Kirjoittaja Aihe: Meri l hurt/comfort, itsensä löytäminen, draama l S l oneshot  (Luettu 1517 kertaa)

Secu

  • Kaskukuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 514
  • ava © Johanna Tarkela
Nimi: Meri
Kirjoittaja: Secu
Fandom: originaali
Hahmot: hän, mies, meri
Genre: hurt/comfort, haikailua, itsensä löytäminen, draama
Ikäraja: S
Haasteet: Kaiken maailman ficlettejä V: viikko 26/2017: luonto
Oneshot10
A/N: Waulish listasi synttäritoiveissaan mm. originaalia, tähtitaivaita, luontoa ja hurt/comfortia. Toivottavasti tämä täyttää edes osan toiveista. Hyvää syntymäpäivää, Waulish:)

Lukuiloa! ^^



No, mitä te osaatte? Olette kai hyvä jossain? Niin häneltä oli kysytty juhlissa.

Ei mitään sellaista, mitä arvostettaisiin seurapiireissä. Hän osasi uida. Hyvin. Lapsuuskodin takana levittäytyi meri, jonka tummuuteen hän oli lapsena ja nuorena poikana alkuöinä paennut sisäelämän harmauden eriasteisia sävyjä. Kelluessaan veden selällä hän oli kuvitellut, kuinka meri maalasi iholle ymmärryksensä ja läsnäolonsa, jos sen tahtoi kuulla. Hän olisi osannut piirtää tähtien kuviot vartalolleen taivasta katsomatta riippuen sijainnistaan. Jokainen laine vastasi tiettyä tähtien nauhaa. Kun myrsky oli noussut, hän oli puuntaimen kokoisena nimennyt aallot, joka kerta ne palasivat tervehtimään häntä. Rauhoittivat rinnan alla raivoavan kuohunnan, jotta pehmeys pääsi asettumaan, sileä pinta. Meri oli laulanut hänelle liikehdinnällään lukuisia ohjeita, varoituksia ja kehuja, nykyisin se kertoi tarinoitaan vaaleapuisella pöydällä kirjepaperien painona simpukan muodossa. Pihalla ja talossa oli kieltojen jykeviä rivejä, jotka pitivät hänet keskuudessaan, kunnes niiden mahti hämärän mailla hiipui, ja hän pääsi livahtamaan. Meri tarjosi vain rohkaisua, kyllä, niin, aivan noin.

Vuosia myöhemmin, sinä iltana, kun hän oli lähtenyt juhlista osaamatta vastata sivistyneisyyden vaatimuksiin, hän oli kävellyt järven viertä, sateen jäljiltä märkä hiekkatie puiston puiden reunustamana painui kenkien alla ja jätti raskaammat askeleet maahan. Järvi ei tuonut hänelle samanlaista rauhaa, meren lapsi kun oli, mutta parempi sekin kuin katujen ja kujien mutkittelevat langat, joilla ei ollut alkuja eikä loppuja. Ohuet sadenorot pyrkivät eteenpäin hiekassa, kurottelivat haarautuneita virtojaan yhdistyäkseen lammikoiksi, heijastuksiksi hyvistä hetkistä, piilottamaan syvyyksiin tipahdelleet toivottomuudet ja heikkoudet. Hän näki meressäkin syvien surujen päällä onnen pinnan, josta taivaan värit heijastuivat, se oli ohut, häilyvä, pisarakin rikkoisi sen, sitten sulautuisi tekemään vahvemmaksi. Hän oli vahvempi kuin aikoinaan.

Silloin, pohtiessaan, oliko hänellä taitoa muuhun kuin mainitsemaansa seurapiirien luokittelemaan joutavuuteen, meren ymmärrykseen, hän näki miehen varjon vilahduksia, ajatuksissaan kulkemassa, mutta ryhdistä päätellen omaksi uomakseen erkaantuneena. Hän tunnisti siluetin samaksi kuin yli kaksikymmentäkolme vuodenaikaa sitten hänen merensä rannalla, riisumassa, kuunvärinen ohut ketju lanteille kiertyneenä, sen koruosat välkähtelivät kuunvalossa valkeina. Hiukset vapautuivat näppärin ottein pieniltä niskassa yhdistyviltä leteiltä sisimmän kanssa kilpaa, kun hän todisti etäältä miehen astelemassa yön alla laineita vastaan uhmakkaasti, yksin. Se toistui pari kertaa, ja kun hän viimeisenä iltana olisi kehdannut jakaa vapautensa miehen kanssa, joku kutsui häntä. Lukuisia kertoja sen jälkeen hän oli kuvitellut hetkiä, joissa ympäröivään ilmaan jakautui kaksi hengitystä. Yön ja merensuolan makuinen yritteliäs suudelma, pisaroita, jotka meren rajoilla kiinnittivät heidät veteen jätettyään haalenevat urat ihoille.

Katsellessaan miehen häviävän polunmutkaan hän tiesi toisen taitonsa, juhlien jäykkyys hälveni muistista, teki tilaa hänen virtansa alun alkamiselle.

Varhaisena seuranneena aamuna ikkunan ääressä pöytänsä reunalla istuessaan hän kirjoitti pieneen nahkaiseen muistikirjaan tuon havahtumisen samaan aikaan, kun mies kiirehti hänen katseensa seuraamana alkavaan päivään, kai työhönsä puotiin jossa hän oli asioinut vain kuvitelmissaan, mutta tämä oli se aamu, kun hän lähtisi mukaan. Mustekynä valahti tuolille, sirotteli läikkiä pinnoille, löytyneen uoman fyysisyyttä. Kellastuneille sivuille jäivät odottamaan paluuta mietelmät, jotka eivät paljastaneet ketään, mutta monet kenties tunnistaisivat itsensä:

Ja niin, hän osasi myös rakastaa. Yhtä varuillaan ja hiljaisin tuntein kuin meren kuiskaus sydäntä vasten yön pimeyden suojassa. Vain vesien äärettömyyksille hän oli uskaltanut tunnustaa, painanut huulensa pintaan ja lausunut sisimpänsä sanat.

Tänään mies olisi hänen merensä.


« Viimeksi muokattu: 29.10.2017 20:34:46 kirjoittanut Secu »
The world is but a canvas to the imagination

They call us dreamers but we are the ones who don't sleep

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Meri l hurt/comfort, haikailua, draama l S l oneshot
« Vastaus #1 : 07.09.2017 23:12:15 »
Vau. Tämä teksti osuu ja uppoaa minuun melkoisesti juuri tässä elämäntilanteessa, jossa nyt olen. Jotenkin olen viime aikoina miettinyt tosi paljon mennyttä ja tulevaa, sitä kuka minä oikeasti olen ja mitä minä elämältä tahdon, niitä valintoja joita olen tehnyt ja jättänyt tekemättä, sitä mitä minä osaan (vai osaanko yhtään mitään). Itsensä löytäminen on minulle siis tosi ajankohtainen aihe, ja tämä teksti on suorastaan terapeuttinen. Tässä on niin paljon samaistumispintaa, niin paljon lohtua. Tämän luettuani tajusin, miten paljon minä tarvitsin tätä juuri nyt, ja se oli jokseenkin jännä fiilis. Saada synttärilahjatarinaksi sattumalta jotain, mikä koskettaa niin monin tavoin ja liittyy niin vahvasti siihen, minkä kanssa parhaillaan kamppailen. Olen onnellisen häkeltynyt! Enkä varmaan tässä häkellyksessäni ja tunneryöpyssäni saa järkevää kommenttia aikaiseksi, mutta yritän nyt sanoa ees jotain ja välittää kiitollisuuteni tästä ihanasta synttäritarinasta. ♥

Päähenkilön seurapiiriahdistus on tosi samaistuttavaa. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta varsinaisista seurapiireistä (tai sellaisista piireistä, jotka tuosta sanasta ensimmäisenä tulevat minulle mieleen: muodollisista, yläluokkaisista, säännöstellyistä...), mutta yhteiskunnan odotuksista ja paheksunnasta ja (ääneen lausumattomista) säännöistä kyllä. Muodolliset juhlat etenkin on minulle ahdistusta aiheuttava ympäristö, kun en aina ihan koe kuuluvani joukkoon vaatimattoman ulkonäköni tai eriävien kiinnostuksenkohteideni kanssa, ja minun on helppo samaistua päähenkilöön ja hänen tunnelmiinsa. En tiedä, millaiseen aikaan ja paikkaan tämä teksti sijoittuu, mutta minulle tulee tästä vähän vanhahtavat vibat noiden seurapiirien ja teitittelyn takia (ja se on ihanaa; menneet ajat on kiehtovia ♥), ja jos tuntumani osuu oikeaan, voisi kuvitella, että seurapiirit ovat täynnä kaikenlaisia sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä säädöksiä ja tekemisiin ja olemiseen liittyviä vaatimuksia ja oletuksia. Ei ihme, jos ympäristö ahdistaa.

Samaistun kovin myös siihen rauhaan, mitä päähenkilö kokee meressä kelluessaan. Luonto on loputtoman hyväksynnän ja lohdutuksen lähde, kun se ei tuomitse, siellä saa vain olla oma itsensä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Voisin kuvitella meren olevan erityisen rauhoittava, kun saa lojua aaltojen syleilyssä ja kokea ihan konkreettisesti olevansa itsekin osa sitä kaikkea, kun velloo vedessä. Se voima, jota meri ja luonto antavat päähenkilölle, välittyy tekstistä hienosti. Hän vaikuttaa tuntevan meren ja taivaan kuin omat taskunsa (ehkä jopa paremmin) ja rakastavan niitä todella. Luonnon tarjoama inspiraatiokin tulee ihanasti esiin, kun kirjepaperien painona on simpukka. :) Voi että, jotain päähenkilö todella osaa vaikka itse sitä ehkä epäileekin: hän osaa arvostaa luontoa ja ammentaa siitä voimavaroja, ja on jäyhien seurapiiri-ihmisten oma menetys, jos he eivät sen päälle ymmärrä.

Tuon toisen taidon löytyminen on minusta tässä tosi mielenkiintoinen juttu. Harmonisesti sekoittuvat menneisyys ja nykyisyys saavat minut näkemään tekstin kahdella tapaa: niin, että tuo mystinen mies on ihan todellinen, konkreettinen henkilö, erillinen päähenkilöstä -- tai vaihtoehtoisesti siten, että mies onkin tavalla tai toisella päähenkilö itse. Lainaan havainnollistukseksi yhden kohdan:
hän näki miehen varjon vilahduksia, ajatuksissaan kulkemassa, mutta ryhdistä päätellen omaksi uomakseen erkaantuneena
Tuo "ajatuksissaan" on tosi mielenkiintoinen, kun sen saattaa lukea niin, että mies kuljeskelee ajatuksissaan, tai niin, että mies kulkee päähenkilön ajatuksissa. Se herätti minussa ajatuksen, että hei, entä jos päähenkilö näkeekin itsensä uusin silmin ja oppii rakastamaan itseään, arvostamaan itseään ja niitä asioita joissa hän on hyvä. Haha, anteeksi jos harhailen ihan pöpelikössä näiden ajatusteni kanssa, mutta rakastan sitä että tämä teksti hätyyttelee mielikuvitusta ja saa tarkastelemaan asioita monesta eri vinkkelistä! :) Suudelma ja kaksi hengitystä vihjaavat toki siihen suuntaan, että mies on ihan todellinen, oma henkilönsä, mutta voihan tässä olla kaksikin eri puolta samaan aikaan. Ehkä päähenkilö löytää rakkautensa toista ihmistä kohtaan ja samalla oman todellisen itsensä.

Oli miten oli, rakkaus on kaunis asia, kohdistuipa se sitten toiseen ihmiseen tai luontoon tai (kohtuullisissa määrin) omaan itseen, ja rakastaminen ja ennen kaikkea rohkeus rakastaa on mitä hienoin ja vaativin taito. Minusta on niin ihanaa, miten päähenkilö hiljalleen löytää itsestään varmuuden, voiman ja rohkeuden rakastaa. Ja minusta on ihanaa, miten tämän tekstin voi lukea myös romanttisena rakkaustarinana, syvimpien tunteiden tunnistamisena ja tunnustamisena ja niiden mukaan toimimisena. Niin että joku toinen voikin olla se meri, jonka syleilyssä saa olla täysin oma itsensä. Olen ihan ihastuksissani tästä monitulkintaisuudesta (olkoonkin että se saattaa olla vain minun päässäni ;D)!

Tässä tekstissä on todella kaunista ja herkkää kieltä ja ihastuttavia kuvauksia, jotka piirtyvät elävinä lukijankin verkkokalvoille. Teksti onnistuu vangitsemaan luonnon kauneuden todella hyvin -- tai pikemminkin vapauttamaan, koska tuntuu, että sanojen kuvailemat asiat oikein hyökyvät lukijankin näettäviksi ja koettaviksi. Todella hienoa luettavaa. Tämä on yksi lempikohdistani:
Yön ja merensuolan makuinen yritteliäs suudelma, pisaroita, jotka meren rajoilla kiinnittivät heidät veteen jätettyään haalenevat urat ihoille.
Pisaroiden jättämät urat kuunvalossa ovat hyvin kuviteltavissa, ja on kaunis ajatus, miten ne yhdistävät vartalot veteen. Yhteys luonnon ja toisen ihmisen kanssa konkretisoituu ihanasti.

Okei, en todella tiiä onko tässä kommentissa mitään järkeä, mutta toivottavasti tästä kuitenkin välittyy se, miten paljon pidän tästä tekstistä ja miten tärkeä tämä minulle on. Lämpimät kiitokset ihanasta synttäritarinasta! :-* Tämä tulee luettua varmaan vielä monta kertaa. -Walle
« Viimeksi muokattu: 07.09.2017 23:37:35 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Secu

  • Kaskukuiskaaja
  • ***
  • Viestejä: 514
  • ava © Johanna Tarkela
Waulish, todella ilahduttavaa kuulla, että teksti puhutteli sinua noin paljon ja ennen kaikkea toivottavasti auttoi ja auttaa sinua samassa kamppailussa, jonka tekstin päähenkilö kävi läpi ^^ Onnellisen häkeltynyt olen minäkin kaikista ihanista sanoistasi ja kehuista - ja erityisesti siitä, että sattuman kautta onnistuin kirjoittamaan lahjan, josta on pidempiaikaistakin iloa :3

Aivan, yksi teemoista oli juurikin se, että yhteiskunta odotti ja odottaa edelleen ehkä enemmän kuin ennen, että olisimme tietynlaisia, sopisimme tietynlaiseen muottiin. En oikein osaa sanoa, onko pahempaa tuntea, ettei kuulu joukkoon lainkaan vai että ei aivan kuulu, melkein muttei kuitenkaan. Kun sen oman joukkonsa, johon täysin ja omanlaisenaan kuuluu, sitten löytää, ei sen ihanampaa tunnetta olekaan ^^ Tarina sijoittuu kyllä vanhaan aikaan, mutta pyrin kuvaamaan niin yksilöllisellä kuin yhteisöllisemmällä tasolla ongelmia, jotka ovat ajankohtaisia tälläkin hetkellä - kenties enemmän kuin aikoinaan. Vanha aika on kyllä ihanaa, siitä olen samaa mieltä ^^

Ei ole ihme, että monet ovat löytäneet tiensä luonnon pariin uudelleen, niin vanhaan aikaan kuin nykypäivänäkin. Päähenkilön suhde juuri mereen eikä esimerkiksi vuoristoon tai tuntureihin pohjautuu henkilökohtaisiin tuntemuksiini, sillä itse koen meren läsnäolon hyvin rauhoittavaksi ja vapauttavaksi, vaikka joillekin meri saattaa näyttäytyä julmana ja pelottavana, mikä on sekin mielenkiintoista ^^ Meren ja luonnon arvostuksella yritin jollain lailla kuvata jonkinlaista juurilleen paluuta, sillä mainitut seurapiirit selkeästi arvostivat aivan muita asioita kuin ympäristöään, jonka ansiosta olivat ylipäätään olemassa, näin kärjistetysti :3 Ehkä seurapiireistä oli aistittavissa jonkinlaista ylimielistä pinnallisuutta ja ylemmyydentuntoisuutta, se jääköön lukijan tulkittavaksi.

Voi ei, ei tullut itselle edes mieleen! Pidän hirveän paljon tuosta tulkinnastasi, että päähenkilö rakastuisi ja löytäisi vain itsensä! Ei erillistä, toista miestä ja sen kautta itseään. En tullut ajatelleeksi, että tuo toinen mies voisi olla päähenkilön ihanneversio, joksi tämä lopulta tulee - todella ihana ajatus, oppia rakastamaan itseään ilman toista osapuolta ^^ Se sopii kyllä tekstiin, enkä lähde sitä kieltämään :) Tekstihän näyttäytyy siten hyvin erilaisessa valossa. Päähenkilön matkasta itseensä tulee kenties samaistuttavampi, mutta ehkä myös vähemmän romantisoiva. Kuten sanoit, tämän voi hyvinkin nähdä rakkaustarinana ja rohkeuden löytämisenä tehdä asian eteen jotain ja tunnustaa itselleen, että tällainen olen, mutta toisaalta tässä voidaan kuvata päähenkilön omaa matkaa, jolloin määränpäänä on ihanneminän löytäminen ^^

Olet muutenkin saanut tästä tekstistä vaikka miten paljon irti! Olen aivan ihmeissäni, sillä pelkäsin, että tämä on hankalaselkoinen ja ajallisesti sekava. On mukavaa kuulla, että monitulkintaisuus herättää ihastusta ja tuottaa iloa, ja että teksti ylipäätään on monitulkintainen! Koen siten onnistuneeni tekstin kirjoittamisessa ^^

Kiitos hirveän paljon kehuista kielen osalta :) Lämmittää mieltä, että tekstiä oli mukava lukea ja sen pystyi näkemään ja tuntemaan, aistimaan. Haa, lainattava kohta, ihanaa, että sellainen löytyi ja herätti ajatuksia ^^

Valtava kiitos kommentistasi! Se oli oikein perusteellisen järkevä ja todella monitahoinen ja pitkä! Olen iloinen, että lahjasi onnistui ja tuotti näin paljon iloa, ilo on minun puolellani! :) Onnea itsesi etsimiseen, olen varma, että löydät itsesi ja paikkasi ^^ Yksi tekstini kantavimpia ajatuksia onkin, että jokainen on ainutlaatuinen omalla tavallaan - sinäkin, Waulish :3

Lämmin kiitos vielä kerran! <3
« Viimeksi muokattu: 29.10.2017 21:04:22 kirjoittanut Secu »
The world is but a canvas to the imagination

They call us dreamers but we are the ones who don't sleep