Ikäraja: K-11
Varoitukset: viittauksia itsetuhoisuuteen
Ginnysta ficci, palautetta kiitos!
Unohdettu onnellisuus
Ginny istui keinussa Kotikolon pihalla. Lunta satoi tupruttamalla, mutta hän ei välittänyt siitä. Hän katsoi kaunista lumimaisemaa. Yhtä kovaa ja jäätynyttä, kuin hänen sydämensä.
Ginnylla oli kirkkaan punaiset hiukset, pisamia ja siniset silmät. Kun tyttö käveli lumisateessa, hänen hiuksensa toimivat kuin majakkana myrskyssä kadonneille. Mutta kukaan ei ollut tulossa. Kukaan ei vaeltanut eksyneenä lumisateessa. Kukaan ei lohduttaisi särkynyttä, eksynyttä tyttöä.
Ginny meni takaisin sisälle ja puhdisti lumet päältään ja riisui takkinsa. Hän meni kotoisaan Kotikolon olohuoneeseen. Takassa loimuava tuli lämmitti tytön ihoa, mutta se lämpö ei ulottunut punahiuksisen tytön särkyneeseen sydämeen. Hän istuutui ja tuijotti tulta. Hän kuuli äitinsä hääräävän keittiössä ja keskustelun ääniä yläkerrasta.
Vaikka joulu oli lähellä, siitä oli tulossa iloton. Nauru oli kuollut jokaisen huulilta. He olivat siellä perheensä viimeisien rippeiden kanssa. Isä, Bill, Charlie ja Fred olivat kuolleet. Vain Molly, Percy, Fred, Ron ja Ginny olivat selviytyneet sodasta. Kuolleiden muisto kulki hänen muistoissaan ja ympärillään. Moni Ginnyn ystävistä oli kuollut.
Poika-Joka-Elää, oli kuollut. Niin oli Voldemortkin, mutta Harry ei ollut selviytynyt siitä. Hermionekaan ei ollut selvinnyt. Sota oli vienyt niin monta rakasta ihmistä, ettei Ginny kestänyt sitä. Hän olisi mieluummin sotinut, mutta tietäen, että hänen rakkaansa olisivat olleet elossa. Ginny ei kestänyt nähdä Ronin, taikka Georgen kärsimystä. Hän kuuli Ronin huudon, kun tämä nukkui. Ginny itsekin joskus huusi unissaan. Painajaiset tappoivat häntä. Se kaikki tuska tappoi.
Vuodet kulkivat ja tanssivat tytön silmissä nopeina välähdyksinä. Talvi tuli, vaihtui kevääksi, jolloin lumet sulivat. Kevät muuttui kesäksi, sitten kesä vaihtoi väriään kirkkaasta tummempaan ja syksy teki tuloaan. Ja sitten muuttui talveksi. Mutta Ginny ei muuttunut. Ei nauranut koskaan. Edes kaunis kesä ei saanut tyttöä nauramaan. Tuska tanssi ikuista tanssiaan tuossa kauniissa tytössä. Ulkopuoliset näkivät hänessä vain kauniin hymyn, joka piilotti jokaiset tuskan hetket.
Yhdessä vaiheessa, Ginny huomasi perheensä jatkavan elämää. Muut rakastuivat ja menivät naimisiin ja saivat lapsia. Mutta tyttö ei. Hän jatkoi tanssimista surun ja tuskan kanssa. Hän ei pystynyt pääsemään kuolleista rakkaistaan yli. Hän ei välittänyt siitä, mitä muut sanoivat. Ginny ja Ron huusivat toisilleen asiasta, kun Ginny valitti siitä, kuinka hänen elämänsä oli mennyt rikki. Vasta kun Ginny näytti vasemman kätensä haavat, Ron ymmärsi. Hän purskahti itkuun, halasi pikkusiskoaan ja pyysi anteeksi. Mutta Ginny vain tuijotti eteenpäin, eikä reagoinut mitenkään. Hän oli nimittäin kuollut täysin sisältäpäin.
Eräänä päivänä, kun tytöstä naiseksi muuttunut Ginny käveli pihallaan. Hän oli nyt 30-vuotias. Lunta tuprutti taivaan täydeltä, niin kuin vuosia sitten. Yhtäkkiä nainen kaatui ja iski päänsä kovaan jäähän. Hän menetti vain tajuntansa, mutta makasi siinä monta tuntia. Sitten, sydäntä ympyröivä kylmyys jäyti hänen ruumistaan. Se laajeni sormenpäihin asti. Kuolema kosketti Ginnyn kasvoja lempeästi. Hän lakkasi hengittämästä.
Myöhemmin, nuoren naisen ruumis löydettiin. Kuolleena. Hänen perheenjäsenensä itkivät surusta, mutta olivat hieman helpottuneita. He katselivat tätä kaunista nuorta naista hänen hautajaisissaan. Hän oli kaunis, mutta kuollut. Heitä helpotti siksi, koska tämän naisen kärsimys oli loppunut. Tuska oli loppunut. Hän oli ollut ennen lämmin ja rakastava, mutta kuollut sisältäpäin. Mutta nyt, hän oli vapaa. Hänen särkynyt maailmansa oli vapaa.
Loppu
