Kirjoittaja Aihe: Sieluton ei Tuonen kutsua kuule | K-11 |  (Luettu 1848 kertaa)

Julma-Nala

  • Narttupentu
  • ***
  • Viestejä: 3 046
  • Ia cen Alphasuttans' waalii, sen yxin on onni.
    • The One without a Soul cannot Die
Sieluton ei Tuonen kutsua kuule | K-11 |
« : 28.01.2011 22:50:01 »
Author: Nala
Beta: Microsoftin Office Wordi (vakibeta <3)
Rating: K-11
Pairing: Dorchadas/Cethlenn (jos uskot rakkauden voimaan), mainintana Isis/Osiris
Genre: lajityyppisikermä äidinkieleen, joten pitäisi olla sci-fi, fantasia, romantiikka ja kauhu. Romantiikka ei todellakaan oo mitään fluffya. Mytologiat.
Summary: Ei puristavaa pelkoa, repivää rakkautta, ei edes mitäänsanomatonta masennusta. Tunnetta ei vain ollut, mutta se ei tuntunut väärältä. Se ei tuntunut miltään.
Disclaimer: En omista mytologioita, kukaan ei omista niitä. Hahmot ovat luonteiltaan pääosin mun, mutta ne omistakoon itsensä, en oo mikään orjakauppias.
Warnings: Sekavuus, järjettömyys, mytologioiden ryöstöraiskaus, epäloogiset sielupuheet.

A/N~Eli tää on alunperin kouluun kirjotettu teksti, älkää kysykö, mistä tai miksi sain juuri tämän idean. Ei aavistustakaan. Mytologiasanasto sekä vieraskielisten lauseiden suomennokset löytyy lopusta. Pääosassa kelttimytologia, pienempinä slaavilainen, egyptiläinen ja kreikkalainen, sekä otsikossa suomalainen ^^

Sieluton ei Tuonen kutsua kuule

Seitsemän hahmoa asteli peräjälkeen ulos Wiltshiren joukkoteleportista. Kahdella heistä oli käsissään ulottuvuutta vaihtavat kirjekuorilaukut, joihin oli pakattu kaikkien yleisten matkoilla tarvittavien välineiden lisäksi muutamia tuhat vuotta vanhoja druidinkaapuja sekä harvinaisen petoeläimen, suden, nahka.

Yhdellä matkaajista oli huppunsa kätköissä verenpunaiset hiukset, joissa ei ollut häivähdystäkään oranssia ja sylissään kirja, jota nuori nainen ei uskaltanut asettaa alttiiksi ulottuvuuslaukkujen oikosulkumahdollisuuksille. Naisen perässä portista kävellyt mies tuhahti, kun nainen jälleen kerran tarkisti kirjan olevan kunnossa ja luki ääneen muutaman riimun sen kannesta. Nainen olisi tosin voinut puhua mitä tahansa siansaksaa ja väittää sitä muinaisgaeliksi, sillä muista seitsemästä vain puolimykkä Fionnuala ymmärsi kieltä.

”Se on vain homeinen kirja, älä nyt hermoile sen takia”, mies, Belobog nimeltään, mutisi puoliksi itselleen. Punatukkainen nainen pyörähti ympäri niin nopeasti, että huppu valahti hänen päästään. ”Voisi kuvitella, että sinä vedmakien perillisenä ymmärtäisit, että ilman tätä kirjaa olisimme täällä täysin turhaan”, nainen sihahti lintumaisen sirojen kasvojen vääntyessä irvistykseen.

”No anteeksi vain kovasti, ettei minua liiemmin huvittaisi olla täällä lainkaan, druidityttö. Pakotat meidät aina mukaan hulluille retkillesi etsimään ties mitä muinaisjäänteitä”, Belobog tuhahti. Nainen pudisti päätään kyllästyneenä ja kääntyi jatkamaan matkaansa. ”Me emme tällä kertaa etsi mitään. Me siirrymme. Äläkä ikinä vertaa minua druideihin. Voin olla vereltäni puolet ja puolet, mutta sielultani minä olen fomoir, enkä mikään Tuatha Dé Danannin filantrooppinen metsänhenki”, tämä murisi päättäväisesti. Naisen edellä kulkenut nuorempi tyttö huokaisi kuuluvasti.

”Ihan oikeasti nyt, kuvitteletteko sen todellakin toimivan? Tuo kirja on ainakin tuhat vuotta vanha, siihen aikaan uskottiin vaikka mihin älyttömyyksiin. Tiedemiehet ovat todistaneet, että vaikka ulottuvuuden vaihtaminen onkin nykytekniikalla mahdollista, emme voisi mitenkään päätyä toiseen aikaan”, tyttö luennoi mustia hiuksiaan haroen. Belobogin kaksoisveli, joka johti joukkoa, pysähtyi kuin seinään.

”Kelaino, älä jaksa höpöttää niistä tiedemiehistäsi. Me kaikki muut olemme todistettua sukua kansojemme maagisina pidetyille ryhmittymille ja tiedämme, mistä puhumme. Oletko oikeasti noin skeptinen vai ainoastaan katkera?” Tshernobog ärähti syvällä äänellään, jota oli lähes mahdoton erottaa Belobogista. Kelaino pyöräytti silmiään dramaattisesti.

Kaksoset Isis ja Osiris kulkivat yhä eteenpäin pysähtymättä kuuntelemaan muiden sanaharkkaa. Druiditytöksi kutsuttu Cethlenn kiihdytti askeliaan saadakseen kaksoset kiinni. Joukon toiset kaksoset Belobog ja Tshernobog juoksivat naisenalun perään. Fomoirin kuningattaren nimeä kantava puoli-ihminen, jonka verenperimä oli vähintäänkin kyseenalainen ja joka kantoi mukanaan vanhaa, mustaksi magiaksi luokiteltua teosta, ei ollut turvassa missään. Noitavainot olivat puhjenneet uudelleen viisikymmentä vuotta aikaisemmin, kun osa ihmisistä oli yrittänyt vastustaa maailman esineellistymistä. 2330-luvulla ensimmäinen, valtion tiedustelijoiden mukaan mustaa magiaa harjoittanut, nainen oli tuomittu kuolemaan Venäjällä. Todellisuudessa nainen oli vain laulanut satoja vuosia vanhaa kehtolaulua lapselleen.

Joukon viimeisenä teleportista tullut valkohiuksinen, vanha nainen päästi käskevän äänen, josta ei voinut erottaa mitään sanoja. Kaikki hiljenivät ja lopettivat kinastelunsa. Vanha Fionnuala ei voinut puhua inkvisition leikattua hänen kielensä irti, jotta hän ei voisi levittää ”Paholaisen sanaa”, kuten druidien vanhoja oppeja yhä kutsuttiin. Vähät Saatanasta, Cethlennillä oli tapana sanoa, kun aughiskyt ja fomoiri olivat olemassa. Aughiskyt olivat sieluttomina paljon vaarallisempia kuin mustasieluinen kristittyjen Paholainen. Fomoiri taas… no, se oli fomoiri, mitä siltä olisi sitten pitänyt odottaa?

Joukkio jatkoi hiljaisena kulkuaan parin mailin päähän kohti suurta kiviympyrää, Britannian ainoaa entisten aikojen muistomerkkiä, jota ei ollut tuhottu inkvisition toimesta. Jotain hyötyä Unescostakin siis oli.

”Kuinka paljon tästä on vielä matkaa sinne Stonehengeen?” Kelaino marisi, kun hänen jalkojaan alkoi särkeä piikkikorkokengillä kävelemisen tähden. ”E o Uahha É A’aai al’ai”, Fionnuala mongersi vihaisesti, vaikka tiesi, ettei Kelaino osannut tulkita hänen vaivalloista puhettaan.

”Kuules, mummeli, se ei ole Tuatha Dé Danannin alttari, se on Fomóraigin vanha valtaistuinsali”, Cethlenn murahti vanhukselle. Valkohapsinen nainen tuijotti nuorempaansa järkyttyneenä.

”Niin, kyllä minä tiedän, mitä sinä ajattelet minusta. Tuhoan vielä meidät kaikki noudattamalla esi-isieni neuvoja”, Cethlenn totesi herttaisesti, nauraen kylmästi naisen ilmeelle. Vereltään Cethlenn oli sekä druidi että fomoir. Oli hänen oma valintansa, mikä hän halusi olla.

”Paljonko tästä on vielä matkaa sinne mikä se ikinä onkaan?” Kelaino toisti kyllästyneenä. Kukaan ei vastannut hänelle. Jos tyttö ei osannut arvioida kulkemaansa matkaa itse, niin omapa oli ongelmansa.

”Kelaino, oletko varma, että vanhempasi tarkoittivat nimetä sinut plejadi Kelainon mukaan? Muistutat useimmiten enemmän harpyija Kelainoa”, Tshernobog piikitteli. Kelainon silmät tummuivat. Hän oli joukon ainoa, jolla ei ollut todistettua veriyhteyttä nimensä alkuperäiseen haltijaan. ”Kuono umpeen, Haadeksen kätyri”, tyttö mutisi.

”Kelaino, voisitko olla sekoittamatta mytologioita? Kukaan ei pysy tässä hommassa kärryillä enää muutenkaan”, Isis pyysi sointuvalla äänellään. Kelaino kohautti olkapäitään, vaieten viimein.

Joukolta kului vajaan kolmen mailin mittaiseen matkaan yli tunti, koska vanha Fionnuala ei jaksanut kävellä kovin nopeasti, eikä lähempänä suurta kiviympyrää ollut teleportteja. Unescon tutkijoiden mukaan vanhat kivet olivat liian hauraita, jotta niiden lähelle olisi voinut pystyttää mitään niin epävakaita energiapurkauksia aikaansaavaa välinettä kuin teleportti. He olisivat toki voineet lainata pienoislentokonetta teleporttialueen vierestä, mutta he eivät halunneet jättää mitään todisteita käynnistään. Heidän aikeensa olisi kyseenalaistettu heti, jos he olisivat kertoneet määränpäänsä.

Viimein suuri kiviympyrä, tai oikeammin sen jäänteet, seisoivat ylväinä heidän edessään. Fionnuala ja Cethlenn alkoivat automaattisesti laskea kivien lukumäärää ja paikkoja. Kumpikin halusi todistaa itselleen olevansa oikeassa muodostelman alkuperäisen käyttötarkoituksen suhteen.

”Cethlenn, Fionnuala, nyt ei ole oikea hetki tapella tuosta. Kysykää vaikka arkkidruidin mielipidettä, kun pääsemme perille”, Belobog hymähti tunnistettuaan tutun kiistan. ”Jos pääsemme”, Kelaino huokaisi.

Cethlenn ja Fionnuala lopettivat laskemisen ja Cethlenn avasi kirjansa. Tshernobog nappasi Isiksen kirjekuorilaukun, alkaen vetää sieltä esiin vanhoja druidinkaapuja. Kaikkien saatua omansa Fionnuala alkoi kädestä pitäen kiskoa ihmisiä oikeille paikoilleen. Cethlenn laski kirjansa sileälle kivelle edessään ottaakseen vastaan Belobogin toisesta laukusta ojentaman sudennahan. Eläin oli aikanaan nyljetty taidokkaasti, sillä sen turkissa tai pään muodossa ei ollut mitään viitteitä kovakouraisesta käsittelystä. Cethlenn veti nahan ylleen, nostaen suden pään omansa päälle.

”Yököttävää”, Kelaino mutisi nähdessään, kuinka Cethlennin mustat silmät katselivat ympärilleen suden suun läpi. Tshernobog ja Belobog vetivät kaapujensa huput kasvojensa peitoksi heti Isiksen ja Osiriksen perässä. Fionnuala kiskaisi Kelainonkin hupun tämän päähän, kun tyttö ei sitä itse tehnyt. Typerä milesiaani vaarantaisi vielä heidän kaikkien siirtymisen.

Cethlenn painoi kasvonsa kivelle, jolla kirja lepäsi, alkaen mutista loitsua, jonka olisi osannut ulkoa missä tilanteessa tahansa. Se oli hänen äitinsä laulama kehtolaulu, säilynyt sukupolvien läpi naamioituna vanhan tarinan muotoon.

Joukosta viisi ei ymmärtänyt loitsusta mitään, eikä heidän tarvinnutkaan. Fionnuala kuunteli tarkasti, valmiina keskeyttämään rituaalin heti, jos Cethlenn ääntäisi sanankin väärin. ”Uskon matkani, henkeni ja sieluni fomoirin käsiin. Kaaoksen jumalat, pyydän, päästäkää seurueeni pois milesiaanien maailmasta sinne, missä Danun lasten epätoivoinen laulu kaikuu ja missä on tie maailman taa, tuonpuoleiseen”, loitsussa sanottiin. Cethlennin tuli toistaa loitsu seitsemän kertaa, kerran jokaista matkalaista kohti. Muiden ei tarvinnut kuin luottaa itsensä fomoirin käsiin, mutta se oli heille kenties vaikeampaa kuin mikään, mitä Cethlenn joutui fomoirina loitsun eteen tekemään. Cethlenn oli heistä ainoa, jolle oli täysin turvallista uskoa itsensä Balorin, fomoirin ylikuninkaan, haltuun.

Tuntiessaan voimakkaan, kylmän tuulen ujeltavan korvissaan Cethlennin kasvot vääntyivät tyytyväiseen virneeseen. Koko hänen ikänsä hänelle oli kerrottu, että jos hän saisi mukaansa druidin, kahdet maagiset kaksoset ja milesiaanin, voisi hän siirtyä maailmaan, johon kuului, pois inkvisition vallan alta. Alle kouluikäisenä hän oli löytänyt Tshernobogin ja Belobogin, jotka olivat auttaneet häntä löytämään muut. Nyt he olivat viimein matkalla muinaisen ajan valtakuntaan, paikkaan, jossa pimeys vallitsi ja jossa milesiaanit eivät voineet kieltää myyttejä.

Tuuli katosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin ja Cethlenn kohotti päänsä. Oliko se niin helposti ohi? Oliko loitsu edes toiminut?

”Cethlenn! Mitä sinä teit Fionnualalle?” Belobogin ärähdys havahdutti nuoren naisen kunnolla. Tämä kääntyi polvillaan ympäri, katsoen vanhaa naista suden kidan läpi.

Fionnualan suusta valui verta, joka alkoi hitaasti tahrata naisen kaapua. Laiha rintakehä nytkähteli kiivaasti, aivan kuin sydän olisi yrittänyt lyödä sen rikki. ”Hän tiesi, että mahdollisuus oli olemassa”, Cethlenn vastasi äänellä, joka ei paljastanut mitään tunnetta.

”Mikä mahdollisuus? Cethlenn, mitä sinä höpiset, auta häntä!” Belobog käski. Cethlenn siirtyi kaikkia neljää raajaansa käyttäen vanhan naisen viereen. ”Minä en voi tehdä mitään”, hän totesi nähtyään naisen silmät. Niiden kirkas vihreä oli tummunut mustaksi, josta elämän palo oli jo kadonnut.

Belobog riuhtaisi paljon itseään pienemmän Cethlennin väkisin pystyyn. ”Miten niin et voi? Tiesitkö sinä, että hänelle kävisi noin?” mies tivasi ravistellen tyttöä.

”Belobog, päästä hänet! Varmasti Fionnuala tiesi, mihin ryhtyi”, Tshernobog yritti rauhoitella kaksi minuuttia itseään nuorempaa veljeään. Isis ja Osiris tutkivat vanhan naisen kylmenevää ruumista samalla, kun Tshernobog riuhtaisi tärisevän Cethlennin omaan syliinsä.

”Ei se ollut sinun vikasi, et sinä olisi voinut sille mitään”, mustahiuksinen mies tyynnytteli tyttöä. Heidän kaikkien järkytykseksi Cethlenn hytkyi oikeasti naurusta.

”Tietenkään se ei ollut minun vikani, tiesihän hän, ettei druidin ole turvallista uskoa itseään fomoirin käsiin. Olen fomoir, kaaoksen jumala, luuletteko, että minä todella surisin Danun lapsen kuolemaa?” Cethlenn ihmetteli kylmäsävyisellä äänellään. Belobog katsoi veljeään, joka tuijotti naista hyväksyvä ilme kasvoillaan. Osiris tuijotti vuorostaan Belobogia. Isis haistoi alkavan joukkotappelun ja kysyi: ”Missä Kelaino on?”

Kaikki paitsi Cethlenn tuijottivat ihmetellen ympärilleen. Pian kaikkien päät kääntyivät jälleen kohti punahiuksista naista.

”Milesiaanin uskonpuute jätti hänet jälkeen. En voinut siirtää häntä pakolla, hän ei alun perinkään halunnut tulla”, Cethlenn selitti nopeasti. Belobog huokaisi raskaasti. ”Onko vielä muuta, mitä sinun pitäisi meille kertoa? Siis sen lisäksi, että murhasit Fionnualan ja jätit Kelainon jälkeen?” vaaleahiuksinen mies kysyi. Cethlenn nyökkäsi laiskasti. ”Ilman Fionnualaa ja sitä milesiaania meidän on turha haaveilla takaisinpaluusta.”

Totuus iskeytyi kaikkien tajuntaan. He olivat jumissa vieraassa ajassa ja paikassa, elleivät löytäisi jotakuta, joka osaisi auttaa.

”Cad is ainm duit, cailín deas? An é sin an leabhar d'aois Fomorian den litriú?”

Tshernobog ja Belobog kääntyivät ensimmäisinä vieraan äänen suuntaan, astuen suojelevasti muiden eteen. “Rauhassa, pojat, minusta tuntuu, että hän ei aio satuttaa”, Cethlenn totesi hiljaa astuessaan eteenpäin.

“Dom?” nainen kysyi mustahiuksiselta mieheltä osoittaen itseään. Mies muistutti hieman Tshernobogia. Tämä oli kuitenkin hivenen kaksimetristä venäläistä lyhyempi ja omasi huomattavasti julmemmat piirteet. Kuka tahansa näki, että mies oli sukua fomoirille.

“Tú”, mies vastasi nyökäten, vino hymy kapeilla huulillaan. Tämä näytti pari vuotta Cethlenniä vanhemmalta, ehkä noin kaksikymmentäviisivuotiaalta, mutta oli luultavasti iankaikkisen vanha, ollessaan jotain kaaoksen jumalan ja pimeyden olennon välistä.

“Cethlenn is ainm dom. Agus tá, tá sé seo le leabhar na litrithe”, Cethlenn vastasi varovasti, yrittäen kiireesti muistella, mitä suinkin muisti vanhasta etelägaelista. “Mitä hän haluaa?” Osiris kysyi kohteliaasti. Vieras fomoir käänsi päätään pojan suuntaan.

“En vielä toistaiseksi mitään. Balor käski minun tulla tarkistamaan, kuka julkeaa häiritä cirle clochin rauhaa”, nuorukainen vastasi lähes täydellisellä, joskin hieman vanhahtavalla englannilla. Ääni oli kylmä ja kirkas kuten Cethlennin, mutta paljon matalampi. “Cirle cloch?” Isis ihmetteli vilkaisten Cethlenniä avuttomana. “Kiviympyrä”, punahiuksinen nainen vastasi.

Mustasieluinen vieras fomoir katseli sananvaihtoa kiinnostuneena. Tulokkaat olivat selvästi jostain muualta, kukaan hänen maailmassaan ei käyttänyt lauseiden sijaan yksittäisiä sanoja puhuessaan. Mies unohti mietteensä huomatessaan maassa makaavan valkohapsisen ruumiin.

“Fomoir, miksi sinulla on mukanasi neljä ulkolaista ja Danun lapsen ruumis?” fomoir kysyi jäätävällä äänensävyllä. Pimeyden ja kaaoksen maailmaan ei sivistyksen jumalien palvojia kaivattu.

Cethlenn huomasi, ettei hänellä ollut aavistustakaan, kuinka selittäisi koko asian, joten hän teki sen, mitä ei olisi vielä kymmenen minuuttia aikaisemmin voinut edes kuvitella tekevänsä. Hän avasi kirjan oikealta sivulta ja ojensi raskaan opuksen tuntemattoman käsiin. Miehen silmät vetosivat häneen oudolla tavalla, tämä oli luultavasti lähes täysiverinen fomoir ja mahdollisesti kykenevä hypnotisoimaan kenet tahansa heistä.

Miehen rikottua katsekontaktin kirjan silmäilyn tähden Cethlenn kykeni jälleen muodostamaan mielessään järkeviä lauseita. “Cad is ainm duit?” hän tiedusteli niin kohteliaasti kuin kykeni. Mies kohotti katseensa jälleen. Ne silmät uhkasivat hukuttaa hänet kylmään pimeyteen. Tosin, jos pimeydessä olisi niin kaunista, niin Cethlenn ei olisi pannut pahakseen.

“Mitä väliä minun nimelläni on? Minulla on monta nimeä”, mies vastasi. Silloin Cethlenn huomasi sen. Miehen pikimustista hiuksista tippui hiljalleen vettä tummalle kivelle, jolla tämä seisoi.

“Sillä on väliä minulle”, hän ilmoitti yrittäen estää ääntään tärisemästä. Balorin nimeen, anna hänellä olla nimi! Cethlenn rukoili mielessään.

“Voit kutsua minua nimellä Dorchadas”, fomoir totesi nähdessään, kuinka toinen pelkäsi häntä. Edes jonkinlaisen nimen antaminen yleensä rauhoitti, vaikka siitä tiesikin, ettei se ollut oikea. “Minä olen vain puoliksi sitä, mitä sinä minussa pelkäät”, Dorchadas lisäsi tummalla äänellä. Ihmetys paistoi Cethlennin kasvoilta.

“Vain puoliksi? Miten voit olla? Minä luulin, etteivät... ne... lisäänny”, punahiuksinen ihmetteli. Tämä maailma ei selvästikään noudattanut lakeja, joihin hän oli kuvitellut sen perustuvan.

“Ei, tämä maailma ei noudata lakeja, joita tähän kirjaan on kirjoitettu. Tämä kirja on tehty valon valtakaudella yli sata vuotta sitten. Asiat ovat muuttuneet sen jälkeen kuin fomoir ja sen johtama pimeys pääsivät valtaan. Kenties on hyvä, että Danun lapsi on kuollut, hän tuskin pitäisi näkemästään”, Dorchadas myhäili ihaillen järkyttynyttä ilmettä, joka oli vallannut Cethlennin kasvot tämän tajuttua, että Dorchadas pystyi lukemaan naisen ajatukset.

“Koshtshei Bessmertnyjn nimeen, Cethlenn, mitä te kaksi oikein höpisette? Mikä Dorchadas oikein on ja mikä tässä maailmassa mättää, kun Fionnuala kuoli ja me muut emme ymmärrä enää mistään mitään?” Belobog ärähti tarttuen Cethlennin leukaan ja vääntäen tytön kasvot omiaan kohti. Mustat silmät katsoivat rauhallisesti takaisin kohti miehen jäänsinisiä, pupillittomia silmiä.

“Dorchadas on puoliksi fomoir ja puoliksi itse pimeys, joka tätä maailmaa hallitsee. Se on monimutkaista, älä pyydä selittämään. Tässä maailmassa mättää se, ettemme pääse takaisin ilman Kelainoa ja Fionnualaa, joka kuoli siksi, että tätä maailmaa hallitsee pimeys. Pimeys on se sama pimeys, jota on Dorchadasin sielussa, eikä se siedä druideja. Onko vielä jotain?” Cethlenn luennoi tunteettomalla äänellä. Järkälemäisen Belobogin ote sattui Cethlennin leukaluihin, mutta hän ei maininnut siitä.

”Njet”, mies murahti päästäessään hitaasti irti. Tshernobog oli koko ajan seissyt veljensä vierellä valmiina estämään tätä, jos toinen yrittäisi vahingoittaa heidän ainoaa liittolaistaan, joka tiesi edes jollain tasolla, mitkä heidän olinpaikkansa lait ja säännöt olivat.

”Minä olen aina luullut, että fomoiri karkotettiin hallitsemaan tuonpuoleista. Tulemme eri ajasta, joten on toki mahdollista, että tietoni ovat väärät”, Cethlenn jatkoi puhuen jälleen Dorchadasille aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän oli perinyt fomoirilta kyvyn säilyttää itsehillintänsä ja tyyneytensä kaikissa tilanteissa.

”Tietosi eivät ole väärät, ne ovat vain vanhentuneet. Balor kokosi tuonpuoleisessa pimeyden olentojen armeijan, mukaan lukien isäni, ja he palasivat tänne. Danun lapset ovat yhä täällä, mutta he ovat vähemmistö, jolla ei ole mitään oikeuksia niin kauan kuin he veljeilevät milesiaanien kanssa”, Dorchadas selitti kylmäkiskoisesti. Fomoirin jälkeläisenä Cethlenn ymmärtäisi kyllä, että hänen kykynsä tuntea oli varsin rajoittunut, eikä tämä loukkaantuisi hänen lämmöttömistä sanoistaan.

”Ymmärrän, tai ainakin luulen niin. Puhuitko totta sanoessasi, että itse Balor lähetti sinut?” Cethlenn varmisti. Jos Dorchadas oli puoliksikaan niin pimeyden lumoissa kuin isänsä, Cethlenn ei voisi milloinkaan luottaa tähän varauksetta. Toisen silmät kuitenkin loivat lupauksia, vakuuttelivat, ettei hän halunnut mitään muuta kuin tehdä, kuten Dorchadas käski.

”Niin totta kuin vain minä voin”, Dorchadas vannoi. Sitten tämä vain kääntyi ja lähti kävelemään poispäin kiviympyrästä jonnekin, mikä oli paksun usvan peitossa. Usva oli paljon paksumpaa kuin Brittein saarilla maailmassa, josta he olivat lähteneet.

”Umm, mihin hän on oikein menossa?” Isis kysyi ihmeissään. Usva väistyi Dorchadasin tieltä, punoutuen jälleen yhteen hänen jäljessään. Tätä oli jo vaikea nähdä, vaikka tämä oli hädin tuskin kymmenen metrin päässä. Kiviympyrän sisus oli ainoa paikka, jonne sumu ei kyennyt tunkeutumaan.

”Ei aavistustakaan, mutta meidän on pakko seurata häntä. Tällainen sumu on merkki sluagheista”, Cethlenn ilmoitti lähes syöksyen toisen fomoirin perään. Muut seurasivat häntä miettien, mihin ihmemaahan olivat oikein joutuneet.

”Mikä on sluagh?” Osiris ihmetteli hölkättyään takaisin Cethlennin rinnalle. ”Jokin, joka vie sielusi pimeyteen ja tuhoaa sen. Minulla ei ole hajuakaan, miltä ne näyttävät, mutta vaarallisia ne yhtä kaikki ovat”, nuori nainen selitti pysähtymättä odottamaan ketään. Dorchadas tuntui hallitsevan sisäistä pimeyttään hyvin, mutta sluaghit olivat arvaamattomimpia olentoja, mitä maa päällään kantoi, lähes yhtä täynnä syvintä pimeyttä kuin aughiskyt.

Dorchadasin olemus sai sumun ja sitä myötä varjoissa odottavat pedot väistymään hyvän matkan päähän, mutta silti Cethlenn tunsi olonsa turvallisemmaksi kulkiessaan melkein kiinni toisen kantapäissä. Hän ei kuitenkaan uskaltanut tarttua fomoirin ojennettuun käteen. Cethlenn ei ollut niin tyhmä kuin miksi hän sillä hetkellä tunsi itsensä.

Sumun hälvetessä heidän edessään alkoi häämöttää jonkinlainen linna. Tyyli ei ollut mikään niistä, joita oli nähtävissä 2300-luvun historiankirjoissa. Linna tuntui olevan jotain synkän myöhäisgotiikan ja huikentelevaisen barokkikulttuurin välimaastosta, vaikka kumpaakaan tyyliä tuskin oli siihen maailmanaikaan vielä edes keksitty. Linna oli myös rakennettu aivan liian suureksi, jopa, kun otti huomioon, kuinka järkyttävän isoja linnat nyt yleisesti ottaen olivat. Kyseessä oli eittämättä ylikuningas Balorin linna, tämä oli ainoa, joka tarvitsi niin suuret puitteet.

Heidän saapuessaan linnaa ympäröiville muureille Dorchadas heilautti kättään. Portti liukui itsestään pois heidän tieltään. Dorchadas käveli tyynesti portista sisään, mutta pysähtyi huomatessaan, ettei Cethlenn enää seurannut häntä. Kylmä hymy hiipi fomoirin kulmikkaille kasvoille.

”Mikä hätänä, cailín deas?” hän kysyi niin lempeästi kuin kykeni. Jos tyttö nyt pakenisi, tämä ei tulisi enää takaisin. Hänen oli saatava tyttö jäämään. Mustakin sielu oli parempi kuin ei sielua lainkaan.

”Osaatko sinä taikoa ilman loitsuja?” Cethlenn kysyi epäröiden. Dorchadas nyökkäsi. ”Isäni perintöä”, hän totesi lyhyesti. Tshernobog huokaisi raskaasti Cethlennin takana.

”Cethlenn, kerro meille, mikä sekasikiö hän oikein on. Sinä et pelkää pimeyttä noin paljoa, hän on jotain muuta”, mies käski. Tummansiniset, veljensä lailla pupillittomat silmät tuntuivat porautuvan suoraan läpi Cethlennin takaraivosta. Nuori nainen huokaisi.

”Tässä maailmassa on tasan kaksi olentoa, joita minä pelkään. Dorchadas on puoliksi fomoir, puoliksi se toinen. Hän ei voi olla sluagh, joten vaihtoehtoja ei jää paljon”, punahiuksinen fomoir arvuutti. Nopeaälyinen Osiris tajusi asian ensimmäisenä.

”Onko hän…?” poika kysyi jättäen lauseensa merkitsevästi kesken. Cethlenn nyökkäsi. ”Tulkaa tai olkaa tulematta, minä en voi päättää puolestanne”, hän sanoi.

”Aiotko sinä mennä?” Belobog tiedusteli diplomaattisesti. Cethlenn nyökkäsi jälleen. ”Ainakin hän ajaa sumun pois.”

”Hän on todennäköisesti jotain pahempaa kuin se sumu”, Tshernobog mutisi veljelleen. Belobog nyökkäsi, mutta molemmat menivät silti fomoirien perässä sisään linnan portista.

***************

Viiteen ulkopuoliseen totuttiin linnassa nopeasti. Parissa viikossa kaikki oppivat tuntemaan heidät ja heitä kohdeltiin kuin kunniavieraita. Ylikuningas ja jättiläinen Balor oli käytännössä ainoa, joka ei ollut pahan silmänsä takia nähnyt heitä. Jopa Dorchadas oli joutunut myöntämään, ettei ollut hyvä idea antaa Balorin katsoa heihin. Dorchadas olisi ehkä voinut suojella Cethlenniä, koska tämä oli puoliksi fomoir, muttei muita. Muut olivat sitä paitsi hänen tiellään. Parissa viikossa hän ehti kuitenkin miettiä jotenkuten kelvollisen suunnitelman. Venäläiset olisivat varmasti mukana, egyptiläisiä täytyisi luultavasti suostutella, heidän osansa ei tulisi olemaan helppo. Onnekseen Dorchadas oli loistava suostuttelija.

”Cailín deas, voisinko puhua ystävillesi?” Dorchadas kysyi hurmaavimmalla äänellään Cethlenniltä, joka luki parhaillaan vanhaa pergamenttikääröä ajalta, jolloin kirjoja ei vielä ollut edes druideilla. ”Totta kai, Chadas, et sinä siihen minun lupaani tarvitse”, Cethlenn totesi vilkaisten toista pieni hymy kasvoillaan. Dorchadasin isältään perimät taidot muiden eläväisten hurmaamiseksi olivat osoittautuneet oikein tehokkaiksi.

”Niin, enpä kai. Tulen pian takaisin, cailín deas”, fomoir myhäili. Cethlenn vain äännähti hyväksyvästi syventyessään jälleen kääntämään cymrinkielistä tekstiä.

Dorchadas löysi muut neljä ulkopuolista ruokasalista, kuten oli odottanut. Cethlenn oli joukon ainoa, joka ei malttanut jäädä pitkiksi ajoiksi koristeelliseen ruokasaliin. Tyttöparalla oli liian kiire saada tietää kaikki mahdollinen maailmasta, jossa oli jumissa.

Tarkkakuuloinen Tshernobog nosti katseensa ensimmäisenä, kun Dorchadas astui saliin. Miehen, tai oikeammin demonin, ilme synkkeni. Myyttien maailma muutti heitä kaltaisekseen, eivätkä he voineet sille mitään. Jostain syystä Tshernobog kuvitteli, että Dorchadas nautti heidän epämukavasta olostaan.

Viikossa Tshernobogille ja Belobogille oli kasvanut siivet. Tshernobogilla oli tätä nykyä myös jonkinlaiset sarvet, mutta hän ei vielä tiennyt, keksisikö niille jotain käyttöä. Lentämisen opettelu vei aivan tarpeeksi aikaa. Belobogilla ei ollut sarvia, mutta tämä oli saanut suipot korvat. Belobog oli muutoksen läpikäytyään ollut selvästi valon olento kaikessa valkeassa kauneudessaan. Silti moni linnassa tuntui pitävän enemmän sinimustien, kiiltävien suomujen peittämästä Tshernobogista. Isis ja Osiris saivat kiittää onneaan, etteivät olleet Horus ja Ra. Osiriksen tummanvihreä iho oli ollut Isikselle tarpeeksi suuri järkytys.

Tshernobog nousi ylös samaan aikaan veljensä kanssa. Linnan valtavat puitteet olivat olleet hyödyksi, kun veljekset olivat kasvaneet sekä pituutta että leveyttä hämmästyttävän nopeasti. He kasvaisivat vielä lisää, vaikka olivat jo lähes kolmen metrin pituisia.

”Mitä asiaa, demoni?” Tshernobog töksäytti epäkohteliaasti. Dorchadas hymähti toisen vaivaantuneisuudelle. ”Katso hieman, ketä nimittelet demoniksi, yön olento. Näkemiseni aiheuttamasta reaktiosta päättelisin, että ilahdut, kun kuulet, mitä kerrottavaa minulla on”, fomoir myhäili tyytyväisenä.

”Antaa tulla”, veljeään hivenen lyhyempi Belobog käski. Linna oli niin syvällä pimeyden voimien pauloissa, että se painoi Belobogin kaltaista valon olentoa kasaan.

”Teillä on tässä maailmassa paikka, joka on parempi teille kuin tämä maa. Te ette kuulu tämän maan tarustoon, kuten cailín deas jaksaa muistuttaa, joten ette voi olla onnellisia täällä”, Dorchadas selitti. Nelikko nyökkäsi hänen edessään. ”Jatka toki”, Isis pyysi.

”Pyytäisin teitä jättämään tämän linnan ja lähtemään kohti kotejanne. Tshernobog ja Belobog otettaisiin Venäjällä hyvin vastaan, eivätkä egyptiläiset milesiaanit toivo mitään niin paljon kuin että heidän jumalpariskuntansa palaa paikoilleen”, fomoir ehdotti, käyttäen jälleen suostuttelevinta äänensävyään. Tshernobogin silmät kiilsivät jo innostuksesta.

”Kuulostaa muuten hyvältä, mutta entä Cethlenn? Uskaltaako häntä jättää tuon kanssa?” tämä kysyi veljeltään. Dorchadas naurahti pehmeästi. ”Cailín deas on täysin turvassa kanssani, kukaan ei voi suojella häntä kuten minä”, fomoir vakuutti. Jos hän vain onnistuisi peittämään pimeän puolensa, hän saattaisi vielä onnistua. Belobog nyökkäili hyväksyvästi. Tätä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, vaikka sille Baba Yagan tyttärentyttärelle olisikin käynyt jotain. Isis ja Osiris vaihtoivat merkitseviä katseita. He tiesivät olevansa paitsi sisaruksia, myös aviopuolisoita.

”Onko meidän pakko elää, tuota, myyttimme mukaisesti?” Osiris kysyi yrittäen kuulostaa diplomaattiselta. Dorchadas hymyili egyptiläiselle kuin lapselle.

”Aika on monimutkainen asia. Olette jo eläneet myyttinne mukaisesti”, fomoir mietiskeli sipaisten leukaansa kuin estääkseen liian leveää hymyä valtaamasta kasvojaan. Isis näytti hukanneen jutun juonen. ”Miten niin olemme jo eläneet? Eihän meidän liitostamme puhuta mitään missään kirjoissa”, tyttö ihmetteli ääneen. Dorchadas katsoi tyttöä kuin tämä olisi henkisesti jälkeenjäänyt.

”Joissain myyteissä puhutaan Nutin ja Gebin lapsesta, mutta teidän lapsenne se on. Horus”, fomoir totesi yksioikoisesti. Isis ja Osiris vilkaisivat toisiaan mitä suurin epäuskon ja inhotuksen ilme kasvoillaan. ”Mutta emmehän me ole…” he aloittivat yhteen ääneen, mutta Dorchadas keskeytti.

”Ei teidän tarvitse. Se on jo tapahtunut. Te palaatte takaisin, ette aloita alusta. Voitte toki elää siveellisesti, mikäli tahdotte”, tämä lupasi vinon hymyn hiipiessä huulilleen. Lupaus tuntui rauhoittavan sisaruksia, jotka alkoivat myös myöntyä ehdotukseen lähteä omille mailleen.

”Mitä nopeammin lähdemme, sen parempi, olettaisin”, Tshernobog mietiskeli muiden nyökkäillessä. ”Emmekö me voi vain häipyä nyt heti? Tämä linna karmii minua, eikä matkantekoon edes mene kauaa, kun osaa lentää”, Belobog murahti. Muut tuijottivat valkeaa olentoa hämmästyneinä. ”Voimme, ei meitä mikään estä”, Osiris päätti. Kaikista neljästä oli jo pitkään tuntunut siltä, että he olivat pahasti ulkopuolisia tämän maan myyteissä.

Dorchadas oli suorastaan hämmästynyt, kuinka helposti nelikko suostui jälleen kerran lähtemään kohti tuntematonta. Kaipa elävän oli parempi omiensa parissa.

Tshernobog nousi siivilleen ja kertoi hakevansa Cethlennin. Siivekäs demoni oli joukon nopein, jos Dorchadasia ei laskettu. Tshernobog ei koskaan laskenut Dorchadasia.

Vaivaisen parin minuutin kuluttua Tshernobog palasi kantaen mukanaan äänekkäästi protestoivaa Cethlenniä, jonka oli nostanut toiselle käsivarrelleen. Punahiuksinen fomoir mulkoili miestä pahasti, siirtyen Dorchadasin viereen välittömästi mustan demonin päästettyä hänet alas.

”Cethlenn, me lähdemme omiin maihimme. Amun-Ra varjelkoon sinua”, kyyneleisiin puhjennut Isis lausui noustessaan halaamaan tyttöä. Cethlennin ilme kuvasti kenties suurinta hämmästystä, jota hän oli tuntenut sen jälkeen, kun oli lapsena saanut kuulla olevansa fomoir.

”Ai lähdette vai? Chadas, olisit voinut varoittaa”, fomoir torui kaltaistaan lempeästi. Hän ei itkenyt, olihan omaan maahan pääseminen toki hänen ystävilleen parempi kohtalo kuin jäädä tuntemattomien luo. Sitä paitsi kunnon fomoir itkisi ainoastaan, mikäli Balor kuolisi.

Dorchadas tarkkaili tiiviisti, kuinka Cethlenn halasi Isiksen jälkeen Osirista ja sitten valtavaa Belobogia. Jätti kumartui tytön ylle, jotta tämän ei tarvinnut kurottaa ylöspäin. Dorchadasin pimeys synkensi koko salin, kun Tshernobog kaappasi cailín deasin omaan syliinsä ja pörrötti tämän hiuksia. Demoni sai Cethlennin nauramaan iloisesti, jotain, mihin Dorchadas ei ollut pystynyt.

”Tiedän, että tappelemme usein, mutta toivon, että tunnet silti ystävyyden välillämme”, Tshernobog sihahti kuristuneella äänellä. Hän ja Cethlenn olivat aina olleet joukon pimeys ja jollakin tasolla he tunsivat olevansa sisaruksia. ”Minä tunnen. Älä päästä veljeäsi liian helpolla”, Cethlenn hymähti kätellessään ensin Tshernobogin kättä ja sen jälkeen kynsimäistä siivenkärkeä. ”No en missään tapauksessa”, demoni naurahti, ennen kuin päästi irti.

Cethlenn jäi seisomaan Dorchadasin viereen, kun tämä kättään heilauttamalla avasi nelikolle tien linnasta ulos. Nämä osaisivat kyllä suunnistaa. Tshernobog ja Belobog tarjoutuivat viemään egyptiläiset perille, koska olivat moninkertaisesti nopeampia. Aina yhtä kohteliaat Isis ja Osiris yrittivät ensin kieltäytyä, mutta luovuttivat, kun Tshernobog nosti Isiksen väkisin selkäänsä istumaan.

Cethlennin katsellessa kuinka hänen ystävänsä syöksyivät ulos ruokasalista eteisaulan kautta kohti tuntemattomia maita, Dorchadas kietoi käsivartensa tytön ympärille. Mustahiuksinen fomoir tunsi täsmälleen, kuinka paljon toinen pelkäsi hänen kosketustaan, muttei päästänyt irti. Hän kykenisi hallitsemaan himonsa, hän kykenisi jättämään tekemättä sen, minkä hänen isänsä olisi tilaisuuden saatuaan jo tehnyt. Vielä ei ollut aika, Cethlenn ei ollut tarpeeksi suostuvainen. Tämä tekisi kyllä kaiken muun, mitä hän vain keksisi pyytää, muttei vielä sitä, mitä hän halusi.

Cethlenn värisi kylmyydestä, jota Dorchadasin kosketus valoi häneen sydäntalven lailla. Hän ei ollut turvassa, kukaan ei voinut taata hänelle, ettei Dorchadas kävisi hänen kimppuunsa juuri sillä sekunnilla, ei edes Dorchadas itse. Siitä huolimatta hän ei osannut irtautua toisen syleilystä. Hän ei tiennyt, kykenikö toinen tuntemaan tuskaa, muttei halunnut kokeilla. Dorchadas ei saisi milloinkaan tuntea tuskaa hänen takiaan. Fomoir oli liian kaunis ja liian villi kärsimään.

”Rakastatko sinä minua, cailín deas? Rakastatko pimeyttä minussa?” Dorchadas kuiskasi hänen korvaansa. Tämän viileä hengitys kutitti Cethlennin kaulaa. Ulkoisesti täysin tyyni fomoir taisteli itsensä kanssa siitä, mitä vastaisi toiselle.

”Minulla on fomoirin sielu, Chadas”, Cethlenn sopersi, ”minä en edes voisi rakastaa muuta kuin pimeyttä sinussa.” Dorchadas hymähti hiljaa. ”Niin, etpä kai. Pimeyteni lumoaa sinut, eikö lumoakin?”

”Kyllä, ja tiedän, että sen pitäisi häiritä minua”, Cethlenn myönsi. Dorchadas oli aivan liian hyvä johdattelussa ja suostuttelussa ollakseen hyväksi hänelle. ”Eikö se sitten häiritse?” toinen kysyi vetäen ihmetellen päätään kauemmas. Cethlenn pudisti päätään. ”Ei. Älä turhaan kysy miksi, siihen minulla ei ole antaa vastausta.”

”Minä en vaadi vastauksia. En osaa itsekään tehdä muuta kuin muodostaa kysymyksiä”, Dorchadas totesi. Cethlenn tiesi, ettei toinen ollut maininnut kuin osan totuudesta. Kysymysten lisäksi Dorchadas osasi antaa lupauksia ja silloin tällöin jopa pitää niitä.

”Onko nuo ajatukset tarkoitettu yksityisiksi, vai etkö vain jaksa puhua ääneen?” mustahiuksinen fomoir naurahti urkkiessaan toisen sisäisiä pohdintoja. Cethlenn pyörähti ympäri toisen syleilyssä. Mustat silmät tuijottivat toisia harmistuneina. ”Chadas! Nach é sin a dhéanamh!” tyttö älähti. Virne Dorchadasin kasvoilla vaihtui pahoittelevaan ilmeeseen, tekaistuun sellaiseen, luonnollisesti. Oikeastaan Cethlenn oli varsin kaunis vihaisena. Tyttö oli tyypillinen fomoir, kaoottisempi kuin hirmumyrsky.

“Älä pahoita mieltäsi, en tee sitä enää”, hän lupasi äänellä, joka oli pehmeämpi kuin hunaja. Cethlenn tuijotti fomoiria epäileväisenä. Kai hänen oli pakko uskoa tämän sanaan, kun ei parempiakaan vakuuksia voinut saada.

***************

Viikot kuluivat yhä eteenpäin, eikä Dorchadas voinut missään vaiheessa olla varma siitä, kuinka riippuvaiseksi Cethlenn oli tullut hänestä. Nuoren fomoirin tunteet ja varsinkin niiden osittainen puuttuminen olivat niin sekavia, ettei niistä saanut mitään tolkkua.

Tietenkään Dorchadas ei ollut hetkeäkään pitänyt lupaustaan pysyä poissa cailín deasin päästä. Hänen oli saatava tietää, mitä toinen ajatteli hänestä ja ennen kaikkea, mitä tämä olisi valmis tekemään hänen vuokseen. Sielut olivat hauraita ja niillä leikkiminen vaarallista, Dorchadas ei halunnut vaarantaa itseään turhaan. Hämmästyksekseen hän lisäsi itselleen, ettei halunnut vaarantaa myöskään tyttöä turhaan, vaikka tämä olikin vain työkalu, jota käyttämällä hän saisi oman sielun. Jotta joku saisi jotain, jonkun täytyi antaa. Tai menettää, miten sen nyt otti.

Katsellessaan jälleen kerran, kuinka Cethlenn tutki vanhoja pergamenttikääröjä ja vertasi niitä kirjaansa, Dorchadas tuli ajatelleeksi, että toisella fomoirilla oli kyllä sielu, mutta millainen, se oli epäselvää. Kenties tämä oli niin täynnä pimeyttä kuin väitti. Kenties tämä rakasti häntä, kenties vain pimeyttä hänessä. Jälkimmäinen vaihtoehto oli ehdottomasti todennäköisempi.

“Cailín deas?” Dorchadas kutsui. Hän saattoi lähes kuulla äänensä aiheuttaman sydämenlyöntien nopeutumisen. Cethlennin pää napsahti välittömästi ylös ja hänen suuntaansa. “Niin, Chadas?” tämä kysyi lumoutuneena, valmiina täyttämään hänen toiveensa. Mustat silmät kuulsivat kaipausta hänen syliinsä.

“Olet istunut täällä aivan liikaa, kultaseni. Mennään ulos, sluaghien jälkeensä jättämä usva tuntuisi sinusta varmasti miellyttävältä”, Dorchadas maanitteli lupailevaan äänensävyyn. Hänellä ei ollut vuosia aikaa odottaa luottamuksen täydellistä rakentumista, tai Cethlennin sielu vanhenisi liikaa. Oli parempi vain hoitaa asia saman tien. Tarpeeksi kaukana, jotta kukaan ei kuulisi.

Cethlenn punnitsi toisen tekemää ehdotusta. Siinä oli vaaransa, käytännössä tämä pyysi häntä olemaan yksin kanssaan, muiden ulottumattomissa, mutta siinä oli myös puolensa. Dorchadasin pimeä puoli kiehtoi häntä, ehkä Cethlenn saisi tämän kertomaan enemmän itsestään. Mustahiuksinen fomoir oli ehdottomasti ainoa laatuaan, ollessaan puoliksi fomoir ja puoliksi sieluton. Cethlenn ei edes tiennyt, oliko Dorchadasilla sielua. Kenties, kenties ei.

“Hyvä on, ehkä minä tosiaan kaipaan hieman raitista ilmaa. Nämä kirjat ovat pölyisiä”, Cethlenn myöntyi viimein. Noustuaan ylös hän tarttui jo lähes epäröimättä toisen tarjoamaan käteen. Tämä ei ollut tehnyt hänelle mitään, miksi tekisi nytkään?

Dorchadas näki, kuinka Cethlenn yritti silittää toisella kädellään hänen hiuksiaan. Vaistomaisesti hän pysäytti käden tarttumalla siihen ja suutelemalla kämmenselkää. Dorchadas ei halunnut muistuttaa punahiuksista siitä, mikä häntä hallitsi. Kosteat hiukset voisivat saada tämän muistamaan liian elävästi, mikä Dorchadas pohjimmiltaan oli. Fomoir hänessä ei hallinnut pimeyttä, vaan palveli sen tarkoituksia. Yhdessä fomoir ja pimeys peittivät pimeyden selvimmät merkit, jotta uhrit eivät kavahtaisi kauemmas, karkaisi. Uhria ei saanut koskaan päästää pakoon, pimeys ei antanut sijaa epäonnistujille.

Dorchadas ei useinkaan yrittänyt lumota ketään, hänellä oli sille harvoin tarvetta, mutta epäonnistunut hän ei ollut siinä vielä koskaan. Joskus hän oli houkutellut erään Danun lapsen järveen ja hukuttanut, kun Balor oli pyytänyt, mutta itselleen hän ei ollut milloinkaan saalistanut. Eikä hän nytkään saalistanut, hänen aikeensa eivät liittyneet mitenkään isänsä kaltaisten ruokavalioon. Muutenkin hän pysytteli pääosin kuivalla maalla säilyttääkseen itsehillintänsä. Vedessä hän käyttäytyi täsmälleen, kuten isänsä, eikä säälinyt ketään. Mikäli Balor näkisi hänet sellaisena, hänet karkotettaisiin linnasta, mikä taas ei sopinut hänen suunnitelmiinsa.

Sumu kietoutui heidän ympärilleen, kavahtaen Dorchadasia juuri sen verran, että he saattoivat kävellä ulkona turvallisesti. Jopa sluaghit tiesivät, että Dorchadasin sielun paikalla oli niitäkin pimeämpi tyhjyys. Aughiskyn sielu ei ollut sielu lainkaan.

”Chadas? Minne me menemme?” Cethlenn kysyi hiljaa, kun Dorchadas vain käveli kauemmas linnasta, eikä pysähtynyt niitylle. ”Se on yllätys, cailín deas, näet pian”, tummahiuksinen lupasi yrittäen pitää äänensävynsä lempeänä. Sisäisesti hän nauroi tytön typeryydelle. Tälle oli varmasti vuosikausia hoettu, ettei Dorchadasin kaltaisiin saanut luottaa missään tilanteessa. Tytön olisi pitänyt tietää, ettei Dorchadas ollut yhtään isäänsä parempi, äitinsä verestä huolimatta. Aughiskyn pimeyttä ei voinut peittää pysyvästi.

Cethlenn käveli tummahiuksisen fomoirin perässä syvälle ikivanhalta näyttävään metsään. Hän ei tiennyt, minne he olivat menossa tai kuinka pitkä matka sinne olisi, mutta hän ei hennonut vetää kättään irti toisen otteesta. Vielä muutama viikko sitten hän olisi tajunnut, että yhtäkkinen omantunnon ilmestyminen oli huono merkki, muttei enää. Edes petomainen, häijy virne Dorchadasin useimmiten vakavilla kasvoilla ei saanut häntä pakenemaan.

Dorchadas ei nähnyt juurikaan eteensä sumun vuoksi, mutta tiesi täsmälleen, minne hänen piti mennä. Metsän keskellä oli suuren kiviympyrän kaltainen, pimeyden olennoille ja niiden lepyttelylle pyhitetty alttari. Alttarilla ei ollut sielun saamisen kannalta merkitystä, mutta kukaan ei tulisi sinne vapaaehtoisesti, paitsi toki Cethlenn joka ei tiennyt alttarista. Rauhan saaminen oli tärkeintä, hän ei halunnut keskeytyksiä, kiinnijäämistä tai rangaistuksia.

Metsän luonnolliset äänet, kuten lehtien havina ja lintujen laulu olivat jo hävinneet heidän taakseen. Niiden tilalle oli tullut henkäyksiä, henkien hentoa valitusta ja hiljaista kirotun tuulen ujellusta. Dorchadas keskitti nyt kaikki voimansa tytön lumoamiseen, eikä tämä huomannut maiseman vaihtumista. Sumun tihetessä valoa ei päässyt maanpinnalle saakka lainkaan, mutta se ei ollut ongelma. Dorchadas tiesi, minne meni ja Cethlenn ei edes katsonut eteensä tuijottaessaan julmankomeaa fomoiria palvovasti. Tämä on liian helppoa, Dorchadas myhäili mielessään.

Mustat kivipaadet erottuivat varjoista vain heikosti, mutta se riitti hänelle. He olivat perillä. Dorchadas kehotti tyttöä istuutumaan maahan ja tämä totteli kuuliaisena, niin varmana siitä, että saisi jonkin hienon lahjan toiselta. Saattoihan sitä lahjanakin ajatella. Sielulliselle muutos luultavasti tuntuisi ainakin ensin hyvältä. Ei valintoja, ei vastuuta, vain vapautta. Puhdasta vapautta aina siihen asti, kunnes pimeys tuli ja hukutti.

”Kerrotko sinä nyt totuuden siitä, miksi olemme täällä?” Cethlenn kysyi hiljaa, joutuen taistelemaan pitääkseen äänensä vakaana. Dorchadas ei antanut tyrmistyksensä näkyä kasvoiltaan. Cailín deas oli tajunnut, että jokin oli vinossa, mutta tullut silti hänen mukaansa. Tyttö oli varmasti hullu. Dorchadas ei nähnyt enää mitään syytä salailulle, ei Cethlenn enää pakoonkaan pääsisi. Ei ikinä enää.

”Minä haluan sinun sielusi”, hän lausui, kykenemättä enää peittämään kaipuuta äänessään. Sen voima yllätti punahiuksisen tytön, joka kavahti aavistuksen verran kauemmas. Tyttöhän tämä vasta oli, vaikka ehkä omasta mielestään aikuinen. Dorchadasin mittapuulla Cethlenn oli pikkulapsi, jonka sielu oli vielä elinvoimainen, vaikkakin mustunut.

”Minä antaisin sen sinulle, jos se olisi mahdollista. Ei se onnistu”, Cethlenn huomautti viileästi. Hänen – heidän molempien – loppu oli lähellä, jos Dorchadas ei kuuntelisi järkipuhetta. Hänestä ei olisi pimeyden olennolle vastusta, jos tämä haluaisi ottaa hänen sielunsa väkisin.

”Miksei?” Dorchadas sihahti kylmästi. Kulissin saattoi heittää pois, hänellä oli tarvitsemansa. Saalis oli ansassa. Saalis, jolla oli vain niin kauniin kylmät, todellisen fomoirin silmät.

Sielua ei voi sieluttomaan istuttaa
Ei sieluttomasta sielu kotia saa
Toisen sielu sieluttomassa kuoleman kohtaa
Tuonen joen portille se vain itsensä johtaa
Pian ehjää ei sielua ole enää teistä kummallakaan
Siis älä sielutonta päästä osaansa kanssasi vaihtamaan


Dorchadas ei osoittanut ymmärtämisen merkkejä, kuten nyökkäystä tai pilkahdusta silmissä. Cethlenn huokaisi. ”Et voi väittää, ettet ole kuullut siitä. Se on yksi tarinoista, joita kuulin lapsena. Ne ovat kaikki osoittautuneet täällä tosiksi.”

”Ehkä tämä nimenomainen on poikkeus sääntöön? Sielujen magiasta tiedetään niin kovin vähän”, Dorchadas ehdotti pyrkien jälleen lämpimään sävyyn äänessään. Häntä ei vähääkään kiinnostanut, mitä vanhoissa taruissa sanottiin, hän halusi yrittää. Cethlenn painoi päänsä käsiinsä. ”Hyvä on, yritä. Sluaghina ei voi olla niin hirveää kuin kuvitellaan”, punahiuksinen mutisi syliinsä. ”Sluagh ei tunne tilansa hirveyttä”, Dorchadas murahti kiskoessaan tytön väkisin syliinsä.

Cethlenn parahti Dorchadasin vääntäessä hänen päätään taaksepäin. Muutamalla hiertymällä tosin tuskin oli enää väliä. Kylmien huulten peittäessä hänen suunsa jäätävä pimeys ja kylmyys valtasivat hänen mielensä. Hän oli täysin tietoinen ympäristöstään, muttei kyennyt enää vaikuttamaan tapahtumien kulkuun.

Dorchadas imi ilman hänen keuhkoistaan, mutta tämän omat keuhkot eivät laajentuneet lainkaan. Ilman loppuessa Cethlenn luuli sen loppuvan, mutta se vain jatkui. Ilma suhisi hänen korvissaan. Hän ei osannut kuvailla sitä tunnetta, pikemminkin kaikki hänen tunteensa imeytyivät pois. Tilalle ei tullut mitään, hänen sisimpänsä jäi kaikumaan onttoa tyhjyyttä.

Dorchadasin silmät muuttuivat kokonaan mustiksi myös iiristen ympäriltä. Hetken ajan hän tunsi kaikki Cethlennin tunteet, pelkäsi tämän pelkoa, kaipasi tämän kaipausta, rakasti rakkautta, kaikkea yhtä aikaa ja vain hetken. Pimeys vyöryi sen kaiken päälle voimakkaampana kuin puoliksi kuolevaisen tytön sielu saattoi koskaan kestää. Nuori sielu rusentui pimeyden massan alle, tuntien riipivää tuskaa kuollessaan. Sen tuskan tunteminen sai Dorchadasin pimeyden tuhoamaan sielun lopullisesti. Se oli sietämätöntä.

Nimen Cethlenn syntymässään saanut, sen vastikään unohtanut, nuorta naista muistuttava olento fomoirin viitassa katseli pää kallellaan toista hivenen ihmisennäköistä olentoa edessään. Olento muutti muotoaan, eikä pian ollut enää lainkaan ihmismäinen, mutta sluagh ei pelännyt sitä. Sluagh ei tuntenut sitä tai mitään muutakaan kohtaan minkäänlaista mielenkiintoa tai nimettävää tunnetta.

Olennon saatua päällensä mustan, hiuksenhienon karvan se käänsi katseensa kohti Cethlenniä. Sluagh muisti, että olento muistutti hevoseksi kutsuttua eläintä ja että se oli aughisky, mutta sluagh ei tiennyt, pitikö aughiskyistä vai ei sen paremmin kuin hevosistakaan. Sluagh oli melko varma, ettei tuntenut kumpaakaan kohtaan mitään. Siinä missä olisi pitänyt olla tuntua tunne, sydämen alla, ei ollut mitään. Ei puristavaa pelkoa, repivää rakkautta, ei edes mitäänsanomatonta masennusta. Tunnetta ei vain ollut, mutta se ei tuntunut väärältä. Se ei tuntunut miltään.

Sluagh havainnoi ympäristöään tarkasti. Se ei tuntenut tunteita eikä sillä ollut mielipiteitä. Pimeys, joka selvästi huokui aughiskystä hänen edessään, oli sitä samaa pimeyttä, jota sluaghin sielun paikallakin oli. Tuttua, muttei turvallista tai vaarallista. Ei mitään, mutta kuitenkin tuttua.

Aughisky laskeutui maahan, nyökäyttäen pikimustaa päätään kohti selkäänsä. Sluagh tiesi, ettei aughiskyn selkään saanut istua, mutta se ei tiennyt, miksi ei. Jollei ollut syytä, niin oliko sillä sitten väliäkään? Se tiesi myös, että tarinoiden mukaan sluaghit kavahtivat itseään pimeämpiä olentoja, mutta miksi? Ei ollut pelon tunnetta, joten ei ollut myöskään mitään syytä pelätä.

Aughisky oli melkein kuin hevonen, eikä se sluaghille voinut olla kovin vaarallinen. Hevosilla kuului ratsastaa. Jos hevosilla ei ratsastanut, hevoset tulivat onnettomiksi ja yksinäisiksi, joskaan sluagh ei tiennyt, mitä niillä sanoilla tarkoitettiin.

Aughiskyn karva kiilsi mustuuttaan kuin maailman upeimman hevosen karva kiiltäisi. Aughisky, joka oli keksinyt Dorchadasin itselleen väliaikaiseksi nimeksi, katseli kiiltävän mustilla silmillään, kuinka sitä paljon pienempi pimeyden olento kiipesi sen selkään. Sluagh oli rakastanut aughiskyn pimeyttä ennen kuin menetti tunteensa. Aughisky ei ollut rakastanut sluaghia, koska se ei siihen pystynyt. Se olisi halunnut rakastaa toista, tyttö oli ollut niin kaunis. Pimeyden olennon peittelemätön himo oli kuitenkin ajanut tahdon yli. Se ei katunut.

Tyttö oli paremmassa turvassa sluaghina, se eläisi ikuisesti aughiskyn kanssa sumuisilla nummilla. Cethlenn oli kokonaan Dorchadasin oma, edes itse Kuolema ei voisi viedä siltä tyttöä, sillä Kuolema vaati itselleen sielun.

Sieluttomat eivät Tuonen kutsua kuulleet. 





Sanasto

Yleistä mytologioista:

milesiaani: Myyteissä tavallisia ihmisiä kutsutaan milesiaaneiksi, elleivät he kuulu johonkin maagiseen ryhmittymään. Esimerkiksi koulun opettaja on milesiaani, mutta shamaani ei ole.
sielu: Tärkeintä, mitä voi omistaa. Olennon minuus. Sieluttomuus on hirvein kirous mitä on ja sieluttomat ovat pahimpia ja ilkeimpiä olentoja, joita on.

Kelttimytologia:

aughisky: Pimeyden olento, voimakkain kelttimytologian demoneista. Voi esiintyä upean, mustan hevosen tai komean nuoren miehen hahmossa. Hevosen hännästä tippuu aina vettä, samoin miehen hiukset ovat kosteat ja niissä voi olla levää. Jos aughiskyä koskee veden lähellä, sen karva/iho muuttuu tahmeaksi ja se kiskoo voimattoman uhrinsa veteen hukuttaakseen tämän. Aughiskyllä ei ole sielua ja se syö ihmisiä (jättäen vain maksan jäljelle). Elää järvissä ja merissä, mutta voi asua kuivalla maalla. Veden näkeminen saa aughiskyn muistamaan pahuutensa ja tappamaan kaikki lähettyvillä olevat. Aughisky on iiriä ja tarkoittaa vesihevosta. Skotlantilainen vastine on nimeltään each uisge.
Balor: Fomoirin ylikuningas. Balorilla on paha silmä, jonka katseen tielle joutuvat kuolevat.
Cethlenn: Fomoirin kuningattaren nimi. Tekstin Cethlenn on eri henkilö ja vain nimetty tämän mukaan.
Danu: Kelttimytologian maaäiti, ”mother Gaia”.
druidit: Brittein saarten alkuperäiskansaa, joiden uskonnossa ja tarinoissa kunnioitetaan ja pelätään luontoa. Panteistinen usko on yleisin, jokaisella olennolla on oma jumalansa jne. Alkuperäisten druidien väitetään olevan noitia.
Fionnuala: Merenjumala Lirin tytär.
fomoiri: Puolijumalallinen rotu, johon kuuluu sekä joitain ihmismäisiä olentoja että kaaoksen jumalia.
fomoir: Fomoiriin kuuluva henkilö. HUOM! Fomoiri ja fomoir taipuvat samalla tavalla.
Fomóraig: Fomoirin ylimystö, ns. hoviväki.
sluagh: Pimeyden olento, hyvin voimakas, muttei pärjää aughiskylle. Sielunsa menettänyt ihminen/fomoir/druidi/mikä tahansa. Sieluttomana ei kykene tuntemaan tunteita. Sluaghit varastavat ihmisiltä sieluja ja ajavat ne tuhoon, jos niiden lähelle menee. Harmittomia, mikäli asianmukaiset suojaloitsut on tehty oikein.
Tuatha Dé Danann: Puolijumalallinen rotu, johon kuuluu sekä joitain ihmismäisiä olentoja että sivistyksen jumalia. Suora käännös ”Danun kansa”, yleisemmin käytetty ”Danun lapset”. Iiriläisen mytologian mukaan kaikki alkuperäiset irlantilaiset polveutuvat Danusta.

Iirin kieli:

Dorchadas: Pimeys.
Cad is ainm duit, cailín deas? An é sin an leabhar d'aois Fomorian den litriú?: Mikä on nimesi, nätti tyttö? Onko tuo fomoirin vanha loitsukirja?
Dom?: Minäkö?
: Sinä.
Cethlenn is ainm dom. Agus tá, tá sé seo le leabhar na litrithe: Cethlenn on nimeni. Ja kyllä, kyllä tämä on loitsukirja.
Cirle cloch: Kiviympyrä.
Cad is ainm duit?: Mikä on nimesi?
Cailín deas: Nätti tyttö (erityispaino tyttö-sanalla, pikkutyttöä vastaava).
Cymri: Walesin kieli.
Nach é sin a dhéanamh!: Älä tee noin!




Slaavimytologia:

Baba Yaga: Paha noita, vastaa suunnilleen Saatanan isoäitiä ilkeydessään. Baba Yagan tyttärentytär/pojanpoika on yleinen nimitys hirveälle ihmiselle.
Belobog: Valkeuden olento, demonin vastakohta (ei enkeli kuitenkaan). Suora käännös venäjästä ”valkoinen jumala”.
Koshtshei Bessmertnyj: Koshtshei Kuolematon, paha velho, joka ratsastaa alasti taikahevosella Kaukasusvuoristossa.
vedmak: Velho, jolla on sekä ihmissielu, että kuolematon ”velhosielu”. Omistaessaan kaksi sielua, jotka ovat yleisesti ottaen eri mieltä kaikesta, vedmakit ovat ikuisessa ristiriidassa itsensä kanssa. Hyvin pitkäikäisiä, sillä sielut eivät ”ehdi kuolla tapellessaan”.
Tshernobog: Belobogin vastakohta, musta demoni. Disneyn Fantasiassa Tshernobog on se iso musta demoni, joka kykkii vuoren päällä. Suora käännös venäjästä ”musta jumala” tai ”epäjumala”.

Venäjä:

Njet (translitterointi Нет): Ei.

Egyptiläinen mytologia:

Amun-Ra: Keskusjumala, Osiriksen ohella mahtavimpia.
Isis: Äitijumala, Osiriksen sisar ja vaimo.
Osiris: Mahtavin jumala, Isiksen veli ja aviomies.
Horus ja Ra: Isiksen ja Osiriksen lapset. Molemmat ovat auringonjumalia.
Nut ja Geb: Taivaan ja maan jumalat. Sisaruksia.

Kreikkalainen mytologia:

Haades: Kuoleman ja kuolemanjälkeisen maailman jumala.
Kelaino: Yksi plejadeista.
plejadit: Titaanin ja merinymfin lapsia, kaikki naisia. Monet Olympoksen miespuoliset jumalat ovat saaneet lapsia plejadien kanssa. Plejadit on myös tähtikuvio.

Suomalainen mytologia:

Tuoni: Kuoleman valtakunnan hallitsija.



A/N~ Tekstin sekavuus johtuu pääosin lyhyestä kirjoitusajasta, mutten lähtenyt enää korjailemaan. Iiri on otettu wikipediasta ja osa lauseista etsitty Googlesta, joten en takaa niiden oikeellisuutta. Jos joku sattuisi kieltä osaamaan, niin saa ja pitää korjata :)
« Viimeksi muokattu: 09.11.2014 01:31:42 kirjoittanut Julma-Nala »

"Raiskaus? Check. Paha ikäero? Check. Graafista lapsipornoa mielellään raiskauksena? Check. Insestiä? Check.
Verta ja suolenpätkiä? Check. Raiskaajaan rakastuminen? Check... JULMA-NALA TÄÄ ON SUN!!!"

Neriah

  • ***
  • Viestejä: 606
Vs: Sieluton ei Tuonen kutsua kuule
« Vastaus #1 : 15.02.2011 09:43:19 »
Luin tekstin yhdellä ahmaisulla, sillä uppouduin täysin luomaasi mytologioiden punoelmaan. Nimet meinasivat aluksi alituiseen unohtua, mutta tekstin ollessa niin pitkä muistin kaikki viimeistään puolessavälissä.

Tarina oli ehdottomasti hienosti keksitty, myyttinen, rodut ja lajit ylittävä rakkaustarina - vaikkakin ikään kuin surullisen yksipuolinen sellainen. Cethlenn rakasti sielutonta, pimeää olentoa, kun taas Dorchadas olisi halunnut rakastaa kaunista tyttöä muttei vain itsensä vuoksi kyennyt. Oli jotenkin mielettömän kaunista sekä hirveää ajatella näiden kahden ratsastavan yhdessä iäisyyden pitkin sumuisia nummia, sumua itsekin levittäen, kuitenkaan oikein mitään tuntematta mutta silti toistensa kanssa. Yhdistelmä demonihevosesta sekä pienemmästä, sirommasta pimeyden olennosta sen ratsastajana oli kuin suoraan vanhoista tarinoista (mikä se kieltämättä saattaa ollakin, tietämykseni kelttimytologiasta kun ovat surettavan alhaisia), joita joskus on jostain kuullut mutta joita ei kuitenkaan muista.

Teksti oli nautittavan pitkää. Et kiirehtinyt tapahtumissa (vaikka niin väititkin), ja tunnelmaan pääsi hyvin kiinni. Hahmoihin kykeni tutustumaan rauhassa eikä mikään tuntunut ikään kuin karkaavan käsistä. Jännitys kasvoi sopivasti lopun kävelyretkellä. Toinen aikoo tehdä jotain pahaa, mitä? Onnistuuko hän, estääkö kukaan tai mikään? Karkaako Cethlenn, herääkö hänen järkensä tilanteen vaaroista viime hetkellä? Tunteeton ei voi rakkauden vuoksi keskeyttää toimiaan, eikö mikään tule väliin?

Ei?

Sieluttomia molemmat. Oli kauhistuttavaa lukea Cethlennin mustuneen mutta nuoren ja kokemattoman sielun noin vain murskaantuvan toisen pimeyden otteessa, jättäen molemmat tyhjiksi kuoriksi entisistä itseistään. Ainakin toiselle tila oli uusi, Dorchadas kun oli jo ennenkin ollut kylmä ja ontto. Cethlennin kaikki hetki sitten olemassa olleet tunteet ja ajatukset olivat nyt olemattomia, eikä hän pelännyt Dorchadasia sen koommin kuin rakastanutkaan. Miten voi kaikki noin vain hävitä, miten sielu voi hetkessä lakata olemasta ja unohtua?

Äh, en minä ihan tosi tiedä mitä sanoa, kunhan pohdin omiani uskotellakseni, että ymmärsin jotain.

Kommentti on todella nopeasti kirjoitettu, ikään kuin tajunnanvirtana soljunut ajatus juuri lukemisen jälkeen. (Ikävä kyllä voin lähettää tämän vasta nyt, eilen lukemiseni jälkeen internetini katkesi, ratkaisevalla hetkellä.) Näet ehkä, miten johdin itseäni harhaan pitkin tarinaasi, ehkä näet kuinka saatoin ymmärtää jotain oikein. Tuskin kuitenkaan kaikkea, se vaatisi luultavasti toisen ja mahdollisesti kolmannenkin lukukerran.

Originaali mytologioiden lumoavasta leikistä oli kokemuksena minulle täysin uusi, en ole koskaan ennen lukenut mitään tällaista. Onko sinulla tätä lisää? Jäin koukkuun, tuli vähän tyhjä olo siinä vaiheessa kun viimeisen, kaiken täydentävän lauseen luin. Oli hauskaa miten olit yhdistänyt näitä kaikkia laajoja mytologioita sekä vielä meidän ikiomaa peräpohjolan tarustoa, vaikka vain otsikossa.

Erityisesti Iirin kieli oli kiehtovaa. Olen aina halunnut osata sitä, se kuulostaa niin kauniilta ja mystiseltä ja se sopi tarinaan upotettavaksi niin sanotusti kuin nenä päähän. Kiitos lopun sanastosta, se auttoi hirmuisesti vaikka osan lauseista kykeni arvaamaankin: lähinnä myyttisten hahmojen nimitykset olivat jääneet tarinasta huolimatta vähän hämäriksi.

Työsi ansaitsee ehdottomasti pidemmän kommentin sekä fiksumman lukijan kuin minä, että siitä saa todella kaiken irti ja että saat ansaitsemaasi kredittiä, mutta tein parhaani ja nautin siitä suunnattomasti.

On kunnia voida kommentoida tätä ensimmäisenä.

Kiitos.
« Viimeksi muokattu: 15.02.2011 09:49:13 kirjoittanut Neriah »

Julma-Nala

  • Narttupentu
  • ***
  • Viestejä: 3 046
  • Ia cen Alphasuttans' waalii, sen yxin on onni.
    • The One without a Soul cannot Die
Vs: Sieluton ei Tuonen kutsua kuule
« Vastaus #2 : 15.02.2011 16:33:19 »
Neriah, vau, hemmottelet minut pilalle tuollaisella kommentilla :D Ihanaa, jos tämä on jonkun mielestä edennyt jotenkin johdonmukaisesti, koska jouduin loppuvaiheessa itsekin kelaamaan paljon, mitä oikein yritin kirjoittaa. Aughiskyn ja sluaghin yhteys on (tietääkseni) ihan oma keksimäni, en ole mitään mytologialähdettä löytänyt, mikä yhdistäisi ne.

Olen oikein otettu, jos tuo loppu on mielestäsi kauhistuttava, koska kauhu on todella hankalaa kirjoittaa ilman Freddy Krueger -tyyppisiä kliseitä. Kaikki voi todellakin vain hävitä, yritin itse ajatella, millainen ankeuttajan suutelemasta tulisi, Potterit vaikuttavat siis täälläkin :D Iirin kielestä voit kiittää Googlen kääntäjää sekä joissain kohdin Wikipediaa, joka sasi vähän kielioppiakin. Minulla ei tällä hetkellä ole enempää mytologiajuttuja, niin originaali- kuin ficcipuolellakaan, mutta pistän muistiin, että joku sellaisiakin kaipailee. Luultavasti ainakin Potter-puolelle tulen jotakin kirjoittamaan, kun olen mytologiahaasteeseen osallistunut :)

Kiitos, kiitos, kiitos ihanasta kommentista, piristit päivääni huomattavasti <3

~Nala~

"Raiskaus? Check. Paha ikäero? Check. Graafista lapsipornoa mielellään raiskauksena? Check. Insestiä? Check.
Verta ja suolenpätkiä? Check. Raiskaajaan rakastuminen? Check... JULMA-NALA TÄÄ ON SUN!!!"

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 600
Vs: Sieluton ei Tuonen kutsua kuule | K-11 |
« Vastaus #3 : 07.11.2019 18:18:17 »
Tällaisen löysin luettavakseni hakusanalla sielu/sieluton. Älysin sentään ensin katsoa tuohon loppuun, jossa oli noita outojen ja vieraiden sanojen selityksiä, enkä niihin lukiessa enää paljoa palannutkaan, mutta lopuksi vielä varmistin että olin pääasissa käsittänyt tarinan kulun ja suunnan. Mielenkiintoinen asetelma tuo, että 2300-luvusta pieni porukka päätyy johonkin "toiseen ulottuvuuteen" tai aikakauteen. Itse olen vasta vuoden sisällä ottanut enemmän selvää kelttiläisyydestä, kivikehistä, druideista ja muinaisenglannista. Tämä lähtötausta on kuitenkin mielenkiintoinen. Kiitos tästä lukuelämyksestä.  :)