Otsikko: Vielä hetki - 3 x Minervan tanssimuistelmat
Kirjoittaja: Unohtumaton
Ikäraja: K-11
Genre: drama, angst, h/c, general
Paritus: melkein paritukseton, lopussa platoninen McGarmiwa/Dumbledore
Disclaimer: J.K. Rowling on luonut Potterin, minä vain leikin.
Summary: 3 x Minervan tanssimuisteluita + pakollinen kehyskertomus.
A/N: Inspiroiduin tässä yksi ilta kirjoittamaan ja tästä tuli ehkä hitusen surullisempi kuin oli tarkoitus. Osallistuu 3 kertaa, kun -haasteen kolmannelle kierrokselle (3 x Minervan tanssimuistelmia) sekä Perspektiiviä parittamiseen (Opettaja: Albus/Minerva). Areena on teidän. Biisi, jonka sanoja (ja melodiaa) tuossa lopussa on, on Enyan Fallen Embers. Suapi pistää taustalle soimaan, jos haluaa tunnelmoida.
Harvapa hänet lopulta tunsi niin kuin mies tuntee vaimonsa tai äiti lapsensa. Ei hänen elämänsä ollut mikään salaisuus, ei toki, mutta se ei myöskään ollut keskustelunaihe, jota hän olisi mielellään kenenkään kanssa jauhanut tai edes ottanut puheeksi. Hän oli ennen kaikkea opettaja, tiukka, mutta oikeudenmukainen ja siitä hänet kenties muistettaisiin vielä kauan senkin jälkeen, kun hänestä itsestään ei olisi enää mitään jäljellä.
Aika oli loppumassa hänen kohdallaan hyvin pian. Sodan jälkeen, kun kaikki alkoi hiljalleen toipua vuosikausia kestäneestä piinasta, huomasi myös Minerva kehonsa toimivan jo lisäajalla. Ehkä kaikki se vastuu ja huoli olivat pakottaneet hänet jatkamaan ja taistelemaan eteenpäin, vaikka vanhuus oli tehnyt tuloaan nopeammin kuin Minerva olisi halunnut itselleen myöntää. Nyt vain muutamaa vuotta myöhemmin oli jopa noidista sitkeimmän pakko antaa periksi ja hellittää otetta elämän syrjästä. Minerva McGarmiwa oli suorittanut ja aikaansaanut paljon, mutta vielä hetkinä, jolloin hän sai vain katsoa ulos vanhan talonsa ikkunasta ja tuntea auringon valon, elämän lämmön, omilla rosoisilla poskillaan, alkoi hän muistella.
*****
”Käsi lantiolleni...”
”Anteeksi?”
”Kuulit kyllä. No, liikettä niveliin!”
Ronald Weasleyn opettaminen tanssitaitoiseksi oli juuri niin tuskallista kuin miltä se näytti. Poikahan oli täysin toivoton tapaus, ei minkäänlaista rytmitajua saati sitten halua panostaa kykyyn, joka saattaisi vielä joku päivä maksaa itsensä takaisin. No, itsehän poika tiensä valitsi pölisemällä aivan jonninjoutavia kesken hänen opetuksensa, jota ilman koko Rohkelikko olisi nolannut itsensä vieraiden nähden ja sitä häpeää Minerva ei suostunut ottamaan kontolleen. Ei, hänen tupansa edustaisi koulua tavalla, josta jopa itse Godric Rohkelikko olisi voinut olla ylpeä.
Ronin tanssiaispuvun nähtyään Minerva joutui toivomaan, että poika olisi edes oppinut jotain hänen tanssiopeistaan.
*****
”Hagrid? Hagrid!”
Humalainen örinä kuului jostain hänen päänsä yläpuolelta. Ilmeisesti toinen oli jo niin huppelissa, että oli menettänyt käsiensä hallinnan, koska ne olivat valssatessa valuneet alas. Aivan. Liian. Alas. Minervan päässä pyörivät hänen pakomahdollisuutensa, jotka kuitenkin rajoittuivat aina niihin samoihin käsiin, jotka ei-niin-hellästi puristivat hänen pakaroitaan. Se siitä Tylypahkan edustamisesta tanssiaisissa. Minerva oli aivan vakuuttunut, että toisten koulujen henkilökunnassa ei esiintynyt samanlaista kähmintää kuin mitä Hagrid harrasti humalapäissään.
Valssi oli loppunut jo hetki sitten, mutta sen lisäksi, että se oli ollut aivan kamalaa, oli se ollut myös illan viimeinen, joten hiljalleen alkoi Suuri sali tyhjentyä ja koristeet hävitä. Sen sijaan hänen pakaroiltaan ei tuntunut häviävän yksikään sormi. Minerva harkitsi jo vakavasti Hagridin kiroamista jollain todella ikävällä herjalla, mutta ennen kuin hän ehti edes tarttua taikasauvaansa, oli Madame Maxime jo riepottanut humalaisen Hagridin pois hänen kimpustaan ja ensimmäistä kertaa Minerva sai syyn pitää kyseisestä rouvasta hieman enemmän.
*****
”Saanko luvan?”
Rehtorin kansliassa oli hämärää, vain muutama sammumaton kynttilä kajasti kalpeaa valoa ja loi varjoja linnan seinille. Taustalla soi vaimea, melkein surumielinen musiikki, joka sai Minervan jostain käsittämättömästä syystä varuilleen. Dumbledoren siro käsi oli ojennettuna häntä kohti ja mies odotti vastausta kysymykseensä, joka oli kerrassaan outo jopa hänelle. Tanssiminen rehtorin kanssa ei lukeutunut Minervan normaaliin työnkuvaan ja hän epäröi.
”Mutta rehtori hyvä...”
Dumbledore pysäytti hänen vastustelunsa yhdellä kädenheilautuksella. Hänen mustaksi palanut kätensä näytti entistäkin synkemmältä huoneen hämärässä, mutta silmät loistivat kirkkaammin ja niiden läpi paistoi ikävä, kaipuu, tarve, väsymys ja ainainen huoli. Minerva ei sanonut mitään.
”Pyydän.”
Pyyntö oli lähempänä kuiskausta ja haavoittuvuus oli ohikiitävän hetken verran kuultavissa Dumbledoren äänessä. Minerva ojensi kätensä, antoi sen asettua pehmeästi Dumbledoren käden päälle ja odotti. Puolikuulasien takana välkehti aito ilo ja musiikki voimistui.
Once, as my heart remembers,
All the stars were falling embers.
Once, when night seemed forever
I was with you.
Jos Dumbledore oli tanssiaisissa pari vuotta sitten tanssittanut häntä hyvin, ei se ollut mitään verrattuna tähän. Heidän höyhenenkevyet askeleensa nousivat vaivatta kanslian lattiasta ja jokainen rytmi oli kuin sydämenlyönti, joka piti tanssin elossa. Heidän tanssinsa surumielinen melodia nostatti tunnekuohun Minervan rinnassa, mutta Dumbledore vei häntä tyynesti mukanaan. Once, in the care of morning
in the air was all belonging.
Once, when that day was dawning
I was with you.
Siinä ei ollut jännitettä eikä ahdistusta. Vain he kaksi pukemassa surulliselle melodialle kasvot ja tarinan. Tai niin Minerva sen vihdoin ymmärsi, kun Feenikslintu oli puhjennut samaan surumieliseen sävelmään sinä kesäisenä päivänä, jolloin Tylypahka muuttui lopullisesti. *****
Auringonvalo kuivatti kyyneliä ikkunalaudalla. Ehkä vielä joskus, jossain, hän saisi kuulla Feenikslinnun laulavan yhtä kauniisti kuin se vuosia sitten oli tehnyt. Niin hän toivoi.
