Kirjoittaja Aihe: Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)  (Luettu 7059 kertaa)

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)
« : 16.09.2017 20:32:36 »
Ikäraja: K-11
Genre: angst, drama
Paritukset: Sirius/James, Remus/Sirius, (James/Lily)
Yhteenveto: "Mitä sinä muistat?"
Vastuuvapaus: Kaikki Pottereista tuttu on Rowlingin. Runo, johon viitataan ja lyhyesti lainataan, on e. e. cummingsin [i carry your heart with me(i carry it in], koko runo täällä. Minä en omista enkä saa rahaa.

A/N: Mulla on aina joku fiksaatio. Nyt se on ilmeisesti tämä näiden kolmen solmu. Tässä sivutaan vuotta 1978, joten tämä menee One True Something 20 -haasteeseen.


Irlanninmeri


Viesti on kirjoitettu fish and chips -kääreen toiselle puolelle; toisella on tarkoituksella vanhahtavan näköisiä lehtijuttuja, jotka kertovat kuninkaallisista ja kuumista kesistä rannalla. Paperissa on rasvatahroja. Remus näkee mielessään perunoista rasvaisten sormien tarttuvan käärepaperiin ja repäisevän siitä palasen ja kirjoittavan viestin ruokakojun tiskiltä napatulla kynällä:

Jossain täällä sinä luit ääneen runoja, joissa oli sulkeita mutta ei isoja alkukirjaimia.

Siitä on vuosia, vuosia; ei kovin kauaa sen jälkeen, kun he olivat viimeisen kerran lähteneet koulusta. He kävelivät kaupungin rantabulevardia eivätkä pysähtyneet, kun se loppui. Kaupunki aukeni ensin vihreäksi nummikentäksi, joka aaltoili merta vasten, ja sitten jyrkiksi kallioiksi. He kiipesivät niin ylös kuin pääsivät, kaikki viisi, ja lopulta Lily istuutui kalliota vasten ja käänsi katseensa kohti merta. Tuuli puhalsi punaiset hiukset tulipalloksi hänen ympärilleen, ja James istui hämmentynyt ilme kasvoillaan Lilyn viereen. Sirius kääri sätkän, ja he polttelivat hetken ja joivat kaupungista ostettua olutta ja juttelivat tavanomaisista asioista ja lopulta siitä, että nyt ensimmäisen kerran puhuttiin ääneen sodasta. Miten yksiselitteinen sana, miten lyhyt sen kaiku.

”Puhutaan jostain muusta”, Peter sanoi.

”Aina voi puhua siitä, mitä Kuutamo lukee juuri nyt”, Sirius sanoi, ja tuuli liikkui hänenkin hiuksissaan.

Remus kaivoi repusta esiin e. e. cummingsin vihreäkantisen runokirjan ja näytti sitä heille, ja hätäisesti nauraen he pyysivät, että hän lukisi heille ääneen. Ja hän luki, lähes tasaisella äänellä hän luki sydämestä sydämen sisällä ja salaisuudesta jota kukaan ei tiedä, ja lopulta hän näytti lukemansa sivun heille koska sulkeita on vaikea sanoa ääneen.

Nyt hän melkein haistaa perunoiden ja paneroidun turskanpalan käryn ja ajattelee Siriusta, joka on jossain siellä vihreän nurmen ja jyrkkien kallioiden keskellä, siellä missä tuuli puhaltaa Irlannista asti. Miksi Walesiin, hän huokaa ja nostaa keittiön kaapista tölkkejä, joissa on papuja ja sokeriliemeen säilöttyjä hedelmiä, ja tajuaa sitten, että hän tarvitsee enemmän, etteivät nämä voi olla hänen tuomisensa kun hän menee tapaamaan miestä, joka ei pettänytkään heitä.



Fairbournen pienessä supermarketissa hän kerää ostoskoriin tuoreita hedelmiä, leipää, tomaatteja, cheddaria, pussin perunalastuja, palan paikallista hedelmäkakkua ja kaksi litraa vettä. Kassalla nuori tyttö, tuskin kuuttatoista, laskee punnat ja pennit huolellisesti kahteen kertaan. Muovipussi rapisee, kun Remus pakkaa ostoksensa ja lähtee jalkaisin kohti etelää.



Ruohikko on kuivan kesän ja tuulen lyhyeksi painamaa. Polku viettää ylöspäin, ja Remus muistaa heidät tässä, keskusteluun uppoutuneena, välinpitämättöminä polun kaarista ja kitukasvuisista ruohonkorsista. Lily kertoi heille jästien sodista; kahdesta suuresta ja nyt tästä uusimmasta, jossa ei varsinaisesti sodita vaan istutaan omissa bunkkereissa hirmuisten joukkotuhoaseiden päällä ja odotetaan, että jotain tapahtuisi. James epäili jästien kykyä rakentaa mitään erityisen hirmuista, mistä Lily kimmastui ja sanoi, että ihmiset olivat käyneet kuussa ja rakensivat lentäviä koneita joilla pääsi matkustamaan toiselle puolelle maailmaa, ja että tuonkaltainen ajattelu oli juuri se syy, miksi velhot olivat tässä tilanteessa missä nyt olivat. James näytti nololta ja Remus mietti hämmentyneenä, miksi hän ei tiennyt jästien sodista mitään, miksi äiti oli aina vain puhunut siitä mitä puutarhassa milloinkin oli meneillään, mitkä marjat tuottivat hyvää satoa ja mitkä kukat kaipasivat enemmän sadetta. Jos amerikkalaiset ja venäläiset päättäisivät tuhota toisensa, tulisi maailmanloppu, Lily sanoi, ja silloin velhojenkaan sodalla ei olisi enää mitään merkitystä. Sirius katseli Lilyä tiiviisti, jotenkin ahneesti, eikä Remus silloin ymmärtänyt miksi. Myöhemmin hän ajatteli, että ehkä se oli vain maailmanlopun kaipuuta.

Nyt Neuvostoliittoa tai Kylmää sotaa ei enää ole. Remus antaa polun nousta ylämäkeen ja lähtee itse ruohokentän halki kohti merta. Hänen askeleensa hidastuvat ja pysähtyvät lopulta kokonaan. Ranta on kivikkoinen, välillä isompia lohkareita, välillä aivan pientä, meren hiomaa kiveä. Taaempana, melkein meressä kiinni, on luola. Hetken hän seisoo paikoillaan, kuuntelee merta ja siirtää Tescon muovipussia kädestä toiseen.

Aurinko valuu punaisena kohti merta, ja hän sanoo itselleen, että hänen on mentävä. Hehän ovat jo nähneet. Illasta röttelössä on kaksi kuukautta; kaksi kuukautta hän on ehtinyt syyttää omaa hajamielisyyttään ja heidän ilmeistä kykenemättömyyttään selviytyä vaikeista tilanteista muutoin kuin katastrofin kautta. Hän lähtee hitain askelin kohti luolaa. Hetkeksi hän siirtää katseen kohti merta ja ilta-aurinkoa, kaksi sekuntia vain, ja kun hän siirtää katseensa takaisin luolaan, musta koira istuu rannassa, korvat pystyssä. Remus yrittää rentouttaa sormiaan, mutta vasen nyrkki puristaa hikisenä kassin kahvoja. Hän kävelee loput kaksikymmentä metriä, ja sitten hän on polvillaan koiran edessä ja upottaa kätensä sen takkuiseen turkkiin. Sen kyljet ovat laihat hänen sormiensa alla.

”Hei”, hän henkäisee, kun koira nuolaisee häntä poskesta. ”Anteeksi, etten päässyt aiemmin.”

He kävelevät luolan suulle, Anturajalka edellä, Remus perässä. Hän kumartaa hitaasti Hiinokalle ja kun hän kääntyy ympäri, Sirius seisoo hänen edessään.



He istuutuvat rantaan, Remus kivelle, Sirius märälle hiekalle. Siriuksen vaatteet eivät ole samat, jotka hänellä oli ollut päällään röttelössä, mutta ne näyttävät vanhoilta ja likaisilta ja roikkuvat paljon puhuvasti laihan ruumiin päällä. Remus katselee sivusilmällä, miten Sirius syö leipää ja juustoa ahmien. Leivänmurusia tipahtelee sormien välistä syliin, ja Sirius kerää ne siitä suuhunsa.

”Maistuuko?”

”Mmh”, Sirius mumisee ja haukkaa persikkaa niin, että mehu valuu pitkin suupieliä. Kun hän on saanut leivän, juuston ja hedelmät syötyä, hän juo pitkään ja laskeutuu sitten pitkäkseen hiekalle.

”Remus”, hän sanoo lopulta, ja Remus siirtää katseensa rantavedestä taas Siriukseen.

”Sirius.”

”Me jäimme jäljelle.”

Remus hymyilee ohuesti, tietää hymyn olevan surumielinen ja vuosien helpoksi tekemä, toisin kuin Siriuksen ilme, joka on kova ja tuore kuin kulunutta vuosikymmentä ei olisikaan.

”Niin me jäimme”, Remus sanoo ja kuuntelee aaltojen liikettä rantakalliota vasten.

”Olen ajatellut Jamesia täällä”, Sirius sanoo hiljaisuuden jälkeen. ”Pitkään ajattelin vain rottaa ja Harrya ja sitä, että pojan on saatava tietää. Mutta nyt”, hän kääntyy kohti Remusta, ikään kuin odottavasti. ”Nyt ajattelen Jamesia.”

80-luvun alku on kirkkaana Remuksen mielessä, kun hän vain antaa itselleen luvan. Hän kaipasi jokaista vuorotellen, ensin, ehkä yllättäen, kipeästi, epätoivoisesti Harrya, joka tuntui olleen lupaus toisenlaisesta tulevaisuudesta, sitten Lilyä, ja yhtäkkiä kesällä 1982, kun hän istui nimettömässä kuppilassa Prahassa ja kuunteli viereisestä pöydästä kantautuvaa naurua, Jamesia. Pitkään hän ajatteli Peteriä, ihmetteli tämän rohkeutta, miten tämä oli etsinyt Siriuksen, kohottanut sauvansa, vaikka se oli mieletöntä, toivotonta, ja yrittänyt. Toisinaan hän mietti, muuttiko se hänen muistojaan Peteristä, tuliko ujosta, varovaisesta pojasta vähän itsevarmempi, vähän päättäväisempi. Mutta ei: marraskuussa 1991, kun kaikesta oli kulunut kymmenen vuotta, hän kattoi pöydän yhdelle, kohotti viinilasinsa ja mietti, miten yllättäviin tekoihin ihmiset pystyvät, varsinkin ne jotka luuli tuntevansa. Ensin on poika vahvempiensa varjossa, sitten epätoivoinen uhrautuminen. Tai myös, tietenkin: ensin on kirkas, vahva, naurettavuuteen asti uskollinen poika, sitten kylmäverinen murha.

Ja lopulta hän ikävöi Siriusta, tietenkin, ja sen jälkeen meni vuosia ennen kuin hän osasi antaa itselleen luvan kaivata petturia.

”Mitä Jamesista?” hän kysyy. ”Mitä sinä muistat?”

”Yllättävän paljon”, Sirius sanoo. ”Ne tuntuvat palaavan, muistot. Mutta niistä ei oikein tiedä, ovatko ne totta.”

Remus yrittää kuvitella itsensä Azkabaniin, yrittää kuvitella mielestään yksi kerrallaan irtoavia muistoja ja miettii, miten melkein jo alentui kysymään Severus Kalkarokselta, olisiko tämä käyttänyt häneen muistiloitsua ja tyhjentänyt hänen mielensä kaikesta mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän täytti yksitoista vuotta.

”Me panimme”, Sirius sanoo ja Remus hätkähtää ajatuksistaan. ”Eikö niin?”

”Sinä ja James?” Remus varmistaa, ja Sirius nyökkää.

”Aika pitkään. Mutta sitten se loppui. En tiedä miksi. Syntyikö Harry?”

Sirius katsoo häneen tiiviisti, odottavasti, ja Remuksen tekee mieli nauraa ääneen. Ikään kuin James Potter tarvitsisi puolustamista missään asiassa, edes tässä. Mutta James on kuollut, ja Remuksen muistot ovat ainoa mitä heillä on.

”Ehkä sen oli vain aika päättyä.”

Siriuksen nauru on tuttu ja sittenkin vieras, jotenkin kova.

”Ehkä minä rakastin häntä ja hän ei minua? Ehkä sen takia kaikki meni miten meni?”

Remus huokaa, tarttuu Siriusta kädestä ja vetää tämän istumaan.

”Tiedät, ettei se ollut niin.

”Niin. Tiedän kai”, Sirius myöntää.

”James”, Remus aloittaa, yskähtää ja päästää Siriuksen kädestä irti. ”Ehkä James ei ollut valmis, ehkä hänen oli helpompi olla sitä, mitä häneltä odotettiin. Ja ehkä yhdeksäntoistavuotias Sirius Musta ei ollut se helpoin ihminen”, hän sanoo, ja Siriuksen nauru on vähän kevyempi.

Remus siirtää katseensa mereen, joka keinuu heidän edessään samalla liikkeellä, samalla päättämättömyydellä kuin heidän muistonsakin. Rannat ovat kaukana, jossain tuulen ja avomeren loputtomuuden takana.



Sinä iltana viisitoista vuotta sitten he keräsivät tyhjät tölkit ja lähtivät kohti kaupunkia, koska tuli kylmä. Heidän askeleensa olivat kevyet oluesta ja vähän kai siitä yhdestä marisätkästä, mutta myös raskaat pelosta ja haluttomuudesta nähdä mitä syksyllä ja tulevilla vuosilla olisi heille annettavanaan. Ehkä he tiesivät jo silloin, Remus ajattelee, ehkä jo sinä iltana oli jokin kaukainen aavistus siitä, että aallot kuljettaisivat heidät erilleen, että sormien tiivis ote irtoaisi ja osa hukkuisi, osa huuhtoutuisi rannalle hyvin toisenlaisena kuin ennen.

Remus pudistaa päätään. Mitään aavistusta ei ollut. Oli sokaiseva pelko mutta myös suunnitelmia ja toiveita ja yössä päättäväisenä kaikuva nauru.

Ilta viilenee nyt kuten silloin, ja hänen on kysyttävä.

”Sirius”, hän aloittaa, mutta Sirius kohottaa kätensä ja osoittaa kohti horisonttia, jossa laskeneen auringon puna vielä väreilee.
 
”Jos olisi pimeää, Regulus näkyisi tuolla.”

Remus odottaa hetken, mutta Sirius ei jatka pikkuveljestään. He eivät ole puhuneet Reguluksesta oikeastaan koskaan, eivät edes silloin kun he puhuivat kaikesta, vaikkapa Jamesin tunteista ja käytöksen ja sanojen ristiriitaisuudesta, tai siitä kuka oli tai ei ollut kuolonsyöjä, tai toisistaan ja siitä mitä sota teki heille.

”Sirius”, hän aloittaa uudestaan. ”Muistatko… Tavallaan toivon, että et muista, koska se tarkoittaisi, että se oli hyvä muisto.”

Sirius katsoo edelleen horisonttiin.

”Muistatko, kuinka ennen… vähän ennen kaiken päättymistä, me istuimme Blackheathin asunnolla ja puhuimme pitkästä aikaa kunnolla, ja jossain vaiheessa sinä, jossain vaiheessa me…”

Liikahtamatta Sirius sanoo: ”Jossain vaiheessa minä tartuin sinua hiuksista ja suutelin, ja sinä tuijotit minua suurin silmin, etkä sanonut mitään.”

Siriuksen piirteitä on jo vaikea erottaa pimeässä.

”Kaksi viikkoa sen jälkeen sinä katosit”, Remus sanoo.

”Kaksi viikkoa sen jälkeen Peteristä tuli salaisuudenhaltija”, Sirius sanoo, ja sitten he vaikenevat.



Ennen kaikkoontumistaan Remus tarttuu Siriusta olkapäistä ja vetää tämän halaukseen, hieman saman tapaiseen kuin kesäkuussa mutta pidempään. Sirius jäykistyy ensin mutta nostaa lopulta kädet Remuksen ympärille ja huokaa, kuin päästäisi jostain irti. Remus sulkee silmänsä ja ajattelee:

here is the deepest secret nobody knows


*
*
*

Kymmentä kuukautta myöhemmin Anturajalka on hänen ovellaan, ja hän pudottautuu jälleen polvilleen ja upottaa kasvonsa mustaan turkkiin. Samana iltana he itkevät kaikkea mitä eivät vielä olleet itkeneet, ja seuraavana iltana Remus painaa huulensa Siriuksen niskaan.

Hän maistaa suolan, maistaa Pohjanmeren ja Irlanninmeren, maistaa kaiken jo kertaalleen unohtuneen.

« Viimeksi muokattu: 17.09.2017 09:02:44 kirjoittanut Ricolette »
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
Vs: Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)
« Vastaus #1 : 18.09.2017 17:38:12 »
Tämä osui ihan sattumalta silmään ja otsikko oli jotenkin niin kutkuttavan oloinen että klikkasin auki. Ja onneksi, koska olipas tämä nätti ja melankolisuudessaan todella vetoava tunnelmapala. En suhtaudu näihin parituksiin mitenkään intohimoisesti vaikka ne kivoja ovatkin, mutta sen sijaan olen heikkona tällaisiin fatalistis-henkisiin Kelmit-kuvauksiin, joissa silloista aikaa käsitellään peilaamalla niitä edessä odottaviin väistämättömiin tragedioihin. Tässä oli mielestäni tosi hienoja kohtia ja oivalluksia nelikon+Lilyn keskinäisestä dynamiikasta, joita jäin lukijana makustelemaan pidemmäksikin aikaa. Erityisesti mieleen jäivät nämä, varsinkin ensimmäinen (jonka voisin helposti kuvitella omaksuvani osaksi omia headcanoneitani):

Lainaus
Pitkään hän ajatteli Peteriä, ihmetteli tämän rohkeutta, miten tämä oli etsinyt Siriuksen, kohottanut sauvansa, vaikka se oli mieletöntä, toivotonta, ja yrittänyt. Toisinaan hän mietti, muuttiko se hänen muistojaan Peteristä, tuliko ujosta, varovaisesta pojasta vähän itsevarmempi, vähän päättäväisempi.

&

Lainaus
Sirius katseli Lilyä tiiviisti, jotenkin ahneesti, eikä Remus silloin ymmärtänyt miksi. Myöhemmin hän ajatteli, että ehkä se oli vain maailmanlopun kaipuuta.

Erityisesti tässä mielestäni toimi kuitenkin rakenne, jossa menneisyyden ja nykyisyyden välillä liikuttiin niin, että aina ei ehkä heti ollut edes täysin selkeää missä kohtaa Remuksen aikajanaa tai minkä meren rannalla milloinkin oikein mentiin. Siriuksen muistojen epävarmuuden ja hiljalleenpalailevan luonteen valossa tällaisessa vähän epälineaarisessa kerronnassa oli oma tunnelmansa.

Lainaus
Sirius katsoo häneen tiiviisti, odottavasti, ja Remuksen tekee mieli nauraa ääneen. Ikään kuin James Potter tarvitsisi puolustamista missään asiassa, edes tässä. Mutta James on kuollut, ja Remuksen muistot ovat ainoa mitä heillä on.

Jotenkin tähän kohtaan kiteytyi sellainen tietty toivo jota tässä tarinassa kuitenkin kaiken menetyksen keskellä oli, samoin kuin tuon lainatun runon ajatus asioiden mukanaankantamisesta. Ottaen huomioon kuinka Remus aiemmin viitaa siihen kuinka oli vähällä luopua muistoistaan niiden kivuliaisuuden vuoksi, tällainen ymmärrys siitä että niiden säilyttäminen oli sittenkin tarkoituksenmukaista jotakuta toista varten tuntui lohdullisesta lopputulemalta.

Kiitos tästä nätistä lukukokemuksesta!
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

Munis

  • ***
  • Viestejä: 832
  • Räpyläjalkainen, muniva toimintakone
Vs: Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)
« Vastaus #2 : 22.09.2017 15:37:55 »
Aaaaaaaah.
Tän nimi hyppäs silmiin uusista viesteistä jo viime viikonloppuna, mutta vasta nyt sain raivattua kunnon ajan tän fiilistelyyn koska ai että, olin ihan fiiliksissä kun silloin huomasin, että teksti olikin sulta ja näillä parituksilla! Ja siis toi nimi on niin ihana!

Tykkäsin hirveästi, miten tässä oli jästimaailma (tai no ehkä etenkin britti-jästien) mukana! Fish and chips -paperit ja Tescon pussit ja hiton säilötyt hedelmät ja kaikki sellainen sopi tähän tosi hyvin.

Siis ääh kun en osaa jotenkin yhtään taas jäsennellä ajatuksiani kun ihastelen vain kaikkia ihania juttuja, kuten sitä kuinka sodalla on lyhyt kaiku ja Siriuksella maailmanlopun kaipuu. Tykkäsin siitä, miten vähitellen tässä ripoteltiin tietoa siitä, mistä se Siriuksen kirje edes tulee, ja koko tilanne aukeni jotenkin kivan rauhallisesti, ja kuten wishbone tuossa sanoikin, niin aaltoiltiin tosi toimivasti nykyhetken ja menneiden välillä.

Ja voi että, sitten kaikki jotenkin muuttuu niin haikeaksi aivan hetkessä, kun Sirius sanoo Me jäimme jäljelle. Ja oi, haluan tietää, mitä Remus teki Prahassa vuonna ’82!
Ja herranjestas sitten toi koko Sinä iltana viisitoista vuotta sitten he keräsivät tyhjät tölkit ja lähtivät kohti kaupunkia, koska tuli kylmä. -alkava kappale! Pakahdun. Tykkäsin hirveästi, miten tässä liikuttiin vähän niissä nuoruusvuosissakin, yössä päättäväisenä kaikuva nauru on aivan ihana kohta ja sopii ihan tajuttoman hyvin parikymppisiin kelmeihin. Aina on kiehtovaa lukea ficcejä, joissa Sirius ja/tai Remus muistelee menneitä, koska on jotenkin tosi kiinnostavaa, että millaisia juttuja sieltä menneisyydestä nostetaan esiin ja millaiset ehkä pienetkin jutut on jääneet hahmojen mieliin vuosikausiksi.

Kokonaisuudessaan tää on ihan hirveän kaunis, voisin lainata tähän vaikka kuinka monta kohtaa ja ympäröidä ne sydämillä. Kiitos, ihanaa että kirjoitit tän!
I've been to London, seen seven wonders
I know to trip is just to fall

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Vs: Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)
« Vastaus #3 : 23.09.2017 10:29:22 »
Kiitos wishbone! Fatalistishenkiset Kelmi-tekstit, todellakin! Jotenkin se tragedian vääjäämätön lähestyminen antaa heistä kertoville ficeille tosi paljon voimaa. Oli tosi kiva lukea ajatuksiasi aikakausien vaihtelusta ja muistoista, ja siitä miten runo mielestäsi toimi tässä hyvin. On aina niin kiinnostavaa lukea, minkälaisia tulkintoja lukijat muodostavat. Kiitos siis!

Munis, ihanaa, että pidit nimestä! Ja brittikuvastosta, se on mulle vähän heikko kohta. Samoin kuin meri, josta voisi kirjoittaa loputtomiin. Ja voi ei, Remuksen matkat 80-luvulla on kyllä sellainen aihe, josta pitäisi kirjoittaa jonkinlainen kokonaisuus! Kiitos, että kommentoit! Nää hahmot. <3
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Vs: Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)
« Vastaus #4 : 12.12.2017 19:12:33 »
Kiitos kommentistasi, mimamu! Tosi hyvä, että kommentoit tuota aika-asiaa. Liikun mielelläni monessa ajanjaksossa yhtäaikaa ja pitäisi muistaa pitää lukijakin matkassa. Harmi, ettei tässä osunut ihan kohdalleen! Olet myös oikeassa siinä, että pettämiskuvio on näistä kertovissa teksteissä vähän hankala - toisaalta se tuo musta entistä enemmän draamaa ja murhetta kuvioon. Ja jep, kurkkasin Stellariumia oikean vuoden ja paikan kohdalta, jotta meni Regulus oikeaan paikkaan. :) Kiitos vielä!
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 984
Vs: Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)
« Vastaus #5 : 13.09.2018 11:56:50 »
Terveisiä kommenttikampanjasta! Nappasin tämän sun listauksesta, vaikken mikään suuri fani oo Sirius/Jamesin tai Remus/Siriuksen, mutta tämä vaikutti nopeella selailulla niin kauniilta, että tahdoin tämän kaikesta huolimatta. Enkä pettynyt. Teksti oli kaunista. Erityisesti rakastuin otsikkoon. Se oli sellainen yksinkertainen, mutta samalla niin koskettava ja merkityksellinen. Tässä tekstissä puhuttiin niin paljon merestä ja niin kauniisti.
Lainaus
Hän maistaa suolan, maistaa Pohjanmeren ja Irlanninmeren
Ja tämä, kokosi koko tekstin lopussa vielä yhteen ja oli kuin piste i:n päällä. Otsikko ja teksti sulahti yhteen kauniisti

Tunnelma tässä tekstissä oli jotenkin painava. Tulee sellainen menneen ahdistus. Menneet yksityiskohdat ja muistot tuntuu kipeän tarkoilta.
Lainaus
James istui hämmentynyt ilme kasvoillaan Lilyn viereen.
Se, että tällainen yksityiskohta oli jäänyt mieleen satutii niin paljon. Se että puhuttiiin ensimmäisiä kertoja sodasta vaikutti niin todelta. Tuskin kuitenkaan koulussa ollaan tahdottu ajatella sotaa, kun voi luvan kanssa olla ajattelematta ja yrittää olla nuori.

Minua puolestaan ei haitannut nuo aikahypyt ja ajassa pomppinen suurempia kertomatta, se tuntui jotenkin sopivan tähän tyyliin ja sellaiseen muisteluun, joka kuitenkin tapahtuu tässä hetkessä, mutta tapahtumat ovat menneisyydessä.

Lainaus
siellä missä tuuli puhaltaa Irlannista asti
, niin kaunis yksityiskohta. Tällaset yksityiskohdat teki tekstistä jotenkin hauraampaa.

Lainaus
Lily kertoi heille jästien sodista; kahdesta suuresta ja nyt tästä uusimmasta, jossa ei varsinaisesti sodita vaan istutaan omissa bunkkereissa hirmuisten joukkotuhoaseiden päällä ja odotetaan, että jotain tapahtuisi
. Tähän tuli nyt tosi pitkä lainaus, mutta musta tämä oli niin hienoa, että velhohistoria oli ihanasti kytketty jästihistoriaan. Yleensä ne vähän leijuu erillään, aivan kuin velhot ei tietäisi mitä maailmassa tapahtuu, mikä on musta tosi kummallista. Tässäkään ei tosin sodasta tiedetty, mutta Lily kertoi siitä kyllä, joka teki tästä jotenkin ymmärrettävän. Toi loppu (kursiivilla) oli myös jotenkin niin normaalia. Se ei kuulostanut siltä historiankirja selitykseltä, vaan semmoselta, jota joku oikeasti ajassa elävä ja toimiva voisi sanoa.

Lainaus
”Mitä Jamesista?” hän kysyy. ”Mitä sinä muistat?”
Juuri tällaiset muistelut - ja se ettei enää muistetakaan, on musta tosi surullista. En yleensä lue kelmeistä, koska musta Lilyn ja Jamesin kohtalo on niin sydäntäraastava. Ne on kaksi mun lempihahmoa nuorina ja se satuttaa aina, kun ne kuolee yhä uudestaan ja uudestaan.

Remus/Sirius on tässä lähinnä rivien välissä aluksi ja jotenkin sellaista suolaista muistelua. Tässä käytetään niin nätisti adjektiivia ja kuvataan asioita, ja kaikki soljuu tänne niin nätisti väleihin. Tämä oli todella niin kaunista ja sydäntä raastavaa ja tällaista suolaista muistelua. Oli tosi nättiä. Kiitos tästä ihanasta tekstistä <3

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Vs: Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)
« Vastaus #6 : 24.09.2018 15:48:57 »
Kiitos, Lyra! Tuli itsellekin (taas kerran) niin surku Lilyn ja Jamesin puolesta, jotka joutuvat ficcimaailmassa kuolemaan uudestaan ja uudestaan. Kauheaa! Toisaalta se on varmaan juuri se syy, miksi kelmeistä kirjoitan; sieltä saa ammennettua loputtomasti angstiainesta. Ja meri on sellainen sopivan tavoittamaton ja syvä ja vähän pelottava, siitä on ihana kirjoittaa. Kiitos, että valitsit tämän!
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
Vs: Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)
« Vastaus #7 : 27.07.2020 22:18:08 »
Tässä oli tunnelmaa, joka jäi mieleen jo ensimmäisellä lukukerralla. Todella vahvasti. Luin tämän nyt uudestaan, ja ehkä olen jo valmiiksi tosi herkillä tai ehkäpä tämä on vain todella loistava teksti, mutta alkoi ihan hirveästi surettamaan, tosin sellaisella kauniin kaihoisalla tavalla, että oikeastaan siitä surusta sitten jopa nautti ja nauttikin tosi paljon itse asiassa. Ai hitsinpimpulat. On tosi vaikea pukea tätä tunnetta sanoiksi. Ihania hahmoja koko teksti täynnä, maailmanlopun tunnelmaa, upeaa jästimaailman käsinkosketeltavuutta. Ja rakkautta, voi sitä kivuliaan kaunista rakkautta!

Kaiken keskellä on Sirius, joka on niin riutunut että sattuu. Tai siis, kaiken keskellä on toki Remus, joka asioita muistelee, mutta hän keskittyy vahvasti Siriukseen ja Siriusta tässä mennään tapaamaan (aivan älyttömän kiehtovaa!) ja Siriuksen suhdetta Jamesiin tässä puidaan. Vähän jopa ihastelin Remuksen kykyä suhtautua Siriuksen tunteisiin Jamesia kohtaan noin neutraalisti ja ymmärtävästi, jopa kannustavasti. Remus on ihana. Seuraavaksi megalainaus!

Lainaus
”Me panimme”, Sirius sanoo ja Remus hätkähtää ajatuksistaan. ”Eikö niin?”

”Sinä ja James?” Remus varmistaa, ja Sirius nyökkää.

”Aika pitkään. Mutta sitten se loppui. En tiedä miksi. Syntyikö Harry?”

Sirius katsoo häneen tiiviisti, odottavasti, ja Remuksen tekee mieli nauraa ääneen. Ikään kuin James Potter tarvitsisi puolustamista missään asiassa, edes tässä. Mutta James on kuollut, ja Remuksen muistot ovat ainoa mitä heillä on.

”Ehkä sen oli vain aika päättyä.”

Siriuksen nauru on tuttu ja sittenkin vieras, jotenkin kova.

”Ehkä minä rakastin häntä ja hän ei minua? Ehkä sen takia kaikki meni miten meni?”

Remus huokaa, tarttuu Siriusta kädestä ja vetää tämän istumaan.

”Tiedät, ettei se ollut niin.

”Niin. Tiedän kai”, Sirius myöntää.

”James”, Remus aloittaa, yskähtää ja päästää Siriuksen kädestä irti. ”Ehkä James ei ollut valmis, ehkä hänen oli helpompi olla sitä, mitä häneltä odotettiin. Ja ehkä yhdeksäntoistavuotias Sirius Musta ei ollut se helpoin ihminen”, hän sanoo, ja Siriuksen nauru on vähän kevyempi.
Upea kohta, paras, mahtava! Siis voi herran tähden kuinka osuvaa, uskottavaa ja NNNGGGH. Mun mielestä on sydäntäraastavaa, ettei Sirius ole varma, tai ainakaan ei ole enää kaiken (Azkabanin!) jälkeen varma, miksi kaikki päättyi. Tahdon itkeä. Ja tosi viiltävä James-analyysi Remukselta! Vau, Remus! Kuinka fiksu ja tarkkanäköinen tyyppi! Totta varmasti myös, ettei Sirius ole ikinä ollut helpoin ihminen. Siksi se niin kiehtova onkin.

Sitten, koska olen looginen ja epäkronologinen, hyppään vähän takaisinpäin, tähän:

Lainaus
”Mitä Jamesista?” hän kysyy. ”Mitä sinä muistat?”

”Yllättävän paljon”, Sirius sanoo. ”Ne tuntuvat palaavan, muistot. Mutta niistä ei oikein tiedä, ovatko ne totta.”
En ole ikinä tarpeeksi pohtinut, miten ankeuttajat toimivat ja miten ne tosiaan imevät sitä onnellisuutta pois. Mutta nytpä tulin pohtineeksi. Viiltävä yksityiskohta, joka sai haukkomaan henkeä. Voi Sirius! Voi mitä olet joutunutkaan kokemaan.

Tämä on siitä jännä ja vähän harvinaisempi (luulisin?) kelmislashficci, että tässä on sekä James/Siriusta että Remus/Siriusta. Ja se on ihan hirvittävän mahtavaa! Nautin suuresti! Hienoa kuinka kaikki lähtee vahvasti James/Siriuksesta ja taipuu lopulta Remus/Siriukseksi, kun Remus vihdoin uskaltaa kysyä Siriukselta, muistaako tämä. JA VOI APUA tuo toteamus, että olisi hyvä jos Sirius ei muistaisi, koska silloin kyseessä olisi onnellinen muisto. Aah, kärsin ja nautin yhtä aikaa.

Minusta tämän ficin kaksi aikajanaa toimivat tosi hyvin. Hieno ratkaisu, se syvensi Remuksen hahmoa ja tunteita, ajan vaikutusta, kaiken suurta traagisuutta! Ja pysyin kärryillä mielestäni ihan vaivattomasti.

Älyttömän upea teksti. Tässä oli tosi vahvaa miljöön kuvausta, ihailen sitä ihan vietävästi. Tässä oli oikeastaan vain vahvoja asioita. Ihana ficci, kiitos valtavasti että olet kirjoittanut tämän!
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Vs: Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)
« Vastaus #8 : 29.07.2020 22:08:26 »
Kiitos, Sisilja! Miten ihanaa, että luit tämän uudestaan ja sait tästä noin paljon irti! Ja Remus, onhan se nyt vaan niin. Vähän tätä kirjoittaessa mietin, että kuinkas järkevä ja tyyni se nyt onkaan, mutta kyllä se vaan on. Ehkä vuodet ovat tasoittaneet tiettyjä juttuja, tuoneet etäisyyttä. Ja joo, musta on kiehtovaa miettiä, miten J/S + S/R toimivat samassa kuviossa! Välillä paremmin, välillä huonommin. :) Kärsin ja nautin yhtäaikaa, ihanaa, tämä ilahdutti!
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Iloinen Sipuli

  • Potterhead forever
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Olen jälleen takaisin!
Vs: Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)
« Vastaus #9 : 30.09.2020 20:45:03 »
Mitä kieltä! Ihana!

Pidän erityisen kovasti siitä, kun velhomaailman tapahtumia linkitetään oikean maailman tapahtumiin, vuosiin ja asioihin, vaikka se tarkoittaisi vain yksittäisi mainintoja. Sillä tavalla tarinasta tulee jotenkin syvempi ja elävämpi, siinä on ihan erilaiset vibat kuin alkuperäisissä kirjoissa, paljon paremmat.

Lisäksi pidän kovasti tällaisesta kaupungissaseikkailun-fiilistelyn kuvauksesta kaikkine yksityiskohtineen, joita kauniissa kielessäsi riittää.

Lainaus
Siitä on vuosia, vuosia; ei kovin kauaa sen jälkeen, kun he olivat viimeisen kerran lähteneet koulusta. He kävelivät kaupungin rantabulevardia eivätkä pysähtyneet, kun se loppui. Kaupunki aukeni ensin vihreäksi nummikentäksi, joka aaltoili merta vasten, ja sitten jyrkiksi kallioiksi. He kiipesivät niin ylös kuin pääsivät, kaikki viisi, ja lopulta Lily istuutui kalliota vasten ja käänsi katseensa kohti merta. Tuuli puhalsi punaiset hiukset tulipalloksi hänen ympärilleen, ja James istui hämmentynyt ilme kasvoillaan Lilyn viereen. Sirius kääri sätkän, ja he polttelivat hetken ja joivat kaupungista ostettua olutta ja juttelivat tavanomaisista asioista ja lopulta siitä, että nyt ensimmäisen kerran puhuttiin ääneen sodasta. Miten yksiselitteinen sana, miten lyhyt sen kaiku.

Tämä koko kappale on aivan ihana.

Detalji vielä josta pidin erityisesti, oli tuo, että Sirius ei koskaan puhu Reguluksesta. Senkin traagisen hahmon vielä sait mahdutettua tähän, jo valmiiksi tunnepitoiseen erinomaiseen pienoisnovelliin!
Fanfiction: all the stories live forever

Welcome to the Island - there's no coming back (Ei hätää, tämä ficci tullaan kirjoittamaan valmiiksi!)

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Vs: Irlanninmeri (K-11 l SM/JP, RL/SM l one-shot)
« Vastaus #10 : 04.10.2020 21:23:33 »
Iloinen Sipuli, kiitos kovin ihanasta kommentistasi! Oikean maailman tapahtumien liittäminen Pottereihin on mustakin tosi kiinnostavaa, varsinkin kun muistaa, että moni hahmoista kuitenkin on joko kasvanut kokonaan jästeinä tai sitten toinen vanhempi on jästi. Eli ei se jästimaailma niin kaukana ole. :) Kiva, että pidit myös pienestä Regulus-maininnasta!
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)