Harry Potter -ficit > Pimeyden voimat

Kanaali (S, Sirius/Remus)

(1/2) > >>

Ricolette:
Ikäraja: S
Genre: angst
Paritukset: Sirius/Remus
Yhteenveto: Tuuli tempoo Kanaalin yllä.
Vastuuvapaus: Kaikki on Rowlingin, minä en omista enkä saa rahaa.

A/N: Tuota noin. Lähdin uudelleenkirjoittamaan vanhaa ficciäni Iristä suurella innolla, kunnes tajusin, että kymmenen vuotta vanhempi versio oli parempi (tajusin myös, miten yllättävän tarkkaavaisesti, yksityiskohtaisesti ja runsaasti olen silloin osannut kirjoittaa). Lisäksi ymmärsin, etten oikeastaan halua kirjoittaa sitä uudestaan, vaan ehkä ennemmin kirjoittaa sille jatko-osan tai vastakappaleen tai jotain vastaavaa. No, uuden version pari ekaa lukua olivat kuitenkin periaatteessa ihan kivat, joten muokkasin ne omaksi lyhyeksi tekstikseen. Tässä ei nyt oikein ole juonta eikä loppua, mutta olkoon täällä tallessa silti.

Tämä tuntuu jotenkin tosi erilaiselta kuin nykyinen tyylini muutoin, mutta menköön nostalgian piikkiin.

Osallistuu One True Something 20 -haasteeseen (vuodet 1978–1982).



Kanaali
Hän pitäisi tästä.

Yhtäkkiä ajatus on siinä, vaikka kuinka yritän olla tarkkaavainen.

Enemmänkin, hän rakastaisi tätä. Myrskypilvet vyöryvät mereltä kohti rannikkoa, tummina ja uhkaavina, keskellään myrskyn kirkas sydän, jossa salamat keräävät sähköä ja raivoa. Tuuli kulkee myrskyn edellä ja heittää aaltoja korkeina laituria vasten. Hän seisoisi tuulessa hiukset joka suuntaan nousten, levittäisi kätensä ja ulvoisi kohti merta. Tuuli repii lippuja ja heiluttaa lauttaa, kierrän kädet ympärilleni. Hän kääntyisi katsomaan minua ja huutaisi jotain, ja huuto katoaisi tuuleen, mutta se olisi jotain sellaista kuin: eikö ole upeaa, katso tuota pilveä, katso noita aaltoja! Ja minä astuisin lähemmäksi laiturinreunaa ja sulkisin silmäni ja tuuli puhaltaisi ylitseni. Nauraisinkin, nauraisin hämmentyneenä luonnolle, joka esittelee tällaisen näytelmän juuri tällä hetkellä, kun minä valahdan läpi korttitalon, jota luulin elämäkseni.

Ja juuri sen takia minun täytyy nyt lopettaa miettimästä, mistä hän pitäisi. Minun järkevä sydämeni sanoo täysin selvästi, että minun on suljettava hänet mielestäni. Minun pitää keskittyä. Toipua ensin tästä shokista. Hyväksyä tapahtunut. Ylittää Kanaali kuin se olisi jokin helvetin elämän ja kuoleman rajamaa, jos siis olisin taipuvainen dramaattisuuteen (mutta se ei ole yleensä minun roolini). Rakentaa elämä uudestaan, olla katkeroitumatta, tai ainakin katkeroitua mahdollisimman vähän. Mutta minun mieleni ei kuuntele sydäntä vaan värisee tuulessa, ja siinä hän on selkein ääriviivoin, hengittämässä myrskyä, rakastamassa aaltojen paiskautumista kivilaituria vasten.

Tartun matkalaukkuuni. Pakotan jalkani toimimaan, vaikka Kanaalin tuulet hidastavat askeleitani kuin kysyisivät: pakenetko sinä, juoksetko sinä? Ja jos se olisi tapaistani, minä huutaisin, sanat lähtisivät tuulen matkaan ja ehkä joku jossain kuulisi ne: Pakenen! Eikö tällaisen petoksen, tällaisen katastrofin, tällaisen maailmanlopun jälkeen kuka tahansa pakenisi?

Tuuli tempoo Kanaalin yllä, Atlantin ilmamassat ja merivirrat toisessa suunnassa, Pohjanmeren puhurit toisessa. Tämä on ilmavirtojen törmäyskohta; repivät tuulet ilmassa, ristiaallokko meressä ja ainoa ylityskohta saarivaltiosta vanhalle mantereelle. Niiden samojen ilmavirtojen vietävänä minäkin olen, räpiköivä linnunpoika, sudenlapsi. Tuuli on tarttunut minuun ja lennättää kohti ulappaa. Sama tuuli, joka (puhaltaa hänen kylmään selliinsä) työntää sadepilvien tasaista rintamaa kohti Englannin etelärannikkoa. Sama tuuli, joka liikutti syksynpunaisia lehtiä Lontoon kaduilla vain muutama kuukausi sitten. Sama tuuli, joka hautajaisaamuna –

Astun lauttaan ja odotan, että kapteeni ilmoittaa meidän pääsevän matkaan. Puristan matkalaukkua sylissäni ja silmiäni tiukemmin kiinni, ja tuuli heiluttaa lauttaa ja minun mieltäni. Ajatus harhailee takaisin lintuihin. Mietin, miten sellainen räpistelee sormien suojassa, vavahtelee kuin elämä itse; elämä, josta ei koskaan voi erottaa muuta kuin toistensa lomaan punottuja ohuita säikeitä; elämä, joka on hajanaisten tapahtumien sattumanvarainen summa eikä lainkaan niin yhtenäinen kuin tämä tarina, jota itselleni kerron.

Ehkä se on tässä: uusi alku, uusi aamu. Nojaan päätäni lautan penkin selkänojaan. Ehkä matka yli Kanaalin ja halki Ranskan kohti tuttua pesäpaikkaa tekee minusta vähän vähemmän nöyryytetyn, vähän enemmän kokonaisen. Ehkä sade lakkaa, ehkä saan mieleni hallittua ja ajatukseni kahlittua. Mutta vielä minun mieleni ei tottele. Muistot kohisevat lävitseni kuin nouseva vuorovesi, kuin tammikuun katkeamaton sadehyhmä. Ne virtaavat uuteen asentoon, tai ehkä ne on pakotettava, mutta jotenkin lopputuloksena on oltava tämä: kuudesta toisiinsa kiinnittyneestä elämästä kolme on päättynyt ja loputkin on mankeloitu tunnistamattomiksi.

Pilvimassat tavoittavat rantaviivan ja vesisade vyöryy ylitsemme. Katson pisaroiden juovittamasta ikkunasta, kuinka lautan solmut avataan ja köydet kiskotaan kannelle.

”Sinun täytyy katsoa tapahtunutta silmiin, Remus”, Albus Dumbledore sanoi minulle vain muutamia päiviä sitten, kun kävin kertomassa päätöksestäni lähteä Englannista. ”Asiat tulevat todellisiksi, kun niille antaa sanat. Vasta kun ne ovat todellisia, voit ryhtyä käsittelemään niitä.”

Ja se todellisuus, minä ajattelen, kun lautta irtoaa laiturista ja luovii kohti etelää, kohti vuoria ja tuntemattomia ohikulkijoita. Todellisuus, jota sanoitan, on tämä:

Se oli Sirius.

Isfet:
Tämä oli hieno teksti, alan oikeasti pitämään yhä enemmän ja enemmän sinun kirjoittamastasi Sirremuksesta. (Vaikka Sirius/Remus on kylläkin aina mahtavaa.)

Heti alusta lähtien on selvää, kuka kukin on, vaikka sitä ei erikseen mainita. On oikein Siriusmaista seistä odottamassa myrskyä kädet levällään ja nauraa sekä ulvoa ihastustaan tuuleen. Ja on Remusmaista yrittää olla ajattelematta Siriusta ja menneisyyttä, yrittää rakentaa elämä uudestaan ja pohtia sitä.

Tässä oli kivaa todellisuuden sekoittamista ajatusten myötä vertauskuviksi ja pohdintoja. Tuuli on inspiroiva aihe, symboloi muutosta ja pysymättömyyttä. Minulla on siihen varmaan jokin fiksaatio, rakastan tuulta. Rakastan tätä tekstiä.


--- Lainaus ---Sama tuuli, joka (puhaltaa hänen kylmään selliinsä) työntää sadepilvien tasaista rintamaa kohti Englannin etelärannikkoa. Sama tuuli, joka liikutti syksynpunaisia lehtiä Lontoon kaduilla vain muutama kuukausi sitten. Sama tuuli, joka hautajaisaamuna –

--- Lainaus päättyy ---

Tässä on niin hyvä kohta, että hyrr. Sulut toimivat tässä hyvin, luovat mielikuvan siitä hiljaisesta, osittain vaimennetusta ajatuksen äänestä, jota ei tunnusteta.


--- Lainaus --- Ehkä sade lakkaa, ehkä saan mieleni hallittua ja ajatukseni kahlittua. Mutta vielä minun mieleni ei tottele. Muistot kohisevat lävitseni kuin nouseva vuorovesi, kuin tammikuun katkeamaton sadehyhmä.
--- Lainaus päättyy ---

Tämä oli myös <3. Voi Remusta.

Loppu oli ihanankamala ja myös hyrr. Parituksen traagisuus tulee hyvin esille ja -, jajaja... <3

Kiitos.

Ricolette:
Kiitos kaunis ihanasta kommentista, Isfet! Tuuli, meri ja myrsky inspiroivat minuakin kovasti. Ja mitä, en ole ikinä kuullut nimitystä Sirremus, what, no oonkin ollut ficcailun suhteen kaivossa viime vuosina. Mut joo, tällä parituksella tämä ajankohta on kyllä aika surullista settiä, joten lopputuloksena on helposti tällaisia traagisuustöräyksiä. Ihanaa, että pidit!

Waulish:
Tervehdys Kommenttikampanjasta! :) Toivoit listauksestasi valittavaksi jotain vähemmän kommentoitua, ja tämän Sirius/Remuksen sieltä sitten löysin. Sirius/Remusta on aina mukavaa lukea, ja tämän tekstin yksinkertainen nimi teki minuun vaikutuksen, joten päätin valita tämän. Onneksi valitsin, koska olipahan lukukokemus, huhhui!

Rakastan myrskyjä, upeita luonnonilmiöitä, ja tämän tarinan myrskykuvaus tempaa minut mukaansa kokonaan. On aivan kuin seisoisin itsekin laiturilla myrskyn raivotessa merellä. Erityisesti minua viehättää se, kuinka huudotkin hukkuvat tuuleen, koska siitä tulee vaikutelma oikeasti rajusta myrskystä, joka vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin ympärillään. Tuulta, sadetta, aaltoja, ah, voisin lukea niistä loputtomiin, etenkin näin kauniisti kuvailtuna! :-*

Mielenkiintoista on se, kuinka kanaali toimii tapahtumapaikkana tavallaan kahdelle eri asialle, jotka tässä tapauksessa myös yhdistyvät toisiinsa: se on fyysinen erkanemispaikka, jonka yli pääsee manner-Eurooppaan, ja lisäksi se tarjoaa mahdollisuuden uudelle alulle niin kuin maiseman vaihtaminen usein tarjoaa. Myrskykin tuntuu heijastelevan Remuksen mielenmaisemaa ja sisäistä kamppailua. Se tulee hienosti ilmi esimerkiksi tässä kohdassa:

--- Lainaus käyttäjältä: Ricolette - 05.03.2017 22:50:38 ---Nauraisinkin, nauraisin hämmentyneenä luonnolle, joka esittelee tällaisen näytelmän juuri tällä hetkellä, kun minä valahdan läpi korttitalon, jota luulin elämäkseni.
--- Lainaus päättyy ---
Korttitalon läpi valahtaminen on pysäyttävä vertaus sille, mitä Remus on joutunut ja joutuu käymään läpi. En voi olla miettimättä, miten vaikeaa tämän ajan on täytynyt olla kummallekin hahmolle. Remus luulee ystävänsä pettäneen hänet ja muut, ja Sirius viruu vankilassa syyttömänä, mutta tietäen, että lähes koko muu maailma pitää häntä syyllisenä. Sen täytyy olla vaikeaa ihan jo itsessäänkin, mutta sitten kun vielä huomioi sen, miten paljon hahmot toisilleen merkitsevät... Huhhui. Kaikesta kuultaa niin tuskallisen selvästi läpi se, miten tärkeä Sirius on Remukselle ollut. Vaikka Remus kuinka yrittäisi ajatella jotain muuta, Sirius ja käsittämätön petos väijyvät varjoissa. Niin traagista, mutta toki myös erittäin hyvin tähän paritukseen sopivaa, niin surullista kuin se onkin. :'(

Hieno teksti, joka välittää tunteet todella elävinä ja vavahduttaa. Suuret kiitokset upeasta lukukokemuksesta! :-* -Walle

Ricolette:
Kiitos, Waulish! Miten ihanaa, että pidit tästä! Myrskyt ovat upeita. Vähän pelottaviakin mutta varmasti juuri siksi niin kiehtovia. Remuksen ja Siriuksen elämä näihin aikoihin on kyllä semmoinen ehtymätön murheen kaivo. Ja onpa kiva, että kommentoit juuri tätä, joka herättää mussa niin nostalgisia S/R-tunnelmia. :)

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu