Kirjoittaja Aihe: Palavassa palatsissa aurinkokuninkaat | K-11 | ihastusdraama | Heikki/Kalevi | 4/4  (Luettu 3042 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: ihastusdraama
Paritukset: Heikki/Kalevi, taustalla Heikki/Katariina, Kalevi/Riia ja Eeli/Tino
Yhteenveto: Heikki ei ole ihastunut kaveriinsa, ei tietenkään ole. Ihan mahdoton ajatus sellainen.
Tekijänoikeus: tarina ja hahmot kuuluvat minulle, älä varasta tai kopioi
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII, Teelusikan tunneskaala (ihastus), Sana/kuva/lause10 #2 (sydän on kuin erämaa, loputon ja tutkimaton.) & Ime kappale tyhjiin (Platoninen vuosi – Vuoret)
Muuta: et tarvitse ennakkotietoja hahmoista

A/N: No siis. Tuli fiiliksiä ja ihastunut, tunteistaan ulalla oleva Heikki oli jotain liian suloista vastustettavaksi.




P A L A V A S S A   P A L A T S I S S A
A U R I N K O K U N I N K A A T


1

12.11.2013


Ajoin kouluun vituttavassa aamuruuhkassa. Kasin aamut koettelivat. Mun hermoja piti kurissa vain se ajatus, että pian näkisin kaikki kaverini ja ehtisin nauttia kupin kahvia ennen fyssan tuntia. Parkkipaikalla näin jo Tinon. Se näytti vielä kuolleemmalta kuin minä. Tuli vähän parempi fiilis.

Me jätettiin takit naulakkoon ja suunnattiin sohville. Meidän porukasta paikalla oli vain muutama. Mun tyttöystävä, Katariina, istuskeli nojatuolissa paksun kirjan kanssa. Katan silmät tuikahtivat ilosta, kun se näki mut. Suukotin Kataa puolihuolimattomasti. Selitin sen väsymyksellä. Tähyilin ympärilleni ja etsin tiettyjä kasvoja käytäviltä, mutta tuloksetta.

”Missä Kalevi on?”

”Ei oo näkynyt”, Tino huokaisi kiinnostumatta asiasta sen kummemmin ja kapsahti Katan kaulaan. ”Kataa, salakuljeta mut pois, jooko? Meillä harjoitellaan tänään ruotsin kuuntelua enkä haluaa…”

”Itke ja kärsi niinku me kaikki muutkin”, Kata hymähti. Tino lähti nyreänä hakemaan sympatiaa muualta. Otin kahvia ja katsoin sohvaa, jonka Kalevi yleensä oli valloittanut. Nyt siinä kehtasi istua jotain vitun ykkösiä. Istuin pettyneenä Katan viereen. ”Miksikäs sulla on naama pitkänä?”

”Univelkaa vain, ei sen ihmeempää. Sori, musta ei saa nyt irti paljoakaan.”

”Ei se mitään”, Kata sanoi. Halasin tyttöystävääni hajamielisesti yhdellä kädellä. Vahdin ovea. Missä sä oot? Olin malttamattomasta odotuksesta kireä. Kahvit tuli juotua ja kello soi, mutta Kalevia ei näkynyt. Lähdin mieli maassa fyssan tunnille.



Missä sä oot? tekstasin Kaleville, kun Eskola sääti vielä opetusmateriaaliensa kanssa. Vastaus tuli vasta kaksoistuntien päätteeksi. En muistanut niistä paljon mitään. Kun puhelin värisi mun taskussa, unohdin sen vähänkin.

Kuumeessa, sorry dude.

Eeikä. That sucks.

Joo, ei oo kauheen hehkeä olo mut hei, kyllä mä elän. Fill me in later, yeah?

Joo, tietty. Koita lepäillä.

Yessir! xD

Huokaisin pettyneenä. Raahasin itseni ja laukkuni surkeana sohville. Miten mä selviäisin tästä päivästä ilman Kalevin tyhmänhauskoja juttuja, opettajiin kohdistuvia piloja ja riehakasta naurua, joka sai mut aina hymyilemään? Harkitsin tosissani, että lintsaisin, mutta luovuin ajatuksesta nopeasti. Musta ei ollut rikkomaan sääntöjä ilman Kalevia.



Päivä kului kiduttavan hitaasti. En pystynyt keskittymään mihinkään, en tunteihin, kavereihini tai tyttöystäväni juttuihin. Kaikki oli yhtä tympeää ja merkityksetöntä, samaa vanhaa paskaa kuin aina muulloinkin. Selittelin, että oli vaan huono päivä, ja kaikki olivat kauhean ymmärtäväisiä, mutta oikea syy oli salakavalampi: mulla oli ikävä Kalevia, ja se vaikutti muhun ihan liian voimakkaasti. Se huolestutti mua. Miksi mä oikein olin näin Kalevin perään?

Eeli ehdotti, että mentäisiin koulun jälkeen porukalla Mäkkiin, mutta mä olin tehnyt jo muita suunnitelmia. Piipahtaisin läheisessä leipomossa ja ostaisin Kaleville jotain hyvää. Kalevi oli kipeä, se ansaitsi hemmottelua. Mun piti muutenkin viedä sille läksyt.

”En taida jaksaa”, sanoin. ”Meen vaan himaan.”

Kun valhe oli päässyt mun suusta, tunsin oloni huonoksi. Miksen mä sanonut suoraan siitä, että olin menossa Kalevin luokse? Nyt mä käyttäydyin sillä tavalla kuin mulla olisi ollut jotakin salattavaa, vaikka ei todellakaan ollut. Kaikki oli tismalleen samoin kuin oli aina ollut.

Kun meidät tiet olivat eroamassa, Katariina suuteli mua syvään ja piteli kasvojani käsiensä välissä. Peukalojen hyväily oli hidas, tarkoituksellinen, mutta silti mun täytyi pinnistellä hymy kasvoilleni. Tyttö vetäytyi, lupasi soittaa illalla ja vilkutti mulle vielä hymyillen. Kun ne katosivat näkyvistä, olin vain helpottunut. Tunsin itseni kauheaksi roistoksi, vaikka en edes tiennyt, minkä vuoksi.



Kalevin väsyneet kasvot kirkastuivat, kun se näki mut. Samalla Kalevi taikoi viikon leveimmän hymyn mun kasvoille. Se teki sen niin helposti. Mikähän siinäkin mahtoi olla syynä? Kalevi näytti kyllä kipeältä. Se oli kalpea ja nuutuneen näköinen. Nenä punotti tiheästä niistämisestä, mutta rikkinäinen kotipaita ja kollarit päällä Kalevi näytti kipeänäkin todella söpöltä.

”Eloharju, mitä sä täällä!” tukkoinen ääni ihmetteli.

”Aattelin vaan tulla katsomaan sua.” Kaleville oli helppo kertoa totuus. ”Oli jotenkin harvinaisen paska päivä koulussa.”

”Mitä, eikö se mesta pysy pystyssä ilman mua?”

”Ei todellakaan”, virnistin. ”Kaikki vain pyörivät ympäri käytäville mongertaen siansaksaa, kun sä et ollut johdattamassa niitä tietoon ja viisauteen.”

”Traagista”, Kalevi hymähti ja viittoi mua sisälle. ”Haluutsä kahvia?”

”Joo, kiitti.”

Seurasin Kalevia keittiöön. Kalevi asui kahdestaan äitinsä Niinan kanssa moderniksi remontoidussa kolmiossa. Niina oli menestynyt ja arvostettu taiteilija. En tiennyt, millaista taidetta Niina tarkkaan ottaen teki. Se yhdisteli eri taidemuotoja, ainakin veistoksia ja valoa. Taide ei Kalevia kiinnostanut, joten me ei puhuttu siitä.

”No, mitä mä missasin?” Kalevi kysyi annostellessaan kahvipapuja kahvimyllyyn.

”Et yhtään mitään”, sanoin myllyn möykätessä. ”Oli oikein harvinaisen puiseva päivä.”

”Ois sekin parempi kuin kyyhöttää yksin himassa”, Kalevi tuhahti ja latasi kahvinkeittimen. Mua hymyilytti. Kalevi oli niin seuraihminen, että yksikin päivä kotona itsekseen sai sen hermot kireälle.

”Sun poissaolon kyllä huomasi.”

”Jeah?”

”Joo.” Mun piti purra poskeni sisäpintaa, etten sanoisi mitään noloa tai tyhmää. ”Kerranki kuuli omat ajatukset.”

Kalevi naurahti.

”Liikkuuko sun päässä muka jotain kuulemisen arvoista?”

”Tiiä siitä, mutta olipa ainakin virkistävää vaihtelua.”

”Paskapuhetta.” Kalevi ei enää virnuillut. Se tutkaili mua katseellaan. Mua hermostutti. En tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. Pelkäsin, että mun naamasta näkyisi jotain luvatonta. Mitä muka? ”Mikä sulla on?”

Ei vittu helvetti.

”Aa, melkein unohdin!” sanoin hätäisesti ja kaivoin reppuani. Ojensin hämmentyneelle Kaleville paperipussin. Kalevi kurkkasi sen sisään.

”Sä toit mulle korvapuusteja?”

”Joo”, mumisin nolona. Pelkäsin, että Kalevi pitäisi mua outona. ”Aattelin vaan, kun oot kipeä, että haluaisit jotain hyvää…”

Olin niin hermona. Musta tuntui kuin mun paidan alla olisi juossut hämähäkkejä.

”Jumalauta, sä oot niin Muumimamma! En kestä sua”, Kalevi nauroi. Se otti pullan ja haukkasi. Silmät pyörähtivät nautinnollisesta makuelämyksestä. ”Oh vau. Thanks, dude.”

”Eipä mitään.” Hymyilin helpottuneena ja mielissäni.



”Lupaatko, ettet kerro kellekään?”

”Johan mä sanoin, että lupaan. Mitä?”

”Aina kun oon kipee, katon vanhoja Pokémoneja.”

”Pff, eihän toi oo mitenkään noloa. Ihan perus. Korkeintaan tosi söpöä!” kiusoittelin ja pörrötin Kalevin tukkaa. Se mulkaisi mua, mutta olin huomannut, ettei Kalevia oikeasti haitannut, vaikka mä ylitin mielivaltaisesti sen henkilökohtaisen tilan rajat. Olin yksi kolmesta ihmisestä, jotka Kalevi päästi varauksetta lähelleen.

”Vedä käteen.” Pakko sen oli silti vähän uhitella. Se oli okei. Ei se olisi muuten ollut Kalevi.

”Mäkin haluun kattoa.”

”Fine.”

Me istuttiin sohvalle, ja Kalevi kytki läppärinsä telkkariin. Se oli löytänyt vanhat Pokémonit suomidubeilla netistä. Mulle iski innostavan nostalginen fiilis, kun alkutunnari pärähti soimaan. Kalevi jaksoi höpötellä muutaman jakson ajan, mutta sitten se väsähti. Mulle tuli tunne, että oli parasta lähteä. Niin kauan, kun mä olin täällä, Kalevi ei pystynyt lepäämään. Kalevia takuulla uuvutti sille ominainen esittäminen. Sen piti olla aina hauska ja sanavalmis. Mikään sen vähempi ei riittänyt Kaleville.

”Mä taidan tästä lähteä”, sanoin. Kalevi suoristautui sohvalla.

”Mm, okei.”

Kalevi saatteli mut eteiseen ja katsoi mun pukeutumista vaiteliaana.

”Hei”, Kalevi sanoi ennen kuin avasin oven. ”Kiva, kun kävit. Todellakin piristi mun päivää.”

”Kiva kuulla”, hymähdin. ”Koita parantua. Tehdään sit porukalla jotain hauskaa.”

”Jeah.” Kalevin silmät kirkastuivat. ”Tehdään niin.”

Me katseltiin toisiamme hetki. Kalevi näytti jotenkin niin reppanalta seisoskellessaan siinä orpona ja flunssaisena. Hellyys pidätteli mua. Mun olisi tehnyt mieli halata Kalevia, mutta tiesin, että se saisi Kalevin olon epämukavaksi. Olisihan se ollut outoakin, kun Kalevi oli sairaana. Käänsin katseeni.

”Moikka.”

”Moimoi.”

Mun vatsassa humisivat lämpimät liekit koko loppupäivän.



« Viimeksi muokattu: 03.08.2020 00:49:42 kirjoittanut Sokerisiipi »

Seila

  • Vieras
I'm a sucker for teen!Heilevi :'D

Ah, tämä eka osa oli niin söpö ja juuri sellainen "olen ihastunut, mutten tajua sitä vielä, vaikka olen hieman obvious asiasta, mutten voi myöntää sitä itselleni". Söpöä kuinka Heikin päivä huononee heti, kun se huomaa, ettei Kalevia näykään koulussa ja kuinka sen on saatava tietää, missä poika on.  Ja se, että koulupäiväkin on selkeästi mennyt miettien jotain muuta kuin koulua. Miksi muuten Heikki olisit unohtanut fyssantuntien jutut? Tuntui tosi autenttiselta tuo Heikin kaipaus Kalevia kohtaan ja tulikin nostalgiafiiliksiä siitä, kun itse on joskus koulussa etsinyt ihastustaan, muttei löytänyt.

Heikin ihastusfiilikset välittyy oikein mukavasti pienistä asioista ja rivien välistä. Lisäksi se, ettei se tajua/halua myöntää asiaa on myös oikein herkullista. Just se asetelma, että on ihastunut ystäväänsä, johon ei "saisi" olla ihastunut, on tässä kutkuttava. Ja Heikin ihmetys noista pienistä asioista ja arkiset selittelyt. Aijai. Eihän sitä nyt voi myöntää, että on ihastunut kaveriinsa.

Mitähän Kalevi mahtoi miettiä, kun Heikki tuli yllättäen piristämään korvapuustien kanssa? Varmastikin juuri sitä, mitä ääneen sanoikin eli kuinka Muumimamma Heikki oikein on. Mutta ehkä se jäi vähän miettimäänkin Heikkiä, koska Heikistä kyllä takuulla huokui sille jotain erilaista. Kysyihän Kalevi yhdessä vaiheessa, mikä Heikillä oikein on.

Tästä jäi tosi hyvä fiilis ja tämä toi hymyn kasvoille lukiessa. Tällaista ihastusdraamaa olikin virkistävää lukea. Ja kivaa että tulee vielä kaksi osaa lisää :3 Kiitos paljon!

Chibi

  • Huispausholisti
  • ***
  • Viestejä: 941

Tulin lukaisemaan tämän ensimmäisen valmistuneen tekstin haasteen tiimoilta ja kannattihan se. Hahmot eivät olleet entuudestaan tuttuja, mutta se ei haitannut. Pieni suloisen kavala ihastumisen tunne tuntui koko ajan ja oli ihan kutkuttava.
Aluksi hieman häiritsi puhekielinen kirjoitustapa, kun on tottunut lukemaan hirveän huoliteltua tekstiä, mutta kunhan pääsi lukemisen makuun se ei haitannut ja toisella läpiluvulla tuntui jo tosi luontevalta.

Ihan pikkuisen kirjoitusvirheen poikasen löysin.
Lainaus
Piipahtaisin läheisessä leipomassa
Olisiko kuitenkin leipomossa?

Lainaus
”Jumalauta, sä oot niin Muumimamma! En kestä sua”
Oi, naurahdin. Muumimammaksi mollaaminen on niin käytetty ja silti se toimii. Pieni haukku, joka kuitenkin on mieltä lämmittävä kehu.

Kokonaisuudessaan tosi kivaa luettavaa. Käsittääkseni sulla on tällä parituksella enemmänkin tekstiä (ja näköjään tämäkin jatkuu), joten taidan tutustua tähän porukkaan paremmin ajan kanssa.

Kiitos kivasta lukukokemuksesta  :)
"This is no time to be a gentleman! Knock her off her broom if you have to!"

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Seila: No niin olen minäkin ;D Ei se mitään. Fiilistellään yhdessä <3 Jee, juuri tuollaisia höperöjä fiiliksiä tahdoinkin välittää. Heikki ei tosiaan tajua mistään mitään, se typerys <3 Kalevi ehdottomasti huomasi Heikin hermoilun, mutta ei tiennyt, mikä toista vaivasi. Kalevi ei jää miettimään tällaisia liiemmin. Jee, ihanaa, että jäi hyvä fiilis!! Niin jäi sun kommentistakin, kiitos!!

Chibi: Hei! Kiva, että päädyit tänne, vaikka hahmot ei ole tuttuja. Yritin parhaani mukaan kirjoittaa näistä mahdollisimman lukijaystävällisesti, ettei taustoitusta tarvita. Kiva, että onnistuin! Hyvä, että ihastuksen fiilikset myös välittyivät! Kiitos typon bongauksesta, korjailin sen pois :) Joo, Muumimamma on klisee, mutta kyllä se edelleen toimii. Juuri niin, haukku joka on myös kehu! Mukava kuulla, että pidit ja kiitos huisisti kommentista!!



2

15.11.2013


”Musta tuntuu kuin me oltaisiin jossain typerässä teinileffassa”, mutisin kyyristellessäni pimeässä huonekalujen takana. ”Ei oikeassa elämässä järjestetä yllätyssynttäreitä.”

”Miksi sä kuulostat noin kärttyiseltä?” Kata ihmetteli. ”Tää on tosi kiva idea, ja yllätettiinhän me sutkin, kun täytit kahdeksantoista. Sä olit niin otettu.”

”Kalevi on alkanut menettää otettaan”, sanoin, ”kun käyttää samaa ideaa kahdesti.”

”Joku taitaa olla vähän mustis, kun ei ole enää erityisasemassa”, Kata kiusasi.

”Mitä vittua?” älähdin posket kuumottaen. ”Enkä ole!”

”Turpa kiinni, te kaksi!” Kalevi ärähti huoneen toiselta laidalta, jossa se piilotteli yhdessä Riian kanssa. ”Te pilaatte kaiken. Ne on täällä ihan hetkenä minä hyvänsä.”

Tuntui keljulta, kun Kalevi huusi mulle. Mun vihoviimeisetkin juhlafiilikset lässähtivät. Me kökötettiin pimeässä hyvä tovi. Mulla alkoi ottaa jalkoihin.

”Ne on takuulla eksynyt”, huikkasin Kaleville. ”Karttamiehenä on kuitenkin Tino.”

”Heikki, mä tuun ja kuristan sut kohta!” Kalevi rähisi. ”Ne tulee kyllä. Nyt pää kiinni. Oot ihan kakara.”

”Ite oot!” hermostuin. ”Sä otat tällaiset typeryydet aina ihan liian tosissasi!”

”Jos tää on susta niin typerää, niin senkus lähet kävelee. Ei kaivata sun kaltaista ilonpilaajaa näihin pirskeisiin.”

”Jätkät”, Riia huokaisi. ”Hei, mä kuulen jotain.”

Mökin oven takaa kuului askelia ja hiljaista puhetta.

”Shh!” Kalevi suhisi, vaikka me oltiin kaikki ihan hiljaa. Kihisin hiljaa kiukusta ja jokainen viivästynyt minuutti kiristi mun hermoja entistä tiukemmalle. Tulkaa nyt jo sieltä maleksimasta, että saadaan tää pois alta, perkele!

”Vau. Kokonainen mökkiviikonloppu kahdestaan. Uh, aletaan jo hommiin. Tänne sieltä.”

Kuulin pussailun ääniä. Kata painoi kämmenensä suun eteen, ettei olisi kikattanut. Mua vitutti. Kamoon, Tino, hoida homma kotiin.

”Ootas nyt, komistus”, Tino hymähti. ”Puretaan kamat ensin. Sitten oon täysin sun.”

Lisää pussailua. Askeleet lähestyivät olohuonetta. Valot räpsähtäessä päälle me pinkaistiin pystyyn ja huudettiin:

”YLLÄTYS!”

Eelin ilme oli niin äimistynyt, että muakin alkoi taas hymyilyttää.

”Ei vittu”, Eeli virnisti iloisesti nähdessään yltä päältä koristellun mökin. ”Onks tää kaikki mua varten?”

”Totta kai, synttäripoitsu. Otas tästä juhlakruunu”, Kalevi sanoi ja asetteli Eelin päähän kultaisen, muovijalokivillä ja glitterillä koristellun kruunun. Mietin, oliko Kalevi tuunannut sen itse. Olipa se nähnyt paljon vaivaa. Mun synttäreinä oli ollut ihan toinen meininki. Tytön puhalsivat serpentiinikiekuroita Eelin ylle, ja mä yritin näyttää olevani menossa mukana puhaltamalla hilpeästi vappupilliin.

”Onnea kahdeksantoistavuotiaalle!”



Eeli oli haltioissaan. Kukaan ei ollut koskaan järjestänyt sille yllätysjuhlia. Kalevi oli järkyttynyt.

”Poikaparka”, Kalevi voivotteli ja rutisti Eelin harmaan pipopään suojelevaisesti rintaansa vasten. ”Ei hätää. Mun tärkein missio tänään on varmistaa, että kaikki sun unelmat käy toteen.”

”Uu, haluutteko vähän omaa rauhaa?” Riia virnisti. ”Tollasten lupausten lunastamiseen ei ehkä kaivata yleisöä.”

”Kalevin kanssa meno yltyy väkisinkin villiksi”, Kata myötäili ja vinkkasi Eelille silmää. ”Kai otit suojavarusteet messiin?”

”Pää kiinni”, Kalevi tokaisi. ”Eikö täällä voi enää ees hemmotella bestistään ilman, että siihen liitetään jotain likaista? Hävetkää.”

Tytöt nauroivat. Puristin vodkapulloa tiukemmin. Bestistä. Sana kaikui ontosti mun mielessä. Milloin Eelistä oli tullut Kalevin bestis?

”Nää pirskeet on jo nyt mun unelma niin että älä stressaa”, Eeli sanoi nauraen ja työnsi Kalevia pois. Yritin olla tuijottamatta. Sekoitin itselleni drinkin. Olin päättänyt yrittää juoda itseni taas mukavaksi. En tahtonut olla mikään ilonpilaaja. Kalevi meni säätää musiikkeja. Tiesin, että se oli luonut näihin bileisiin varta vasten erilaisia soittolistoja Eelin musamakua kunnioittaen. Mua kaiveli se, että mun kohdalla Kalevi ei ollut viitsinyt vaivautua samalla tavalla. Kai se sitten todella välitti Eelistä enemmän.

”Miksi noin synkkänä?” Tino tiedusteli vierestä. Hymyilin väkinäisesti. Yritin olla katsomatta turhan tarkkaan Tinon vaaleanvihreisiin silmiin, koska se osasi lukea mua muita paremmin.

”Oli vaan vähän kränää ilmassa ennen kuin te tulitte tänne”, sanoin. ”Ei mitään sen kummempaa.”

”Mimmosta kränää?” Tino kysyi kulmat kurtussa. Sen huolehtivaisuus lämmitti. Hymähdin ja halasin Tinoa. Tino oli niin lyhyt, että sen päälaki ylsi juuri ja juuri mun leukaan. Sitä oli mukava halata.

”Älä sä siitä huolehdi. Pikkujuttu”, sanoin. ”Mee viihdyttää synttärisankaria.”

”Vaan, jos sä tuut mun kanssa”, Tino sanoi. ”En anna sun murjottaa yksinäs täällä.”

”En mä murjota!”

”Etpä.”

Tino veti mut mukaansa. Tino singahti Eelin kainaloon. Mä istuin Katan viereen ja sipaisin sen huolella laitettuja kiharoita.

”Näytät tosi nätiltä”, kuiskasin tyttöystäväni korvaan.

”Kiitti, säkin näytät hyvältä”, Kata hymähti ja suukotti mun poskea ennen kuin hyppäsi taas mukaan vauhdikkaaseen kauhuleffakeskusteluun. Kaikki yrittivät vuorotellen pelotella toisiaan siitä, mitä kauheuksia tällaisessa syrjäisessä mökissä metsän keskellä voisikaan tapahtua. Joo, oltiin tosi metsän keskellä. Vieressä oli laskettelukeskus ja tusina muita mökkejä. Join juomani vauhdilla. Tästä kyynisyydestä oli päästävä eroon ja nopeasti.



Kalevi oli järjestänyt kaikenlaista ohjelmaa ja aktiviteettia juomapeleistä erilaisiin haasteisiin. Se oli jopa raahannut Nintendon messiin. Jätkän yllätykset ja Eelin vaikuttuneet reaktiot alkoivat pänniä mua yhä enemmän, vaikka tietysti Eeli ansaitsi sen kaiken. Miksi olin näin katkera?

Muilla oli fiilis korkealla. Tino hemmotteli Eeliä lähes yhtä antaumuksella kuin Kalevi, mutta sen nyt ymmärsi, koska ne kaksi seurustelivat.

”Tää kaikki on tosi jees”, kuulin Eelin hymisevän Tinolle, kun ne olivat livahtaneet omaan makkariinsa pussailemaan, ”mutta mä olisin mieluummin ottanut sen kahdenkeskisen panoviikonlopun sun kanssa.”

”Mm, ymmärrän. Entäpä jos… potkitaan noi muut pihalle huomenna, käykö?”

”Käy!”

Kuulin vaatteiden kahinaa ja Tinon ilahtuneen henkäisyn. Lähdin äkkiä pois, koska en halunnut kuulla parhaiden ystävieni panevan. Kalevi oli saanut Nintendonin johdot selvitettyä.

”Missä synttärisankari on?” Kalevi tivasi.

”Panemassa Tinoa. Anna niille vartti.”

”Uh, kiusallista”, Kata sanoi, kun makuuhuoneesta alkoi kantautua epämääräisiä äännähdyksiä. ”Erä Mario Kartia, anyone?”

”Hoituu”, Riia sanoi ja tarttui ohjaimeen. ”Varaudu äkkikuolemaan.”

”Pff, älä unta näe! Pelaatko säkin, Heikki?”

”Joo, miksei”, huokaisin. Kalevi tuli myös pelaamaan. Kun kyyhkyläiset sitten vartin päästä saapuivat takaisin leveät, tyytyväiset hymyt kasvoillaan, me ei annettu armoa. Me huudeltiin ja naljailtiin niille kahdelle, kunnes Eelin täytyi vedota synttärioikeuksiinsa, mutta likaisia virnistyksiä oli mahdoton hillitä. Sellaista se oli meidän kaveriporukassa.



Eeli rökitti meidät tanssipelissä. Se ei ollut mikään yllätys, koska Eeli oli muutenkin tosi urheilullinen. Vain Tinosta oli sille todelliseksi vastustajaksi. Tinolla riitti rytmitajua, ja se osasi tanssia. Lopulta me muut katsottiin vierestä, kun ne kilpailivat, ja siitä meni maku äkkiä.

Me mentiin Kalevin kanssa hakemaan lisää juotavaa. Kalevi ei tosin täydentänyt muovikuppiaan. Sen sijaan Kalevi tarkkaili mua. Sen katse aiheutti pistelyn tunnetta mun niskassa.

”Pitäiskö sun vähän hiljentää tahtia? Oot kiskonut juotavaa kaksin käsin”, Kalevi sanoi. ”Kai itekin tiiät, miten huono viinapää sulla on? Mitä jos joisit seuraavaksi vaan limsaa?”

”Ootko sä huolissas musta?” nauroin. En pannut pahakseni. Se oli mukavin asia, mitä Kalevi oli sanonut mulle koko iltana.

”Oon huolissani tän vuokramökin puitteista”, Kalevi sanoi. ”Lasku tulee mulle, jos sä meet oksentamaan sohvalle.”

”Aa, niinpä tietysti”, tuhahdin. ”Koska mä olenkin niin kova oksentelemaan aina, kun juodaan porukalla. Kiitti luottamuksesta ja silleen.”

Tönäisin Kalevia mennessäni. Olin raivoissani. Muille Kalevi oli kiva ja ystävällinen, mutta mulle se vain saarnasi. En tajunnut, minkä vuoksi. Se oli ihan vitun epäreilua. En mä mielestäni käyttäytynyt mitenkään huonosti.

”Nyt vittu puhutaan”, Kalevi sanoi hiljaa ja vihaisesti. Mulla läikkyi puolet juomasta lattialle, kun Kalevi tarttui mua äkkiä olkavarresta ja alkoi retuuttaa kohti lähintä makkaria. Yritin vastustella. ”Suu kiinni ja tule.”

Kalevi väläytti rauhoittavan ”kaikki hyvin” -hymyn muulle juhlaväelle, jotka katsoivat meihin kummastuneina.

”Kysyn vaan Heikin mielipidettä yhteen juhlahäppeninkiin, jatkakaa te vaan!” Kalevi sanoi hilpeästi. Se työnsi mut huoneeseen ja veti oven kiinni. Huoneessa hymy putosi Kalevin kasvoilta, ja mä kohtasin sen leiskuvat silmät valmiina taisteluun.



”Mikä sun ongelma oikein on? Sä oot ollut koko illan kyrpä otsassa. Oon saanut siitä tarpeekseni”, Kalevi tokaisi.

”Mikä sun ongelma on?” ärähdin vastaan. ”Miksi sä rähiset vaan mulle? Kaikille muille sä oot kiva ja rento.”

”Kaikki muut tajuaa, miten niiden kuuluu käyttäytyä kaverin synttärijuhlissa, mutta sä et. Sä pilaat kaikkien juhlafiiliksen olemalla tommonen mörkö. No niin, ala puhua.”

”Tekeekin hirveesti mieli kertoo sulle, kun puhut mulle tolla tavalla.”

”Joko puhut mulle tai mä haen Katan tänne, ja sit kaikki näkee, miten pikkumainen sä olet.”

Kalevin sanat satuttivat enemmän kuin olin osannut arvatakaan. Tuntui tosi pahalta. Edes vihasta ei ollut enää apua. Kalevi ei tajunnut. Sen mielestä mä olin vain itsekäs ja lapsellinen, vaikka mä olin kovasti yrittänyt olla iloinen, vaikka ei tuntunutkaan siltä. Tosi kiva.

”Ei sun tarvii tehdä mitään. Mä lähden kotiin”, sanoin ponnistellen. ”Enpähän sit oo enää vaarassa pilata sun vaivalla järkkäämiä juhlia.”

Tunsin Kalevin kädet olkapäilläni. Puristus oli lempeä.

”En anna sun lähteä tolla mielellä himaan”, Kalevi sanoi hiljaa. Sen äänessä ei ollut enää hippuakaan tylyyttä. ”Sori, että olin kyrpä. En tajunnut, että sulla on oikeesti paha olo.”

Tunsin oloni kamalan noloksi ja kiusaantuneeksi. En halunnut herkistellä Kalevin edessä. Se varmasti ajatteli, että olin täysi nynny. Musta tuntui kuin olisin ollut typerä, Kalevia rasittava ongelma, jota se joutui pakon edessä ratkomaan. Oikeasti Kalevi ei varmaan olisi halunnut olla missään tekemisissä mun kanssa, kun olin tällainen.

”Haluutko, että haen Katan tänne?” Kalevi kysyi vahvistaen mun epäilyt. Mua alkoi itkettää.

”Mikset sä vaan sano, mitä oikeesti ajattelet musta?” syytin.

”Mitä mä sitten ajattelen susta?” Kalevi ihmetteli. ”Ajattelin vaan, että Kata handlaa tällaiset tilanteet mua paremmin. Nähtiinhän me jo äsken, miten helvetin hienotunteinen mä osaan alla.”

”Et siis pidä mua luuserina?”

”En tietenkään, mitä helvettiä?” Kalevi puuskahti. Sitten se vaikeni ja näytti tajuavan, miksi ajattelin niin. Kalevi irvisti anteeksipyytävästi. ”Mä vaan soitan suutani. Selvästikin mun pitäis miettiä enemmän, mistä heittää läppää. Mut oikeesti haluan olla sellainen kaveri, jolle voi puhua vakavistakin jutuista, ja mä kuuntelen. Haluun, että sä luotat muhun. Kerro mulle, mitä sä tarviit.”

”Voisitsä vaan -” kuiskasin, ja Kalevi halasi mua lukien tilanteesta vihdoin yhden asian oikein.



Kalevin halaus oli vilpitön ja luja. Mitä pidempään se kesti, sitä paremmin mä sain itseni kasaan ja pahin mielipaha lientyi. Kalevin läheisyys tuntui hyvältä ja kaivatulta. Sitä oli ihana halata.

”Auttoko?” Kalevi kysyi päästäessään aivan liian pian irti.

”Joo”, sanoin. ”Kiitti.”

Kalevi hymyili hyvillään. Jäin kiinni sen tuikkiviin silmiin ja komeiden kasvojen lempeään, välittävään ilmeeseen. Tuntui hyvältä, kun se vihdoin puhui mulle niinku ennenkin eikä mulkoillut tai ärhennellyt.

”Kerrotko nyt?” Kalevi kysyi.

”Se on ihan tyhmä juttu”, huokaisin.

”En usko sua”, Kalevi sanoi. Puuskahdin ja istuin sängylle. Kalevi istui mun viereen. Se kietaisi käsivartensa mun olkapäiden ympärille. Nojauduin vähän paremmin Kalevia vasten. Nautin sen huomiosta ja läheisyydestä lähes luvattoman paljon.

”Mä oon vaan kateellinen”, mutisin häpeissäni.

”Kateellinen?” Kalevi ällistyi. ”Mistä?”

”Siitä vaan, kun järjestit näin paljon hulabaloa Eelille. Oli munkin synttärit kivat, en mä sitä, mutta jotenkin vaan… tuli vähän kurja fiilis, kun vertaan sitä tähän, mitä Eeli nyt saa.”

”Ei oo totta!” Kalevi hermostui ja pinkaisi pystyyn. Mua pelotti, että se alkaisi huutaa mulle siitä, kuinka tyhmä ja lapsellinen mä olin, ja olin taas ihan romuna, mutta Kalevin seuraavat sanat yllättivät. ”Mä olisin halunnut järkätä ihan yhtä paljon hulabaloa sullekin! Mut sit Kata sanoi, ettet sä kaipaa sellaista!”

Kalevi kyräili ovea, ja selvästikin se olisi halunnut mennä pauhaamaan tästä vääryydestä Katariinalle.

”Mulla oli vaikka mitä hienoja suunnitelmia”, Kalevi jupisi. ”Mun ois pitänyt pitää pääni. Tiedän, että oisit tykännyt siitä kaikesta. Vittu!”

Kalevia kismitti niin, että se istui taas alas ja murjotti harmissaan. Oli mun vuoro kietoa käteni sen hartioiden ympärille ja rutistaa Kalevia. Nyt mua jo nauratti.

”Ei se haittaa.”

”Haittaapa”, Kalevi tokaisi. ”Synttärit on tärkeitä. Niitä kuuluisi aina juhlistaa täysillä, ja nyt kun tiedän, että sä oisit halunnut kunnon pirskeet kaikilla lisukkeilla – vittu, mua pännii!”

”Aww, Kalevi”, äännähdin ja rutistin sitä mielissäni. ”Mua lohduttaa jo ihan vaan toi, että sulla oli suuria suunnitelmia. Hei, sä saat yksinoikeudella suunnitella mun seuraavat synttärit, käykö?”

Kalevi murahti yhä harmissaan.

”Ei pitäisi kuunnella muijia tämmösissä asioissa. Ne ei tiiä mitään.”

”Ei tiiäkään”, vahvistin. Tajusin äkkiä hierovani Kalevin olkapäätä, ja Kalevi nojasi päätään mun päätä vasten. Mun vatsassa lepatti. Suljin silmäni ja nautin.



Pelialueen sopimisen ja kotipuiden etsimisen jälkeen Kalevi alkoi selittää, mitä me tehtäisiin.

”Okei, tän leikin nimi on Käärmejahti. Se menee silleen -”

Kalevi ei ehtinyt selittää, kun kaikki räjähtivät nauramaan.

”Niin kenen käärmettä me jahdataan?”

”Mitä tapahtuu, kun saa käärmeen kiinni?”

”Se laukeaa?”

Riian ja Katan oli tukeuduttava toisiinsa, kun ne nauroivat niin lujaa. Ne kaksi olivat ihan päissään.

”Ehkä teidän kahden pitäisi mennä sisälle”, Kalevi ärähti viivästyksestä ärsyyntyneenä.

”Ei, ei, kyllä me kuunnellaan”, Kata sanoi hengästyneenä. ”No niin, jatka.”

Kalevi mulkaisi niitä tuimasti. Kalevi oli aika seksikäs, kun se otti tuolla tavalla riuskasti komennon… Ravistin ihmeissäni päätäni. Okei, mäkin taisin olla aika kännissä.

”Me jakaudutaan kahteen tiimiin. Yksi meistä piilottaa käärmeen-” Tytöt alkoivat taas tirskua. Kalevi ei ollut kuulevinaan. ”Siten, että se on selvästi näkyvillä. Sitä ei siis tungeta mihinkään koloon.”

Tässä vaiheessa myös Tinoa alkoi naurattaa.

”Se tiimin jäsen, joka löytää ensimmäisenä käärmeen, huutaa oman joukkuehuutonsa, joka sovitaan etukäteen eikä vastapuoli tiedä sitä. Löytäjän tiimin tehtävänä on suojella löytäjää ja käärmettä, kunnes päästään omalle kotipuulle. Se on kierrettävä käärmeen kanssa kahdesti, että voittaa, mutta tällä välin vastakkainen joukkue yrittää tietysti varastaa käärmeen. Ymmärsittekö?”

”Kuka piilottaa käärmeen?” Eeli kysyi. ”Sehän antaa epäreilun edun toiselle tiimille.”

”Heikki piilottaa”, Kalevi sanoi epäröimättä. ”Se on teistä kaikkein rehellisin, ja luotan täysin siihen, ettei Heikki käytä tätä etulyöntiasemaa hyväkseen.”

Kalevin sanat saivat mut hehkumaan ylpeydestä. Muu porukka ei ollut Kalevin sanoista yhtä mielissään.

”Auts”, Tino älähti.

”Haista”, tokaisi Riia.

”Rude”, Eeli sanoi.

”Pointti”, totesi Kata.

”Mut Heikki saa oman twistin”, Kalevi virnisti. ”Sillä välin, kun sä piilotat käärmettä – vittu nyt! – me jaetaan joukkueet ja päätetään huudot. Sä et tiedä, mihin joukkueen sä kuulut. Jos valitset väärin, sua rangaistaan. Se joukkue – käärmettä tai ei – joka onnistuu saamaan Heikin puolelleen, saa palkinnoksi tällaiset.”

Kalevi kaivoi takkinsa taskusta kasan tikkuja, jotka eivät aluksi näyttäneet kovinkaan erikoisilta, mutta kun Kalevi taitteli ne kissankorvapannoiksi, ne alkoivat hohtaa neonvaloissa.

”Ooo!” oli kaikkien yhtäläinen, syvästi vaikuttunut mielipide. ”Okei, okei, Heikki mee jo!”

Kalevi ojensi mulle käärmettä esittävän kirkkaansinisen muoviköyden ja vinkkasi silmää. Mun ajatukset muuttuivat mössöksi ja poskia kuumotti. Mikä mulla oli? Otin köyden ja taskulampun ja lähdin kohti metsää.



En halunnut tehdä tätä kenellekään helpoksi, koska Kalevi oli mielivaltaisesti päättänyt, että vain mua rangaistaisiin, jos valitsisin väärän tiimin. Siinä Kalevi teki virheen. Pudistin hymyillen päätäni. Jokainen piilo vaikutti liian helpolta. Sitten äkkäsin männynoksan yläpuolellani. Tein silmämääräisen laskelman. Heitin köyden oksalle. Kiskoin päät niin, että köysi oli nippanappa mun sormenpäiden ulottuvissa. Olin tyytyväinen. Kukaan ei saisi sitä alas ilman apua. Siitä oli kerrankin hyötyä, että olin kaveriporukkani pisin.

Lähdin takaisin tulosuuntaan ja puolivälissä huikkasin, että oliko ne valmiita.

”Joo, ollaan!”

Heti, kun tulin niiden luo, alkoi kauhea lirkuttelu. Päälle satoi kohteliaisuuksia, silmäniskuja, lentopusuja ja vitsejä. En ollut kuulevinanikaan.

”Alright, sit menoks”, Kalevi sanoi ja porukka lähti etsimään käärmettä. Mun luo jäivät Kalevi ja Riia, jotka yrittivät kumpikin saada mua omiin tiimeihinsä. Olin kuitenkin päättänyt, etten liittyisi mihinkään tiimiin vaan katsoisin vain vierestä muiden säätämistä. Kalevi hokasi mun strategian nopeasti.

”Ovelaa, Eloharju”, se hymähti ja pukkasi mua kyynärpäällään.

”Sulta oli tyhmää jättää tollanen ilmiselvä porsaaneikä”, hymähdin. Riia kyllästyi mun voiteluun ja lähti metsään oman taskulamppunsa kanssa. Kalevilla ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kiire. ”No, missäs sun kilpailuvietti on?”

”Tässähän se”, Kalevi hymähti ja katsoi mua hymyillen. ”Eikö oo mitään, millä saisin sut mun tiimiin?”

”Tuskin.”

”Aww, sä särjet mun sydämen, Eloharju.”

”Kun on kyse peleistä, sulla ei ole sydäntä, Harjula.”

Kalevi hivutti kätensä mun vyötäisille ja painautui muhun kiinni. Mun sydän alkoi hakata. Mitä Kalevilla oli mielessään?

”Tää on tosi omituinen taktiikka”, naurahdin. ”Varsinkin sulta.”

”Miten niin?”

”Sä et halaa ketään, ellei ole ihan pakko.”

”Näätkö asetta mun ohimolla?”

”En, mutta sä haluut voittaa. Siinä on sun pakote lähennellä mua.”

”Tai sit mä vaan tykkää halailla just sua, Eloharju.”

”Just joo”, tyrskähdin. Mua harmitti, kun tiesin, ettei Kalevi ollut tosissaan. Tää tuntui jopa sille harvinaisen keljulta tavalta tavoitella voittoa. ”Lopeta. Toi on säälittävää.”

Työnsin Kalevin pois ja lähdin kohti metsästä kurkistavia valokeiloja.



”Minne vittuun sä tungit sen köyden?” Eeli puhahti. ”Ollaan tiirailtu joka neliösentti tästä alueesta eikä kukaan oo nähnyt mitään. Kai sä noudatit sääntöjä?”

”Noudatin. Te ette vaan osaa käyttää silmiänne”, sanoin. Nojailin läheiseen kiveen. Mua palelsi ja kyllästytti. Olin taas huonolla tuulella Kalevin epärehellisen lääppimisen jälkeen. Se jätkä sitten oli valmis mihin tahansa vitsin tai voiton vuoksi. Mua ei huvittanut enää leikkiä. Ohitin vastaan tulevan Tinon ja kuiskasin sille:

”Palaan mökille. Ala katella ylöspäin, niin löydät sen käärmeen.”

Olin melkein mökillä, kun kuulin Tinon huutavan:

”Apinalutka! APINALUTKA!”

Muut rynnistivät sen luo. Riemunkiljahdukset ja raikuva nauru kuuluivat mökin sisälle saakka. Hymyilin apeasti itsekseni. Kiipesin portaita mun ja Katan makuuhuoneeseen. Retkahdin sängylle. Otin iPodini ja laitoin kuulokkeet korviin.

Hengitin syvään. Jotain oli vialla. Mun fiilikset menivät ihan vuoristorataa tänään enkä mä ymmärtänyt, mitä varten. Olin parhaiden kavereideni seurassa. Maailmassa ei ollut toista sellaista paikkaa, missä olisin ollut mieluummin. Oli Eelin synttärit. Kaikki olivat hyvillä fiiliksillä. Eeli oli mahtava tyyppi, ja sitä oli kiva juhlistaa, joten mikä mun ongelma oikein oli?

Sä tiedät kyllä, älä esitä tyhmää.

Mun mieleen räjähti Pirates of the Caribbean ja Kalevin kuuma, nälkäinen suu omaani vasten. Irvistin tuskaisena.

”Ei saatana”, kuiskasin ääneen, kun oivalsin totuuden. Mä tykkäsin Kalevista.



Se oli tapahtunut kaksi viikkoa sitten Halloweenina. Mä ja Kalevi oltiin katottu kahdestaan kauhuleffoja ja juotu kaljaa. Me oltiin naljailtu, heitetty läppää ja puhuttu kaikenlaista syvällistä. Sitä ennen me ei oltu hirveesti hengailtu kahdestaan, joten kaikki se oli ollut uutta ja jännittävää. Kalevi oli näyttänyt mulle useita ennennäkemättömiä puolia itsestään, ja olin tykännyt niistä kaikista. Jossain vaiheessa tunnelma oli sitten kuumentunut – syynä oli varmasti ne juodut kaljat – ja kiusoittelu olikin muuttunut flirttailuksi, ja sitten me oltiinkin jo nuoltu, pitkään ja perusteellisesti. En ollut silti uskonut, että ajattelisin Kalevista mitään sen kummempaa. Se oli ollut vain kännipussailua. Ei siinä ollut ollut mitään aitoa, ja sit kuitenkin… aina, kun mietin sitä, mulle tuli kummalla tavalla lämmin ja kihisevä olo.

”Helvetti”, voihkaisin kädet kasvoillani. Näin ei voinut käydä. En voinut ihastua miespuoliseen kaveriini yhden kännipussailun takia! Mähän seurustelin. Mulla oli Katariina, ja mä rakastin sitä. Se oli mieletön tyttö. Kaunis, hauska, fiksu, lempeä ja vahvatahtoinen. Oli täysin järjenvastaista haikailla Kalevin perään. Kalevikin seurusteli, ja se oli hetero. olin hetero. ”Nngh.”

Mut toistaalta, tää selitti koko illan ja kaikki mun omituiset ajatukset ja mielialanvaihdokset. Kalevi oli kaiken yhteinen tekijä. Tän takia mä siis otin niin itseeni sen, jos Kalevi oli mulle tyly tai jos se ei huomioinut mua. No tosi kiva. Ei niinku yhtään surullista tai säälittävää kiusallisesta puhumattakaan. Hieroin tuskastuneena otsaani. En kyllä vieläkään käsittänyt, miten saatoin olla ihastunut, vaikka rakastin toista. Luulisi, ettei mun sydämessä olisi ollut tilaa muille tunteille. Kamala tilanne joka tapauksessa. Mitä helvettiä mun nyt oli tarkoitus tehdä tälle asialle?

Mun silmät huomasivat, kun ovi avautui. Se oli varmasti Katariina tulossa katsomaan, miten mä voin. Ajatus tytön läsnäolosta samaan aikaan sekä hermostutti että rauhoitti mua. Mun suureksi hämmästykseksi tulija olikin Kalevi. Riisuin kuulokkeeni.

”Hei”, sanoin hiljaa, hämilläni.

”Hei.” Kalevin ääni oli pehmeä. Ruskeiden silmien katse oli tutkimaton. Tulin sekunneissa todella tietoiseksi omasta kehostani. Iholla kihelmöi. Sydän alkoi jyskyttää. Vatsassa hypähteli. Hengähdin hiljaa. ”Sopiiko liittyä seuraan?”

Jos mulla olisi ollut yhtään järkeä päässä, olisin kieltäytynyt ja sanonut, että halusin olla yksin, mutta olin humalassa, ja Kalevi näytti vastustamattomalta.

”Joo, tietysti”, sanoin. Kalevi hymyili, ja kaikki muu lipui mun mielestä.



Kalevi sulki oven. Tein sille tilaa, ja mua ilahdutti, ettei Kalevi epäröinyt tippaakaan kömpiessään mun viereen.

”Tuliko muut sun kanssa?”

”Nää, ne jäi leikkimään Tuikkista”, Kalevi sanoi. ”Tuliko sulle huono olo?”

”Joo”, sanoin, koska se oli turvallinen ja uskottava tekosyy. ”Mitä sä täällä?”

”Tuli ikävä sua”, Kalevi sanoi rennosti. Tyrskähdin. Kalevi hymyili silmät tuikkien enkä tiennyt, vitsailiko se vai ei. Yllättäen mua ei edes haitannut. ”Toin sulle tämmöset.”

Kalevi ojensi mulle pinkinhohtoisia kissankorvia.

”Vau, kiitti”, naurahdin. Asetin korvat päähäni.

”Ne sopii sulle. Näytät söpöltä”, Kalevi sanoi. Hymyilin. Tää oli mun lempihetki tänään. Kalevi sanoi mulle kivoja juttuja, ja vaikka se saattoi ihan hyvin soittaa taas suutaan, tunsin itseni silti erityiseksi.

”Thanks. Sun joukkue ilmeisesti voitti?”

Meidän joukkue”, Kalevi korjasi. ”Oisit vaan myöntynyt, kun piiritinkin sua niin kovasti.”

”No, siitä sä saat syyttää itteäs ja omituisia suostuttelukeinojasi.”

”Fine”, Kalevi hymähti. ”Onks sulla ollu kivaa tänään?”

”Joo, tietty.” Kalevi kurtisteli kulmiaan kuin tietäen, etten puhunut totta. Huokaisin syvään.

”Bileet ei vaan oo mun juttu. Tykkään hengailla enemmän näin.”

”Joo, ymmärrän. Siksi mä oikeastaan tulinkin tänne. Meni hermo niihin muihin. Ne taantu ihan kakaroiden tasolle eikä niistä saanut enää mitään tolkkua. Kaipasin kypsempää seuraa.”

Sen kuuleminen sai mut hehkumaan ylpeydestä ja mielihyvästä. Oli ihanaa kuulla, että Kalevi oli kaivannut just mun seuraa, vaikka sillä oli ollut neljä iloista ja riehakasta tyyppiä ympärillään.

”Tykkään, kun sun kanssa voi vaan olla”, Kalevi mutisi ja sulki silmänsä. ”Tiiän, ettei se näytä siltä, mutta juhlien järkkääminen ja isännöiminen on oikeesti aika rankkaa.”

”Tietysti on”, sanoin hiljaa, ”mut sä oot siinä taitava, ja kaikilla on aina tosi hauskaa.”

”Paitsi sulla.” Kalevia selvästi harmitti. Mun sydän täyttyi hellyydellä.

”Hei, sillä ei oo mitään tekemistä sun kanssa.”

”Haluaisin, että sullakin ois kivaa.”

”Sä oot niin hyvä tyyppi”, sanoin hyvilläni, ”kun haluut, että kaikilla on hyvä olla, mutta se ei oo aina susta kiinni.”

Kalevi huokaisi syvään. Se avasi silmänsä ja katsoi mua apeasti. Pudistin päätäni hymyillen. Sipaisin Kalevin olkavartta.

”Oot mahdoton”, kuiskasin hellästi.

”Joo, niin taidan olla”, Kalevi mutisi. ”Onks ookoo, jos huilaan tässä hetken?”

”Tietysti.” Suljin silmäni, ja vaikka mussa poltti halu päästä lähemmäs, olin tyytyväinen siihen, mitä sain.



Havahduin huutoon ja alakerrasta kuuluvaan musiikkiin. Muut olivat palanneet mökkiin.

”Ei vittuu”, Kalevi urisi ja painautui lähemmäs ärtynyt ääni tyynyyn vaimentuen. Sydän hakkasi ja vatsassa liekehti. Mun teki mieli koskettaa Kalevin hiuksia, mutta en voinut. Tää oli niin tuskallista. Miksi helvetissä mun piti olla ihastunut just Kaleviin? Miten mä pääsisin tästä yli? ”En jaksa tota…”

Pian sisään paukkasi hengästynyt ja sotkutukkainen Katariina, joka virnisti leveästi meidät nähdessään. Tunsin, kuinka Kalevi jännittyi mun vieressä.

”Oh my”, Kata hihitti. ”Mitäs meillä täällä on? Herkkä hetki jätkien kesken?”

Katan olkapään yli kurkki Tino, jonka suu levisi hymyyn.

”Aww, te näytätte söpöiltä!”

”Turpa kiinni”, Kalevi murahti ja nousi istumaan. ”Mitä te ootte vailla?”

”Eeli avaa lahjat”, Kata sanoi tohkeissaan. ”Tulkaa nyt äkkiä alas!”

Me ei voitu enää jäädä huoneen suojiin. Nousin vastahakoisesti. Kalevi haroi sotkuisia hiuksiaan. Otin päästäni pinkit kissankorvat ja panin ne Kalevin päähän. Se näytti kauhean söpöltä mulkoillessaan mua ne päässä. Hymyilin.

”Tuu, kyllä me yhdessä selvitään”, hymähdin. Taputin Kalevia olkapäälle, ja me noustiin. Kun me päästiin alakertaan muiden luo, Kalevi veti taas ylleen villin, hauskanpitoa rakastavan jätkän roolin. Lahjat avattiin, ja Eeli oli aivan fiiliksissä. En ollut ikinä nähnyt sitä yhtä onnellisena. Eeli sai alkoholia, leffalippuja, lahjakortin seikkailupuistoon, uuden pipon ja makeet, värikkäät Adidaksen tennarit.

”Vautsi! Kiitti, te ootte ihan parhaita!” Eeli hehkutti ja ryntäsi vuorotellen halaamaan meitä jokaista. Me naurettiin ja oltiin fiiliksissä siitä, että lahjat olivat Eelin mieleen. Loppuyö me pelattiin korttia, tanssittiin, juteltiin ja jaettiin parhaita tarinoita. Mullakin alkoi olla jo ihan hauskaa.

”Parhaat synttärit ikinä!” Eeli julisti aamuyön pikkutunneilla. Se oli hukannut piponsa, mutta hymy oli pysynyt kasvoilla koko illan. Harmaat silmät säkenöivät. ”Kiitti teille kaikille, etenkin Kaleville.”

”Meidän kaikkien pitäis kiittää Kalevia”, huomautin ja hymyilin Kalevin hämmästyneille kasvoille. ”Se teki tän kaiken mahdolliseksi. Joten, kiitti Kalevi, nää oli mahtavat bileet. Mulla oli hauskaa.”

”Kaleville!” Tino hihkaisi ja kohotti vesilasiaan. ”Kiitos, sä oot ihan super ja tykkään susta ihan hirveästi!”

”Uhh”, Kalevi ähkäisi, kun Tino heittäytyi halaamaan sitä. Mua nauratti. ”Thanks. Nyt oon ihan märkä.”

”Ups, sori, dude.”

”Woo, hyvä Kalevi!” Kata huusi ja taputti käsiään. Riia suukotti poikaystäväänsä poskelle. Mua kirpaisi, mutta hymyilin silti Kalevin vuoksi.



Kalevi seisoi terassilla polttamassa tupakkaa. Epäröin. En halunnut häiritä sitä, ja samaan aikaan tahdoin hirveästi puhua Kaleville. Lopulta uskaltauduin avaamaan oven.

”Ai, sä oot täällä”, sanoin. ”Haluutko olla yksin?”

”Tuu vaan”, Kalevi kehotti ja pujahdin kylmään, marraskuiseen aamuyöhön. Tupakan pää hehkui oranssina, kun Kalevi imi sitä. Savut se puhalsi tyynen tottuneesti ulos. Inhosin tupakan hajua, mutta mun täytyi myöntää, että Kalevi näytti hyvältä poltellessaan. ”Joko porukkaa alkaa olla menossa nukkumaan?”

”Joo, suunnilleen.”

”Jo oli jo aikakin.”

”Alatko sä tulla vanhaksi?” kiusasin. Kalevi hymähti.

”Tänään ei vaan ollut mun ilta.”

”Eihän se johdu musta?”

”Ei”, Kalevi vakuutti. ”Sä teit tästä illasta vain paremman. En tiedä, miten sä teet sen, mutta aina kun sä oot paikalla, kaikki on jotenkin... pehmeämpää.”

En tiennyt, mitä olisin sanonut siihen. Epätavallinen kohteliaisuus sai mun posket kuumottamaan. Kalevi katseli yhä mustia puita ja poltti tupakkaa.

”Ootko sä okei?” kysyin hiljaa.

”Joo, oon. Väsynyt vain. Tää härdelli vei kaikki mun energiat, mut kiitti.”

”Mistä?”

”Siitä, että kysyit.” Kalevi käänsi katseensa muhun ja hymyili. Hymyilin takaisin. Me katsottiin toisiamme. Hiljaisuus meidän välillä oli lämmin, mutta jännittynyt. Kalevin kasvojen ilmettä oli mahdoton tulkita, mutta siinä oli jotakin viipyilevää. Mulle tuli kummallinen olo. Tahdoin mennä lähemmäs, ja jollain selittämättömällä tavalla musta tuntui kuin voisinkin tehdä niin. Kalevi oli kuitenkin se, joka siirtyi. Kalevin katse oli tumma ja vangitseva. Mun kihelmöivät huulet muistivat, kuinka kuumaa ja jännittävää Kalevin suuteleminen oli ollut. Tunsin Kalevin käden käsivarrellani. Mun suuta kuivasi. Käsi hyväili mua vaivihkaa. Helvetti. Tajusin, että muutamissa sekunneissa mä ottaisin Kalevia kiinni niskasta ja suutelisin sitä, mutta mitä sitten tapahtuisi?

En saanut koskaan tietää. Ovi avautui. Se oli Katariina. Kalevi vetäytyi heti kauemmas. Lumous oli särkynyt. Äkkiä mua palelsi ja hengästytti.

”Joko mennään nukkumaan?” Kata kysyi.

”Joo, mennään”, sanoin käheästi. ”Öitä, Kalevi.”

”Öitä”, Kalevi sanoi hiljaa. Lähdin kohti ovea, mutta ennen kuin astuin kynnyksen yli, katsoin vielä kerran Kalevia. Kalevi ei aluksi katsonut muhun, mutta hetkeksi se kääntyi ja näin välähdyksen jostain, mitä en ollut Kalevissa ennen nähnyt. Kalevin silmissä oli viettelevää tulta, joka poltti mun keuhkoja. Näin sen vain muutaman sekunnin, ja sitten Kalevi kääntyi ja ovi sulkeutui.

Oliko se ollut todellista?



« Viimeksi muokattu: 17.02.2021 11:37:00 kirjoittanut Sokerisiipi »

Chibi

  • Huispausholisti
  • ***
  • Viestejä: 941
Halusin vain tulla kertomaan, että tämän jälkeen minusta on yhdessä (no ehkä kahdessa) yössä tullut Heilevi (?)- fani  ::)

Tykkäsin näistä yllätyssynttäreistä ja siitä, että Kalevi ei koko ajan jaksa olla niin sosiaalinen ja iloinen ja rempseä. Ei kai meistä kukaan.

Nyt oon jo päässyt sisään tahan sun puhetyyliseen kirjoitustyyliin ja tykkään siitä kovasti. Se korostaa tekstin tietynlaista maanläheisyyttä ja tässä vielä sitä ns. teinimeininkiä. Tykkään myös etenemistahdista!

Lainaus
”Ei saatana”, kuiskasin ääneen, kun oivalsin totuuden. Mä tykkäsin Kalevista.
Tämä oli tekstin osuvin ja mielestäni onnistunein kohta. Se kun asia valkenee itselle. Ja mikä reaktio, hih, hymyilin ääneen  ;D


Tulin, näin, luin, jään odottamaan viimeistä osaa  ;)
"This is no time to be a gentleman! Knock her off her broom if you have to!"

Seila

  • Vieras
Heikki oli kyllä niin mustasukkainen tässä uusimmassa pätkässä, että huh :3 Kyllähän sitä nyt alkaa ärsyttämään, kun ihastuksen kohde huomioi enemmän jotakuta toista eikä itseään.

Tässä oli yleisesti tosi kiva juhlatunnelma, vaikka Heikin näkökulmasta katsottuna Heikki latistelikin sitä :'D Mutta ihanaa kuinka Kalevi tykkää panostaa ystäviinsä ja oli keksinyt vaikka mitä puuhaa. Tuli ihan sellainen olo, että hei mäkin haluun! Kivaa oli myös pitkästä aikaa lukea koko porukasta yhdessä ja naureskelin, kun Eeno häipyi panemaan sivummalle. Pff, kiihkeät teinipojat.

Mutta Heikki ja Kalevi. Heikki-parka oli niin myrtsinä, ja Kalevi hienosti hokasi ettei kaikki ole hyvin. Ja ihanaa, että pojat puhuivat asiasta, vaikka Heikin oletusten ja fiilisten takia keskustelulla oli vaara ajautua metsään (tarkoitan kun se olettaa, että Kalevi pitää sitä luuserina ja haluu paeta hakemaan Katan paikalle hoitamaan tilanne).

Kun Heikki sanoo, ettei Kalevilla ole sydäntä mitä tulee peleihin, olin ihan nghh. Koska niinhän Kalevi vähän sitten jatkossa tekee Heikin kanssa, pelaa ja työntää tunteet syrjään, koska se ei pysty myöntämään mitään. Kalevi pystyy vain kieltämään.

Vihdoinkin Heikki tajusi, mistä hänen tyhmät mood swinginsä ovat johtuneet. Heikki on fiksu poika muuten, mutta onhan se kyllä niin, ettei sitä halua ajatella, että olisi ihastunut parhaaseen ystäväänsä. Varsinkin kun olettaa vielä itsensä olevan hetero ja luulee, että oma identiteetti on selvillä. Voi Heikki, haluaisin rutistaa sitä ja kertoa, että kaikki kääntyy parhain päin. Ja ei Heikki tietenkään voi kieltäytyä Kalevin seurasta, vaikka se tietää, että sen pitäisi. Pff.

Lopun Heilevi-moment oli kyllä jännitteinen. Sanotaanko näin, että jäin kihisemään. Kalevi kyllä houkuttelee Heikkiä niin paljon (en ihmettele pff). Eikä Kalevi auta asiaa, kun se hiplailee Heikin käsivartta ja tuijottelee sitä. Mutta tätä ihastusdraamaa on ollut kyllä oikein herkullista lukea ja kihisen täällä edelleen.

Tykkäsin jälleen hirmuisesti ja jään odottelemaan, että mitä keksit viimeiseen osaan nyt kun Heikki on tunteensa tajunnut. Kiitos paljon (ja anteeksi epämääräisestä kommentista)!

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 201
Kommenttikampanjasta heissan!

Olipas mukavaa lukea Heileviä taas pitkästä aikaa :) Ja etenkin nämä lukiolaiset ovat aina niin ihania ja suloisia ja kaikki on vasta edessä. Alkutietojen perusteella tosin odotin paljon lyhyempiä lukuja, kun jotenkin ajattelin että kyseessä on rapsusarja. Ja onhan tämä tavallaan, mutta aika ovelaa kirjoittaa tällä tavalla pitkiä lukuja mutta kuitenkin raapaleita ;D Eipä ole tullut mieleen, että näinkin voisi tehdä!

Tuo ensimmäinen luku/kappale/osa/miten näitä nyt pitäisi oikein nimittääkään, oli siinä mielessä kiva että Heikin tuskan ja kiemurtelun pystyi aistimaan. Se, ettei Kalevi tullut kouluun oli tosi iso pettymys ja sen huomasi. Ja se, että Heikki valehteli Katalle ja muille oli myös iso juttu! Kivaa kuitenkin, että Kalevin kanssa vietetty aika oli noin mukavaa ja leppoisaa Kalevin sairaudesta huolimatta :) Ihan offina pakko sanoa, että kun luin että Kalevi on kuumeessa ja Heikki menee sinne, niin olin heti mielessäni että ei noin voi tehdä, koska korona, mutta toki järki sanoi ettei tautia ollut vielä tuolloin olemassa ;D

Toinen osa oli kiva hyppäys aivan uuteen tilanteeseen, mutta ajallisesti ei kuitenkaan menty aivan niin paljon eteenpäin. Eelin synttärit oli kiva ja kivaa, että kyseessä oli just nimenomaan Eeli. Muistelen, että tällä hetkellä (siis tuossa Ehkä rakkaudesta selvii) on menossa se tilanne, ettei Eeli ole oikein suosiossa :-\ Heikin mustasukkaisuus oli tavallaan söpöä vaikka myös vähän ärsyttävää, ennen kuin sitten tuli se iso Oivallus mistä tässä kaikessa onkaan kyse. Loppu oli polttelevan kuuma ja aivan täydellinen! Tuossa olisi ollut ainekset vaikka mihin, mutta tuo meni juuri oikein noin.

Kivaa kun kirjoittelet näistä :) Jään odottamaan päätöstä tähän tarinaan.

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Chibi: Oi, ihanaa!! Ilahduttaa aina ihan mahdottomasti, kun saan houkuteltua uuden uhrin lukijan Heilevin maailmaan :3 Jee! Kiva, että oot tottunut puhekieliseen tyyliin ja koet, että se korostaa tarinan fiilistä ja sanomaa. Tosi kiva kuulla, että etenemistahti on mieleen, mietin, että oliko synttäreissä liikaa häppeninkiä ja hahmoja, mutta ilmeisesti ei. Kiva, että tykkäät ja kiitos kommentista!!

Seila: Heikki on kyllä niin mustis ja sekaisin, voi että! Näiden kaveriporukkaa mullakin käy kateeksi. Ois kyllä kiva, jos ois tommonen lössi, jonka kanssa hengailla. Huokaus. Tässä on kyllä paljon viitteitä tulevaan, juuri tuon pelaamisen ynnä muun suhteen. Sellainenhan Kalevi melko paljon on Heilevi-vuosien varrella :-\ Heikki tajuaa nää asiat kyllä Kalevia paremmin, mutta ei se meinaa, että hän itsekään olisi mikään penaalin terävin kynä ;D Heikki ei todellakaan pysty kieltämään itseltään Kalevin läheisyyttä ja kahden keskistä aikaa. Hupsu poika. Kiitos kommentista!!

Vendela: Kiva, että löysit kk:stä tämän pariin! Nää lukiolaiset kyllä houkuttelee mua ihan mahdottomasti ihan liian usein ::) Olen ovela! Rakennan aika monetkin shotit ja jatkiksen osat rapsuista! Kyllä minä raapalemestari keinot keksin! ;D Ihana, että Heikin tuskastuminen välittyi ekasta osasta niin elävästi! Aika ennen koronaa on ollut avoisaa. Enää ei kyllä noinkaan tehtäisi. Eelin synttäreistä oli kyllä kiva kirjoittaa! Heikin mustasukkaisuus aiheuttaa kyllä monenlaisia tunteita, ja hyvä niin. Onhan hän aika raivostuttava :D Jes, mahtavaa! Juuri tuollaiseksi tahdoinkin tuon lopun, kuumottelevaksi ja hengästyttäväksi. Kiitos kommentista!!



A/N: Näyttää uhkaavasti siltä, että minulle alkaa muodostua tavaksi, etten pysy ilmoittamissani luvuissa vaan kaikki stoorit aina venyy ja muuttuu. Välttyäkseni tältä tulevaisuudessa aion jatkossa ilmoittaa kaikki moniosaiset stoorini seuraavasti: -/x. Noin. Nyt se on mustaa valkoisella. Ehkä tästä muistan ja otan opiksi ;D

3. osasta tuli ihan hirveän pitkä!! Ja muista osista poiketen tässä käsitellään useampaa päivää, joten olkaa tarkkoina päivämäärien (nekin lisäsin) kanssa! Tämä osa osallistuu myös Spurttiraapale V:n kahteen viimeisimpään kierrokseen.

Lukuiloa!



3

17.11.2013

Rutistin Hömelöä tiukasti rintaani vasten. Se oli nukkavieru kettupehmo. Yritin saada Hömelöltä voimaa tähän tunteiden sotkuun, johon olin huomaamattani päätynyt. Oikeasti toivoin, että oisin ollut taas lapsi eikä mun olisi tarvinnut huolehtia siitä, että olin ihastunut parhaaseen kaveriini, vaikka seurustelin upean tytön kanssa. Huomenna alkava viikko ahdisti mua ihan tosissaan. En tiennyt, mitä tehdä.

Olin miettinyt, että kertoisin tästä Katalle, koska sen kanssa pystyi puhumaan kaikesta, mutta mistä edes aloittaa? Enhän mä itsekään tiennyt, mitä oli meneillään tai miksi juuri Kalevi. Ajatus Katariinan mahdollisista kysymyksistä ja reaktioista sai ahdistuksen kiristymään mun rintakehässä niin tiukaksi, että nousin lopulta sängystä. Kävelin huoneessani edestakaisin rauhattomin askelin. Mitä mä muka sanoisin?

Hei Kata, taidan olla ihastunut Kaleviin enkä tiedä, miten olla. Auta?

Irvistin. Sama olisi sanoa, etten enää rakastanut Katariinaa, vaikka se ei ollut millään tavalla totta. Mun tunteet Kalevia kohtaan olivat ihan erilaisia, paljon kevyempiä ja epämääräisempiä, ihan mitättömiä oikeastaan. Ehkä tää ei ollut edes ihastusta vaan sellaista… viehätystä. Kalevihan oli tosi hyvännäköinen. Se oli pelkkä tosiasia eikä siitä kannattanut ottaa mitään paniikkia.

Mulla oli taipumusta ajatella asioita liikaa. Nytkin mä vain ylireagoin. Ihan turha tästä oli Katalle kertoa. Tekisin ainoastaan meidät molempien olon epämukavaksi ja kääntäisin koko meidän kaveriporukan dynamiikat ihan päälaelleen. Kyseessä oli vain pikkuihastus. Se menisi kyllä ohitse, ja kaikki palautuisi ennalleen, mutta sitä ennen…

”Mun täytyy pitää Kaleviin etäisyyttä”, sanoin Hömelölle. ”Etten vahingossakaan yllytä tätä… mitä helvettiä tää nyt ikinä onkin. Joo, niin mä teen.”

Nyökkäsin päättäväisesti.

”Ei tässä mitään”, sanoin vakuuttavaan äänensävyyn, mutta en tiennyt, uskoinko mä itseäni.



18.11.2013

Sohvilla Kalevi esitteli kuvia ja videoita Eelin synttäreistä niille, jotka eivät olleet saaneet kutsua eli kaikille. Mulla ei ollut aikomustakaan tuppautua seuraan. Ajattelin mennä suoraan ruotsin luokan läheisyyteen.

”Huomenta, Eloharju!” Kalevi huikkasi, kun näki mun menevän ohitse. ”Etkö ota kahvia?”

”Huomenta. En mä nyt, kiitti.” Hymyilin ja jatkoin matkaani. Ajattelin jo selviytyneeni ulos vaaravyöhykkeeltä, mutta liian aikaisin. Kalevi tavoitti mut portaissa. Pysähdyin ja käännyin sitä kohti. Kiinnitin huomiota maailman typerimpiin asioihin: omituiseen, sojottavaan töyhtöön, joka Kalevilla oli hiuksissaan ja pieniin kahviviiksiin sen huulten ympärillä. Ne ajatukset suututtivat mua.

”Hei, minne hoppu?” Kalevi naurahti ja nykäisi mun laukkua. ”Ei oo sun tapaista rynnätä heti aamusta tunnille, etenkään maanantaina.”

”Mitä sä mun tavoista mitään tiiät?” hymähdin. Olin levoton. Halusin lähteä ja halusin jäädä. En halunnut katsoa Kalevia ja tavallaan taas en halunnut mitään muuta katsellekaan. Käänsin päätä häpeissäni. Vittu. Miksi olin tämmönen?

”No paljonkin”, Kalevi sanoi viekkaasti virnistäen. ”Tiiän, että maanantaiaamuisin sä tuut aikaisin kouluun, että ehdit syödä koulun aamupalan. Sit sä otat kahvia ja tuut istumaan sohville, kunnes tunnit alkaa. Kymppivälkällä sä kaulailet Katan kanssa. Ruokkiksen jälkeen sä lähdet pienelle kävelylle, jotta jaksat iltapäivän tunnit ja muut välkät sä tankkaat kaveriaikaa, mikäli meillä ei oo samoja tunteja. Tadaa!”

Katsoin hölmistyneenä Kalevin hymyileviä kasvoja, ja mua imarteli se, että Kalevi oli kiinnittänyt niin paljon huomiota mun menemisiin ja tekemisiin.

”Joko sä stalkkaat mua tai sit mä olen tapojeni orja”, virnistin.

”Sä olet tapojesi orja”, Kalevi vahvisti, mutta ruskeissa silmissä oli ilkikurista tuiketta. Mun sisällä läikkyi lämpimästi. ”Niin, että mikä tänä aamuna on hätänä?”

”En vaan jaksa tota hälyä heti aamusta”, sanoin. ”Yritän vielä henkisesti asennoitua siihen, että on oikeesti maanantai.”

”Tajuun hyvin”, Kalevi sanoi rennosti. ”Nähdään kymppivälkällä? Jos sulla siis riittää vähän huomiota mullekin, vaikka Kata on paikalla.”

”Katellaan ootko sä sen arvoinen.”

Kalevin silmissä välähti. Se oli saanut jonkun hullun idean. Tiesin, että tässä tilanteessa mun olisi ollut viisainta ottaa reilusti takapakkia, mutta uteliaisuus meni ja voitti.

”Ai pitääkö se oikeen ansaita?”

”Tietty”, hymähdin ja ihmettelin sitä, miten saatoinkin kuulostaa niin huolettomalta. ”Ei mulla ole aikaa millekään turhanpäiväiselle paskalle.”

Hymyilin ja jatkoin matkaani. Mua kiinnosti nähdä, mitä hullua Kalevi keksisi kymppivälkälle.



Ruotsin tunnit vaativat niin intensiivistä keskittymistä, että unohdin Kalevin ja sen mahdolliset päähänpistot. Sain vitunmoisen sätkyn luokasta astuessani, kun Kalevi riuhtaisi mut käsivarresta suoraan kohti portaita. Hyvä, etten vetänyt nurin.

”Dude, mitä vittua?” puhahdin närkästyneenä, kunnes näin Kalevin kasvot. Se näytti vihaiselta ja hurjistuneelta. ”Mikä hätänä?”

”Joku vitun kyrpä on paskonut sun auton!” Kalevi sanoi.

”Mitä?” järkytyin, kunnes muistin, mitä mä ja Kalevi oltiin puhuttu aamulla. ”Haha. Tosi hauskaa, Kalevi. Vittu, sä oot mahdoton.”

”En mä pelleile!” Kalevi huusi niin, että käänsi katseita. ”Pihalla on viis opettajaa ja poliisi! Tuu nyt helvetti jo! Vittu, mä tapan sen saatanan runkkarin!”

Juoksin hämmentyneenä portaat Kalevin perässä enkä tiennyt vieläkään, uskoinko mä Kalevin puheisiin vai en. Kalevi vaikutti oikeasti kiihtyneeltä, mutta oli vaikea uskoa, että joku olisi oikeasti kehdannut tuhota mun auton keskellä kirkasta päivää.

Kun me tultiin pihalle, näin pahaenteisen ihmisympyrän juuri siellä, minne oli parkkeerannut mun auton. Mun sydän vajosi. Me tultiin lähemmäs. Siellä oli meidän pitkän matikan ja filosofian opet, Eeli, Joni, Patrik ja muita tuttuja. Kaikki näyttivät haudanvakavilta. Olin kummastunut, mutta myös peloissani, kunnes vihdoin näin, että mun auto oli fine, ja kaikki Kalevin paikalle järkkäämät ihmiset alkoivat hymyillä. Näytin ilmeisesti varsin huvittavalta säikähdyksissäni.

”Jee, olitte mahtavia, thanks!” Kalevi kehaisi taustanäyttelijöitään. Kalevi kietaisi käsivartensa vaivattomasti mun olkapäiden ympärille. Mun poskia alkoi tukalasti kuumottaa. ”Voitte mennä.”

Porukka meidän ympärillä hajaantui nopeasti ja ohi menevät kaverit antoivat Kaleville ylävitosia ja kiittelivät siitä, että saivat olla mukana jekuttamassa mua.

”Vitun idiootti”, tuhahdin ja tönäisin Kalevia, joka vain nauroi. ”Melkein sain sydärin.”

”No, se sai sun huomion, eikö saanutkin?” Kalevi hymähti. ”Yritän vaan elää sun odotusten mukaisesti, Eloharju. Mut ei tässä vielä kaikki. Järjestin sulle pienet puitteet tänne näin.”

Seurasin Kalevia ällistyksissäni siitä, etteivät yllätykset nähtävästi olleet päättynytkään tähän, mutta toisaalta, olisihan se tiedetty tosiasia, että legendaarisella Kalevi Harjulalla oli aina useampi ässä hihassaan.



Kalevi johdatti mut omalle autolleen, pikkuruiselle punaiselle Cliolle, jolla Kalevi huristeli ympäri Jyväskylää ja kyyditsi kaikkia kavereitaan, vaikkei tilaa viidelle ihmiselle olisi ollutkaan. Istuin alas etupenkille. Kalevi meni kuskin paikalle. Se oli ripustanut autonsa sisälle värikkäitä jouluvaloja. Kalevi sytytti ne. Stereoista alkoi soida Arctic Monkeys. Olin aivan hämilläni siitä kaikesta.

”Ja sitten vielä tämmönen kaveri”, Kalevi hymähti ja kaivoi takapenkiltä pahvilaatikon, jossa oli elävä, täplikäs kani. Se oli suloinen ilmestys. Kalevi laski laatikon mun syliin ja hymyili leveästi tavattoman tyytyväisenä loppusilaukseensa.

”Mistä sä tän pöllit?” sanoin häkeltyneenä, ja sitten arvasin. ”Tää on yks koulun kaneista, eikö olekin?”

”Ajattelin, jos pienen pörröturkin paijaaminen piristäisi sua”, Kalevi virnisti. ”Sä näytit aamulla niin synkältä. Mitäs sanoisit jos sä, mä ja herra kani elettäis vähän ja lähdettäisiin pienelle ajelulle?”

Katsoin Kaleviin ilosta säkenöiviin kasvoihin ja halusin suostua. Halusin ajella Kalevin kanssa ympäri kaupunkia lempimusat taustalla soiden. Me kaksi, herra kani ja tie. Se kuulosti unelmalta. Sen lähemmäs treffejä tuskin Kalevin kanssa pääsisinkään. Halusin sitä kivuliaan lujaa, ja siitä mä tiesin, etten voisi suostua. Tekisin tai sanoisin kuitenkin jotain typerää. Pilaisin kaiken, meidän ystävyyden ja kaveriporukan välit. En voinut tehdä sitä. Mun täytyi muistaa suunnitelmani ja pelata korttini oikein. Meidän ystävyys oli mulle hetken mielenoikkuja tärkeämpää.

”Kiitos tästä kaikesta”, sanoin vilpittömästi. ”Tää oli päivän ehdoton kohokohta, mutta kohta alkaa äikän tunti. Parasta mennä takaisin.”

Ojensi kanilaatikon takaisin Kaleville, joka katsoi mua hölmistyneenä ja hämillään kuin miettien, oliko se mokannut ja tuottanut mulle pettymyksen. Se ilme vihlaisi, mutta menin silti, koska tiesin toimivani meidän molempien parhaaksi.



4.12.2013

Sen jälkeen mulle ei tapahtunut minkäänlaisia lipsahduksia tai ylivoimaisia houkutuksia. Pidin tunnontarkasti huolta siitä, ettei mä ja Kalevi hengailtu kahdestaan muualla kuin koulussa. Varmasti Kalevi huomasi – oltiinhan me Halloweenin jälkeen hengailtu paljonkin yhdessä – mutta mun onneksi Kalevi ei osannut ottaa sellaisia asioita puheeksi. Kerran, kun me satuttiin Sokkarin eteen porukasta ensimmäisenä, Kalevi yritti tiedustella, mikä meidän kahden tilanne oli.

”En haluis olla vainoharhainen”, Kalevi sanoi tupakkaa sytyttäessään. Mua inhotti, kun se poltti. Siirryin kauemmas, mutta Kalevi ei antanut mun livistää edes terveyteni varjolla. ”Mut musta tuntuu, että sä välttelet mua, Eloharju.”

”Tässähän me ollaan”, sanoin ja varmistin, että katsoin Kalevia silmiin. Olin harjoitellut. Mulla oli kaikki vastaukset valmiina.

”Jep, tässä me ollaan”, Kalevi myönsi ja puhalsi tahallaan savut mua päin. Irvistin. ”Kyllä sä tiiät, mitä tarkoitan.”

”En oikeesti tiiä”, naurahdin rennosti ja hain hämmentyneitä ilmeitä. ”Kaikki on ihan niinku ennenkin.”

”No, jos asia kerran on niin, niin sithän sä varmaan voit tulla mun luokse huomenna koulun jälkeen?” Kalevi kysyi. Vittu. Kalevi oli ahdistanut mut nurkkaan. Se tiesi mun aikataulut. Huomenna mulla ei ollut pianotunteja eikä oppilaskunnan kokousta. Katariina oli menossa Riian luokse yöksi, joten en voinut käyttää tyttistänikään verukkeena. Mitä helvettiä mä keksisin?

”Sori, en pääse”, sanoin. Hymyilin anteeksipyytävästi ja tippaakaan epäröimättä jatkoin. ”Meen porukoiden kanssa sinfoniaan.”

”Kappas vaan”, Kalevi sanoi ivallisesti kova katse ruskeissa silmissään. ”Miten sulla sattuikin olemaan menoa?”

”No, sinfoniaillat porukoiden kanssa ei oo ihan sellainen asia, mitä viittisin kauheesti mainostaa kavereilleni”, sanoin, ja se oli ihan totta. Halusin puhua perheeni ajanviettotavoista niin vähän kuin mahdollista. Olin aina kauhean kiusaantunut siitä faktasta, että mun vanhemmat olivat rikkaita. En tahtonut kultalusikka perseessä syntyneen leimaa selkääni. Kalevi tiesi sen.

”Sä et oo niin hyvä valehtelija kuin luulet olevasi”, Kalevi totesi kylmästi. ”Fine. En kysy enää.”

Kalevin jäinen, pettynyt viha oli lähestulkoon liikaa. Katsoin neuvottomana Kalevia, kun se veti vikat sauhut ja tumppasi tupakan. Viha oli Kalevin keino puolustautua ja ottaa etäisyyttä, jotta sen todelliset tunteet jäisivät näkymättömiin. Tajusin satuttaneeni Kalevia. Syyllisyys rutisti mun sisuskaluja. Halusin vetää sanani takaisin.

”Kalevi-”

Kalevi ei kuunnellut. Se moikkasi meidän muita kavereita ja lähti niitä vastaan. Mun seuraksi jäi vain kitkerän tunkkainen tupakan lemu.



13.12.2013

Käytännössä meillä meni välit poikki, mutta kukaan muu ei tiennyt sitä. Kalevi vältteli mua eikä se paljoa puhunutkaan. Yritin suhtautua siihen positiivisesti. Tää oli just hyvä. Tällä tavoin Kalevi helpotti mun suunnitelmia, ja kunhan mun tunteet laantuisivat, kaikki olisi taas niin kuin ennen. Musta alkoi tuntua, että välttely oikeasti toimi. En enää ajatellut Kalevia niin paljon kuin aiemmin enkä hakenut sitä katseellani koulun käytäviltä. Tää toimi. Pian mä en enää ees muistaisi tätä kiusallista ajanjaksoa, jolloin olin kuvitellut olleeni ihastunut Kaleviin.

Mulla ja Katalla oli perjantaina leffailta. Me jatkettiin meidän Potter-maratonia, joka me oltiin aloitettu viime sunnuntaina. Nyt oli vuorossa Liekehtivä Pikari. Katan kanssa oli kivaa ja helppoa, kuten aina, mutta olin jostain syystä levoton. Kata söi poppareita tyytyväisenä mun kainalossa ja kikatti, kun Ron pakotettiin harjoittelemaan valssia McGarmiwan kanssa. Me oltiin samassa kotiteatterissa, tismalleen samassa paikassa, missä mä ja Kalevi oltiin Halloweenina pidetty kauhuleffamaraton ja –

Pysäytin ajatukseni ja jännityin. Sitä ei sopinut ajatella, ei varsinkaan Katan seurassa. Ei se ollut merkinnyt mitään. Yritin keskittyä Katariinaan, sen kullanruskeiden hiusten kukkaiseen tuoksuun ja pehmeään vartaloon, joka tuntui lempeältä ja kotoisalta mun kainalossa. Kaikki meidän välillä oli tasaista ja varmaa. Asiat olivat hyvin – niin täytyi olla – mutta mä olin silti levoton.

Tunsin rikollista helpotusta, kun Katariinan puhelin äkkiä soi ja tyttö vetäytyi mun sylistä.

”Se on Riia”, Kata sanoi kulmat kurtussa ja aavistelin, että ne kaksi olivat puhuneet jostakin aiemmin. ”Mitenhän sillä meni Kalevin kanssa?”

Meinasin kysyä, mitä niillä oli meneillään, mutta en ehtinyt, kun Kata laittoi leffan tauolle ja vastasi puhelimeen. Kuulin tahtomattani sen, että Riia oli itkuinen ja poissa tolaltaan. Tunsin oloni todella epämukavaksi. Mun ei pitäisi kuulla tätä.

”Voi perse, oon niin pahoillani. Joo, totta kai mä tuun. Heikki varmaan voi heittää mut.”

Kata katsoi muhun kulmat kysyvästi koholla. Nyökkäsin.

”Lähden heti sinne. Ei hätää. Kyllä kaikki järjestyy.” Katariina lopetti puhelun ja näytti surulliselta.

”Kalevi ja Riia. Ne ovat eronneet.”

”Taas?” möläytin hyvin tahdittomasti. Ensimmäisen kerran Kalevi ja Riia olivat eronneet elokuun lopussa ja palanneet sitten yhteen syyskuun puolivälissä. Katariina mulkaisi mua. ”Sori. Onko Riia okei?”

Sanoin jälleen tyhmästi. Katariina näytti ärtyneeltä. Päätin olla sanomatta enää mitään.

”Ei tietenkään ole. Lähdetään.”



Sain pikaiset hyvästit ja kiitokset kyydistä ennen kuin Kata riensi ovelle, jonka suussa Riia odotti surkean näköisenä. Katsoin, kun tytöt halasivat ja poistuivat sisälle. Jäin jumittamaan paikoilleni niin pitkäksi aikaa, että joku luihun näköinen jäbä tuli koputtelemaan auton ikkunaa ja mulkoili mut tieheni. Ajoin kotiin sekavissa fiiliksissä. Mietin, mitä Kalevin ja Riian välillä oli tapahtunut, ja miksi ne olivat eronneet. Vitunmoinen syyllisyys iski jo ennen kuin pääsin edes kotiin. Munhan syy se oli, etten tiennyt mitään. Olin hylännyt Kalevin, ja minkä takia? Etten ryssisi meidän ystävyyttä, koska tunsin outoja? No, olin tehnyt sen kuitenkin. Ei vittu, miten tyhmä mä olinkaan.

Puoli tuntia myöhemmin mä ravasin huoneessani enkä tiennyt, miten korjaisin tämän. Ajatuskin Kaleville soittamisesta pelotti ja nolotti mua liikaa. Vastaisiko se edes? Mitä mä muka sanoisin? Miten voisin selittää sen, miksi olin ollut niin etäinen ja outo viime viikot? Enhän mä voinut, mutta en voinut myöskään vain antaa olla ja kasvattaa meidän välille revennyttä kuilua vaikenemalla. Kalevi tarvitsi mua. Mun piti päästä omien paskajuttujeni ylitse ja olla kunnon kaveri. Lopulta päätin tekstata:

Hei, kuulin susta ja Riiasta. Oon tosi pahoillani. Ootko okei?

Kalevi ei vastannut, ja ymmärsin kyllä miksi. En saisi käytöstäni ihan näin helpolla anteeksi. Mun täytyi yrittää lujemmin.


14.12.2013

Lauantaina Tino soitti mulle ja kyseli, mentäiskö me samalla kyydillä.

”Minne?” ihmettelin. Mun muistaakseni me ei oltu sovittu mitään siitä, että nähtäisiin porukalla.

”Kalevin luo pelaamaan”, Tino vastasi. Mun vatsaan iski kylmä kuvotus, kun tajusin, mistä oli kyse. Kalevi oli sopinut Eelin ja Tinon kanssa jotain, mutta jättänyt tahallaan mut kutsumatta. Se tuntui paljon pahemmalta kuin olin osannut kuvitellakaan.

”Ai niin”, sanoin kuin olisin tiennyt, mistä Tino puhui. Saatoin olla ihan rikki, mutta ylpeyteni ei sallinut mun myöntää sitä. ”Sori, mä en pääse. On muuta menoa.”

”Ai.” Tino kuulosti pettyneeltä. ”Nähdään kai sit ylihuomenna?”

”Joo, nähdään”, sanoin. Mun ääni oli karmivan okei. ”Pitäkää te hauskaa.”

Lopetin puhelun. Jos mulla olisi ollut enemmän kanttia, olisin saman tien ottanut auton ja ajanut suoraan Kaleville selvittämään koko asian, mutta oli aika kohtuutonta vaatia Kalevilta mitään, kun olin itse kohdellut sitä niin paskasti. Tiesin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Meidän ystävyys oli virallisesti ohi.



18.12.2013

”Missä Kalevi on?” Tino ihmetteli. ”Meidän pitäisi pitää äikän esitelmä vartin päästä eikä se ole ilmoittanut mitään. Tää ei oo yhtään sen tapaista.”

”Soita sille.”

Tino soitti, mutta ei saanut mitään vastausta. Huoli sai sen kasvot kiristymään.

”Mistä me tiedetään, ettei se vaikka oo ajanut kolaria matkalla kouluun?” Tino kysyi ahdistuneena. Ajatus kylmäsi mun sydäntä niin, että otin saman tien kännykkäni ja soitin Kalevin äidille.

”Moi. Tiiätkö, miksei Kalevi oo koulussa?” kysyin suoraan. ”Se ei oo ilmoittanut meille mitään, ja me ollaan huolissamme.”

”Ihanko totta?” Niina hämmästeli. ”Ei oo yhtään Kalevin tapaista.”

Mun sydän tykytti hirvittävän lujaa. Sano, että Kalevi on okei. Sano jo, sano pliis...

”Täällä kotona se on”, Niina sanoi. ”Sanoi olevansa kipeä, ja koska Kalevi on kahdeksantoista, se on vastuussa omista poissaoloistaan.”

Niina ei kuulostanut olevan asiasta hirveän mielissään, vaikka ei Kalevi koskaan ollut ollut mikään kova lintsari. Kalevi otti lukion vakavasti. Sehän aikoi lääkäriksi.

”Okei, hyvä”, sanoin helpottuneena, mutta kovin hyvä olo mulla ei vieläkään ollut.

”Heikki”, Niina sanoi ennen kuin ehdin ajatellakaan puhelun päättämistä. ”En tiedä, mitä sun ja Kalevin välillä on tapahtunut...”

Vilkaisin hermostuneena Eeliä ja Tinoa. Kävelin niistä vähän kauemmas. En halunnut, että ne saisivat vihiä asiasta.

”Sä tiedät siitä?” kysyin nolona. Kalevi ihan varmasti tappaisi mut, jos se saisi ikinä tietää tästä keskustelusta. ”Kertoiko Kalevi?”

”Ei se mulle näistä jutuista puhu, mutta ei tällaisia asioita voi olla huomaamatta. Toivon, että saisitte asianne pian kuntoon. Kalevi on ottanut teidän välirikon tosi raskaasti, ja nyt, kun sillä meni poikki Riiankin kanssa... No, tarkoitan vain sitä, että nyt, jos koskaan, Kalevi tarvitsisi ystävää.”

Mun sydäntä väänsi. Silmissä polttelivat rajut häpeän kyyneleet. Miten mä olin saattanut päästää tän tilanteen näin pahaksi? Olin ihan vitun paska kaveri.

”Joo, tietysti”, sanoin käheästi, ”mutta luuletko, että Kalevi ees suostuu näkemään mua?”

”Se voi olla vaikeaa”, Niina myönsi, ”mutta ei sitä tiedä ennen kuin yrittää, vai mitä?”

”Niin”, sanoin ja pyyhin silmät hihalla kuiviksi. ”Sopiiko, että mä tuun sinne heti?”

”Eikös sulla ole koulua?” Niina ihmetteli.

”Tää on tärkeämpää”, puhahdin, ja vaikka mulla oli edelleen ihan paska olo itsestäni, päättäväisyys oli tunteista hallitsevampi. Aioin korjata tän. Nyt heti.

”Tule vain.”



Niina päästi mut sisään.

”Lähden, jotta voitte puhua rauhassa. Tsemppiä.” Niina hymyili mulle rohkaisevasti. Astuin kynnyksen yli hiljaiseen asuntoon enkä tiennyt, mitä odottaa. Lukko räksähti kovaäänisesti mun takana. Riisuin mun ulkovaatteet, hermoilin ja jumitin eteisessä. Halusin pelata aikaa. En tiennyt, mitä sanoisin. Miksi Kalevi edes kuuntelisi mua, vaikka keksisinkin jotain sanottavaa? Mitä jos en pystyisikään korjaamaan tätä?

Ei. Puristin käteni nyrkkiin. En aikonut miettiä sitä, sillä se ei ollut enää vaihtoehto. Selvittäisin tän kyllä. Jotenkin. Hengitin syvään ja keräsin ajatukseni. Menin Kalevin huoneen ovelle ja koputin. Kalevi ei vastannut. Kuulin vain raivokasta näppäimistön hakkaamista. Avasin oven. Kalevi istui tietokoneen ääressä kuulokkeet korvillaan ja pelasi Call of Dutya. Päällään jätkällä oli pelkät bokserit.

Kalevi varmaan huomasi oven liikkeen silmäkulmastaan, koska sen pää kääntyi mua kohti, ja jätkä sai vitunmoisen sätkyn, ja mäkin säikähdin, kun Kalevi huusi ja kiroili. Ilmeisesti Kalevin äiti ei ollut kertonut mun tulosta. Siinä se oli varmaan tehnyt viisaasti. Kalevi tuskin olisi jäänyt asuntoon, jos se olisi tiennyt, että mä olin tulossa käymään.

”Mitä helvettiä sä täällä teet? Miten pääsit sisään?” Kalevi ärähti, kunnes tajusi. ”Mutsi!

”Se lähti lenkille”, sanoin arasti. ”Voitaisko me puhua?”

”Mulla ei ole sulle mitään sanottavaa”, Kalevi tokaisi. Se laittoi kuulokkeet takaisin korvilleen ja jatkoi pelaamista, mutta peli ei sujunut kovin hyvin. Astuin varovasti Kalevin huoneeseen. ”Lähde vittuun täältä, kuulitko?”

En totellut vaan istuin Kalevin petaamattomalle sängylle. Katsoin Kalevin paljaita, jännittyneitä olkapäitä. Istuin siinä, ja Kalevi teki parhaansa ignooratakseen mut täysin. Lopulta Kalevi tietysti räjähti, kun se ei jaksanut enää teeskennellä. Kalevi nousi raivokkaasti ylös ja tarttui mua käsivarresta. Panin tietysti hanttiin. En aikonut Kalevin heittää mua ulos asunnosta ennen kuin me oltaisiin puhuttu.

”Lopeta!” tiuskaisin ja tönäisin Kalevin kauemmas.

”Joko sä lähdet vapaaehtoisesti tai mä potkin sut pihalle. Päätä itse!” Kalevi ärisi.

”Ensin me puhutaan”, sanoin ja katsoin Kalevia silmiin. Pysyin jämäkkänä. ”Sitten mä lähden. Muulla tavalla tää ei voi mennä, onko selvä?”

Me tuijotettiin toisiamme. Kalevin silmät leiskuivat. Se oli puristanut kätensä nyrkkiin ja näin, miten kovasti se halusi lyödä mua. Valmistauduin iskuun, jota ei kuitenkaan tullut. Kalevi päästi musta irti. Sen irvistys oli kylmä ja halveksiva.

”Miten vain herra Eloharju haluaa.”



Istuin Kalevin sängyllä ja yritin olla tuijottamatta sen paljasta, lihaksikasta ylävartaloa. En tiennyt, miksi edes halusin katsoa. Enhän mä... eihän jätkät mua viehättäneet. Äkkiä mä kuitenkin panin Kalevista merkille jotain poikkeuksellisen viehättävää. Sen olkapäät olivat täynnä kauniita pisamia, ja mä mietin, tuntuisiko Kalevin iho niiden kohdalta erilaiselta... Onneksi Kalevi päätti pukea päälleen, ja mä pääsin pakoon kauheita ajatuksiani. Se istui työtuoliinsa ja tuijotti mua hiljaa ja uhkaavasti. Kiemurtelin vaivaantuneena.

”No, mitä sanottavaa sulla on?” Kalevi kysyi hyökkäävästi.

”Haluun pyytää anteeksi”, mumisin. Mun oli vaikea katsoa Kaleviin. ”Kun mä sillä tavalla vaan... häivyin enkä enää puhunut sulle.”

”Ei vittu kiinnosta.”

”Mua kiinnostaa”, sanoin vähän rohkeammin. ”Oon ollu tosi paskamainen enkä mä ees kertonut sulle, minkä takia olin niin törkee.”

”Aiotko nyt sitten kertoa?” Kalevi kysyi kulmat epäuskoisesti koholla. Hengitin syvään. Mun sydän löi aivan vauhkona. Kädet tärisivät mun sylissä. Jännitys puristi vatsaa niin lujaa, että mua oksetti. En halunnut kertoa. En voinut. Mitä Kalevi sitten ajattelisi musta? Tuskin mitään hyvää, vaikka tuskin se ajatteli nytkään. En kuitenkaan uskonut, että mun tunteiden paljastaminen saisi yhtään sen myönteisempää reaktiota.

”Kiinnostaako sua tietää?” kysyin. Kalevin kasvoilla tapahtui äänetön taistelu. Kyllä sitä kiinnosti, mutta Kalevi oli ylpeä, vihainen, ja se kantoi mulle kaunaa. Olin pettänyt Kalevin luottamuksen. Mulle ei heruisi minkäänlaisia myönnytyksiä.

”Ihan sama mulle”, Kalevi tuhahti. Nojasin polviini ja yritin kerätä rohkeutta Kalevin vaativan tuijotuksen alla. Se ei käynyt ihan helposti. En tiennyt, pystyisinkö mä tähän ollenkaan. Eikö se, että olin myöntänyt olleeni huono kaveri riittänyt? Eikö me voitaisi vain sopia?

”Kyllä mä haluan tietää”, Kalevi sanoi lopulta. Ehkä se näki, kuinka hermona ja kovilla olin ja päätti hellittää hitusen. Tai sitten Kaleville oli tärkeämpää päästä musta mahdollisimman nopeasti eroon kuin rangaista mua. En uskaltanut katsoa siihen. ”On se sitten mitä tahansa. Haluun mieluummin kuulla sulta suoraan sen, mitä paskaa mä oon tehnyt. Oon jo aika kyrpiintynyt spekulointiin.”

”Et sä oo tehnyt mitään.”

”Paskapuhetta.”

”Sä et oo tehnyt mitään”, toistin lujemmin ja katsoin nyt Kalevia. En halunnut, että se syyttäisi itseään mun munattomuudesta.

”Miksi sä sitten oot vältelly mua?” Kalevi haastoi. Nielaisin ja katsoin taas lattiaa. Enää ei auttanut vältellä. Nyt oli pakko puhua.



”Muistatko Halloweenin?” kysyin ääni pelosta voimattomana. Kalevi meni hiljaiseksi. En pystynyt sanomaan enempää. Huoneen tunnelma tuntui kiristyneen niin, etten saanut edes henkeä.

”Muistan”, jätkä sanoi lopulta. Sen ääni oli varautunut ja melkein... varovainen. ”Mitä siitä?”

”Tiiäthän sä varmasti, mitä tarkoitan?” kysyin säikkynä. ”En puhu niistä leffoista vaan...”

En voinut sanoa sitä ääneen.

”Joo, kyllä mä tiedän”, Kalevi sanoi ärtyneenä. ”Mitä siitä?”

”Mulle vaan jäi siitä outo olo”, sanoin lattialle. ”Enkä mä oikein tiedä, mitä ajatella siitä...”

”Ei siitä tarvii ajatella yhtään mitään”, Kalevi sanoi ja uskomatonta kyllä, Kalevi kuulosti helpottuneelta. En ollut uskoa korviani. Kohotin katseeni ja näin Kalevin hymyilevän. Olin järkyttynyt. Mitä helvettiä täällä tapahtui? ”Sitäkö sä oot vaikeillut kaikki nää viikot? Ei jumalauta.”

Kalevi nojautui eteenpäin tukien kyynärpäät polviinsa. Se katsoi mua silmiin ja hymyili holhoavasti.

”Sulle pitäis oikeesti antaa jotain tunnustusta, koska vain sulla on taito kehitellä mitättömistä pikkujutuista maailmanluokan ongelmia.”

”Me oltiin kännissä, ja me pelleiltiin, ei mitään sen kummempaa”, Kalevi sanoi äänessään horjumatonta varmuutta. Se oli niin vakuuttava, että mäkin aloin epäillä tapahtunutta ja omia tunteitani. ”Semmosta sattuu.”

Yritin prosessoida sitä.

”Ootsä sit – suudellut sun muitakin kavereita?” kysyin pökertyneenä Kalevin huolettomasta suhtautumisesta. Kalevin kasvoilla vilahti säikähdystä, mutta itsevarma hymy palautui nopeasti.

”Totta kai”, Kalevi sanoi niin kepeästi, että tiesin sen valehtelevan. Ei se ollut. Olin ainoa. Se ilahdutti mua. ”Ihan perus. Älä vaivaa enää vaivaa sillä päätäs, jooko, Eloharju?”

Aavistin sanojen ehdottomuuden. Tää asia oli parempi unohtaa.

”Joo”, sanoin ja päätin tarttua Kalevin tarjoamaan pakotiehen. Oli parempi uskotella meille molemmille, että tän takia mä olin ollut niin outo ja välttelevä, koska mitä hyvää totuuden kertominen olisi enää voinut tehdä? Mun oli saatava Kalevi jälleen kaverikseni ja meidän välit kuntoon eikä tää hinta tuntunut juuri miltään. ”Sori, kun mä tein tästä isomman jutun kuin se lopulta ees olikaan. Mä vaan... olin hämilläni.”

”Eipä mitään. Hyvä, että selvisi”, Kalevi sanoi ja virnisti toverillisesti, ”ja jotta sulla jatkossakin säilyy mielenrauha, niin mä lupaan, etten enää koskaan suutele sua.”

”Ootko sä nyt ihan varma, että pystyt hillitsemään itsesi?” virnistin takaisin.

”Sulla on kyllä melkoiset luulot itsestäsi, Eloharju.” Hymyilin ja uskalsin toivoa, että kaikki palautuisi meidän välillä ennen pitkää entiselleen.


23.12.2013

Mä ja Kalevi oltiin taas kavereita, ainakin näennäisesti. Mua kyllä huoletti, oliko meidän välit todella korjaantuneet, koska me juteltiin lähinnä koulussa ja hengailtiinkin aina porukalla. Kalevia ei tosin hirveesti näkynyt, ellei sitten baarissa tai kotibileissä kosteissa tunnelmissa. Ymmärsin, miksi Kalevi joi. Kalevi oli hajalla Riiasta eikä se puhunut siitä kellekään, ei edes Eelille eikä Tinollekaan. Joulu tuli tielle, ja mä jäin yksin epävarmojen tunteideni kanssa. Mietin, tahtoiko Kalevi sittenkään olla enää mun kaveri, kun se tiesi nyt, millaisen hepulin olin saanut Halloweenistä. Ehkä Kalevilla oli kiusaantunut olo, ja se tahtoi vuorostaan pysytellä kaukana musta.

Mulla oli järjenvastaisesti tylsää. Olisi ollut niin paljon, mitä olisin voinut tehdä: lukea kirjoja tai sarjakuvia, kattoa leffoja, pelata pleikkarilla tai tekstailla Katan kanssa, mutta mikään ei huvittanut. Tappaakseni aikaa aloin temppuilla jojon kanssa. Olin ruosteessa. Yläasteella mä olin ollut aika hyväkin jojotemppuilija, mutta sitten se oli jäänyt. Oli tullut muita harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita. Kun aikani leikin, muistin, mikä jojoilussa oli mua alun perin koukuttanut. Kun keskityin naruihin, kieputuksiin ja heittoihin, en ajatellut mitään. Olin keskittynyt ja hallittu. Se tuntui hyvältä monen ahdistavan ja epävarman päivän jälkeen.

”Heikki!”

”Mitä?” huusin takaisin ja menin portaikkoon, jotta kuulisin äidin paremmin.

”Sinulle tuli vieras!”

”Mitä? Kuka?” ihmettelin laskeutuessani portaita alakertaan. En odottanut ketään enkä ollut saanut mitään viestiäkään. ”Kuka se on?”

Äiti ei vastannut. Se oli jo mennyt menojaan. Saavuin eteiseen, jossa hengaili Kalevi. Äimistyin jätkän näkemisestä niin paljon, etten osannut edes tervehtiä sitä. Mitä Kalevi täällä teki?

”Moi”, Kalevi sanoi.

”Moi”, sanoin. ”Mitä sä täällä?”

”Toin sun joululahjan”, Kalevi sanoi ja ojensi mulle kullanväristä lahjakassia, joka oli teipattu visusti kiinni. ”Mulla ei ollut sitä vielä vikana koulupäivänä, kun me vaihdettiin lahjoja... tai silloin kun mä ostin lahjoja, me ei puhuttu, niin että -”

Kalevi vaikeni vaivautuneena eikä osannut katsoa mua silmiin.

”Kiitos”, sanoin ja otin kassin vastaan. ”Ei mua olisi haitannut, vaikket olisikaan hankkinut mulle mitään...”

”No, mua olisi”, Kalevi tokaisi ja tunki kätensä syvälle nahkatakin taskuihin. ”Jees. No, hyvää joulua ja silleen.”

”Oota”, sanoin, kun tajusin, että Kalevi aikoi lähteä. ”Tulisitko juomaan ees yhet glögit ennenku meet?”

Kalevi harkitsi ehdotusta. Sitten se kohautti olkapäitään.

”Joo, mikäs siinä.”



Lämmitin meille satsin äidin tekemää glögiä. Me nojailtiin keittiötasoihin eikä katsottu toisiimme. Keittiön kirkkaissa valoissa huomasin, miten väsyneeltä Kalevi näytti. Silmien punoitus kieli krapulasta. Partakin oli Kalevilta ajamatta. Mua huolestutti Kalevin huonovointinen olemus. Se ei näyttänyt yhtään itseltään. En tiennyt, mitä sanoa.

Glögi oli vielä liian kuumaa juotavaksi. Kalevi puhalteli mukiinsa ja piti sitä kämmentensä välissä. Tunnelma oli epämukava. Meidän välit olivat vieläkin oudot. Se kiusasi mua. Voitaisko me enää ikinä olla niinku ennen? Entä jos ei? Mun kurkkua puristi.

”Miten menee?” kysyin lopulta.

”On mennyt paremminkin”, Kalevi sanoi vaisusti. ”Taidan olla nyt koditon.”

Järkytyin niin, että meinasin läikyttää glögin pitkin keittiön valkoisia kaapistoja.

Mitä?” henkäisin. ”Mitä tapahtu?”

”Mutsi ei vaan enää kestä katella mun ryyppäämistä”, Kalevi mutisi. ”Me ollaan tapeltu tyyliin koko joulukuu milloin mistäkin. Tänään se sit eskaloitui, ja me kumpikin sanottiin aika hirveitä asioita toisillemme... ja lopulta mä en kestänyt sitä enää. Lähdin enkä aio mennä enää takaisin.”

Olin järkyttynyt. En tiennyt, mitä sanoa.

”Onko sulla yösijaa?” kysyin. Kalevi kohautti välttelevästi olkapäitään.

”Kyllä mä jonkun paikan löydän...”

”Löysit jo. Sä jäät tänne”, sanoin päättäväisesti. Kalevi näytti yllättyneeltä. Sitten se pudisti päätään.

”En mä... Huomenna on kumminkin joulu. Ei sun porukat varmastikaan kaipaa ketään vierasta nurkkiinsa pyörimään...”

”Et sä mikään vieras ole vaan mun kaveri. Sä jäät. Tästä ei keskustella.”

Kalevi ei väittänyt vastaan. Siitä tajusin, kuinka rikki Kalevi oikeasti oli. Sillä ei ollut voimia edes urputtaa takaisin. Siinä hetkessä mun sydäntä koeteltiin ihan tosissaan. Olisin vain halunnut mennä ja halata Kalevia tiukasti, mutta tiesin, ettei se olisi antanut mun. Kaleviin sattui, mutta sillä oli silti ylpeytensä.

Kalevi siemaisi glögiään, ja mua hellytti nähdä, että sen maku oli Kaleville mieleen. Ruskeissa silmissä tuikahti.

”Tää on hyvää. Mitä tässä on?”

”Ei aavistustakaan”, sanoin. ”Vain äiti tietää reseptin, ja oon aika varma, että äiti aikoo viedä sen mukanaan hautaan.”

Pieni, tuskin huomattava hymynkare nykäisi Kalevin suupieltä ja katosi taas.

”Sun mutsis on oikee sketsihahmo.”

Virnistin. ”Kieltämättä.” Kalevi hymähti. Me juotiin glögiä hiljakseen, mutta hiljaisuus oli nyt lämmintä ja toverillista. Tuntui väärältä olla hyvillään, koska Kalevi oli niin paskana, mutta en voinut itselleni mitään. Musta oli ihanaa, että Kalevi oli täällä.



Me oltiin juuri menossa mun huoneeseen, kun äiti käveli meitä vastaan. Se tervehti Kalevia lämpimästi, mutta kurtisti kulmiaan katsoessaan mua.

”Heikki, oletko sinä käynyt tänään vielä ollenkaan ulkona?”

”Tietty”, yritin valehdella, mutta mun äidillä oli kuudes aisti näiden asioiden suhteen. Äidin tarvitsi vain katsoa mua, ja samassa totuus jo paljastikin itsensä sille. Äiti ilmehti tyytymättömästi.

”Enpä usko. Menkää yhdessä. Raitista ilmaa ei voi koskaan saada liikaa”, äiti sanoi. Mun naama venähti ja tunsin itseni nolatuksi. Kalevi vilkaisi mua huvittuneena.

”Oot kyllä niin paska valehtelija”, jätkä kehtasi naureskella mulle ja imitoi mun säikähtänyttä ilmettä värisevän äänen kanssa. ”Oot häpeäksi, Eloharju. En tiiä, voinko näyttäytyä julkisesti tollasen nynnyn kanssa.”

”Turpa kiinni”, huokaisin. ”En näytä tai kuulosta yhtään tolta.”

”Etpä”, Kalevi virnuili. ”No, mennään ennen kuin mamma Eloharju tulee takaisin ja läiskii meidät luudalla ulos.”

Tyrkkäsin Kalevia, vaikka tuntuikin hyvältä nähdä sen hymyilevän. Me mentiin eteiseen vetämään ulkovaatteet päälle. Kun näin Kalevin talvivarustuksen, kurtistelin kulmiani.

”Eikö sulla oo pipoa? Tai kaulahuivia? Eikö hanskojaan?”

”Lähdin kiireellä”, Kalevi mutisi vältellen. ”Kyllä mä pärjään. Ei mua pikku pakkanen tapa.”

”Oota nyt. Voit lainaa mun. En halua, että tuut kipeäksi.”

”Heikki, voisitko kerrankin olla hössöttämättä? En jaksais tätä nyt yhtään.” En ollut kuulevinani Kalevin nurisevia vastalauseita. Annoin sille pipon, kaulahuivin ja hanskat. Kalevi katsoi niitä inhoten kuin ne olisivat olleet maailman kolme ruminta asustetta. Kalevi ei selvästikään aikonut uhrata kovan jätkän lookiaan, seuraisi päätöksestä mitä tahansa. No niin. Polttihan Kalevi röökiäkin, vaikka jätkä ihan varmasti tiesi kaikki siihen liittyvät haitat ja terveysriskit. En tiiä, mitä mä olin kuvitellut yrittäessäni pitää Kalevista huolta. Ei Kalevi ollut sitä ennenkään sallinut. ”Sähän oot ihan kuin äitis.”

Se kommentti osui kipeämmin kuin olin odottanut. En todellakaan tykännyt ajatuksesta, että Kalevi näki mut äitini kaltaisena. Mua inhotti ja vitutti.

”Ei sun ole niitä pakko käyttää”, tokaisin. Kävelin ovesta ulos loukattuna ja vihaisena.



”Heikki, venaa!” Kävelin, kunnes tunsin, kuinka jokin lätsähti mun selkään. Haroin selkääni. Lunta. Käännyin. Kalevi oli juuri pyörittämässä uutta lumipalloa pahankurisesti virnistellen. Päällään sillä oli kaikki mun antamat vaatteet, ja syykin oli selvä: Kalevi oli varustautunut sotaan.

”Et kyllä!” hurjistuin ja kahmaisin maasta lunta. Muovailin sen nopeasti pallon tapaiseksi ja heitin. Se osui Kalevia olkapäähän. Tyydytys oli välitön. Kalevi heitti uudestaan, mutta missasi. ”Hah!”

Me ei annettu armoa. Musta tuli mahdottoman kilpailunhaluinen, jos mua provosoitiin oikein, ja senhän Kalevi osasi. Lumisota oli ankara. Osumia sateli tasaisesti puolin ja toisin. Lopulta mun oli turvauduttava epätoivoisiin keinoihin päihittääkseni Kalevin. Taklasin sen maahan.

”Ei, älä!” Kalevi henkäisi aavistaessaan, mitä mulla oli mielessä. Annoin sille kunnon lumipesun. Kalevi pärski ja rimpuili mun alla.

”No, antaudutko?” tiedustelin virnistellen. Annoin Kalevin vetää henkeä. Sen kasvot olivat märät ja punaiset. Huoliteltu ja hallittu Kalevi Harjula oli enää pelkkä muisto vain. Olin siitä ainoastaan hyvilläni. Pidin Kalevista enemmän näin.

”No nyt varmasti tuun kipeeksi!”

”Oma vika. Sä julistit sodan”, hymähdin. Kahmaisin lapasiini taas aimo annoksen lunta. ”No? Otetaanko uudestaan?”

”Ei!” Kalevi älähti ja suojasi kasvojaan. ”Okei, mä antaudun, helvetti!”

Nauroin ja nousin ylös. Voitto maistui makealta eivätkä edes märät vaatteet onnistuneet lannistamaan mua. Iloitsin kuitenkin liian aikaisin, koska Kalevi teki yllätyshyökkäyksen. Kohta oli mun vuoro rojahtaa maahan.

”Sä sanoit, että antaudut!” huusin pöyristyneenä Kalevin petoksesta.

”No, Eloharju”, Kalevi sanoi maireasti ja nojautui voitonriemuisena mun ylle. ”Pitäisihän sun tietää, että mä pelaan aina likaisesti.”

Katsoin Kalevia tyytymättömästi. Kalevi hymyili entistä leveämmin. Toivoin, että se olisi jo noussut, koska mun ajatukset alkoivat kulkeutua taas aivan väärään suuntaan, ja Kalevin tuijottelu lähietäisyydeltä ei todellakaan auttanut. Oikeasti mä toivoin, että Kalevi olisi ollut vieläkin lähempänä...

Mun pitäisi herättää itseni tästä valveunesta, mutta salaa mä tahdoin vajota yhä syvemmälle. Se pelotti mua. Miksi mä tunsin näin?

Kalevin pipo oli pudonnut. Sen ruskeat hiukset olivat märät ja sotkuiset. Tummien silmien katse oli intensiivinen, aivan kuin Kalevi olisi nähnyt mussa jotakin uutta ja vangitsevaa. Jännitys värähteli mun vatsassa. Muistin hädin tuskin hengittää. Mun posket hohkasivat kuin kuumat kekäleet. Mitä Kalevi ajatteli?

Kalevi nousi ja ojensi mulle kätensä. Todellisuus oli kylmä ja märkä. Olin kuvitellut kaiken.



”Äiti, saahan Kalevi jäädä meille yöksi? Kalevi riiteli tosi pahasti äitinsä kanssa eikä sillä ei oo mitään paikkaa, minne mennä...”

”Tietysti saa”, äiti sanoi, ”mutta tietääkö Niina, että Kalevi on täällä?”

”En tiiä. Ei kai...”

”Niinalle pitäisi kyllä ilmoittaa. Hän on varmasti huolissaan. Minä ainakin olisin.”

”En usko, että Kalevi aikoo ilmoittaa äidilleen...”

”Niin, ei kai”, äiti huokaisi. ”No, minä soitan hänelle ja kerron, että Kalevi on meillä.”

Hymyilin helpottuneena ja halasin äitiä nopeasti.

”Jes, kiitti! Oot paras.”

Äiti vain hymyili julistuksesta mielissään.

”Nukkuuko Kalevin sinun huoneessasi?”

”Varmaan. Voin kysyä.”

”Ruoka on sitten tunnin päästä!”

”Okei.” Uskalsin palata yläkertaan huoneeseeni, jonne olin jättänyt Kalevin vaihtamaan vaatteita, mutta mun järkytykseksi Kalevilla ei ollutkaan paitaa päällä. Mun silmille sateli aivan liikaa paljasta ihoa ja niitä kirottuja pisamia.

”Sun paidat on kaikki liian pieniä”, Kalevi ilmoitti. ”Kiristävät olkapäistä. Eikö sulla oo mitään väljempää?”

”Voin kattoo, mutta mitäs oot noin...” kuuma ”... leveäharteinen.”

Pakenin vaatehuoneeseeni. Mun teki mieli tukehduttaa itseni. Mua tuskastutti ja punastutti. Mielessä vilkkui Kalevin hauikset, rintalihakset, timmi vatsa ja ne saatanan pisamat. Herranjumala, milloin mä olin alkanut käydä Kaleviin näin kuumana? Ihastusfiiliksissä oli ollut jo ihan tarpeeksi riesaa, mutta nyt mun tunteet olivat muuttumassa fyysisiksi. Se ei käynyt. Ei ollenkaan. Näin ei voinut tapahtua...

Ravistelin päätäni ja keskityin etsimään Kaleville tarpeeksi ison paidan. Mitä enemmän kiinnittäisin tuntemiini asioihin huomiota, sitä vahvemmiksi ne muuttuisivat. Ne täytyi siis ignoorata kokonaan. Löysin lopulta isolta näyttävän t-paidan ja vein sen Kaleville. Kalevi katsoi paitaa pitkään ja kauhu sen kasvoilla sai pian koomiset mittasuhteet.

”Ootko sä tosissasi?” Kalevi ähkäisi. Musta paita oli täynnä liekkejä ja rintakehässä luki isoin, mahtipontisin kirjaimin GRILLIMESTARI 2009. ”Miksi sulla edes on tällainen paita?”

”En tiedä. Voitin joko vedon tai arvonnan. Sä voit kääntää sen nurinpäin. Sit se on ihan perus musta t-paita.”

Kalevi teki niin ja puki paidan ylleen. Se ei kiristänyt.

”Tää käy”, Kalevi huokaisi ja valloitti mun sängyn. Seisoskelin keskellä huonettani tietämättä, missä mun olisi pitänyt olla. Kalevi siirtyi ja teki tilaa vierelleen. Mun ei olisi kyllä viisasta mennä jätkää yhtään tän lähemmäs, mutta en osannut kieltää itseäni. Kellahdin Kalevin viereen ja yritin esittää, ettei mulla ollut mitään salattavaa.



Hypistelin Kalevin antamaa lahjakassia. Tunnustelin sen sisältöä ja yritin arvata, mitä siellä mahtoi olla. Kalevi pani touhulle nopeasti pisteen ja kippasi kassin pois sängystä.

”Saat avata sen vasta huomenna”, Kalevi sanoi, ”mutta älä odota mitään hienoa.”

”Toitko mulle risuja?” hymähdin.

”Joo, pari mehevää kepukkaa Huhtasuon metiköistä. Kaupanpäällisiksi saat myös likaisen huumeruiskun ja käytetyn kortsun.”

”Ihanaa. Kaikkea sitä, mitä oon aina halunnut.”

”Kyllä mä tiedän.” Kalevi virnisti väsyneesti.

”Aatella, että mä tuun näkemään, millainen Eloharjujen joulu on. Mihin mun tulisi varautua?”

”Siihen, että äiti huutaa ja tiuskii, ettei kukaan auta sitä, ja sitkun sitä me yritetään auttaa, se kiljuu, että kaikki tehdään ihan väärin. Tosin, nyt äiti ehkä käyttäytyy, kun sä olet paikalla. Millaista teillä on?”

”Me mennään mumman talolle sukujoulua viettämään”, Kalevi sanoi. ”Kuusi koristellaan yhdessä jouluaattoaamuna. Syödään riisipuuroa. Se, joka löytää mantelin, saa jonkin palkinnon. Se voi olla leivos tai vapautus jostain tympeästä kotityöstä. Tapio ja mumma hääräävät keittiössä. Syödään. Sit me yleensä vaan istuskellaan ja puhutaan menneestä vuodesta tai muistellaan vanhoja jouluja. Semmosta turhaa lässyttämistä vaan koko joulu...”

Kalevi vaikeni. Vilkaisin sitä, ja kauhukseni tajusin, että Kalevi oli murtumaisillaan. Sen silmät kiiltelivät. Komeat kasvot jännittyivät, kun Kalevi ponnisteli ankarasti pitääkseen itsensä kasassa, mutta se ei onnistunut. Ymmärsin kyllä, miksi Kalevi oli niin poissa tolaltaan, koska vaikka Kalevi muuta yrittikin esittää, tiesin, miten raskasta ja vaikeaa sille oli olla riidoissa äitinsä kanssa. Kalevista tuntui varmaan, että se oli aivan yksin ja hylätty. Tämä tulisi olemaan ensimmäinen joulu, jota Kalevi ei viettäisikään perheensä kanssa. Sillä täytyi olla ihan hirveä olo.

”Vittu”, Kalevi sanoi tukahtuneesti ja nosti käsivartensa silmiensä peitoksi. Poskille vieri vastahakoisia kyyneleitä. Tiesin, mitä Kalevi tarvitsi, ja jotenkin tiesin myös, että voisin tehdä sen. Siirryin lähemmäs ja vein käteni Kalevin olkavarrelle. Otin napakan otteen ja aloin vetää Kalevia itseäni kohti. Kalevi tajusi, mitä yritin. ”Ei vitussa, Eloharju. Älä sä ala lääppimään mua...”

En ollut kuulevinani. Otin Kalevista kiinni ja vedin sen lähelleni. Kalevi rimpuili aluksi. Kalevi ei kestänyt olla tässä tilanteessa, jossa mä näin sen herkkänä ja haavoittuvaisena eikä se aikonut antaa mun lohduttaa itseään.

Älä...” Kalevin vaikerrus haipui äänettömiin, ja viimein se hellitti, kun mä en siihen suostunut.



Myötätunto ja kiintymys veivät murskavoiton kaikista mun oudoista, epäkaverillisista tuntemuksista enkä mä ajatellut mitään luvatonta, kun pitelin Kalevia sylissäni. Kyllä mä jätkän läheisyydestä tykkäsin, mutta päätin olla keskittymättä omiin oloihini. Halusin vain olla Kalevin tukena ja lohduttaa sitä, ja kun Kalevi oli päässyt alkuhäpeänsä ylitse, se ei enää rimpuillut pois. Kalevi piti musta kiinni ja itki hiljaa väsymystään ja kurjaa oloaan. En sanonut mitään. Olin vain siinä. Kauaa Kalevi ei suostunut olemaan mun halattavana. Se vetäytyi ja pyyhki silmänsä. Pitkän aikaa Kalevi oli pelottavan hiljaa. Mietin, oliko Kalevi vihainen mulle, koska olin kysymättä ylittänyt sen henkilökohtaisen tilan rajat. Aikoiko Kalevi nousta ja lähteä? Kalevi ei tehnyt niin. Se hengitti syvään katse katossa.

”Voidaanko vaikka pelata jotain?” Kalevi kysyi.

”Tietty”, sanoin epäröimättä ja nousin käynnistämään mun pleikkarin. ”Mitä peliä pelataan?”

”Jotain, missä ei tarvii ajatella.”

Nostin Grand Theft Auton näkyville. Kalevi nyökkäsi. Me istuttiin telkkarin eteen ja paettiin yhdessä tästä maailmasta.



24.12.2013

Aamupalapöydässä Kalevi oli vaisu ja alakuloinen. Se ei juuri osallistunut keskusteluun, söi vain. Silmien väsymyksestä turtunut katse oli juuttunut jouluiseen pöytäliinaan. Olin huolissani Kalevista. Kesken ruokailun ovikello soi, ja äiti singahti pystyyn. Katsoin kysyvänä isään, mutta se vain hymähti kahvikuppiinsa. Kalevi ei vaikuttanut edes huomanneen, mutta jätkän ryhti suoristui välittömästi, kun se kuuli, kenen kanssa äiti puhui. Se oli Niina. Kalevi mulkaisi mua rumasti kuin olisin juuri pettänyt sen luottamuksen pahimmalla mahdollisella tavalla.

”En mä sitä tänne kutsunut”, puolustauduin Kalevin tulenkatkuista katsetta vastaan.

”Kirsi kutsui”, isä sanoi siihen väliin. ”Hän oli vahvasti sitä mieltä, että äitisi tulee tietää, missä olet ja kenen kanssa, ettei hän huolestuisi turhaan.”

Kalevi ei sanonut mitään, mutta sen kädet puristuivat nyrkkiin. Äidit tulivat keittiöön. Kalevin äidin kasvot syttyivät, kun se näki Kalevin, ja tiesin, että se oli valmis sopimaan kaiken. Hymy oli hellä ja helpottunut. Kalevi tuijotti tiukasti pöytäliinaa eikä jätkä nähnyt, millainen ilmeiden kirjo sen äidin kasvoilla tapahtui. Jännitys huoneessa oli käsin kosketeltava.

”Heikki, Jukka”, äiti sanoi ja viittoi meitä nousemaan. ”Annetaan heille hetki puhua kahdestaan.”

Me noustiin pöydästä ja seurattiin äitiä pois keittiöstä kuuloetäisyyden ulottumattomiin. Mun oli vaikea pysyä aloillani. Olin levoton ja huolissani. Nytkytin polviani.

”Kyllä kaikki järjestyy”, äiti vakuutti.

”Mmh”, ynähdin ja toivoin, ettei Kaleviin sattuisi tämän enempää. Toivottavasti Niina osaisi sanoa kaiken oikein ja tavoittaa Kalevin. Kyllä se osasi, tunsihan Niina Kalevin parhaiten. Vaikka mä halusin, että Kalevi ja sen äiti saisivat asiansa kuntoon, samaan aikaan mua kuitenkin myös harmitti, koska se tarkoittaisi sitä, ettei Kalevi jäisi. Olin ihan huomaamattani alkanut odottaa aattoa Kalevin kanssa, ja nyt se ei sitten toteutuisikaan. Tajusin olevani itsekäs, mutta se ei auttanut mun pettymykseen. Olin nauttinut siitä, kun Kalevi oli ollut täällä. Musta oli tuntunut kuin me oltaisiin oltu samalla tavalla kavereita kuin ennen meidän välirikkoa. Pelkäsin menettäväni sen uudestaan, jos Kalevi nyt lähtisi.



Meidän piti odottaa ikuisuus tai siltä se ainakin tuntui ennen kuin Niina alkoi huhuilla meitä takaisin. Kalevilla oli kaikki vaatteet päällään nahkatakkia myöten. Kalevi oli synkkä ja pahantuulinen, mutta se oli silti lähdössä. Mun sydämessä kaihersi, mutta pakottauduin hymyilemään.

”Kiitos, että Kalevi sai olla teillä yötä”, Niina sanoi ja hymyili mulle lämpimästi. ”Mun mieltä rauhoittaa tietää, että Kalevilla on aina joku, johon turvautua, kun on paha paikka.”

”Mutsi, lopeta...” Kalevi mutisi suutuksissaan ja tahtoi selvästikin kuolla häpeästä.

”Heikin kaverit ovat aina tervetulleita”, äiti sanoi sydämellisesti. ”Ihanaa, että kaikki lopulta järjestyi.”

”Kiitti, kun sain olla täällä”, Kalevi sanoi ja nosti katseensa mun vanhempiin. Ne nyökkäsivät mielissään. Ne olivat aina ihastelleet sitä, miten kohtelias, kypsä ja huomioiva teini Kalevi oli.

Niina ojensi äidille kirjekuoren.

”Tässä teille jotain vaivanpalkaksi...”

”Eihän teidän nyt olisi tarvinnut...”

Kalevi viittasi päällään mua seuraamaan, kun äiti ja Niina jäivät vaihtelemaan lahjoja ja kohteliaisuuksia, kun oli joulu ja kaikkea. Kalevi ei varmaan kestänyt kuunnella niiden ällöttäviä latteuksia. Me mentiin eteiseen.

”Kaikki ookoo?” varmistin Kalevilta. Kalevi nyökkäsi.

”Joo, me puhuttiin, ja mä päätin, että juominen saa nyt jäädä, ainakin uuteenvuoteen saakka. On vitun typerää vetää oma elämä ihan retuperälle yhden muijan takia...”

Olin hiljaa. Tiesin, että Riia oli Kalevilla paljon enemmän kuin ”yksi muija”. Kalevi rakasti Riia edelleen. Kaikkihan sen näkivät.

”Kuulostaa hyvältä”, sanoin. Kalevi nyökytteli. En tiennyt, mitä sanoa eikä tiennyt Kalevikaan.

”Kiitti kaikesta”, Kalevi sanoi lopulta.

”Tietty.”

”Joo, no niin...” Kalevi nyökkäsi ja päätti, että koska ei ollut enää mitään tähdellistä sanottavaa, oli parempi pysyä vaiti. Se huikkasi:

”Mutsi, voitaisko oikeesti nyt mennä?”

Niina lateli vielä hyvästit mun vanhemmille. Eteiseen tullessaan Niina halasi mua.

”Hyvää joulua sullekin, Heikki”, Niina sanoi lämpimästi.

”Kiitos. Hyvää joulua.”

Niina puki ulkovaatteet päälleen ja lähti ovesta, mutta yllättäen Kalevi ei seurannutkaan sitä. Katsoin sitä kysyvänä. Kalevi näytti painiskelevan itsensä kanssa, mutta yhtäkkiä se päätti halata mua nopeasti, mutta tiukasti. Se oli odottamaton ja harvinainen kiintymyksenosoitus Kalevilta. Hengähdin mielissäni.

”Nähdään”, Kalevi sanoi ja lähti äitinsä perään.

”Nähdään”, kuiskasin hiljaa, mutta kukaan ei kuullut sitä. Katsoin, miten punainen Clio ajoi meidän pihatieltä pois ja mietin, miten yksi halaus saattoikin sytyttää mun sisälle näin hurjan roihun.





A/N: Vikassa osassa on sitten uudenvuodenbileet! ;)
« Viimeksi muokattu: 17.02.2021 12:17:00 kirjoittanut Sokerisiipi »

Seila

  • Vieras
!!!

Varoitan ettei tästä kommentista tulee laisinkaan järkevä tai selkeä, tämä on vain minä ulisemassa ja vinkumassa :'D Enkä ole yhtään pahoillani siitä, että tämä piteni yhdellä osalla, koska heileviä ei voi koskaan olla liikaa :3

Ah, tämä oli ihanan pitkä ja täytyy sanoa, että naurahtelin ja naureskelin itsekseni (Heikille) täällä. Tietenkin on parempi vain olla puhumatta asiasta niin se menee pois! Voi Heikki, kun vain tietäisit. Toki ymmärrän hyvin Heikin pointin tässä siitä, että se pelkää että asiat menisivät oudoiksi ja kiusallisiksi kaveriporukassa. Voi olla, että jos kaikki olisi tuolloin jo selvitetty niin meillä ei välttämättä olisi tänä päivänä Heileviä! Joten hyvä vain, että Heikki päätti olla tyhmä tuppisuu :3 Mutta Heikin ajatuksenjuoksu on kyllä siis... Dude, sä oot iloinen siitä, että sun ja Kalevin välit on tulehtuneet ja poikki, koska se tekee sulle helpomman ajaa sun tunteet pois. Ja sitten sä luulet, että kun ne tunteet on menneet pois, te voitte noin vain palata entiseen? Dude, what :D Tai näin mä ymmärsin, kun tuolla 13.12 rapsussa Heikki pohtii,

Lainaus
Tällä tavoin Kalevi helpotti mun suunnitelmia, ja kunhan mun tunteet laantuisivat, kaikki olisi taas niin kuin ennen.
että näin. Heikki, ihan oikeesti nyt!

Mutta palatakseni vähän taaksepäin tästä niin Kalevi on kyllä aivan mahtava, kun se repäsee ties mitä lukiossa ja saa kaikki mukaan jekuttamaan Heikkiä. Ja sitten se on vielä pöllinyt herra Kanin (nyt hänen nimensä on herra Kani) koululta ihan vain Heikkiä varten. Dude ja jouluvaloja. I say Kalevi must be smitten too. Tai siis, se menee noin pitkälle piristääkseen Heikkiä. Niin hei Kalevi, voisiko ne valot sytytellä siellä siunkin päässä? Uskon kyllä, että Kalevillakin alitajuntaisesti uinuu jotain tunteita Heikkiä kohtaan. Tai hiljalleen heräilee. Mutta se ei vaan tajua niitä, koska hän on mööpeli. Pff.

Ah, Kalevi on niin kiukkuinen, kun Heikki välttelee sitä. Kiukkuinen Kalevi on jotenkin tosi seksikäs :'D Tai tossa rapsussa, missä ne on Sokkarilla niin Kalevi on jotenkin niin viileä ja polttaa tupakkaa ja ahdistaa Heikin nurkkaan niin uuh. Mutta voi ei, Kalevi näyttää ihan selkeästi Heikille, että Heikilllä ei ole asiaa mukaan hänen juttuihin, kun ei kutsu Heikkiä luokseen pelaamaan. Eikä vastaa Heikin viestiin. No ihmekös. Kyllä mäkin Kalevina olisin ihan että mistäs helvetistä nyt tuulee. Kuitenkin Heikki on vain yhtäkkiä alkanut käyttäytyä oudosti ja kylmästi. Mitäköhän Kalevi muuten spekuloi syyksi?

Ja ah kun ne puhuu Halloweenistä! Tunnelma on jotenkin niin kireä ja latautunut. Voi voi voi. Kalevi on selkeästi helpottunut, että Heikin oudon käytöksen takana oli vain Halloween. Mutta se jotenkin pyyhkäisee sen niin vaivattomasti ja silleen hupsista vaan pois pöydältä sen asian, että mä olen täällä ihan, että se itsekin ihan oikeasti varmasti jossain alitajunnassaan on/on ollut silleen Heikkii. Koska siis nngh. Kalevi on niin hyvä kieltämään itseltään asioita. Ja jotenkin Heikin ja Kalevin kiusalliset välit tuon keskustelun jälkeen! Siis nyt! :D

Tahtoisin vaan ottaa molemmat pojat tiukkaan halaukseen. Ne on niin typeriä, tyhmiä ja suloisia ja hupsuja ja idiootteja. Onneksi Kaleville tuli lopulta toivottavasti hyvä joulu. Onneksi Niina on sille hyvä äiti. Mutta Heikillä on varmasti ollut kovin hankalaa, kun Kalevi on vaan punkannut siellä hänen kanssaan pff. Muutenkin naurahtelin Heikille ja sen ajatuksille niin paljon täällä, kuten jo kerroinkin. Heikki on koominen, kun se ei kestä sitä, että se näkee Kalevin niin kuumana. Pff.

Oi ja kun Kalevi väkisin romahti Heikin edessä. En ihmettele, kun jos on kerta juonut pitkin joulukuuta eron jälkeen ja on siitä ihan mäsänä ja sitten vielä riitelee äidin kanssa ja lähtee kotoa pois ja luulee ettei kotiin ole enää menemistä. Voi Kalevi. Sille oli varmasti vaikeaa yhtäkkiä vaan romahtaa Heikin edessä, kun se on aina niin hillitty ja kasassa, hyvä peittämään ja esittämään. Mutta onneksi Heikki on paikalla ja osaa :3

Tykkäsin tykkäsin tykkäsin. Toivottavasti  mun kommentilla on edes viihdearvoa. Kiitus <3
« Viimeksi muokattu: 18.05.2020 17:42:02 kirjoittanut Seila »

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Seila: Heikillä on kyllä merkillinen logiikka, kun se kuvittelee, että voi ensin olla välttelevä paska ja kun hän on taas tunteidensa herra, kaikki palautuu itsestään entiselleen. Pff. As if. Kalevin käytös ja teot kyllä puhuvat puolestaan ja kertovat omista, salaisista tunteista, joista se ei itsekään ole tietoinen. Vihainen Kalevi on kieltämättä seksikäs ;D Teini!Kalevi on muutenkin niin kovaa, coolia jätkää, että siitä on aina hauska kirjoittaa. Heikki kyllä ansaitsee tuon kaiken, onhan se käyttäytynyt tosi ikävästi ilman mitään ilmeistä syytä. Totta kai Kalevia sapettaa. Kaleville oli kyllä tosi merkittävä hetki monella tapaa romahtaa Heikin edessä ja tulla lohdutetuksi tuolla tavalla, kuten lopun halauksestakin voi huomata. Kalevi tuntee itsekin kaikenlaista... Hii, kiitos ihanasta kommentista!!



A/N: Vika osa! Nyt saan taputella tämänkin... jatkiksen? Jeii!! Ihastunut Heikki on ollut kovin ihana kirjoitettava, ja ehkä tuosta uudenvuoden h-hetkeä voisi avata vielä joskus Kalevinkin näkökulmasta... ;)



4

31.12.2013

”Muutos suunnitelmiin”, Katariina ilmoitti suihkusta tullessaan.

”Hä?” ynähdin hämilläni puhelimen takaa. Tino oli julkaissut Faceen juhlavan yhteiskuvan siitä ja Eelistä. Ne aikoivat olla tänä iltana ihan keskenään, koska kyseessä oli niiden kahden ensimmäinen uusivuosi pariskuntana. ”Mikä muutos?”

”Mä en tuu niihin bileisiin”, Kata sanoi ja kiepsautti pyyhkeen huolettomasti ympäriltään kuivatakseen hiustensa märkiä latvoja. Mun katse juuttui tytön rintoihin ja unohdin saman tien sen, mitä Kata oli äsken sanonut. Mietin, että nousisin ja painaisin kämmeneni Katan rinnoille ja sivelisin sen vedestä kosteaa vatsaa ja liu’uttaisin käteni karheaa karvoitusta pitkin –

”Sä et kuuntele mua.”

Katariina peitti itsensä pyyhkeellä. Mua harmitti.

”Vaikea kuunnella, kun sä keikistelet siinä noin”, köhäisin ja tulin kiusallisen tietoiseksi seisokistani. Kiepsahdin nopeasti vatsalleni ja piilotin epämukavan tilani patjaa vasten.

”Vitut keikistelen”, Katariina puhahti. ”Sä et sitten ajattele mitään muuta kuin seksiä...”

”No, niinhän sitä sanotaan, että siitä puhe, mistä puute...” mutisin. Mä ja Kata ei oltu pantu yli kahteen viikkoon, ja sen huomasi. Me oltiin kumpikin äksyjä ja kireitä. Mä olin yrittänyt tehdä aloitteita ja olla romanttinen ja huomioiva, mutta Katalla oli koko ajan kiire. Koulun lisäksi sillä oli vireillä sata eri harrastusta ja projektia. Meillä ei enää juuri ollut yhteistä aikaa keskenämme, koska Kata mietti vain yliopistoja ja tulevaisuuttaan enkä ollut enää edes varma, tulisinko mä olemaan osa sitä. Tällaiset hetket vain vahvistivat sitä epäilystä.

”Oot kyllä yks paskiainen!” Kata sihahti. ”No kiitti, nyt mun ei ainakaan tarvii potea huonoa omatuntoa siitä, että päätin viettää uudenvuoden Riian kanssa.”

”Miksi sä niin päätit?”

”Koska Riialla on paha olo, siksi!”

”Mut me sovittiin, että vietetään uudenvuodenaatto yhdessä”, vänkäsin vastaan, ”ja nyt sä aiot feidata mut Riian takia?”

”Oikeen mielelläni, kuule”, tyttö puhisi. ”Oot niin itsekäs ja ajattelematon! Miksi sun täytyy vinkua mulle sen sijaan, että sanoisit ’tosi ihanasti ajateltu, Kata, Riia varmasti arvostaa sitä’. Missä on se sympaattinen ja sensitiivinen jätkä, johon mä rakastuin? Sitä tyyppiä ei oo näkynyt aikoihin!”

Suivaantuneena Katariina sieppasi meikkipussinsa ja vaatteensa ja marssi ulos huoneestaan. Mä olin niin vihainen ja poissa tolaltani, että nappasin vaan takkini ja lähdin ees yrittämättä lepytellä tyttöystävääni.

Myöhemmin tajusin, että Kata oli oikeassa. Mä olin muuttunut enkä yhtään hyvällä tavalla.



Kalevilla oli seuralainen, jolla oli lyhyt, tiukka ja rintava mekko, tekoripset ja naama täynnä meikkiä. Kaiken sen pakkelin alla tyttö näytti pikemminkin nelikymppiseltä kuin 18-vuotiaalta. Tiesin, ettei kyseessä ollut mikään vakava juttu, mutta tytön läsnäolo ärsytti silti.

”Eloharju!” Kalevi hihkaisi, kun saavuin bussipysäkille juomineni. Se kaappasi mut tuttavalliseen halaukseen, mistä päättelin, että Kalevin täytyi olla jo jonkinmoisessa humalassa.

”Moi”, sanoin ja yritin hymyillä, mutta Katan kanssa käyty riita kaiveli ja kismitti mua edelleen.

”Missä Kata on?” Kalevi ihmetteli ja kuikuili joka suuntaan kuin Kata olisi vain piilotellut jossakin nurkan takana.

”Se on Riian kanssa”, murahdin. Kalevin ilme synkkeni hetkeksi, kun Riian nimi mainittiin, mutta pian jätkä taas jo hymyilikin.

”No, vitut siitä sitten”, Kalevi virnisti ja huitaisi epämääräisesti deittinsä suuntaan. ”Tässä on Iina.”

”Moi, mä oon Heikki”, sanoin hymyillen ystävällisesti. Iina mulkaisi mua ja sytytti sitten tupakan. En ilmeisesti ollut tehnyt siihen kovinkaan suurta vaikutusta. Kalevi ei ollut millänsäkään. Jätkä alkoi intoa puhkuen selittää, ketkä kaikki olivat tulossa näihin bileisiin, mitä oli ohjelmassa ja miten mahtavat raketit se oli meille hommannut. Nyökyttelin ja ynähtelin samalla, kun selasin kännykkääni. Ei uusia viestejä Katalta. No niin, eipä tietenkään.

Havahduin siihen, kun Kalevi kietaisi käsivartensa mun hartioiden ympärille ja tuli hermostuttavan lähelle mua. Mun pää tyhjeni ja sydän notkahti pysäyttävästä kaipuusta. Ei saatana, mä olin niin lätkässä.

”Kuunteletko sä mua?” Kalevi hymähti, mutta huomattavasti iloisemmin ja mukavammin kuin Kata aiemmin. Hymyilin anteeksipyytävästi ja panin kännykän takin taskuun.

”I’m all yours”, lupasin. Kalevi hymyili.

”Oh, you better be”, Kalevi sanoi hiljaa. Mun täytyi olla todella sekaisin, kun kuvittelin kuulevani flirttiä sen äänestä. Tein virheen ja katsoin Kalevin ruskeisiin silmiin, joissa oli häkellyttävän kiinteä katse. Kylmä ilma tuntui äkisti viiltävän mun keuhkoja.

”Bussi tulee”, Iina sanoi tympääntyneenä. Kalevi päästi saman tien irti. Jätkä nappasi Iinaa vyötäisiltä ja saatteli sen suurieleisesti bussiin. Seurasin niitä ja varauduin istumaan yksin, mutta löysinkin ne bussin takaosasta. Kalevin vieressä oli vapaata. Istuin alas. Meidän polvet koskettivat. Tunsin sydämeni villiintyvän. Mun ei olisi pitänyt tulla tänne, ajattelin, ei, kun tunsin yhä luvattomia Kalevia kohtaan...

Vilkaisin Kalevia, joka hymyili. Rentouduin ja vastasin jätkän iloiseen hymyyn. Unohdin paniikkini. Juuri tässä mä halusin olla.



Juhlat olivat isossa omakotitalossa Muuramessa. En tuntenut sieltä ketään. Se oli Kalevi, joka oli saanut kutsun näihin bileisiin joltain kaveriltaan, joka oli hyvää pataa juhlien emännän kanssa. Alkuun pelkäsin, että Kalevi feidaisi mut, mutta niin ei käynyt. Me oltiin koko ajan yhdessä eikä Kalevi loppujen lopuksi näyttänyt tuntevan kuin muutaman tyypin koko bileistä.

Tiesin, ettei mun olisi pitänyt juoda, mutta Kalevi sai mut niin hyvälle tuulelle, että heitin varovaisuuden helvettiin ja annoin mennä, vaikka ehkä turhaan. Ei täällä kellään mennyt erityisen lujaa. Kaikki vain joivat, kuuntelivat musiikkia ja juttelivat omissa porukoissaan. Iina oli meidän kanssa tyyliin ekan tunnin. Sitten se hävisi. Minkähän takia, ihmettelin humalapäissäni. Eihän Iina nyt voinut mitenkään kuvitella iskevänsä itselleen ketään Kalevia parempaa.

Me oltiin vallattu itsellemme mukava paikka divaanisohvalta yläkerrasta. Porukkaa oli vähemmän kuin alakerrassa ja musiikki soi hiljaisemmalla. Olin aika tyytyväinen. Juhlien ainoa miinuspuoli oli se, että sain jatkuvasti jarrutella itseäni, jotta en olisi tunkenut liian lähelle Kalevia. Se oli uuvuttavaa.

”Mitä luulet Eelin ja Tinon tekevän tällä hetkellä?” kysyin.

”Ne nai”, Kalevi tokaisi. ”Siksihän ne feidasi meidät. Kuherrellakseen.”

”Onks joku vähän katkera?” kiusoittelin.

”Oon”, Kalevi sanoi suoraan. ”Ne rikkoi meidän perinteen, saatana, ja minkä takia?”

”Saadakseen aloittaa uuden vuoden ekaa kertaa yhdessä?”

”Paska syy”, Kalevi tuhahti. Nauroin. Kalevi ei ollut ikinä ymmärtänyt, miksi pariskunnat tahtoivat luoda ikiomia muistoja ja perinteitä ilman kavereitaan. Kalevin elämää hallitsi vankkumaton periaate ”bros before hoes”, riippumatta siitä, mitä sukupuolta ”hoes” milloinkin edusti.

”Kai sä joudut tyytymään tänään vaan mun seuraan”, huokaisin. Kalevi hymähti ja vilkaisi mua sen verran riemukkaasti, ettei se selvästikään pannut asiaa pahakseen. Hehkuin salaisesta mielihyvästä, kunnes bongasin Iinan nuolemassa jonkun pitkätukkaisen jäbän kanssa huoneen nurkassa. Taputin Kalevin käsivartta.

”Tyylikästä”, Kalevi puhahti päätään paheksuvasti pudistellen. ”Eikö se ois voinut ees pikaisesti skannata huonetta ennen tota... Vittu mikä lunttu.”

Kalevi nousi ylös. Me kerättiin kamamme ja vaihdettiin maisemaa.



Me päätettiin poiketa ulkona katselemassa raketteja. Hengitin keuhkot korventaen kylmää pakkasilmaa ja huomasin humalan vaikutukset näkökentässäni. Ääriviivat oli pehmenneet. Katuvalot loistivat kirkkaammin. Energiaa riitti. Mun olo oli mahtava. Kalevilla ei ollut samanlaista fiilistä. Se käveli rivakasti kädet taskuissaan, potki lunta ja kihisi itsekseen.

”Iina?”

”Ei se varsinaisesti”, Kalevi puhahti, ”vaan kaikki suhdepaskat. Vituttaa, kun kaikki mun ympärillä on niin helvetin onnellisia, täydellisiä ja rakastuneita, ja itse oon just tullu jätetyksi, koska oon niin palikka, etten täytä hyvän poikaystävän vaatimuksia ees puoliksi.”

Kalevin sanat yllättivät mut niin täydellisesti, etten osannut edes reagoida. Jätkä ei ollut koskaan aiemmin avautunut tällä tavalla sen ja Riian välisistä ongelmista.

”Mikä oli se ongelma?” kysyin.

”Etten osannut kuunnella, huomioida sitä tai olla tarpeeksi herkkä. En mä vittu ees tiiä. Riia varmaan haluu jonkun hintin.”

”Varo suutas”, ärähdin. En aikonut sietää Kalevilta noin tökeröitä kommentteja. Luulin, että se ois kasvanut jo tollasten ylitse, mutta ei näköjään. Kalevi oli välillä niin idiootti.

”Sori. Oon kännissä ja siksi mun paskafiltteri reistailee”, Kalevi mutisi. Ynähdin viileästi. Kalevi vilkaisi mua ja näytti ahdistuvan siitä, että olin niin pettynyt siihen. Kalevi laski katseensa. Kovan jätkän vitutus muuttui nöyräksi nolosteluksi. Päätin antaa vähän armoa.

”Ei kantsi luottaa siihen, mitä näkee”, sanoin hiljaa. ”Mä ja Kata ollaan kaukana onnellisesta ja täydellisestä parista...”

”Ai? Mikä teillä sit hiertää?”

”Vähän samat asiat kuin sulla ja Riialla”, mumisin. ”Oon kuulemma yks itsekäs idiootti. Kata hautaa itsensä kiireisiin, jotta sen ei tarttis nähdä mua. Me riideltiin aiemmin tänään. Se oli perseestä.”

”Paska juttu”, Kalevi sanoi myötätuntoisesti, ”mutta kyllä te sen selvitätte, niinku kaiken muunkin.”

”Ehkä...” Mä en ollut enää niin varma. Mua vain väsytti ja suretti, kun ajattelin Katariinaa. En voinut olla miettimättä, oliko mun käytös muuttunut, koska olin ihastunut Kaleviin, ja jollain tasolla Katariina aisti sen... Ei, ei se ollut mahdollista. Ihan typerä ajatus.

”Hei, tänä iltana ei mietitä muijia, okei?” Kalevi päätti. Nyökkäsin ponnekkaasti. ”Kato, tuolla näkyy hieno raketti!”

Katsoin Kalevin osoittamaan suuntaan ja näin useiden perättäisten värikipinöiden valaisevan taivasta. Näky oli kaunis.

”Pata”, Kalevi sanoi arvostavasti. ”Ihan kiva, mutta mulla on isompi ja parempi. Näät sitten.”

”Ei tarvii, kyllä mä uskon sua”, hymähdin. Kalevia hymyilytti.



”Tulkaa tsekkaa, keittiössä on meneillään eeppinen käteenveto!” joku jäbä hihkaisi. Vedin kaljaa väärään kurkkuun kuullessani sen. Yskin rajusti kaksin kerroin ja mietin, että mun oli täytynyt kuulla väärin. Kalevi kohotti epäuskoisesti kulmiaan. Muut huoneessa olivat jo rynnänneet katsomaan. En itse olisi välttämättä halunnut nähdä kyseistä aktia, mutta lopulta uteliaisuus voitti. Me mentiin varovaisesti kurkkaamaan, mistä oli kyse. Se ei ollutkaan aivan sitä, mitä jäbä oli mainostanut, onneksi.

”Tää on kädenvääntö, ei käteenveto, Julle, senkin idiootti!” joku pettynyt muija huusi huomatessaan, että sitä oli huijattu. Mä ja Kalevi hajottiin nauramaan yhdessä muiden kanssa, ja Jullea rääkättiin armottomasti sen tahattomasta sanasekoilusta. Kädenvääntö ei sekään ollut aivan niin eeppinen kuin Julle oli antanut ymmärtää. Vastatuksin oli lihaksikas muija ja aavistuksen hoikempi jätkä. Kummankin naama punoitti ja käsivarret tutisivat jännityksestä. Matsi ei silti ottanut ratketakseen. Mä ja Kalevi kyllästyttiin nopeasti ja vaellettiin etsimään kiinnostavampia nähtävyyksiä.

Me löydettiin kellarista tikkataulu ja pingispöytä. Kalevi osoitti tikkoja, mutta mä työnsin sen käteen huomattavasti vaarattomamman pingismailan. En pitänyt hyvänä ideana sitä, että me alettaisiin heitellä tikkaa, kun oltiin kännissäkin. Kalevi huokaisi pettyneenä, mutta otti mailan. Meidän koordinaatiokyky tai reaktionopeus eivät tietenkään olleet entisellään, mutta pelaaminen onnistui silti jotenkuten.

”Villi ilta”, hymähdin, kun pallo kolahteli verkkaan vasten pöytää.

”Tosi”, Kalevi virnisti napauttaessaan palloa laiskasti. ”Mitä, onko sulla tylsää, Eloharju?”

”Ei sun kanssa koskaan ole”, sanoin ja missasin Kalevin syötön. Pallo lensi sohvan alle. Kömmin etsimään sitä. Kurottelin palloa sormenpäilläni. Sain kuin sainkin sen hyppysiini. Vilkaisin voitonriemuisena Kalevia, ja huomasin sen katseen jumittuneen mun suuntaan. ”Mun persettäkö sä tuijotat?”

Kalevi tyrskähti.

”Sitähän sä toivoisit.”

”No oisihan se kiva, että ees joku tiirailisi.”

”Musta ei siihen hommaan valitettavasti ole.”

”Ai kui?” kysyin tietämätöntä teeskennellen.

”Koska sulta puuttuu tissit, Eloharju.”

”MITÄ!” huudahdin ja tarrasin paniikissa rintakehääni. ”Näitkö sä, minne ne tippu?”

Kalevi purskahti nauruun. Jätkä ei ollut nauranut sillä tavalla sen jälkeen, kun se ja Riia olivat eronneet enkä voinut olla tuntematta kuplivaa itsetyytyväisyyttä siitä, että mä olin saanut sen aikaan.

”Toi sun huumorintajus kompensoi aika hyvin sun muita puutteita”, Kalevi hymähti. Sen hymyssä oli vaivihkaista lämpöä, joka sai mut kihelmöimään.

”Thanks.”

Me jatkettiin pelaamista. Huone tuntui aavistuksen sähköisemmältä kuin hetki sitten.



Kello oli vähän yli puoli kahdentoista, kun Kalevi sanoi, että me lähdettäisiin ampumaan raketteja, joita jätkä oli omistushaluisesti hamstrannut pian koittavaa h-hetkeä varten.

”Nytkö jo?” kysyin ja katsoin kelloa. Keskiyöhön oli yli 20 minuuttia aikaa.

”Se paikka, joka mulla on mielessä, on pienen kävelymatkan päässä”, Kalevi vastasi ja tarkasti muovikassinsa, että kaikki padat ja raketit oli varmasti tallessa. Tiesin, että Kalevi olisi nostanut helvetinmoisen metakan, jos yksikin paukku olisi nyysitty.

”Etkö sä halua oottaa muita?” kysyin hämilläni.

”Miksi haluaisin? En mä niitä tunne.”

Hymähdin. Ajatus siitä, että me alotettaisiin uusi vuosi yhdessä ja ihan kahdestaan, sai mut tuntemaan sekä kiemurtelevaa hermostusta että odottavaa kihelmöintiä.

”Mennään sit.”

Kun mä puin ulkovaatteita ylleni, Kalevi kävi hakemassa jääkaapista kylmää skumppaa, joka oli paljon tyylikkäämpi veto jätkältä kuin olin odottanut.

Keskiyön lähestymisen huomasi ja kuuli. Raketteja ammuttiin enemmän ja tiheämmin. Valitettavasti me ei nähty paljoa puiden takaa, mutta jos Kalevin rehvastelut olivat edes puoliksi totta, me saataisiin ihailla pian ikiomaa valoshow’ta.

”Millaset fiilikset vaihtuvasta vuodesta?” kysyin.

”En tiiä”, Kalevi mutisi epätavallisen innottomasti.

”Etkö sä oota penkkareita? Sun synttäreitä? Kirjoituksia? Ylppäreitä?” ihmettelin. Kalevi kohautti olkiaan. Pysähdyin. ”Mikä on?”

”Uusivuosi on kusetusta”, Kalevi puuskahti. ”Muka jonkin uuden alku, vitut on. Samaa paskaa elämä on huomennakin. Mitä väliä?”

”No niin, pointti”, myönsin lempeästi, ”mut ei paskat olosuhteet oo sua ennenkään lannistaneet. Nyt loppu toi murjotus. Me aloitetaan vuosi 2014 kunnon pamauksella, eikö vaan? Jos näistä sun pikkupieruista ees on mihinkään...”

”Jumalauta!” Kalevi kiivastui ihan niin kuin olin odottanutkin. ”Ostin parhaimmat ja kalleimmat raketit, mitä näiltä markkinoilta saa! Kyllä mä näytän sulle...”

Kalevi murisi itsekseen ja käveli nopeammin. Kirin virnistellen sen vierelle. Tiesin, että Kalevi otti raketit hyvin tosissaan. Kalevi rakasti festareita, bändikeikkoja, ukkosta ja ilotulitteita. Jätkä suorastaan eli näyttävistä spektaakkeleista.
 
Me käveltiin ylös lumiselle mäelle, joka näytti täydelliseltä paikalta ampua raketteja. Se oli aukea ja vähäpuinen.

”Miten sä tän paikan tiiät?” ihmettelin.

”Tää ei oo eka uusivuosi, jonka oon viettänyt näillä hoodeilla”, Kalevi vastasi.

”Ai...” Mua harmitti, mutta en tiennyt, minkä takia.

”Se oli ennen kuin tutustuin suhun, Eeliin ja Tinoon”, Kalevi hymähti. Punastuin, kun tajusin kuulostaneeni mustasukkaiselta, vaikka en mä ollut.

”Kiva paikka”, köhäisin. ”Joko aloitetaan?”



Käytin palavaa tulitikkua kahden pienemmän raketin tulilangoilla. Kun ne syttyivät, astuin reippaasti taaksepäin. Vuoron perään ne singahtivat sihahtaen taivaalle ja räjähtivät erivärisiksi valosäikeiksi.

”Nice!” Kalevi hihkaisi ja löi mun kanssa yläfemman. ”On pienissäkin ytyä.”

”Jep.”

Katsoin kelloa. Keskiyö oli melkein täällä. Oli aika sytyttää vihoviimeinen pata, joka aloittaisi ensi vuoden kaikista upeimmalla ja räiskyvimmällä ilotulituksella.

”Vau, sä varmaan maksoit ittesi kipeäksi”, sanoin, kun näin, minkä kokoisen padan Kalevi muovikassista kaivoi.

”Tää on sen arvoista.”

Hymyilin. Kalevi riisui päällimmäisen pakkauksen ja asetti sen maahan. Kalevi virnisti ja sytytti tulilangan. Sitten se pinkaisi mun luo. Kalevissa oli jotain todella lumoavaa, kun se oli noin innoissaan. Sen komeat kasvot sädehtivät. Hymyt olivat leveitä ja poikamaisia. Ei helvetti, miksi Kalevin täytyi olla noin ihana?

”Kohta lähtee!” Kalevi hehkutti ja läimi mua käsivarteen. Se oli aivan fiiliksissä. Pata alkoi suhista ja paukkua. Me nostettiin katseemme mustalle taivaalle. Pata todella oli iso ja loistelias, mutta mun katse eksyi yhä uudestaan Kaleviin. Sen posket punoittivat pakkasesta. Rakettien valokipinät heijastuivat jätkän tummista silmistä. Kalevi leiskui iloa ja elämää niin vahvasti, että tunsin itseni täydeksi huijariksi sen rinnalla. Kalevi tiesi tismalleen, kuka se oli. Mä taas olin ihan hukassa ja solmussa itseni kanssa. Halusin vääriä asioita väärältä ihmiseltä enkä edes tiennyt, minkä takia. Osasinko mä enää olla vilpitön?

Kalevi huomasi mun katseen. Säikähdin aluksi, kunnes huomasin, että Kalevin hymy oli muuttunut. Hämmästyksekseni tunnistin sen hymyn ja salaisuuden, jonka se kätki. Pidätin hengitystäni enkä uskaltanut luottaa vaistooni, koska se oli takuulla väärässä. Näin vain sen, mitä toivoin näkeväni. Kalevi ei muistellut Halloweenia ja meidän jakamia suudelmia. Sen huulet eivät takuulla hohkanneet samalla tavalla kuin mun aina, kun ajattelin sitä. Kalevi ei kipuillut mun takia eikä se tuntenut samanlaista houkutusta päästä taas mun lähelle. En voisi koskaan saada Kalevilta vastakaikua, koska se tykkäsi tytöistä. Me oltiin vain parhaita kavereita, ei mitään muuta.

Kalevi tarttui mua olkapäistä. Säikähdin ja luulin, että jätkä löisi mua tajuttuaan mun ajatukset. Ehkei me voitais enää olla edes kavereita, jos Kalevi tiesi, mitä mä –

Kun Kalevi painoi huulensa mun omille, kaikki hätääntyneet ajatukset pysähtyivät. En aikonut missata tällaista mahdollisuutta. Otin Kalevista kiinni ja vastasin sen kiihkeään suudelmaan.



Mun sydän löi liian nopeasti enkä melkein saanut edes henkeä, mutta en kuvitellutkaan, että päästäisin irti. Me suudeltiin nälkäisesti ja täysin tosissamme. Kalevin suu oli kuuma ja vangitseva. Kalevi tuntui niin helvetin hyvältä. Puristin jätkän lähemmäs itseäni. Kalevi painoi kielensä mun kieltä vasten. Polte rytisi mun iholla. Ynähdin nautinnosta.

Kalevi vetäytyi huohottaen. Vedin kiivaasti henkeä. Mun päässä kieppui. En tiennyt, mitä ajatella. Mun kädet olivat yhä Kalevin niskalla. Kalevin silmät olivat tutkimattomat, mutta se ei vetäytynyt kauemmas. Me hengitettiin ja katsottiin hiljaa toisiamme. Tiesin, että jos me oltaisiin tässä näin tarpeeksi kauan, todellisuus saisi meidät kiinni ja tämä ihana, upea lumous särkyisi. En ollut valmis siihen, en vielä.

Niinpä suutelin Kalevia uudestaan, nyt hitaammin ja pehmeämmin. Kalevi jähmettyi. Ehkä se ei todella halunnut tätä. En vetäytynyt. Hieroin Kalevin niskaa ja toivoin, etten ollut tehnyt peruuttamatonta virhettä. Hitaasti, kuin arastellen, Kalevi rentoutui ja suli mun syliin. Lämpö läikähti mun sydämessä. Tällä kertaa suudelma oli hellä ja viipyilevä. Me hidastettiin ja nautittiin tästä hetkestä ja toisistamme. Se oli uskomatonta. Se ylitti moninkertaisesti kaikki mun toiveet ja haaveet.

”Mm”, pehmeä ynähdys pääsi Kalevin huulilta, kun suudelma päättyi. Me avattiin silmämme. Mun vatsassa hypähti suloisesti, kun näin Kalevin hymyilevän.

”Hyvää uutta vuotta”, uskalsin kuiskata. Kalevi naurahti ja laski katseensa kuin ujostellen mua. Se oli odottamatonta, mutta aika ihanaa. Olin itsekin aika häkeltynyt tästä käänteestä. Mun sisällä kihisi ja kihelmöi aivan uudella tavalla, koska nyt mä tiesin, etten ollut yksin tunteideni kanssa. Tää ei ollut millään tavalla toivoton ihastus, koska Kalevi oli taas tässä, mun sylissä. Tunsin, että voisin tehdä ja saavuttaa mitä tahansa. Koko mun olemus roihusi ja säkenöi. Tunteen voima häkellytti mua.

Ote mun olkapäillä hölleni. Kalevi taputti mun käsivarsia. Ne liukuivat sen niskalta alas. Tuike Kalevin silmissä oli hiipunut. Se ei enää edes katsonut muhun. Hätäännys puristi mun kurkkua. Ohimennen Kalevi pyyhkäisi suutaan. Mun rintaa vihlaisi.

”Viimeinen bussi lähtee pian”, Kalevi sanoi välinpitämättömästi ja keräsi ilotulitejätteet.

”Kalevi...” Mun ääni oli käheä ja pyytävä. Kalevi ei ollut kuulevinaan. Se ei katsonut taakseen kävellessään. Pyyhin kyyneleet silmistäni ja lähdin sydän säröillen Kalevin perään. Häpeä repi mun sisuksia. Tiesin, että olin juuri tehnyt jotakin anteeksiantamatonta.



Seila

  • Vieras
Mä oon odottanut tätä miljoona vuotta ja viimein tämä viimeinen osa tuli, jei! Olin kyllä tänään tämän tarpeessa, koska töissä oli hulinaa ja tauolla oli ihana unohtua Heilevin pariin muutamaksi hetkeksi :3 Vilkaisin milloin alotit tämän ja maaliskuun lopussa! En muistanut, että siitä on niin "kauan". Luulin että myöhemmin, mutta noh, aika onkin mennyt aika nopiaan. Enivei!

Voi että Heikkiä ja Kataa. Kiva kun sisällytit tähän pikkasen myös Kataa, vaikka olenkin tyytyväinen, että Kata on ollut paitsiossa tämän stoorin osalta, koska tässähän tosiaan pääpointtina on ollut Heikin ihastus Kaleviin. Mutta voi ei, kun noilla kahdella menee huonosti. No, en ihmettele kun jos Kata stressaa tulevaisuutta ja on kiireinen ja Heikki vaan tahtoisi huomiota ja sitten kun se ei saa sitä, se äksyilee. Tulevaisuus on tärkeä kyllä ja Heikkikin voisi olla äksyilemättä! Voisi vaikka nätisti kertoa, että mikä mieltä painaa ja että mitä tahtoisi, mutta ei sitten :D Kata on kyllä hyvä ystävä, kun menee Riian seuraksi ja tueksi, ihanaa :3

Oh god, tässä vikassa osassa oli kyllä niin paljon sellaisia Heileviä kohtia, missä virnuilin ja hymähtelin ja hymyilin ja olin vaan ihan awws ja iip! Siis jo tuosta, kun Heikki ja Kalevi näkee toisensa niin heti siitä eteenpäin ihan wou. Oli kyllä flirttiä ilmassa pff. Humalainen Kalevi osaa vähän rentoutuakin. Vai oli Kalevi hommannut deitin. Noh, siitäki päästiin nopeasti eroon, hyvä vain pojille :D Ja n'aww, söpöä kun Eeno halusi olla kahdestaan ensimmäisen uuden vuoden. Tietenkin ne on vain panemassa kotona, pff. Ja toi käteenveto, pff. Ihanaa kun sisällytit sen tähän tekstiin, oli kyllä priceless! Heikki ihan kauhuissaan, että mitä siellä tapahtuu!

Mutta siis. Heikki on niin mennyttä poikaa. Se on niin ihastunut ja se paistaa tässä viimeisessä osassa niiiiiiin hyvin. Tai siis, se vaan niin hehkuu sisäisesti kaikenlaista mielihyvää, iloa ja onnea ihan vaan kun Kalevi vain vähän katsoo sitä ja hymyilee. Niin söpöä. Ja sellaistahan se on ja äww. Tietenkin Heikki yrittää toimia fiksusti (lol yeah right) ja just olla juomatta ja kaikkea, mutta ei se tietenkään onnistu. Ja ehkä Heikki ne tunteet eivät räiskyisi ympäriinsä, jos puhuisit asiasta vaikka Katalle tai itse Kaleville. Okei, Kaleville puhuminen aiheuttaisi varmaan draaman ja kaikkea, mutta pff. Heikki, et sä voi olettaa että ne tunteet vaan yhtäkkiä katoaa. On siinäkin meillä poika. Mutta Heilevin puolesta hyvä, että sillä on tyhmä pää >:3

Okei, tässä kuultaa myös Kalevista hieman läpi se, että silläkin olisi jotain kiinnostusta Heikkiin. Kalevi tietenkin piilottaa ja hautaa sen niin hyvin piiloon, ettei se tajua sitä eikä myönnä sitä eikä näytä sitä ikinä. Mutta tässä kun Kalevi on juonut ja on rennosti Heikin kanssa kahdestaan niin sieltä jostain hieman pilkahtelee sellaista kiinnostusta. And I'm living for it! Ja Heikkikin huomaa sen tai se pistää merkille just merkillisiä hymyjä/katseita ja Heikki reagoi niihin. Tietenkin Heikki olettaa että se tulkitsee ne väärin tai kuvittelee ne, mutta honey, I don't think so.

Tässä oli tosi kiva build up keskiyöhön ja poikien suudelmaan (suudelmiin!!!). Oli rakennettu sitä kevyttä flirttiä ja kaksinoloa. Sitä että Kaleville on tärkeää olla Heikin kanssa eikä se välitä muista tuolla juhlissa. Ja kun Kalevi katsoo Heikkiä ja Heikin ajatukset lähtevät kierroksille. Oh boy. Tietenkin Heikki pelkää niin kovin, että Kalevi tajuaa/lukee sen ajatukset jotenkin hämmästyttävästi ja just tyyliin lyö sitä, mutta voi poikaseni. Kuinka väärässä oletkaan!

I'm living for these two kissing too :3 Ihanaa kun ensimmäinen suudelma on kiihkeä. Semmoinen niin in the moment. Sellainen että Kalevi juuri ehkä hetken mielijohteesta vaan tarttuu Heikkiin ja pussaa. Humalainen ja pakko saada siinä hetkessä. Ja tietenkin Heikki tarraa siihen hetkeen kiinni niin lujaa. Se on jo pidemmän aikaa kärvistellyt ihastuksensa kanssa ja nyt sen saa päästä irti ja antaa roihuta. Tietenkin Heikki haluaa ottaa siitä kaiken irti. Ja samalla sen pää on ihan sekaisin. Ja kun suudelma loppuu, ei Heikki tietenkään voi päästää sen hetken lumousta särkymään ja tätä leimahtanutta kipinää hiipumaan. Joten totta kai Heikki goes for it ja suutelee Kalevia uudestaan.

Kalevi. Se varmasti ajatteli että se oli siinä. Yksi yhtäkkinen suudelma mahdollisesti hetken mielijohteesta tai mielenhäiriöstä (lol). Who knows what he thinks. Voin kuvitella, kun se ekan suudelman jälkeen on varmasti mielessään alkanut hitaasti kelailemaan, että mitä. Mutta sitten Heikki tuleekin uudestaan huulille ja se yllättää Kalevin. Tietenkin Kalevi jähmettyy ja on varmasti ensin, että excuse me! Mutta kipinä on sytytetty ja Kalevinkin on pakko vähän puhaltaa siihen.

Ja siis. Voi jumalauta. Kalevi on niin asshole ja idiootti ja ugh. Tietenkin kun hetken lumous karisee niin se on ihan noup, mitään ei tapahtunut. Ja Heikki kärsii ja Heikistä rapisee kaikki se loimu, ilo ja onnellisuuskin. These two are so frustrating! Ugh. No siksi mä myös rakastan näitä, ei sillä :3 Mua nauratti myös, kuinka Heikki totesi aiemmin, että he aloittavat uuden vuoden kunnon pamauksella. No indeed!

Tiivistettynä: tykkäsin hurjasti! Ihanaa kun tää oli vallan Heikin näkökulmasta, koska Järjiltään taasen oli vallan Kalevin. Mutta kyllä me tarvitsemme suutelosta joskus tulevaisuudessa Kalevin näkökulmasta edes jonkun rapsun! Koska tahdon tietää, mitä vittua sen päässä liikkui.

Kiitos paljon <3 (hups tää kommentti vähän venyi eh)

kaaos

  • huitulapää
  • ***
  • Viestejä: 1 090
Heippuli kommenttikampanjasta!

Ah ai että tämä oli aivan yhtä söpö kuin ounastelinkin. Näitä heileveitä on aina niin hauskaa lukea, kun kiertelet ja kieputtelet samoja kohtauksia eri näkökulmista ja tarkkailupisteistä. Tämäkin abikevättä edeltävä aika oli tavallaan jotenkin mielikuvissani, ehkä sen kauhuleffatekstin takia yms. Mutta ihan toisella tavalla avautui taas kun päästiin Heikin pään sisälle vaihteeksi.

Nyt ymmärtää aivan selvästi, miksi Heikki on sitten myöhemmin pahoillaan, ettei Kalevi muka muista näistä alkuhetkistä mitään. Heikki on kyllä aivan superliikkiksen ihastunut. Kuvaat teineyden ja ihastuksen todella lempeästi ja kauniisti, vaikka rujojakin elementtejä löytyy.

Tässä jatkiksessa oli hieno tahditus, kivasti erilaisia kohtauksia, vaikka sama teema (Vaikeileva Heikki<3) pysyi yllä. Kalevi on aina kultaa, tässä se oli niin riipaisevan reppana. Toisaalta ilotulitteista innosta puhkuminen oli toisella tavalla liikuttavaa. Ehkä yhdistettynä siihen ero-alakuloisuuteen se tuntui vähän liian koskettavalta. Ja suudelmakin. Mahtoikohan Kalevi kovettaa itsensä, koska ei ole mikään hintti vai koska heikille halloween oli ollut niin iso ongelma?

Lopetus oli hyvä, mutta jätti kyllä kysymyksiä ja oudon epävarmuuden leijumaan. Onneksi aina näitä lukiessa tietää, kuinka hyvin lopulta käykään. Kummasti vaikka sen tosiaan tietää, ei yhtään haittaa lukea näitä tarinan aukkoja täydentäviä tekstejä.

Mä aina vaan mietin että sulla täytyy olla joku supertarkka juonikartta :’ D tai miten muuten olisit näin päivämäärätarkasti perillä mitä milloinkin kävikään. Siitä nostan erityiskorkeaa hattua sulle. Mulla meinaa jo yhden tekstin ja maailman kanssa mennä yksityiskohdat vituralleen XD

Tekisi mieli lainailla jotain kohtia, mut en oikein tällä kännyllä sitä jaksa tehdä. Mutta se yksi Heikin repla Kalevin leveistä hartioista ja kuumuudesta oli tosi hauska.

Kiitos tosi paljon! Oli ihana lukea tämä. Ainiin! Hieno otsikko myös!

Kaaos
words make worlds

tuorein jatkis: Hämäränsäteet, K15, H/D

ava: sokerisiipi, bannu: Ingrid

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 5 999
Seila: Joo, tässä vikassa osassa vähän kesti. Sori siitä ;D Joo, tämä ei ole Heikin ja Katan tarina, joten siksi tyttö oli niin pienessä osassa kokonaisuudessaan. Keskiössä oli just Heikki ja hänen tunteensa. Heikki voisi toimia niiin paljon fiksummin, sekä Katan että Kalevin suhteen, mutta eihän se urpo sitä tajua :'D Jep, nää flirttailee kyllä melko näkyvästi tässä vikassa osassa. Parasta. Kalevi ilmaisee itseään paljon vaivihkaisemmin eikä se just ole tietoinen omista tunteistaan, vaikka niitä selvästi on. Kiva kuulla, että tunnelman rakentaminen onnistui ja eteni luontevasti. Juuri sellaiseksi sen tarkoitinkin, että jännite kasvaa hiljakseen osassa ja huipentuu juurikin tuohon keskiyöhön. Noissa kahdessa suudelmassa tuli kyllä hyvin esiin kummankin motiivit ja puolet. Kalevi toimii hetken mielijohteesta, impulsiivisesti ja roihuten. Heikki taas herkistelee ja tahtoo nautiskella. Ja Kaleville on ensin pieni järkytys, kun ei just pääsekään tilanteesta sillee, että lol läppä hei vaan siitä tulee jotain muuta, tarkoituksellista ja todellista. Mutta tietysti Kalevi perääntyy ja on välinpitämätön mäntti ja Heikki raukka on ihan rikki :<< mutta semmosta näiden alkutaipale nuorina on, kivistä ja kipuilevaa. Oli tosi kivaa kyllä kirjoittaa pelkästään Heikin näkökulmasta. Mulla on vähän tapa suosia Kalevia, kun on kyse näkökulmista ::) Ihana kuulla, että pidit ja kiitos mammuttimaisesta kommentista!!

kaaos: Mä jaksaisin jauhaa näistä ja näiden vaiheista varmaan aikojen loppuun saakka  ::) mutta kiva kuulla, että näistä jaksaa ja on kiinnostavaa lukea näitä "täydennysjuttujakin". Hii, voi kiitos :3 Ihanaa, että nää ihastusjutut tuntuu autenttisilta! Ehkä Kalevi kovetti itsensä molemmista syistä. Se ei nimittäin ollenkaan ajatellut – tyypillisesti – kun se vain meni Heikin naamalle :'D ja vasta, kun pussailtiin vähän hellemmin ja perusteellisemmin, sille tulikin mieleen, että helvetti, miten tän nyt voi selittää?? Joten se ei selitä vaan lähtee menemään ja Heikki raukka saa kärsiä :< Ihanaa, että pidit <3 Kiitos kommentista!!