Author: Carmilla
Beta: sugared
Genre: romance, het, oneshot
Pairing: Theodore/Daphne
Rating: sallittu
Summary:
Kasvojen luita pitkin haparoivat sormet toimivat silminä, ja tuntoaisti kihelmöi iholla. Disclaimer: Harry Potterit kuuluvat J. K. Rowlingille. Minä leikin.
A/N:
ReginaRiddlelle. Kiitos
sugared, olet paras <3
Seitsemännen kerroksen käytävä
Yö oli laskeutumassa nummien ylle harmaan, rakoilevan pilvipeiton luikerrellessa taivaalla verkkaiseen tahtiinsa, unisena. Pitkät käytävät olivat tyhjillään kaikkien ollessa tuvissaan, juttelemassa ja juoruamassa uusimmista tyttöjen vessassa kuulluista salaisuuksista, itkemässä ihastuksensa perään sänkyverhojen takana, kirjoittamassa pergamenttirullallisia asioista, joista eivät mitään ymmärtäneet tai vain viettämässä taas yhtä tavallista elämäntäyteistä pimenevää iltaa.
Juuri ketään ei liikkunut linnassa, mutta puolivälissä seitsemännen kerroksen pisintä käytävää seisoi kaksi ihmistä.
Tyttö nojasi kovaa, kylmää kiviseinää vasten, neule oli noussut selästä rullalle ja painoi lapaluita, mutta se ei epämukavuudestaan huolimatta tuntunut vaivaavan häntä. Oli jo melkein pimeää, hiljalleen tummuva valo siivilöityi kapeista ikkunoista muodostaen lattialle epätasaisia neliöitä. Nurkat ja syvennykset olivat täynnä varjoja; ne, mihin valo ylsi hiemankaan, liikahtelivat hiljalleen ulkona leyhähtelevän tuulen mukana.
Theodore nojasi käsillään seinään tytön pään yläpuolella, hän oli kumartunut toisen kasvojen ylle, kasvot olivat vakavat, mutta suupielet olivat kaartuneet hienoiseen hymyyn. Niin pieneen, että sitä tuskin erotti hämärässä valaistuksessa.
”Miten on, Daphne?” Theodore kysyi hiljaisella äänellä, vasempaan poskeen ilmestyi pieni kolonen, kun hymy kasvoi.
Theodore tiesi, ettei juuri kukaan kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Hän oli hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, viihtyi omissa oloissaan, ja harva osasi kertoa hänestä muutamaa lausetta enempää. Blaise tiesi hänestä paljon, Daphne vielä vähän enemmän.
”Mitä sanoisit kirjan sivujen väliin pujahtavasta pojasta, joka ei puhu paljoa, sellaisesta, josta ei saa irti juuri mitään?”
Daphne hymyili. ”Olisi jännittävää tutkimusmatkailla. Sinustahan voi löytää ties mitä.”
Theodore hymähti. Hänen heilauttaessaan pienesti päätään, varjo kulki kasvojen yli, ja näytti kuin poika olisi yhtäkkiä kadottanut hymynsä tyystin. Kuitenkin, kun hän kumartui vielä vähän lähemmäs vartalonsa ja seinän välissä olevaa tyttöä, hymy oli leveämpi kuin koko iltana oli ollut.
”Se kuulostaa hyvältä.”
Daphne virnisti. ”Eihän meillä edes kestänyt kauaa edetä ajatuksista sanoihin”, ääni tulvi sarkasmia, silmäkulmat olivat ilkikurisesti rypyssä.
Theodore naurahti. He olivat kiertäneet toisiaan jollakin tasolla koko syksyn. Ensin Blaise ja Daphne olivat tulleet vetäneeksi Theodoren mukaansa ja niin he kolme olivat olleet hyviä ystäviä edellisestä kesästä saakka. Ja sitten Daphne ja Theodore olivat lähentyneet entisestään, nauraneet yhdessä tavallista enemmän, kertoneet toisilleen hieman enemmän kuin ennen, olleet lähempänä toisiaan kuin ennen. Vasta nyt he todella näkivät, että tähän oli ollut tarkoitus päätyä jo kaikki ne pimeät lokakuun illat ja sademyrskyt sitten.
Theodore ei osannut tulkita Blaisea, jonka ilmeet silloin tällöin tummuivat mustanpuhuviksi, minkä jälkeen poikien makuusalissa vallitsi vaikea hiljaisuus. Tänä iltana Blaise ei kuitenkaan viipynyt hänen mielessään.
Hän katseli häntä kohti kohotettuja tytönkasvoja, tummia suortuvia olkapäillä ja kasvojen ympärillä, korkeita poskipäitä ja tavallisesti varovasti verhottuja silmiä. Tänä iltana ilmaus ei tosin ollut kuvaava, Daphnen silmistä näki paljon.
”Kuule…” Daphne kuljetti hitaasti kättään Theodoren olkapäällä ja niskassa. ”Minä olen iloinen siitä, että hieman raotit sitä suojakuortasi. Tällä puolella on mukavaa.”
”Minusta on mukavaa, että sinä olet täällä”, Theodore mutisi ja katsoi Daphnea silmiin, vaikka sanat putosivatkin huulilta hieman jäykästi. ”Minä en ole tottunut puhumaan.”
Daphnen kurkusta karkasi pieni, vaimea hihitys. ”Se on kyllä huomattu. Kyllä kaikki sen tietävät.”
Theodore rypisti kulmiaan, mutta hymyili sitten hänkin. ”Niinpä kai.” Hän vietti paljon aikaa itsekseen tai vain muutamien ihmisten seurassa juuri siksi, ettei halunnut usein avata suutaan turhan vuoksi eikä aina muulloinkaan. Pojan kasvoille nousi päättäväinen ilme, hän laski toisen kätensä seinältä tytön solisluulle ja kumartui vielä hieman lähemmäs.
”Me olemme jo puhuneet tarpeeksi yhdelle kerralle”, hän sanoi ja katseli, miten tytön huulet raottuivat, kun hänen henkäyksensä kosketti niitä. Toinen nyökkäsi.
Suudelma ei ollut ensimmäinen, pullonpyöritys ja toverilliset humalasuukot olivat poistaneet vierauden tunteen, mutta ensimmäistä kertaa he suutelivat tarkoittaen sillä muutakin kuin huoletonta ja ajatuksetonta peliä.
Varjot olivat siinäkin lyhyessä tuokiossa syventyneet pimeydeksi, oli melkein mahdoton nähdä toista, sillä kuu ei paistanut. Kasvojen luita pitkin haparoivat sormet toimivat silminä, ja tuntoaisti kihelmöi iholla.
He olivat kaksin Theodoren kirjan sivuilla, piilossa muilta. Joku päivä Daphne kiskoisi pojankin aurinkoisempaan käytävään.
