Harry Potter -ficit > Hunajaherttua

Uutta alkua odotellessa (S, Ginny/Luna, ficlet)

(1/2) > >>

Isfet:
Nimi: Uutta alkua odotellessa
Kirjoittaja: Isfet
Beta:-
Ikäraja: Sallittu
Genre: fluffy, pieni angstaus
Hahmot/Paritus: Ginny/Luna
Yhteenveto: He pyörivät ympäri ja ympäri, kunnes molempien kasvoilla väreili aito hymy, täynnä elämisen riemua.
Vastuunvapautus: Hahmot ovat Rowlingin, leikin saamatta rahaa

A/N: Minun teki mieli kirjoittaa syksyinen (ja tietysti fluffyinen :D ) pätkä näistä kahdesta. Tuloksena oli tällainen, ficletin mittainen raapaisu. Ajallisesti tämä sijoittuu tyttöjen kuudenteen kouluvuoteen, miljöönä Kielletyn metsän laitamat. Tätä oli kiva kirjoittaa, toivottavasti tekin pidätte! Kommentteja rakastan. Osallistuu haasteisiin Fluffy10 (vastakohta) ja Femme10.


*


Luna oli täynnä vastakohtia. Toinen hänen tennareistaan oli kirkkaan vihreä kuin kevät itse, toinen hempeän vaaleanpunainen kuin ruusut Billin ja Fleurin häissä. Polvipituisissa legginsseissä oli laventelin ja lemmikin värisiä raitoja, lyhyt mekko oli vaaleankeltainen. Ristiriitaisuutta kruunasivat syksyisten lehtien kirjoma seppele ja korvissa roikkuvat retiisit. 

Ginnyn silmissä Luna ei olisi voinut näyttää ihastuttavammalta. Luna nimittäin näytti itseltään.

"Minä teen sinullekin seppeleen."

"Suojeleeko se minua joiltakin otuksilta, jotka haluavat kömpiä korviini?" Ginny kysyi hymyssä suin.

"Ei", Luna vastasi keskittyneenä työhönsä, "se vain näyttää upealta päässäsi."

"Minun hiukseni ovat punaiset , Luna."

"Tiedän."

Ginny ei väittänyt enempää vastaan. Lunan ketterät sormet lomittivat punaisen, oranssin, ruskean ja keltaisen eri sävyjä yhteen, samalla kun hän hyräili jotain Ginnylle tuntematonta sävelmää. Aurinko lämmitti suloisesti kasvoja, vaikka syksyinen koleus tuntui tarttuvan kosteasta maasta heidän jäseniinsä. Joka aamu oli yhä viileämpää Ginnyn katsoessa järven yllä pyörteilevää utua, miettien pitäisikö vain kaivautua takaisin peiton alle, unohduksiin. Koskaan hän ei tehnyt sitä.

"Kas noin. Nyt olet kuin syyskeiju", Luna totesi laskiessaan taideteoksensa Ginnyn kutreille.

"Syyskeiju?" Ginny naurahti ja nousi ylös ottamaan muutaman tassiaskeleen.

"Juuri niin. Ne kieppuvat viileissä ilmavirroissa ja maalavat lehdet kauniin värisiksi. Tekevät maailmasta paremman paikan elää", Luna hymyili nousten myös seisomaan.

"En minä osaa tehdä maailmasta parempaa", Ginny vavahti. 

Hän ei todella halunnut jälleen ajatella sitä kaikkea. Georgen puuttuvaa korvaa, Vauhkomieltä, Dumbledorea ja kaikkia muita kuolleita, kidutettujen kirkaisuja. Ei kuolonsyöjiä, hajotettuja perheitä tai... Harrya, Ronia ja Hermionea. Ei, eikä varsinkaan Harrya. Ei hän voisi mitään tuolle kaikelle. Hän oli kuin hutsunpapana Mount Everestin rinnalla. 

Luna katsoi häntä seesteisesti, kuin olisi tarkalleen tiennyt mitä hän ajatteli. Lunalta ei voinut piilottaa mitään. Ehkä se oli yleistä sinisilmissä (silloin Ron oli kyllä poikkeus, sokeampi kuin lepakko keskipäivällä.) Hän tarttui Ginnya ranteesta, ja ujutti sitten heidän sormensa ristikkäin. Lunan kämmenet olivat lämpimät Ginnyn viilenneitä sormia vasten, kuin ne olisivat hehkuneet.

"Kyllä voit. Me kaikki voimme - yhdessä."

Sanojensa vakuudeksi hän poimi taskustaan AK:n kaljuunan. Siinä oli jälleen uusi päivämäärä: he kokoontuisivat sinä iltana. Ginny yritti hymyillä.

"Luna, en usko että siitäkään on kovin paljon apua."

"Voi, kyllä on. Se luo toivoa. Ja jonain päivänä se tulee merkitsemään vielä enemmän."

"Niin kai sitten", Ginny kohautti harteitaan. 

Voimakas tuuli ravisteli puita lähettäen kymmenittäin lehtiä kieppumaan kohti maata. Luna hihkaisi riemusta, ja liittyi joukkoon, Ginnyn käsi yhä tiukasti otteessaan. He pyörivät ympäri ja ympäri, kunnes molempien kasvoilla väreili aito hymy, täynnä elämisen riemua. 

Hetken mielijohteesta Ginny painoi tuulen kuivaamat huulensa Lunan samettisen pehmeitä vasten. Se oli ehdottomasti erilaista kuin pojan suuteleminen. Lunan huulet kutittivat hänen omiaan kuin sudenkorennon siivet, leikittelivät niillä kevyinä ja raikkaina. Se oli juovuttavaa, kuin ei olisi koskaan voinut saada tarpeeksi. Lopulta Luna vetäytyi ja soi Ginnylle sädehtivän hymyn. Heidän sormensa olivat yhä ristikäin. 

"Tiedätkö mitä?"Ginny rikkoi hiljaisuuden, "Jos minä olen syyskeiju, sinun täytyy olla vastaavasti kevätkeiju. Sellainen joka sulattaa lumen ja jään, laittaen kaiken kukoistamaan tuoreena."

"Ehkä. Mutta nyt minä kaipaan syyskeijua, joka laskee maan hiljaiseen hämärään. Odottamaan uutta alkua."

Sokerisiipi:
Täällä syksy on aivan lopuillaan, joten oli kivaa löytää tällainen alkusyksyinen femmeficlet näillä kahdella!

Luna oli kuvattu tässä hurjan kivasti, juurikin vastakohtien kautta. Hänessä yhdistyy asiat, joiden ei osaisi ajatella yhdistettävän, mutta Luna on vapaa sovituista normeista ja siitä, minkä katsoisi olevan no, oletettua ja sopivaa? Pointtini tiivistyy myös kivasti seuraavassa virkkeessä:


--- Lainaus ---Ginnyn silmissä Luna ei olisi voinut näyttää ihastuttavammalta. Luna nimittäin näytti itseltään.
--- Lainaus päättyy ---

koska ihan superihana ja hirmu tärkeä asia, että joku on kaunis ja ihana juuri sellaisena kuin on, ja hienoa, että Luna on saanut rinnalleen ihmisen, joka arvostaa häntä juuri sellaisena kuin hän on yrittämättä muokata hänestä jotain muuta. Ja hyvin lunamaista juuri tuo, että lehtiseppelettä voi pitää kuka tahansa, mitä nyt siitä, sopiiko se hiusten väriin tai muuta yhtä pinnallista. Luna on vain jotenkin niin upean saavuttamaton, mitä tulee tuollaisiin asioihin eikä siihen tarvitse muiden väittää vastaan. Eri mieltä saa toki olla :>

Tässä oli sopivasti myös tuota synkkyyttä, joka takuulla on koko ajan läsnä ja tällaiset pienet pakohetket tuntuvat takuulla sitäkin ihanammilta juuri sitä synkkää ja pahaa vasten.


--- Lainaus ---Joka aamu oli yhä viileämpää Ginnyn katsoessa järven yllä pyörteilevää utua, miettien pitäisikö vain kaivautua takaisin peiton alle, unohduksiin. Koskaan hän ei tehnyt sitä.
--- Lainaus päättyy ---

Ja se, että pimenevät ja kylmenevät illat koettelevat niin henkisesti kuin fyysisestikin eikä aina yksinkertaisesti jaksaisi. Ihanan inhimillistä ja kuitenkin tosi ginnymäistä olla koskaan antautumatta houkutukselle vaan eteenpäin porskutetaan aina vaan, koska muutkin jaksavat, niin itsekin täytyy.


--- Lainaus ---Lunan huulet kutittivat hänen omiaan kuin sudenkorennon siivet, leikittelivät niillä kevyinä ja raikkaina.
--- Lainaus päättyy ---

Huisin nättiä ja söpöä, äww ♥︎

Onneksi Lunan usko on noin vankkumatonta, niin Ginnynkin epäröinti ja epätoivo tukahtuvat. Lunasta rohkelikkokin saa rohkeutta ja voimaa jatkaa, ettei mikään ponnistelu ole turhaa ja kyllä tästäkin selvitään, vaikka olisi miten synkkää.


--- Lainaus ---"Ehkä. Mutta nyt minä kaipaan syyskeijua, joka laskee maan hiljaiseen hämärään. Odottamaan uutta alkua."
--- Lainaus päättyy ---

Ihana lopetus ja juurikin mystinen ikään kuin rakkaudentunnustus, että sinä, Ginny, olet minulle se, jota kaipaan. Voi näitä <3 Kiitos tästä syksyisestä suloisuudesta, pidin hurjasti!

Odo:
 Aww, olipas tämä soma! Pidän Luna/Ginnystä parituskena ja nyt inspaannuin itsekin siitä pitkästä aikaa. Tässä on ihanalla tavalla lunamaisuutta, mutta ilokseni Ginny ei jäänyt sen varjoon. Tässä oli hyvin esillä myös se, miten Ginny murehtii kuolleita ja kaikkia, ja pidin siitä miten sota on tässä läsnä. Se, että Harry, Ron ja Hermione ovat poissa ja perheet hajallaan etcetc.

Mielestäni se oli ihanaa vastapainoa tähän hempeilyyn, vaikka sitäkin oli suloista lukea. Erityisesti lopetus oli mieleeni, koska tuo keijujuttu oli vain aivan mahtava ja miten syksystä sanottiin niin nätisti samoin kuin se, että Albuksen kaarti luopi toivoa. Voin hyvin kuvitella, että Luna tosiaan uskoo Albuksen kaartiin täydellä sydämellä. Molemmat hahmot olivat siis varsin IC!


--- Lainaus ---"Ehkä. Mutta nyt minä kaipaan syyskeijua, joka laskee maan hiljaiseen hämärään. Odottamaan uutta alkua."
--- Lainaus päättyy ---
<3

Kiitos tästä, oikein ihastuttava ficletti!

Hazyel:
Ginny/Luna on ihana paritus ja tartuin tähän tekstiin, kun näin tuon parituksen otsikossa! :3 Lisäksi tämän tekstin nimikin on oikein kiva, tuommoinen toivoa luova ja rauhallinen. Tykkään myös jo pelkästään Lunasta hahmona niin paljon, että kenties sekin on syy, miksi tartun niin helposti näihin Luna-teksteihin :D

Ensinnäkin, tykkään ihan hirveästi siitä, kuinka aloitit tän tekstin sillä, että Luna on täynnä vastakohtia! Voisin kuvitella Lunan olevan juuri sellainen, että hän pitää erivärisiä sukkia, kenkiä, mitä tahansa. Ja on ihanaa, että Ginny tykkää Lunasta juuri siksi, millainen Luna on: oma itsensä. Ginny on myös suloinen, kun hän kysyy Lunalta, suojeleeko seppele häntä joltain otuksilta, koska juuri niin voisi kuvitella Lunan sanovan :D

Tämä on jollain tapaa hyvin surullinen, mutta myös niin kaunis teksti. Ei kenenkään niin nuoren kuin Ginny ja Luna pitäisi joutua kokemaan sitä, minkä sota aiheuttaa, mutta on ihanaa lukea tällaista sodan aikaista tekstiä, jossa kuitenkin asiat juuri sillä hetkellä ovat hyvin ja jossa nuo kaksi voivat ihan hetken olla onnellisia.

Tykkäsin hurjasti tästä tekstistä, se oli kovin kaunis ja etenkin Luna oli mielestäni juuri oma itsensä - sellainen maailmaan toivoa valava henkilö. Kiitos!

Isfet:
Oih, näin monta ihanaa kommenttia <3 Kiitos kaikille!

Sokerisiipi, tosi ihanaa kuulla että molempien hahmojen kuvailu miellytti. Luna on ihanan voimaannuttava ja valoisa persoona kaikkeen niin psyykkiseen kuin, hmm, konkreettiseenkin synkkyyteen. Ja iih, olen onnistunut kirjoittamaan söpön suutelukohtauksen! Kiitos itsellesi <3

Odo, sota-aikoihin sijoittuvissa fikeissä on pakollinen annos surumielisyyttä ja masennusta, mutta se tekee onnellisista hetkistä vieläkin kirkkaampia. IC -hahmot olivat tosiaan listani kärjessä tässä(kin) tekstissä, hienoa että onnistuin. Ja keijut ovat suloisia, kyllä :-)

Lauchuo, Ginny/Luna on ihana femmeparitus  (ehkä juuri koska Luna on lunamainen <3). Lyhyet onnen hetket ovat ehkä suosikkejani näin tyylillisesti, kivaa että tyksit ja kommentoit!

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu