Kirjoittaja Aihe: Taikauskoa ja uskoa taikuuteen | K-11 | 3. luku 23.4.  (Luettu 2378 kertaa)

toiveajatus

  • ***
  • Viestejä: 85
Title: Taikauskoa ja uskoa taikuuteen
Author: toiveajatus
Genre: Draama, seikkailu, komedia
Rating: K-11 (oikeudet muutoksiin pidän itselläni)
Summary: Olipa kerran jästiperheen jästityttö Vivian, joka halusi oppia taikomaan.
Warnings: En tiedä vielä! Tämän ficin pitäisi kattaa seitsemän vuotta Vivianin koulunkäyntiä, joten teini-iän iskiessä tyttöä paistinpannulla takaraivoon saattaa tekstiinkin ilmestyä siveettömiä kohtia.
A/N: En ole kirjoittanut minkään fandomin ficciä suomeksi vuosiin, joten tämäkin on vain harjoituskappale. Teksti saattaa olla kankeaa ja en tosiaan lupaa että saan tämän koskaan ikinä valmiiksi, mutta tällä hetkellä olen kovin kiintynyt ideaan. Minulla on suunnitelma! Ehkä.


Prologi: Jääräpäisyydestä

Vivian Moore oli tavallinen lontoolainen nuori tyttö – jästi, jos sallitte minun tarkentaa. Koko yksitoistavuotisen elämänsä aikana tyttö ei ollut osoittanut minkäänlaisia taipumuksia taikuuteen. Mooren perheessä ei uskottu noitiin, velhoihin tai edes taikuuteen, Melissa ja Andrew Moore olivat kiireisiä ihmisiä, joilla oli kiireiset urat ja kalenterit täynnä merkintöjä, tapaamisia ja palavereja. Vivian taas puolestaan oli hieman yksinäinen ja hyvin utelias. Tyttö kävi koulua Westminsterissä, matkusti yksin metrolla läpi aamuruuhkaisen Lontoon ja istui unisena pulpetissa. Häntä ei kiinnostanut historia eikä latina, vaikka tämän vanhemmat koettivat tätä kovasti innostaa opiskelemaan niitä.

Kotiinsa saavuttua Vivian ruokki kissansa ja kiipesi narisevia portaita ullakkohuoneeseensa, jossa hän kapusi sängylleen ja aloitti tuijotuksen. Tässä kohden on syytä tarkentaa, että Vivianin yksinäisyys oli sitä luokkaa, jossa hänellä kyllä oli kavereita, muttei yhtään ystävää. Tätä aukkoa elämässään hän oli lapsesta saakka paikannut kirjoin ja yksityiskohtaisin mielikuvitusmaailmoin. Vivian oli valtavan kiintynyt ajatukseen taikuudesta, jostain maagisesta maailmasta jossa hänen ei tarvitsisi siivota huonettaan vaan hän voisi leijuttaa tavarat paikalleen tai jossa taskulampun patterien loppuessa hän voisi lukea luomansa valopallon valossa.

Tietenkin yksitoistavuotias Vivian jo ymmärsi, ettei taikuutta ole olemassakaan, mutta tiedättehän te lapset ja mielikuvituksen ja kuinka kaikki joskus leikkivät ajatuksilla magiasta. Vivian oli kuitenkin vetänyt ajatusleikkinsä aavistuksen pidemmälle: tyttö – joka tiedettiin sangen jääräpäisenä – oli joululomastaan asti istunut huoneessaan kaiken vapaa-aikansa, tuijottaen yhtä lumisadepalloa kirjahyllyllään. Pallon sisällä oli miniatyyri jostain muinaisesta Skottilinnasta – paikka näytti Vivianin mielestä erityisen maagiselta. Joululomasta oli nyt kulunut seitsemän kuukautta ja tytön kesäloma alkaisi aivan pian. Lisää aikaa harjoitella, ajatteli tyttö. Syvällä sisimmässään hän tiesi, ettei lumisadepallo koskaan liikahtaisi milliäkään, sillä taikuutta ei ollut –

Samalla hetkellä Vivianin kissa sinkosi tytön huoneeseen, kolauttaen ovensuussa olleen vaaterekin kumoon ja pelästyttäen nuoren omistajansa. Vivian huudahti säikähdyksestä ja samalla hetkellä lumisadepallo lennähti tämän hyllyltä, osuen huoneen vinoon kattoon ja sitten kolahtaen maahan haljeten kahtia. Skottilinna vierähti ulos pallosta ja syvä hiljaisuus laskeutui huoneeseen.
« Viimeksi muokattu: 23.04.2017 21:00:27 kirjoittanut toiveajatus »
To be away from home and yet to feel oneself everywhere at home;
to see the world, to be at centre of the world,
and yet to remain hidden from the world.

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 392
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Taikauskoa ja uskoa taikuuteen | K-11 | prologi 1.4.
« Vastaus #1 : 01.04.2017 08:28:19 »
Ooh onpas mielenkiintoinen alku! Tykkään tosi paljon tuosta kertojaäänestä, joka puhuttelee lukijaa ja on myös ikään kuin persoona itsekin, sellaisista kertojista tulee aina jotenkin leppoisa olo. Ja Vivian vaikuttaa tosi sympaattiselta ja samaistuttavalta hahmolta, veikkaan myös etten ehkä ole ainoa täällä joka samaistuu sellaiseen hieman yksinäiseen tyttöön joka viettää aikaansa lukien ja haaveilee mielikuvitusmaailmasta :')

Tässä aloituksessa on myös tosi kivoja yksityiskohtia, ensimmäisenä ehkä tuo kohta Vivianin vanhemmista, jossa kerrotaan jämäkästi että he eivät sitten usko taikuuteen sun muuhun. Siitä jo tulee vähän sellainen fiilis että no tässä on varmasti taikuutta! ja toisaalta kiireisistä vanhemmista tulee myös sellainen fiilis että lapsi on varmaan hiukan yksinäinen. Mielenkiintoinen aloitus, ja voi samaistun kovasti tuohon fiilikseen kun kirjoittaa ekaa ficciä vuosiin, nautiskele siitä! :D
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

toiveajatus

  • ***
  • Viestejä: 85
Vs: Taikauskoa ja uskoa taikuuteen | K-11 | prologi 1.4.
« Vastaus #2 : 08.04.2017 20:24:03 »
toyhto: kiitos paljon kommentista, tuli jotenkin tosi hyvä mieli kun tietää että sai jonkun kiinnostumaan tekstistään :)


A/N: Tässä luvussa onkin luvassa selvitystä siitä, mikä tekee Vivianista erityisen sekä reissu taikasauvakauppaan. Kaikista kirjoitusvirheistä kunnia kello kolmelle yöllä.




Ensimmäinen Luku: Kun jästistä tuleekin noita

”Albus, katsoisitko tätä”, Minerva McGonagall asteli Albus Dumbledoren työhuoneeseen. Albus nosti katseensa kollegaansa, huomaten naisen otsalle ilmestyneen rypyn, joka kieli hämmennyksestä. Nainen piteli kädessään pergamenttia, joka oli täynnä tiivistä kirjoitusta ja jonka alareunassa komeili Taikaministeriön leima.
 
”Mikä se on, Minerva?” vanha mies otti noidan ojentaman kirjeen ja luki sen läpi hiljaisuudessa. Kysymys itsessään oli osoitus siitä, ettei Tylypahkan rehtorilla ollut aavistustakaan siitä, mitä tuleman piti. Kirjeen loppuun päästyään tämän kasvoilla oli samanlainen ryppy kuin Minervalla oli tämän saapuessa hänen työhuoneeseensa.
 
”Tämä on harvinaista, ennekuulumatonta ellen sanoisi”, Albus totesi silmäillessään kirjettä läpi uudelleen puolikuulasiensa yli.
 
Hyvä professori McGonagall,

tietojemme mukaan olette vastuussa Tylypahkan oppilasrekisteristä. Meille on tullut tieto nuoren noidan käyttämästä taikuudesta Lontoossa, mutta tarkistimme asian ja häntä ei ole rekisteröity kouluunne. Tyttö on yhdentoista, eli tarvittavan taikakoulutuksen aloittamisen pitäisi olla ajankohtaista.

Perehdyttyämme asiaan huomasimme, että tyttö on jästi – hän ei ole koskaan osoittanut mitään merkkejä taikuudesta ennen viime perjantaita, jolloin hän nosti esineen ilmaan ja sitten korjasi sen pudotettuaan kyseisen esineen ensin lattialle.

Emme ole lainkaan varmoja siitä, mikä tyttö on. Lähetimme ministeriön työntekijän tarkkailemaan häntä ja tilanne tosiaan vaikuttaa siltä, että tyttö on jästi, joka on itse opetellut noidaksi. Hänen lähipiirissään ei ole ketään taikovaa, joten idea noituuteen on täytynyt olla hänen omansa.

Koska tyttö osoittaa nyt piirteitä taikuuteen (hän on sauvattomasti onnistunut jo kolmesti leijuttamaan esineitä), haluaisimme Tylypahkan henkilökunnan mielipiteen siitä, miten menetellä hänen suhteensa.

Parhain terveisin,
Martha G. Laurens,
Taikaministeriön erityistapausten yksikkö”


”Joten tyttö on jästi, joka opetteli taikomaan?” Minerva kysyi, edelleen yhtä hämmentyneenä, ”sen ei pitäisi olla edes mahdollista – jästi nimenomaan tarkoittaa sitä, ettei ihminen ole kykenevä taikuuteen.”
 
”Hän voisi olla tavallista taitavampi surkki, mutta hän on jästisyntyinen ja surkkien täytyy olla taikovasta perheestä. Tytön taikuus vaikuttaa voimistuvan. Me emme voi jättää häntä jästienkään keskelle”, pohti Albus ääneen. Jästilapsilla oli taipumus julmuuteen joukostaan poikkeavia kohtaan.
 
”Miten me toimimme? Emme voi ottaa häntä tännekään ennen kuin tiedämme, soveltuuko hän tänne.”
 
”Jonkun täytyy mennä Lontooseen ja puhua lapselle”, Albus totesi ja Minerva tiesi, että kyseinen joku, johon Dumbledore viittasi, olisi hän. Minerva nyökkäsi.
 
”Tänään?”
”Toki.”
 
***
 
Lontoon heinäkuinen iltapäivä oli kuuma ja tomuinen, kun Minerva McGonagall ja eräs ministeriön työntekijä ilmiintyivät Moorejen kotikadulle. Mustat viitat olivat silmiinpistävät, mutta katu näytti autiolta. Kolme koputusta tummansiniseksi maalattuun oveen olivat tarpeeksi ja pian sisältä kuului ryminää, kun yksitoistavuotias Vivian loikki portaat alas.
 
Ovi raottui ja kalpeat, pisamaiset lapsenkasvot kohtasivat Minervan.
 
”Neiti Moore – Vivian?”
 
”Kyllä?” tyttö kuulosti ujolta, mutta tämän vihreät silmät tutkivat kahta oven takana seisovaa naista uteliaina. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään, jotka pukeutuisivat kaapuihin ja viittoihin.
 
”Voisimmeko me tulla sisään?” kysyi ministeriön työntekijä. Vivian näytti epäröivältä ja Minerva vilkaisi matkakumppaniaan pahasti. Eivät lapset noin vain saa päästää vieraita ihmisiä koteihinsa, sehän nyt oli selvää.
 
”Ovatko vanhempasi kotona, Vivian?” kysyi hän niin pehmeästi kuin osasi. Vivian puristi päätään. ”Hyvä on. Me haluaisimme puhua kanssasi hetken eräästä asiasta. Tiedätkö mistä?”
 
Vivian nyökkäsi. ”Sain sen lasipallon leijumaan.”
 
”Niin. Voisitko näyttää minulle, miten teit sen?”
 
Hetken mietittyään Vivian nyökkäsi uudelleen ja päästi kaksi naista sisään kotiinsa. He seurasivat tyttöä yläkertaan, tämän pieneen, vinokattoiseen huoneeseen. Vivian vaistosi tilanteen olevan koe, tai jonkinlainen testi, mutta hän ei tiennyt seuraisiko mahdollisesta onnistumisesta palkintoa.
 
”Minä en vielä ole kovin hyvä tässä”, sanoi tyttö, samalla kun hän istui sängylleen. ”Miksi te haluatte nähdä tämän?”
 
Ministeriön nainen näytti siltä, että hän olisi sanomassa jotain, mutta hiljeni nähdessään Minervan katseen.
 
”Minä olen opettajana eräässä koulussa, joka voi kenties auttaa sinua kehittymään… taidoissasi. Mutta meidän täytyy saada nähdä sinun kykysi ensin”, Minerva selitti.
 
Vivianin katse herpaantui pienestä lumisadepallosta kirjahyllyllä. ”Minä haluaisin kovasti toiseen kouluun”, hän sanoi, kääntäen katseensa vanhaan naiseen vieressään.
 
”Sitten minun täytyy nähdä, kuinka leijutat tuota esinettä.”
 
Vivian yritti. Hän tuijotti pientä koristetta hyllyllään niin tiiviisti, että hänen silmänsä alkoivat kuivua ja hän tunsi päänsäryn pesiytyvän silmiensä taakse, mutta mikään ei liikkunut hyllyssä.
 
Melkein puoli tuntia oli kulunut, kunnes Minerva viimein huokaisi. Ministeriön työntekijä oli tehnyt muistiinpanoja koko sen ajan, kun Vivian oli keskittynyt yrittämään leijuttaa koristetta.
 
”Vivian, olen pahoillani mutten usko, että voimme ottaa sinua Tylypahkaan. Meidän täytyy keskustella jatkotoimenpi – ”
 
”Ei! Minä osaan tämän kyllä!” sanoi Vivian hädissään ja samalla hetkellä koko kirjahylly lennähti ilmaan, kolautti kattoon yläpuolellaan lommon ja rymähti takaisin paikalleen lattialle, täräyttäen koko huoneen laskeutuessaan.
 
Ja niin hymy valtasi Vivianin kasvot. Hetken kuluttua hän oli kykenevä leijuttamaan pienen lumisadepallon Skottilinnoineen Minervan ojennetulle kädelle, joskin hieman hatarasti.
 
***
 
Mitä sitten seurasi, on helpommin selitettävissä tiivistelmänä. Minerva lisäsi Vivian Vendela Melissa Mooren Tylypahkan oppilaslistalle ja kirjoitti hämäytetyn kirjeen Melissa ja Andrew Moorelle, jossa hän kertoi, että heidän tyttärensä oli valittu hyvin korkeatasoiseen skottilaiseen sisäoppilaitokseen. Ministeriön nainen laati raportin, jossa oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia ja Vivian kutsuttiin Ministeriöön elokuun viimeisellä viikolla.
 
Vivian ei aivan ymmärtänyt mitä tapahtui. Tytöstä tuntui kuin vanha, Minervaksi itsensä esitellyt nainen olisi vain tehnyt päätöksiä hänen puolestaan ja komennellut häntä ympäriinsä. Koulu, josta nainen puhui, kuulosti uskomattoman vaikealta ja hän ei ollut aivan varma kuuluiko hän sinne sittenkään. Kuitenkin hän oli enemmän kuin innoissaan odottaessaan syyskuun ensimmäistä. Seikkailu!
 
Elokuun viimeisen viikon maanantaina Minerva ilmestyi taas Moorejen ovelle, ottaen Vivianin mukaansa ja selittäen tytölle heidän kävellessään läpi tomuisten katujen, mitä tytön oli syytä odottaa koululta, jota hän itse kutsui Tylypahkaksi.
 
”Tylypahka on koulu nuorille noidille ja velhoille, jossa he oppivat hallitsemaan taikuuttaan. Opit käsittelemään taikasauvaa ja pääset opiskelemaan muodonmuutoksia, loitsuja ja liemiä, sekä monia muita aineita. Sinut lajitellaan yhteen neljästä tuvasta ja asut tupalaistesi kanssa. Tylypahkassa on seitsemän luokkaa ja koulu alkaa sinä vuonna, jonka syyskuussa olet yksitoista.”
 
Vivian yritti kovasti kuunnella, mutta he olivat juuri ajautuneet kiireiselle kävelykadulle, joka oli täynnä toinen toistaan merkillisempiä puoteja ja putiikkeja sekä uhkaavan vinoja rakennuksia. Pian vanhan noidan sanat sulautuivat Viistokujan hälinään ja Vivian koetti nähdä jokaisen asian, päätyen kävelemään päin muutamaa epäonnekasta velhoa.
 
***
 
”Kai meidän ensinnä pitää käydä hakemassa sinulle taikasauva”, totesi Minerva, johdattaessaan Viviania Ollivanders -nimiseen putiikkiin, joka oli yhtä tomuinen kuin Lontoon kadut. Siellä vanha, kurttuinen mies otti mitä kummallisempia mittoja asiakkaistaan mittanauhalla, jolla tuntui olevan oma tahto. Vivian, joka ei voinut muuta kuin katsella ja ihmetellä ja vastailla Ollivanderin kysymyksiin, ei ollut koskaan ennen elämässään kokenut moista hämmennystä.
 
Pian Vivianin eteen tuotiin muutama laatikko.
 
”Tämä tässä, neiti Moore, on yksitoista ja puoli tuumaa, päärynäpuuta, hyvin taipuisa, lohikäärmeen sydänjuurta.”
 
Vivian otti sauvan käteensä, mutta mitään ei tapahtunut. Ollivander nyökkäsi. ”Miltä se tuntuu?”
 
”Kylmältä”, vastasi Vivian, osaamatta kuvailla puuttuvan taikuuden tunnetta miehelle sen paremmin. Sen sijaan pakokauhu alkoi valua tytön sisälle ohuena, jäisenä norona. Taikasauva ei reagoinut häneen, hän ei kuulunut tänne, ei missään tapauksessa, tämä on virhe!
 
”Ei siis mitään. Entä tämä? Se on valkopyökkiä, yksisarvisen jouhi, yhdeksän ja kolme neljännestuumaa, aavistuksen jämäkkä.”
 
Vivianin kädessä sauvasta sinkosi muutama kipinä ja sen jälkeen ohut savupilvi. Ollivander pudisti päätään. ”Se oli parempi, mutta ei se, mikä sinulle kuuluu. Katsotaanpa.”
 
”Minusta tuntuu, että sinulle sopisi paremmin lohikäärmeen sydänjuuri, mutta sinulle kuuluu jokin muu… Toki, hmmm, voisin katsoa näitä…” takahuoneesta kuului romahtavan sauvalaatikkopinon ryminä.
 
”Tässä on kolme sauvaa, ne ovat kaikki kolmetoistatuumaisia, tämä on seetriä, tämä mäntyä ja tämä pajua. Ja ytimissä näissä on feeniksin pyrstösulka ja yhdessä Veelan hius. Se on isäni hankkima, itse en suosi sitä ytimenä. Ole hyvä, kokeile näitä.”
 
Epävarmana Vivian nosti yhden sauvoista ja huitaisi sillä. Kaikki paperit lensivät alas kaupan tiskiltä. Pieni hymynpoikanen kutitti Minervan suupieltä.
 
”Ei pajua, selkeästi. Hyvä on. Seuraava.”
 
Vivian otti seuraavan sauvan ja teki pyöreän kuvion ilmassa. Sauva tuntui levittävän viileää lämpöä hänen käteensä, melkein kutittavan, ja ilmaan jäi kimmeltävä kehä vaaleanvioletteja kipinöitä.
Ollivanders hymyili. ”Sinut valitsi jääräpäinen sauva. Mäntyä, Veelan hius, kolmetoista tuumaa, siro mutta jämäkkä.”
 
”Jääräpäinen sauva jääräpäiselle tytölle”, sanoi Minerva maksaessaan seitsemän kaljuunaa Ollivanderille. Hiljaa mielessään hän huokaisi helpotuksesta, sillä hetken hän pelkäsi erehtyneensä, ettei yksikään sauvoista valitsisi Viviania ja että tyttö ei olisikaan noita. Ollivanderin kuvaus sauvasta tuntui ainakin osuvalta, päättäväisyyttä Vivianilta tuntui riittävän.
 
He poistuivat takaisin Viistokujalle, Vivian onnellisena uudesta sauvastaan ja Minervalla yksi huoli vähemmän mielessään.
 
Muutamassa tunnissa eriskummallinen kaksikko oli hankkinut kaiken, mitä Vivian tarvitsi ensimmäisenä lukuvuonnaan Tylypahkassa. Minerva oli jopa suostunut ostamaan tytölle omista rahoistaan pienen messinkisen kaukoputken, joka oli koristeltu tummansinisin ja kultaisin tähtikuvioin. Se oli tarkoitettu kuun vaiheiden seuraamiseen, mutta Minerva totesi sen soveltuvan myös hyvin muistoksi Vivianin ensimmäisestä päivästä taikamaailmassa.
To be away from home and yet to feel oneself everywhere at home;
to see the world, to be at centre of the world,
and yet to remain hidden from the world.

toiveajatus

  • ***
  • Viestejä: 85
Vs: Taikauskoa ja uskoa taikuuteen | K-11 | 1. luku 8.4.
« Vastaus #3 : 16.04.2017 16:16:02 »

A/N: Pahoitteluni luvun myöhästymisestä, pääsiäinen söi ajankäytön. Kokekaa olevanne vapaita jättämään kommentin.  ;)  Aivan, piti mainita: en puhu latinaa, tiedän tasan että puella on tyttö, joten tässä luvussa esiintyvä latinankielinen taika on vähän jotain sinne päin, en tiedä onko se oikein.




Toinen Luku: Jästisyntyisen ja jästinoidan ero


Tehtyään kaikki tarvittavat ostokset, Minerva lähti ohjastamaan tyttöä mukanaan Ministeriöön. Hän oli huolissaan – Ministeriön työntekijät harvemmin osasivat käsitellä lapsia oikein ja Vivian oli jo valmiiksi hämmentynyt ja väsynyt kaikesta, mitä hän oli nähnyt Viistokujalla.

”Miksi… miksi minut halutaan tänne?” kysyi Vivian puhelinkopissa matkalla Ministeriöön. Minerva mietti hetken, kuinka selittäisi tilanteen lapselle.

”Sinä olet erityislaatuinen. Sinua halutaan tutkia, jotta saadaan selville miksi sinulla on kykyjä, joita sinulla ei kuuluisi olla.”

Vivian vaikutti tyytyväiseltä selitykseen. ”Miten minua tutkitaan?” kysyi hän kuitenkin ja Minerva sääli tyttöä, jonka mielessä hän tiesi vilisevän kuvia inhottavista jästineuloista ja muista sairaalavälineistä.

”He todennäköisesti vain tekevät muutamia loitsuja. Ei mitään pelottavaa.”

***

Viviania pelotti silti. Heidät oli ohjattu odotushuoneeseen, jonka seinillä olevat maalaukset liikkuivat. Vivian ei ollut eläessään nähnyt moista. Ja Minerva istui paikallaan kuin patsas, kädet ristissä sylissään, tuijottaen eteensä, eikä Vivian enää uskaltanut kysellä noidalta mitään.

Yksitoistavuotias tyttö istui paikallaan, naputtaen marmorilattiaa hermostuneena kengänkärjellään, kämmenet hioten. Mitä jos he eivät löytäisi mitään? Jos hän olikin vain onnistunut huijaamaan itseään ja kaikkia muita? Tai mitä jos he löytäisivätkin jotain, mutta ottaisivat sen pois häneltä! Vivian oli jo nähnyt Viistokujan, kaiken sen taikuuden ja asiat, joita hän ei olisi ikinä edes osannut kuvitella. Hän halusi elää siinä maailmassa, ei palata latinantunneilleen tylsään kouluunsa Lontoon tunkkaisessa keskustassa.

Juuri kun Vivianin paniikki alkoi nostaa kyyneleitä tämän silmiin, odotushuoneen ovi avattiin ja pitkään tummanpunaiseen kaapuun sonnustautunut mies kutsui heidät työhuoneeseensa. Hän tervehti Minervaa viileästi ja esittäytyi sitten Vivianille.

”Hei neiti Moore. Olen Wilfred Hamill mutta toki voit kutsua minua Williksi. Haluaisitko karkin?”

Vivian punastui mutta myöntyi Willin ojentaessa suurta kulhoa täynnä pieniä pavunmuotoisia karkkeja. Hänen valitsemansa maistui vesimelonilta.

”No niin neiti Moore, saanko kutsua sinua Vivianiksi?” kysyi Will, ja Vivian vastasi myöntävästi. ”Eli siis Vivian, ajattelin nyt selittää sinulle tämän tilanteen.”

Ja niin Will selitti, kuinka oli olemassa taikovia ja taikomattomia, noitia, velhoja ja jästejä. Kahden taikovan lapsi oli yleensä taikova tai joissain tapauksissa surkki. Sama päti taikomattoman ja taikovan lapseen. Tietyissä tapauksissa kahden jästin lapsi voisi olla taikova, mutta se olisi harvinaisempaa muttei missään tapauksessa mahdotonta. Mikä oli epätavallista, sanoi Will, oli tässä tilanteessa se, että Vivian ei koskaan ollut tuonut esiin minkäänlaisia taikuuden piirteitä luonnostaan. Tämä viittasi siis siihen, että tyttö olisi jästi.

Vivian koetti kovasti ymmärtää, mitä Will hänelle kertoi.

”Minä en olekaan noita? Tai siis, sainhan minä sen lumisadepallon leijumaan! Ja koko kirjahyllyni”, Vivian kertoi, katsoen Minervaa kuin vakuuttelua pyytäen.

”Siksi me haluammekin tutkia sinua”, selitti Will. ”Me emme tiedä miten se oli mahdollista. Haluaisinkin nyt kysyä sinulta, oletko okei sen kanssa, jos teen muutaman kokeen? Ne eivät ole epämukavia, teen vain näin.”

Will näytti Vivianille, kuinka hän kuljetti taikasauvaansa käsivartensa yli ja hänen ihonsa päälle jäi hetkeksi hohtelemaan kirkkaansininen valo. Vivian myöntyi ja ojensi kätensä eteensä. Will kuljetti sauvaa tytön kapeiden käsivarsien yli ja kaikki kolme huokaisivat helpotuksesta, kun tytön iholle jäi kajastelemaan laventelinsävyinen hehku.

”Hienoa, sinulla on maaginen aura. Jos sinulle ei olisi jäänyt mitään väriä, et olisi taikuuteen kykenevä. Nyt minun pitäisi tehdä sinulle veritesti. Sekään ei satu. Ostendam sanguine!

Vivianin verisuonet alkoivat hohtaa tummina, miltei mustina tämän ihon alla ja Willin sekä Minervan kasvoille ilmestyivät vielä vähän hämmentyneemmät ilmeet. ”Tämän mukaan sinä olet jästi. Et jästisyntyinen noita, vaan jästi. En ymmärrä.”

”Mutta tyttö osaa taikoa! Ja hallita taikuuttaan”, Minerva protestoi.

”Minä tiedän, McGonagall. Ja tytöllä on oikeus olla osa taikamaailmaa. Siitä ei tässä ole kyse, vaan siitä ettei hänen kuuluisi olla kykenevä tekemään asioita, joita hän tekee.”

Vivian ei suoranaisesti pitänyt siitä, että hänestä puhuttiin kuin hän ei olisi ollut paikalla, joten hän tyytyi vajoamaan ajatuksiinsa ja odottamaan, että häneltä taas kysyttäisiin jotain. Hän kuitenkin havahtui, kun valtavan paksu sukukirja lensi hänen ohitseen Willin pöydälle.

”Mm, mn, mo… Moore, tuossa. Ei ketään jolla olisi Vivianin ikäisiä sukulaisia. Tytön suku on puhtaasti jästejä. Kyseessä ei siis ole sukupolvien yli hypännyt taikuus.”

”Minä en ymmärrä. Meidän lienee parasta tehdä tutkimusta tahoillamme, tätä tuskin voidaan selvittää yhdessä iltapäivässä.”

”Vivian on kuitenkin tervetullut Tylypahkaan syyskuun ensimmäisenä?” varmisti vielä Will. Minerva vakuutteli, että Vivian otettaisiin avosylin vastaan ja lupasi tahollaan tutkia asiaa. Tylypahkan kirjastossa olisi varmasti viitteitä noituuteen jästien keskuudessa.

***

Vivian palautettiin viettämään viimeisiä päiviään Moorejen talouteen, jossa tyttö otti tehtäväkseen pakata ja purkaa matka-arkkunsa noin kaksitoista kertaa joka päivä. Kun tämä lakkasi viihdyttämästä levotonta lasta, tämä tyytyi siirtelemään arkkua aina muutaman tuuman kerrallaan ajatuksensa voimalla. Minerva – tai professori McGonagall, kuten tämä oli pyytänyt Viviania kutsumaan itseään koulun alettua ­– oli kieltänyt Viviania käyttämästä taikasauvaansa ennen koulun alkua. Tämä harmitti tyttöä erityisen paljon. Eniten hän oli riemuinnut siitä, ettei hänen enää tarvitsisi opiskella latinaa, kunnes hän oli avannut ensimmäisen loitsukirjansa. Joka oli latinaksi. Vivian huokaisi syvään.

Lopulta syyskuun ensimmäisen päivän aamu koitti. Vivian houkutteli Emmyn – hyvin luonteikkaan kissansa – kantokoppaan ja suuntasi vanhempiensa kanssa kohti King’s Crossia. Vivian tiesi, kuinka laiturille kuului mennä, muttei uskonut vanhempiensa ymmärtävän, jos heidän tyttärensä alkaisi yhtäkkiä kävellä seinien läpi. Siispä hän hyvin ovelasti esitti menevänsä Edinburghiin menevän junan laiturille, hyvästeli äitinsä ja isänsä ja lupasi harkita kotiin palaamista joululomaksi. Kun Melissa ja Andrew olivat turvallisen matkan päästä tyttärestään, Vivian käveli seinän läpi. Kirjaimellisesti.

***

Laituri 9  oli täynnä. Vivian pysähtyi hetkeksi vain katselemaan, kuinka paikan hälinä sai kaiken näyttämään niin kovin mielenkiintoiselta. Taikovat perheet hyvästelivät lapsiaan, ja jästisyntyiset ensiluokkalaiset nököttivät paikallaan tai puhuivat epävarmoina toistensa kanssa. Vivianin ohi pyyhälsi valtava punatukkainen lapsikatras sekä yksi mustahiuksinen, hintelä poika. Kaikkialla oli kovin uutta ja ihmeellistä ja Vivian, vaikkakin hieman kauhuissaan, nautti siitä kaikesta täysin rinnoin.

Juna – suuri, punainen höyryveturi – alkoi pitää meteliä lähenevän lähdön merkiksi. Vivian kapusi sisälle vaunuun ja koetti löytää itselleen sopivan tyhjän tai edes hiljaisen vaununosaston, jossa hän voisi syventyä paijaamaan Emmyä tai lukemaan jotain uusista koulukirjoistaan. Kaikkialla oli kuitenkin täyttä. Ja meluisaa.

Hän siis ahtautui kissan kantokopan kanssa yhteen osastoon, jossa oli jo valmiiksi lapsia, jotka hän arvioi omanikäisikseen. ”Hei”, hän sanoi hiljaa, ”saanko istua täällä?”

Tyttö jolla oli pörröiset ruskea kiharat pomppasi seisomaan ja kipitti Vivianin luokse. ”Tietysti! Minä olen Hermione Granger, hauska tavata!”

”Hei Hermione. Minä olen Vivian Moore”, vastasi Vivian ja tarttui Hermionen ojennettuun käteen. Hermionen takana seisoi ujonnäköinen poika, joka kuitenkin esitteli itsensä Neville Longbottomiksi.

”Neville on hukannut rupikonnansa. Haluatko tulla etsimään sitä meidän kanssa?” kysyi Hermione, ja Vivian suostui, tietenkin. Yli-innokas tyttö ja ujo poika vaikuttivat sellaisilta, että heistä saisi mainioita ystäviä. Sellaisia, joita Vivianilla ei vielä koskaan ennen ollutkaan.
To be away from home and yet to feel oneself everywhere at home;
to see the world, to be at centre of the world,
and yet to remain hidden from the world.

toiveajatus

  • ***
  • Viestejä: 85
Vs: Taikauskoa ja uskoa taikuuteen | K-11 | 2. luku 16.4.
« Vastaus #4 : 23.04.2017 21:00:09 »
A/N: Tämä onkin sitten viimeinen luku ennen muutaman viikon hiljaisuutta; lähden Lontooseen kahdeksi viikoksi ja tätä tekstiä on enää yksi luku varastossa, joten en lupaa päivitystä hetkeen.
Muita asioita tästä tekstistä: tämä oli täyteluku, jolla saadaan juonta eteenpäin. En erityisemmin rakasta tätä mutta onneksi jatko on taas vähän parempaa. Tässä Luna on Potterin ja muiden kanssa samaa ikäluokkaa jotta Vivianilla on joku kaveri Trion ulkopuolella.


Kolmas Luku: Tylypahka

Vivian ajautui Hermionen ja Nevillen kanssa vaunuosastoon, jossa oli jo valmiiksi kaksi poikaa, jotka esittäytyivät heille Harryksi ja Roniksi. Kaksi tyttöä ja kolme poikaa istuivat vaunussa ja puhuivat. Neville ja Ron olivat taikovista perheistä ja he kertoivat kuvauksia eri tuvista. Kaikki tuntuivat kovin huolestuneita siitä, että heidät lajiteltaisiin Luihuiseen. Vivian itse ei uskaltanut edes kuvitella, mihin tupaan hänet lajiteltaisiin. Koko ajatus kauhistutti häntä. Hänhän ei ollut edes oikea noita, mitä jos häntä ei valittaisi yhteenkään tupaan? Jos hän seisoisi Tylypahkan kaikkien oppilaiden edessä ja Lajitteluhattu ei hiiskahtaisikaan?

”Hermione, mihin tupaan sinä luulet päätyväsi?” kysyi yksi pojista.

”Varmaankin Korpinkynteen – ”

”Ei yllätä”, sanoi Ron, keskeyttäen tytön. ”Entä sinä, Vivian?”

”En yhtään tiedä. Minusta tuntuu, etten kuulu minnekään.”

”Kuulut sinä, tietenkin! Olethan sinä noita!”

”Niin…” Vivian hymyili vaisusti.

Lapset yrittivät vielä rohkaista toisiaan ja puhella niitä näitä, syöden maagisia makeisia, jotka Harryksi itsensä esitellyt poika oli ostanut tarjoilukärrystä. Vivian nakersi suklaasammakon kulmaa ja ihasteli keräilykorttia, jonka kuva liikkui edestakaisin kehyksissään. Kaikki tuntui olevan niin paljon, tyttö tuumi. Hän istui junassa kohti maailmaa, jonne kuulumisesta hän ei vieläkään ollut varma. Vivian tiesi, ettei häntä lähetettäisi vieraaseen kouluun ilman päteviä syitä. Samalla hän kuitenkin tiesi, että aikuisetkin erehtyivät joskus.

”Ehkä minä pääsen Korpinkynteen”, hän huokaisi toiveikkaasti. ”Se kuulostaa sopivalta.”

”Etköhän! Olen kuullut, että Lajitteluhatulta saa myös toivoa tupaansa”, vakuutti Ron tyttöä. Harry näytti myös kumman helpottuneelta tästä tiedosta.

Junan ikkunoiden ohi vilisevät maisemat alkoivat muuttua liian synkiksi, jotta niitä olisi voinut enää katsella ja pian joku punatukkainen ja turhantärkeän oloinen poika (jonka Ron myöhemmin myönsi veljekseen) kertoi ensiluokkalaisille, että olisi korkea aika vaihtaa jästivaatteet kaapuihin. Pian sen jälkeen, kun jokainen oli sujahtanut kaapuunsa ja istunut takaisin penkilleen hermostuneena, Tylypahkan pikajuna aloitti kirskuvan pysähtymisensä.

Junasta ulkoistauduttuaan lapset kuulivat kumean äänen kutsuvan ensiluokkalaisia luokseen ja pian he törmäsivät valtavaan mieheen, joka sai kaikki muut paitsi Harryn tuijottamaan silmät selällään. Vivian oli ihmeissään, sillä koko päivä oli ollut täynnä asioita, joita hän ei ollut koskaan uskonut olevan olemassakaan. Nyt hänen edessään seisoi melkein seitsemän jalkaa pitkä mies, joka ohjasi kolmihenkisiä ryhmiä veneisiin.

Mies osoittautui Rubeus Hagridiksi joka ilmeisesti toimi koulun tilustenvartijana. Harry vaikutti tuntevan tämän ja Vivian kuunteli ympärillään käyvää supinaa, Hagrid oli kuulemma puolijätti ja ties ja mitä.

Vivian päätyi samaan veneeseen Hermionen ja Nevillen kanssa.

”Näyttää huteralta”, tuomitsi Hermione paatin, johon heidät oli ohjattu.

”Varokaa ettei jättiläiskalmari nappaa teitä!” huusi joku ensiluokkalainen jostain kaukaa, saaden aikaan naurunremakan osassa oppilaista ja hyvin huolestuneita vilkaisuja järven sysimustaan pintaan toisissa.

Veneet lähtivät yhtä aikaa lipumaan järven yli, paljastaen pian Tylypahkan kaikessa komeudessaan. Vivian ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista koko elämässään. Hän oli viettänyt suurimman osan elämästään Lontoossa, eikä hän ollut koskaan nähnyt oikeaa linnaa kuten Tylypahka. Mitä lähemmäksi vastarantaa veneiden kulkue saapui, sitä nopeammin Hermione papatti kaiken, minkä tiesi kyseisestä rakennelmasta.

Vivian ei kuunnellut. Hän olisi kyllä halunnut olla kuten tyttö vieressään, tietää kaiken valmiiksi ja tuntea olevansa osa taikamaailmaa. Sen sijaan hän istui, hengitti syvään ja oli mykistynyt täysikuuyön kauneudesta. Aina oli olemassa mahdollisuus, että uhkaavasti lähestyvä lajittelu päätyisikin lähettämään hänet takaisin kotiin ja hän päätti siinä hetkessä nauttia tästä kaikesta ympärillään.

Tylypahkan mahtava siluetti kuulsi tummaa yötaivasta vasten ja sadat ikkunat ja soihdut loistivat rakennuksen seinillä kuin tähdet. Siinä hetkessä Vivian päätti, että oli lopputulos mikä tahansa, tämä olisi hänen siihenastisen elämänsä paras päivä. Ja samalla vene tömähti pehmeästi vasten rantatöyrästä.

***
Suuressa salissa, jonne onneksi Vivianillekin tuttu, Minerva ohjasi uudet oppilaat, heitä odotti neljä valtavaa pöytää koristeltuna vihreällä, punaisella, sinisellä ja keltaisella. Näiden takana oli opettajainpöytä. Nuhjuinen Lajiteluhattu lauloi ja Vivianilta meni ohi suurin osa laulusta, sillä hän oli juuri huomannut, että salin katto oli kuin oikea taivas pilvineen ja tähtineen. Ja kaikki salin kynttilät leijuivat ja loivat ympärilleen pehmeän ja lämpimän hehkun.
Hän havahtui ajatuksistaan, kun itse lajitteluseremonia alkoi ja tuttu paniikki laskeutui takaisin hänen vatsaansa.

Lista alkoi Hannah Abbottilla. Pieni, vaalea tyttö kipitti salin eteen ja veti aivan liian suuren hatun päähänsä. Hetken kuluttua hattu kuulutti kovaan ääneen, että tyttö kuuluisi Puuskupuhiin. Muut lapset kävivät aakkosjärjestyksessä istumassa salin edessä hattu päässään ja kaikki lajiteltiin omiin tupiinsa. Hermione pääsi vastoin ennakko-oletustaan Rohkelikkoon kuten myös Neville. Sitten oli yhtäkkiä Vivianin vuoro ja hän luuli jäätyneensä kiinni salin lattiaan. Hento tönäisy hänen takanaan seisovalta pojalta sai hänet kuitenkin liikkeelle.

Matka salin eteen tuntui kestävän vuosisatoja, kaikkien katseet liimautuneina häneen ja syvä hiljaisuus valliten salissa. Olivatko he muiden kohdalla näin hiljaa? Kuulsiko hänestä erilaisuus, tietäisivätkö taikovat lapset yhdellä vilkaisulla, ettei hän ollut kuten muut?

Vivian istui pienelle jakkaralle ja veti päähänsä hatun, joka oli joskus kenties ollut musta, mutta joka oli nyt haalistunut ruskeaksi ja paikattu erivärisillä tilkuilla.

Hän hätkähti, kun kuuli puhetta mielessään.

”No niin, Vivian Moore. Sinulla on salaisuus… Kyllä vain, et halua, että kukaan saa tietää, huh? Hmm… Määrätietoisuutta löytyy, löytyy viisautta, rohkeutta, vähän kataluuttakin… Kyllä, sinä olet rohkea ja määrätietoinen. Sinä pärjäisit hyvin missä vain, mutta kenties, hmmm, kyllä vain, soveltuisit Rohkelikkoon – ”

Vivian tunsi toivon kohoavan mielessään, Rohkelikkoon oli lajiteltu jo kaksi hänen uusista ystävistään. Ehkä hän tosiaan kuuluisi sinne.

” – mutta silti näen selvästi, että sinulle sopivin tupa on KORPINKYNSI!”

Viimeinen sana oli huudettu niin, että koko koulu kuuli sen. Vivian veti hatun päästään ja paikansi sen pöydän, joka oli koristeltu sinisellä ja pronssilla ja sillä hetkellä hurrasi uusimmalle oppilaalleen.

Lopun lajittelusta tyttö seurasi mielenkiinnolla, hän halusi tietää mihin loput hänen junaseurastaan päätyisivät. Sekä Harry että Ron pääsivät Rohkelikkoon ja Vivian tunsi pienen pettymyksen pistoksen sisällään, mutta koetti kovasti vakuutella itselleen ettei eri tupiin päätyminen haitannut. Suunnilleen samoihin aikoihin rehtori Dumbledore julisti pidot alkaneiksi ja yhtäkkiä pöydät olivat kukkuroillaan ruoista.

Vivian tuijotti tätä ihmettä hetken ennen kuin tajusi alkaa lappamaan lautaselleen ruokaa. Hän ei tiennyt mitä puoletkaan ruokalajeista olivat, mutta hän kuuli ympärillään istuvien oppilaiden puhuvan kurpitsamehusta, munuaispiiraasta ja muista hyvin noitaisilta kuulostavista ruokalajeista.

Ilta venyi ja venyi ja nuorimmat oppilaat alkoivat väsyä silminnähden. Vivian oli jutellut muiden tupansa ensiluokkalaisten kanssa, eikä häntä loppujen lopuksi enää harmittanut aivan niin paljon se, että Hermione ja muut olivat tulleet lajitelluiksi Rohkelikkoon. Hänen vieressään oli istunut vaalea, uneksivan näköinen tyttö joka oli esittäytynyt Luna Lovegoodiksi. Tyttö oli kaikin tavoin omituinen ja muut oppilaat tuntuivat välttelevän häntä, mutta Vivian piti tytöstä. Luna oli ystävällinen kaikille ja utuisesta olemuksestaan huolimatta vaikutti kovin avoimelta ja iloiselta.
”Vivian, mitä aineita odotat eniten?” tämä kysyi jälkiruoan lomassa.

”Voi, en minä edes tiedä mitä kaikkea on tarjolla!” vastasi Vivian, tietämättä mitä vastata. Hän oli kuullut sivukorvalla muiden vanhempien oppilaiden puhuvan numerologiasta ja ennustamisesta ja muinaisista riimuista eikä hänellä ollut aavistustakaan mitä nuo kaikki edes tarkoittivat.

”Minä odotan yrttitietoa”, haukoitteli Luna. Ja samalla pidot julistettiin juhlavasti päättyneiksi. ”Me nukumme varmaan samassa makuusalissa.”

Vivian nyökkäsi väsyneenä ja pian he jo seurasivat tupansa valvojaoppilasta Korpinkynnen torniin ja portaisiin kohti tyttöjen makuusaleja. Luna oli ollut oikeassa, he tosiaan nukkuivat samassa makuusalissa, Vivian seinän vieressä torni-ikkunan alla, Luna seuraavassa sängyssä hänen vasemmalla puolellaan.

Sängyt saivat Vivianin hiljaiseksi. Ne olivat pedattu sinisiin petivaatteisiin, verhoiltu paksuilla tummansinisillä verhoilla. Itse sängyt olivat korkeat pylvässängyt tummaa puuta ja niiden päädyissä oli pieni tasanne, jolta Vivian hämmästyksekseen löysi matka-arkkunsa. Se oli käsketty jättämään junaan lemmikkien kuljetuskoppien kanssa.

”Emmy!” Vivian oli unohtanut koko kissan, sen täytyi olla kamalan kiukkuinen jouduttuaan viettämään koko päivän kantokopassaan! Tyttö alkoi etsiä lemmikkiään vimmatusti katseellaan, mutta etsintä päättyi lyhyeen, kun hän huomasi vaaleanharmaan karvapallon nukkumassa kerällä hänen sängyllään. Tyttö kaappasi kissan syliinsä ja rutisti unista kissaa.

”Hän on suloinen”, totesi Luna hammasharja kädessään, seisoen yöpaidassa Vivianin vieressä.

”Hän on”, myönsi Vivian ja vilkaisi Lunaa. Kuutyttö hehkui ikkunasta lankeavassa kuunvalossa ja sai Vivianin hymyilemään haukotustensa lomasta. ”Minäkin menen pesemään hampaat, olen kamalan väsynyt.”

Luna mumisi jotain vastaukseksi kömpiessään peiton alle. Vastaus saattoi olla ”hyvää yötä” tai ”nämä sängyt ovat uskomattoman pehmeät” – Vivian naurahti, kaivoi hammasharjansa ja yöpaitansa ja löysi tyttöjen kylpyhuoneen muiden ensiluokkalaisten johdolla. Pian hän pääsi jo siniseen sänkyynsä ja vajosi uneen, onnellisesti unohtaneena tunteensa siitä, ettei hän kuulunut sinne.
To be away from home and yet to feel oneself everywhere at home;
to see the world, to be at centre of the world,
and yet to remain hidden from the world.

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 064
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Vs: Taikauskoa ja uskoa taikuuteen | K-11 | 3. luku 23.4.
« Vastaus #5 : 24.04.2017 21:23:59 »
Oijoi, tämä on mielenkiintoinen tarina ja jään seuraamaan :3
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

LaraLura

  • ***
  • Viestejä: 161
Vs: Taikauskoa ja uskoa taikuuteen | K-11 | 3. luku 23.4.
« Vastaus #6 : 01.05.2017 22:00:27 »
Heips. Uuden lukijan sait. :)

Lainaus
mitä Vivian tarvitsi ensimmäisenä lukuvuonnaan Tylypahkassa
lukuvuonaan
Lainaus
Laituri 9  oli täynnä.
9 3/4

Pienet virheet löysin, mutta tarina etenee erittäin hyvin ja luontevasti. :)

♥: Lara
Tofu the Tössötassu ♥ 2009-2022
Pippa aka Pipukka ❤️ 2014-