Kirjoittaja Aihe: Twilight: Veren kutsu II - kielletyt tunteet (K-11, luku 27, osa 1 - 11.1) [keskeytetty]  (Luettu 81891 kertaa)

antsi..

  • ***
  • Viestejä: 14
Vs: Veren kutsu II - kielletyt tunteet | Luku 25 - 08.08.
« Vastaus #240 : 16.08.2010 18:29:16 »
Ihana luku <33
Toivottavasti tulee lisää jatkoa :)
Tää on tosi hyvä ficci :D :-*

Tuhisija

  • Vieras
Vs: Veren kutsu II - kielletyt tunteet | Luku 25 - 08.08.
« Vastaus #241 : 22.12.2010 17:45:04 »
antsi, kiitos kommentistasi :) Kyllä jatkoa tulee, tässä on ollut aika pitkä tauko vain.

Purriainen, aina ei huomaa kaikkea :D  Dominic yrittää ottaa selvää Beccan aikeista, hän on selvästi lopen kyllästynyt koko naiseen.  Kiitos paljon kommentistasi :D  Huomasin kyllä ja on aina vain mukavaa huomata, että oma teksti herättää tunteita toisissa.  Niin sitä jatkoa tulee tässä toivottavasti lähiaikoina.  Miulla oli piiiitkä tauko Finistä (josta en ilmoitellut mitään :/), mutta nyt olen taas back!


Eli jatkoa tulossa!  Kirjoitan tämän ficin loppuun, vaikka mikä olisi.  En tätä jätä missään nimessä tähän!  Toivotaan, että nyt lomalla tulisi seuraava luku, jota olen aloitellut ;)

Tuhisija

  • Vieras
Vs: Veren kutsu II - kielletyt tunteet | Luku 26 - 28.12.
« Vastaus #242 : 28.12.2010 22:47:19 »
Tässäkään luvussa ei päästä kauheasti etiäpäin, mutta ensi luvussa sekin asia korjaantuu, koska silloinpahan pistän tapahtumaan!  Eli tässä vielä on vähän pohtimista ja totuuden kalastelua ja sellaista.  Renesmee angstia myös, sitä oli niin kiva kirjoittaa ;D

Ja pahoittelen kovasti taukoani, jonka aikana en edes ilmoittanut olevani tauolla!  Ensi kerralla koetan varoittaa/nyt kirjoitella lukuja varastoon, jos vain onnistun :)  Olkaapas hyvät:


Luku 26 - Totuutta etsimässä


”Myönnä pois, sinä yritit lavastaa hänet.”

Ääni sylki syytöksiä, jotka iskeytyivät Rebeccan kasvoja vasten kuin muurinmurtajat horjuttaen hänen valmiuttaan iskeä takaisin.  Äskeiset syyttelevät sanat olivat saaneet hänen henkisen muurinsa tiilit rapistumaan pala palalta, perustukset lahoamaan kuin huonosti rakennetussa talossa.  Eikä se syvä, musta katse auttanut rapisevaa tyhjyyttä hänen sisällään.  Se raastoi tavalla, jota Rebecca ei ollut ennen kokenut.  Se raastoi syvältä pinnan alta, suoraan ytimestä ja repi auki salaisuudet, temput ja haavat.  Hän perääntyi askeleen.

”Minä”, Rebecca laski katseensa Dominicin tummiin silmiin ja henkäisi syvään, ”en ole yrittänyt lavastaa ketään.”  Hän keräsi murusia muuristaan ja kasasi turvaseinäänsä ehjäksi.  Hän ei luovuttaisi nyt. ”Haluat vain syyttää minua kaikesta, koska olet yhä katkera ja vihainen sen takia, mitä tein.  Antaisit jo olla.”
”Ei.”  Dominic otti askeleen eteenpäin ja pakotti punatukkaisen tytön nojautumaan kuistin puista pylvästä vasten. ”Se ei liity tähän mitenkään!  Vain se liittyy, että sinä menit liian pitkälle ottamalla Jaredin tähän mukaan.”
Rebecca pudisti päätään ja yritti huomaamattomasti vältellä pojan katsetta, joka porautui häneen leimuavana.  Hänet oli ahdistettu tiukkaan paikkaan fyysisesti, muttei antaisi niin käydä henkisesti.  Ei enää. ”En ymmärrä sinua.  Minä en ikinä sotkisi Jaredia tähän mukaan!  Hänellä on tarpeeksi hankalaa Renesmeen ja sen suden takia, enkä pahentaisi hänen tilannettaan.  Olet täysin hakoteillä!  Te kaikki olette.”

Rebecca loi nopean katseen tummaan poikaan, tämä näytti yhä kireältä ja yhtä syyttävältä kuin hetkiä aiemmin.  Eikö tämä ikinä uskoisi häntä tai jättäisi rauhaan tässä asiassa?  Joutuisiko hän latelemaan valheita, kietomaan tämän sanoihinsa yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes viimein tämä ei pyristelisi enää vastaan?

Sinun täytyy jaksaa, Becky.  Et voi luovuttaa ja antaa toisten voittaa.  Jatka valehtelua, välttelyä ja syytä häntä jostain.  Iske takaisin.

Tyttö kokosi itsensä kokonaan ja vei katseensa pois pojasta livahtaessaan tämän ja pylvään välistä.  Aikomus karata kauemmas, ottaa fyysistä etäisyyttä meni pieleen, pojan käsi tarttui nopeasti hänen omaansa ja vetäisi hänet lähelleen.  Kaksi kylmää, jännittynyttä kehoa painautui toisiaan vasten tiukasti, ja silmät säkenöivät.

”Nyt tiedän, mistä kiikastaa.” Kuiskaus livahti Rebeccan raollaan olevilta huulilta.  Hän ei olisi halunnut kääntyä tämän aiheen puoleen, ottaa tätä avukseen, mutta hänen oli pakko.  Muuta keinoa hän ei nähnyt. ”Sinä rakastat minua yhä ja haluat olla varma siitä, etten ole tehnyt mitään typerää.  Sinä sanoit kaipaavasi minua aina, tekisinpä mitä tahansa… Ja nyt osoitat sen tavalla, joka ei ole osa sinua.” 

Hän nosti hitaasti vapaata kättään ja sipaisi pojan sileää poskea.  Hyvin pieni lämmin ailahdus lennähti läpi jäisen sydämen, katseet kohtasivat kokonaisina.  Tummassa välähti valoa ja hiven lämpöä, mutta kokonaan se ei muuttunut.

”Älä yritä…”, Dominic sanoi hiljaa, ääni tiukaksi pingotettuna.  Hänen kätensä tarttui Rebeccan omaan ja vei sen pois hänen kasvoiltaan.  Otetta hän ei kuitenkaan päästänyt lipumaan pois. ”Tiedät, miksi käyttäydyn näin eikä ainoa syy ole se, että olen entistä pettyneempi sinuun.  Minä olen pettyneen lisäksi kyllästynyt erittäin pahasti.”  Käsi päästi tytön käden irti. ”Etkö tosiaan koskaan opi?  Moniako vastoinkäymisiä sinun täytyy kokea, jotta opit puhumaan totta ja käyttäytymään toisia kohtaan kunnolla?”
Rebecca ymmärsi sanat kuultuaan, että aiheen kääntö muualle oli epäonnistunut.   Dominic ei ilmeisesti antaisi periksi, vaikka hän kuinka yrittäisi kääntää heidän keskustelunsa suunnan muualle joko vihjaten tai lirkutellen.  Mutta hän ei vieläkään aikonut hävitä.
”Menetit ihmisyytesi, menetit minut, menetit luottamuksen jälleen kerran Culleneihin ja minuun ja olet taatusti menettänyt sen Jarediin ja ehkä jopa Carolineen ja Adamiin.  Kaikki tuntuvat vihaavan sinua, mutta se fakta ei näytä kiinnostavat sinua tippaakaan, ei edes hetkauttavan.  Mitä muuta sinulle täytyy tapahtua, että tajuat?”  Dominicin katse oli nyt polttelevampi, pistelevämpi.  Poika ajoi Rebeccan jälleen pylvästä vasten ja nyt myös henkisesti.  Sanat tunkeutuivat väkisin tytön ihon läpi ja halkoivat mustaa seittiä rinnassa.  Mureneminen alkoi jälleen. ”Kerro minulle, Rebecca.  Mitä muuta sinun täytyy käydä läpi, jotta lopettaisit muiden elämien pilaamisen?”  Pojan kädet nousivat tytön olkapäille, katse laskeutui tämän oman tasolle. ”Kerro!”

Ei, Becky.  Älä nyt luovuta!

Rebecca pukkasi Dominicin kauemmas molemmilla käsillään ja aikoi karata tältä, mutta hän oli liian hidas.  Kaksi vahvaa kättä kietoutui hänen ympärilleen lukiten hänen kätensä kylkiä vasten tiukasti.  Ote tuntui lukolta, lujalta ja rikkoutumattomalta, eikä rimpuilu auttanut yhtään.  Ote oli kuin käärme, joka kiertyi entistä tiukemmin hänen ympärilleen hänen vääntelehtiessään.  Rebecca ei voinut tehdä mitään.

”Kerro.  Kerro mikä saa sinut ymmärtämään.”

Rebecca pudisti päätään ja yritti vielä riuhtoa itseään irti suojamuurin romahtaessa rauhassa.  Miksi Dominicin piti tuntea hänet?  Miksi tämän piti osata iskeä häntä oikeilla asioilla?  Miksi hänen täytyi murentua juuri tämän edessä?  Johtuiko se siitä, että hän yhä välitti?

Olisit päästänyt Nicistä irti aikoja sitten.  Nyt se kostautuu sinulle.  Kohta sinä makaat maassa ja kuiskit kaikki salaisuutesi hänelle.

Ei, niin ei käy.  Niin ei käy!  Minä olen tarpeeksi vahva.  Olen…

Becky, Becky, Becky, olet niin ihana, kun jaksat uskoa itseesi.  Mutta uskomisen lisäksi voisit tehdäkin jotain.  Älä anna Nicin hallita tilannetta.


”Rebecca, kerro!”

Dominic painoi Rebeccan kuistin kaidetta vasten heidän molempien yhtäkkiä kuullessa moottorin jylläävän äänen.  Katseet käännähtivät yhtä aikaa tielle, joka johti pihalle, ja he äkkäsivät mustan Audin, joka suorastaan kiisi pitkin pihaa paikalleen.  Rebeccan silmät seurasivat kuskin liikkeitä, oven avautumista ja tämän nousemista ulos autosta.  Pettynyt, kiistatta surullinen ilme häilyi hänen silmiensä edessä punatukkaisen pojan astellessa raskain askelin kohti heitä.  Isku muuriin, tiilenpalaset palaset repivät seittiä.

Olet niin kuollut, Becky.

***

Tuuli puhalsi kylmästi, lämmintä ihoa nipistellen ja kohosi taivaisiin puiden latvoja heilutellen.  Lähes lehdettömät oksat eivät kahisseet, veden hiljainen liplatus täytti korvat.  Laiturin laudat narahtelivat askeleista, jotka pysähtyivät sen päähän, veden äärelle.  Tuuli kietoi nuoren tytön viittaansa tämän sulkiessa silmänsä, laskeutuessa polvilleen puiselle laiturille.  Hän vaipui kerälle ja kellahti kyljelleen käsi veteen heilahtaen.  Pienenpienet aallot hellivät sormenpäitä, hipoivat kämmentä ja kämmenselkää silkkisellä kosketuksella.

Jake…  Renesmee puristi huulensa tiukasti yhteen ja ajelehti tunnemyrskyssä, joka aaltoili aaltojen lailla hänen sisällään.  Epävarmuutta ja halua tietää.  Hän avasi silmänsä.  Miksi he häätivät minut pois Jaken luota?  Mikseivät he kertoneet mitään?

Tyttö käännähti selälleen ja upotti toisenkin kätensä veteen.  Jaredin lähdettyä hän oli yrittänyt koota itsensä kasaan ja palata Jacobin luo, mutta Carlisle ei ollut päästänyt.  Rosalie ja Alice olivat pitäneet tytön poissa huoneesta, jonne Carlisle oli laskenut vain Edwardin, ei ketään muita.  Huoli Jacobista oli kasvanut suuremmaksi kuin Jaredin syyllisyydestä huolehtiminen, ja Renesmeen oli täytynyt saada ilmaa, aikaa itselleen.  Ja laituri oli siihen juuri täydellinen paikka.
Silmät sulkeutuivat uudestaan kyynelten rikkoessa niiden tiellä olevat heikot padot.  Tuuli laskeutui lentämään Renesmeen ylitse, kääntämään kyynelten tiet ja rauhoittamaan tyttöä, joka ei tiennyt, mitä odottaa, mitä tehdä.  Vellovalla epävarmuudella oli ylivalta kaikesta hänen sisimmässään, eikä hän nyt halunnut muuta kuin eroon siitä.  Mutta ainoa keino oli hyödytön, kukaan ei kertoisi hänelle mitään.

He eivät ymmärrä.  Oloni on entistä pahempi, mutta jos tietäisin, minun olisi helpompi olla.

Renesmee nosti kätensä vedestä ja kietoi ne rinnalleen puuskaan.  Selkänsä hän käänsi lakastuneelle kaislikolle ja tunsi kylmät vesipisarat kasvoillaan lämpimien kyynelien seurassa.  Niin rauhoittavaa ja lohduttavaa, siltä se tuntui.  Hän halusi tuntea sen koko kehollaan, tuntea viileiden aaltojen sivelevän hänen ihonsa kaaria ja sileää pintaa.  Hän halusi laskeutua veteen ja pulahtaa sen alle yhdeksi pieneksi hetkeksi rauhoittaakseen itsensä tyystin, unohtaakseen kaiken mieltä vaivaavan.  Renesmee tiesi ajatuksen olevan kaikkea muuta kuin hyvä, mutta hän ei pystynyt estämäänkään itseään noustessaan istumaan, käsien ojentuessa kohti kenkiä.  Sormet tarrasivat valkoisiin naruihin ja vetivät.  Rusetit avautuivat.

Tyttö kokosi vaatteensa yhdeksi mytyksi kenkiensä viereen laiturin päähän ja katseli tummana liplattelevaa vettä.  Ainoastaan alusvaatteet päällään hän kyykistyi laiturin reunalle ja kosketti sormenpäillään veden pintaa.  Kylmää, nipistelevää.  Uskaliaasti hän laski oikean jalkansa veteen ja vasemman heti perässä.  Vesi kipristeli iholla, sai sen kananlihalle ja tytön värisemään kylmyydestä käsien puristaessa laiturin puista reunaa.  Hidas lasku kolmeen ja hän päästi irti, pudottautui veden alle kylmään kammioon.
Viileys ympäröi Renesmeen välittömästi ja kietoi liukkaat näppinsä hänen käsivarsiinsa ja reisiinsä.  Hän ei välittänyt potkia itseään pinnalle vaan antoi kehonsa laskeutua, kunnes tunsi pohjahiekan selvästi jalkojensa alla.  Vesi teki tehtävänsä, kuten hän oli toivonutkin, se huuhtoi mielen tyhjäksi ja vei pahat tuntemukset virran mukana, helpotti mielettömästi.  Aiemmin kysymyksiä täynnä ollut mieli oli nyt rauhallinen ja hiljainen, eikä kyyneliä voinut tuntea.  Hän ei ollut edes varma, itkikö hän yhä.

Ruskeat hiukset liimautuivat tytön kasvoihin hämähäkinseitin lailla hänen potkaistua itsensä pintaan.  Kädet haparoivat kohti laiturin reunaa ja tarttuivat siihen tiukasti, mutta hän ei vetänyt itseään ylös. Renesmee tärisi tuulen lävistäessä hänen vartalonsa, kuljettaessa vesipisaroita ihoa pitkin.  Ainoa lämmin asia oli tyrehtymättömät kyyneleet.

Ei se auta… Se on vain hetkellistä!

Renesmee kapusi takaisin laiturille ja nosti jalkansa koukkuun painaen päänsä polviaan vasten.  Hän tunsi rinnassa sykkivän sydämensä lyönnit ja palaavan pahan olon.  Mikään ei estänyt kysymyksiä poukkoilemasta tytön ajatuksissa, eikä laineita iskemästä herkimpiin kohtiin.

Menen kotiin.  Menen kotiin enkä luovuta ennen kuin he kertovat jotain. Renesmee vetäisi paidan päälleen, kangas liimautui kiinni hänen kosteaan ihoonsa.  Ihan sama, mitä tekosyitä he keksivät.  En ole mikään pikkulapsi, jota pitää koko ajan suojella.  Pystyn käsittelemään tätä asiaa.  Heidän on aika tajuta se.

***

Jared seisahtui kuistin rappusille ja naulitsi katseensa Dominiciin, joka piteli Rebeccasta kiinni kuin rikollisesta.  Punapäinen tyttö vältteli hänen katsettaan kasvonsa ilmeessä, joka kertoi tämän pakenevan jotain.  Jared hymähti hiljaa ja puristi huulensa yhteen muistaessaan Rosalien sanat.  Hän ei saisi sanoa Rebeccalle mitään siitä, että he epäilivät häntä, mutta voisiko hän olla hiljaa tässä tilanteessa?  Tilanteessa, joka koski hänenkin elämäänsä.

”Näytättepä te ystävällisiltä toisianne kohtaan”, Jared tuumasi melkein pilkallisesti naurahtaen.  Hyvä tuuli ei ollut hänen osanaan tänään, se oli muuttunut pahaksi ja siemauksen katkeraksi.
”Tulin puhumaan hänen kanssaan”, Dominic kertoi vilkaisten Rebeccaa, joka oli lopettanut riuhtomisen, ”en muuten olisi täällä.”
”No puhukaa sitten, en häiritse enempää.”  Jaredista tuntui, että olisi parempi poistua Rebeccan näkyviltä.  Hän ei ollut vielä kunnolla käsitellyt sitä, mitä oli kuullut, mutta tiesi, että jossain vaiheessa kysyisi Rebeccalta suoraan asiasta.  Ehkä jopa ennen kuin Cullenit tekisivät mitään.
”Älä mene, asia koskee sinuakin.”  Jared seisahtui ulko-oven eteen kätensä sen kahvalla ja vieritti katseensa Dominiciin.  Tämä työnsi Rebeccan heidän väliinsä ja pyysi tyttöä kertomaan, mitä oli tehnyt.  Rebecca ei päästänyt sanaakaan suustaan eikä luonut katsettaan kumpaankaan poikaan. ”On parempi, että sinä kerrot ihan itse, Rebecca.”
”Mitä hän on muka tehnyt?” Jared kysyi kuin ei olisi aavistanut mitään.  Sanoissa oli kuitenkin hapan sivumaku, jonka Dominic huomasi.
”Tiedät varmasti, mitä Jacobille on käynyt”, tumma poika sanoi, Jared nyökkäsi, ”mutta et ole kuullut, ketä Cullenit epäilevät syylliseksi?”

Dominicin katse tuntui Jaredista kysyvän polttelevalta, aivan kuin tämä olisi yrittänyt noukkia totuuksia hänestä irti.  Ja hän tiesi, että hänen olisi pitänyt kertoa totuus, paljastaa tietävänsä, ketä Cullenit epäilivät, mutta Rosalie oli pyytänyt häntä pitämään suunsa kiinni.  Mutta jos Dominic tiesi siitä ja oli kysellyt Rebeccalta, tämähän jo tiesi.  Olisiko sillä enää mitään väliä valehtelisiko hän vai ei?

”Häntäkö”, Jared loi katseensa Rebeccaan, ”he epäilevät?”  Hän huomasi punapäisen tytön vilkaisevan häntä silmäkulmastaan toivonmurunen kultaisissa silmissä. ”Miksi Rebecca olisi tehnyt jotain Jacobille?  Enkö esimerkiksi minä ole paljon parempi epäilyn kohde?”  Kyllähän se niin oli, hän olisi ollut juuri sopiva epäilty.  Hänellä oli jotain meneillään Renesmeen kanssa, Jacob vihasi häntä, ja he olivat ottaneet yhteen joitakin kertoja tämän toimesta.  Mutta Jared tiesi, ettei olisi pystynyt käymään Renesmeen rakkaan kimppuun, niin tiesi varmasti Dominickin ja ehkä muutama muukin.
”Jared, me tiedämme, ettet olisi niin tyhmä.  Olisit voinut tehdä mitä tahansa missä vaiheessa vain, mutta et ole toiminut kuin tätisi.”  Dominic päästi Rebeccasta viimein irti, tämä ei yrittänyt paeta. ”Oletko oikeasti sitä mieltä, ettei hän ole tehnyt mitään?”
Punatukkainen poika nyökkäsi epäröimättä piirun vertaakaan. ”Rebecca on tehnyt paljon vääriä asioita, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi hänen syytään.  Jätä hänet rauhaan.”

Sanat pääsivät pojan suusta liian kärkkäinä, hitusen turhautuneina.  Häntä inhotti valehdella Dominicille, joka oli aina ollut hänelle kuin isoveli ja jolle hän oli aina ollut rehellinen.  Eikä ollut helppoa pitää tätinsä puolia, jonka hän melkein saattoi leimata syylliseksi siihen, mitä Jacobille oli tapahtunut.  Jared pyöriskeli turhautuneisuuden jauhoissa eikä kysynyt lupaa poistumiseen.  Käsi avasi ulko-oven lähes riuhtaisten, ja poika työnsi sen jalallaan kiinni kuullen Dominicin äänen, muttei sanoja.

Olisi vain pitänyt sanoa, että tiedän ja että se vaikuttaa mahdolliselta, koska Rebecca on sellainen.  Jared kapusi narisevat portaat yläkertaan ja heittäytyi huoneessaan sohvalleen silmänsä kiinni painaen.  Nicille täytyy kertoa totuus jossain vaiheessa, vielä tänään.  Ja Culleneitakin kai olisi hyvä varoittaa siitä, että Rebecca tietää. 

Poika kääntyi oikealle kyljelleen ja huokaisi hiljaa pyyhkiessään asian mielestään.  Uusi asia nousi kuitenkin heti pintaan.  Renesmee.  Tyttö ja tytön surulliset, itkun kastelemat kasvot olivat palaneet hänen mielensä sopukoihin.  Ja lohduton käytös… Jared pudisti päätään.

On parempi, että pysyttelen poissa kuvioista enkä edes yritä mennä tapaamaan häntä.  Hänen on parempi antaa olla Jacobin kanssa.  Hän rakastaa tätä, ja tämä tarvitsee häntä.

Hän painui selälleen antaen katseensa luisua kattoon.  Muistot hyökyivät aallon lailla hänen ylitseen raivokkaasti, nopeasti kuvia väläytellen.  Suudelmat, hellyys, hetket tällä sohvalla… Jared karisti muistot luotaan ja huokaisi jälleen.

Mihin olenkaan sotkeutunut?

***

”Missä sinä olet ollut?”

Bella ryntäsi tyttärensä luo välittömästi tämän astuessa sisään talon ulko-ovista vaatteet kosteina, tukka märkänä.  Tyttö karkasi äitinsä syleilystä ja suuntasi suoraan portaisiin välittämättä tämän huolestuneista kysymyksistä.  Miksi hän oli märkä?  Missä hän oli ollut?  Oliko jotain sattunut?

”Nessie!”
Renesmee seisahtui portaiden yläpäähän ja kääntyi katsomaan äitiään. ”Pulahdin veteen, olin laiturilla ja mitään ei ole sattunut.  Haluan vain kuivat vaatteet päälleni, mutta ensin menen katsomaan Jakea ja saamaan vastauksia kysymyksiini.”  Hän oli kääntymässä, mutta Bella tarttui hänen käteensä pysäyttäen hänet siihen paikkaan. ”Äiti.”
”Nessie, et voi mennä vielä.  Vaihda ensin kuiviin vaatteisiin, katsotaan sitten, mitä Carlisle sanoo.”
”Ei”, Renesmee riuhtaisi itsensä irti, ”minä en odota enempää.  Haluan tietää, mitä Jakelle on tapahtunut.  Haluan tietää, miksi Carlisle hääti minut pois huoneesta!  Kestän kyllä totuuden, oli se sitten mitä tahansa.”

Renesmee ei jäänyt kuuntelemaan äitiään vaan suuntasi huoneeseen, jossa Jacob lepäsi.  Yllättäen hänestä oli alkanut tuntua vahvalta, että hän saisi muut ymmärtämään, ettei häntä tarvitsisi pitää piilossa maailman pahuudelta.  Mutta oven avatessaan ja huoneeseen astuessaan vahvuus karkasi kirkaisuna, ja patoutunut paha olo vapautui jalkojen pettämisenä.  Kädet tarttuivat häneen ja yrittivät viedä häntä pois, mutta hän ei sallinut, ei, vaikka näky teki kipeää.

”Ei.  Ei, ei, ei!  Laskekaa minut alas!  Jake!”
”Sinä et saa olla täällä”, Edward mutisi tyttärensä korvaan tämän vastustellessa ankarasti.  Hän laski tytön käytävälle ja esteli tätä menemästä takaisin. ”Miksi vaatteesi ovat märät?”
”Päästä minut takaisin!  Haluan Jaken luo!  Päästä!”  Renesmee riuhtoi itseään irti, hakkasi käsillään isänsä rintaa ja yritti saada otteen ovenkahvasta, mutta turhaan.  Edward oli häntä vahvempi ja piti hänet poissa huoneesta, jossa Jacob oli maannut sängyllä mahallaan, Carlisle hoitamassa karmivan näköisiä haavoja.  Pitkiä ja punaisia. ”Päästä…”
”Edward, anna hänen mennä sinne.”

Se oli Rosalie, joka asteli toisesta huoneesta esiin Emmett vierellään.  Renesmeen katse singahti heihin kiitollisena, mutta Edward ei reagoinut sanoihin hänen toivomalla tavalla.  Tämä esteli häntä yhä.

”Koira varmasti haluaisi Nessien olevan siellä.  Mitä haittakaan siitä on, jos tyttö vain istuu sängyn reunalla?” Rosalie kysyi.
”Carlisle toivoi, että saisi tehdä työnsä rauhassa”, Bella totesi puolustelevaan sävyyn, ”mutta toisaalta, jos olisin Nessien tilanteessa, niin haluaisin itsekin olla siellä.”
”Niin, Edward.  Kysy Carlislelta, voiko Nessie mennä sinne.”

Rosalien kehotus ihme ja kumma kyllä tepsi, ja Edward raotti huoneen ovea huikaten kysymyksen Carlislelle.  Sananvaihto kesti hetken, Edward nyökkäsi hyväksyvästi tyttärensä suuntaan ja päästi tämän menemään.  Hymyä tyttö ei kasvoilleen pystynyt loihtimaan, mutta kiitollisen katseen hän soi isälleen sekä Carlislelle, joka teki työtä hiljaisena.  Renesmee ei kysynyt mitään, ei puhunut sanaakaan, vaan asteli kevyin askelin sängyn viertä pitkin Jacobin luo ja tarttui tämän käteen varovaisesti.  Sormet puristuivat hänen omiensa ympärille ja antoivat toivoa parantumisesta ja selviämisestä.  Renesmee lankesi polvilleen sängyn viereen ja painoi lämpimän käden poskeaan vasten unohtaen kaikki ne kysymykset, joihin hän olisi halunnut saada vastauksia.

”Sinä selviät, Jake”, hän kuiskasi huulet Jacobin kämmentä vasten.  Huolestuneisuus vieri pian kyyneleinä, pieninä pisaroina poskilla.  Ne kastelivat pojan sormet, kämmenselän ja ranteen ja vierivät käsivartta pitkin, kunnes kiepsahtivat lakanoille. ”Paranet ja sitten voit taas juosta kanssani metsässä.”  Sanat purkautuivat pelkkänä nyyhkytyksenä käden yrittäessä kuivata kostuneet kasvot turhaan.
”Lupaa minulle jotain, Nessie”, Jacob kuiskasi ääni kivun sävyttämänä.  Tyttö nyökkäsi tämän käsi poskellaan ja odotti. ”Lupaa, että pysyt erossa hänestä.  Lu-”

Katseet kahliutuivat toisiinsa Renesmeen painaessa kaksi sormeaan Jacobin raotetuille huulille.  Hän hiljensi tämän ja kumartui lähemmäs kasvoja, jotka vääntyivät irveeseen Carlislen painaessa jotain yhteen haavoista.  Tyttö tiesi, kenestä Jacob puhui ja miksi.  Tämä varoitteli häntä, halusi pitää huolen siitä, ettei hänelle kävisi mitään.  Mutta hän ei halunnut uskoa Jaredin olevan syyllinen, että tämä muka vahingoittaisi häntä.  Siitä huolimatta hän lupasi ja painoi pienenpienen suukon potilaan otsalle.

”Lupaan, Jake.  Ja olen täällä kanssasi koko ajan.”


A/N:  Toivottavasti tykkäsitte luvusta ja jaksatte odottaa häppeninkiä :)  Kommentteja otan vastaan mieluusti enkä pure missään nimessä eli mitä tahansa tänne päin tulemaan.

Annoy

  • Lännen paha noita
  • ***
  • Viestejä: 383
  • Dancing through life
Vs: Veren kutsu II - kielletyt tunteet | Luku 26 - 28.12.
« Vastaus #243 : 29.12.2010 11:42:18 »
Jei, vihdoinkin tuli jatkoa. Edellisestä luvusta on kulunu aika kauan, ja mä olin jo melkein unohtanut tämän. Mutta tää on yks mun suosikkificeistä, joten oon välillä aina vilkassu että onko tullut jatkoa. Ja nyt oli tullut. Tuli semmonen "jee!"-fiilis.

Ei mua ainakaan haitannut se, että ei tapahtunut oikein mitään, sillä muuten mä olisin luultavasti ihan pihalla. Kiva että Dominic kovisteli Rebeccaa, sillä olis jo aikakin Rebecan jäädä kiinni. Renesmeen angstauskin oli ihan kivaa luettavaa. Jared nyt oli ärsyttävä kuten yleensä. (Sori, mut mä inhoan sitä)

On aika outoo, että normaalisti mä inhoan Renesmee/Jacob -paritusta. Se on niin kliseinen, aivan kamala pari. Mitä ihmettä Meyerin päässä oikein liikku? Mutta tässä mä jopa tykkään niistä yhdessä. Kai se johtuu sun kirjotustavasta, mikä on tosi hyvä.

No joo, tää nyt oli aika turha kommentti. Jatkoo vaan pian, mut ei haittaa vaikka kuluis pitkäkin aika. Kyl mä ainakin jaksan odottaa. : )
"What everyone does. Like you said. Hope."

Nej, du måste finnas, du måste
Jag lever mitt liv genom dig
Utan dig är jag en spillra
på ett mörkt och stormigt hav
Du måste finnas, du måste
Hur kan du då överge mig?
Jag vore ingenstans, jag vore ingenting
Om du inte fanns

nnora

  • neiti Lupin
  • ***
  • Viestejä: 484
  • ava by raitis
Vs: Veren kutsu II - kielletyt tunteet | Luku 26 - 28.12.
« Vastaus #244 : 29.12.2010 12:01:23 »
Mä oonkin näköjään ekassa ficissä ollut vaan näkymätön lukija, kuten tässäkin! Mut kun jatkoa kerran tuli, kommentoidaan nyt sitten. :D

Eli siis joo. Täähän on niin mielenkiintonen fic, että....! Sä kirjotat tosi hyvin, omalla persoonallisella tavallasi, ja nää sun OC-hahmot on loistavia persoonina! Mä vihaan tota Rebeccaa(tosin yhden hyvän kaverini nimi on Rebecca  ;D Ja se on ihan päinvastainen tyyppi kun tässä ficissä Rebecca :D), se on niiin argh  >:( Mut mielenkiintoinen hahmo silti. Sä kuvailet tosi hyvin ja sulla on pitkiä lukuja, pisteet siitä. (=

Eipä muuta, jatkoa vaan pian lisää,

nnora
suurin aarre on ymmärrys rajaton

jennumiu

  • ***
  • Viestejä: 234
    • We still are made of greed
Vs: Veren kutsu II - kielletyt tunteet | Luku 26 - 28.12.
« Vastaus #245 : 29.12.2010 18:10:56 »
heipsun , yksi piilolukija ilmoittautuu (;

luin ensimmäisen osan, mutta en jaksanut kommentoida ( laiska............. ) , mutta tämä koukutti  niin että on pakko.
eli. tämä on aivan ihana, rakastan kaikkia OC-hahmoja, erityisesti Jaredia<3 Jake vois jo painuu - jonnekkin  :D
sulla on ihana kirjoitustyyli, rakastan sitä. kuvailu on kivaa ja teksti sujuvaa (=

okei, päätä särkee ja on nälkä, turha kai yrittää mitään rakentavaa tai pitkää kommenttia (;

JATKOA

jennnu
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper

Tuhisija

  • Vieras
Vs: Veren kutsu II - kielletyt tunteet | Luku 26 - 28.12.
« Vastaus #246 : 29.12.2010 21:04:33 »
Annoy, miulla oli taas oma off kauteni Finistä ja ficcailusta, mutta nyt olen back ja koetan kanssa pysytellä täällä ja saada jatkoficcejä eteenpäin (ja loppuun :( ).  Ui, kiitos, todella mukava kuulla, että VK II on päässyt suosikkificceihin :D  Alkuun miun olisi varmaan pitänyt laittaa pieni tiivistelmä tapahtuneista asioista, mutta hyvä, jos kärryille pääsit.
Jake/Nessie ei mitenkään kuulu miunkaan lempiparituksiini (mutta silti siitä on kiva kirjottaa. ja pilata niiden suhde..  Kiitos kuitenkin kommentistasi, joka ei missään nimessä ollut turha :)

nnora, kiitän ja kumarran kehuista :)  Rebecca ei tunnu jättävän ketään kylmäksi, tunteita herättävä hahmo kyllä on.  Ja mukava kuulla, että OC-hahmojen luonnissa tunnun onnistuneen.  Kiitos kommentistasi :)

jennumiu, mukavaa, että tulit kommentoimaan (sitä saa ihan mielellään tehdä, en pure ;D).  Rakastat kaikkia OC-hahmoja?  Jopa Rebeccaa? :o  Voisin melkein sanoa, että olet melkein ainoa.  Kiitos kommentistasi :)


Seuraavat kaksi lukua olen tarkasti suunnitellut, kirjoittamista en ole vielä aloittanut, mutta aikanaan, aikanaan.  Ja ensi luvussa tosiaan päästään etenemään jonkin verran (ja hypätään hiiitusen eteenpäin).  Mitä lie luvassa.

edit// 1.1.2011.  Ens luvusta tulee pitkä.  Mä totesin sen tässä, kun olen nyt kirjoitellut sitä.  Koetan saada ensi viikolla sen julkaistua.

 // Luku on sen verran valmiina, että puuttuu puolet/alle puolet, mutta jos alkaa venyä, etten saakaan lukua valmiiksi tässä joskus, niin vedän puoliksi (tiedän jo mistä kohtaa, tulee kuitenki ihan tarpeeksi pitkä luvun puolikas).

// 10.1.2011  Tulen julkaisemaan luvun puolikkaana.  Luvun 27 ensimmäinen osa ilmestynee tänään myöhemmin tai sitten huomenna.  Toinen osa tulee mahdollisesti ensi viikolla tai sitä seuraavalla, riippuu vähän siitä, miten inspaa (inspaa kyllä) ja kuinka paljon keskityn pelkästään FicciWrimo teksteihin (2 kappaletta).  Ja toki miulla on tässä samalla vielä PV II, että että.. Mutta jatkoa tulossa siis tänään/huomenna, kunhan olen tarkastellut luvun puolikkaan ja näin.
« Viimeksi muokattu: 10.01.2011 15:13:46 kirjoittanut Tuhisija »

Tuhisija

  • Vieras
Vs: Veren kutsu II - kielletyt tunteet | Luku 27, osa 1 - 11.1.
« Vastaus #247 : 11.01.2011 17:40:30 »
Jeps, elikkäs tämä luku tulee kaksiosaisena.  Nyt tulee ensimmäinen puolikas, joka pohjustaa toisen osan tapahtumiin ;)

Lueskelin läpi ja korjailin tätä tuossa eilen ja tänään, toivottavasti on selkeää eikä virheitä jäänyt, mutta jos jotain ihmeellistä ilmenee, niin ilmoitelkaa ihmeessä :D  Ja tuntuu, että tuli jotenkin ihmeellistä tekstiä välillä, enpä tiedä.  Aa, en tiedä.  Mutta tässäpä tämä luvun puolikas, olkaa hyvä:


Luku 27, osa 1 - Totuus


”Et ole nähnyt Jaredia?”

Pari pitkää päivää oli kulunut.  Renesmee oli pysytellyt poissa koulusta sairauteen vedoten ja ollut Jacobin vierellä tukemassa tätä, odottamassa tämän paranemista.  Carlisle oli tehnyt hyvää ja tarkkaa työtä ja poistanut haavoista imeytymättömän vampyyrinmyrkyn, joka oli hidastanut Jacobin paranemista.  Paraneminen ei silti ollut paljoa nopeutunut, ihmissuden kehon oli hankala käsitellä sellaista myrkkyä, joka oli jopa vaarallista heille.  Siksi Carlisle oli ollut epävarma Jacobin täydestä parantumisesta. 
Jacob oli kuitenkin selvinnyt pahimmasta, enää hänen täytyi vain levätä ja tarkkailla haavojensa umpeutumista ja mahdollista märkimistä, jota Carlisle parhaansa mukaan ehkäisi niiden säännöllisellä puhdistamisella ja siteiden vaihdolla.  Jacobin paranemisen myötä Renesmee oli piristynyt huimasti ja ollut iloisempi, muttei täysin valmis kouluun ja pojan jättämiseen.  Tyttö halusi olla tämän vierellä viimeiseen asti, nähdä tämän parantuvan täysin.

”En”, Renesmee vastasi painaessaan päänsä tyynylleen Jacobin pään viereen.  Hän oli hellästi kietonut kätensä tämän rinnalle ja painanut vartalonsa tämän kylkeä vasten kaipaavasti. ”Olen ollut koko ajan kanssasi, Jake.”

Renesmee toden totta oli ollut Jacobin tukena ja laskenut ajatuksensa Jarediin vain muutamina hetkinä.  Hän oli pohtinut hänen ja pojan välillä väreileviä tuntemuksia, kaikkia niitä hetkiä ja sitä, pitäisikö hänen kertoa niistä Jacobille.  Hän tiesi, että tälle täytyisi kertoa joskus, hänen täytyisi olla rehellinen eikä salailla enempää.  Mutta hän ei ollut varma, miten ja milloin hän kertoisi ja ennen kaikkea, pystyisikö hän siihen.

”Aiot kuitenkin tavata hänet, eikö totta?”  Jacob kysyi hiljaa saaden Renesmeen nostamaan päätään.  Heidän katseensa kohtasivat hivenen kivuliaina, eikä tyttö ymmärtänyt, miksi he puhuivat tästä juuri nyt.  He molemmat tiesivät, että hänen täytyisi tavata punapäinen poika ja puhua tämän kanssa, selvittää asiat, etenkin ne tunteet, joista Jacob ei tiennyt.
”Jake, ei puhuta Redistä”, tämä pyysi kääntyessään kyljelleen, kasvonsa suunnattuina kunnolla pojan kasvoja päin.  Tyttö pelkäsi pojan suutahtavan tai sanovan jotain, mistä hän ei pitäisi.
”En minä hänestä mielelläni puhukaan, mutta eikö se ole aiheellista?” Jacob kysyi arvuuttelua äänessään.  Hän sipaisi Renesmeen poskea peukalollaan tämän pudistaessa päätään silmät epäröintiä loistaen. ”Nessie, tiedät itsekin, mitä hän teki.  Ja me molemmat tiedämme, että sinun täytyy kohdata hänet, ja hänen täytyy kohdata minut.”

En halua keskustella tästä, varsinkaan tästä, Renesmee huokaisi ajatuksissaan, mutta tiesi, ettei Jacob työntäisi tätä aihetta pois vähään aikaan. Toisaalta tämä voisi olla minulle tilaisuus olla rehellinen ja kertoa, mutta tiedän, ettei Jake ota sitä hyvin.  Hän suuttuu ja uhoaa katkaisevansa Redin niskat.  Mutta…

”Sinä et tosiaan halua puhua tästä”, Jacob totesi tutkaillessaan Renesmeen ilmettä.  Tytön huulet olivat hitusen raollaan kuin valmiina puhumaan, mutta suklaanruskeat silmät olivat yhtäkkiä täyttyneet tuskaisesta epävarmuudesta. ”Mikä on?  Hei?”
”Ei mikään”, Renesmee valehteli epäröiden.  Sanat takertuivat kurkkuun tiukalle kerälle pyörähtäen. ”Mutta sinä olet kyllä oikeassa… Hänen kanssaan täytyy puhua, vaikkemme voi olla varmoja, että se oli hän, joka satutti sinua.”  Ja samalla minua. 

Renesmee taisteli yhä vastaan sitä niin sanottua totuutta, että Jared olisi ollut Jacobin kimppuun käyjä.  Tytölle ei ollut vieläkään kerrottu muiden Cullenien oikeista epäilyistä, eikä Jacob voinut sanoa varmasti, oliko hänen kimppuunsa käynyt vampyyri ollut Jared.  Poika kuitenkin uskoi vahvasti niin ja valoi uskoa parhaansa mukaan Renesmeehenkin.

”Nessie, se on todennäköisintä.  Tiedät sen itsekin, kun hieman mietit.”

Niin hän tiesikin, muttei suostunut myöntämään.  Merkit viittasivat syyttävästi Jarediin, jolla olisi ollut syy tehdä se, mutta toisaalta Renesmee epäröi.  Olisiko poika muka pystynyt hyökkäämään Jacobin kimppuun ja samalla satuttamaan häntä?  Siitä tyttö ei osannut olla täysin varma, vaikka hän tiesi, ettei Jared ollut sellainen, ei hänen tuntemansa Jared.  Mutta eihän hän välttämättä tuntenut kaikkia puolia punapäisestä pojasta.

”Hyvä on”, Jacob sanoi hiljaa, ”ei puhuta tästä enempää.  En halua, että hymysi katoaa.” 

Hän veti tytön itseään vasten varovaisesti ja kietoi kätensä tämän ympärille suojelevasti, lämpimästi.  Renesmee sulki silmänsä ja painoi kasvonsa pojan lämmintä rintaa vasten, muttei pystynyt tuosta noin vain työntämään vapautuneita ajatuksia takaisin luoliinsa.  Jared ja totuus myllersivät mielessä, saivat pieniä pelon värähtelyjä aikaan kehossa.

Miksen vain sano sitä ja työnnä totuutta Jaken silmien eteen?  Sitten se olisi tehty.  Ihan sama kuinka paljon pohjustelisin ja pehmittelisin totuutta, hän suuttuisi silti.

Huulien välistä karkasi hiljainen huokaus, ja tyttö puristi ne tiukasti yhteen.  Ei vielä.  Hän odottaisi vielä hetkisen ja kertoisi sitten kaiken pala palalta, lause lauseelta.

Vielä ei ole totuuden aika.

***

Rosalie tuijotti pöydän pintaa silmät sirrillään ja kuljetti kynttään sen puisella reunalla Alicen istahtaessa hänen vasemmalle puolelleen.  Keijukaismainen vampyyri vaihtoi katseita Bellan kanssa, joka oli jo tovin istuskellut pöydän ääressä hiljainen Rosalie seuranaan.  Alice ja Bella tiesivät, mitä vaalealla vampyyrilla oli mielessään, he eivät tarvinneet Edwardia tulkitakseen tämän vihaisia, katkeria ilmeitä.

”Haluan tehdä jotain viimeinkin”, Rosalie mutisi pusertaen sanat huuliltaan.  Hän nosti katseensa kahteen muuhun vampyyriin kysyvänä, nämä nyökkäsivät. ”En ymmärrä, miksemme vain voi mennä sen punapään luo ja repäistä päätä irti tai miksemme ole jo tehneet jotain!  Edward vitkastelee punapään teloitusta ihan tahallaan.  Ja miksi Nessielle ei kerrota, kuka tämän takana oikeasti on?  Edward kertoi tytön epäilevän Jaredia.”
”Meistä on parempi pitää Nessie erossa tästä asiasta niin hyvin kuin suinkin”, Bella totesi. ”On parempi, että tyttö on Jaken vierellä ja pitää tästä huolta, ja me huolehdimme muista asioista.”
”Bella on ehkä oikeassa”, Alice sanoi, ”mutta minunkin mielestä Nessien kuuluisi tietää.  Me tiedämme, että hän on läheinen Jaredin kanssa, ja tämä vain repii heidän suhdettaan.”
”Mutta heidän suhteensa repii koiran ja Nessien suhdetta”, Rosalie muistutti terävästi. ”En pidä koirasta erityisemmin, mutten siltikään halua punapään sukulaispojan sotkeutuvan tytön ja koiran suhteeseen.  Niin on kuitenkin tainnut jo käydä.”

Bella tiesi molempien olevan hyvin oikeassa.  Hän ja Edward eivät halunneet satuttaa Renesmeetä pitämällä tätä väärässä luulossa Jacobin vahingoittajan suhteen, mutta jos he kertoisivat nyt yhtäkkiä aavistelleensa koko ajan tekijän olleen Rebecca, mitä tyttö mahtaisi sanoa?  Bella epäili, ettei tämä suhtautuisi hyvin heidän salailuunsa, mutta hän ja Edward halusivat tämän huolehtivan Jacobista.  Jared oli varastanut näiltä kahdelta liikaa yhteistä aikaa muutenkin.

”Uskon kuitenkin”, Alice puhui, ”että Nessie tietää, mikä on oikein.  Hänenhän täytyy selvitellä asioita ja puhua molempien poikien kanssa.”
”Se on totta”, Rosalie nyökkäsi, ”mutta siitä voi tulla sotkuista.  Koira tuskin suhtautuu rauhallisesti kuultuaan Nessien ja Jaredin varsin lämpimistä väleistä, joista hän varmasti tietää jotain, muttei kaikkea.  Emme mekään kaikkea tiedä, mutta minä olen varma, että he tuntevat toisiaan kohtaan jotain.”
”Niin minäkin”, Alice myönsi, ja Bella yhtyi heidän mielipiteisiinsä mielessään.  Edwardhan oli aiemmin vihjannut Renesmeen ja Jaredin väleistä ja näiden välillä tapahtuneista asioista.
”Voisimmeko me kolmistaan nyt lähteä punapään luo kovistelemaan häntä?” Rosalie tuumi ääneen ja veti suunsa tympeään irveeseen. ”Miksi odottaa lupaa Edwardilta? Me voimme tehdä mitä haluamme.  Kuten sanoin äsken, haluan jo repiä sen akan pään irti!”
”Ymmärrämme sen”, Bella sanoi nyökäten, hänkään ei toisaalta olisi halunnut enää odottaa, että he tekisivät jotain, ”mutta-”
Rosalie hymähti. ”Bella, sinun täytyy nyt vain olla tottelematta rakasta aviomiestäsi ja tehdä niin kuin tahdot.  Kai sinäkin tahdot tehdä saman kuin minä?” 

Hän tuijotti tiiviisti Bellaa, joka hetken epäröinnin jälkeen nyökkäsi.  Rosalie oli oikeassa, he eivät voisi enää pitkään odotella ja antaa Rebeccan ehkä jopa karata heidän käsistään.  Mutta yhtä asiaa hän ei ymmärtänyt, eivätkä muutkaan.  Mitä ihmettä Rebecca hyötyi Jacobin satuttamisesta?  He olivat pohtineet sitä yhdessä ja erikseen, mutteivät olleet keksineet muun syyn kuin Jaredin ja tämän avustamisen Renesmeen saralla.  Se ei kuitenkaan tuntunut hänestä niinkään mahdolliselta.

”Missä Edward muuten on?” Bella havahtui Rosalien kysymykseen ja kohautti olkiaan.  Vaalea vampyyri oli noussut seisomaan ja asteli pöydän viertä pitkin keittiön ovelle. ”Alice?”
”En tiedä”, Alice sanoi tuskaisesti, ”Jacob saa näkyni sumeiksi läsnäolollaan.  Bella, etkö sinä tiedä, missä hän on?”
Bella pudisti päätään, ei hän tosiaankaan tiennyt. ”En.  Näin hänet viimeksi vähän ennen kuin tulin tänne.  Hän oli lähdössä jonnekin, varmaankin metsästämään Jasperin ja Emmettin kanssa.  Hän ei-”
”Ei.”  Rosalie pudisti vuorostaan päätään ja kääntyi katsomaan kahta muuta vampyyria. ”Emmett ja Jasper lähtivät kahdestaan metsästämään, koska Edward ei halunnut lähteä heidän mukaansa.  He lähtivät aikaisin aamulla.”

Kukaan heistä ei ehtinyt toistaa kysymystä siitä, missä Edward oli, kun Rosalie puristi huulensa tiukasti yhteen ja sähisi.  Bellan ja Alicen katseet nousivat häneen välittömästi, he odottivat hänen sanovan jotain, mutta Rosalie oli hiljaa ja puristeli käsiään nyrkkiin.  Ymmärrys kiiri hiljalleen Bellankin mieleen, samoin Alicen, joka ponkaisi seuraavana jaloilleen.

”Alice?” Bella sanoi hiljaa pyöritellessään mielessään ajatusta, joka oli tupsahtanut Rosalien sähinän myötä.  Ei kai Edward vain ollut mennyt yksin Rebeccan luo?
”Se voisi olla mahdollista”, Alice totesi kuin itsekseen Rosalien marssiessa pois keittiöstä. ”Tiedän ehkä myös, miksi Jacobia täytyi vahingoittaa.”  Bella katsoi keijukaismaista ystäväänsä odottavana, vastausta odottaen. ”Rebecca tietää, etten näe hyvin, jos susia on lähettyvillä.  Hän halusi sokeuttaa minut.  Jared ei liity tähän mitenkään, poika on viaton toisin kuin tätinsä.”

Alicen sanat soljuivat ilman halki Bellan korviin ja saivat hänet nousemaan pystyyn.  Mikseivät he olleet tajunneet?  Katkeruus kulki Bellan kehossa sähköisenä ja sätkivänä Jacobin takia.  Hän oli katkera Jacobin puolesta, koska tämä oli sotkettu tähän mukaan.  Ja niin oli myös hänen tyttärensä, joka luuli Jaredista pahaa.  Bella ei kestänyt sitä, hänen katseensa tummui.

”Alice, meidän pitää mennä Edwardin perään.”  Hän ei halunnut Rebeccan koskevan Edwardiin laisinkaan.  Ajatus siitä, että se kiero käärme olisi hänen Edwardinsa lähettyvillä, ei miellyttänyt häntä.  Liian moni oli saanut kärsiä tämän paluun takia, ja nyt sen täytyisi loppua.

Lopullisesti.

***

Suunnitelmasi meni ilmeisesti pieleen, Cullenit ovat jäljilläsi, ja silti sinä vain istut siinä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Ole hiljaa.

He voivat tulla minä hetkenä tahansa repimään pääsi irti, Becky.  Sitten emme voi enää käydä rattoisia keskustelujamme.  Ihan itku tulee silmään.


Rebecca hymähti ja yritti keskittyä kirjaan sylissään.  Pari päivää sitten tapahtunut välikohtaus Dominicin kanssa oli saanut hänet olemaan varuillaan ja pysyttelemään kotona ja poissa koulusta.  Hän oli odottanut Culleneita saapuvaksi minä hetkenä hyvänsä, mutta vielä oli ollut hiljaista, ketään ei ollut tullut.  Ainoa, joka loi häneen pahoja katseita, oli Jared, jonka kanssa hän oli yrittänyt puhua turhaan.  Poika oli ollut epätavallisen hiljainen ja vakava ja paljon poissa kotoa.  Kenties Dominicin luona, niin Rebecca oli päätellyt.

Taidat antautua, kun he tulevat.  Becky?

En.  Minä en anna heidän tehdä minulle mitään.

Kohtalo haluaa selvästi henkesi pois, mutta sinä pyristelet yhä vain vastaan.


Kirja pamahti kiinni, ja Rebecca nousi jaloilleen.  Hän kiersi olohuoneen pöydän ja sujautti kirjan sitten takaisin hyllyyn oikealle paikalleen.  Ehkä se tosiaan oli niin, ehkä hän pakoili oikeaa kohtaloaan väkisin, mutta alitajunteisesti suorastaan kerjäsi sitä keksimällä suunnitelmia, käymällä toisten kimppuun.  Hän tiesi, että oli tehnyt väärin koko ajan, mutta silti hänestä tuntui siltä, ettei hän tosiaan oppisi.  Ei, vaikka mitä tapahtuisi.

Punapäinen tyttö oli ottamassa askelia kohti portaita, mutta ulkoa kantautuva moottorin ääni pysäytti hänet.  Oliko Jared tullut takaisin?  Vai oliko se Dominic, joka kärttäisi häneltä yhä vastausta siihen yhteen kysymykseen?  Tai olivatko kenties Adam ja Caroline palanneet kaupungista asioilta?  Rebecca asteli kevein askelin ikkunalle äänen tehdessä omia johtopäätöksiä, jotka koskivat eritoten Culleneita.  Rebecca sihahteli ääneen, mutta hiljeni pysähdyttyään ikkunalle, josta näki etupihalle.

Becky!  Voitto!  Sinä sittenkin taisit onnistua!  Becky!


Hopeanharmaa Volvo oli pysäköity pihalle lähelle kuistia, ja sen kuski, pronssihiuksinen vampyyri, nousi autosta avaimet takkinsa taskuun pujauttaen.  Rebeccan silmät laajenivat, ja hänen sisällään alkoi hurja tunteiden taistelu, myllerrys.  Hän tiesi onnistuneensa, päässeensä suunnitelmassaan siihen tiettyyn pisteeseen, muttei se voinut olla mahdollista!  Mitä hän tekisi?  Tekisikö hän kerrankin oikein ja lähettäisi Edwardin takaisin kotiinsa vai lirkuttelisiko hän tätä jäämään, kuten oli aina halunnut?  Mitä hän halusi nyt?

Haluat hänet.  Unohda viimeinkin se Nic ja ota hänet.  Edward kävelee luoksesi ihan itse, vapaaehtoisesti!

Dominicin suikaleiksi silpoma musta verkko kasasi itseään kokoon, sitoi lankoja toisiinsa hitaasti ja yritti vallata pala palalta tytön, joka epäröi toimissaan.  Tarkat korvat nappasivat lähestyvät askeleet, kuistin portaiden pienen narinan ja ovikellon, joka kiinnitti hänen huomionsa.  Katse kääntyi ovelle, ja jalat ottivat varmoja askelia mielen askarrellessa täydellisessä epävarmuudessa.
Rebecca vetäisi oven auki ja kohtasi Edwardin silmät, jotka olivat tummenneet kultaisista lähes ruskeiksi.  He eivät sanoneet mitään, vaan Rebecca päästi Edwardin automaattisesti sisään ja painoi oven kiinni äänen käskiessä häntä käymään kimppuun.  Niin kauan hän oli halunnut, palattuaan tänne hän oli punonut juonia ja pilannut suhteensa Dominiciin, Jarediin, kaikkiin.  Ja nyt hänestä tuntui, että hän oli luovutuspisteessä, vaikka Edward seisoi aivan hänen edessään, katse häneen suunnattuna.

Jos nyt luovutat, olemme taistelleet turhan takia.  Olet jo menettänyt kaiken, sinulla ei ole enää mitään menetettävää.

”Edward”, Rebecca sanoi ja asteli pojan ohitse olohuoneeseen.  Hän jäi seisomaan sohvan viereen ja katseli, kuinka tämä seurasi häntä ja seisahtui hänen eteensä. ”Mukavaa, että tulit.”
”Olet mennyt liian pitkälle, Rebecca”, Edward sanoi kuulostaen Dominicilta. ”Mutta tulin silti, kuten suunnitelmaasi ilmeisesti kuului.  Odotin sinun iskevän kätesi kiinni minuun, mutta näytät siltä kuin taistelisit kahden tulen välissä.  Taidat viimein ymmärtää, että kaikki tekemäsi on ollut väärin.”
Rebecca yritti sivuuttaa Edwardin sanat käydessään samalla tappelua itsensä kanssa.  Hän oli halunnut Edwardin, mutta jokin esteli häntä nyt. ”En ymmärrä.  Miksi tulit, jos tulit vain syyllistämään minua niin kuin kaikki muutkin?  Luulin, että tulit, koska luovutit.”

Hyvä, Becky.  Muista lupauksesi, jonka teit.  Yrität vielä tämän kerran, sen jälkeen luovutat, jos epäonnistut.  Älä vain anna epäröinnille pelivaraa.  Sinä olet vahva, tiedämme sen.

”Älä valehtele”, Edward pyysi. ”Tiedän, mitä ajattelet, millaista taistelua käyt itsesi kanssa.  Haluat luovuttaa tähän paikkaan, mutta jokin pitelee sinua vielä kiinni suunnitelmasi toteutuksessa.”  Hän astui askeleen lähemmäs Rebeccaa kuin tahallaan tätä kiusaten. ”Tasapainoilet kaiken tekemäsi ja luovuttamisen välillä.  Luovuta, Rebecca.”
”Ei.  Minä tiedän, mitä olen tekemässä ja mitä haluan”, Rebecca sähähti ja painui lähemmäs poikaa.  Niin lähellä… ”Älä väitä, ettei suurin osa koulun tytöistä katsele perääsi.  Minäkin olen yksi heistä, mutta minä olen se, joka teki jotain ja joka ottaa palkkionsa pian.”  Verkko punoutui kiinni, tyttö ei enää paljoa horjunut päätöksen kielekkeellä.  Hän ei perääntyisi turvallisesti, hän hyppäisi ja katsoisi, mitä eteen tulisi. ”Edward-”
”Et sinä oikeasti halua tätä.  Luulet vain niin.”  Rebecca tarttui Edwardin käsiin ja piteli niistä tiukkaakin tiukemmin kiinni tyhjentäen mielensä kaikesta muusta paitsi tästä.  Ääni kiljahteli riemuissaan ja patisti tyttöä tekemään sen, mitä hän halusi. ”Rebecca.”

Tee se.  Suutele häntä!

Pieni epäröinnin hiukkanen näkyi punatukkaisen tytön liikkeissä hänen kohottautuessa kohti Edwardin kasvoja.  Huolimatta tämän taidosta ja selvistä merkeistä, hänen kätensä saivat nousta sileille kasvoille ja tuoda ne lähemmäs hänen omiaan.  Hyppy oli tulossa, hyppy jyrkänteeltä.  Harkitsematon ja horjuva loikkaus, johon ponnistaessaan hän ehti kuulla mielensä epäröivän viimeistä kertaa.  Sentit kuroutuivat umpeen, millit menettivät merkityksensä.  Rebecca painoi huulensa Edwardin huulille ja antautui Edwardin vietäväksi.

Tyttö löysi äkkiä itsensä istumasta sohvalta eikä tuntenut huulia omiaan vasten.  Edward istui hänen vieressään katse pettymystä täynnä, valmiina puhumaan.  Mutta tyttö ei halunnut puhua, ei vielä.  Hän kertasi mielessään äskeisiä nopeita tapahtumia, suudelmaa, johon hän ei ollut saanut vastakaikua, nopeita liikkeitä, jotka olivat istuttaneet hänet sohvalle.  Oliko hän epäonnistunut?

”Rebecca, ymmärrä minua”, Edward puhui hiljaa, ”rakastan Bellaa.  Sinä rakastat Dominicia, mutta jostain typerästä syystä olet ajanut hänet pois.  Tiedät, ettei tämä ole oikein.”

Sanoissa oli järkeä, ne silpoivat tiukkaa verkkoa, mutta hellemmin kuin Dominicin sylkemät sanat.  Rebeccan epävarmuus palaili, eikä ääni pitänyt siitä.  Ilkuntaa, hän taiteili jälleen kalliolla, nyt vain runnottuna ja tiellä kohti ikuista epäonnistumista.  Hän ei onnistuisi koskaan.  Ei nyt, ei ikinä.  Mutta jokin ei ollut valmis hyväksymään sitä.

”Päästä irti menneistä ja siitä kaikesta, mitä olet tehnyt.  Päästä irti minusta.  Pääsit irti kadottuasikin.  Tee nyt samoin ja ole järkevä.”  Edward nousi sohvalta äänettömästi ja asteli hiljaisin askelin olohuoneen ovelle.  Rebecca nosti katsettaan ja antoi sen seurata poikaa. ”Voit vielä saada anteeksi.”

***

Carlisle sujautti sakset ja ylimääräisen sideharson mustaan lääkärilaukkuunsa.  Hän oli juuri hetki sitten puhdistanut Jacobin haavat ja vaihtanut puhtaat siteet entisten tilalle.  Renesmee oli ollut paikalla ja pidellyt Jacobia kädestä, mutta henkisesti hän oli leijaillut muualla, ajatuksissaan.  Hän oli pohtinut sitä, mistä he olivat puhuneet, hän oli miettinyt Jaredia ja viimeinkin totuuden kertomista.  Hän ei pääsisi siitä mihinkään, ei eroon.

”Olet parantunut hyvin”, Carlisle totesi nostaessaan laukkunsa vierashuoneen sängyltä.  Jacob nousi istumaan sängyn reunalle tytön käsi yhä omassaan ja nyökkäsi. ”Muista vain levätä ja ottaa rauhallisesti.  Tulet kokonaan kuntoon uskoakseni parissa päivässä, ellet jopa nopeammin.”
”Kiitos, Carlisle”, Jacob kiitti, Renesmeekin havahtui.  Tyttö nosti katseensa poistuvaan Carlisleen ja huikkasi itsekin kiitokset hänen jäädessä kahden susipoikansa kanssa.  Ovi sulkeutui naksahtaen, Jacob veti hänet lämmintä kylkeään vasten hellästi, mutta omistavasti. ”Olet taas muissa maailmoissa, Nessie.” 

Poika sipaisi hiukset tytön korvien taa ja suukotti tämän poskea lempeästi, mikä sai tytön epäröimään kertomista.  Jacob oli nyt niin hellä ja kiltti, kuten kyllä hyvin usein, ja hän pilaisi hempeän ilmapiirin paukauttamalla totuuden huuliltaan.  Mutta muuta keinoa ei ollut.  Oikeaa hetkeä ei tulisi välttämättä koskaan.  Sitä vain etsisi ja hakisi turhaan, kunnes lopulta patoaisi kaiken sisälleen eikä ikinä paljastaisi.  Renesmee ei tahtonut sitä.

”Jake, tämä on tärkeää”, hän mumisi ja nosti katseensa pojan hymyileviin kasvoihin. ”Sinun täytyy kuulla totuus kaikesta.”
”Kaikesta?” Jacob toisti, hymy vetäytyi. ”Mitä tarkoitat?”  Pojan kosketus kävi varautuneemmaksi ja varovaisemmaksi, Renesmee huomasi tämän ottavan pientä etäisyyttä häneen.
”Jared.”

Tyttö laski katseensa alas ja tunsi pojan hitaasti tummuvan katseen itsessään, vaikkei ollut vielä sanonut mitään.  Mutta hän tiesi, että tämä arvaisi jotain, tekisi mielessään johtopäätöksiä, jotka saattaisivat olla hyvinkin oikeassa.

”Me olemme pelkkiä ystäviä, mutta… välimme…”, Renesmee alkoi takellella pelätessään entistä enemmän Jacobin reaktiota.  Hän hiljeni ja keräsi hitaasti kohoavaa rohkeutta ja antoi lopun vain soljua suustaan yhtenä pötkönä. ”Mutta välimme ovat olleet lämpimät, ja me olemme suudelleet, ja vaikka rakastan sinua, Jake, tunnen häntä kohtaan jotain ja…”

Hiljaisuus.  Jacob liikahti hänen vierellään ja nousi sängyltä häneen katsomatta.  Paha olo kietoi siipensä hänen käsivarsiinsa ja lennätti hänet aaltoilevien pilvien joukkoon käsien kietoutuessa puuskaan rinnalle.  Renesmee valmistautui huutoon, hän valmistautui ottamaan vastaan kipeät sanat ja katkeruuden.  Hänhän oli ansainnut sen, hän oli tehnyt väärin.  Mutta hän tiesi, ettei voinut mitään tunteilleen, jotka olivat Jaredia kohtaan syttyneet.
Jacob kääntyi hitaasti ympäri ja laski häilyvästi vihaisen katseensa Renesmeehen, joka katsoi takaisin.  Katseet kohtasivat murenevina, ja Jacobin puhuessa ne erkanivat.  Hänen äänensä oli hiljainen ja tiukentunut tytön tunnustuksesta.

”Tiesin, että hänellä olisi sinuun huono vaikutus… Nessie”, Jacob huokaisi raskaasti, ja tyttö näki, että tämä pidätteli vihaisia sanoja sisällään, ”sinä-”
”Älä, Jake”, Renesmee pyysi hiljaa. ”Sano ihan mitä tahansa haluat, älä estele itseäsi.  Jos haluat haukkua minut, hauku.  Jos haluat haukkua Redin… siitä vain.  Haukut hänet kumminkin…”
”Puolustat häntä.” Jacob puhui kovempaa ja päästi enemmän pahoja tuntemuksia ääneensä. ”Puolustat sitä punapäätä, vaikken ole sanonut hänestä yhtään pahaa sanaa vielä.  Mikä tekee hänet paremmaksi kuin minut?  Mikä tekee hänestä puolustettavan?”  Renesmee ei vastannut, hän päätti antaa Jacobin huutaa ja raivota, jos tämä sitä halusi. ”Entä meidän siteemme, jonka piti pitää meidät yhdessä?  Mitä sille on tapahtunut?  Nessie”, Jacob istui takaisin sängylle ja veti tytön kädet auki tarttuessaan niihin, ”miten-”
”En tiedä…”
”Et tiedä?”
”Jake”, Renesmee sanoi melkein niiskaisten ja nosti katseensa poikaan, ”minä rakastan sinua ja siksi halusin kertoa sinulle totuuden.  Halusin olla rehellinen sinulle, vaikka tiesin, että reagoisit tällä tavalla.”  Hän vetäisi toisen kätensä irti ja pyyhkäisi poskensa kuivaksi karanneista pelon kyynelistä. ”Odotin kyllä pahempaa reaktiota.  Odotin-”
”Odotit, että haukkuisin teidät molemmat ja heittelisin tavaroita, niinkö?”

Epävarma nyökkäys.  Renesmee oli uskonut Jacobin jopa hurjistuvan, mutta hän tiesi kyllä tämän vain estelevän suuttumustaan purkautumasta.  Hän tiesi, että tämä kirosi juuri tällä hetkellä mielessään Jaredia ja mietti kidutustapoja.  Hän oli varma, että yksin päästyään Jacob rikkoisi jotain, särkisi jonkin astian, taikka repäisisi palasen verhoa tai vaatetta.

Jacob nousi jälleen sängyltä ja otti muutaman pitkän askeleen kohti huoneen ovea.  Renesmee seurasi katseellaan pojan liikkeitä ja odotti sanoja, jotka vapautuivat yhtäkkiä puhtaalla suuttumuksella. ”Yritän kovasti hillitä itseäni, koska en halua satuttaa sinua, mutta minun täytyy myöntää, että haluan haukkua sen punapään.  Haluaisin niin kovasti saada hänet eteeni, jotta voisin kertoa hänelle, kuinka paljon mieleni tekee vääntää hänen niskansa, koska hän on sekaantunut meidän suhteeseemme ylimääräisenä!”  Tyttö käänsi katseensa pois ja painoi sen polviinsa. ”Mutta tiedän, että se satuttaisi sinua, enkä halua satuttaa tyttöä, jota rakastan.  Jared ei taida ajatella samoin.  Hänhän kävi kimppuuni, vaikka välittääkin sinusta.  Ja sinä jaksat puolustella.”

Renesmee ei vastannut ja vaikka olisikin, hän olisi saanut ehkä pari sanaa puristettua huuliltaan ennen oven painumista kiinni.  Jacobin askeleet kaikuivat poispäin menevinä seinän toisella puolella, eikä hän osannut olla varma, oliko tämä enemmän vihainen hänelle vai Jaredille.  Oliko Jacob enemmän pettynyt häneen ja hänen toimintaansa vai punapäiseen poikaan?  Renesmee ei ryhtynyt arvailemaan eikä päättämään vastausta mielessään.  Moiset mietinnät hän työnsi pois valahtaessaan selälleen patjalle, joka otti hänet vastaan lempeästi, syli pehmoisena.

Tärkeintä oli se, että hän oli kertonut ja voisi miettiä, mitä tekisi seuraavaksi.  Hän rakasti Jacobia, heillä oli side, hän ei voisi hylätä tätä.  Mutta hän piti Jaredista paljon, rakasti oleilua pojan kanssa.

Molempia ei kuitenkaan voinut saada.  Toisesta olisi pakko luopua.


A/N: Mm, eli toisessa puolikkaassa sitten se tapahtumarikkaampi puoli ;)  Saapa nähdä, saapa nähdä.  Rebeccasta on tullut kovin ristiriitainen, mutta hiljalleen hän on ilmeisesti alkanut ymmärtää, että tekee väärin.  Välillä mietin, esim. tätä lukua kirjoittaessa, mihin olen Rebeccaa oikein viemässä :D  Nooh..

Tuhisija

  • Vieras
Vs: Veren kutsu II - kielletyt tunteet | Luku 27, osa 1 - 11.1.
« Vastaus #248 : 16.01.2011 01:51:24 »
Purriainen, aww, kiitos paaaaljon pitkästä kommentista! :o :D  Aina ei kaikkea huomaa, ihan inhimillistä se on.  Mutta mukavaa, että huomasit nyt ja tulit lukemaan ja kommentoimaan.

Rebecca on kyllä oikein bitchy ja valehtelija ja ja... Hän on tainnut vähän päästä mun käsistäni tässä kirjoittamisen aikana ;D No mutta onneksi on Dominic yrittää puhua Rebeccalle järkeä ja saada tämän tajuamaan, mitä tämä oikein on tehnyt.
Tämä Jared/Nessie/Jacob kuvio käy miun mielestä yhä kiintoisammaksi.  Vaikka olenkin päiviä sitten päättänyt, miten siinä kolmiodraamassa käy, välillä mieleni vähän heittelehtii.  No mutta, saammepa nähdä, miten käy ;)

Surkea vastaus, oon aina huono vastailemaan, mutta kiitos vielä kommentistasi :)


Jatkosta sen verran, että ei ole vielä riviäkään tekstiä seuraavaan osaan, mutta koetan saada tämän luvun toisen osan vielä tässä kuussa ulos.  Eiköhän se onnistu, vaikka on koulu, nano ja sitten PV II (mä en tiiä itsekään, selviänkö hengissä :D joo no kyllä mie).  Seuraava osaa odotellessa...

// 06.02.  Kirjoitustauko!  Tulee kestämään tämän ficin kanssa ainakin helmikuun loppuun saakka (nanon takia).  Maaliskuussa palailen kirjoittamaan tätä ja julkaisemaan toivottavasti myös!

// 26.02. Njää, tähän ficciin asettuupi nyt pidempi tauko (mä en saa tätä ikinä päätökseen, haha). Aion keskittyä nyt vain 3 jatkoficciin kerralla, mutta jos tämä inspaa, niin sitten kirjoitan tätä. Juuri nyt VK ei inspaa, että saisin kirjoitettua suunnitelmani hyvin paperille. Jup.
« Viimeksi muokattu: 26.02.2011 02:08:30 kirjoittanut Tuhisija »

LadyWiivi

  • *
  • Viestejä: 1
  • "Se mikä ei tapa se vahvistaa"
Sun on pakko jatkaa en kestä jos en kuule mitä lopussa tapahtuu oon lukenu tätä nyt viimiset 2 päivää ja haluun että Nessie ja Jake yhteen (Mulla on Jacob niminen susi pehmolelu :))      Kuolen jos et jatka :((((
Ps. Rebecca ja Jared voi kuolla pois :)
 
TEAM JACOB <3  Renesmee + Muut Cullenit <3 <3 Jatka pliiiis  :'( :'( :'( :'( :'(

namina2

  • 10. doctor
  • ***
  • Viestejä: 12
  • Allons-y!!!
Tää on sairaan hyvä fikki! Mä oon lukenu tän ja sen ekan osan täs parin päivän sisällä, ja täytyy sanoo et tää on yks mun lempi fikeistä. :)                                         Toi Rebecca on ihan kauhee hahmo... Sen saa heittää jonnekkin hevonkuuseen kitumaan... ;D   Mut toi Jared taas on tosi ihana hahmo ;) Se sopis tolle Renesmeelle hyvin :D Mut joo, onko tähän tulossa jatkoa? Toi näät jäi aikas mielenkiintoseen kohtaan ;) Eli jatkoa kiitus ;D
"Happiness can be found, even in the darkest of times, if one only remembers to turn on the light."
-Albus Dumbledore

Catwoman

  • ***
  • Viestejä: 36
Onhan tähän tulossa vielä jatkoa, onhan? Tää on niin loistava!
I love Jesus ♥

Sitruunasiipi14

  • ***
  • Viestejä: 11
  • You can't have rainbow without rain.
JATKOAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!
~I will fight and I will stand~

Claire

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 747
  • grafiikka © Ingrid
Joskus täytyy olla niin onnellinen siitä, kuinka vanha foorumi Fin on ja miten täältä kätköistä voi yhä löytää yli vuosikymmenenkin jälkeen tällaisia helmiä.  Tarkalleen ottaen, löysin aluksi ensimmäisen osan, jossa Rebecca oli yhä ihminen, lukien sen yhdessä hujauksessa ja ollen niin iloinen huomatessani, että tästä oli jatko-osakin olemassa. En tiedä, oletko yhä Finin kirjoissa ja tuletko koskaan lukemaan tätä kommenttia, mutta en vaan voinut olla jättämättä kommenttia tälle ihanaiselle ficille.

On ihan mahtava huomata, varsinkin näin kaiken kahdessa illassa putkeen luettuna, kuinka valtavan paljon tarinankerrontatapasi ja ylipäätään kirjoittajan taitosi kehittyivät ensimmäisen osan lyhyistä ja pelkistetyistä luvuista yhä kuvailevampiin, pidempiin ja kaiken kaikkiaan kerronnallisesti entistä sujuvampiin ja juonellisestikin mielenkiintoisempiin lukuihin tämän toisen osan myötä. En huomannut niinkään suurempia kirjoitusvirheitä, mutta joitakin ilmauksia tekstistä pisti silmään, kuten imprinttaus-termin käyttö ’leimaantumisen’ sijaan ja tykätä-verbin käyttö ’pitämisen’ sijaan. Mutta nämä ovat ihan pikkujuttuja, ja kaiken kaikkiaan teksti oli todella helppoa ja mukaansatempaavaa luettavaa.

Muutama kohta molempien osien lukemisen jälkeen jäi tarinan kannalta mietityttämään: Mikä oikeasti oli se syvempi vetovoima/tekijä Rebeccan ja Edwardin välillä, vai oliko edes sellaista? Ymmärrän, että ensimmäisessä osassa Rebeccan veri houkutteli Edwardia, mutta miten heidän välilleen kehittyi yhtäkkiä myös niin vahva side, joka sai Edwardin hairahtamaan niin nopeasti ensimmäisessä luvussa, ja sadan vuoden kuluttua uudestaan, vaikkei Rebecca enää edes ollut ihminen? Mikä Rebeccassa mahdollisesti kiinnosti edes etäisellä tavalla Edwardia: kuulihan Edward Rebeccan ajatukset ja kuinka kieroutunut mieli tällä oli… Ehkä Rebeccan pään sisällä oli jotain hyvääkin, mutta enimmäkseen ficissä nousi esiin tämän ärsyttävät piirteet.

Samaa tosin pohdin myös Rebeccan näkökulmasta. Kuten monet muut, minäkään en erityisemmin pitänyt Rebeccasta, mutta ehkä tämä johtui lähinnä siitä, että en oikein koskaan ymmärtänyt häntä: mistä johtui hänen fiksaationsa Edwardiin? Ymmärrän, että Edwardin salaperäisyys ja ulkonäkö ovat erityisen houkuttelevia, varsinkin ihmis-Rebeccalle. Mutta jotenkin tuo heidän välisensä side jäi itselleni vähän kysymysmerkiksi itselleni. Rebeccasta jäi jotenkin tosi pinnallinen olo, kun hän pystyi niin helposti pettämään Bellan luottamuksen ja ystävyyden, jopa toistamiseen. Mutta se, että hahmo herättää tunteita (oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia), on oikeasti todella hyvä asia. :) Ja onneksi Edwardikaan tarinan edetessä ei enää antautunut Rebeccan halujen armoille, vaikkakin silti minua hieman ärsytti se, miksei Edward voinut vaikuttaa Rebeccan hulluihin tekoihin jo alusta lähtien.

Renesmeen, Jaredin ja Jacobin kolmiodraamasta pidin todella paljon. Ehkä myös siksi, että koko leimaantumisen käsite on ollut Meyerinkin kirjasarjassa hyvin mystinen. Ymmärrän, että leimaantuneella osapuolella ei ole oikeastaan valinnanvaraa: mutta entä leimaantumisen kohde? Miltä se side tuntuu hänestä, onko se yhtä vahva tunne hänellekin? On hyvin uskottavaa, että Renesmee voi ihastua johonkin toiseenkin. Eihän hän ole leimaantunut, ja eihän hänellä koskaan aiemmin ole ollut ketään muuta elämässään kuin Jacob. Toiseen henkilöön, tässä tapauksessa Jarediin, ihastuminen tuntuu siis hyvin inhimilliseltä ja uskottavalta. Siltikin säälin kovasti Jacobia.

Jaredista pidin aluksi, kun hän vielä kunnioitti Renesmeetä sekä Renesmeen ja Jacobin välistä suhdetta jonkin verran siitä huolimatta, että oli ihastunut Renesmeehen. Mutta pikkuhiljaa aloin ärsyyntyä häneen, kuten Rebeccaankin. :D Mielestäni hän käyttäytyi välillä niin rumasti: esimerkiksi luvussa 11 jo ajatellessaan Renesmeen olevan Jacobin ”omaisuutta”… Ugh, näin punaista. Näin jälkikäteen tulee huomattua, että Rebeccassa ja Jaredissa oli muuten paljon samoja luonteenpiirteitä: äkkipikaisuutta, ailahtelevuutta, ajattelemattomuutta, tavallista enemmän itsekkyyttä… Ei siis sinänsä yllättävää, että heidän hahmonsa aiheuttivat voimakkaita tunteita lukijoissa. :D

Kuten leimaantumisen käsite, myöskään Renesmeen luonne ei tullut esiin Meyerin alkuperäisessä kirjasarjassa erityisemmin, joten oli antoisaa lukea sinun versiosi hänestä. Mielestäni olit onnistunut tuomaan häneen sekä Bellaa että Edwardia, ja siten tehnyt hahmosta hyvin todentuntuisen. Olit myös tehnyt kunniaa alkuperäisille sivuhenkilöille, kuten Rosalielle, Emmettille ja Alicelle. Rosalie oli kunnon bad ass bitch - ihan parasta! Meyerin kirjasarjassa en hänestä pitänyt, mutta tässä ficissä hän oli yksi lempihahmoistani. :D

Draamaa tästä ficistä ei puuttunut, ja osasitkin sillä pitää lukijaa otteessasi, huolimatta siitä, millaisia tunteita hahmot ja tapahtumat lukijoissa herättivät. Tämä jos mikä on erinomaisen kirjoittajan piirre. Kuten edellä kuitenkin mainitsin, jäin kaipaamaan vielä syvempää merkitystä kaikelle tälle draamalle, kuten Rebeccan ja Edwardin käytökselle, ja niihin olisi vielä mukavampi sukeltaa sisälle… Tietenkään tämä fic ei ole virallisesti saavuttanut loppuaan, ja hartaasti toki toivon,  että tänne vielä jonain päivänä ilmestyy jatkoa, joka punoisi kaikki draamankaaret yhteen ja antaisi selityksen auki jääneisiin asioihin. Oli miten oli, kiitän sinua valtaisasti tästä jännittävästä ja antoisasta lukukokemusta, kiitos kiitos kiitos! <3
I threw my hands in the air and said:
Show me something

He said: ”If you dare, come a little closer