa ympäri mökkiä niin, ettei muuta valaisua tarvittu. Halhe suorastaan pursui energiaa, kun vuoden aikana nukahtanut taikuus heräsi taas eloon. Vaihdoksen ollessa syvimmillään tulevan neljänneksen lapset eivät edes tarvinneet unta tai ravintoa elääkseen, sillä luonto piti heidät silloin hengissä.
Tietysti Halhesta tuntui pahalta Valonan puolesta. Kesän lapsena Valona oli syksyn saapuessa huonolla tuulella, sillä hänen taikuutensa painui horrokseen ja kestäisi kokonainen vuosi, ennen kuin hän pystyisi hallitsemaan taikuutensa täydellisesti. Vuodenajan vaihtuminen oli sekä siunaus että kirous: siinä missä yhdelle se toi euforiaa, toiselle se toi väsymystä ja stressiä, sillä silloin saapui myös koe. Oli kulunut Valonan ensimmäinen kesä mökissä ja nyt oli hänen aikansa näyttää, mitä oli saavuttanut valmistauduttuaan Vuodenkimarasta.
***
Halhe sulki mökin etuoven hiljaa. Hän äkkäsi heti Valonan vaaleansinisten hiusten peittämän pään vasten punaisen nojatuolin selkänojaa. Halhe riisui ruskean takkinsa kaappiin ja vilkaisi itseään pienen eteisen seinällä roikkuvasta pyöreästä peilistä. Hän sukaisi ruskeita polkkapituisia hiuksiaan aloilleen, sillä syksy oli saanut ne villeiksi. Hän ei ollut tällä kertaa viipynyt pihalla kovinkaan kauaa, sillä vaihdos oli lopuillaan, joten hänen ihonsa ei hehkunut kauttaaltaan, vain hivenen käsistä. Astellessaan Valonaa kohti, hän veti keltaisen neuletakkinsa hihat alemmas.
”Hei”, Halhe tervehti istuutuessaan sinimustaan nojatuoliin naisen viereen. Valonan viininpunaisen villapaidan hihojen alla piilossa olevat kädet olivat kiertyneet kukkakuvioisen teekupin ympärille niin, että vain sormenpäät näkyivät.
”Hei”, Valona vastasi poissaolevana. Nainen ei vilkaissut häntä, vaan jatkoi nummien tuijottamista lasittunut katse silmissään. ”Näitkö tuttuja?”
”En. Taisivat kulkea eri reittejä”, Halhe vastasi. Vaihdoksen aikana tapasi nummeila nähdä Vuodenkimara-aikojen tuttuja kaukaisistakin mökeistä, sillä kaikki tulevan neljänneksen lapset halusivat – enemmänkin tarvitsivat – tuntea luonnon ympärillään. Halhe oli itsekin kerran jos toisenkin kävellyt huomaamattaan kymmeniäkin kilometrejä ja joutunut yöpymään toisten mökissä yön noustua. Ei vaihdoksen aikaa turhaan kutsuttu luonnon lumoukseksi.
Valona ei vastannut, vaan siemaisi teetään, joka naisen pikaisesta nenän nyrpistyksestä päätellen oli ehtinyt jäähtyä. Nainen huokaisi ja katseli mukiaan niin kuin se olisi pettänyt hänet. Valona kääri hieman hihojaan ja kiersi paljastuneet kätensä uudestaan mukin ympärille. Naisen kämmenselkää pitkin hohti himmeä keltainen valo.
”En pysty tähän. Tunnen jo, miten voimani katoavat”, Valona puuskahti tuskastuneena ja tyrkkäsi teekupin sivupöydälle. ”En läpäise huomista koetta, en taatusti.”
”Älähän nyt, ei se ole varsinainen koe, vaikka sitä siksi kutsutaankin”, Halhe lohdutti ja nojautui vaistomaisesti nojatuolissaan ystäväänsä kohti. ”Juttelet vain mentorin kanssa hetken aikaa ja hän antaa sinulle neuvoja seuraavaa vuotta varten. En ole koskaan kuullut kenestäkään, joka ei ensimmäistä vuotta läpäisisi. Eikä sinua edes potkittaisi pois, pahimmassa tapauksessa joudut vaan jäämään vähän pidemmäksi ajaksi mökkiin. Ja mitä siitä vaikka jäisitkin? Onhan Kilvekin viettämässä neljättä vuottaan”, Halhe huomautti.
”Niinpä kai”, Valona huokaisi ja vilkaisi Halhea harmailla silmillään, joissa oli kesän lapsille tunnusmaisia keltaisia raitoja. Raidat olivat haalentuneet syksyn saapuessa, päinvastaisesti mitä Halhen omille oransseille raidoille oli tapahtunut ruskeita iiriksiä vasten.
”Olethan sinä kerännyt kesän merkkejä jo paljon”, Halhe huomautti. Oli tapana, että vaihdoksen lähentyessä sen kyseisen menneen neljänneksen lapset keräsivät merkkejä vuodenajastaan, joita he voisivat käyttää vaihdoksen jälkeen linkkinä taikuuteensa. Valona oli kerännyt merkkejä jo kesän alusta asti ja koonnut niitä hienosti koristeltuun suureen kansioonsa.
”Olen”, Valona myönsi sormeillessaan villapaitansa hihaa. ”Mutta silti. Minua turhauttaa. Tuntuu, etten ole tehnyt mitään edistystä sitten valmistuttuani kesän alussa.”
”Mitään edistystä?” Halhe huudahti liioitellusti ja läimäytti kätensä polviansa vasten. ”Puutarhamme ei ole ikinä ollut yhtä kukoistava!”
Valona virnisti. ”Niin varmaan, itse olet asunut täällä vain vuoden.”
”No mutta ne violetit ruusut, mitä lie, on tosi nättejä ja se kukkanummi jonka teit pohjoiskukkulan juureen, vautsivau, jää Vuodenkimaran puutarhakin kakkoseksi”, Halhe intti. Hän ei edes muistanut, että oli kulunut aika lailla päivälleen vuosi siitä, kun hän itse oli valmistunut.
”Daaliat, Halhe”, Valona huomautti huvittuneena ja pyöräytti silmiään, mutta suunpielellä kaareili hymy. ”Sitä paitsi se kukkanummi oli ryhmätyö.”
”Joo joo, itse et erota peippoa punatulkusta!” Halhe naurahti. Hän ihmetteli vieläkin tuuriaan, että juuri Valona oli tullut heidän mökkiinsä edellisen kesän lapsen lähdettyä. He olivat kuin palapelin kaksi osaa. He olivat toki erilaisia ja kiinnostuneet eri asioista, mutta heillä oli kovin samanlainen intohimo asioihin. Kukat olivat Valonan alaa ja eläimet Halhen ja se näkyi vahvasti heidän piirroksiensa kautta. Flora ja Fauna, siksi Kilve heitä kutsui. Jos Valona olisi sattunut osumaan vaikka heidän viereiseensä mökkiin parin kilometrin päähän, he eivät olisi varmaan koskaan ystävystyneet, sillä harvemmin eri ajan lapset ystävystyivät toisten kanssa, jos eivät sattuneet kuulumaan samaan mökkiin.
”Nämäkin tuntevat taikuuden katoavan”, Valona murehti ja heilautti hiuskiekuraansa, jonka latva oli muuttunut hiekanvaaleaksi. ”Se siitä kauniista taivaansinisestä. Takaisin blondiksi”, hän huokaisi.
”On tuo haaleansininenkin nätti väri”, Halhe huomautti. ”Ja myös blondi sopii sinulle. Kaikki värit sopivat sinulle.” Valona oli vaihtanut taikuuden avulla hiustensa väriä ahkerasti kesän alusta lähtien. Halhe itse ei ollut pystynyt moiseen ensimmäisenä vuotenaan, mutta Valona olikin ollut luokkansa priimus. Nyt hän varmaan pystyisi, jos haluaisi yrittää, mutta hän piti ruskeanpunertavasta hiusväristään.
Valona hymyili. ”Et tykännyt punaisesta”, hän huomautti.
”No se oli aika räikeä. Sellainen liikennevalon punainen”, Halhe sanoi, vaikka hän muisti liikennevalot kunnolla vain oppikirjasta. Hän muisti toki joskus lapsuudessaan istuneensa kuumassa autossa matkapahoinvoinnista kärsien. Hän muisti ohittavat räikeän punaiset autot, jotka olivat saaneet hänet oksentamaan syliinsä.
Hän oli ollut kymmenen, kun oli lähtenyt kaupungista Vuodenkimaraan keskelle ei mitään ja asunut siitä asti eristyksissä ulkopuolisesta maailmasta, vaikka oli heillä toki televisioita ja lankapuhelimia sekä mökissä että Vuodenkimarassa. Silti, Halhe hädin tuskin muisti taiatonta elämää. Pian hän saisi siitäkin maistiaisen, sillä hänen oli määrä aloittaa totuttautumisjakso seuraavan päivänä. Sen muistaminen sai hermostuksen kouraisemaan sisuskaluja.
”No joo”, Valona sanoi ja irvisti. ”En minäkään tykännyt siitä. Kun elää luonnon keskellä koko elämänsä, sitä alkaa vieroksumaan kaikkia epäluonnollisia värejä.”
”Niin”, Halhe myönsi ja tuijotti omaa kuvajaistaan pimeästä ikkunasta. Mahtaisivatkohan hänen vanhempansa edes tunnistaa häntä? Punaisen ruskeat hivenen kihartuvat hiukset, jotka ylettyivät olkapäille. Ruskeat silmät, joissa vilkkui oranssi, vaikka ne ikkunasta heijastivat vain mustaa. Pyöreähköt kasvot ja pieni leuka. Kulmakarvat ärsyttävän matalalla, vaikka hän yritti niitä nyppimällä saada ylemmäs.
”Taidan mennä nukkumaan”, Valona herätti Halhen ajatuksistaan. Halhe vilkaisi kelloa, joka ei näyttänyt edes yhdeksää. Menneen neljänneksen lapset väsyivät aina kovasti vaihdoksen aikana.
”Hyvää yötä sitten”, Halhe toivotti Valonan suunnatessa yläkertaan huoneeseensa.
”Hyvää yötä. Älä valvo turhan myöhänä”, Valona toivotti lempeästi ja haukotteli kivutessaan narisevia puuportaita ylös.
”En”, Halhe mutisi tyhjälle huoneelle, vaikka tiesi, että pysyisi hereillä ainakin kahteen asti. Ei välttämättä vaihdoksen huuman takia vaan siksi, että hänen ajatuksensa olivat menneisyydessä.
Crys:
2. Elka
Elka piti syksystä. Talven jälkeen se oli hänen lempivuodenaikansa. Syksy oli mukavan viileä ja värikäs ja silloin oli tietysti metsästysaika. Toki useimmat eläimet viihtyivät metsissä, eivätkä alavilla nummilla, joka mökkejä ympäröi jokaisesta suunnasta, mutta viiden kilometrin matka nummen läpi metsään oli niillä etäisyyksillä pieni. Kilve – joka kaiken lisäksi osasi liitää – jaksoi aina valitella, miten kauppaan ja Vuodenkimaraan oli pitkä matka, mutta Elkaa ei haitannut, jonka takia hän suorittikin useimmiten kauppareissut. Hän piti kävelemisestä. Kilven mukaan siksi, että hänellä oli niin pitkät jalat, joilla hän pystyi kävelemään nopeammin kuin muut. Määränpään saavuttaminen ei kuitenkaan ollut Elkalle tärkeintä. Hän nautti enemmän matkasta kuin siitä, mitä maaliviivan toisella puolella odotti.
Heillä oli mökissä hyvä porukka sinä vuonna. Elka hoiti ruuanhankinnan, Kilve huolehti vaatteiden ompelemisesta ja neulomisesta, Halhe laittoi ruokaa ja Valona piti huolta mökin yleiskunnosta ja puutarhasta. Tietysti he aina auttoivat toisiaan ja vaihtelivat vuoroja tarvittaessa, mutta perusjako oli selvä. Valona oli ollut täydellinen lisä mökkiin, vaikka Elka kaipasikin Seeriä.
Elka pudisteli päätään. Oli tyhmää ajatella Seeriä, mutta hän ei voinut mitään sille, että ajatteli Seeriä aina, kun oli metsällä.
Saksanhirviä ei näkynyt tänään. Oli varhainen aamu, sillä hän oli lähtenyt liikkeelle jo neljältä. Hänen lähtiessään vain Halhe oli ollut hereillä, mutta se johtui siitä, ettei nainen ollut mennyt nukkumaan laisinkaan. Huolehti ensimmäistä kaupunkireissuaan varmaankin. Elkakin oli hädin tuskin pystynyt nukkumaan omaa ensimmäistä kertaansa edeltävänä yönä. Hän ei ollut paras henkilö huojentamaan Halheen huolia kaupunkireissusta, sillä kaikki tiesivät, että Elka vihasi kaupunkeja.
Metsässä kuului vain havupuiden humina ja satunnainen oravan kipittely puunrunkoa vasten. Joskus Elka oli ampunut niitäkin huvikseen, silloin Seerin kanssa, mutta oravat eivät maistuneet kovinkaan hyviltä, eikä hän enää halunnut tappaa näyttääkseen.
Kello tuskin oli vielä seitsemää, kun Elka saapui saksanhirvien suosimalle laitumelle. Laitumen päällä lepäsi sumua, jonka sisuksissa saattaisi levätä vaikka kuinka monta hirveä. Pian kolmatta vuottaan mökissä elävä Elka osasi käyttää voimiaan lähes yhtä hyvin muina vuodenaikoina kuin omanaan. Kesät olivat vaikeita tietysti, olihan kesä talven vastavuodenaika, mutta nyt syksyllä oli helpompaa. Elka kohotti kätensä ja havahdutti taikuutensa hereille. Ihon alla alkoi kiemurtelemaan sininen valojuova. Hän osasi haistaa talven syksyn läpi ja taikuuden käyttö tuntui lähes yhtä luonnolliselta kuin talvella.
Tämä jäisi hänen viimeiseksi syksykseen mökissä.
Elka ei ollut ollut varma siitä vielä kesällä, mutta nyt hän tiesi, kun hän näki sumun leijuvan puiden latvoihin niin, että tyhjä metsäaukio paljastui kokonaisuudessaan. Seeri oli ollut oikeassa. Sen vain tiesi.
Elka riisui jousen selästään ja istui tarkkailemaan tavanomaiselle paikalleen metsän laidalle, johon hän oli taikonut tukista penkin. Hän olisi voinut kuivattaa sen sumunkostean pinnan, mutta paksun metsästäjähaalarin housujen läpi ei pikku kosteus tuntunut.
Talven jälkeen olisi hänen kokeensa vuoro. Jos hän läpäisisi sen, hän pääsisi lähtemään mökistä. Vai joutuisi? Hän ei ollut vielä päättänyt. Mökissä elo oli ollut mukavaa, mutta olihan hän kasvanut siitä hieman ulos. Mökillä ei ollut enää mitään tarjottavaa hänelle. Tavallaan hän halusi kokeilla omia taitojaan ulkopuolella, mutta silti ulkomaailma vieroksutti häntä. Ehkä hänestäkin tulisi yksi niistä jäätikölle muuttavista yksineläjistä, jotka pystyivät ikuisen talven takia tulemaan toimeen pelkällä lumella.
Seeri oli lähtenyt innolla kaupunkiin. Sitä Elka ei ollut ikinä ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt mitä ihmiset ja varsinkin taikojat näkivät saasteisissa ja kiireisissä kaupungeissa. Jos hän asettuisi asumaan ihmisten lähettyville, hän asettuisi pieneen kylään. Ei metropolikaupunkiin niin kuin Seeri. Paitsi ehkä, jos Seeri pyytäisi. Niin heikko hän kaikesta huolimatta oli.
Jossain rasahti. Elka käänsi päätään nopeasti äänen suuntaan ja veti jousen ampumavalmiuteen. Hän odotti hengitystään pidellen, mutta aukion läpi lehahtikin vain parvi variksia. Turha ampua niitä. Kauhean sitkaita syötäviksi. Elka laski jousen taas syliinsä ja hipaisi puisen nuolen sulkaa. Se oli yksi niistä harvoista jäljellä olevista nuolista, joita he olivat Seerin kanssa yhdessä tehneet. Silloin oli ollut kesä. He olivat valmistautuneet metsästyskauteen. Seeri oli ollut paljain jaloin ja hänen jalkapohjansa olivat olleet täynnä roskia, kun nainen oli heilutellut niitä ilmassa maatessaan vatsallaan nuolien sulanpäitä tehdessään.
Nyt riitti, et ajattele Seeriä enää, Elka ärähti itselleen mielessään.
Kun aurinko oli ehtinyt taivaalla yhdeksän maille, oli Elkan lähdettävä kotiin. Hän oli syönyt eväänsä jo aikoja sitten, eikä syksy suostunut elättämään häntä, vaikka hän siitä vuodenajasta pitikin. Lisäksi hänen oli lähdettävä kaupunkiin. Mahtavaa.
Elka pitkitti takaisinkävelymatkaa pelkästään inhosta kaupunkia kohtaan. Tietysti hänen oli lähdettävä, auto saapuisi hakemaan häntä, Kilveä ja Halhea kuten totuttautumisjaksoon kuului. Kilven ei toki neljännen vuoden oppilaana enää tarvinnut, mutta Kilve oli niitä, jotka pitivät kaupungeista. Ihan vaihtelun vuoksi, mies sanoi. Kilve ei rakastanut kaupunkeja niin kuin Seeri. Saatana, taasko se Seeri?
Elka hengitti syvään ja yritti löytää ympäröivästä nummesta jotain, johon hän voisi kiinnittää huomionsa. Mutta nummi oli varsin tylsää maastoa, ei puun puuta, pelkkää lakastumaan päin olevaa ruohikkoa. Ei taikovat eivät juuri liikkuneet niillä nummilla, sillä niiden laakeaan loputtomuuteen eksyi helposti, jos ei tuntenut linkkiä mökkiinsä. Tai no ei mökki itsessään luonut linkkiä, vaan taikuus, joka sen sisällä eli. Elkan, Kilven, Halhen ja Valonan taikuus. Joskus välillä hän oli tuntevinaan Seerin lämpimän taikuuden, vieläkin, vaikka naisen lähdöstä oli jo monta kuukautta ja vaikka hän oli aikoja sitten heittänyt pois fyysiset muistonsa Seeristä… mutta muistoja, jotka elivät pään sisällä ei niin helposti kadotettu. Ehkä hän ei halunnutkaan. Äh, taasko. Elka pudisti päätään niin kuin se auttaisi viemään typerän kaipuun pois.
Hän alkoi harppomaan nopeammin kohti mökkiä.
***
Vaikka sumu oli rasite metsästäessä, Elka piti sumusta. Se tuntui rauhalliselta ympärillä, jotenkin unenomaiselta. Ihan kuin hän voisi hetkeksi paeta maailmaa unen rauhallisuuteen. Hän tunsi olonsa turvalliseksi sen keskellä, koska jos hän ei nähnyt muita, eivät muutkaan nähneet häntä. Elka piti varjoissa pysymisestä. Varjoissa ei ollut ikinä mitään huolen häivää, se oli valo, jota pimeällä piti välttää. Silloin tuli takulla nähdyksi.
Mökki ilmestyi sumun keskeltä vasta, kun Elka oli kymmenen metrin päässä siitä. Kaksikerroksinen hirsirakennus näytti uinuvan pehmoisen pilven sisällä. Hän saapui talon länsipuolelta, jossa oli ikkunoita vain yläkerrassa. Kummassakaan huoneessa – hänen ja Kilven – ei palanut valoa. Himmeää hehkua kuitenkin loisti sumua vasten alakerran pohjoispuoleisista ikkunoista.
Elka kiersi etuovelle, jota ympäröivät Valonan tekemät koreat kukkakoristukset olivat ehtineet jo syksyn edetessä alkaa lakaistua.
Talven lapset eivät tunteneet kylmää yhtä herkästi kuin muut, mutta kun Elka astui sisälle, mökin lämpö tuntui silti sulattavan hänet kohmeesta, jossa hän ei tiennyt olevansa. Hän äkkäsi heti Kilven istuvan lempipaikassaan: takan ja ikkunan välisessä nurkassa olevassa vihreässä nojatuolissa, josta näki hyvin sekä olohuoneen, keittiön että eteisen.
”Hei, me jo luultiin, ettet ole tulossa laisinkaan”, Kilve tervehti häntä röhnöttäessään epäergonomisesti käsinojia vasten aikakausilehti kädessään.
”Anteeksi, unohdin ajankulun”, Elka sanoi ja hymyili miehelle pahoittelevasti. ”Laavea ei näy vielä”, hän huomautti avatessaan eteisen kaapin, jossa hän piti joustaan ja nuolikoteloaan.
”Ei, mutta kyllä hän kohta tulee ja tööttää torvea vihaisesti, kun ei olla ulkona odottamassa”, Kilve huomautti ja nousi ylös venytellen. Miehen oikeassa korvassa roikkuva sulkakorvakoru heilahti tämän liikkeiden mukana.
”Missä Halhe? Onko hän hereillä?” Kilve kysyi riisuessaan metsästyssaappaitaan. Ne olivat jo niin hapertuneet, ettei taikuuskaan pian voisi enää korjata niitä. Ehkä hän voisi metsästää uusia kaupungissa käväistessään.
”Joo, taitaa olla vessassa. Meni vissiin myöhään, kun hän näki sinun lähtevän”, Kilve kertoi ristiessään kädet rinnalleen ja nojatessaan hartiallaan kaappiin, johon Elka riisui myös metsästyshaalariaan.
”Lähdin neljän aikoihin.”
”En ymmärrä miten jaksat”, Kilve päivitteli. ”Tämäkin kymmenen herätys oli tuskaa.” Mies sinetöi lauseensa päättämällä sen haukotukseen.
”Ei ihme, että viihdyt niin pitkään täällä”, Elka vitsaili. Hän tiesi, että jonkun muun sanomana kyseinen olisi Kilvelle arka paikka, jonka takia hän ei nostanutkaan asiaa usein esille, mutta näin kahdestaan siitä vitsailu oli sallittua ja sai Kilven vain pudistamaan päätään. Ei sillä, että Elka juuri muille vitsailikaan, koska hän ei juurikaan pitänyt ihmisistä. Kilveä ei laskettu.
”Ei tullut saalista, vai?” Kilve uteli. Hän ei ollut itse metsämiehiä, mutta kuunteli aina jostain syystä kiinnostuneena Elkan jaarittelua
metsästyksestä.
”Ei. Taisivat kaikki muutkin nukkua”, Elka sanoi ja ripusti haalarinsa henkariin. ”Pari oravaa ja varista olisin saanut, jos olisin yrittänyt.”
”Tietysti, tietysti”, Kilve virnisteli. ”Mestariampuja kun olet.”
Elka vilkaisi ystäväänsä, jonka kasvoilla oli hivenen ylimielisen haastava ilme. Se oli uusi tuttavuus Kilven kasvoilla, eikä hän ollut aivan varma, mitä se tarkoitti. Se oli syntynyt kaupungissa viime kesänä ja yleensä jäänyt vain sinne, mutta viime aikoina se oli puskenut läpi myös mökissä, jos he sattuivat olemaan kahdestaan. ”Haluaisin nähdä sinun yrittävän”, Elka heitti vitsinä ja nojasi hieman kaappia vasten sulkiessaan sen, koska kaapin saranat reistailivat taas.
”Ehkä sinun pitäisi antaa minun yrittää”, Kilve haastoi hymynkaarre huulillaan ja nojautui hivenen Elkaa kohti.
Jokin Elkan sisällä sykähti. Metsästäminen oli aina ollut Elkan ja Seerin yhteinen juttu. Kilve ei ollut koskaan osoittanut kiinnostusta aihetta kohtaan. Ei paitsi Seerin lähdön jälkeen. Sitten Kilve oli tarjoutunut, mutta Elka oli tietysti ajatellut, että mies yritti lohduttaa häntä ystävänä, ettei tämä oikeasti halunnut, joten Elka oli sivuuttanut tämän ehdotukset. Nyt kun Kilve katseli häntä odottava hymy huulillaan ja haastava pistos silmissään, Elka ei ollut varma mitä Kilve tarkoitti. Osa hänestä halusi suostua Kilven pyyntöön, halusi kumppanin rinnalleen metsämaalle, jonkun jonka kanssa jakaa hiljaisuus. Toisaalta se saattaisi tuntua väärältä. Ei Kilve voinut korvata Seeriä.
Heidän hämmentävän katsekontaktinsa rikkoi portaiden natina. Elka työnsi itsensä kauemmas kaapista, jota vasten hän oli jäänyt nojaamaan.
”Aa tulit, hyvä. Huomenta uudestaan”, Halhe tervehti Elkaa hypähtäessään viimeiset portaat alas. Nainen näytti pirteältä ottaen huomioon aamuneljään valvomisen.
”Huomenta”, Elka vastasi ja vilkaisi naista, joka oli vaihtanut aamuisista vaatteistaan farkkuihin, valkosiniraidalliseen t-paitaan ja violettiin huppariin. Ne olivat kaupunkivaatteet. Yleensä he käyttivät enemmän luonnon materiaaleista tehtyjä vaatteita. Sellaisia, joita Kilve sanoi liian ”haltiamaisiksi” kaupunkimiljööseen. Kilvellä itsellään oli yllä tummat farkut, vihreä t-paita ja eripariset villasukat. Lyhyet, ruskeat kiharat oli järjestetty pään päälle tavallista pöyheämmin. Välillä Elkan valtasi halu kokeilla tuntuivatko kiharat yhtä pehmeiltä kuin näyttivät.
Tuvan käkikello alkoi lyömään yhtätoista. Auto tulisi hetkenä minä hyvänsä. ”Tuota, vaihdan vaatteet ihan nopeasti”, Elka sanoi ja kiiruhti Kilven ohi yläkertaan.
Jostain kumman syystä hänen sydämensä sykki hurjana rinnassa.
Lyra:
Moi, tulin nyt kommentoimaan, koska luin tätä jo heti kun tuo ensimmäinen osa tuli ulos ja se vaikutti niin hienolta. Oli niin paljon ihania yksityiskohtia ja kaikkea. Tästä tuli niin täys fantasiafiilis. Rakastan tuota nimeä. Vuodenkierto, ah. Se jotenkin vaan on se oikea. Idea siitä, että taikavoimat menee aina vuodenajan mukaan on jotain piristävän uutta. Erityisesti ihastuin Valonnaan, josta tuli niin kesäfiilis. Kesän olleet taivaansiniset hiukset haalistuu syksyyn tullessa. Muutenkin nämä nimet on jotain ainutlaatuista. Jokainen kuvastaa omaa henkilöään hyvin, ja kaikista tulee niin erilaisia tekstin myötä. Tätä oli kaunista lukea.
Sitten aloitin tuon toisen osan. Meni keskittyminen. Ennen kun ehdit pelästyä, se ei johdu mitenkään susta tai tekstistä. Teksti oli yhtä ihanaa kuin aiemminkin. Joo tota moi. Löysin tekstistä kaimani. Se oli outoa. En oo tavannut muita Seerejä yhtään missään ja sitten kun tuolla tekstissä oli yksi, niin en enää onnistunut keskittymään samalla tavalla ja meni vaan huvittavaksi lukeminen. :D
Joka tapauksessa kiitos hirmuisesti. Tätä tekstiä oli ihana lukea ja kaikki fantasia oli niin kohdallaan. Sanoin jo yksityiskohdista, mutta sanon vielä uudestaan. Ja kaikki oli niin taiteellisen kaunista. Yritän palailla tämän tekstin pariin vielä myöhemmin, kunhan pääsen tästä kaima-asiasta yli.
Avaruuspiraatti:
Minulla on hienoinen fantasiabuumi päällä, niin oli pakko käydä nappaamassa itselleni fantasiatarina Kommenttikampanjasta. Pidin tästä tosi paljon! Vähän niin kuin Lyrakin sanoi, vuodenaikoihin ja vuodenkiertoon perustuvat taikavoimat on tosi freesi idea. Itse en ole sellaiseen aikaisemmin tainnut törmätä.
Luonto on tässä ihanasti koko ajan läsnä. Kaikki hahmot vaikuttavat jo pidettäviltä, vaikka heistä onkin saatu vasta ihan pintaraapaisu. Pidän myös näitä nimistä! Halhe ja Kilve ovat erityisen kivat. Tämä etenee melkein tuskastuttavan hitaasti, kun haluaisin vain äkkiä tietää lisää ja lisää tästä maailmasta! Toivottavasti pääsemme seuraavissa luvuissa kolmikon mukana kaupunkiin. Minua kiinnostaa aina tällaisista tarinoista tietää, millainen "tavallinen maailma" on. Mökissä on lankapuhelimia, mutta kuinka kehittynyt kaupunki lopulta onkaan?
Kiitoksia tästä, odottelen innolla jo jatkoa!
Crys:
Lyra: Oho aikamoinen sattuma sitten nimen kanssa :D Mä kun luulin olevani niin omaperäinen keksiessäni nimiä :D Jee kiva että fantasiafiilis välittyi, mäkään en ole törmännyt vuodenaikasidonnaisiin taikajuttuihin, joten ajattelin että se vois olla kiva kokeiltavaksi :) Mä pähkäilin tälle pitkään eri nimiä, mutta munkin mielestä tuo Vuodenkierto vaan tuntui siltä ainoalta oikealta :D Kiva että tykkäät Valonasta, hänestä kuullaan tässä osassa lisää! Kiitos paljon kommentistasi <3
Avaruuspiraatti: Kiva että tykkäät nimistä! Mulla on ollut hauskaa niitä keksiessäni, koska kaikki aikasemmat fantasiajuttuni joita oon kirjotellut (mutta en uskaltanut julkastaa koska ne oli niin huonoja heh) on ollut enemmän sellasta mainstreamteinifantasiaa ja nimetkin sen mukaisia, mutta nyt kun pystyn ammentamaan tähän luontoideoihin ja nimiin pohjolaista fiilistä (vaikka tämä sijoittuukin eri maailmaan kuin tämä meidän maailma) niin huomasin että se sujuu paljon paremmin ja luontevammin ja olen enemmän tyytyväinenkin tuotokseeni :D Sori joudut odottamaan kaupunkilukua vielä vähän, koska sitä päästään tarkastelemaan vasta tän luvun jälkeen :) Kiitos sullekin valtavasti kommentista <3
3. Valona
Valona hääri kiireisenä ympäri taloa odottaessaan mentorinsa saapumista. Kaiken piti näyttää täydelliseltä. Jokaisen tason piti kiiltää, kaikkien tavaroiden oli oltava paikoillaan, eikä lattialla saanut olla yhtäkään roskaa. Tietysti vanha hirsimökki toi mukanaan haasteita, kuten pinttyneitä tahroja, hämähäkinverkkoja kulmissa ja kuluneita huonekaluja, sillä mökki oli palvellut taikovia jo kymmeniä vuosia ennen heitä eikä taikuuskaan aivan loputtomuuksiin pystynyt auttamaan.
Hirsimökki, jonka värimaailma sekalainen ja jonka huonekalut olivat kaikki eriparisia ei ollut aivan sellainen, jonkalainen Valona tulevaisuudessa haluaisi kodikseen: hän halusi vaaleita värejä, symmetrisiä seinäkoristuksia ja isoja ikkunoita. Ja paljon tilaa. Mökki oli tavattoman pieni neljälle henkilölle, joka oli hieman ärsyttävää Valonan mielestä, sillä ympärillä oli tilaa loputtomiin.
Valona repi yhden Kilven lehdistä nojatuolin istuintyynyn välistä. Kilve levitti aina lehtiään ympäri taloa, joita tänäänkin oli eilisestä siivoamisesta huolimatta eksynyt vääriin paikkoihin. Valona ei kuitenkaan uskaltanut käyttää taikuuttaan siistimiseen – mitä hän oli kesällä useasti tehnyt – koska hän halusi olla mahdollisimman vahva koetta varten, vaikka se olikin kuulemma vain keskustelu. Mutta miksi sitä sitten sanottiin kokeeksi? Typerää, ihan kuin heille haluttaisiin aiheuttaa ihan tahallaan stressiä.
Valona asetti käsityölehden lehtitelineeseen ja suoristi lehdet millintarkasti. Yksi lehdistä oli eri kokoinen kuin muut, joka ärsytti häntä niin, että hänen oli pakko laittaa se taaimmaiseksi, jottei se erottuisi joukosta niin. Onneksi muut olivat poissa, jottei hän saanut todistajia pakonomaiselle siivoamiselleen. Tai no ehkä olisi kiva, jos Halhe olisi paikalla. Halhe osasi aina sanoa oikeat sanat.
Kello lähestyi kahtatoista. Pitäisikö hänen syödä? Ei, hän oli liian hermostunut aamupalaa varten, vaikka oli ollut ylhäällä seitsemästä asti, koska ei ollut pystynyt nukkumaan jännitykseltään. Hän oli tutkinut huolella kansionsa kesän merkkejä, jotta jokainen kukka ja lehti oli visusti omalla paikallaan ja selitykset merkin vieressä oli kirjoitettu täsmälleen saman kokoisilla kirjaimilla. Kaikki olivat kehuneet hänen täydellistä käsialaansa läpi hänen kouluvuosiensa, mutta totuus oli se, että Valona piirsi ensin viivoittimella apuviivat, luonnosti kirjaimet sitten lyijykynällä, vahvisti ne värikynällä ja kumitti sitten apuviivat. Kukaan ei tiennyt koko prosessia, paitsi Halhe. Kaikkien muiden mielestä moinen täydellisyyden tavoittelu oli täysin turhaa, jos siihen kului niin paljon aikaa, mutta Valona nautti nähdessään täydellisiä asioita. Täydellisyyden tavoittelussa oli toki varjopuolensakin. Jos muste sattui vähänkin leviämään, ei hän saisi rauhaa ennen kuin poistaisi sen taikuudella ja nyt kun kesäkin oli ohi, oli virheiden korjaus tulossa paljon vaikeammaksi. Nyt ei ollut varaa virheisiin.
Valonan inhoama epävireisen kuuloinen käkikello alkoi kirkumaan kahdentoista merkiksi. Hän sieti sitä vain siksi, että Kilve sattui jostain ihmeen syystä pitämään siitä niin paljon, mutta kun Kilve lähtisi talosta, hän saisi viedä kellon mukanaan tai se päätyisi roviolle poltettavaksi. Valona laski jokaisen rääkäisyn mielessään ja sen vaiettua odotti henkeä pidätellen koputusta ovella. Taikuus liikahteli syvällä ihon alla hermostuneesti, mutta ei onneksi niin vahvasti, että se näkyisi päällepäin. Valona joutui ottamaan henkeä minuutin kuluttua umpeen, sillä tietenkään mentori ei olisi niin täsmällinen, ei kukaan ollut. Paitsi Valona. Kun hänestä tulisi mentori, hän olisi juuri niin täsmällinen.
Valona istui alas olohuoneen punaiseen nojatuoliin ja tarrasi kätensä automaattisesti kiinni sen käsinojiin. Hänellä oli paha tapa nyppiä nojatuolin käsinojaa, mutta nyt hän ei saisi tehdä niin, kun hän ei voinut sitä korjata. Hän pakotti kätensä irti ja laski ne päällekkäin syliinsä. Ahdistus kasvoi rinnassa inhottavana solmuna. Valona naputteli kynsiään sormenpäitään vasten ja tuijotti vihreän kansionsa kantta, johon hän oli täydellisellä kursiivilla kirjoittanut Kesän merkit – Valona. Teksti oli ympäröity kohokuvioköynnöksin, jotka jatkuivat kansion kaikkia reunoja pitkin. Köynnösten seassa oli satunnaisia kukkia, jotka hän oli itse poiminut pihalta ja sulauttanut ne taikuudella osaksi kansiota. Se näytti hyvältä. Ainakin, jos hän ei tarkastellut jokaista yksityiskohtaa ja huomannut, että terälehdet olivat erikokoisia. Oliko kansio vähän vinossa pöydällä? Johtuiko se vain tästä kulmasta? Valona nousi ylös ja tarkasteli kansiota lintuperspektiivistä. Kyllä se oli täydellisen suorassa. Hän oli tarkastanut sen jo kolmesti aikaisemmin.
Hänen sydämensä jätti lyönnin väliin, kun puuoveen koputettiin. Taikuus hypähti hetkeksi hänen iholleen, saaden ihon tuntumaan hivenen ahtaalta. Valona hengitti syvään ja pakotti keltaisen valon piiloon, sillä taikuuden pomppiminen oli kesän loputtua kauhean väsyttävää. Hän halusi näyttää taitonsa. Hän halusi näyttää, että hänellä oli taitoja.
Valona kiirehti ovelle ja vilkaisi itseään ohi mennen eteisen pyöreästä peilistä, jonka nurkat olivat ärsyttävästi halkeilleet. Haaleansiniset hiukset kääntyivät kevyisiin laineisiin pituudesta johtuen. Joskus hän suoristi ne taikuudella, mutta nyt hän ei tietenkään voinut. Niiden latvat alkoivat taas ohentua, mutta Valona vihasi hiustenleikkuuta. Hänellä oli ollut lyhyet hiukset koko lapsuutensa ajan, eikä hän aikonut enää koskaan leikata niitä niin lyhkäisiksi. Valona hengitti syvään muutaman kerran ja avasi oven leveä hymy kasvoillaan.
Oven takaa häntä tuijotti nainen, joka ei ollut juurikaan muuttunut heidän parin kuukauden takaisesta tapaamisestaan. Tyylillensä uskollisesti mentori Venhalla oli yllään nilkkoihin asti yltävä miehustan kohdalta kireä mekko, jonka helma laskeutui ilmavasti lantiolta alaspäin. Näin viileämpään vuodenaikaan hartioilla lepäsi turkiskauluksinen viitta. Vaaleanruskeat hiukset olivat siistillä nutturalla, jonka päällä lepäsi pronssinen hiuskoriste, jossa oli sinisiä topaaseja. Nainen näytti yhä nelikymppiseltä, vaikka Valona tiesi, että hän oli lähempänä sataa vuotta.
”Mentori Venha, tervetuloa”, Valona tervehti lämpimästi ja kätteli naista.
”Kiitos Valona, mukava nähdä sinua taas”, mentori Venha sanoi hymyillen ja astui sisään. Naisen ruskeissa silmissä näkyi kesän keltainen paremmin kuin hänen omissaan, mutta mentori olikin tietysti oppinut hallitsemaan taikuutensa ympäri vuoden. Nainen riisui viittansa naulaan ja antoi katseensa kiertää hetken aikaa mökkiä, ennen kuin se asettui Valonaan. ”Kuinka olet voinut?”
”Kiitos hyvin. Olen sopeutunut tänne erinomaisesti. Minulla kävi tuuri mökkikumppanieni suhteen”, Valona jutusteli kävellessään peremmälle pieneen olohuoneeseen.
”Sepä hyvä”, mentori Venha sanoi seuratessaan Valonaa.
”Saisiko olla teetä?” Valona tarjosi.
”Kiitos, mutta minulla on tiukka aikataulu tänään. Paljon muitakin kesän lapsia, jotka kaipaavat ohjausta.”
”Tietysti”, Valona sanoi ja viittoi naista istumaan alas. Mentori Venha istuutui ruskealle sohvalle ja Valona otti paikkansa punaisesta nojatuolista sitä vastapäätä, jonka käsinojille Valona ei laittanut käsiään.
”Kerrohan”, mentori Venha aloitti heti löytäessään mukavan asennon sohvalta. ”Mikä sinua on eniten yllättänyt Vuodenkimarasta lähdettyäsi?” Suoraan asiaan, kuten aina. Siitä Valona piti.
”Varmaankin vapaus. Vuodenkimaran tiukan aikataulun jälkeen on erikoista, ettei ole aikataulua, jota noudattaa”, Valona kertoi keskittyen pitämään hymyään yllä, jotta hänen hermostuksensa pysyisi piilossa. Hänen oikean käden kyntensä kaivautuivat aivan huomaamatta vasemman käden ihoon. ”Välillä en ole varma mitä tehdä kaikella ajallani.”
”No, näitä ensimmäisiä kuukausia mökissä ei suotta kutsutakaan lomaksi”, mentori Venha hymyili.
”Aivan”, Valon myönteli. Hän ei ollut varma kutsuisiko kokemustaan varsinaisesti lomaksi. Oikeastaan hän oli aluksi tuntenut olonsa aivan eksyneeksi.
”Parastahan on se, että voi tehdä itse oman aikataulunsa”, mentori Venha huomautti. ”Oletko löytänyt kiinnostavia harrastuksia?”
”Nautin kovasti puutarhan hoidosta”, Valona sanoi heti ja alkoi tuntea olonsa hieman helpottuneemmaksi, kun hän sai puhua asiasta, josta hän piti. ”Ajattelin, että voisin kenties kokeilla floristin alaa lähdettyäni mökistä, vaikka tietysti ensisijainen haaveeni on mentoriksi pääsy.” Hän tiesi, että mentorikoulutukseen päästäkseen oli oltava kaksikymmentäviisi, sillä sanottiin, että vasta silloin tunsi oman taikuutensa läpikotaisin. Valonan mielestä mokoma ikäraja oli typerä, sillä hän halusi päästä mentoriksi niin nopeasti kuin mahdollista. Hän halusi tehdä jotain hyödyllistä. Hän halusi auttaa muita.
”Mentorikoulutus on kunnioitettava haave. Vaikka kilpailu koulutukseen pääsystä on kovaa, en kuitenkaan epäile, etteikö sinusta olisi siihen”, mentori Venha vakuutti. Mentori oli nähnyt Valonan kasvavan kymmenvuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi, joten Valonan kyvyt olivat tulleet naiselle hyvin selviksi, olihan mentori Venha ollut hänen ryhmänohjaajansa koko Valonan kouluajan.
”Varmasti sinusta tulisi hyvä floristikin”, mentori jatkoi. ”Huomasin kyllä kukoistavat kukkasi. Syksy on toki jättänyt niihin jälkensä, kuten on odotettavissa. Onko se jättänyt sinuun jälkensä?”
Äkillinen aiheen vaihto sai ahdistuksen solmun palaamaan taas puristamaan hänen vatsaansa. ”Ai, tuota, no, kaipa se hieman on”, Valona myönsi. Hän ei pitänyt siitä, että joutui myöntämään heikkouksiaan. Varsinkaan mentori Venhalle, jota hän ihaili niin. Vain Halhen kanssa Valona uskalsi jakaa epävarmuutensa. ”Olen kovin väsynyt. Taikuus tuntuu… kaukaisemmalta.”
”Niin, se on normaalia”, mentori Venha myönsi. ”En aio pehmustaa tätä sinulle, Vuodenkimarasta lähdön jälkeen ensimmäinen vuosi vaihdoksen jälkeen on rankka. Taikavoimat saattavat tuntua melkein olemattomilta, varsinkin vastavuodenaikaan”, mentori Venha varoitti.
Valona muisti hyvin alkukesän seremoniansa – voimien kukoistuksen – jolloin Vuodenkimarasta valmistuvat vapautettiin oppilaitokseen sitovasta linkistä, joka suojeli alaikäisiä voimien väärinkäytöltä ja vahinkopurkauksilta. Valmistumisen jälkeen he olivat vastuussa itse itsestään, eikä sidos Vuodenkimaran taikuuteen enää auttanut heitä heidän oman vuodenaikansa vaihduttua. Taikuus oli toki tuntunut viime kesänä vahvemmalta kuin se oli koskaan kouluaikoina tuntunut, mutta nyt vaihdoksen saapuessa tien tukki jyrkkä ylämäki. Oikeastaan se tuntui oikealta vuoristolta, jota ei ollut mahdollista kiertää ja ylöspäin kipuaminen kävi tuskastuttavan hitaasti ja raskaasti. Halhen mukaan uupumus helpotti vasta vastavuodenajan jälkeen, joten hänellä oli pitkä matka edessään. Vain ahdistus ja jännitys, jota hän nyt koki ”kokeesta” johtuen auttoi häntä jaksamaan nytkin, joten kaipa hänen pitäisi olla kiitollinen solmusta vastassaan.
”Kyllä minä selviän”, Valona vakuutti, vaikka joskus hänestä tuntui, ettei hän mitenkään voisi selvitä. ”Ystävieni apu on ollut suuri.”
”Se on hyvä”, mentori Venha myönsi ja vilkaisi sitten ensi kerran kansiota sohvapöydällä. Valona käänsi kansion pikaisesti oikein päin mentorin suuntaan. Miksi hän ei ollut tajunnut tehdä sitä aikaisemmin?
”Tässäkö ovat sinun kesäsi merkit?” mentori kysyi.
”Kyllä vain”, Valona sanoi ylpeänä, mutta epävarmuus hiipi hänen mieleensä, kun mentori Venha selasi kansiota neutraalin näköisenä. Valona pureskeli poskensa sisäpintaa odottaen malttamattomana mentorin reaktiota. Hänen teki mieli raapia nojatuolin käsinojaa, mutta sen sijaan raapi sormiensa ihoa.
Mentori Venha pysähtyi yhteen kohtaan ja osoitti kuivattua apilan kukkaa, jonka Valona oli päällystänyt yhdelle sivulle.
”Kerrohan, mikä on tämän kukan tarina”, mentori Venha kysyi.
Valona käänsi päätään, jotta pystyi näkemään kukan vieressä olevan tekstin. ”Keräsin sen eräänä päivänä, kun kävelin Halhen kanssa nummella”, Valona kertoi ja osoitti tekstiä, johon hän oli sen selittänyt. Kesäkuun seitsemästoista päivä.
”Mistä te juttelitte?” mentori Venha kysyi.
”Öö, ei varmaan mistään erityisemmästä. Ihan niitä näitä”, Valona selitti epämääräisesti ja tarrasi kirjaan yrittäen muistaa kyseisen päivän.
Mentori Venha sulki kirjan hänen käsissään, pakottaen Valonan katsomaan itseään. ”Tiedätkö sinä mitä varten merkit ovat?”
”Merkit ovat apukeinoja, joita taikova voi käyttää linkkinä taikuuteen oman vuodenajan mentyä”, Valona kertoi itsevarmasti. Suunnilleen sanantarkasti niin se olikin kerrottu oppikirjassa.
”Aivan. Ja mitä sinä tunsit, kun katsoit sitä apilaa?” mentori haastoi.
”No… kesän. Se on merkki kesästä”, Valona selitti, ahdistuen siitä, ettei selvästikään tiennyt mitä mentori halusi kuulla.
”Ei”, mentori sanoi napakasti. ”Se on kasvi, aivan kuten mikä tahansa muukin kasvi tuolla pihalla. Sillä kasvilla ei ole mitään merkitystä sinulle, jos se ei ole muisto mistään elämääsi liittyvästä. Sen ei tarvitse olla erityisen hyvä muisto, ei välttämättä, kunhan se on voimakas”, mentori Venha selitti.
Valona tunsi kasvojensa punehtuvan. Hän oli epäonnistunut täydellisesti ainoassa tehtävässään, joka hänelle oli siksi kesäksi annettu. ”No mutta olen minä kirjoittanut ne tiedot ylös, kyllä minä muistan sitten kun luen-” hän yritti kiireesti sepittää.
”Jos et muista muistoa pelkästään katsomalla merkkiäsi, ei se ole sellainen muisto, josta voit ammentaa voimaa. Se on merkityksetön”, mentori Venha sanoi painokkaasti.
”Mutta ajattelin, että jos niitä on paljon, on minulla sitten mistä valita. En halua, että ne loppuvat kesken”, Valona puolusteli katse käsissään.
”Eivät ne lopu kesken”, mentori sanoi pehmeämmin. ”Yksikin riittää. Tiedän monia taikojia, joilla on vain yksi tai kaksi merkkiä, mutta jotka ovat niin voimakkaita, että muuta ei tarvita. Muistot eivät katoa, eivät jos ne ovat tärkeitä. Määrä ei ratkaise vaan tärkeys”, mentori Venha selitti. Valona vilkaisi naista ja näki tämän hipaisevan nimettömässään olevaa topaasisormusta. Mentori taputti Valonan käsissä olevan kansion selkämystä. ”Etsi täältä joku kasvi, jonka tarinan muistat vilkaisemattakaan kirjoitusta sen vieressä.”
Valona avasi kirjan. Heti ensimmäisellä sivulla oli hänen seremoniapäivänään saatu kukka. ”Muistan tämän ruusun. Sain sen seremoniasta. Se on tärkeä, eikö?” Valona kysyi.
”En minä sitä voi sinulle kertoa. Tuntuuko sinusta, että se on tärkeä?”
”Tuntuu.”
”Kerro minulle mitä tunteita kukka välittää sinulle.”
”Tunnen… ylpeyden saavutuksistani. Helpotuksen siitä, että stressi on ohi. Huolen tulevasta”, Valona luetteli. Mentori Venha vaistosi hänen epävarmuutensa.
”Se on alku, mutta taikuus ei ole täydellisyyttä Valona. Sinun täytyy lopettaa täydellisyyden tavoittelu”, mentori Venha sanoi lempeästi. Hän tunsi liiankin hyvin Valonan pakonomaisen tarpeen olla paras. ”Taikuus on tunnetta, se on osa luontoa. Luontokaan ei ole täydellinen. Mikään kukka ei ole samanlainen”, nainen sanoi. ”Mieti mikä tekee kesästä kesän ja miten voit tuntea sen merkkisi kautta. Älä vain muistele, vaan elä kesässä. Tunne aurinko silmiesi alla, tunne lämpö ihollasi. Haista ruohon tuoksu nenässäsi, kuule lintujen viserrys ympärilläsi.”
Valona yritti keskittyä tuntemaan sen kaiken, mutta hän vain tunsi… niin kuin kaikki hänen muistonsa kesistä – mistä tahansa kesästä, jonka hän oli elämänsä aikana kokenut – lipuisivat hiljalleen syksyisen kylmän virran mukana kauemmas, sillä välin kun hän seisoi tervassa.
”Joo, ymmärrän”, Valona sanoi, vaikkei oikeasti ymmärtänyt. Hän tiesi, ettei saisi suoraa vastausta kysymykseensä. Jos hän oli jotain oppinut kahdeksan Vuodenkimaravuoden aikana, oli se sen, että taikuuden suhteen ei saanut suoria vastauksia.
”Haluan sinun poistavan tästä kansiosta kaikki ne kasvit, joiden tarinaa et muista lukematta selitettä niiden vierestä”, mentori Venha sanoi ja nousi sitten ylös.
”Siinäkö se? Ei mitään muuta ohjetta tai tavoitetta ensi vuodelle?” Valona ihmetteli ja pomppasi pystyyn. Hän tunsi olonsa aivan eksyneeksi ja se varmaan näkyi hänen alas kurtistuneiden kulmakarvojensa alta.
”Mökin tarkoitus on opettaa teitä elämään yhdessä luonnon kanssa, valmentaa teitä elämään ulkomaailmassa ja tasapainotella taikuuttanne sen kanssa. Se miten te päätätte tekevänne sen, on oman harkintakykynne varassa. Hanki harrastuksia ja ystäviä. Mieti tulevaisuuttasi.”
”Mutta minä en ymmärrä”, Valona tuskastui ja puristi kansiotaan rintaansa vasten. ”Kahdeksan vuotta koulussa meitä valmisteltiin oppimaan käyttämään taikuutta ilman sen käytännön opetusta ja nyt haluatte, että opettelemme vain itse?” Toki muutamaan haastavampaan asiaan oli tarjolla ohjausta, kuten liitoon, mutta sen opettelun sai aloittaa halutessaan vasta toisena mökkivuotena. Taikuuteen liittyvät oppiaineet olivat aina kiinnostaneet Valonaa eniten, joten oli harmi, että ensimmäiset kahdeksan vuotta koulussa heille oikeastaan opetettiin vain samoja aineita kuin tavallisillekin ihmisille. Opitte käyttämään taikuutta kunnolla sitten mökissä, heille oli toisteltu kerta toisena jälkeen.
”Jokaisen taikuus on ainutlaatuinen. Kukaan ei voi kertoa sinulle, miten käytät omaasi. Niin kauan kun taikuutta on ollut, on siitä yritetty kehitellä teorioita, mutta aina limaantuu poikkeustapauksia, jotka romuttavat teoriat”, mentori Venha muistutti ja puki sinisen viittansa ylleen. ”Kunhan muistat mottomme, pärjäät varmasti.”
”Luonto opettaa”, Valona sanoi vaisusti, pureskellen huulensa sisäpintaa.
”Luonto opettaa”, mentori Venha toisti ja avasi oven. Kylmä syysilma sai Valonan ihon kananlihalle. ”Muista, että voit aina tulla käymään”, nainen sanoi vielä ja katseli Valonaa lämpimillä silmillään.
Valona nyökkäsi ja pakotti hymyn huulilleen. ”Joo.”
Kun ovi sulkeutui mentorin jäljessä, Valona marssi lähimmän roskakorin luokse ja tiputti kansionsa sinne. Hänen sormensa olivat täynnä punaisia kynnenjälkiä ja hän tunsi olonsa kamalan väsyneeksi.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta