Kirjoittaja Aihe: Narnian tarinat: Vieras kodissaan, S, Sastra, haikea draama , spurttiraapale 6/7  (Luettu 1540 kertaa)

Linne

  • ***
  • Viestejä: 710
  • Hämmentynyt pesukarhu
Ficin nimi: Vieraana kodissaan
Kirjoittaja: Linne
Fandom: Narnian tarinat
Ikäraja: S
Genre: haikea draama, angsti, hurt/comfort
A/N: Entisenä heppatyttönä mun suosikki Narnian tarinoista on aina ollut Hevonen ja poika, ja suosikkihahmo niistä Sastra. Olikin siis jo korkea aika kirjottaa hänestä ficci! Sijoittuu aikaan heti Hevosen ja pojan jälkeen.

1.Keskiaikainen

 Sastra istui muurilla ja katseli allaan leviävää linnaa.

Hänen isänsä oli kertonut, että linnan rakentaminen oli aloitettu jo keskiajalla ja se oli helppo uskoa: ajan saatossa luonto ja ihmisen työ olivat päässeet sopusointuun, ja nyt linna sopi maisemaan yhtä hyvin kuin niityt ja metsätkin. Se kohosi lohdullisen vakaana viljavasta maasta, ympärillään tallit, leipomot ja lukemattomat muut rakennukset, joita linna tarvitsi selviytyäkseen.

"Yhä täällä?"

Sastra käänsi katseensa tyttöön, joka oli heilauttanut itsensä muurille yhtä näppärästi kuin hevosen selkään, ja istui nyt kahareisin hänen edessään. Tarkaanitar Aravis oli tosiaan karistanut hienon naisen tavat jaloistaan. Tyttö katseli häntä tummilla silmillään terävästi kuin metsästyshaukka, kun Sastra pohti, miten välttää edessä varmasti odottava kuulustelu.

"Niin", hän sanoi tarpeettomasti ja käänsi taas katseensa linnaan. Aurinko oli juuri laskenut ja iltatuuli hyväili hänen vaaleita hiuksiaan. "Pitkä päivä."

"Huomenna on vielä pitempi", Aravis sanoi tarpeettomasti.
"Niin."

"Sastra, mikä on?"

Sastra käänsi katseensa taivaalle ja katseli tähtiä, jotka näyttivät täällä paljon pienemmiltä kuin etelässä. Miten hän voisi selittää mitä tunsi? Kuinka hän sanoisi Aravisille, joka oli yhtä lailla pakolainen kuin hänkin, että kaipasi Kalormeniin?

Ehkä se oli väärin sanottu. Ei hän Kalormenia kaivannut, eikä varsinkaan miestä, jota oli luullut isäkseen. Mutta joskus, kun iltatuuli toi hänen luokseen vieraiden lintujen lauluja ja kun pakkanen nipisti hänen poskiaan, hän huomasi kaipaavansa meren kohinaa ja porottavan auringon lämpöä ihollaan. Hän kaipasi kuulla taas Kalormenin terävät nuotit ja lapsuutensa laulut. Ne kaikki häneltä oli riistetty, ei vain kerran, vaan kahdesti.

"Ei mikään", hän sanoi lopulta ja käänsi taas katseensa linnaan. "Kuuntelin vain tuulta."
« Viimeksi muokattu: 01.07.2023 23:27:14 kirjoittanut Linne »
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Linne

  • ***
  • Viestejä: 710
  • Hämmentynyt pesukarhu
2. Erehdys

Aina joskus iltaisin Sastra pohti, oliko kaikki ollut sittenkin vain erehdystä.

Ehkä hän ei oikeasti ollutkaan prinssi. Entä jos hän olikin kalomernilainen, jonkun kalamuijan poika, joka oli sattuman oikusta sattunut syntymään vaaleana?

Niinä iltoina Sastra nousi ylös ja lähti etsimään Koorinia.

Veli löytyi yleensä keittiöistä tai talleilta, usein puoli hovia ympärillään, naurunremakka korvissaan. Koorin ei koskaan viihtynyt yksin, ellei hänellä ollut jotain viihdykettä. Siinä mielessä he olivat erilaisia: Sastra nautti mietiskelystä hiljaisuudessa, kun taas Koorinin mielestä haudassa olisi sitten yllin kyllin aikaa mietiskellä. Hän halusi elää, kokea ja tehdä niin kauan kuin suonissa virtasi verta ja sydän sykki. Heidät tunnettiin jo lisänimillä: Koor viisas, Koorin rohkea.

Oli Koorin sitten viisas tai ei, veli tuntui aina tietävän, mitä Sastra tarvitsi. Joskus tämä vain katsoi Sastraa silmiin, antoi hänen katsoa itseään kuin kuvajaistaan. Joskus tämä johdatti Sastran lähimmän peilin ääreen, niin että hän näki heidät molemmat.

Sastra piti veljeään kädestä ja uskoi.
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Linne

  • ***
  • Viestejä: 710
  • Hämmentynyt pesukarhu
3. Koska

  Koor, poikani
, kuningas Lunus kutsui häntä ja hymyili lapsensa löytäneen vanhemman helpottunutta hymyä.

Prinssi Koor, hänen opettajansa sanoivat päätään pudistellen, kun Koor tarttui taas kerran väärin miekkaan tai aloitti tanssin väärällä jalalla.

Sastra, hänen setänsä kutsui ja hymyili leveästi aina veljenpoikansa nähdessään. Prinssi Luniasta ei tuntunut prinssiksi jääminen haittaavan: kuten Koorinkin, hän tiesi hyvin, että prinsseillä oli hauskempaa. Eikä setä arvostanut tanssitunteja sen paremmin kuin miekkailuakaan: sen sijaan hän vei Sastran kalaan ja metsälle ja huomautti, että hänen olisi opittava arkkimaalaiseksi ennen kuin hänestä koulittaisiin sen kuningas.

Lunias oli ainoa, jolta Sastra uskalsi pyytää kutsumaan itseään edelleen Sastraksi. He istuivat vanhan prinssin avoimen huoneiston parvekkeella ja katselivat allaan levittyviä metsiä, kun Sastra esitti pyyntönsä.

"Mikäpä siinä, jos sinä sitä haluat", Lunias sanoi ja vilkaisi veljenpoikaansa silmäkulmastaan. "Mutta miksi?"

"Koska", Sastra aloitti, mutta ei sitten osannutkaan jatkaa.

Koska.

Koska nimi oli viimeinen side hänen vanhaan elämäänsä? Koska Koor oli liian lähellä Koorinia? Koska joka kerta kun joku sanoi nimen ääneen, häntä muistutettiin siitä, että jonain päivänä hän, kalastajan kasvattama poika, olisi Arkkimaan kuningas, jonka esimerkkiä kaikki katsoivat?

"Koska se on minun", hän sanoi lopulta. Lunias nyökkäsi, kuin olisi ymmärtänyt. Sastra arveli, että setä kenties ymmärsikin, ehkä jopa paremmin kuin hän itse
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Linne

  • ***
  • Viestejä: 710
  • Hämmentynyt pesukarhu
4. Kupla

Sastran lempiasia Arkkimaassa olivat kylvyt.

Lapsuudessa merivesi oli usein hangannut hänet vereslihalle, ja ihoon kuivunut suola hiersi ikävästi tunikaa vasten. Makeaa vettä ei kotona tuhlattu, sitä riitti vain juotavaksi ja Astrasin viikottaisiin kylpyihin. Vasta Arkkimaassa Sastra oppi, miten ihanaa kylpeminen saattoikaan olla.
Hän saattoi lojua tunninkin kuumassa, hyväntuoksuisessa vedessä ja katsella laiskasti sinisiä ja vihreitä kuplia sen pinnalla. Kun hän vihdoin malttoi nousta ja huuhtoa mintuntuoksuisen saippuan iholtaan, takan ääressä häntä odottivat pehmoisa pyyhe, aamutakki ja tohvelit, johon oli kirjailtu suvun vaakuna.
Kyllä vain, kylpeminen oli mukavaa. Ainakin siihen asti, kun Koorin alkoi paukuttaa kylpyhuoneen ovea ja vaatia äänekkäästi vuoroaan
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Linne

  • ***
  • Viestejä: 710
  • Hämmentynyt pesukarhu

5. Musisoida

Ainoa oppitunti, josta Sastra oikeasti piti, olivat huilutunnit.
Ne eivät olleet pakollisia, mutta hänen isänsä mielestä musiikki oli tärkeää. Hän oli kohottanut kulmiaan kun Sastra oli valinnut huilun -Koorin soitti torvea - mutta oli kuitenkin palkannut opettajan ja hankkinut Sastralle kauniin, marjapuisen huilun.
Sastra soitteli sitä iltaisin puutarhassa, kun oli varma, ettei kukaan ollut kuuntelemassa. Aina joskus Aravis hiipi hänen seurakseen. Sastra ei sanonut mitään kun tämä painoi tumman päänsä hänen syliinsä, soitti vain huiluaan. Joskus hän kysyi, häiritsikö soitto tyttöä, ja tämä nauroi. "Musisoi sinä vain", hän sanoi ja kurotti koskettamaan Sastran leukaa. "Huilu soi täällä kauniimmin."

Niinpä Sastra soitti.
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Linne

  • ***
  • Viestejä: 710
  • Hämmentynyt pesukarhu
6. Taipua

Sastra oli yleensä se, joka taipui.

Kun kuningas halusi hänen lähtevän kanssaan metsälle aamuvarhain, Sastra lähti, vaikka olisi mielummin nukkunut sikeästi puoleenpäivään. Kun Aravis halusi koluta valtavaa kirjastoa yömyöhään, Sastra nouti tälle kirjoja, vaikka väsymys kirveli hänen silmissään ja sai hänet putoamaan tikkailta. Kun Koorin halusi tapella..no, Sastra löi takaisin, vaikka tiesi ennemmin tai myöhemmin häviävänsä.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin kuningas huomasi poikansa tummat silmänaluset, Aravis ystävänsä haukotukset ja Koorin veljensä mustelmat. Sinun pitää sanoa vastaan, he sanoivat. Et voi aina sanoa ihan kaikkeen kyllä.
Mutta mitä muutakaan Sastra olisi voinut? Ei hän tiennyt muustakaan.

Ainoa asia, minkä suhteen hän ei taipunut, oli nimi. Hänestä tulisi kuningas Koor, se oli totta, mutta prinssi Koor hän ei aikonut olla.
 
"Mutta sehän on termanilainen nimi", hänen isänsä sanoi, kun Sastra pyysi tätä kutsumaan häntä Sastraksi.

"Niin", Sastra sanoi ja katseli sukunsa vaakunaa isänsä valtaistuimen takana, "mutta se on silti minun."
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Linne

  • ***
  • Viestejä: 710
  • Hämmentynyt pesukarhu
7. Hento

Joinakin päivinä Sastra itki.

    Hän itki lapsuuttaan, menetettyjä vuosia meren rannalla. Hän itki aasia, jonka oli joutunut jättämään taakseen pieneen talliin. Hän itki merta ja kuumaa hiekkaa ja ihan vähän Arsistakin, vaikka tämä tuskin ajatteli häntä ollenkaan, oli sitten missä hyvänsä.

Hän ei koskaan itkenyt Araviksen edessä. Aravis itse ei koskaan itkenyt, ei ainakaan päivisin. Vain joskus kun aurinko oli laskenut, Sastra näki muutaman kyyneleen valuvan tämän poskia pitkin. Hän ei koskaan ollut uskaltanut kysyä, minkä tai kenen vuoksi Aravis itki.

Sastra ei itkenyt veljensä edessä, ei tietenkään: Koorinista ei irronnut kyyneleitä, muuten kuin ilosta tämän täräytettyä äkäistä kentauria turpaan. Veljen luonne oli kuin kaarnavene, se ei koskaan vaipunut pinnan alle pitkäksi aikaa.

Ainoa, jonka edessä Sastra uskalsi itkeä, oli hänen isänsä. Kuningas oli itsekin itkenyt hänen edessään, surrut poikansa kovia vuosia säälimättömän kalastajan hoteissa. Joten kun Sastra itki, isä kietoi kätensä tämän hennon pojanruumiin ympärille ja antoi tämän itkeä
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Hely

  • ***
  • Viestejä: 26
Oih ja voih <3

Jos otsikossa mainitaan Narnian tarinat, se on luettava ja aina yhtä ihanaa on löytää teksti, joka kykenee tutkiskelemaan hahmoja ja Narnian maailmaa kirjoja syvemmin säilyttäen kuitenkin niiden oman sävyn. Nämä raapaleet onnistuivat molemmissa, pisteet jo siitä!

Jo otsikko oli houkutteleva, sillä Sastran elämästä Arkkimaassa kerrotaan alkuperäisessä kirjassa hyvin vähän: oikeastaan vain se että hänestä tuli kuningas joka meni naimisiin Araviksen kanssa. Tämä tarttui hienosti niihin kysymyksiin, joita tuollaisella kotinsa, "isänsä" ja samalla myös itsensä menettäneellä pojalla voisi olla. Siksi tykkäsin aivan erityisesti tästä huomiosta;

Lainaus
Koska nimi oli viimeinen side hänen vanhaan elämäänsä? Koska Koor oli liian lähellä Koorinia? Koska joka kerta kun joku sanoi nimen ääneen, häntä muistutettiin siitä, että jonain päivänä hän, kalastajan kasvattama poika, olisi Arkkimaan kuningas, jonka esimerkkiä kaikki katsoivat?

"Koska se on minun", hän sanoi lopulta.

Myös mun mielestä Koor ja Koorin on ihan liian lähellä toisiaan, vaikkakin enkuksi ne onkin vähän helpompi erottaa ;D Mutta voi miten hienoa symboliikkaa siinäkin, että katsoessaan sukunsa vaakunaa Sastra kokee, että hänen vanha nimensä on kaikki, mitä hänellä on itsestään jäljellä.

Araviksen elämää Arkkimaassa olen itsekin käsitellyt ficceissäni, mutta en koskaan tullut ajatelleeksi Sastran vaikeutta sopeutua, vaikka kaksikon koti-ikävä on loppujen lopuksi tosi samanlaista. Tämä oli siis tietyllä tapaa tosi silmiä avaava teksti! Oli ihanaa, että tähän mahtui myös hyviä puolia uudesta elämästä, kuten kylvyt.

Ainakaan nopeasti en muistanut, että prinssi Luniasta olisi mainittu kirjassa, joten jos hahmo on omakeksimäsi, niin pisteet myös uskollisuudesta kirjalle ja siitä, että hallitsijoiden nimivalinnat noudattaa tiettyä kaavaa: Lunus ja Lunias, Koor ja Koorin. Jos en väärin muista, kirjassa taidettiin jopa mainita että lapset nimettiin Arkkimaassa sillä kaavalla, mutta se voi olla vaan joku valemuisto :D

Lainaus
Hän itki aasia, jonka oli joutunut jättämään taakseen pieneen talliin.

Jostain syystä tämä kohta kosketti erityisesti <3 Voi Sastra, kaikki Narnian lapset ansaitsi paljon parempaa. Kiitos tästä hienosta kokoelmasta ja toivottavasti kirjoitat lisää Narnian tarinoista.