Tee minusta susi, Sirius/Remus, draama, K-11

[Unohtumaton]

Ikäraja: K-11
Paritus: Sirius/Remus
Genre: draama, synkistely
Tiivistelmä: Kalmanhanaukio kahdentoista seinien sisällä asuu Sirius, joka oppii suden tavoille.

A/N: Susi ja koira -tematiikalla leikkimistä, vaikka se tämän parituksen kohdalla on melko yleistä. Osui sopiva kirjoitusfiilis ja vielä musiikkikin (Vesala - Sinuun minä jään), niin ei auttanut enää siinä vaiheessa pistää vastaan. Lisäksi Potterfandomista on aina mukava kirjoittaa.

Tee minusta susi

Kalmanhanaukio kaksitoista oli synkeä koti. Jos Sirius olisi voinut valita toisin, hän asuisi edelleen luolassa Tylyahon kupeessa eikä istuisi päivästä toiseen Lontoon lähiössä. Totta puhuen hän ei pystynyt kutsumaan paikkaa edes kodikseen, mutta Azkabanissa vietettyjen vuosien jälkeen sitä oli mahdoton kutsua vankilaksikaan. Ei koti, ei vankila, vaan koirankoppi pitämässä häntä kahleissa, joita Sirius ei kehdannut kiskaista irti. Ulkona odotti vapaus, mutta vastuu killan menestymisestä oli suurempi ja se piti Siriuksen aisoissa. Aurinkoisina päivinä Sirius käpertyi koirana ikkunan eteen ja imi itseensä valoa, mutta sateen piestessä lasia hän oli taas ihminen, jolla oli kaihoisa katse ja sydän täynnä ulvontaa. Oli raivostuttavaa kiertää kehää ja tuhahdella Oljon töykeyksille, mutta viha ei kuitenkaan koskaan ottanut hänestä valtaa. Suuressa maailmassa sota odotti alkuaan, mutta Sirius oli jo sotilas päänsä syövereissä.

Hulluutta oli monenlaista.

"Et sinä ole hullu, Sirius."

Remus toisti sen hänelle joka kerta. Kun yksinäisyys teki koirasta takkuisen, vierelle ilmiintyi susi, joka herätti kesykoiran muistuttamaan taas esi-isäänsä. Sydän sai ulvoa ja laumanjäsen kuuli sen kuiskauksena korvassaan, kun kaksi miestä makasi Kalmanhanaukion pimeässä huoneessa ja Sirius ei hillinnyt kosketuksen kaipuutaan. Remukselle ei tarvinnut kertoa, kuinka yksinäisyys riipaisi, sillä hän oli takaisin Siriuksen vierellä ennen kuin päiviä oli ehtinyt kertyä liikaa ja jokaisella kerralla Sirius vapisi päästä varpaisiin. Remus ymmärsi, että koira oli lyöty matalaksi ja pakotettu piiloon, mutta koppinsa suojissa se selviytyi ja odotti päivää, jolloin sutta sen sisällä ei voinut enää pitää kahlittuna.

"Tee minusta susi, Remus."

"Mutta sinähän jo olet."

Eikä Sirius siltikään rynnännyt ulos kolostaan, sillä susi kaipasi sutta. Remus nuoli häntä kuin haavoittunutta, mutta kun yö oli pimeimmillään, he molemmat jättivät jälkiä hampaillaan ja puskivat nautintoon.

Kalmanhanaukiolle jäi usein haikeamielinen ihminen, kun aamut veivät Remuksen mennessään. Sirius kulki edelleen koirana pitkin koppinsa huoneita, mutta mieli oli uutta lujuutta tulvillaan. Sillä oli parempi olla mieleltään susi kuin koira, joka toisen hädän nähdessään ryntäsi koppinsa kahleista henkensä uhalla.

"Enkä minä halua olla yksinäinen susi."

Sen Remus hänelle aina kuiskasi, kun sarastus heidät herätti ja erotti.

[jossujb]

Oi <3 Emmä tiiä sitten johtuuko siitä että harvoin ennätän lukea Sirius/Remusta, mutta minusta tuntuu, että niin harvoin näkee fikkiä, missä Sirius on haavoittuva ja rikki. Useimmiten, ymmärrettävistä syistä toki, Remus on se, jota hoivataan, mutta minua nienomaan viehättää asetelma näin päin. Tai yipäätänsä, Sirus on minulle mielenkiintoisimmillään Azkabanin rikkomana, koiranrakkina, epävarmana ja hyväksyntää vailla.

Tästä tuli jotenkin niin hyvä olo hurt/comfortin perusperiaatteen mukaan, eli ensin uitetaan kuin rottaa ja sitten Remus tulee ja kuivaa lämpimäksi <3 Siis tarkoitan, että Siriuksen epämääräinen kärsimys ja vapaudenkaipuu on juuri niin riipivää, että kun siihen kaadetaan tippa lämpöä pääle a vot! Just hyvä. Jotenkin samaistun siihen, että vaikka Kalmanhanaukio on varmasti viimeinen paikka missä olisi mieli olla, niin aina ei ole vaihoehtoja.

Totta puhuen hän ei pystynyt kutsumaan paikkaa edes kodikseen, mutta Azkabanissa vietettyjen vuosien jälkeen sitä oli mahdoton kutsua vankilaksikaan.

Tää  on jotenkin niin totta elämässä muutenkin. Joskus ei voi saada hyvää ja kaunista, Kalmanhanaukio on kuitenkin tuttu. Joskus se on paras mitä on tarjolla.

Tää oli niin kauniisti kirjoitettukin. Tietyllä tapaa poeettisella kielellä, mutta ei krumeluureja tai kikkailuja. Straight to the point, mutta ajatuksella. Esimerkiksi:

Sen Remus hänelle aina kuiskasi, kun sarastus heidät herätti ja erotti.

Herätti. Erotti. Niin ekonomisesti sanottu. Hyvin lopettetu. Voi vain ihailla kirjoittajan itsehillintää. Kun sanotaan vähän, annetaan paljon ymmärtää.

ETtä tykkäsin, lyhyt, mutta täydellisesti kiteytetty ajatus.

jjb

[Odo]

Olipas ihana huomata sinulta Remus/Siriusta! Vaikka koira/susi-asetelma on yleinen niin ilahdun siitä aina. Pidin, miten sitä oli tässä käsitelty ja susi Siriuksessa oli raikas tuulahdus.

Pakko tosin myöntää, että otsikko sai ajattelemaan, että Sirius haluaa ihmissudeksi. Sitä tämä ei kuitenkaan ollut ja tykkäsin tästä juuri näin. Koirankoppivertaus oli myös iskevä ja yksityiskohdat herkullisia. Etenkin se, että Sirius oli sotilas ja miten hän koirana nautti auringosta ja ihmisenä katsoi sadetta.

Remus/Sirius on yksi suosikkejani ja pidin miten paritus tuli tässä esille jättämättä varjoonsa Siriuksen ahdinkoa Kalmanhanaukilla.

Kiitos siis tästä, ihana lukukokemus. <3

[Kukkamaaria]

"Enkä minä halua olla yksinäinen susi."

Sen Remus hänelle aina kuiskasi, kun sarastus heidät herätti ja erotti.

Loppu oli ihana! Ja kokonaisuudessaankin tarina oli kaunis ja haikeakin. Oli hienoa lukea Sirius haavoitettuna ja surkeana osapuolena ja Remus sinä vahvana ja kantavana voimana, jonka avulla Sirius pääsee masennuksestaan joka kerta nousemaan

Ja onhan Sirius/Remus vaan niin ihania! <3

[Unohtumaton]

jossujb: Sirius on niin ryvettynyt hahmo, että hän suorastaan huutaa h/c -tyylisiä fikkejä! Kun taas miettii kuinka rankkaa Remuksella voi toisinaan olla, niin nämä kaksi sulautuvat yhteen kovin mainiolla tavalla. Voisin myös helposti kuvitella, että Siriuksella on välillä vaikeaa oman pääkoppansa kanssa, jolloin toisen henkilön tarjoama läsnäolo helpottaa. Kiitos suuresti kommentista! 

Odo: Juu, ei sentään ihmissudeksi, mutta mieleltään sudeksi kuitenkin!  Siriuksen hahmossa on niin paljon potentiaalia synkempään kerrontaan, ja sitä halusin tässä ainakin joiltakin osin tuoda esiin. Kiitos paljon piristävästä kommentista!

Kukkamaaria: Remus on siinä mielessä aivan täydellinen Siriuksen rinnalle, että hän varmasti pystyy samaistumaan Siriuksen mielialoihin vaivatta ja tietää, mitä toinen tarvitsee. Ehkä nämä kaksi lukevat jo toistensa ajatuksia jollain tasolla.  Kiitos!

[Altais]

Nyt oli kyllä pakko valita Wolfstaria, kun Ihailijakaarti-haasteen innoittamana selailin listaustasi, ja siellä oli vaikka mitä mielenkiintoista. Mutta juuri nyt Sirius/Remus tuntui oikealta, en olekaan sitä viime vuosina hirveästi tullut lukeneeksi, vaikka takavuosina sitten olenkin suurkuluttanut ihan tosissani. Susi ja koira -tematiikka on toki heidän kohdallaan klassikko, mutta tässä se tuli esiin tavalla, johon en ihan äkkiä muista törmänneeni. Muiden tavoin rakastin tuota rikkinäistä, rakkauden ja kosketuksen nälkäistä, Azkabanin ja muutenkin vaikean elämän riepottelemaa Siriusta, ja sitä kun Remus sitten aina tuli huolehtimaan siitä ja antamaan rakkauttaan, ainakin siinä määrin, ettei Siriuksen elämä tuolla koirankopissaan ollut ihan yksistään kamalaa ja sellaista, ettei kannattaisi elää ollenkaan.

Mahtava vertaus tuohon koirankoppiin, kun ei paikkaa voinut kodiksi sanoa, muttei Azkabanin jälkeen vankilastakaan kehdannut puhua. Voi Sirius, mutta tässä oli tosiaan hänessä tiettyä raikkautta, vaikka Azkabanin jälkeisestä ajasta olikin kyse.

"Enkä minä halua olla yksinäinen susi."
Sen Remus hänelle aina kuiskasi, kun sarastus heidät herätti ja erotti.

Tämä teki minut niin onnelliseksi, kun vaikka Remus tässä oli se vahvempi ja ehjempi, hänkin kuitenkin tarvitsi Siriusta, eikä ollut pelkästään se joka huolehtii ja kannattelee toista. Voi kun nämä kaksi olisivat saaneet elää pidempään ja yhdessä canonissakin, sillä niinhän sen olisi pitänyt mennä. Kiitos iltani piristyksestä, tuli lämpöinen ja pehmoinen olo angstin vivahteistakin huolimatta, ja oli myös kiva tietää, että tuo nimenomainen Vesalan kappale oli inspiroinut tämän kirjoittamista, itsekin tykkään siitä. 

[Vendela]

Otsikkohan se minut tänne johdatti ja toki myös paritus.

Tämä susi-koira-teema on toki tämän parituksen kohdalla jo klisee, mutta nyt kun oikein kunnolla asiaa pohdin niin itse en ole ihan hirmuisesti näitä ficcejä viime vuosina lukenut. Joten siinä mielessä tämä oli itselleni mukavaa vaihtelua. Angsti ja synkkyys kuuluvat omalta osaltaan näille kahdelle mutta onneksi tässä ei aivan ranteetauki-fiiliksissä menty.

jossu tuolla jo sanoittikin aika paljon sitä, mitä itsekin tästä ajattelin. Tykkäsin valtavasti kun asioita ei selitetty ja väännetty rautalangasta vaan lukijalle jäi vapaus omaan tulkintaan ja oivaltamiseen, se on aina parasta Lisäksi tuo, että se on Sirius jota hoivaaan, toimii kyllä!

Sirius koirana ja Kalmanhanaukio koirankoppina oli hienosti sanottu. Nuo muutamat sanat kertoivat todella paljon ja tuli fiilis, että haluan mennä päästämään Siriuksen vapaaksi, ulos juoksemaan. Canonia kun ajattelee ja peilaa tähän, niin ei ole todellakaan mikään ihme että Sirius lähti tilaisuuden tullen ministeriöön. Koska mitä tahansa muuta kuin tuota tunnetta ja ymmärrän sen hyvin!

Kiitos tästä, pidin

Vendela