Kirjoittaja Aihe: Varjojen Kaupungit: Viimeiset Jäähyväiset, k-11, Clace  (Luettu 93 kertaa)

Potterhead_Hermione

  • ***
  • Viestejä: 46
  • Potterhead always
Ikäraja: K-11

Varjojen Kaupungit fanfic

Omistan Jacen ja Claryn lapset

Spoilerivaroitus! Jos luette Varjojen Kaupunkia ja teillä on ne kesken, niin ficin lukeminen omalla vastuulla.

Viimeiset Jäähyväiset

Perustuu kirjasarjaan Varjojen Kaupungit.


 

10 vuotta myöhemmin (vuonna 2017)

 

”Äiti!” huudahti pieni, punatukkainen tyttö ja hymyili hänen äidillensä, Clarissa Herondalelle. Clary hymyili takaisin: ”No, mitä Val?” Tytön nimi oli Valerie Adele Maria Herondale.  Hänet oli nimetty Claryn isän mukaan, vaikka Clary oli kyllä vihannut Valentine Morgesternia tämän virheiden takia. Hän oli nimittäin yrittänyt tappaa alamaailman väen. Väen, johon kuului vampyyreja, ihmissusia, velhoja, haltioita ja muita lajeja. Clary itse oli 27-vuotias varjometsästäjä, joka piti muitten varjometsästäjien kanssa demoneja loitolla tästä maailmasta.

”Sano Stephanille, että lopettaa minun lettien kiskomisen”, Val sanoi hieman närkästyneesti. Claryn tytär oli 7-vuotias, mutta oli jo erittäin älykäs ikäisekseen. Val oli perinyt isänsä, Jace Herondalen, kullanväriset silmät, äitinsä kehonrakenteen ja pisamat. Nenä ja suu olivat isältä perittyjä myös. ”Stephen Jace Gideon Herondale, älä vedä isosiskosi leteistä!” Clary huusi ryhmään, joka lekotteli tammipuun varjon alla. Tammipuu oli Herondalen kartanon lähellä. Kartano oli ulkoa ja sisältäpäin kaunis. Se oli vaalea ja siinä oli terassi.  Tammipuun luona oli Jacen ja Claryn 5-vuotias poika Stephen ja Valerien kaksonen, Carissa Isabelle Maryse Herondale. Clary oli juuri synnyttänyt lapsen, mutta nimeä hän ei ollut vielä keksinyt hänelle. Vauva oli sisällä kartanossa nukkumassa.

Stephen nousi istumaan ja virnisti. Stephen oli vain niin söpön näköinen. Clary tiesi, että hänestä tulisi komea isona. Nimittäin hänestä tulisi isänsä näköinen. ”Miksei hän voisi tehdä niin? Sehän on hauskaa katseltavaa”, Jace sanoi. Clary asteli tämän luo ja kumartui tämän ylle. ”En tehnyt lapsia sinun kanssasi vain siksi, että he olisivat hauskaa katseltavaa”, Clary sanoi hymyillen Jacelle. Jacelle, jota hän rakasti niin paljon. Jacella oli vaalea tukka, kullanväriset silmät ja hänen silmäripsensä olivat astetta tummemmat kuin hiukset. Hänellä oli korkeat poskipäät, täyteläiset huulet ja suora nenä. Hän oli suorastaan täydellinen.

”No, en minäkään. Mutta ei kai nyt komea lapseni, joka paljon paremman näköinen kuin Val, saa kiusata häntä?” Jace sanoi vitsaillen. Mutta kun Clary katsoi häntä katseellaan, hän vaikeni. Clary hymyili tyytyväisenä. ”No niin, Stephen. Lupaathan minulle, että et kisko siskoasi leteistä?” Hän sanoi katsoen Stepheniin. Stephen hymyili ja sanoi: ”Vannon, etten kisko isosiskoni lettejä.” Clary hymyili takaisin ja sitten Stephen rupesi leikkimään Carissan kanssa paloautoilla ja barbeilla.

Jace nousi ja veti Claryn sivuun. ”Mitä?” Clary tiukkasi hänelle. Jace katseli tämän vihreitä silmiä, pisamia, jotka ovat hieman haalistuneet vuosien aikana. Clary on kasvanut. Ja puhjennut kukkaa. Hän muistuttaa äitiään. Claryn tulenpunaiset hiukset yltyivät olkapäihin. Hän oli leikannut ne kesällä.  Clarylla oli myös kaunis hymy, siro ruumiinrakenne, suora nenä ja kauniit, isot vihreät silmät.

”Sinun äitisi on menossa metsästämään demonia, joka oli tunkeutunut suojausten kautta. Minä lähden hänen kanssaan”, Jace sanoi. ”Miksen minä voi tulla mukaan?” Clary kysyi. ”Koska sinne tulee mukaan myös Maryse, Alec, Isabelle ja Robert. Sinne riittää väkeä. Mutta haluan sinun pysyvän kotona. Sinä olet juuri synnyttänyt lapsen. Haluan suojella sinua. Sinun myös tarvitsee vahtia lapsia”, Jace sanoi. Clary nyökkäsi muita mukisematta, mutta olisi halunnut väittää vastaan. Hän ei halunnut jäädä kotiin odottelemaan pelossa, ettei Jace saattaisi tullakaan koskaan takaisin. Mutta hänen piti jäädä kaitsemaan lapsiaan, jotta heille ei sattuisi mitään. Siinä oli myös se riski, että kyseinen demoni saattaisi tulla kolkuttamaan ovelle ja tappamaan heidät. ”Okei, hyvä on”, Clary sanoi, kun Jacen katse oli epäluuloinen.

Jace meni halaamaan lapsia ja huiskuttamaan heidät sisälle. Jace tuli ja suuteli Clarya huulille. ”Etkö mene sisälle?” Jace ehdotti. ”En vielä. Menen kohta sisälle”, Clary sanoi ja hymyili surullisesti. Jace halasi Clarya ja sanoi: ”Minä palaan. Lupaan sen”, Jace sanoi, irrottautui ja rupesi kävelemään nurmikon poikki hevostalleille. Hän joutuisi menemään Alicanten keskustaan (Herondalen kartano sijaitsi Alicanten ulkopuolella ja sieltä oli viiden tunnin kävelymatka keskustaan, joten hevosella on kätevä matkustaa, kun autot ja muut modernit laitteet eivät toimineet Idrisissä).

Jacen valkoinen hevonen, Jennifer laukkasi pihan poikki Jace serafiterineen kaikkineen pihasta niitylle. Clary katsoi hänen peräänsä niin kauan kunnes hän katosi näkyvistä. Sitten hän meni tammipuun juurelle, istuutui ja nojasi sitä vasten. Tammipuu oli seissyt tässä vuosikymmeniä, ehkä jopa vuosisatojakin ja oli katsellut Herondalien elämää vuosi vuodelta. Se oli saanut seurata Stephenin, Jacen isän elämää vuosi vuodelta, kunnes hänet oli tapettu kapinassa. Se oli niin ihmeellistä, että tammipuu oli saanut seurata sitä vierestä vain seisten paikallaan. Clary epäili, että Valentine oli tappanut hänet, vaikka Stephen oli ollut läheinen tämän kanssa ja kuulunut Piiriin.

Piiri oli ollut Valentinen ryhmä. Ryhmä, joka oli kapinoinut Klaavia, eli varjometsästäjien päähallintoa vastaan. Heidän mielestään Klaavi oli korruptoitunut. He olivat olleet osittain oikeassa. Claryn äiti, Jocelyn, oli kuulunut tähän joukkoon. Valentinen todellinen päämäärä ei ollut muuttaa Klaavia, vaan ottaa sen valtaansa ja tuhota alamaailman väki. Kaikki muut Piiriin kuuluvat eivät olleet tienneet tästä ja suurin osa heistä erosi, kun totuus paljastui. Jotkut piiriläisistä olivat jääneet pelon takia. Clarya kylmäsi ajatella että jos Valentine olisi todella voittanut, se olisi ollut todellakin alamaailman loppu, vaikkeivät he ansainneet sitä.

Clary sulki silmänsä. Hän tunsi sen. Tunsi sen tuskan, joka oli jäänyt häneen siitä että oli tappanut veljensä. Hän tunsi reiän sydämensä kohdalla. Hän yritti vakuuttaa itsellensä, että hän oli tehnyt oikein ja pelastanut monien ihmisten hengen. Ja että olisi ollut jo liian myöhäistä Jonathanin suhteen. Hän oli ollut poika, joka ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta elää. Silti se oli tuntunut väärältä. Hän oli samalla myös tappanut sen pojan joka oli ansainnut elää. Hän olisi vain halunnut tappaa Jonathanin myrkytetyn puolen mutta olisi halunnut pitää oikean Jonathanin elossa.

Hän oli pitänyt tätä puolta salassa hymyllään, puheellansa ja naurullaan. Tietäen koko ajan oman syyllisyytensä ja sen, että oli jo liian myöhäistä. Sitten hän muisti kymmenen vuoden takaiset Jacen sanat kun hän oli luovuttanut taivaallisen tulen Claryn tikariin: ”Taivaallinen tuli polttaa kaiken pahan pois ihmisestä. Mutta jos ihminen on enemmän Hornan kuin Taivaan palvelija, hän ei selviydy siitä.”

Clary huokaisi turhautuneesti. Hän oli tietänyt jo silloin sen olevan jo liian myöhäistä. Ja hän tiesi, että hänen oli pitänyt tehdä se. Sitten hän muisti äitinsä sanat: ”Näin toisinaan unta pojasta. Pojasta, joka oli vihreäsilmäinen ja hän osasi nauraa ja rakastaa. Häntä ei ollut myrkytetty demoninverellä. Mutta minä tiedän että Jonathan ei koskaan tule olemaan sellainen. Se oli ollut vain toiveuneni hänestä. Uni toiveesta, haaveesta joka ei tule koskaan toteutumaan.” Hän tiesi sen että se oli ollut oikein kaikille. Jopa Jonathanillekin. Silti hän kantoi pistävää syyllisyydentuntoa siitä. Clary avasi silmänsä. Sitten hän haukkoi henkeä. Hänen edessään seisoi vihreäsilmäinen poika, joka hymyili. ”Jonathan!” Clary huusi. ”Jonathan Christopher Morgestern!” Clary huusi perään. Hän nousi ja juoksi isoveljensä syliin. Jonathan vastasi halaukseen. Kun he irrottautuivat, Claryn mielessä virtasi tuhat kysymystä, muttei saanut sanaakaan suustansa. Hän vain tutkaili isoveljensä piirteitä.

Hänellä oli hopeiset hiukset, kalpea iho, korkeat poskipäät, suora nenä ja isot, vihreät ja ystävälliset silmät. Hän hymyili täydellistä hymyä. ”Mitenkä sinä voit olla elossa?” Clary sanoi. Sitten Jonathanin hymy muuttui surulliseksi. ”Minä olen pahoillani, pikkusisko. Mutta minä en ole elossa”, Jonathan sanoi. ”Mitenkä sinä et voi olla elossa?! Sinähän seisot nenäni edessä!” Clary huudahti järkyttyneenä. Jonathan vastasi: ”Minä tulin sanomaan viimeiset hyvästini. En vain ollut ennen valmis siihen. Mutta nyt olen.” Clary meni hiljaiseksi. Hän tärisi, muttei itkenyt. ”No, mitä tulit sanomaan?” Clary kysyi. ”Minä tulin sanomaan sitä että älä kanna sydämessäsi sitä tuskaa, joka tuli sinulle minun tappamisestasi. Minä olen nykyään onnellinen. Olen päässyt irti siitä tunteesta joka oli sivaltanut sydämeni tuhansiksi kappaleiksi. Minusta ei ole koskaan tuntunut näin kevyeltä. Mutta olen tietysti yhä pahoillani tekemistäni virheistä ja julmuuksistani. Kadun syvästi sitä että tapoin Maxin. Vaikka olenkin kuollut, minulla on tunteet”, Jonathan sanoi.

”Miten minä pääsen irti siitä tunteesta?” Clary kysyi. ”Kuuntele sisintäsi”, Jonathan sanoi. ”Minä olen antanut sinulle anteeksi. Annoin heti sen jälkeen kun olit tehnyt sen iskun, joka oli sinetöinyt kohtaloni. Olin muuttunut siksi pojaksi joka ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta elää. Ja siitä olen kiitollinen. Ja minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta. Ja rakastan myös äitiämme, Jocelynia. Ja olen onnellinen kun katselen sinua lastesi ja Jacen kanssa”, Jonathan sanoi hymyillen ja silmät loistaen.

Clary tunsi sisimpänsä lämpenevän. Mutta sitten Jonathan alkoi kadota. ”Ei!” Clary parkaisi ja kyyneleet alkoivat virrata hänen kasvojaan pitkin. ”Ei! Älä katoa! Ole kiltti!” Jonathan ei sanonut mitään, vain hymyili ainoastaan. Hän kosketti sisarensa poskea ja pyyhki kyyneleet pois. Sitten hän halasi Clarya viimeisen kerran ja sanoi: ”En halua että itket.” Sitten halin ja Claryn nyyhkytysten myötä Jonathan katosi. Ilmassa toistui yksi sana: ”Clary, Clary, Clary…”

Clary avasi henkäisten silmänsä. Hänen silmäripsensä olivat kosteat ja kankeat. Hän oli itkenyt unissaan. Jace oli kumartunut tämän ylle. Hänen kädessään oli side. Hänellä oli myös puhtaat vaatteet päällänsä. ”Missä minä olen. Mitä tapahtui?” Clary mutisi. Jace sanoi: ”Löysin sinut maasta pyörtyneenä kun olin tulossa demoninmetsästysretkeltä. Kukaan ei kuollut ja eikä kukaan loukkaantunut vakavasti. Hoidin suurilta osin haavoistani steelelläni.  Tämän haavan jouduin sitomaan koska siihen sattui liikaa. Epäilin ensin että sinun kimppuusi oli hyökännyt demoni, mutten löytänyt demoninmyrkkyä kehostasi. Lapsemme ovat turvassa ja me olemme nyt makuuhuoneessa jossa vauvamme nukkuu.” Clary nyökkäsi hitaasti. Sitten hän muisti unensa. Ei, se ei ollut uni. Se oli ollut todellakin Jonathanin viimeiset jäähyväiset.

”Jonathan jätti minulle hyvästit unessani”, Clary sanoi. Sen enempää hän ei paljastaisi. Jace nyökkäsi ja hymyili. Sitten Clary nousi istumaan ja sitten seisomaan. Hän meni pinnasängyn luo ja otti poikavauvan syliinsä. Clary hymyili sängyssä istuvalle Jacelle ja sanoi: ”Minä tiedän täydellisen nimen hänelle. Jonathan Christopher Sebastian Herondale.” ”Oletko aivan varma? Aiotko nimetä hänet sinun veljesi mukaan?” Jace kysyi. Clary nyökkäsi ja hymyili. Ja silloin särkyneet kohdat hänen sisimmässään alkoivat lämmetä ja parantua. Silloin hän tiesi, että hän voisi antaa itsellensä anteeksi, vaikka se veisi aikansa.

 

Loppu.

 



Laittakaa palautetta!
« Viimeksi muokattu: 11.08.2017 22:09:44 kirjoittanut Beyond »
We don't need magic to change the world, we carry all the power we need inside ourselves already: we have the power to imagine better

- J. K. Rowling