Kirjoittaja Aihe: Kesäromanssien pitkä oppimäärä (K11, Malla ja Veera, Sakari) 5. luku 8.11  (Luettu 807 kertaa)

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 901
  • kuppi teetä kaipaukseen
Nimi: Kesäromanssien pitkä oppimäärä
KIrjoittaja: Isfet eli minä, ja minä omistan
Ikäraja: K11
Fandom: Originaali
Genre: Drama, fluffy, luultavasti myös angst
Hahmot/Paritus: Malla, Veera, Sakari - ja kumppanit. Parituksia en paljasta vielä ;>


A/N: Täällä taas! Lupaisin jo aiemmin jatkavani tarinaa joka alkoi keväällä täällä (K11). Malla ja Veera ovat siis palanneet, valmistuneet ja päässeet kesälaitumille. Mahdollisille uusille lukijoille: olen yrittänyt tehdä tästä sellaisen, ettei edeltävää tekstiä ole pakko lukea. Jos ei tahdo. Kaikille: yrittäkää nauttia tästä. Ei ole pakko pitää, mutta jos pidätte, niin hyvä. Oli miten oli, kommentit ovat tervetulleita, koska tämä on ensimmäinen kerta kun yritän julkaista "oikeaa" jatkista. Osien pituus vaihtelee hieman, pahimpia eroja pyrin tasoittamaan. Luvut eivät näytä muodostuvan kovin pitkiksi, ainakaan näin alkuun. Kiitos.



1.
Malla

Kesä tuntui tavallista pidemmältä.

Malla makasi vuoteessaan isän luona ja tuijotti teippitahrojen kirjomaa kattoa. Hän oli yksinäinen, ja tylsistynyt. Mallan paras ystävä Veera oli perheensä kanssa mökkeilemässä maalla. Siellä ei ollut nettiä ja puhelinyhteyskin takkuili ärsyttävästi, ilmeisesti läheisen korkean mäen vuoksi.

Oli varmaan kuukausi siitä, kun he olivat viimeksi nähneet. Malla oli ollut vierailemassa äitinsä ja isosiskonsa luona Saksassa edeltävät kaksi viikkoa, ja kun hän oli palannut, Veera oli kaikonnut korpeen. Savolaisilla oli kyllä hieno mökki, sitä ei ollut kieltäminen. Järvi vain parinkymmenen metrin päässä, sekä erillinen rantasauna missä Mallakin oli yöpynyt useana vuonna. Ehkä hän oli myös ihan vähän kateellinen siitä, että joutui itse oleilemaan isänsä kerrostaloasunnossa.

Tuntui oudolta, ettei hänellä ollut enää omaa opiskelukämppää. Hän oli asunut viimeiset kolme vuotta vuokra-asunnossa Veeran kanssa, jolloin he olivat olleet yhdessä melkein koko ajan. Mutta nyt he olivat valmistuneet, asunto tyhjennetty ja kumpikin omillaan.

Malla huokaisi ja nousi ylös. Hän ei osannut olla yksin, vaikka hän olikin toisinaan hieman ujo. Malla kaipasi ihmisiä ja ääniä ympärilleen, elämää. Hän vaihtoi siistimmät farkkusortsit jalkaan ja kietaisi hiukset ylös hautomasta niskaa.

Isä ei ollut vielä palannut töistä, niinpä Malla sutaisi varmuuden vuoksi lapun ”Lähdin kaupungille.” Isän huolehtiminen ei ollut loppunut siihen, että tämän nuorempikin tytär oli kasvanut täysi-ikäiseksi, eikä Malla halunnut tahallaan pahoittaa tämän mieltä.
 
Polkupyörä kulki kepeästi sateen kastelemaa asfalttia pitkin. Jäätelökioskin luona oli pienoinen jono, mutta muutoin väkeä ei vaikuttanut olevan juurikaan liikkeellä. Ensimmäiseen puoleen tuntiin Malla ei ollut tavannut ainuttakaan tuttua opiskelukaveria niin amiskasta kuin lukiostakaan.

”On tämäkin”, Malla huokaisi.

Tietysti hänellä ei ollut juuri kenenkään puhelinnumeroa. Jopa WhatsApp -ryhmä, joka opintonsa vuonna 2015 aloittaneilla kuva-artesaaneilla oli ollut, oli kadonnut hänen kännykästään.

Lopulta Malla päätti jättää päättömän harhailun sikseen. Seuraavalta kioskilta hän ostaisi jäätelön, ja menisi sitten penkille aurinkoon löhöämään. Hän voisi kuvitella nauttivansa kesän hetkellisestä lämmöstä, ja ehkä jopa onnistuisi muistelmaan sitä kaiholla räntäsateen iskiessä.

Torin nurkalla seisoi yksi. Malla työnsi pyöränsä telineeseen ja kaivoi kolikkopussin valmiiksi taskustaan. Jonossa oli hänen edellään kolme pientä tyttöä, jotka puristivat rahoja hikisissä kämmenissään innosta pinkeinä.

”Ja mä taidan ottaa ainakin daimin, tai sitten tuon tosimakean!”

”Yäk, mä otan ainakin mango-melonii.”

”Sä otat sitä aina, yks tylsimys!”

Malla puri hampaitaan yhteen estääkseen äkillistä hymyä kasvamasta hillittömiin mittasuhteisiin, ja tutustui sen sijaan valikoimaan. Vadelmasorbetti salmiakkiraidoilla vaikutti hyvältä, ja vuoronsa koittaessa hän sanoikin sen heti etsien tasarahaa kukkarostaan.

”Enkö minä saa edes tervehdystä?”

Malla nosti viimein katseensa. Häneltä kesti hetken tunnistaa ruskeat hiukset ja sinisävyiset silmät, ja vastata jotain puoliksikaan järkevän kuuloista.

”Leppä? Ei, vaan siis Sakari, sori. Hmm, moi?” Malla sekoili, ja laski kolikot tiskille ettei olisi pudottanut niitä.
 
”Ei mitään, ja olen pahoillani jos pääsin yllättämään”, Sakari sanoi ja ojensi hänelle tuutin.

Malla vilkaisi nopeasti taakseen, mutta hänen peräänsä ei ollut ilmestynyt jonoa. Tyttöryhmä istui suihkulähteen laidalla, ilmeisesti jatkaen väittelyä parhaasta jäätelömausta. Hän päätti, että voisi jäädä juttelemaan vähäksi aikaa.

”En vain odottanut tapaavani sinua jäätelömyyjänä. Kiertelin juuri kaupunkia tuskastuneena siitä, että ketään ei ole missään”, Malla sanoi.

”En minäkään olettanut tapaavani itseäni täällä. Mutta Allu on tänään poissa ja värväsi minut tuuraamaan itseään kesätöihinsä”, Sakari sanoi olkiaan kohauttaen.

Malla naurahti, ja keksi sitten miksi tunnistamisessa oli kestänyt tavallista kauemmin.

”Minne sinä olet lasisi hukannut?”

”Jäivät kotiin, otin vain aurinkolasit vahvuuksilla mukaan eikä ne ole hirveän kätevät kioskissa”, Sakari vastasi.

”Okei”, Malla sanoi ja maistoi sorbettia. Todella makeaa, mutta ainakin vadelma maistui. Ehkä salmiakki tasapainottaisi kokemusta kivasti, kun hän selviäisi sinne saakka.

”Kuule, kaipaatko yhä seuraa? Vuoroni loppuu kymmenen minuutin sisään”, Sakari sanoi.

Malla väisti poikaa joka tuli ostoksille, ja nyökkäsi. Sitten hän istui penkille odottelemaan, kallisti kasvojaan aurinkoon ja hymyili. Päivästä saattaisi sittenkin tulla ihan mukava.

Sakari oli lukiosta, sen hän muisti. Tämä oli toisinaan ollut mukana kaveriporukassa, kun he olivat viettäneet iltaa jossain. Malla ei muistanut häpeäkseen pojasta juuri mitään, mutta tällä taisi olla sangen kiva nauru.

Kului vartti, ennen kuin Sakari hölkkäsi hänen luokseen aurinkolasit silmillään.

”Tietysti jätkä oli vähän myöhässä, mutta nyt minulla ei ole oikeastaan mitään.”

”Hyvä, mennäänkö jonnekin varjoon? En ollut varautunut tällaiseen yllättävään paahteeseen”, Malla sanoi.

”Ei kukaan, ties mikä yliluonnollinen ilmiö”, Sakari sanoi ja virnisti.

Hymy kiipesi Mallankin huulille vaivattomasti. Eivätköhän he tulisi ihan hyvin toimeen. Malla ehdotti kauppahallia, joten he kiersivät torin vilskeen ja astuivat viileään varjoon. Hetken kierreltyään he asettuivat aloilleen kahvikupposten kanssa.

”Tiedätkö, opettelin juomaan kahvia tässä vasta pari vuotta sitten”, Malla rupatteli.

”Aijaa? Kuinka niin?” Sakari sanoi kulmat koholla.

”Näytät aika järkyttyneeltä”, Malla naurahti.

”Ei, kun minä vain hädin tuskin muistan aikaa jolloin en olisi juonut. Siis kahvia. Menee helposti kuusi kuppia päivässä. Miksi sitten niin?”

”No, paras kaverini perheineen juo vaan teetä, eikä isä koskaan ole tuputtanut. Tuolloin tajusin sitten, että on tosi rasittavaa kysellä aina ”oisko teillä teetä?”, kun kaikki tarjoavat vain kahvia”, Malla höpötteli.

Sakari hautasi virnistyksensä kahvikuppiin, ja nyökytteli sitten vastaan mahdollisimman vakavan näköisenä.

”Sen täytyi olla kamalaa.”

”Oli se! Varsinkin alkuun, kun tuntui ettei näin karvasta litkua saa alas kuin lisäämällä puolet maitoa”, Malla sanoi.

Sakari laski kupin kädestään liioitellun järkyttyneeltä näyttäen, niin että Malla alkoi melkein nauraa. Taas. Malla oli ilmeisesti erityisen hilpeällä tuulella, yleensä hänellä oli näin hauskaa vain Veeran kanssa.
 
”Maitoa hyvään kahviin!”

”Ai herra juo sitten mustana?”

”Aina”, Sakari sanoi vakaasti ja kulautti kuppinsa tyhjäksi.

Malla joi omansa hymyillen loppuun. Että tuntuikin hyvältä, kun oli taas seuraa. Sakari ei kaiken lisäksi ollut lainkaan hassumman näköinen. Ei sillä, että asialla olisi ollut mitään väliä. Tietystikään ei, hän vain laittoi sellaiset asiat merkille. Eihän Malla sentään luetteloinut kaikkia tapaamiaan (tai näkemiään) miehiä millään kouluarvosana-asteikolla. Silti... Jos hän tekisi niin, edes joskus, Sakari saisi kyllä kasin. Tai kasipuokin.

”Kestätkö minua vielä?” Sakari kysyi.

”Uskoisin niin”, Malla sanoi havahtuen parahiksi takaisin nykyhetkeen, ennen kuin ajatukset menivät aivan liian oudoiksi.

Ja ehkä siihen menikin vielä pari tuntia, että Sakari sanoi Mallalle heipat kadunkulmassa. Ukkonen jyrähteli jo uhkaavasti, mutta Mallalla ei ollut vaikeuksia polkea kovempaa, kotiin asti hymy huulillaan.
« Viimeksi muokattu: 08.11.2018 16:41:47 kirjoittanut Isfet »
Uskot kohtaloon tai et,
se on ihan sama kunhan ajattelet,
Tää sekunti itsensä kantakoon,
se on kaiken aa ja oo

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 901
  • kuppi teetä kaipaukseen
A/N: Täällä jälleen. Välttelin hieman tämän julkaisua, koska se on mielestäni jotenkin puutteellinen. Mutta ei auta, pitää saada tätäkin jatkista alta pois. Nyt vaihdamme näkökulmaa.



2.
Veera



”Äiti, missä ne uikkarit on?” 

”Jari, opettelisit sinäkin ottamaan vähän vastuuta”, Onni murahti ja kiipesi yläkertaan hakemaan viimeisiä tavaroitaan. 

Äiti käveli autolta takaisin mökkiä kohti, Fanny jaloissaan pyörien. Veera vilkuili tilannetta riippukeinusta, hieman sivummalla kaikista tapahtumista.
 
”Olisitko jättänyt ne kuitenkin saunalle eilen? Käy katsomassa sieltä.” 

Jari lähti dramaattisin elkein tömistelemään rantaan päin. Ihan kuin olisi ollut täysin epäoikeudenmukaista, että tämä joutui itse etsimään kadottamiaan tavaroita. Veera nosti kirjan kasvojensa eteen ja tekeytyi huomaamattomaksi, mikä toimi noin puoli minuuttia. Isä hyökkäsi hänen kimppuunsa ensin. 

”Veera, ylös siitä nyt, meidän pitää saada se riippumatto sisälle!” 

Veera nousi vastahakoisesti ja jätti isän irrottamaan mattoa kiinnikkeistään. Se siitä rauhasta. Fanny juoksi iloisesti läähättäen häntä vastaan, ja tyttö pysähtyi hetkeksi rapsuttelemaan sen pehmoisia luppakorvia. Sitä ei kotiinpaluu näyttänyt stressaavan. 

”Veera! Joko sinä toit tavarasi autoon?” äiti huikkasi. 

”Ajat sitten”, Veera sanoi. 

”Hyvä, irrota itsesi hetkeksi siitä kirjasta ja tule kopistamaan nämä matot.” 

Äiti pinosi kirjavia räsymattoja kuistin kaiteelle, eikä Veeran auttanut kuin viedä kirja reppuunsa odottamaan. Äiti tahtoi aina lähtiessä siivota kaikki jaloissa (ja etenkin neljässä tassussa) kulkeutuneet roskat ja hiekat pois mökistä, muutoin hän kuulemma murehti sitä viikon putkeen. Sama siivousurakka toteutettiin kaikista perusteellisemmin keväällä, kun kuolleet kärpäset ja pölyt lakaistiin ulos kesäkäyttöä varten. Silloin äiti keräsi kaiken tarmonsa, luuttusi lattiat ja tuuletti petivaatteet, sekä ripusti kesäiset verhot tankoihin. 

Veera tarttui raskaan maton toiseen päähän ja humpsautti. Fanny juoksi innostuneena heidän ympärillään, mutta kukaan ei rajoittanut koiraa. Pitihän sen olla yli tunti aloillaan autossa. 

”Kaikki on valmista, kunhan vain Jari vaivaantuu paikalle”, Onni sanoi. 

”Pakoilee siivousta”, Veera mutisi. 

Äiti vei jälleen yhden maton paikoilleen, korjasi sitten huivinsa asentoa ja tarttui uuteen. 

”Onni voitkin kopistaa isäsi kanssa tuon viimeisen, minä ja Veera hoidamme tämän pitkän.” 

Veera peruutti lannistuneena kauemmas nurmikolla. Käsivarsia hapotti jo raskaiden kudelmien ravistelu, mutta onneksi Onni teki niin kuin käskettiin. Isä asettui paikoilleen vain muutaman metrin päähän Veerasta. 

”Haluatkos ajaa?” tämä kysäisi leppoisasti. 

”Ai kuin te kaikki olette kyydissä? Ei kiitos”, Veera naurahti. 

”Ei kai me niin kamalia olla?” Onni kysyi. 

”Kyllä olette”, Veera sanoi ykskantaan ja irvisti. 

Isä nauroi rempseästi. ”No, Onni joutuu sitten kuskiksi.” 

Veera auttoi äitiä viemään matot sisälle, jolloin isän ja Onnin välinen keskustelu ajovuorosta ja -reitistä hiipui taustalle. Mökki näytti kieltämättä mukavan siistiltä ja avaralta, kun heidän kaikkien tavarat oli taas siivottu pois. 

Veera muisti monta kesää, jotka perhe oli viettänyt mökillä. He tulivat käymään tavallisesti ensimmäisen kerran jo ennen juhannusta, jossain vaiheessa kesää koko perheen voimin viikoksi, kuten nyt. Veera mietti saisiko hän nyt tulla tänne itsekseen pariksi yöksi, tai pikemminkin Mallan kanssa. Tai jopa pienellä kaveriporukalla… 

”Äiti, nyt kun minulla on ajokortti –” 

”Odota vähän, kulta. Jari taisi tulla takaisin.” 

Ulkoa tosiaan kuului myös hänen pikkuveljensä ääni. Tämä tuntui vakuuttavan etsineensä vain uimahousujaan, ja Onnin syytösten olevan epäoikeutettuja. Veera uskoi pojan pikemminkin etsineen olematonta nettiyhteyttä puhelimellaan. Äiti poisti huivin suojaamasta hiuksiaan, ja asettui kuistinlaidalle kämmenet lanteilla. 

”No niin, ettekö te pojat muista. ’Syytön kunnes toisin todistetaan’.” 

”Äitinne on oikeassa, mennäänpäs autoon. Missä Fanny on?” isäkin heräsi toimintaan. 

”Minä haen sen”, Veera tarjoutui ja luotti, että hänellekin kyllä löytyisi paikka. Vaikka hän ei jäisi puimaan istumajärjestystä. 

Fanny kuoputti maata kivenkolon edustalla, ja työnsi sitten päänsä sisään häntä heiluen. Vaalea turkki ei kuitenkaan näyttänyt likaantuneen juurikaan. 

”Fannyyy… Tulehan, pitää lähteä ennen kuin sataa. Tänne!” 

Fanny nosti kuononsa ylös, läähätti iloisesti Veeran nähdessään ja jatkoi kaapimista. Veera huokasi, pudisti päätään hymyillen ja käveli koiran luo. Hän taputti Fannya selkään. Noutaja nosti katseensa häneen ja lupsautti huuliaan. 

”Fanny, autoon. Seuraa”, Veera sanoi napakasti. 

Fanny lähti tottelevaisesti seuraamaan häntä ja hyppäsi auton luona itse takakonttiin. Veera silitti koiran päätä vielä kerran, ennen kuin sulki peräluukun. 

”Tulittehan te viimein”, isä naurahti kun Veera istui vasemmalle reunapaikalle. 

”Joo. Voidaan lähteä.” 

Onni näytti saaneen ensimmäisen ajovuoron. Äiti istui etupenkillä uuden virkkaustyönsä kanssa, ja isä yritti saada jalkojaan mahtumaan repun molemmin puolin.

“Olisi ehkä pitänyt sittenkin lähteä kahdella autolla. Viiden ihmisen viikon mökkikamppeet ja kultainen noutaja taitavat olla liikaa.”

“Ihanko totta”, Jari tuhahti. Hän joutui aina nuorimmaisena keskipaikalle, vaikka ylä-astetta jo kävikin. 

“Kaipa minunkin autossani riittäisi maavara tänne, kun tämä viimeinenkään tiepätkä ei ole tätä pahemmassa kunnossa. Onko teillä porukoilla vielä lomaa tänä kesänä?”

“Heinäkuun viimeinen viikko tiistaista eteenpäin, äidilläsi vähän reilummin. Mutta tännehän ajaa vaikka viikonlopuksi jos ei ota reissua liian vakavasti”, isä sanoi ja naurahti. 

Veera hymyili ja katsoi ikkunasta ulos, tuttuja ohitse vilahtelevia puita ja peltoaukeita rehupaaleineen. Matkalla olon tunne oli aina yhtä kutkuttava, vähät siitä miten vähäin siirtyminen oli kyseessä. Ja nyt hän oli matkalla kotiin. 
Uskot kohtaloon tai et,
se on ihan sama kunhan ajattelet,
Tää sekunti itsensä kantakoon,
se on kaiken aa ja oo

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 972
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Ah, mökkireissulta palaaminen on yhtä inhottavaa. Okei, meillä ei oo omaa mökkiä ja mun mökkireissuilta palaamiset on lähinnä päivän reissulta palaaminen noin 15km päästä, mut silti. Mökille vois vaan jäädä loppuelämäkseen, siellä on niin rauhallista ja ihanaa <3
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 901
  • kuppi teetä kaipaukseen
Luttis, ihanaa että olet täällä <3 Joo, mökkeily järven rannalla on ihanaa ja rauhallista, ellei naapureilla soi popit täysillä... Kiitos kommentista  :-*

A/N: Jatkisten kirjoittaminen on vaikeaa :'D Lukuihin pitäisi saada tarpeeksi asiaa, kuvailua, dialogia ja tunnelmaa... Ja piitus, se pituus. Raapalesarjat ja oneshotit on helppoja, ehkä tämän sarjan kanssa räpeltäminen on ihan kasvattavaa :D



3. 
Malla

Veera istui jo rantapenkillä, kun Malla pyöräili paikalle. Hänet huomatessaan Veera työnsi puhelimensa taskuun ja nousi seisomaan, vastaanottamaan Mallan iloisen halauksen. 

Vihdoin ollaan samassa paikassa yhtä aikaa.” 

“Niinpä”, Veera naurahti takaisin ja vetäytyi, “saat kertoa mitä olet tehnyt täällä, kun minä olin taajaman ja parin kunnanrajankin ulkopuolella. Ja ainiin! Et vielä ole sanonut mitään siitä Saksan reissusta!” 

Malla istui penkille katselemaan järvenselälle. Veera istui hänen viereensä niin odottavan näköisenä, että Malla virnisti.

“Ei se noin mielenkiintoista ollut. Asuin äidin kerrostaloasunnossa, kiertelimme kaupunkia ja kävimme päiväseltään Hannoverissa. Äiti halusi näyttää minulle siellä Herrenhaussenin puutarhan, ja osti sitten meille paikan panimosta oluet. Kun kerran oltiin Saksassa”, Malla naurahti. 

“No, tuliko sinusta oluen ystävä?” 

“Ei”, Malla irvisti, “olen varmaan vieläkin siideripissis. Oli miten oli, kiva reissuhan se. Äiti puhuu aika täydellistä Saksaa, joten kielen kanssa ei ollut ongelmia.”

“Näitkö Alinaa?” Veera kysyi.

“Joo, se tuli viikonlopuksi käymään. Alina opiskelee yhä, mutta ei asu enää yksin – vaan Gregorin kanssa! Älä naura, hän on kaksikymmentäkahdeksan vuotta ja työskentelee teollisuusalalla. Gregorilla on englannissaan aika vahva korostus, mutta kyllä siitä selvän saa.”

“No sehän kiva. Alinalla ei selvästikään ole sitten aikeita palata Suomeen?” Veera sanoi ja alkoi sitoa hiuksiaan kiinni pois niskasta. 

“No ei pysyvästi.”

“Käymään kuitenkin?” Veera sanoi ja otti hiuspinnin taskustaan huuliensa väliin. 

“Tavallaan. Tai no joo. Sain kutsun häihin”, Malla sanoi. 

Veera pysäytti kampauksen tekemisen, ja pudotti hiuspinnin suustaan puuskahtaessaan: “Mitä? Oikeasti?”

“Niin niin. En minäkään uskonut että Alina olisi menossa naimisiin ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, mutta Gregorin seura ilmeisesti pehmittää sitä. Niillä on aikeissa tulla häämatkalle Suomeen, koska Gregor haluaan nähdä vaimonsa synnyinmaan”, Malla naureskeli. 

“Milloin häät on?” Veera kysyi, haroi uuden otteen hiuksistaan ja otti noukkimansa pinnin takaisin huulten väliin. 

“Syyskuussa. Alina ja äiti maksavat lennot minulle ja seuralaiselle. Ajattelin, että jos sinä tulisit”, Malla sanoi mahdollisimman reippaasti.
 
Veera pudotti jälleen hiuspinninsä, tällä kertaa sormistaan. Kun tämä kumartui noukkimaan sitä uudelleen, puolet hiuksista karkasi toisesta nyrkistä. Malla olisi hymyillyt, ellei Veeran ilme olisi ollut sellainen kun oli. Jotenkin hämmentynyt, mutta oudompi. 

“Minä?”

“Sinä olet paras kaverini. Kaipaisin ehkä sinun tukeasi. Anna kun minä laitan noi hiukset, itse et saa niitä ikinä“, Malla sanoi ja nousi seisomaan.
 
“Okei”, Veera huokaisi Mallan kiertäessä penkin taakse.

“Laitan ranskiksen, niin te tarvitse pinnejä. Tai kaksi? Ehkä yksi on parempi, sinulla ei ole niin paljon tukkaa kuin minulla”, Malla tuumi ja haroi Veeran pehmeitä hiuksia selviksi sormillaan.

“Niin. Mutta oletko varma niistä häistä? Toki minä tulen mielelläni, jos olet varma ettet halua jotakuta muuta”, Veera sanoi.
 
“Aika varma. Minulla ei ole ainakaan vielä mitään poikakaveria vietäväksi, ja olisi aika julmaa päästää sellainen äidin ja Alinan syyniin. Sitä paitsi, voin tanssia sinunkin kanssasi yöhön saakka ja käpertyä sitten vierekkäin jollekin patjalle.”

Veera nauroi lämpimästi. Malla pujotteli hiussuortuvia edestakaisin, ja sitoi valmiin letin pään mustalla lenkillä. Veera nosti toisen kätensä niskaan tunnustellakseen lopputulosta.

“Sinä se osaat. Olen kyllä oikeasti miettinyt, että näille hiuksille pitäisi tehdä jotain.”

“Kuinka niin? Nämähän on ihanat”, Malla sanoi leikitellen letin tupsulla.
 
“Latvat on kamalat ja väri tuollainen likaisen vaalea. Ajattelin jos kävisin leikkauttamassa leukapituisen polkan ja sävyttämässä sellaiseksi lämpimämmän vaaleaksi.”

“Ihan tosi? Sellainenkin vois kyllä olla kiva sinulla. Melkein viisitoista senttiä pois... Itse en voisi, rakastan tätä lapaluupituutta. Odotan vain että ne on vyötärölle asti”, Malla virnisti. 

He viettivät loppuiltapäivän ulkona. Aurinko paistoi ja uskomattoman lämmin, asfaltti huokui kuumuutta. Malla otti Veeran tarakalleen, ettei pyörää tarvinnut taluttaa ja he pääsivät liikkumaan nopeammin. Ei sillä että kummallakaan olisi ollut kiire minnekään. 

Malla tunsi miten Veera tiukensi otetaan hänen vyötäisiltään pyörän laskeutuessa päällysteeltä rantaa tarkemmin myötäilevälle hiekkapolulle. Siellä ei ollut juuri ketään, vain yksi koiranulkoiluttaja oli uhmannut paahdetta. Järveltä kävi kuitenkin hetkittäin tuulenhenkäys, ja pyörä itsessään synnytti mukavan viilentävän viiman. 

“Pysähdytäänkö tuon kiven luo? Tekee mieli uittaa jalkoja”, Veera sanoi.

“Okei”, Malla vastasi ja hiljensi vauhtia. Veera hyppäsi alas ennen kuin pyörä kunnolla pysähtyi, ja jäi odottamaan Mallaa. 

Vesi tuntui viileältä jaloissa, se oli pakko myöntää. Veera kertoili millaista mökillä oli ollut perheen kanssa ja kysyi silloin tällöin lisää yksityiskohtia Mallan omasta matkasta. Oli mukavaa olla vain kahdestaan, tiirailla siniselle taivaalle ja nauttia lomasta. Malla menisi töihin uimarannan kesäkahvilaan heti ylihuomenna. Hän oli ollut siellä jo parina edeltävänä vuonna ja tuli hyvin toimeen omistajan kanssa. Malla osasi hymyillä aurinkoisesti kaikille, vaihtaa pari sanaa ja myydä ylimääräisen pallon jäätelötuuttiin kuin huomaamatta. 

“Hei muuten, haluaisitko lähteä meidän mökille joku kerta? Vain sinä ja minä”, Veera kysyi.

“Kahdestaan? Totta kai, lähtisin vaikka pitäisi raahata koko perheesi mukana. Onhan siitä jo kokemustakin”, Malla sanoi.

“No joo, niin on”, Veera pyöräytti silmiään, “mutta parempi vaan kun ei tarvitse. Äiti lupasi, että saan ajokortillisena mennä sinne nyt ilman niitä. Kysyin myös isommasta porukasta, mutta äiti sanoi ’luotan toki sinuun, mutta on luottamusta, ja sitten on nuorisoryhmä syrjäisellä mökillä’.”

Malla nauroi ja Veera virnisti.

“No, en voi syyttää äitiäsi tuosta. Milloin mennään? Olen töissä joka päivä nyt pari viikkoa, mutta sitten on täysin vapaata määrittelemättömän kauan.”

“Katsotaan tarkemmin sitten”, Veera vastasi. 

Malla ajatteli jo mitä kaikkea he voisivat tehdä kahdestaan mökillä. Aikaisempina kertoina kun Malla oli käynyt Savolaisten mökillä, siellä oli tosiaan ollut usein koko Veeran perhe. Vaikka Mallalle olikin tarjottu yöpymistä rantasaunalla omassa rauhassaan (usein Veeran kanssa) kaikki olivat kuitenkin aina samalla tontilla putkahdellen milloin ties mistäkin. Tästä kerrasta tulisi erilainen, melkein kuin he jakaisivat vielä hetken saman kämpän.
 
Ennen kuin he joutuisivat enemmän erilleen.
Uskot kohtaloon tai et,
se on ihan sama kunhan ajattelet,
Tää sekunti itsensä kantakoon,
se on kaiken aa ja oo

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 972
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Tajutkaa jo että kuulutte toisillenne. Piste pilkku ja huutomerkki.,! :D
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 901
  • kuppi teetä kaipaukseen
Lunalotta, Veera ja Malla ovat vähän jumittuneet kaverivyöhykkeelle ;D Katsotaan miten tämä etenee!

A/N: Nyt saadaan uutta näkökulmaa, ja nähdään tuttuja!



4.
Sakari


Sakari ei ollut koskaan murehtinut sitä, että oli ainut lapsi. Hänellä oli oma huone, käytännössä oma kylppäri, eikä hänen tarvinnut jakaa läppäriään kenenkään kanssa.
 
Mutta kun Vesa toi veljentyttärensä kylään, Sakari oli yllättäen melkein harmissaan siitä, ettei hänelläkin ollut sellaista. 

Lapsi näytti melkoisen paljon Vesalta. Vaaleat enkelikiharat ja vähän samanlainen hammashymy. Tällä oli päällään My Little Pony –kuvioinen paita ja vaaleansininen hame, sekä kukkakuvioiset sandaalit. 

“Sori kun oon myöhässä, ja sori kun mulla on tää mukana”, Vesa puuskahti ravistaen kevyesti tytön kättä, josta piteli kiinni.

“Ei haittaa”, Sakari vakuutteli ja katsoi häntä uteliaasti tiiraavaa olentoa.

“No hyvä. Pyrylle tuli lähtö jonnekin ja Anna on töissä, joten mun piti tuoda tää mukanani”, Vesa sanoi, ja kääntyi sitten tytön puoleen, “Sano hei Sakarille, Ella.” 

“Moi”, tyttö sanoi ujosti ja takertui Vesan farkunlahkeeseen. 

“Moikka Ella. Tulkaa sisälle sieltä, annan teille vaikka jotakin juotavaa”, Sakari sanoi ja kääntyi mennäkseen keittiöön. 

Sakari kuuli miten Vesa maanitteli Ellaa riisumaan sandaalit ja nosti tytön lopulta syliinsä kantaakseen tämän keittiöön. Jääkaapista löytyi onneksi melkein täysi purkki appelsiinimehua, jonka hän nosti pöytään kolmen lasin kera. 

“Kiitti paljon, tuolla on oikeasti tosi hiostavaa”, Vesa laski Ellan yhdelle keittiön korkeista baarijakkaroista ja otti lasin mehua ensin itselleen ja sitten tytölle.

Sakaria tosiasiassa hirvitti miten tyttö pysyisi selkänojattomalla tuolilla tippumatta, mutta heidän keittiössään ei ollut muitakaan istuimia, eikä Vesaa näyttänyt huolettavan yhtään. Ella joi lasin tyhjäksi ja jäi katselemaan ympärilleen jalkojaan heilutellen (mikä sai tilanteen näyttämään vielä vaarallisemmalta). 

“Mukavaa että pääsit kuitenkin tulemaan. Me nähdään nykyään niin harvoin”, Sakari sanoi.

“Joo, on ollut vähän kaikkea”, Vesa virnisti, “ vaikka milloinpa ei olisi.”

“Onko sulla yhä se kämppä laitakaupungilla?”

“Ei, itseasiassa ei ole. Lopetin sen vuokraamisen ja muutin asumaan Joonan luo.”

“Oho. Kysyikö se sua sinne?” Sakari otti lasiinsa vettä hanasta.

Ella nyki Vesaa paidanhelmasta ja ojensi käsiään vetoavasti. 

“Ei, en ota syliin. No ei oikeastaan, enneminkin minä sanoin että se olis aika fiksua ja tosi kivaa. Joona pelkäsi ensin että mä en kestäisi sen epäsäännöllistä vuorokausirytmiä ja aikaisia heräämisiä. Mutta ei mua oikeasti haittaa”, Vesa selitti.

“Ota!” Ella sanoi jo päättäväisempään sävyyn ja ojensi yhä käsiään. 

“Miksi?” Vesa kysyi kärsimättömästi. 

Ella mutisi jotain leuka rintaan painettuna. Sakari näki että pieni tyttö ujosteli häntä, mikä sai hänet tuntemaan olonsa hieman vaivaantuneeksi. 

“Kuule, mä voin mennä käymään tuolla...”

“Et mene minnekään, Ella sanoo nyt vain asiansa kunnolla”, Vesa sanoi ja katsoi odottavasti tyttöä.

Ella väänsi kasvonsa nyrpeään ilmeeseen ja liikahteli jakkaralla.

“On pissihätä”, tämä lopulta puuskaisi. 

“No sitten mennään vessaan. Odota ihan hetki”, Vesa kääntyi Sakarin puoleen ennen kuin nosti tytön alas ja lähti taluttamaan tätä pois keittiöstä.
 
Sakari nojasi metalliseen tiskipöydän reunaan. Hänen vanhempansa eivät palaisi töistä vielä pariin tuntiin, joten he voisivat olla ihan rauhassa täällä. Kerrostalon toiseksi ylin kerros oli vain tällaisella helteellä kuuma, vähät siitä miten ilmastointi huusi. Onneksi jääkaapissa oli monta pulloa kylmää vettä. 

“Jooko?”

“Sanoin että katotaan sitä sitten, okei? Me ollaan nyt kylässä”, Vesa kuului selittävän Ellalle. 

“Joo joo”, Ella huokaisi. 

Samassa Ella tulikin jo kulman takaa. Tämä suunnisti päättäväisesti takasin tuolille jossa oli istunut, ja alkoi kiivetä ylös. Yritys oli kuitenkin tuhoon tuomittu niin pienikokoiselta. Sakari astahti vaistomaisesti lähemmäs ja ojensi käsiään kun Ella horjahti taaksepäin. 

“Kuule, autanko sinut sinne ylös?” Sakari kysyi.

“Joo”, Ella sanoi hiljempaa, mutta kikatti kun Sakari otti hänestä kiinni, “Eiii-ii! Kutittaa!”

Sakari siirsi käsiään alemmas kyljillä, niin etteivät sormet enää osuneet tytön kainaloihin. Ella kohosi vaivattomasti lattialta ja näytti tyytyväiseltä päästyään taas istumaan. 

“Saanko mehuu?”

Sakari täytti lasin uudestaan ja ojensi sen Ellalle. Sitten hän jutteli Vesan kanssa vähän aikaa kepeitä kuulumisia. Vesan tukka on kasvanut vähän takaisin talvella leikatusta niskapituudesta, päältä se jäikin jo silloin pidemmäksi. Muutoin tämä ei näyttänyt juuri muuttuneen.

“Mitenkäs sun urasuunnitelmat?” Vesa kysyi.

“Vaiheessa”, Sakari irvisti, “etsin nyt vain jotain pätkätöitä sillä välin kun mietin mitä haluan mun elämältä.”

“Ok. Mä pääsin opiskelemaan tradenomiksi, liiketaloudessa on sitten mistä valita myöhemmin.”

“Hieno juttu. Mä en usko että musta olis siihen”, Sakari sanoi.

“Mennäänkö jo?” Ella kysyi Vesalta vetoavasti. 

Vesa huokasi syvään ja työnsi toisella kädellä hiuksia pois otsaltaan. Tämä selvästi punnitsi tilannetta hiukan, katsoi suuria pikkutytön silmiä ja vilkaisi kelloa. 

“Olethan sä ollut aika kärsivällinen. Menepä laittamaan kenkiä jalkaan”, Vesa sanoi ja laski tytön lattialle. Ella hihkaisi ja viiletti eteiseen. Sitten Vesa kääntyi Sakarin puoleen.

“Lupasin Ellalle että se pääsee tämä jälkeen uimaan. Sen takia se on noin intona.”

“No, ei tuon ikäiset kai jaksa olla kauan paikoillaan.”

“Niinpä. Mutta olis ollut tosi kiva hengailla vähän enemmän, nyt kun emillä on kesälomaa ja kaikkea”, Vesa sanoi harmistuneena.
 
Sakari oli hetken hiljaa, ja ehdotti sitten: “Voisin kyllä tulla mukaan, jos se on okei teille molemmille. Siis rannalle.”

“Kyllä se mulle sopii, kaksi ylimääräistä silmää vahtimaan Ellaa on tosi hyvä juttu. Eikä mulla oo niin tylsää jos on joku jonka kanssa vähän jutella” Vesan ilme kirkastui. 

Ellaa ei näyttänyt kiinnostavan tulisiko Sakari mukaan vai ei, kunhan uimarannalle vain päästäisiin nyt heti. Vesa kantoi tytön portaat alas, sillä Ella pelkäsi hissejä. Itse asiassa tämä laski tytön kasta tarakalle kiinnitettyyn lastenistuimeen. 

“Annan pyörä. Se jätti sen mulle että meidän on vähän helpompi liikkua paikasta toiseen”, Vesa selitti kiinnittäessään tytölle kypärää. 

“Järkevää”, Sakari myönsi ja otti oman pyöränsä telineestä. 

 Uimarannalle ei ollut pitkä matka. He ehtivät perille alle viidessä minuutissa, Vesa puki Ellalle uimapuvun. He käärivät farkkujensa lahkeet ja kahlasivat veteen. Ella kiljahteli innoissaan ja juoksi ympäriinsä roiskuttaen vettä uskomattomia matkoja pienistä jaloistaan. 

“Hippa!” Ella huusi ja tökkäsi Vesaa polveen. 

Tyttö pakeni kiljuen Vesan vastahyökkäystä - ja piiloutui Sakarin jalkojen taakse. Ennen kuin hän tajusikaan, Vesa oli läppäissyt häntä olkapäälle ja pakeni Ellan kanssa nauraen. 

“Hei! Kieroilijat!”
 
Ella kiljahti kovempaa ja kääntyi lähemmäs rantaa juostakseen matalammalla nopeammin. Sakari lähti tavoittamaan tyttöä kädet ojossa. Lyhyesti sanottuna he kaikki kastuivat paljon. Sakari kantoi Ellan takaisin pyyhekassin luo ja Vesa kuivasi tytön päästä varpaisiin, ennen kuin he lähtivät kotimatkalle. 

Sakari toivoi, ettei tapaaminen jäisi ainoaksi.



A/N2: Jaa keitä tuttuja? Joona ja Vesa ovat pääosassa shotissani Sukujuhlista ja savuisista suudelmista (K11), joka sijoittuu siis tätä edeltävään aikaan.
« Viimeksi muokattu: 02.10.2018 06:37:37 kirjoittanut Isfet »
Uskot kohtaloon tai et,
se on ihan sama kunhan ajattelet,
Tää sekunti itsensä kantakoon,
se on kaiken aa ja oo

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 972
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Uuu. Mullw tulikin vibat, että oon lukenut Vesan nimen sun teksteissä joskus aikaisemminkin :D Ella on ihana pikkutyttö, tykkään pienistä lapsista tosi paljon (ja susta myös) <3
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 901
  • kuppi teetä kaipaukseen
Luttis, kiva että pidit! Tässä vihdoin jatkoa, jos muistat tämän vielä xD

A/N: Juupa. Hassua miten jotkin asiat välillä pääsevät livahtamaan pois mielestä. Muistin äkkiä tämän olemassaolon, ja ajattelin jo poistaa koko roskan uudelleenkirjoitusta varten. En tiedä pitäisikö se tehdä kuitenkin, kun fikleteistä vähän venähtäneet osat ovat ikävän pituisia. Oli miten oli, ehkä Lunalotta olisi voinut jäädä tätä kaipaamaan, joten mennään toistaiseksi näin.



5.
Veera

Veera toivoi, että hänelläkin olisi ollut kesätöitä.

Jari oli kotona aika vähän, mutta silti ihan liikaa. Joskus tämä roudasi kavereitaankin huoneeseensa, tyhjensi kaikki kokistölkit jääkaapista ja piti kamalaa mekkalaa. Vanhemmat olivat siunatuissa työpaikoissaan, mutta Veeralla ei olut oikeastaan mitään fiksua tekemistä.  Kyllä hän joskus näki kavereitaan, Emma, Siru ja hän olivat käyneet leffassakin. Mutta kaikilla oli omat aikataulut, osa lähti vanhempiensa luo toiseen kaupunkiin ja jätti opiskelukämpän kesäksi tyhjäksi. Ja tietysti kaikki hänen luokkatoverinsa olivat jo valmistuneet ja tekivät ties mitä.

Kun olo kotona kävi sietämättömäksi, hän lähti rannalle. Siellä sai lukea ulkoilmassa ja käydä ostamassa jäätelön tai jääteen kesäkahvilasta, vaihtaen pari sana Mallan kanssa. Uiminenkin oli ihan mukavaa, kun vesi oli lämmintä ja aurinko paahtoi ihoa. Ainoa varjopuoli oli väenpaljous, mutta siihenkin tottui.
 
“Mitä pikkusisko?”

Veera nosti katseensa ja siristi silmiään kirkkaudelle. “Mitä sinä täällä teet?”

“Ollaanpa sitä sydämellisiä. Tulin lomalle kotikaupunkiin”, Onni sanoi.

“Virhe-arvio. Jari on valloittanut mestat”, Veera sanoi.

“Joo, se kertoi että olisit varmaan täällä”, Onni istui maahan hänen viereensä.

He viettivät hetken miellyttävässä hiljaisuudessa, jonka Veera hyödynsi jatkamalla keskeytynyttä kirjansa. Kevyttä kesälukemista, tietysti. Olisikohan tylsistymiseen auttanut vaikka paneutuminen Tolstoihin? 

“Miten paljon tiedät kissoista?”

Veera tyrskähti, saaden Onnin kurtistamaan kulmiaan. Vaaleat hiukset yrittivät valahtaa silmille, mutta veli pyyhkäisi ne pois ärtyneenä.

“Älä kuule naura. Tämä on vakava juttu”, Onni sanoi.

“Vaikea uskoa. Kissat on ihania, mutta miksi olet niistä nyt niin kiinnostunut?” Veera uteli ja työnsi heinänkorren pokkarinsa väliin. Joskus todellisuus osoittautui kirjoja mielenkiintoisemmaksi. 

“No kun on yksi Aada - älä taas naura! Tästä ei tule mitään jos et lopeta typerää kikatustasi!”

Veera peitti suunsa kädellään. Onnin seurustelusuhteet olivat muodostuneet lähes vitseiksi perheen kesken. “Tavalliset tytöt” eivät olleet ilmeisesti tarpeeksi jännittäviä, vaan sen sijaan Onni oli tapaillut goottimaisesti pukeutunutta naisbasistia, espanjalaista vaihto-oppilasta ja aktiivista larppauksen harrastajaa. Suhteet kestivät yleensä kaksi, korkeintaan kolme kuukautta.

“Aadako on kissanainen?”

“Niin, sillä on kaksi kissaa. Se kuulemma haki ne muutaman kuukauden ikäisenä löytöeläinsuojasta, ja ne on hieman arkoja mutta ei enää pelokkaita. Kuitenkin, Aada on siis menossa torstaina jonnekin festareille päihdetyön vapaaehtoiseksi ja viipyy koko viikonlopun. Lupasin ikään kuin huolehtia sen kissoista”, Onni selitti.

Tyttöryhmä saapui rannalle ja lähti äänekkäästi höpötellen pukuhuoneita kohti. Veeralta meni hetki prosessoida kaikki tieto jonka Onni oli hänelle syöttänyt. Sitten hän virnisti.

“Se on liian hyvä sinulle.”

“Älä aloita. Niitä kissoja pitää kuulemma leikittää ja ulkoiluttaakin, koska ne on aktiivisia”, Onni sanoi. 

“Miksi väitit tietäväsi jotain kissoista? Fanny on ainut eläin, josta sulla on vähänkään kokemusta.”

“Hei, Innalla oli se kakadu”, Onni hymyili vinosti. Hän oli seurustellut Innan kanssa kokonaiset viisi ja puoli viikkoa – ollessaan yläasteella. 

“Upeeta. Ehkä ‘sinunkin pitäisi opetella ottamaan vähän vastuuta’”, Veera sanoi virnistäen. 

“Auts, tuo kolahti. Älä kerro Jarille. Minähän olen vastuullinen aikuinen. Minulla on asunto, vakituinen työpaikka, maksan veroja ja niin edespäin. Aada on vain niin hieno tyyppi, että sinäkin ihastuisit.”

“Mikä ettei, jos sillä on kissoja”, Veera nauroi.

Onni oli hetken hiljaa, mietti kai miten selviäisi lupauksestaan kunnialla. Veera huomasi varjon reunan kiertävän lähemmäs häntä, pian aurinko porottaisi armotta kahvilan seinään. Mallan työvuoro lähestyi loppuaan.

“Kuule, sinähän voisit tulla minun avukseni hoitamaan niitä! Katsos, pitäisin lupaukseni ja ne olisivat yhä hengissä Aadan palatessa. Sinä puolestasi pääsisit pois kotoa”, Onni ehdotti ilme kirkastuen.

Veera punnitsi tarjousta hetken. Malla olisi töissä siihen asti, eikä täällä tosiaan ollut juuri mitään. Maisemanvaihdos voisi tehdä hyvää, eikä hänen tarvitsisi nähdä Jaria joka päivä.   

“Kiinni veti. Mutta jäät velkaa”, Veera myöntyi. 

“Hienoa! Kerroinko minä, että meidän täytyy yöpyä Aadan kerrostalo-asunnossa?”

“Mitä?”

“Kissat voisivat stressaantua muutosta, ja ne tykkäävät viettää aikaa lasitetulla parvekkeella. Älä huoli, siitä on hyvät liikenneyhteydet kaikkialle”, Onni sanoi.

Veera pyöräytti silmiään, muttei vastannut mitään. Olisihan se ihan mukava tutustua tarkemmin uuteen kaupunkiin, hän oli käynyt Onnin asunnollakin vain kerran. Kun hän palaisi, mökkireissun suunnittelua voitaisiin jatkaa vakavissaan.
 
“Onko sinulla kuvia?” hän kysyi Onnilta.

“Aadastako?”

Veera muksautti veljeään olkapäähän. “Ei, pöhkö. Kissoista..”

“Hmm, ehkä joku, Aada tosissaan tykkää niistä. Se lähetti joskus kuvia.”

Onni räpläsi puhelintaan, ja esitteli pian kaksi siroa harmaaraitaista kissaa. Yhdessä kuvassa molemmat olivat sulloutuneet samaan pieneen laatikkoon, toisessa ne leikkivät massiivisessa kiipeilypuussa. Veera ei voinut olla hymyilemättä. 

Sitten tuli kuva, jossa toinen kissoista oli jonkun naisen olkapäällä - ilmeisesti Aadan. Veera kaappasi puhelimen. Aadalla oli ruskeat hiukset sykeröllä niskassa, tummaa huulipunaa ja kevyen näköinen keltainen kukkamekko. 

“Eikö olekin kaunis?” Onni sanoi.

Ja olihan hän. Kuvassa Aadalla oli iloinen hymy, sormet kyhnyttivät kissaa leuan alta. Silmät eivät katsoneet kameraan, mutta ei sillä ollut väliäkään.
 
“No joo, aika nätti”, Veera myönsi hymyillen.

“Valitettavasti Aada on ainut lapsi, enkä voi esitellä sinua hänen siskolleen tai veljelleen. Sori Veera”, Onni kiusasi kaapaten puhelimen takaisin. Veera näytti kieltään.

“Ei haittaa, lohdutan Aadaa sitten kun te olette eronneet”, hän vitsaili takaisin.

“Enpä tiedä, taidan yrittää pitää hänet”, Onni sanoi hymyillen oudon pehmeästi.
Uskot kohtaloon tai et,
se on ihan sama kunhan ajattelet,
Tää sekunti itsensä kantakoon,
se on kaiken aa ja oo