Kirjoittaja Aihe: Mammutteja ja dobermanneja | K-11  (Luettu 633 kertaa)

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 708
Mammutteja ja dobermanneja | K-11
« : 14.02.2020 19:21:30 »
Nimi: Mammutteja ja dobermanneja
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: K-11
Hahmot: Saarni
Genre: Angst

A/N: Tällainen löytyi keskeneräisenä koneen uumenista, ja tuli tämän loppuun kirjoittamisen myötä palattua näihinkin hahmoihin. Saarnista kertoo siis myös teksti Tulevaisuuden makuisia suudelmia, S, joka sijoittuu ajallisesti tämän tekstin jälkeen.


MAMMUTTEJA JA DOBERMANNEJA


Saarni, hän hoki sitä mielessään yhä uudelleen ja uudelleen. Saarni. Tuntui kuin oman nimen hokeminen voisi tuoda omaa itseä hiukan lähemmäksi, kuin jokin korjautuisi, kun sitä toisti tarpeeksi monta kertaa. Mutta sitten ääni, joka kutsui  häntä nimeltä, muuttui Rekon ääneksi, Aleksin ääneksi, Iiron ääneksi. Hän ei enää tiennyt, keiden kaikkien kutsuvat huudot kimpoilivat pitkin hänen särkevää kalloaan. Niitä oli liikaa, ja pahinta oli, että suurin osa oli nimettömille, kasvottomille ihmisille kuuluvia. Hahmot ja irralliset lauseet ajoivat toisiaan takaa hänen mielessään, eivätkä suostuneet asettumaan aloilleen. Niistä ei saanut muodostetuksi järjellisiä kokonaisuuksia yrittämälläkään. Oli vähän niin kuin ne olisivat olleet palapeli, jonka paloista osa puuttui tai jota oli lähdetty alusta asti kasaamaan väärin. Missään ei ollut tolkkua.

Saarni hautasi päänsä tyynyyn ja kuvitteli, että maailma lakkaisi olemasta, kun hän ei enää näkisi tai kuulisi sitä. Niin hän oli tehnyt lapsena, kun painajaiset pelottivat liikaa, eikä kukaan muu ollut valveilla. Silloin se oli auttanut, enää ei. Tyynyssä tuoksui, haisi, jonkun liian makea partavesi. Hän ei sellaista tuoksua käyttänyt, joten sen oli pakko kuulua toiselle. Varmaankin sille, joka oli juuri hetki sitten poistunut asunnosta vähin äänin. Ajatusta seurasivat muistikuvat karheista käsistä hänen ihollaan ja kielestä, joka työntyi suuhun vailla hienotunteisuuden hiventäkään. Hän eli uudelleen määrätietoiset mutta omalla tavallaan hellätkin otteet ja kirpaisevat puremat kaulallaan. Saarnia oksetti.

Äkkiä tunne muuttui henkisestä huonosta olosta todelliseksi. Hän voihkaisi ääneen ponnahtaessaan jaloilleen ja syöksyessään vauhdilla kohti kylpyhuonetta. Hetkeäkään epäröimättä hän lysähti polvilleen silmiä särkevän valkoisen pytyn eteen ja antoi rajusti ylen.

Kurkkua kirveli ja silmät vuosivat vettä, kun hän hetken kuluttua suoristautui raajat täristen. Tuntui ylivoimaiselta tehtävältä nousta seisaalleen ja huuhdella pönttö, mutta pakkohan se oli tehdä. Ei hän voinut vain jäädä kyyhöttämään paikoilleen, sillä muuten haju saisi hänet yökkäämään uudelleen.

Putket pulputtivat ja kohisivat tuttuun tapaan, mutta ääni ei rauhoittanut. Saarni yritti hengittää syvään ja kerätä itseään, hän tosiaan yritti. Kaikista ponnistuksista huolimatta kyyneleet alkoivat pian valua poskia pitkin alas paidalle ja kylpyhuoneen pölyiselle lattialle. Milloin hän oli senkin viimeksi imuroinut? Laatan poikki vipelsi jopa hämähäkki, jonka näkeminen sai hänet värähtämään. Kohottaessaan katseensa kohti katonrajaa Saarni näki sen seitinkin. Verkko oli pieni ja surkean ohut, mutta oli se silti kärpäsen vanginnut. Pieni hyönteinen räpisteli heikosti siivet tahmeaan seittiin tarrautuneina. Äkkiä Saarnista tuntui uskomattoman pahalta kärpäsen vuoksi. Lisäksi hän saattoi kuvitella itsensä suurempaan seittiin, vahvempaan ja periksiantamattomaan, joka pitelisi häntä aloillaan samalla tavalla kuin kärpästä, kunnes hänkään ei enää jaksaisi tosissaan taistella.

Sen kuin vain haet imurin ja hoidat homman, hän ärähti mielessään ja toisti lauseen vielä ääneenkin, mutta turhaan. Hän ei kyennyt liikkumaan, ei toimimaan eikä edes kunnolla ajattelemaan. Miten kaikki saattoikin yhtäkkiä tuntua niin raskaalta ja epätoivoiselta, kuin olisi suossa rämpinyt. Matkaa siivouskaapille oli arviolta viitisen metriä, mutta yhtä hyvin hemmetin pölynimuri olisi voinut olla toisella puolella maata.

Saarni ei muistanut vajonneensa takaisin lattialle, mutta siitä hän itsensä löysi, kylpyhuoneen kaakeloitua seinää vasten painautuneena ja jalat tiukasti rintaan kiinni vedettyinä. Peilistä hänelle ilkkuivat punasilmäiset ja kyynelten tahrimat kasvot, joiden näkeminen sai tärinän ja tukahdutetut nyyhkäisyt vain yltymään. Mikä hän oikein oli?

”Kaikki niin tekee. Nauti vaan ja elä hetkessä”, Aleksin tai Joonaksen tai jonkun aivan muun ääni kuiskasi hänen mielessään.
Äänen omistaja oli varmaankin se viimekertainen, se, jonka paita näkyi lojuvan edelleen mytyssä lavuaarin alla. Hän oli yrittänyt kieltäytyä, vetäytyä pois ja lopettaa koko touhun, mutta mies, kuka lieneekään, oli vain huitaissut hänen epäröintinsä syrjään. Ei Saarnia ollut pakotettu, eikä hän ollut pelännyt. Jos hän olisi pitänyt päänsä, mies olisi ottanut vaatteensa, tuonkin rypistyneen paidan, ja lähtenyt takaisin tulematta. Se oli tavallaan pahinta; tietää, että oli itse ollut vapaaehtoisesti mukana toiminnassa, jonka jäljiltä hän nyt tunsi itsensä niin sanoinkuvaamattoman väsyneeksi, likaiseksi ja käytetyksi, etteivät sanat riittäneet kuvailemaan sitä edes hänelle itselleen.

”Ja sitten vielä mietit, miksi kukaan ei välitä sinusta. Miksi kukaan muu välittäisi, jos et itsekään keksi yhtään hyvää syytä pitää siitä turhakkeesta, joka nykyisin olet”, Saarni mumisi hiljaa.
Viimeiset sanat tukahtuivat kurkkuun kohonneeseen palaan. Hän tiesi olevansa oikeassa. Hän ei ollut mitään. Jos kertakäyttöastiat, sellaiset likaiset ja käytetyt, joita lojui täysien roskakorien ympäristössä, olisivat voineet tuntea, niistä olisi luultavasti tuntunut samalta kuin Saarnista sillä hetkellä.

Jokin rapisi lukitun kylpyhuoneen oven takana. Sitten kuului pari terävää vinkaisua ja raapivaa ääntä, kun koirat yrittivät päästä ovesta sisään. Ovi ei kuitenkaan antanut periksi koirien sinnikkäistä yrityksistä huolimatta, eikä Saarni kyennyt avaamaan lukkoa ja painamaan kahvaa.

Hän ei halunnut edes koiriensa näkevän itseään siinä tilassa. Miten säälittävä ihmisen oli oltava, jos lemmikkienkin katseita oli välteltävä? Tavallisestihan hänkin kuului siihen joukkoon, joka ylisti koiria parhaina ystävinä ja kuuntelijoina, mutta ei kai niidenkään sentään tarvinnut kaikkea nähdä ja kestää. Jokin osa Saarnista, se järkevä ja rationaalinen, kertoi hänen käyttäytyvän ja ajattelevan kuin mielenvikainen. Eivät koirat häntä tuomitsisi, eiväthän ne edes ymmärtäneet, mistä oli kyse. Jostakin syystä hänellä vain oli tunne, että ne saattaisivat tajuta sittenkin enemmän kuin niille oli hyväksi. Kyllä ne ainakin näkisivät, että hän kärsi ja tunsi olonsa pohjattoman surkeaksi.

Hetken kuluttua raapiminen taukosi ja kynsien rapina siirtyi keittiöön. Kylpyhuoneen ovenkin läpi Saarni saattoi kuulla veden latkinnasta syntyvät äänet. Ne kuitenkin palaisivat pian takaisin, hän tiesi sen pitkällä kokemuksella.

Jossakin vaiheessa kyyneleet olivat ehtyneet. Kun tassuttelu siirtyi jälleen odottavana lukitun oven ulkopuolelle, Saarni pinnisteli jaloilleen. Hän saattoi olla surkea ihminen, huono oikeastaan kaikessa, mikä mieleen tuli, mutta velvollisuutensa hän silti hoitaisi. Koirien hyvinvoinnista ei tingitty, oli hän itse sitten missä tilanteessa hyvänsä. Sentään hän teki jotakin oikein, ja sen ajatuksen voimalla Saarni päätti selviytyä jälleen yhdestä päivästä.

Kun ovi heilahti auki ja kaksi paria huolestuneita ruskeita koiransilmiä tapitti häntä, Saarni oli vähällä purskahtaa itkuun uudelleen. Tunne oli kuitenkin erilainen, ei yhtä epätoivoisen pohjaton kuin vielä hetki sitten. Viileän kirsun tönäisy kättä vasten tuntui uskomattoman rauhoittavalta. Vaikka kammottava tyhjä tunne ei ollutkaan kadonnut mihinkään kuten eivät olleet kadonneet sekasortoiset tunteetkaan, asiat tuntuivat taas hitaasti asettuvan järjellisempiin mittasuhteisiin. Ongelmat alkoivat pikkuhiljaa näyttää mammuttimaisten sijaan suurin piirtein dobermannin kokoisilta; sen suuruisilta, että niistä olisi mahdollista selviytyä, jollei muuten niin ylitse loikkimalla.

”Minkä taakseen jättää sen edestään löytää”, Saarni huokaisi itsekseen.
Toisaalta oli kai parempi päästää arvaamatonkin iso koira selän taakse kuin tulla mammutin litistämäksi. Jotakin kolahti parketille hänen takanaan. Kääntyessään Saarni sai havaita talutushihnan ja valjaiden lojuvan parin sentin etäisyydellä varpaistaan. Ilmeisesti hankaluudet, olivat ne sitten koiran tai sukupuuttoon kuolleen norsueläimen kokoluokkaa, saisivat nyt odottaa. Hänellä oli hoidettavanaan otuksia, jotka taatusti ansaitsivat niin pitkän iltalenkin kuin ne ikinä haluaisivat. Ne sentään olivat onnistuneita luontokappaleita hänenkin edestään.
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 470
Vs: Mammutteja ja dobermanneja | K-11
« Vastaus #1 : 22.08.2020 10:26:22 »
Hei ja onnea kommenttiarpajaisten voitosta! Oli ilo päästä tutkimaan listaustasi ja etsiä sieltä jotain luettavaa. Päädyin tähän tekstiin osittain sen takia, että teksti on uusi, mutta osittain otsikon takia, joka herätti lukuisia kysymyksiä :D Mutta tämä oli yllättävä ja miellyttävä lukukokemus! Oli mielenkiintoista heittäytyä jotenkin altaan syvään päähän tässä alussa, kun lukija ei laisinkaan tiedä, mitä on tapahtunut ja pääsee päähenkilön ajatuksia seuraamalla selvittämään tapahtumia.

Kun sitten pääsin tarinassa riittävän pitkälle, pidin hurjasti siitä, kuinka onnistunut tutkielma tämä on yhden ihmisen morkkiksesta, darrasta ja edellisyön tapahtumien aiheuttamasta katumuksesta. Pidin hurjasti kuvailusta ja siitä, millaisiin yksityiskohtiin Saarni kylpyhuoneessaan keskittyy. Juuri tuollaisiahan asioita tulee mietittyä, kun yksi asia kaatuu niskaan - koska silloin kaikki muukin tuntuu olevan pielessä! Erityisesti pidin tästä:

Lainaus
Matkaa siivouskaapille oli arviolta viitisen metriä, mutta yhtä hyvin hemmetin pölynimuri olisi voinut olla toisella puolella maata.

Ja koko ajatusketjusta kylpyhuoneen siivoamiseen liittyen :D Osasin jotenkin samaistua tuohon. Tavoitat mielestäni onnistuneesti tuon Saarnin kamalan olotilan, mutta myös, kuinka tunteet kulkevat jonkinlaista vuoristorataa katumuksesta itseinhoon ja/tai -sääliin ja pieneen positiivisuuteen kylpyhuoneessa vietetyn hetken aikana. Lukijana en osaa ottaa kantaa tapahtumiin tai asettua kenenkään puolelle (ns. kuka teki oikein/väärin) vaan joudun ikään kuin pysyttelemään puolueettomana ja seuraamaan tilannetta etäältä, mikä on mielestäni virkistävää :)

Toimivana vastapainona Saarnin katumukselle ja huonolle fiilikselle ovat nuo hänen koiransa, ja pidin hurjasti siitä, kuinka lohdullinen loppu tällä tekstillä on! Lemmikit ovat äärimmäisen sympaattisia ja tärkeitä otuksia monille, ja henkisesti raskaissa tilanteissa edes lemmikeistä huolehtiminen riittää kantamaan ihmisen seuraavaan, toivottavasti parempaan päivään. Pidinkin aivan erityisesti tästä:

Lainaus
Viileän kirsun tönäisy kättä vasten tuntui uskomattoman rauhoittavalta. Vaikka kammottava tyhjä tunne ei ollutkaan kadonnut mihinkään kuten eivät olleet kadonneet sekasortoiset tunteetkaan, asiat tuntuivat taas hitaasti asettuvan järjellisempiin mittasuhteisiin.

Otsikkokin avautui tekstin loppupuolella varsin toimivasti ja kuvasi onnistuneesti tuota tunteiden vuoristorataa, jota Saarni joutuu kestämään. Kiitos siis tästä lukukokemuksesta! :)

between the sea
and the dream of the sea