Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) > Rinnakkaistodellisuus

BBC!Sherlock: Rakkauden hiljainen elo, John/Sherlock, raapale, S

(1/2) > >>

Unohtumaton:
Spoilereita neloskaudelle!

Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: S
Paritus: John/Sherlock
Disclaimer: BBC ja Gatiss & Moffat ovat mahdollistaneet modernin version. Lainaan.

Tiivistelmä: Toisinaan etsivän on osattava lukea itseään.
A/N: Oli pakkopakkopakko päästä purkamaan neloskauden kakkosjakson aiheuttamia tuntemuksia kohtauksesta, jossa Sherlock halaa Johnia. Niin intiimiä, niin oikeaa.



Rakkauden hiljainen elo
Sherlock ei vaivaudu enää sulkemaan huutavaa sydäntään. Mustelmat ja ruhjeet eivät pysty kamppailemaan samassa sarjassa kivun kanssa, joka myllää hänen sisällään Johnin murtuvan äänen tahtiin. Mies puhuu Marylle, jota ei enää ole, mutta mieli on monimutkainen kokonaisuus ja Sherlock tietää sen paremmin kuin kukaan. Sinne voi rakentaa maailman ja kadota, mutta todellisuus ei koskaan päästä otteestaan kokonaan. Nyt se vyöryy Johnin yli ja tuottaa kyyneleitä, iskee raatelevat kyntensä muistoihin, ja Sherlockin sormet tärisevät näkemästään. John Watsonin kärsimystä hän ei kykene katselemaan.

Ihmisluonto on kummajainen. Se vaatii kantajaltaan paljon, mutta lopulta se on intuitio joka nostaa Sherlockin ylös tuolistaan, ja hän ojentaa kätensä hiljan Johnin olkapäälle. Jos hän haluaa perääntyä, Sherlock ymmärtää sen. Niin ei kuitenkaan käy, ja otsa laskeutuu pehmeästi vasten Sherlockin rintakehää. Sen alla on sydän, joka välittää niin että liian usein sattuu, mutta kun Sherlockin käsi vaeltaa Johnin niskalle, jokin hänen sisällään löytää rauhan. Hän sietää taas kyyneleitä, koska ne kuivautuvat hänen paitaansa vasten ja lopulta kaikki on kovin yksinkertaista. Sherlock lukee muita ihmisiä niin nopeasti, että unohtaa mitä oma keho kertoo, mutta nyt se ei ole enää ohitettavissa. Hän koskettaa eikä halua irrottaa. Hän hengittää, ja se on näinä päivinä eräänlainen ihme.

Vasen käsi koskettaa hellästi Johnin olkapäätä ja Sherlockin mielessä soivat säveleistä kauneimmat. Kuin viulunkieltä painaen hän pitää sormensa Johnin niskassa ja tietää jo mielessään, että toden totta rakkaus parantaa. Se on aloittanut työnsä jo vuosia sitten.

Tekee heistä vielä kokonaisen.   

Kunhan ehtii.

Crys:
Voi apua tämäpä oli surullinen ja ihana!
Ensinnäkin jee neloskausi ja jee tää hali oli kyllä aikalailla paras kohta kakkosjaksosta joten ihanaa että päätit kirjottaa just tästä.
Voi ei haluaisin lainata tästä jokaisen lauseen koska jokainen lause oli kirjotettu niin hienosti mutta pakko nostaa tämä:

--- Lainaus ---Sinne voi rakentaa maailman ja kadota, mutta todellisuus ei koskaan päästä otteestaan kokonaan.
--- Lainaus päättyy ---
Tämä iski kovaa. Ihanasti muotoiltu lause, en olis itse pystynyt paremmin sanomaan.
Ja tuo loppu, voi että. Yritän nyt kasailla sanoja mutta mielessä pyörii vaan että ah ihanasti kirjotettu :D Oon liian fanityttöfiiliksissä saadakseni ajatukseni kasaan! Ja tuo nimikin sopi täydellisesti tähän ficciin. Rakkaus on tosiaan aina ollut Johin ja Sherlocki välillä, mutta se pysyy hiljaa ja vie aikansa rakentua sanoiksi. Tässä se välittyy hienosti kosketuksen kautta, jota kumpikin kaipaa ja tarvitsee ja viimein siihen he antavat toisilleen luvan. Ja ei sitä tietenkään halua enää irrottaa kuten Sherlock tuossa miettiii.
Kiitos tästä ihanasta palasesta!

Unohtumaton:
Crysted: Sherlockilla jos kellä riittänee ymmärrystä mielen monimutkaisia oikkuja kohtaan ja sitä koitin tässä tuodakin esiin, ihanaa että tykkäsit juuri tuosta kohdasta! Toivottavasti nämä uunot uskaltavat vielä joku päivä puhua samoja asioita, mitä kehonkielellä jo viestitään - rakkautta vain.  :D Kiitos paljon!

Ricolette:
Olipa tämä ihana, sellainen lempeä, rakkaudentäyteinen silitys. Raapalemitta sopi tähän erinomaisesti, sillä mitään ei ollut liikaa (eikä liian vähänkään). Jo aloitus on niin suora ja jopa raastava (jos samaan aikaan voi olla lempeä ja raastava, ehkä voi, siksi tämä niin taitava teksti olikin!), Sherlock joka ei enää hiljennä sydäntään, mainitaan ne mustelmat jotka ovat Johnin tekemiä, ja sitten tämä upea ajatus:

--- Lainaus ---Mies puhuu Marylle, jota ei enää ole, mutta mieli on monimutkainen kokonaisuus ja Sherlock tietää sen paremmin kuin kukaan. Sinne voi rakentaa maailman ja kadota, mutta todellisuus ei koskaan päästä otteestaan kokonaan.
--- Lainaus päättyy ---
Ooh, niinpä! En olekaan koskaan lukenut ficciä, jossa Sherlock jotenkin katoaisi mielenpalatsiinsa. Mutta lukisin jos vastaan tulisi!

Ja lopetus, voiiii, rakkaus parantaa! Voi näitä kahta, voi minun sydäntäni. Kiitos, että olet kirjoittanut tämän!

Unohtumaton:
Ricolette: Tosi kiva että löysit tämän raapaleen! Musta tuo on ollut yksi sarjan kauneimpia kohtauksia ja se johtunee siitä, että se on puhdasta tunnetta alusta loppuun - jopa raastavassa mielessä. Kiitos kun kommentoit! <3

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu