Kaksi yksinäistä (D/Hrm, K-11) (osa 8/8 ilmestynyt 20.12)

[Deathless]

Kirjoittaja: Deathless
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: romance, fluff, drama
Paritus: Draco/Hermione, (Harry/?)
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistaa Rowlingin Potter-kirjoista, kuuluvat hänelle. Vain juoni on omani, enkä saa tästä minkäänlaista korvausta.
Tiivistelmä: Miten käykään kun Draco ja Hermione kohtaavat illan hämärässä omaan epätoivoonsa vaipuneina?
A/N: Ensimmäinen tällainen pitempi ficci, jossa on mukana romancea ja fluffia. Eli en oikein ole varma mitä tästä tuli, mutta sanokaapa te se.  Olen kirjoittanut vain ns. humoria, joten tämä on aika erilainen tapa minulle, mikä saattaa paistaa tekstistä. Mutta nyt siis lukeekapas tämä teksti, joka saa jatkoa sitten jossain vaiheessa.



      1. osa; Puun juurella

Hermione porhalsi linnan käytävällä kauhea hoppu päällä. Hänen hiuksensa sojottivat minne sattuivat ja hän oli vahingossa repäissyt kaksi vuotta vanhan kaapunsa päälleen, joka puristi inhottavista paikoista ja oli auttamatta liian lyhyt.
   Ovi paukahti äänekkäästi, kun rohkelikkotyttö saapui liemien kaksoistunnille. Hän hengitti vingahdellen katsoessaan aina yhtä rasvalettistä Severus Kalkarosta, jonka tummat silmät tuijottivat häntä pistävästi.
   ”Arvoisa neiti Granger... myöhässä”, Kalkaros sanoi selvästi tyytyväisenä. ”Jälki-istunto taitaakin napsahtaa tästä hyvästä.”
   ”Mu-mutta professori-” Hermione aloitti kauhuissaan, mutta hänet keskeytti hirveä hirnunta, joka kantautui kenenkäs muun kuin Dracon, Grabben ja Goylen pöydästä. Kalkaros ei yrittänyt edes  estää Luihuisia nauramasta Hermionelle, jonka punaisella naamalla pystyi paistamaan vähintäänkin kananmunan.
   ”Äh, turpa kiinni, Malfoy!” Ron kivahti taaimmaisesta pöydästä, jossa punapäisen Ronin vieressä istui kukapa muukaan kuin Harry salama-arpineen ja mustine hiuksineen. Poikien kattiloista nousi sakea sumu, joka verhosi heidän piirteensä vihreään huntuun.
   ”Weasley! Jälki-istuntoa!” Kalkaros huusi kääntämättä katsettaan taulusta, johon hän oli alkanut mutista loitsullaan tekstiä.
   ”Mutta-”
   ”EI muttia!”

   Hermione istahti poikien viereen. Hän kaivoi esille taikaliemi kirjansa ja avasi sen paljastusliemen kohdalta. Vaikka ohje oli helppo ja simppeli, pojat näyttivät siltä, että se oli kaikkein vaikein tuotos siihen mennessä. Tyttö rupesi savustamaan lepakonsiipiä ja yritti samalla haroa hiuksiaan asettumaan paremmin.

   ”Hermione, autatko vähän?” Ron pyysi naama mustana, kun hänen liemensä oli räjähtänyt sotkien ympäristön paksuun litkuun. Harry nauroi vieressä, mutta samassa kuului KAPUM ja Harryn hymy hyytyi hänenkin saadessaan vihreää mönjää kasvoilleen. Nyt oli Ronin vuoro pärskähdellä.
   ”No en! Minulla on riittävästi omaa tekemistäkin!” Hermione ärähti ja keskittyi hyppypapujen pilkkomiseen. Draco kumartui Hermionea kohti, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan loukkauksia, mitä luihuinen päästeli suustaan. Hän toivoi vain, että tunti olisi pian ohitse, toivoi, mahdottomuuksia kuten sitä että hän olisi joku muu kuin jästisyntyinen, jotta häntä ei haukuttaisi siitä. Hän halusi olla kauniimpi, suositumpi, kaikkea mitä ei ollut, varsinkin kun kuunteli juoruja, joita supistiin varsin äänekkäästi käytävillä.
   Hermione räpytteli silmiään, jottei alkaisi itkeä ja seurasi kirjan ohjeita. Juuri, kun hän oli saanut liemen juuri oikean sävyisen oranssiksi, kello alkoi soida. Hän napsaisi häthätää koepullon täyteen seosta, kiikutti sen nyrpeälle Kalkarokselle, siivosi jälkensä nopeammin kuin koskaan ja rynnisti luokasta. Hän tunsi kuumien kyyneleiden valuvan poskiaan pitkin.
   ”Hermione!” kuului huuto perästä, mutta tyttö ei edes hiljentänyt vauhtiaan, vaan lisäsi sitä kuin hän olisi saalis, jota saalistaja yritti napata.
   ”Se säälittävä kuraverinen...” kuului hänen viereltään, hän oli juuri viilettänyt suippokasvoisen Dracon ohi.
   ”Pidä se turpasi tukossa, idiootti!” kuului samassa ja kova muksahdus kertoi jonkun kaatuneen. Hermione vilkaisi taakseen ja näki Ronin kohottamassa nyrkkiään Dracon yllä. ”Peru sanasi Malfoy! Oma sukusi on niin läpeensä mätä, ettei pahemmasta väliä! Tappavat vain ihmisiä! Isäsikin on sellainen paskanjauhaja ja äitisi näyttää siltä, että paskaläjä on työnnetty hänen nenänsä alle!” Ron huusi raivoissaan Malfoylle, mikä sai Hermionen itkemään yhä enemmän. Vain Ron välitti hänestä... ja Harry, mutta tämä yritti aina vain hillitä suojelunhaluista Ronia.
   ”Sektusempra!” kuului Dracon ääni ja Ron alkoi kiljua kivusta. Hermione käännähti äkkiä ja viiletti kuin salama takaisin kohti poikia.
   ”Sinä... tuo olisi pitänyt jättää tekemättä!” Hermione huusi naama punaisena niin, että käytävä kaikui ja loputkin oppilaat, jotka tähän mennessä eivät vielä olleet katsoneet tappelua, kääntyivät tuijottamaan.
   ”Keholeijus!” Hermione huusi ja Draco lennähti ilmassa ja paiskautui samassa maahan Hermionen ohjatessa lentoa sauvallaan. Hermione huohotti kiihtymyksen vallassa ja riensi veressä makaavan Ronin luo. Harry seisoi kalmankalpeana vieressä, mikä ei toden totta ollut tyypillistä arpinaamaa.
   ”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” kuului McGarmiwan tiukka ääni ja pitkä, vanhahko professori astui väkijoukosta.
   ”Potter! Granger! Weasley! Malfoy! Mitä tämä tarkoittaa?” McGarmiwa tiukkasi.
   ”Malfoy haukkui Hermionea kuraveriseksi ja Ron puolusti häntä! Sitten Malfoy käytti sektusempra-kirousta ja Hermione antoi samalla mitalla takaisin!” Harry selosti.
   Draco nousi samasta maasta ja hieroi otsaansa. Hän ei katsonut varsinaisesti kehenkään, vaan tuijotti tyhjänä eteensä.
   ”Neiti Granger, en olisi koskaan uskonut sanovani tätä sinulle; jälki-istuntoa, kuten myös Malfoylle ja Weasleylle. Mutta ensin Weasley saa käydä matami Pormfeyn luona. Esintys paarit!” McGarmiwa sanoi, heilautti taikasauvaansa ja nosti Ronin verisen ruumiin tyhjästä ilmestyneille paareille.
   ”Anteeksi, Herm-”, Ron sanoi hiljaa, mutta Hermione vaijensi hänet lyhyellä nyökkäyksellä ja pienellä hymyllä.

   Illalla Hermione käveli yksin käytävällä. Hän oli juuri käynyt tapaamassa Ronia sairaalasiivessä. Ronin arvet olivat jo paranemassa, mutta hän kärsi verenhukasta, joten poika joutui jäämään potilaaksi vielä pariksi päiväksi.
   Käytävän hiljaisuudessa Hermionella oli aikaa miettiä Harrya, joka oli käyttäytynyt parina viime päivänä aivan oudosti.    Hän ei ollut edes yrittänyt auttaa Ronia, mikä oli aivan ennenkuulumatonta. Harry oli todentotta outona. Yleensä Harry suojeli kaikkea mikä liikkui, tahtoi aina auttaa ja olla ensimmäisenä pelastamassa henkiä.

   Samassa kuului jotain outoa ääntä viereisestä käytävästä. Hermione kohotti sauvansa iskuvalmiiksi ja hipsi lähemmäs äänen lähdettä. Hän ei voinut uskoa silmiään nähdessään nurkassa Harryn ja heidän tupalaisensa Alicia Spinnetin, joka pelasi Rohkelikon huispausjoukkueessa Harryn kanssa.
   He suutelivat ahnaasti toisiaan, mutta Hermionen järkyttynyt ynähdys sai heidät säpsähtämään irti toisistaan.
   ”Hermione!”
   ”Granger!”
   Molemmat huudahtivat täsmälleen yhtä aikaa. Alician poskien loimotus paistoi käytävän päähän asti.
   ”Jaajaa, miksette ole kertoneet, että olette yhdessä?” Hermione vaati tietää. Hän laittoi kädet lanteilleen ja naputti vaativasti lattiaa.
   ”No, me... haluttiin katsoa tuleeko tästä mitään...” Harry mutisi ja hieroi niskaansa vaivautuneena.
   ”No hyvin näyttää sujuvan”, Hermione töksäytti.
   ”Äh, Granger taitaa olla vain kade”, Alicia tuhahti ja katsoi ylimielisesti Hermioneen.
   Nyt oli Hermionen poskien vuoro punehtua. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja kääntyi niille sijoilleen. Kumpikaan ei seurannut häntä, ei edes Harry huutanut anteeksipyyntöä perään. Hermione tunsi olonsa kurjaksi suunnatessaan raikkaaseen iltailmaan. Hämärä oli jo saapunut kuin varkaissa hänen laskeutuessaan linnan portaita. Tähtiä ilmestyi yhä vain enemmän tummalle taivaalle hänen kävellessään kostealla nurmikolla. Taivaankansi kylpi valopilkkujen loisteessa hänen saapuessa järvelle, jossa jättiläiskalmari uiskenteli. Tyttö istahti aivan veden äären ja upotti kätensä hyiseen veteen.
   Hän kuuli itkua. Tukahdutettuja nyyhkäyksiä jostain kauempaa. Hän käännähti ja tyrmistys valtasi hänen mielensä, kun hän näki vaaleapäisen pojan puun juuressa. Vaikka kasvot oli peitetty polviin, hän erotti selvästi kuka tämä oli; Draco Malfoy.
   Hermione nousi maasta tajuamatta itsekään, mitä teki. Hän kapusi kumparetta pitkin puun juurelle ja istahti Dracon viereen. Poika säpsähti ja iskosti itkuiset kasvonsa häneen.
   ”Hei”, Hermione sanoi hiljaa tajuamatta oikein tekemisiään. Hän tunsi itsensä täysin kajahtaneeksi. Tulla nyt juttelemaan verivihollisensa kanssa.
   ”Mitä sinä haluat, kuraverinen?” Draco töksäytti halveksien ja käänsi päätään päätyen tuijottamaan paljaita varpaitaan.
   ”Mikä sinulla on? Näin, miten sinuun vaikutti se, mitä Ron sanoi perheestäsi.”
   ”Et sinä voi ymmärtää...” Draco pudisteli päätään.
   ”Ehkä ymmärrän paremmin kuin osaat arvatakaan”, Hermione sanoi, mikä sai pojan taas vilkaisemaan häntä ja siristämään silmiään.
   ”Et tiedä miltä se tuntuu, kun perhettäsi haukutaan, vaikka siihen ei pitäisi olla mitään syytä...”   
   ”No eikö siihen ole?”
   ”No... on”, Draco sanoi hiljaa. ”Äh, miksi minä edes puhun sinulle?” Draco pyöritteli päätään ja nousi kostealta nurmelta. Hän pyyhkäisi kaapuaan ja katsoi halveksien tyttöön.   
   ”Koska minä saatan olla ainoa, joka ymmärtää sinua. Minuakin haukutaan ja vain sen takia, että vanhempani eivät taio”, Hermione sanoi rauhallisesti ja taputti nurmea vieressään. ”Puhuminen helpottaa.”
   ”Sinä kuitenkin latelet kaikki mitä sinulle kerron! Kohtakin aivan varmasti pinkaiset Rohkelikkotorniin ja huudat kaikille suureen ääneen, miten suuri Draco Malfoy pillitti puun juuressa!” poika huusi viuhtoen käsiään yhä kiihtyvämpää tahtia.
   ”En kerro. Mitä se hyödyttäisi? Sinähän vain haukkuisit minua kahta kauheammin.”
   Draco tuhahti. ”Olet oikeassa.” Hän virnisti ilkeästi ja istahti tytön viereen, minkä ei olisi pitänyt olla mahdollista. Draco Malfoy istui vapaaehtoisesti Hermione Grangerin vieressä... sitä ei pysty uskomaan.
   ”Inhoan perhettäni”, Draco töksäytti sen enempiä miettimättä. ”Inhoan, että meillä on sellainen maine. Isä vain... hän liehakoi pimeyden voimia ja kai minä halusin olla yhtä ylpeä ja itsevarma. Mutta sitten aloin käyttämään omia aivojani ja tajusin, etten halua sellaista. Halveksuntaa, yksinäisyyttä, kun kukaan ei tule juttelemaan vapaaehtoiseksi. Olen mikä olen, raivostuttava äpärä, mutta silti... en halua sekaantua pimeyden voimiin, tahdon tehdä jotain, mikä saa ihmiset pitämään minusta. Mutta tiedätkö, mitä sellaisille tehdään Luihuisessa?” Draco kysyi Hermionelta, joka kuunteli keskittyneesti.
   Hermione pudisti päätään.
   ”Sellainen ei selviä hengissä. Siellä murskataan kaikkein heikoimmat. Siellä täytyy olla kova, mahtava, muiden herra, jotta saa edes vähän omaa rauhaa. Täytyy osata kiusata jästisyntyisiä. On minusta kiva tehdä jekkuja ja näin. Olen ovela, voimakastahtoinen, mutta kaiken muun teen vain siksi, koska on pakko. Mitähän isäkin sanoisi jos kuulisi mitä sanon... Hän ei ikinä tahtoisi nähdäkään minua!”
   Syntyi hiljaisuus. Hermione katsoi Draco varovasti ja laski kätensä hiukan epäröiden pojan kalpealle kädelle. Draco oli jo vetäisemässä kätensä pois, kunnes tajusi, ettei siinä ollut paha olla. Hän ei tahriintunut tai likaantunut jästisyntyisen läsnäollessa.
   ”Olen pahoillani”, Hermione sanoi. ”Se on varmasti kamalaa. En tiennyt, että tuvassasi on myös sellaisia, jotka eivät tahdo kiusata, mutta omaavat silti piirteitä jotka saivat lajitteluhatun laittamaan heidät Luihuiseen.”
   ”Varmaan aika moni ajattelee niin”, Draco hymähti ja kohautti olkapäitään. ”Anteeksi.”
   Hermione katsoi ällistyneenä poikaan, joka tuijotti nyt posket punaisina ruohikkoon.
   ”Tä?” tyttö äännähti fiksun kuuloisena.
   Draco naurahti. ”Anteeksi kun haukuin sinua. En minä taidakaan kuolla jästisyntyisen kosketuksesta.”
   Hermione naurahti ja hymyili Dracolle rohkaisevasti. Poika antoi pienen hymynpoikasen, ennen kuin nousi.   
   ”Ja tätä ei sitten ole koskaan tapahtunut.” Kiireesti poika kääntyi ja lähes juoksi linnaan, kunnes ovi pamahti ja Hermione jäi yksin kevätilmaan omien ajatuksiensa poukkoillessa epäselvästi ympärillään.


//3. viesti on toinen osa

[LunaLovegood]

Heei!
Tää kuulostaa tosi mielenkiintoselta, johtuu ehkä siitä, että Draco/Hermione on yks mun lemppariparituksista, ja osaat kirjottaa sitä tosi hyvin. En juurikaan löytänyt kirjotusvirheitä, enkä pysty ees niitä lainaamaan ku oon kännykällä.
Odotan seuraavaa lukua

[Deathless]

Kiitokset LunaLovegoodille, kommenttia on aina mukava saada! Draco/Hermione on yksi minunkin lempiparituksistani, en olisi kyllä ikinä sitä uskonut, ennen kuin rupesin näitä ficcejä lukemaan ja kirjustamaan.

[Deathless]

Tässäpä olisi toinen osa. Minun piti keksiä, mihin väliin ujuttaisin minkäkin juonenkappaleen, mutta eiköhän tämä tästä. Kolmas osa tulee sitten, kun sellaisen saan väsättyä. Ja niin, terveisiä Kroatian huikeasta lämmöstä!

2. osa; Salaisuuksia

Hermione ei voinut uskoa edellisillan tapahtumia. Noustessaan ylös sängystään hän ei pystynyt kuin hymyilemään. Olo tuntui keveältä, vaikka kaiken olisi pitänyt olla aivan mullin mallin. Parvati Patil jopa kysyi, oliko hän kipeä, mihin Hermione vain pudisteli päätään.
   Hän tunsi itsensä ilmaakin kevyemmäksi. Hitaasti ja kömpelösti, kuin olisi pilvessä, hän puki parhaan kaapunsa päälleen, suki kiharoita hiuksiaan pidempään kuin koskaan ja tuijotti itseään peilistä arvoivasti. Viimein hän nyökkäsi peilikuvalleen ja laskeutui alas Rohkelikon oleskeluhuoneeseen, joka oli jo aivan täynnä oppilaita. Hän vilkaisi kelloa, joka näytti jo kaksitoista. Lauantaina.
   Ginny tuijotti häntä kahdenistuttavalta sohvalta otsa pienoisessa rypyssä. Hermione käveli hänen luokseen ja rojahti sohvalle kuin olisi uupunut jostain.   
   ”Oletko sinä kunnossa?” Ginny kysyi.
   ”Miksen olisi?” Hermione naurahti ja katsoi kattoon.
   ”No, ensiksikin, sinä olet laittautunut! Toiseksi, olet yleensä ensimmäisenä hereillä. Ja vielä kolmanneksi; sinulla ei ole kirjaa ja hymyilet koko ajan.” Ginny tuijotti Hermionea arvioiden mitkä hänen teorioistaan voisivat pitää paikkansa, ja tytön hymy hyytyi hiukan.
   ”Minä- öm...minä vain... eikö ihminen saa poiketa rutiineistaan?” Hermione änkytti ja nousi kohensi asentoaan suoremmaksi.
   ”Toki toki, mutta sinä olet Hermione Granger, joka elää rutiineista”, Ginny sanoi sen enempiä miettimättä. Hermionen silmät menivät viiruiksi ja suu suoraksi viivaksi. Hänen hilpeytensä oli kaikonnut kuin maan nielemänä.
   ”Mitä sinä tuolla tarkoitat?” Hermione tivasi.
   ”Äh, älä nyt vedä hernettä nenään!” Ginny huokaisi. ”Minä vain-”
   ”Älä ala selittämään! Tiedän mitä sinä tarkoitat!”
   Hän nousi raivoissaan, keveä olo ei ollut kuin muisto vain ja hän rynnisti muotokuva-aukosta niin vauhdikkaasti, että kaatoi kahden ykkösluokkalaisen velhoshakkipelin nurin.    
   Miksi hän ei voinut olla ikinä iloinen, ilman kirjaa kainalossaan? Miksi hän ei muka saisi poiketa rutiineistaan? Miksi, miksi, miksi? Hermione halusi vajota maan alle, hukkua vihaansa, kuristaa itsensä.
   Hän suunnisti lähes tajuamattaan ulos, jossa kevätaurinko helotti kepeästi ja istahti tismalleen samaan kohtaan, kuin eilenkin illalla. Poikkeus oli vain, että nyt hän kaipasi jotakuta, jolle kertoa murheensa. Mutta Draco, hän ei ikinä, siis ikinä, kuuntelisi kenenkään kuraverisen saastaisia ongelmia.
   ”Hermione?” kuului hänen vierestään ja Hermione oli hypähtää kymmenen metriä ilmaan. Kukapa muukaan hänen viereensä oli istahtanut kuin luihuispoika.
   ”Mistä sinä-?” Hermione aloitti, mutta Draco keskeytti hänet;
   ”Näin sinut oleskeluhuoneemme ikkunasta, se on aivan maan tasolla.”
   ”Miksi tulit? Minähän olen kuraverinen”, Hermione sanoi katkerana ja pyyhki silmiään.
   ”Sinä kuuntelit eilen minua. Nyt on minun vuoroni kuunnella sinua.”
   Sitä Hermione ei ikinä olisi uskonut kuulevansa. Hän tuijotti Dracoa suoraan tämän harmaisiin silmiin. Hän tunsi sukeltavansa niiden synkkyyteen, hän melkein aisti, miten pojasta huokui se turtuneisuus elämään, joka oli pelkkää esittämistä. Pelkkää haukkumista ja diivailua.
   ”Minä...” Hermione änkytti tietämättä mistä aloittaa. ”Ku-Kukaan ei pidä minusta. Kaikki luulevat minun olevan rutiineista kiinni pitävä, inhottava nirppanokka, joka ei halua muuta elämää kuin koulun...”
   Draco tuijotti häneen syyllisenä. Hermione huokaisi, koska tiesi, mitä pojan päässä liikkui; hän ajatteli samalla tavalla kuin muutkin.
   ”Kuule... kaikilla on käsitys jokaisesta. Sinunkaan käsityksesi minusta ei varmaan ole kamalan imarteleva?”
   ”No, ei”, Hermione myönsi, ”mutta olen hiukan muuttanut ajattelutapaani.” Se sai Dracon hymyilemään ja Hermionen mahanpohjassa kutisi oudosti, kuin muurahaiset olisivat päättäneet rakentaa sinne pesän.
   Niinpä Hermione kertoi loputkin viime aikaisista tapahtumista, mukaan luettuna Harryn ja Alician salasuhde, mikä sai Dracon nauramaan maha kippurassa.
   ”Vai on Potta-Potter saanut uuden tyttöystävän...” Draco nauroi.
   ”Äh, et sitten kerro kenellekään”, Hermione vaati.
   ”Miksen kertoisi?” Draco kurtisti kulmiaan haastavasti.
   ”Muuten minä kerron, että olet oikea itkupilli”, Hermione hymyili ärsyttävästi. Draco näytti hänelle kieltään, muttei sanonut mitään. Hetken he istuivat siinä vierekkäin, kuunnellen vain, kuinka ensimmäiset kevätlinnut sirkuttivat puun oksalla.
   ”Kuule Hermione...”, Draco aloitti empien. ”Kohta olisi se Tylyahon retki...”
   Hermione tuijotti Dracoon silmät suurina, hänen kurkkuaan kuivasi yhtäkkiä, kuin Saharan autiomaa olisi muuttanut hänen kielensä päälle.
   ”Siis... kyllä minä tajuan, että et halua! Olenhan minä kiusannut sinua jo viisi vuotta ja mitä ja on se Weasley ja...” Draco änkytti ja punastui, mikä näytti oudolta kalpeilla kasvoilla.
   ”Ei! Siis- kyllä se käy. Mutta.... entä muut luihuiset?”
   ”Minä ajattelin, että kävisimme rääkyvässä röttelössä. Emme olisi niin sanotusti... julkisesti missään. Olemme nyt vain... puheväleissä”, Draco sovitteli sanansa tarkkaan. Hän punasteli syvästi ja vilkuili hermostuneena pieneen ikkunaan, josta luihuiset voisivat minä hetkenä tahansa kurkistaa ja nähdä hänet haukkumansa Hermione Grangerin kanssa. Mutta tytön kanssa oli ihan hyvä olla... Sekaiset tunteet saivat Dracon naksuttelemaan hermostuneena sormiaan.
   ”Ihan miten vain. En oikein usko, että Harry ja Ronkaan mitenkään hyppisivät riemusta, jos näkisivät minut sinun kanssasi”, Hermione kohautti olkiaan.
   ”Ei varsinkaan Weazel”, Draco tuhahti. Hermione kohotti kulmakarvojaan ihmeissään, mutta Draco vain kohautti olkiaan, eikä vastannut. Eikö tyttö tosissaan tiennyt Ronin pakkomiellettä tähän? Eikö hän tosissaan tiennyt Weasleyn pitävän hänen kuvaansa tyynynsä alla ja että hänen boksereihinsa oli painettu Hermionen pään kuvia?

   Viimein Hermione nousi ylös, loi viimeisen katseen poikaan, ennen kuin hän juoksi portaat ylös ja suunnisti kirjastoon. Hänen täytyisi tehdä aine professori Kalkarokselle verhoutusliemestä, eikä hän ollut edes aloittanut sitä, mikä oli täysin ennen kuulumatonta. Draco ei saisi herpaannuttaa hänen otettaan koulusta, vaikka mielummin tyttö olisi istunut koko loppupäivän pojan vieressä.
   ”Hermione!” kuului samassa ja tyttö jähmettyi siltä seisomalta. Hänen sydämensä takoi kivuliaasti kylkiluita vasten, kun hän kääntyi ja näki Ronin juoksemassa häntä kohti hymy pisamaisilla kasvoilla.
   ”Mikset tullut katsomaan minua?” Ron kysyi.
   ”Minä- öh-” Hermionen aivot yrittivät rullata, mutta ne tuntuivat käyvän jonkinlaisella tyhjäkäynnillä. ”Minä olen yrittänyt tehdä läksyjä. Olen vain ollut vähän väsynyt viime aikoina, eikä niiden tekemisestä ole tullut mitään.”
   Mutta Ron ei tuntunut kuuntelevan, vaan tuijotti tytön kasvoihin. Häntä näytti heikottavan. Hiljalleen Ron nosti sormensa ja osoitti häntä suoraan kasvoihin.
   ”Ron? Mitä sinä-”
   ”Oletko- Oletko sinä... meikannut?” Hän näytti perinjuurin järkyttyneeltä.
   ”Täh? Miten niin? En... tai joo”, Hermionen poskille levisi syvä puna. ”Olen jo viidennellä, eikö pitäisi jo aloittaa?”
   ”Ei, Hermione. Ei missään tapauksessa”, Ron sanoi kuin pienelle tytölle, jolle hän yritti selittää, miksi on väärin työntää puuroa nenään. ”Sinä olet kaunis omana itsenäsi. Et tarvitse mitään jästien höttöjä.”
   Hermionen suu meni yhdeksi viivaksi. Samaan aikaan häntä kiukutti, mutta samalla hän tunsi suurta hellyyttä Ronia kohtaan.
   ”Äh, minun täytyy nyt mennä... paljon... läksyjä”, hän mumisi ja jatkoi matkaansa jättäen Ronin huolestuneena taakseen.

   Kalkaroksen aineesta ei ollut tulla mitään. Hän joutui pyyhkimään aloittamansa aineen monta kertaa taikasauvallaan ja täyttämään mustepullon yhä uudelleen ja uudelleen. Edes tuhansien kirjojen keskellä olo, niiden hajujen haistelu, ei auttanut häntä pääsemään läksyjenteko-taajuudelle, jonka avulla hän pystyi tekemään todella pitkiä aineita ja nauttimaan niiden tekemisestä.
   Hän ajatteli vain Dracoa. Tämän platinanvaaleita hiuksia, jotka olivat siistit. Tämän harmaita surullisia silmiä, tämän suippojakasvoja ja pientä hymyä, jonka hän oli saanut nähdä jo monta kertaa pienen hetken. Sitä, miten he olivat jotenkin samanlaiset, mutta tarpeeksi erilaiset, että heillä riitti puhuttavaa.
   Hermionea hymyilytti, mutta samalla häntä kalvoi epäilys. Syvä epäilys, tekikö hän oikein. Hän oli pystynyt puhumaan Dracolle vasta eilisillasta, mutta miten hän sitten oli niin... onnellinen? Jännittynyt ja toiveikas.
   Silloin Hermione myönsi sen itselleen. Hän oli toivonut aina, että Draco Malfoy joskus hymyilisi hänelle lempeästi. Se, juuri se, hänen piti myöntää, ennen kuin voisi jatkaa eteenpäin.

   Viimein Hermione luovutti ja tunki täyttymättömän pergamentin ja tyhjän mustepullon turhautuneena laukkuunsa ja lähti kävelemään kirjastosta matami Prillin mulkoillessa häntä moittivasti, kun hänen kenkänsä kopisivat äänekkäästi lattiaa vasten. Hänen täytyisi kysellä vielä jotain verhoutusliemestä professori Kalkarokselta, vaikka ajatus tuntuikin mitä vastenmielisimmältä. Saavuttuaan Kalkaroksen työhuoneelle, hän kurkisti varovasti hiukan raollaan olevasta ovesta ja näky sai hänen tervehdyksensä hukkumaan kurkkuun. Kaikkien limamöllyköitten, liemien ja karmean hajun keskellä oli Severus Kalkaros, koulun juomamestari, vain boksereissaan. Ja Kalkaroksen edessä kyhjötti kolmasluokkalainen tyttö, jota Hermione ei tuntenut, ja tytön kasvoilla noruivat kyyneleet.
   ”Ei, älä”, tyttö itki.
   ”Älä turhaan itke, tyttöseni. Minä tiedän, että nautit tästä”, Kalkaros sanoi äänellä, mikä ei ollut yhtään sen seksikkäämpi, kuin ääni, jota hän käytti huutaessaan Harrylle, Ronille ja muille paitsi luihuisille.
   ”Älä... AI, koskee...!” tyttö huusi, mutta Kalkaros vaimensi hänet työntämällä likaiset sukat tytön suuhun.
   ”Shh, shh... ihan rauhassa...”
   Hermione ei voinut katsoa enempää. Hän kompuroi hädissään ovelta, karmea näky liimattuna verkkokalvoille, ja hän juoksi minkä jaloistaan pääsi. Ei kuitenkaan kenenkään opettajan, ei Dumbledoren luo, vaan suoraa päätä oleskeluhuoneeseen ohittaen Harryn ja Ronin, jotka tervehtivät häntä, ja portaat ylös makuusaliin haudaten päänsä omaan tyynyynsä.
   Hän ei voisi kertoa kenellekään siitä. Ei kenellekään. Kukaan ei uskoisi häntä. Ja jos uskoisi, tuskin kukaan tyttö myöntäisi joutuneensa Kalkaroksen käsittelyyn. Jos hän syyttäisi professoria, eikä kukaan todistaisi asiaa, olisi Kalkaroksen kauna mitä hirmuisin. Siispä hän päätti vaimeta, sulkea suunsa ja olla, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

[Deathless]

A/N: Laitan tähän nyt kolmannen osan, vaikka kommentteja nyt ei järin häävisti ei olekaan sadellut. Edes jonkinlainen kommentointi olisi ihan kiva (pakollista), jotta tiedän edes, lukeeko tätä kukaan. Laittaaka edes luin. Sovitaanko näin? Mutta sen enempiä kommentteja kärttämättä, kolmas luku, olkaa hyvä:

3. osa; Törmäyksiä on monenlaisia

Viikko meni että hujahti. Vain Kalkaroksen tunnit syöpyivät hänen mieleensä, kun hän oli joutunut koko kaksoistunnin ajattelemaan Kalkarosta ja sitä kolmasluokkalaista tyttöä. Hän kyllä vilkuili vähän väliä myös Dracoa, joka näytti kuitenkin samanlaiselta kolealta itseltään kuin ennenkin, vaikka nyt erona olikin se, ettei Draco nauranut tai sanonut hänelle yhtään mitään.
   Saapui lauantai. Tylyahoon menon päivä. Hermione näpräsi koko aamupäivän hiussuortuvaansa perin juurin hermostuneena, ja kun kello oli kymmentä vaille yksitoista, oppilaat alkoivat hiljalleen valua ulos linnasta, kohti koulun portteja, joilla vahtimestari Argus Voro tarkasti jokaisen oppilaan, ettei kukaan vain pääsisi kylään luvatta.
   Kun Harry ja Ron nousivat lähteäkseen, Hermione sanoi heille;
   ”En tule mukaan… minulla on hiukan… läksyjä.”
   ”Äh, tulisit nyt, Hem! Ei sinunkaan tarvitse olla aina nenä kiinni kirjassa, tekisit vaihteeksi jotain muutakin”, Ron huokaisi ja ojensi kätensä, jotta tyttö tarttuisi siihen.   
   ”Enkö minä sitten sinun mielestäsi tee ikinä mitään muuta?” Hermione kysyi haastavasti ja katsoi silmät sirrillään poikia.
   ”Sinä tiedät kyllä mitä minä tarkoitan, anna jo olla!” Ron puuskahti. Hermione tuijotti häneen vihaisena, nousi salamana ylös ja painui makuuhuoneeseensa. Ron kohautti olkiaan Harrylle, ja he lähtivät kahdestaan kohti Tylyahoa.

   Hermione katsoi tarkkaan makuuhuoneen ikkunasta, että Ronin punainen ja Harryn musta hiuspehko olivat kadonneet portista, ennen kuin hän laskeutui oleskeluhuoneeseen, jossa olivat vain ykkös- ja kakkosluokkalaiset, sekä ne, jotka eivät jaksaneet mennä enää kylään.
   Käytävillä oli hiljaista. Hermione oli törmätä vain Kalkarokseen, mutta hän sai juuri piilouduttua yksisilmäisen noidan taakse, mistä vei tie Tylyahon karkkikauppaan, Hunajaherttuaan.
   Kädet täristen hän käveli pihamaan poikki ja siitä portista, jossa Voro oli juuri lähtemässä.   ”Minulla on muutakin tekemistä kuin vahtia täällä laiskottelijoita, jotka likaavat käytäväni. Voisitte jäädä tupiinne, jos teitä laiskotuttaa, sillä silloin teistä on vähiten harmia”, Voro kärisi tarkastettuaan hänen nimensä. Hermione kohautti olkiaan ja poistui mahdollisimman äkkiä mutisevan Voron luota.

   Tylyaho oli kaunis. Puihin oli juuri ilmestynyt hirvenkorvat ja kaikkialla tuoksui kevät. Hermione tunsi itsensä iloisemmaksi kuin moneen kuukauteen. Hänen teki jopa mieli nauraa nähdessään Rääkyvän röttelön, joka kohosi karmivana yksinäisellä mäellään laudoitettuine ovineen ja ikkunoineen ja rehottavine kasveineen.
   ”En ole koskaan nähnyt ketään, joka hymyilisi noin nähtyään tuon hökötyksen.” Hermione hätkähti ja näki Dracon hymyilemässä ilkikurisesti juuri hänen takanaan.
   ”E-en minä…” Hermione änkytti hiukan hämillään, mikä sai Dracon nauramaan.
   ”Ei sinun tarvitse minua pelätä, haluan, että pystymme juttelemaan yhtä vapaasti kuin viikko sitten.”
   Hermione ei silti mahtanut itselleen mitään, vaan puri hiukan epäröiden huultaan. Draco tarttui häntä kädestä ja se tuntui kylmältä ja turvallisen jämäkältä hänen oman, hikisen ja vapisevan käden ympärillä.   
   ”Helpottaako?” Draco kysyi. Hermione nyökkäsi.
   He alkoivat etsiä kuivaa kohtaa, mihin he voisivat istahtaa. Sellainen löytyi kuitenkin vasta kun he olivat laskeutuneet rääkyvän röttelön kukkulan alle.
   Kun he istuutuivat, Draco veti kaapunsa suojista pussillisen Hunajaherttuan makeisia ja lojautti herkut maahan. Hermionen silmät loistivat hänen napatessaan purkillisen Bertie Bortin joka maun rakeita.   
   ”Mistä sinä nämä vetäisit?” hän kysyi ja aukaisi purkin kannen.
   ”Käskin Grabben ja Goylen hakemaan ne.”
   Hermione hätkähti. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi kahta Dracon gorilla-agentteja ja vaistomaisesti hän alkoi katselemaan huolestuneena ympärilleen.
   Dracoa selvästi nauratti.
   ”Sanoin heille vain, että pysykää Kolmessa luudanvarressa. Eivät he sieltä lähde mihinkään, vaan tuijottavat sitä matami Rosmertaa.”
   ”Muuten… mitä sitten Grabbe ja Goyle ovat sinulle? Siis niin kuin… sinähän oikeastaan määräilet heitä ja näin.” Hermione ei malttanut pitää kieltään kurissa. Draco kurtisti hiukan kulmiaan, mikä sai sileän otsan painumaan rypylle, mutta nopeasti rypyt katosivat, kuin niitä ei olisi ollutkaan.
   ”Isä tuntee Grabben ja Goylen vanhemmat ja he ovat hyvin arvostettuja. Hän käski, että minun on otettava heidät määräiltäväkseni, jotta voin vahvistaa valtaani koulussa”, Dracon ääni oli surullinen. ”Ja vaikka he eivät ole olleet jonon kärjessä, kun aivoja jaettiin, niin heidän tiellään ei parane olla. Joko määräät heitä, tai he hakkaavat sinut.”
   Hermione ei tiennyt mitä ajatella. Hän ei osannut sanoa mitään, mikä saisi Dracon mielen paremmaksi.
   ”Öh… otatko?” Hermione sanoi ja piteli kämmenellään Bortin makeisia. Draco katsahti häneen ja kasvoille levisi vino hymy.
   ”Olet erikoinen tyttö, Granger. Tiedätkö sen?” Poika otti suklaan värisen pallukan.
   ”Kai minä tiedän. En vain halua olla erilainen.”
   ”Mitä pahaa siinä on?” Draco hämmästyi.
   ”Siinä joutuu helposti pilkan kohteeksi, varsinkin, jos menestyy koulussa”, Hermione huokaisi, siirsi jalat lähemmäs itseään ja nyppäisi tukun hiukan vihertävää ruohoa ja tutkaili sitä.
   ”Yäk”, Draco äännähti yhtäkkiä. Hermione käännähti katsomaan, kun Draco alkoi kakoa nurmikolle.
   ”Draco? Mikä sinulle tuli?” Hermione hätääntyi ja lähestyi varovasti poikaa.
   ”Kakkaa…” Draco äännehti, mikä sai Hermionen hämilleen. ”Bortin… rae oli kakan makuinen”, Draco täsmensi vielä, eikä Hermione oikein osannut muuta kuin purskahtaa nauruun. Hän sai kuitenkin hillittyä itsensä nopeasti ja käski Dracon avata suunsa. Yhdessä taikasauvan heilautuksessa pojan suuhun oli tullut hiukan vettä.
   ”Kiitos”, Draco sanoi hetken päästä ja pyyhki suutaan. ”Aivan hirveää. Sinun vuorosi.” Draco ojensi hänelle yhden punaisen bertie bortin ja Hermione katsoi Dracoa hetken tutkimattomalla katseella, ennen kuin nappasi rakeen ja heitti sen suuhunsa. Hetken hän oli paikoillaan, ennen kuin hänen suuhunsa levisi kauhea veren maku.
   Hermione alkoi kakoa  ja Draco auttoi hakkaamalla häntä selkään.
   ”Aquatulio”, Hermione kähisi ja vettä sauhusi hänen suuhunsa ennen kuin hän sai sanottua; ”Verta. Paljon pahempaa kuin mikään pökäle.”
   ”Älä ole noin varma. Ajattele, että se on vaikka Goylen.”
   ”No, H-Y-I!” Hermione nauroi. “Eihän näitä kohta uskalla edes syödä.”
   ”Ehkä me otamme välissä näitä. Minua vieläkin etoo se ruskea rae”, Draco sanoi ja otti esille kaksi suklaasammakkoa.
   ”Nämäkin ovat ruskeita, Malfoy -hyvä”, Hermione sanoi kuin pienelle lapselle ja heilutti sammakkoa niin lähellä pojan nenää, että tämä joutui katsomaan sitä ristiin.
   ”Hei, enhän minä kohta voi syödä mitään, kun sinä pelottelet, Granger -kallis.”
   ”Sinä vain kuvittelet”, Hermione sanoi ja avasi suklaasammakkonsa. ”Nämä ovat onneksi vain yhden maun sammakoita.”
   Mutta samassa Hermione jähmettyi. Hänen levisi kauhea kylmyys, kun hän näki kahdet tutut kasvot kaukana yläpuolellaan tuijottamassa rääkyvää röttelöä.
   ”Draco! Meidän on lähdettävä! Nyt!” Hermione sihahti. Draco katsoi häntä pöllämystyneenä, mutta kun Hermione osoitti harjannetta, jossa he olivat tavanneet, tämä ymmärsi. Hermione heilautti sauvaansa ja tavarat leijuivat tyhjästä ilmestyneeseen pussiin, joka katosi toisessa sauvanheilahduksessa. He siirtyivät nopeasti Harryn ja Ronin alle, josta he eivät välttämättä näkisi heitä, elleivät he sitten päättäisi katsoa suoraan alas. Onneksi maasto oli täynnä suuria kiviä, joiden viereen yrittää piiloutua.
   Kun he kyykistyivät paljon heitä korkeamman kiven juureen, Hermione ei voinut olla sanomatta ääneen;
   ”Miksi? Miksi juuri nyt, tänään? Ei me ikinä käydä täällä…”
   Draco kohautti olkiaan ja näytti keskittyneeltä.
   ”Harry. Minä olen huolissani Hermionesta”, kuului samassa täysin selkeästi. Ron nojasi kaiteeseen, jonka piti estää meneminen Rääkyvän röttelön lähelle.
   ”Niin minäkin. Hän on ollut ihan outona”, Harry kuulosti mietteliäältä. ”Hymyillyt koko ajan ja jopa laittautunut. Ei ihan hänen normaaliaan.”
   Hermione tunsin punastuvansa hiusrajaa myöten kuin pikakelautettu mansikan kypsyminen. Hän käänsi katseensa, kun Draco vilkaisi häneen ilmeisen huvittuneena.
   ”Ja nyt hän ei lähtenyt Tylyahoon, vaikka sinne hän yleensä lähtee ihan innolla. Vai muka läksyjä… ei ihmisellä aina voi olla läksyjä!” Ron puhisi ja pari kiveä tippui harjanteelta Dracon ja Hermionen niskaan, kun Ron oli potkaissut pientä kiveä.
   ”Hermione on Hermione. Muistatko kolmannella luokalla? Hän ei tehnyt muuta kuin läksyjä ja pystyi olemaan kertomatta, miten teki sen.”
   Draco vilkaisi taas Hermioneen, mutta tyttö oli kuin ei huomaisi. Voi kunpa, voi kunpa he lähtisivät pian!
   ”Muistan sen vuoden loppuelämäni! Varsinkin muistan sen, kun hän marssi ennustustunnilta ja sen, kun hän mottasi Malfoyta!”
   Hermione vilkaisi Dracoa ja odotti, miten tämä reagoisi muistoon. Draco pudisteli päätään hymyillen samalla. Muisto taisi enemmänkin naurattaa häntä. Hermionen teki mieli huokaista helpotuksesta.
   ”Malfoy voisi kyllä lakata oikeasti lopettaa Hermionen kiusaamisen. Ja sinun ja minun. Se on tosi raivostuttavaa, varsinkin Kalkaroksen tunneilla, kun se idiootti saa tehdä mitä haluaa!
   Hermione kohautti olkiaan anteeksipyytävästi. Hän toivoi koko ajan yhä hartaammin, että he lähtisivät. Mutta ei, äkkiä kuului inhottava rusahdus ja Ronin parkaisun perään Harryn huuto. Pikkukiviä alkoi sadella Dracon ja Hermionen niskaan ja he kompuroivat äkkiä pois alta, kun Ron pyöri alas rinnettä suoraan kohti suurta kiveä.
   ”Hidastumis!” joku huusi Hermionen vieressä. Tyttö ei voinut uskoa silmiään nähdessään Dracon kohottaneen sauvansa. Ronin liikkeet ikään kuin hidastuivat ja hän tömähti kiveen, mutta huomattavasti vähemmän tömähtäen, mitä se olisi ollut ilman Dracon loitsua.
   ”Ron! Oletko kunnossa?” Harry huusi ja kuului uutta rahinaa ja pikkukivet tippuivat, kun tämä laskeutui Ronin luo. Draco painoi Hermionen pään piiloon.
   ”Voi hyvä luoja! Ron!”
   ”Äiti… en halua suolalihaa leipääni…” Ron sopersi kiven vieressä. Hänen nenästään vuoti verta solkenaan, kädet olivat naarmuilla ja paita repeynyt.
   ”Ron, odota siinä!” Harry sanoi paniikissa. ”Minä… kutsun opettajan. Onneksi kerkesit langettaa sen hitautumis -loitsun, muuten olisit saattanut vaikka kuolla!” Ja Harry lähti kapuamaan rinnettä ylös hyvin vaivalloisesti ja vasta kolmannella yrittämällä hän pääsi ylös asti.

   Hermione rynnisti Ronin luo, jonka silmät pyörivät päässä, kieli riippui suusta ja syvältä suusta kuului outoa kurlutusta.
   ”Ei hän selviä siihen asti, kun Harry saa opettajan paikalle!” Hermione sanoi pelokkaana. Hän mietti kuumeisesti mitä tekisi, mutta tyytyi sitten fenkoli-loitsuun, jonka avulla hän sai siteet pahimpien ruhjeiden kohdille ja loitsi nenän vielä ehjäksi episkius – loitsulla. Draco katsoi hänen työskentelyään mietteisiinsä syventyneenä. Hermionea pelotti, mitä poika ajattelisi hänestä tämän reissun jälkeen.
   
   Kun he kuulivat huutoja, Hermione ja Draco rynnistivät äkkiä piiloon lähimmän ison kiven luo.
   ”Täällä hän on, professori McGarmiwa. Kaide petti ja hän kiersi mäen alas törmäten tuohon kiveen. En osannut tehdä mitään, professori”, Harry kuulosti perin juurin pelokkaalta.
   McGarmiwa heilautti sauvaansa ja nousi ilmaan laskeutuen hyvin kevyesti ja näppärästi Ronin viereen ruveten sen enempiä miettimättä tutkimaan poikaa.
   ”Sait sentään laitettua hänelle siteet, hienoa. Ja nenä on ilmiselvästi korjattu. Hän on kuitenkin saanut varmasti aivotärähdyksen ja häneltä on mennyt taju”, McGarmiwa sanoi Harrylle, joka kurkki rinteen yläpäässä. Hän näytti pöllämystyneeltä.
   ”Mu-mutta… en minä tehnyt mitään. En minä osaa korjata neniä tai luoda siteitä tyhjästä. Joku muu on tuon tehnyt!”
   ”Oliko täällä sitten muita, Potter?” McGarmiwa kysyi ja heilautteli sauvaansa Ronin yllä. Harry pudisteli päätään ja McGarmiwa näytti mietteliäältä. Mitään sanomatta hän nosti Ronin ilmaan ja hänen alleen ilmestyi paarit.
   ”Minä vien Weasleyn sairaalasiipeen. Nauti sinä vielä Tylyahon retkestä, se nimittäin on lukuvuoden viimeinen. ”
   Mutta Harry pudisteli taas päätään ja McGarmiwa kurtisti kulmiaan, ennen kuin nyökkäsi ja leijutti Harryn takaisin ylös ja itsensä perässä.
   ”Ron-parka”, Hermione kauhisteli ja nousi seisomaan. Draco tarttui häntä kädestä ja puristi sitä hellästi.
   ”Weasley on minulle henkensä velkaa.”
   ”Miten minä en jotenkin usko, että Ron uskoo sinua, jos menet pamauttamaan päin naamaa, että pelastit hänet”, Hermione sanoi ja katsoi Dracon harmaisiin silmiin.
   ”Miten minä olen jotenkin yhtä mieltä asiasta?” Draco nauroi ja yhtäkkiä koppasi Hermionen syliinsä, kuin vettä vain. ”Nämä treffit eivät tainneet oikein mennä putkeen? Minä sain maistella lantaa ja sinä verta, ja kaverisi Weasley melkein pääsi hengestään ja hän muisteli paria tapahtumaa, mitä väleillämme on sattunut.”
   Hermione pudisteli päätään.
   ”Eikös se ole hyvä asia? Se laittoi meidät ajattelemaan tekemisiämme. Annatko anteeksi, että löin sinua?”
   Draco naurahti. ”Enpä tiedä... jos sinä annat minulle anteeksi, että olen kiusannut sinua kaikki nämä vuodet?”
   Hermione oli punnitsevinaan vastaustaan. Ympärillä tuoksui pöly ja ruohikko, sekä hienoinen lahonneen haju, joka kulkeutui röttelöstä. Kevätlinnut olivat olleet hetken aikaa hiljaa, mutta nyt ne taas alkoivat sirkuttaa, kuin tuhansia soittimia omistava orkesteri.
   ”Se vähän riippuu”, Hermione sanoi mietiskellen ja katseli kaikkialle muualle paitsi Dracoon.
   ”Niin mistä?” Draco kysyi, laski Hermionen omille jaloilleen ja käänsi hänen katseensa omaansa.
   ”Siitä, mitä tapahtuu”, Hermione henkäisi ja hänen jalansa vapisivat, kun Dracon kasvot lähestyivät hänen omiaan. Kohta hän ei kestäisi... Draco näytti punnitsevan tekemisiään, mietti seuraamuksia, mutta teki päätöksensä, sillä huulet koskettivat samassa huulia, mutta sen pitemmälle he eivät ehtineet, kun kuului karmiva kirkaisu.
   ”Draco! Draco!”
   Tällä kertaa jyrkänteellä seisoi mopsinaamainen Pansy Parkinson, ilkeä luihuistyttö, jota luultiin Dracon tyttöystäväksi. Pansyn kasvot olivat kirkkaanpunaiset, kädet olivat nyrkissä kylkien vieressä ja hän näytti julmalta saalistajalta, jota oltiin haavoitettu vakavasti.
   ”Pa-Pansy...”, Dracon kasvot valahtivat entistä kalpeammiksi, silmät pyöristyivät kauhusta hänen katsellessaan luihuista.
   ”Draco!” Pansy kirkui taas. ”Sinä – kuraverinen – minä – te – me –”. Hän näytti, ettei pystyisi lausumaan totuutta ilmoille. ”Luulin Blaisen nähneen väärin, mutta EI! Sinä se istuit viikko sitten siellä puun juurella saastaisen kuraverisen vieressä! Miten sinä saatoit? Miten, miten?”
   Pansyn poskille valui vuolaasti kyyneliä, mutta samaan aikaan hän näytti kostonhimoiselta.
   Draco heilautti sauvaansa ja hän siirtyi Pansyn viereen jyrkänteelle.
   ”Tiedätkö mitä tapahtuu, kun kaikki kuulevat, mitä sinä olet tehnyt?” Pansy kysyi kostonsuloinen hymy huulillaan.
   ”Pansy... minä–”, Draco aloitti, mutta Pansy keskeytti hänet.
   ”Luulin, että meillä oli jotain! Ja sitten sinä vain.... menit saastuttamaan itsesi, paska-aivo!”
   Pansy näytti hetken aikaa mielenvikaiselta mopsilta, ennen kuin iskosti katseensa Hermioneen.
   ”Ja sinä, saastainen kuraverinen! Minä luulen, että olet aika yksin, kun rohkelikkoystäväsi kuulevat, kenen seurassa liikut.”
   Hermione pystyi vain seisomaan järkyttyneenä paikallaan. Mutta hänen järkytyksensä ei ollut mitään verrattuna siihen, mitkä tunteet risteilivät Dracon kasvoilla.
   ”Pansy... kuuntele”, Draco aneli ja tarttui Pansyn laihaan käsivarteen, mutta tyttö ravisteli sen pois inhoten.
   ”Älä koske minuun! Minä en nimittäin aijo koskea tuollaiseen, joka on koskenut saastaista maanmatosta, jolla ei ole mitään arvoa maailmalle, häntä vihataan tästä eteenpäin, joka ikinen rohkelikko ja luihuinen. Tiedätkö mitä, Malfoy? Taisit juuri pilata molempien elämän.” Pansy hymyili voitonriemuisesti. Draco näytti siltä, kuin häntä olisi lyöty.
   ”Pa-Pansy...”
   ”Etkö sinä osaa muuta sanoa? Niinkö paljon tuon seura on sinuun vaikuttanut?”
   ”Ole hiljaa!” Draco sai sanottua viimein, mutta Pansy ei näyttänyt välittävän. Hän huusi vieläkin kuin palosireeni heidän saastaisuudestaan ja miten heille kävisi, kun hän lähtisi kertomaan muille. Dracon silmät kuitenkin olivat alkaneet leimuta siihen malliin, että pian tapahtuisi jotain kamalaa.
   ”Nyt-turpa-kiinni!” Draco huusi ja Pansy hiljeni viimein. ”Tiedätkö mitä minun tekisi mieli tehdä? Kertoa, miten pelehdit sen puuskupuhin kanssa tässä eräänä päivänä. Muistuuko mieleen?” Draco kuiskasi uhkaavasti ja vetäisi taikasauvansa esille ja osoitti sillä järkyttynyttä Pansya.
   ”Miten sinä-?” Pansy henkäisi kauhistuneena.
   ”Satunpahan tietämään vain”, Draco hymähti tyytyväisenä. ”Mutta... jos sinä pidät pikku suusi supussa, lupaamme pitää omamme. Mutta jos kuulen jonkun kuulleen sellaisen, hirveän ja perättömän valheen.... tiedät mitä tapahtuu.”
   Pansy siristi silmiään, puuskahti ja tuijotti vuoroin Dracoa, vuoroin Hermionea.
   ”Onnea sitten vain. Valitse ihan rahassa tuommoinen saastainen lutka, etkä minua. Valitse ihan rauhassa vain”, Pansyn ääni oli syvää myrkkyä. Hetken mulkoiltuaan hän kääntyi ja marssi tiehensä.
   Draco auttoi Hermionen ylös, mutta tyttö ei pysynyt pystyssä, vaan valahti maahan. Huomaamattaan Hermionen silmiin olivat kihonneet kyyneleet, ja hän yritti pidätellä patoa, mutta turhaan. Kyynelvanat kastelivat hänen poskensa, kun pato murtui. Draco halasi häntä syvään ja hellästi, kuiski lohduttavia sanoja hänen korvaansa, mutta ne saivat hänet itkemään yhä enemmän.
   Miten rakastuminen tuntui samaan aikaan niin ihanalta, mutta samalla se kidutti syvällä sisimmässä? Se oli pahempi kuin mikään keksitty maallinen kidutusmenetelmä, parempi kuin mikään muu tunne maailmassa, parempi kuin mikään lemmenjuoma. Se oli kuin huumetta. Mutta huumeen kanssa voi tehdä ratkaisun. Rakkauden kanssa ei.

[WinterWind]

Minä luin! Ja pidin kamalasti, tää on ehdottomasti yksi mun suosikeista!
Älä huoli kyllä tätä luetaan

[Deathless]

A/N: Neljäs luku, wohoo! Joo, eipä tässä muuta nyt sanottavaa tästä ole, ehkä hiukan siirappia ja kliseitä tässä luvussa esiintyy, mutta ihan sama. Tai en minä nyt tiedä, onko se teille ihan sama, mutta minä nyt kirjoitan, mitä sattuu. Ja nuo kappaleiden sanat tuolla välissä kuuluvat Adelelle.

WinterWind: Kiitos, kiitos! Kommenttisi piristi päivääni!



      4. osa: Ei sitä turhaan sääntöjä rikota

Hermione tunsi vaeltavansa sumussa. Maisemat selkeytyivät hetkeksi, mutta taas ne muuttuivat epämääräiseksi usvaksi. Hetken hän mietti missä oli, mutta sitten hän päätyi siihen johtopäätökseen, että hän oli Kielletyssä metsässä.
   Mutta ei. Hän ei nähnyt puita tai pensaita, eikä mistään kuulunut hiiskahdustakaan.
   Hiljaisuuta ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä kuului ääni. Hiljainen, mutta samalla se tihkui jotain vaarallista.
   ”Mitä sinä teet täällä, Hermione?”
   ”Meidän piti tavata täällä”, Hermione sanoi tajuamatta kunnolla, mistä hän sen tiesi.
   ”Me emme enää tapaile, muistatko?” ääni sanoi vihaisena. ”Sinä sanoit etten ole sinun arvoisesi.”
   ”Mu-mutta... e-en minä...”, Hermione sopersi ja pieni ääni hänen sopukoissaan kuiskaili, ettei tässä ollut mitään järkeä.
   ”Haluatko sinä minut? Vastahan sinä sanoit, että kuka tahansa muu on parempi. Tsiljoona kertaa parempi”, ääni sanoi kylmästi ja alkoi nauraa ivallisesti. Silloin Hermione tajusi, kuka äänen omisti.
   ”Dra-Draco?” Hermionen ääni vapisi ja hän yritti hapuilla tietään vaaleudessa äänen suuntaan, mutta tuntui, kuin Draco ei olisi missään, mutta samalla kaikkialla.
   ”Haluatko sinä minut?” ääni kysyi vaativasti, sävy sai Hermionen ihoa pistelemään.
   ”Kyllä”, Hermione sanoi mahdollisimman päättäväisellä äänellä. ”Draco, minä en tajua...”
   Mutta samassa sumu alkoi kaikota, sen tilalle astui tummuus ja tummuuden keskelle ilmestyi hahmo. Pitkä mies, jolla oli viitta ja kasvot hupun varjoissa.
   ”Draco!” Hermione huudahti ja astui lähemmäs hahmoa. Hän ei epäröinyt, hän halusi vastauksia kysymyksiinsä; missä he olivat? Mitä tämä tarkoitti? Oliko hän tullut hulluksi?
   Mies laski huppunsa, mutta platinanvaaleiden hiusten tilalla olivat mustat hiukset. Kasvot olivat Dracon ja hän hymyili nyt ystävällisesti. Kuului jyrinää, salama välähti... ja samassa Dracon kasvot aivan kuin sulivat ja tilalle tulivat Kalkaroksen piirteet, pistävät silmät ja samanlainen hymy, joka hänellä oli aina, kun hän sai rangaista jotakin oppilasta.
   ”Sinä siis todella rakastat minua?” Kalkaros kysyi, tämä kuulosti aivan Dracolta. Hermione kompuroi kauhistuneena poispäin, mutta Kalkaros otti salamannopeana otteen hänen kaulastaan ja veti häntä lähemmäs itseään. Hermione kiljui, mutta hänen raajansa muuttuivat tahdottomiksi. Kalkaroksen suu lähestyi uhkaavasti hänen kasvojaan ja kauhu levisi hänen jokaiseen tunnottomaan raajaansa. Ei näin... ei näin voinut tapahtua...
   Hän tunsi viimein saavansa happea keuhkoihinsa ja hän alkoi kiljua, mutta samassa Kalkaroksen huulet painautuivat hänen omiaan vasten ja koko maailma muuttui tuhansiksi sirpaleiksi.

   ”Hermione! Hermione, herää!” joku huusi ja Hermione tunsi jonkun ravistelevan häntä. Hermione ponkaisi niin äkisti istualleen, että sai tiputtua sängystään alas ja sotkeuduttua verhoihin.
   Hän kiemurehti kauhuissaan yhä sotkumpaan punaisissa verhoissa ja Lavender Brown yritti repiä ne hänen ympäriltään.    
   ”Rauhoitu, Hermione, ihan rauhassa”, Parvati sanoi ja viimein Hermione tajusi olevansa omassa makuuhuoneessaan, jossa mikään ei ollut sumun peitossa ja kaikki oli selvää. Hänen ympärillään hääri hänen  luokkansa tytöt.
   ”Se oli vain unta, vain unta”, Lavender lohdutti ja rutisti Hermionea, vaikka yleensä he kaksi olivat kuin ilmaa toisilleen, mikä johtui siitä, että he olivat ihan eri maailmoista.
   Hermione tajusi itkevänsä. Hän tärisi kauttaaltaan, kun Parvati sai viimein repeytyneet verhot ojennukseen ja hänet istutettiin sängylle.
   ”Älä itke, jooko?” yksi tytöistä, Cendra, pyysi rauhallisena. Hermionesta tuntui oudolta olla tällä tavalla muiden huolten kohteena, sillä yleensä muut tytöt eivät juurikaan välittäneet hänen seurastaan.
   ”Minä – anteeksi. Mitä – kello – on?” Hermione nikotteli.
   ”Puoli kahdeksan”, sanoi yksi tytöistä. Hermione pudisteli päätään.
   ”Mitä ihmeen unta sinä näit? Haroit ja potkit ilmaa sängyssäsi ja kuiskailit Malfoyn nimeä. Ja lopuksi aloit kirkua aivan hirveästi”, Lavender sanoi ja kurtisti kulmiaan. Hermione punastui.
   ”Minä vain... äh, en oikein tiedä”, Hermione sopersi ja sai viimein hillittyä kyyneleensä. ”Ainakin se oli hirveä painajainen jos ei muuta. Tekään ette varmaan haluaisi... että Kalkaros pussaisi teitä?” Hermione sanoi ja hänen teki mieli oksentaa.
   Tytöistä pääsi yksimielinen äännähdys, joka kuvasi silkkaa inhoa.
   ”Miten ihmeessä sinä semmoista unta näit?” Lavender kysyi silmät pyöreinä, mutta Hermione kohautti vain olkiaan. Hän oli aika varma mistä uni johtui, mutta minkälainen häslinki siitä syntyisikään, jos hän sanoisi mitä Kalkaros puuhaili?

   Oleskeluhuoneessa Harry ja Ron, joka oli siteissä ja hiukan väsynyt, istahtivat hänen viereensä ja alkoivat heti pommittaa kysymyksillä, mutta Hermione sai vain äyskähdettyä vastauksensa. Häntä hermostutti kamalasti kaikki, joka ikinen elävä sielu, paitsi yksi, joka ei valitettavasti ollut läsnä.
   ”Menen kirjastoon”, Hermione puuskahti ja nousi ylös. Harry ja Ron katsoivat häneen merkitsevästi,   mutta Ron kohautti viimein olkiaan ilmeisen välinpitämättömänä. Häntä suututti, ettei Hermione ollut heidän kanssaan Tylyahossa ja nytkin lähti pois sanomatta heille tuskin sanaakaan.
   
   Kirjastossa ei ollut ketään. Jopa matami Prilli oli ottanut hatkat ilmeisen varmana siitä, ettei kukaan tulisi kirjastoon sunnuntaina. Juuri kun Hermione oli saanut istuuduttua pöydän ääreen, joka sijaitsi hyvin vanhojen kirjojen välissä, hänen eteensä lehahti komea lehtopöllö, joka kantoi nokassaan pientä paperinpalaa. Hermione otti pergamentin ja luki kaksi sanaa.

   Missä olet?

   Hermione tiesi kuka viestin lähettäjä oli, vaikkei siinä ollutkaan nimeä. Viesti oikein huokui luihuispoikaa.
   Nopeasti hän kaivoi laukustaan sulkakynän ja musteen ja raapusti vastauksen; kirjastossa. Missä muuallakaan?
   Hän ojensi kirjeen pöllölle, joka lehahti heti siivilleen ja liisi kirjastosta. Hermione ei voinut olla hymyilemättä ajatukselle, että hän näkisi taas Dracon. Mutta samalla häntä pelotti, että joku muukin kuin Pansy saisi tietää heidän tapailevan. Mitä he sitten tekisivät? Pansyn sanat kirkuivat yhä hänen korvissaan, kuin tyttö huutaisi niin edelleen hänelle.
   
   Minä en nimittäin aijo koskea tuollaiseen, joka on koskenut saastaista maanmatosta, jolla ei ole mitään arvoa maailmalle, häntä vihataan tästä eteenpäin, joka ikinen rohkelikko ja luihuinen.

   Hermione huokaisi. Hän otti esille Taikakausien historian ja rupesi pänttäämään tekstiä 1500-luvun velhoista, jotka eivät vielä tienneet muunmuassa yksinkertaista yskänlopetus-loitsua.
   Kuului askelia, mutta Hermione oli niin keskittynyt kappaleeseen (mitä hän ei ole ollut moneen päivään), ettei hän niitä sisäistänyt. Hän hätkähti maan päälle vasta, kun Draco kosketti häntä olkapäähän.
   ”Kuka hullu lukee läksyjä sunnuntaina?” Draco kysyi ilmiselvästi huvittuneena. Hermione raivasi tilaa pöydälle ja kutsui tuolin, jotta Draco pääsi istumaan.
   ”Näyttää sinullakin olevan läksyt mielessä”, Hermione huomautti ja osoitti pojan laukkua sauvallaan.
   ”No... ajattelin, nero kun olet, että voisit hiukan auttaa minua”, Draco kohautti olkiaan.
   ”Ai ihan auttaa? Minä vain katson, että teet kunnolla hommasi. Mutta minä varoitan sinua, en päästä helpolla”, Hermione sanoi. ”Mistä aloitamme?”
   ”Tarvitsisin apua tässä”, Draco sanoi, ähkäisi ja pamautti loitsukirjan pöydälle, ”ja tässä”, loitsukirja sai seurakseen muodonmuutoskirjan, ”ja vielä tässä”, pinon päällimmäiseksi läsähti historiankirja.
   ”Sinä hyödyt minusta, liero”, Hermione sanoi ja otti käsiinsä Taikakausien historian ja selaili sen sivuja, jotka olivat täynnä mitä naurettavimpia piirroksia.
   ”Etkös sinä hyödy minusta?” Dracon silmät tuikahtelivat oudosti. ”Vai olenko minä vain turha riippa elämässäsi?”
   ”Draco, Draco. Me emme nyt puhu mistään henkevästä. Sinä halusit tulla tekemään läksyjä, joten läksyjä me myös teemme.”
   Ja niin Hermione hääri jo oman laukkunsa kimpussa yrittäen samalla peittää poskiensa punan. Hän rupesi neuvomaan Dracoa, joka kyllä yritti parhaansa, mutta kyllästyi nopeasti ja alkoi valittaa, miten Hermione oikein kesti sellaista määrää läksyjä ilman hermoromahdusta.
   ”Enhän minä kestäkään”, Hermione totesi ykskantaan ja jatkoi selostustaan kilpikonnan muuntamisesta paperikoriksi. Draco huokaisi tuskallisena ja yritti olla menettämättä hermoaan.
   ”Dra-co. Kuunteletko sinä mitä minä sanon?” Hermione sanoi, kun huomasi Dracon kirjoittavan jotain pergamenttiin.
   ”Juujuu, kuuntelen.”
   ”Mitä minä äsken sanoin?” Hermione tivasi. Häntä ärsytti, kun Dracoa ei kiinnostanut läksyjen teko.
   ”Öm... minä listasin pergamentille, mitä sinä sanoit”, Draco sanoi hiljaa ja Hermione otti paperin Dracon nenän alta.
   ”Ei! Älä lue-”, mutta liian myöhään.
   Hermione luki pergamentille kirjoitettuja sanoja.

   Hermione.
   Hän on kaunis.
   Ääni ei ole yksitoikkoinen, se, kun hän selostaa tylsää ainetta, on kuin musiikkia korville.
   Voi ei. Tämä on ihan outoa.
   Tämä ei voi kestää ikuisesti.
   Isä ei hyväksy tätä.
   Vaikka rakastaisin häntä ikuisesti.

   ”Dra-Draco...” Hermione sai sanottua. Hänen kurkkuunsa oli juuttunut pala, joka ei lähtenyt vaikka hän kuinka nieleksi. Luihuinen oli karahtanut tulenpunaiseksi ja tämä tuijotteli jalkojaan, jotka oli nostanut pöydälle.
   ”Tätäkö luentoni toi sinulle mieleen?” Hermione kysyi varovasti, yrittäen tavoittaa pojan katsetta.
   ”Öh... ehkä...” Draco sanoi välttelevänä. Hermione tarttui pojan kalpeaan käteen ja puristi sitä hellästi. Draco laski jalkansa pöydältä ja siveli toisella kädellään Hermionen kasvoja varovasti. Kosketus tuntui ihanalta, se sai ihon kihelmöimään ja se tuntui mahanpohjassa asti.
   ”Huomenna. Kolmeen luudanvarteen.”
   Draco näytti pöllämystyneeltä. ”Jos et satu muistamaan, me emme pääse sinne.”
   ”Älä ole noin varma. Älä ollenkaan”, Hermione sanoi ja iski silmää. Draco ei näyttänyt uskovan häntä, mutta nyökkäsi silti.
   He sopivat tapaavansa yksisilmäisen noidan luona illalla kuuden aikaan. Kun he viimein erosivat kirjaston edellä, Hermionen teki mieli suudella Dracoa, mutta hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että heidät yllätettäisiin taas. Huomenna. Huomenna he voisivat olla Kolmen luudanvarren väenpaljoudessa rauhassa.

   Maanantai eteni tuskallisen hitaasti. McGarmiwa tuli muodonmuutostunnin päätteeksi kysymään, oliko hän kunnossa, sillä koko tunnin aikana hän ei ollut vastannut edes yhteen ainoaan kysymykseen.
   ”Olen kunnossa, ihan oikeasti”, Hermione vakuutti ja lähti nopeasti Harryn ja Ronin perään. Ron ei vieläkään tiennyt, kuka oli pelastanut hänet ja hän heitti yhä hurjempia arvauksia pelastajastaan, mutta ne eivät menneet lähellekään oikein. Pari kertaa Hermionesta tuntui, että hän ei kestäisi olla enää hiljaa, mutta ajatus Dracosta sai hänet vaikenemaan.
   Viimein koitti ilta. Hermione joutui käymään monta kertaa peilin edessä tarkistaakseen, että näytti tarpeeksi kohtuulliselta.
   Draco odotti yksisilmäisen noidan luona ilmeisen hermostuneena. Hän ei tiennyt, miksi he olivat siinä, eikä sitä, miten he pääsisivät Kolmeen luudanvarteen.
   ”Sulje korvasi”, Hermione komensi, sillä hän ei halunnut Dracon tietävän, miten noidan taakse ilmestyi halkeama.
   ”Miksi?” Draco kysyi ja tuijotti häneen kulmat kurtussa.
   ”Luota nyt vain minuun, jooko?” Hermione pyysi ja huokaisten Draco peitti korvansa.
   Hermione sanoi ”halkhios” niin hiljaa kuin pystyi ja napsahtaen noidan taakse ilmestyi ihmisen mentävä aukko. Draco tuijotti aukkoa järkyttyneenä, mutta Hermione työnsi tämän äkkiä tunneliin, koska hän kuuli askeleita.
   Tunneli oli hämärä, kostea ja siellä haisi home. Draco makasi mahallaan maassa ja sylki rapaa suustaan.
   ”Varoitus olisi kyllä ollut paikallaan”, Draco sanoi ja Hermione hymyili anteeksipyytävästi. Hän tarttui Dracoa kädestä ja yhdessä he lähtivät tarpomaan loputtomalta tuntuvaa tunnelia. Draco ei valittanut, hän pysyi hiljaa, mikä tuntui Hermionesta ihan hyvältä. Hän ei halunnut kertoa, miten tiesi salakäytävästä. Mutta eräästä toisesta asiasta kylläkin...
   ”Draco”, Hermione sanoi hetken päästä ja nielaisi.
   ”Niin”, Draco mumisi ja käänsi katseensa häneen.
   ”Tiedätkö... mitä- öh”, Hermione änkytti, hän ei löytänyt oikeita sanoja. Halusiko hän edes kertoa mitä oli nähnyt Kalkaroksen tekevän? ”Tai siis... ei mitään.” Hän jänisti. Hermionea hävetti pelkuruutensa, mutta hän ei voinut laukoa asiaa ääneen.
   ”Sano vain”, Draco kannusti. Hermione pudisti päätään kiivaasti. Draco näytti siltä, että alkaisi vielä väittää vastaan, mutta samassa hänen päänsä kolahti luukkuun, joka vei Hunajaherttuaan.
   Hyvin varovasti Draco nosti luukun auki ja hän näytti ällikällä lyödyltä nähtyään Hunajaherttuan kellarin.
   ”Upeaa, eikö?”Hermione naurahti ja kapusi ensimmäisenä luukusta. Oli hiljaista. Hunajaherttuan omistajat olivat luultavasti jo sulkeneet liikkeensä, eikä Hermione oikein tiennyt oliko se hyvä vai huono asia.
   Draco nousi hänen viereensä ja otti sauvan taskustaan. Hämärässä he vaelsivat kohti ovea ja Draco heilautti sen auki. Kuului inhottava narahdus, joka oli kuin piiskan sivallus hiljaisuudessa. Hermione kuunteli yläpuolelta kuuluvia ääniä, mutta askeleita sieltä ei kuulunut. He jatkoivat matkaa ja saapuivat viimein liikkeeseen.
   Mitään ajattelematta Hermione kuiskasi lukonavausloitsun ja avasi oven, mutta samassa pärähti soimaan hälytin.
   ”Hermione!” Draco huudahti ja he pinkoivat äkkiä ulos liikkeestä, jonka sisäpuolella oli alkanut lennellä nuolia ja ovesta lennähti kirves, joka olisi leikannut siinä seisovan ihmisen pään poikki.
   Käsi kädessä he pinkoivat kadulla kun he kuulivat hirveää kiljuntaa Hunajaherttuasta. Omistajat olivat jalkeilla.
   ”Sinun kanssasi ei kyllä tule tylsää”, Draco puhisi ja yhdessä he pujahtivat Kolmen luudanvarren tungokseen. Kukaan ei vilkaissut heitä kahteen kertaan, mikä oli hyvä, koska he olivat selvästi Tylypahkan oppilaita. He näkivät Hagridin istuvan keskellä pubia kännipäissään, mikä sai Hermionen huokaisemaan helpottuneena, sillä jos tämä olisi nähnyt heidät siellä, edes vilaukseltakaan, he olisivat lirissä.
   Hermione johdatti Dracon syrjäisimpään pöytään, aivan kierreportaitten alle, jotka veivät yläkerroksiin.
   ”Minä käyn hakemassa kermakaljat”, Draco sanoi nopsasti, kun he olivat istahtaneet penkeille. Hermione kurtisti kulmiaan epäilevänä, sillä hän ei tajunnut, miten Draco saisi heille yhtään mitään juotavaa jäämättä kiinni.
   Mutta Draco palasi nopeasti kahden kermakaljan kanssa leveä hymy huulillaan, eikä poika voinut olla virnistämättä nähdessään Hermionen hämmästyneen ilmeen.
   ”Nyt oli minun vuoroni yllättää”, Draco naurahti ja ojensi juomaa. Hermione otti sen iloisena vastaan, mutta hän ei voinut olla kysymästä, miten poika sai juomat.
   ”Maine”, Draco sanoi nyt hiukan surullisen kuuloisena. ”Matami Rosmerta tietää isäni, eikä hän halua joutua isäni silmätikuksi. Minä se tässä joutuisin liriin, jos valittaisin isälle asiasta...” Hän loi Hermioneen pahoittelevan hymyn ja istahti pöydän ääreen tarttuen nopeasti Hermionen kädestä. Tytön käsi oli lämmin, se toi turvaa, vaikkei hän oikein tajunnut miten.   
   ”Olen pahoillani”, Hermione sanoi yhtäkkiä ja Draco palasi maanpinnalle.
   ”Mistä? Mistä sinä olet pahoillasi?” Draco hämmästeli.
   ”Että... että olen kuraverinen”, Hermionen ääni vapisi hiukan.
   ”Siitä...”, Dracoa suretti. Hän oli ennen vihannut jästisyntyisiä, mutta hän ei voinut... voisi... ei enää. Hän oli erehtynyt. Hermione oli paljon parempi ihminen kuin hän, vaikka Draco olikin puhdasverinen. Totuus ei edes satuttanut häntä, vaan tuntui oikealta. ”Hermione, tiedätkö miten pahalta minusta tuntuu, kun sanot noin?”
   Hermione pudisti päätään, että laineilevat hiukset menivät hiukan sekaisin. Mutta se sai tytön näyttämään entistä kauniimmalta.
   ”Niin pahalta, että sydäntäni korventaa. Hermione... anna anteeksi. Kaikki. Kaikki mitä olen tehnyt ja sanonut. Sinä olet parempi ihminen kuin minä, meitä ei voi edes verrata tässä asiassa.”
   Draco kumartui varovasti Hermionen puoleen. Tyttö oli laittanut silmänsä kiinni, hänen kätensä vapisivat, eikä hän oikein tainnut tajuta, mitä Draco sanoi. Oliko hän tehnyt taas jotain väärin?
   ”Hermione, avaa silmäsi, jooko?” Draco pyysi ja Hermione teki työtä käskettyä. Hän näytti särkyneeltä.
   ”Miksi sinä puhut itsestäsi noin pahasti?” Hermione kysyi ja Draco säpsähti.
   ”Puhun totta.”
   ”Et puhu”, Hermione sanoi päättäväisesti ja samassa hänen ruskeat silmänsä alkoivat leimuta. ”Minä en kuuntele jos puhut itsestäsi noin, minä en-”
   Mutta lause jäi kesken, kun Draco ojentautui pöydän yli suutelemaan häntä. Hermione ällistyi ensin, mutta hän vastasi heti suudelmaan, joka sai hänen mahanpohjassaan aikaan mieletöntä lämpöä. Dracon huulet maistuivat kahville ja suklaalle. Hän haistoi pojan miellyttävän tuoksun, mikä sai hänen kehonsa värisemään. Draco siveli samalla hänen poskeaan ja Hermionen käsi eksyi silittämään pojan hiuksia.
   Kun he viimein erosivat toisistaan, mahanpohjassa tuntuva outo kutina ja lämpö ei kaikonnut.
   ”Mitä sinä et?” Draco kysyi ilkurisesti. Hän hivuttautui takaisin omalle penkilleen.
   ”Suutele sinua”, Hermione sanoi ilkikurisesti ja Draco pyhähti muka-välinpitämättömästi.
   ”Et sinä minua pysty estämään”, Draco tuhahti ja hänen silmänsä pilkahtelivat.
   ”Katsotaanko?” Hermione sanoi haastavasti.
   ”Mikä ettei”, Draco sanoi ja syöksyi samassa pöydän toiselta puolelta. Hermione oli kuitenkin odottanut sitä ja salamana hän nousi tuolilta ja juoksi väentungokseen. Draco kuitenkin sai hänen kädestään kiinni ja kiepautti syliinsä yrittäen samalla painaa huulensa Hermionen huulille, mutta hänpä pyörähti Dracon kainalon alta karkuun.

Every feeling, every word, I've imagined it all,
You never know if you never try
To forgive your past and simply be mine

   Hermione nauroi, kun Draco kauhoi neuvottomana ilmaa. Hän ei tiedostanut muuta kuin pojan, tämän suipot, nauravat kasvot, harmaat silmät ja jäntevän kehon. Hän ei tiedostanut kappaletta, joka soi heidän ympärillään, eikä ihmisiä, jotka huusivat vihaisina heidän peräänsä, kun he olivat tönäisseet heitä.

Nobody's perfect
Trust me, I've learned it
Nobody's perfect
Trust me, I've learned it

   Yhtäkkiä Draco olikin hänen edessään ja hän juoksi suoraan tämän syliin. Hermione yritti kiemurrella – vaikkakin hiukan tahdottomasti – , mutta Draco sai suudeltua häntä. He alkoivat liikehtiä musiikin tahdissa, tanssien hassu tanssiaan. Päät toistensa olkapäillä, rutistaen toisiaan kuin henkensä hädässä.

Whenever I'm alone with you
You make me feel like I am free again
Whenever I'm alone with you
You make me feel like I am clean again

   ”Tämä on ihan outoa”, Draco kuiskasi Hermionen korvaan. Henkäys sai hänen korvansa kutiamaan.
   ”Miten niin?” Hermione mutisi ja vetäisi sisäänsä pojan huumavaa tuoksua.
   ”Vasta äsken... vasta äsken minä suoraan sanottuna vihasin sinua”, Draco myönsi ja veti Hermionen hiukan kauemmas itsestään ja tarkkaili häntä, joka ikistä kasvonpiirrettä, sillä hän ei tiennyt miten kauan tätä kaikkea kauneutta kestäisi.
   ”Eivät minun ajatuksenikaan sinusta olleet mitenkään järin viehättävät”, Hermione naurahti. Draco ei voinut olla hymyilemättä, vaikka koko ajan hänen rinnassaan jäyti pelko. Selittämätön pelko, ettei tästä seuraisi kuin kyyneleitä. Draco pudisteli päätään, mikä sai Hermionen kohottamaan ihmeissään toista kulmakarvaansa.
   ”Ei mitään”, Draco sanoi vain ja vaiensi tytön uudella suudelmalla. He liikkuivat hitaasti, keinuen, mutta samassa poika tunsi törmäävänsä johonkuhun. Hän oli jo äyskähtämässä häiritsijälle, mutta nähdessään kuka oli heihin törmännyt, ääni juuttui hänen kurkkuunsa. Professori Severus Kalkaroksesta pistävine silmineen ja rasvaisine hiuksineen ei voinut erehtyä.

[Deathless]

      5. luku
Ymmärtämättömyyttä

Draco pystyi vain tuijottamaan. Kalkaroksen kasvoilta kuvastui ensin silkkaa järkytystä, mutta viimein hänen kasvonsa levisivät tyytyväisyyteen, joka enteili silkkaa pahaa.
   ”Kas kas... Kaikentietäjä ja Draco Malfoy... kuka olisi uskonut?” Hän kuulosti vain lievästi hämmästyneeltä, ihan kuin tilanne olisi ollut vain ajan kysymys.
   Draco vilkaisi Hermioneen, jonka suu oli pyöristynyt ympyräksi ja silmät tuijottivat herkeämättä Kalkarosta. Hän näytti enemmän kuin kauhistuneelta. Hän näytti, kuin itse Kuolema olisi seissyt heidän edessään.
   ”Pro-professori, voin selittää-”, Draco aloitti, mutta Kalkaros vaiensi hänet nostamalla etusormensa pystyyn. Mies oikein huokui pahuutta.
   ”Minä en kuuntele selityksiä, Malfoy. En edes sinulta. Tilanne on varsin selkeä. Sinä ja tuo. Kolmessa luudanvarressa. Ilmeisen rakastuneina. Mitä sinun tarvitsee enää sanoa?” Kalkaros kysyi uhkaavasti ja Draco tunsi kylmyyden leviävän jokaiseen ruumiinosaansa.
   ”Nyt, menkäämme”, Kalkaros sanoi ja osoitti heitä taikasauvallaan. ”Muuten en vastaa seurauksista.”
   He eivät vastustelleet. Mitä sekin olisi hyödyttänyt? Draco puristi Hermionen kättä vielä kerran rohkaisuksi, ennen kuin päästi irti. Hän ei halunnut tällä hetkellä koskettaa ketään.
   Ulkona vallinnut hämärä oli muuttunut läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Kalkaros ohjasi heidät Tylyahon kylän läpi, mäkeä pitkin linnaan, joka kohosi kunnioittavuutta herättävänä heidän edessään.
   Draco ei voinut lakata ajattelemasta isäänsä, joka räjähtäisi varmasti kuin ydinpommi kuullessaan hänen toilailuistaan. Häntä alkoi inhottaa itsensä. Miksi hän oli niin huono poika? Miksi hän vain teki kaikkensa oman päänsä mukaan, eikä voinut tehdä mitään isänsä mieliksi?
   Mutta oli liian myöhäistä. Hän ajatteli liian myöhään. Kaikki oli pilalla.
   Draco ei päässyt synkistelyissään pidemmälle, sillä he olivat huomaamattaan kävelleet linnaan sisään ja suoraa päätä Kalkaroksen työhuoneen eteen.
   
   ”Nyt”, Kalkaros sanoi tyynesti. ”Granger. Sisään.” Ja osoitti Hermionea sauvallaan. Tyttöön leimahti pelko. Hänestä tuntui, ettei hän millään voisi astua ovesta sisään ilman Dracoa, mutta Kalkaroksen katse, joka oli mitä hyytävin, ei antanut mahdollisuutta valita.
   ”Miksi erikseen?” Draco kysyi uhmakkaana.
   ”Ihan siksi vain, ettette pysty kommunikoimaan toistenne kanssa millään lailla. Ja Malfoy, olet jo muutenkin mitä hirvittävimmässä liemessä, joten älä enää pahenna tilannettasi.”
   Niine hyvineen Kalkaros tönäisi Hermionen huoneeseensa ja jätti pelokkaan Dracon käytävälle. Hermione vilkaisi nopeasti ympärilleen ja hänelle nousi kauhea kuvotuksen tunne. Hän oli juuri samassa kohtaa, missä kolmasluokkalainenkin oli ollut kun se oli tapahtunut.
   Kalkaros hymyili hänelle ilkeästi. Hermione kohotti sauvansa, mutta mies heilautti laiskasti sauvaansa, jonka viereen ilmestyi Hermionen oma sauva. Tyttö tunsi tarvetta kiljua, huutaa apua, mutta Kalkaros hymyili yhä häijymmin.
   ”Vaimennous -loitsu on varsin näppärä, eikö vain, neiti Granger?”
   ”Minä tiedän mitä sinä puuhailet!” Hermione sihahti ja hänestä tuntui, kuin Kalkaros olisi vavahtanut järkyttyneenä, mutta se oli niin pientä, että se saattoi olla vain luulo.
   ”Sittenhän tämä ei tule sinulle yllätyksenä?” Kalkaros hymyili ivallisesti ja lähestyi Hermionea. Hermione kavahti ja hän perääntyi. Hän ei nähnyt ulospääsyä tilanteesta.
   ”Minä kerron rehtorille!”
   ”Hah! Enpä usko, ellet tahdo saada ala-arvoista taikajuomista”, Kalkaros sanoi, mikä sai Hermionen kalpenemaan.
   ”En minä saa, jos sinut erotetaan! Dumbledore nylkee sinut elävältä kun kerron, mitä on tapahtunut!”
   ”Mikset sitten ole kertonut rehtorille aijemmin puuhistani?” Kalkaros kysyi ivallisesti ja Hermionen epäröivä ja häpeilevä ilme sai hänet hymyilemään voitonriemuisesti. ”Sitähän minäkin...”
   Hermione sulki silmänsä kun Kalkaros kiersi sormensa hänen leualle ja kohotti hänen kasvojaan omiaan kohti. Hermione vapisi, hän muisti liian elävästi painajaisensa. Mutta nyt hän ei voisi hajota tuhansiksi sirpaleiksi ja herätä huomatakseen olevansa omassa, turvallisessa sängyssään.
   Kun hän ei enää keksinyt muuta, hän sylkäisi Kalkaroksen kasvoille. Mies kähähti, irrotti otteensa ja kompuroi taaksepäin pyyhkien samalla sylkeä naamaltaan.
   ”Kuinka sinä julkeat?” Kalkaros jyrähti ja kohotti sauvansa, mutta ei ehtinyt tehdä muuta, sillä hänen selkäänsä iskeytyi ovi. Kuului inhottava rusahdus kun Kalkaros iskeytyi seinään.
   Draco seisoi naama punaisena ovella ja tuijotti vuoroin Kalkarosta, vuoroin Hermionea.
   ”Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?” hän puuskahti ja osoitti sauvallaan professoria, joka hieroi nyt murtunutta nenäänsä.
   ”Kalkaros! Hän raiskaa tyttöjä!” Hermione huusi ja Draco katsoi häntä yhä järkyttyneempänä.
   ”Onko se totta?”
   ”Etkö sinä usko minua?” Hermione huusi ja hän tunsi kiukun nousevan pintaan. Hän halusi ruveta väittelemään asiasta Dracon kanssa, kuten hän riiteli esimerkiksi Ronin kanssa.
   ”Uskon, uskon. Se on vain... aivan uskomatonta”, Draco pudisteli päätään. Hermionen kiukku ei ottanut loppuakseen, hän halusi räyhätä kenelle tahansa.
   ”Sinä! Nouse ylös!” Hermione huusi Kalkarokselle, joka mulkaisi häntä hyvin pahasti.
   ”Komennatko sinä minua, saastainen kuraverinen? Sinä?” Kalkaros äyskähti, hieraisi vielä kerran suurta nenäänsä ja heilautti sauvaansa Hermionen suuntaan. Hermione tunsi kivun välähdyksen ja hän paiskautui professorin täydelle työpöydälle ja liukui siitä alas pää kolahtaen kylmälle lattialle.
   ”Hermione!” Draco parkaisi ja ryntäisi tytön luo, mutta Kalkaros nappasi Dracoa kädestä.
   ”Sinä tulet mukaani”, Kalkaros sihisi. Dracon silmät muuttuivat viiruiksi ja hän potkaisi miestä täysiä nivusiin, jonka seurauksena tämä ulvaisi ja lysähti lattialle pidellen haaroväliään.
   Draco otti Kalkaroksen sauvan lattialta ja hän puuskutti kiivaasti.
   ”Kangistumis tyyslitys!” Draco karjahti ja Kalkaros jähmettyi outoon asentoonsa ja keikahti eteenpäin jääden keikkumaan nenänsä varaan.
   Draco kyykistyi Hermionen puoleen, jonka silmät pyörähtelivät päässä ja takaraivon haavasta valui verta.
   ”Harry?” Hermione kuiskasi ja vavahti, kun Draco koski tytön otsaa.
   ”Ei, en ole Potter”, Draco sanoi.
   ”Ron?”
   ”Ei, en edes Weazel.”
   ”Äiti? Isä?” Hermione soperteli ja yritti tarkentaa katsettaan hahmoon, joka kykki hänen edessään syvän usvan peitossa. Hän yritti ajatella, mutta se oli vaikeaa. Hän tunsi pelkän ikävän jumputuksen takaraivossaan. Missä ihmeessä hän oli?
   ”Olen Draco”, poika sanoi ja Hermione säikähti, sillä hän muisti samassa unensa, jossa sumun keskellä oli hahmo, jota hän luuli Dracoksi, mutta joka oli ollutkin Kalkaros.
   ”Ei”, Hermione ähkäisi.
   ”Kyllä olen. Kolautit pääsi, olet Kalkaroksen huoneessa ja hän yritti juuri raiskata sinut!” Draco melkein huusi, sillä häntä pelotti, että Hermione oli unohtanut hänet. Heidät.
   Viimein tyttö näytti käsittävän. Hän räpytteli kiivaasti silmiään ja nousi äkisti istumaan.
   ”Draco”, tyttö henkäisi, kuin ei olisi saanut henkeä viimeiseen viiteen minuuttiin ja lysähti Dracon syliin. Draco silitti Hermionen kiharoita hiuksia varovasti.
   ”Onko kaikki nyt hyvin?” hän kysyi varovasti tytöltä, joka nyökkäsi.
   ”Meidän pitää varmaan viedä professori Kalkaros rehtorin pakeille”, Hermione hymähti ja nousi ylös pudistellen kaapuaan mönjästä, jonka hän huomasi vasta nyt. Mutta samassa maailma kallistui äkisti ja hän joutui ottamaan tukea pöydästä, jottei lysähtäisi Dracon päälle.
   ”Et ole kunnossa”, Draco sanoi päättäväisen hellästi ja laski hänet takaisin lattialle istumaan.
   ”Olenpas!” Hermione kivahti, vaikka hänen silmissään tanssi pieniä valopalloja. Draco huokaisi ja laittoi kädet puuskaan.
   ”Et. Ole.”
   ”Olen!”
   Näin he jatkoivat varmaan viisi minuuttia, ennen kuin tajusivat, että Kalkaros puhui heille huuliensa raosta.
   ”Anteeksi jos keskeytän pikku jutustelunne, mutta tämä asento ei nyt ole mikään kamalan mieluisa.”
   ”Pysy sinä vain siinä hiljaa pedofiili!” Draco kähähti. Hermione nousi seisomaan hitaasti ja vaikka maailma hiukan kallistelikin, silmien pallot olivat kaikonneet ja hän pystyi kävelemään.
   ”Nyt mennään, kangistumis –loitsun teho alkaa luultavasti hyytyä”, Hermione sanoi ja marssi ulos työhuoneesta. Hän nappaisi kuitenkin ensin sauvansa lattialta, heilautti sitä ja mutisi; siipirdium lentiusa, minkä seurauksena kangistunut Kalkaros nousi ilmaan ja leijui Hermionen perässä huoneesta.
   ”Auta nyt vähän!” Hermione äyskähti Dracolle, sillä hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi pitkään pidellä Kalkarosta ilmassa.
   Draco kohotti uhmakkaasti leukaansa ja laittoi alahuulensa väpättämään, mutta teki työtä käskettyä. Yhdessä he siirsivät Kalkaroksen monia, monia portaita, eivätkä he välillä pystyneet estämään sitä, että Kalkaros tipahteli portaita tai osui seiniin.
   Kun he saapuivat Dumbledoren kanslian sisäänkäynnille, jota vartioivat kaksi kivihirviötä, he eivät päässeet enää eteenpäin.
   ”Päästä meidät sisään”, Hermione pyysi, mutta kivihirviö vain murahti.
   ”Me emme saa päästää ketään sisään ilman salasanaa”, sanoi toinen kivihirviö kumahtelevalla äänellä.
   ”Meillä on tulenpalava kiire!” Draco sanoi ja paniikki kuulsi hänen äänestään, sillä hän oli huomannut Kalkaroksen sormien liikkuvan hitaasti ja jäykästi.
   ”Ei käy”, kivihirviö kakkonen töksäytti.
   ”Voitteko edes välittää rehtorille viestin, että täällä odottaa Hermione Granger, Draco Malfoy ja Severus Kalkaros?” Hermione pyysi ja kivihirviö murahti vastauksen, joka toivottavasti oli myöntävä.
   Ja se oli. Kivihirviöt näyttivät tyytymättömiltä, kun tie portaikkoon oli avoin. Hermione astui Dracon ja Kalkaroksen kanssa portaille ja ne alkoivat kohota ylöspäin, loputtoman oloisesti vain viimein pysähtyäkseen rehtorin ovelle. Hermione koputti oveen varovasti ennen kuin avasi sen. Kun hän näki Dumbledoren työpöytänsä takana ystävällinen hymy huulillaan, hän rohkaistui ja astui sisään lennättäen Kalkaroksen ilman halki ja tömäyttäen tämän ehkä hiukan liian kovaa lattialle.
   Dumbledore näytti perin juurin järkyttyneeltä, järkyttyneemmältä kuin ikinä ennen, minkä Hermione ei olisi uskonut olevan mahdollista. Hän oli luullut, että Dumbledore ei ikinä järkyttyisi mistään tai ainakaan näyttäisi sitä.
   ”Severus hyvä, saanen kysyä sinulta mitä tämä tarkoittaa?” Dumbledore kysyi ääni hiukan vapisten.
   ”Älkää kuunnelko häntä, rehtori!” Hermione huusi hätääntyneenä. ”Tämä mies on raiskannut tyttöjä!”
   Dumbledore kohotti yllättyneenä kulmakarvojaan.
   Hermione tunsi vihan kasvavan sisuksissaan. Miten ihmeessa Dumbledore ei reagoinut mitenkään muuten? Hänhän näytti vain lievästi yllättyneenä, ihan kuin tilanne olisi ollut odotettavissa! Mieshän järkyttyi enemmän siitä, että he tulivat sisään, kuin siitä, että hänen opettajansa oli pedofiili.
   ”Jaajaa, onko asia näin, Severus?” Dumbledore uteli, kuin olisi kysellyt päivän säätä. Kalkaros sai mutistua jotain hampaittensa raoista. Rehtori heilautti sauvaansa ja Kalkaros lysähti lattialle syvään puuskahtaen.
   Hän hieroi nenäänsä ja katsoi murhaavasti vuoroin Hermionea, vuoroin Dracoa.
   ”Onko se totta, Sev? Raiskaatko sinä lapsiraukkoja?”
   Kalkaroksen silmäkulma nyki ja hän näytti peittelevän irvistystä. Hän oli kuin ylisuuri lepakko mustassa kaavussaan.
   ”On! Se on totta, rehtori! Hän yritti äsken raiskata minut!” Hermione huusi hysterian partaalla. Mitä ihmettä Dumbledore meinasi?
   ”Onko se totta?” Dumbledore kysyi painokkaasti, välittämättä Hermionesta. Vanhus tutki yhteen laitettuja sormenpäitään.
   ”On, rehtori”, Kalkaros sanoi viimein hyvin, hyvin hiljaa ja väisti Dumbledoren katsetta.
   ”Mehän sovimme tästä jo, Severus hyvä”, Dumbledore nousi huokaisten ja asteli pöydän takaa. ”Neiti Granger ja herra Malfoy voisivat nyt selostaa minulle tapahtumien kulun.”
   Ja niin Hermione ja Draco alkoivat paasata minkä ehtivät Kalkaroksesta ja hänen tekemisistään. Vaikkei sanojen sekamelskasta olisi pitänyt saada mitään selvää, Dumbledore nyökkäsi.
   Kalkaros näytti vihaiselta.
   ”Minä nappasin nämä kaksi Kolmesta luudanvarresta!” hän äyskähti ja osoitti syyttävästi kaksikkoa.
   ”Oikeuttaako se raiskaamaan?” Draco huusi kimpaantuneena.
   ”Neiti Granger ja herra Malfoy näyttävät sopineen vuosien takaiset erimielisyytensä?” Dumbledore kysyi silmät tuikkien. Hermione ei saanut ensin sanottua mitään; niin puskan takaa kysymys tuli, mutta hän sai nyökättyä.
   ”Luulen, ettei isäsi tiedä asiasta”, Dumbledore sanoi myötätuntoisena ja oli Dracon vuoro nyökätä. Hetken aikaa kaikki olivat hiljaa ja huoneessa kuului vain feenikslintu Fawkesin sirkutus, koneiden surina ja Kalkaroksen hampaiden kirskunta tämän puristaessa niitä yhteen. Viimein rehtori puhkesi puhumaan.
   ”Asiahan on monella tapaa hiukan huono. Sopisimmeko näin, ettette puhu mitään, mitä liemien professori on tehnyt, eikä hän kohtele teitä huonommin kuin ennen”, Dumbledore sanoi vakavasti ja pyöritteli huolimattomasti pitkää partaansa sormensa ympäri.
   ”Eihän se ole mahdollista!” Hermione huusi. ”Olen varma, että hän kertoo Malfoylle tilanteesta ja hän antaa meille ala-arvoiset aineesta ja-”
   ”Asia on nopeasti kuitattu. Anteeksi, kollega, mutta en haluaisi tehdä tätä, mutta tämä on nyt vähän pakko”, rehtori huokaisi, kohotti sauvansa ja osoitti sillä Kalkarosta, joka näytti kauhistuneelta. ”Unhoituta.”
   Hetkeksi Kalkaroksen kasvoille levisi tyhjä katse, ennen kuin ne levisivät silkkaan hämmennykseen.
   ”Öh, mitä minä täällä teen?” Kalkaros pyöritteli päätään ja hänen silmänsä iskostuivat Hermioneen ja sitten Dracoon, jotka olivat lähekkäin.
   ”Severus, haluan sinun sanasi”, Dumbledore sanoi ja katsoi Kalkarokseen sinisillä silmillään. ”Et saa enää tehdä omia juttujasi, ymmärräthän?”
   ”Rehtori!” Hermione parkaisi hädissään. Hän ei halunnut Kalkaroksen pääsevän niin vähällä.
   ”Neiti Granger, emmeköhän me ole selvittäneet suurimmat saavutukseni jo aika hyvin ja etköhän sinä nyt saa tarpeeksi pitkän aineen asiasta”, Dumbledore sanoi ystävällisesti. ”Minulla on professori Kalkaroksen kanssa pari asiaa selvitettävänä, joten nuoriherra Malfoykin voisi poistua ja kyllä, lempiruokani on tosissaan lehmänmaksapiiras.” Ja se oli sillä selvä. Dumbledore osoitti ovea ystävällisesti ja hämmentyneet Hermione ja Draco kävelivät epäröiden oven suuhun
   Hermione vilkaisi vielä kerran olkansa yli ja häntä kylmäsi kun hän näki miten Kalkaros tuijotti heitä. Tummissa silmissä kyti päivän selvä epäilys.

   Kun he astelivat käytävällä Draco puhkesi puhumaan.
   ”Tämä ei voi olla totta! Ei voi olla! Miten Dumbledore saattoi päästää Kalkaroksen kuin koiran veräjästä! Tuollaisella hirviölle pitäisi antaa potku persauksiin ja häätää Siperiaan!” Draco löi myrkyllisiä silmäyksiä heidän tulosuuntaansa.
   Hermionekaan ei voinut olla sanomatta omaa kommenttiaan kiperästä paikasta.
   ”Dumbledore saa toivottavasti taottua järkeä Kalkaroksen päähän, muutenhan hän olisi erottanut tämän. Se unhoituta loitsu oli pelastuksemme, Kalkaroksen ei pitäisi nyt tietää meidän olevan yhdessä.”
   Draco ei kuitenkaan tuntunut kuuntelevan yhtään mitään mitä hän sanoi, vaan paasasi edelleen omiaan;
   ”Ja sitten se rupesi puhumaan jostain maksapiiraasta! Siis ihan oikeasti? Tykkääkö se ihan oikeasti jostain lehmänmaksapiiraasta? Se ukko on kyllä ihan täysi kaheli!”

[Nalle]

Luin, ja rakastuin. 

[Deathless]

Oi, kommenttia! Kiitokset Nallelle!

6. osa
Pelko ja epätoivo

   Draco potkaisi raivoissaan vihreää oleskeluhuoneen sohvaa, mikä sai hänen ystävänsä Grabben ja Goylen katsomaan häntä tyhmän näköisinä.
   ”Mitä sä teet, Malfoy?”
   ”En mitään!” hän kivahti ja istahti takaisin sohvalle saaden siinä istuneen Pansyn sähähtämään kuin kissan ja pakenemaan paikalta.
   ”Mikäs Pansylla on?” Goyle kysyi ja tuijotti ahnaasti tytön takapuolta.
   ”Mistä minä tiedän!” Draco sähähti kuin Pansy ja laittoi kädet puuskaan. Itseasiassa hän tiesi varsin hyvin mikä tyttöä vaivasi, mutta sitähän ei noille paukapäille sanoisi.
   ”Sä olit muuten aika pitkään siellä vessassa eilen illalla”, Grabbe huomautti. Draco kohotti kulmiaan huomatessaan, että parivaljakon aivoissa oli jotain toimintaakin.
   ”Entä jos en ollut vessassa?” Draco sanoi haastavasti ja mulkaisi ensin Goylea ja sitten Grabbea.
   ”Missä sä sitten olit?” Goyle kysyi lievästi kiinnostuneena ja ahmaisi jostain varastamansa donitsin suihinsa.
   ”Se nyt ei kuulu teille paskankaan vertaa!” Draco kivahti ja nousi sohvalta. Hän ei enää kestänyt. Hän ei jaksanut olla siellä. Hän ei kestänyt tätä ääretöntä epätietoisuutta.
   Hermione oli nimittäin kertonut, että Kalkaros oli näyttänyt epäilevältä, kun he olivat lähteneet rehtorin luota. Draco ei edes raivoissaan ollut huomannut tuota pientä seikkaa ja olisi ollut ehkä parempi, jos Hermionekaan ei olisi sitä huomannut.
   ”Mihin sä lähet?” Grabbe kysyi ja yritti tavoitella Goylen toista donitsia.
   ”Vessaan”, Draco mutisi synkästi tarpoessaan kohti muotokuva-aukkoa.
   ”Taasko? Ja kuinkas pitkään aikaa? Koko illaksko?” Grabbe röhähti hihittämään ja Dracon teki mieli huokaista syvään ja pamauttaa kumpaakin päähän paistinpannulla, mutta päätti jättää sen tekemättä. Nyt oli parempaakin tekemistä.
   Hän kiiruhti käytäviä pitkin pöllölään ja varoi törmäämästä vahtimestari Voroon tai Kalkarokseen. Pöllölässä häntä odotti hänen lehtopöllönsä Eakway, joka näykkäisi häntä hellästi sormesta.
   ”Kuulehan nyt, sinun täytyy viedä tämä sille Hermione Grangerille.”
   Pöllö ei näyttänyt ymmärtävän. Se tapitti silmät pyöreinä omistajaansa. Draco huokaisi, kun hän tajusi, miksei Eakway tehnyt mitään.
   ”Ku-kuraveri Hermione Grangerin luo”, Draco sanoi, antoi pöllölle pienen lapun ja häpesi nyt itseään, kun oli opettanut pöllöä tunnistamaan myös velhojen ja noitien verisäädyt. Eikä Eakway tuntenut verisäätyä nimeltä jästisyntyinen. Oli vain kuraverinen, puoliverinen ja puhdasverinen.
   Pöllö huhuili ymmärryksen merkiksi ja lehahti lentoon. Pian se saavuttaisi Hermionen ja hän saisi taas nauttia tytön huumaavasta seurasta.
   Draco tuijotti Eakwaytä niin pitkään kuin pystyi ja kun se hävisi tähtitornin taakse, Draco painoi päänsä kylmälle ja kiviselle ikkunalaudalle.
   
   Viimein Eakway saapui nokassaan pienen pieni paperilappu, jossa luki masentava vastaus;
   En pääse.
   Ärsyyntyneenä Draco ryttäsi paperilapun ja pudotti sen maahan. Hänellä ei ollut mitään tekemistä, hän halusi vain jonkun seuraa. Jonkun, joka ymmärtäisi, miltä tuntui olla yksinäinen.
   ”Draco, mikä yhteensattuma. Mitä sinä täällä teet?” kuului tuttu ääni, joka sai Dracon niskakarvat nousemaan pystyyn. Hän käänsi päätään kohdaten mustat silmät, jotka katsoivat häntä epäillen ja häntä kylmäsi yhä enemmän. Ei hän aivan tällaista seuraa ollut toivonut.
   ”Hyvää päivää, professori Kalkaros”, Draco sanoi yrittäen pitää äänensä huolettomana ja vakaana. ”Minä luulin tämän olevan vapaa tila.”
   Kalkaros hymähti ja nappasi vitivalkoisen tunturipöllön sormelleen ja alkoi sitoa siihen viestiä.
   ”Eipä heittäydytä nokkavaksi, poikaseni”, Kalkaros sanoi ja käveli ikkunalle ja pöllö lehahti viemään Kalkaroksen kirjettä, mitä se sitten sisälsikään.
   ”Anteeksi, professori”, Draco mutisi ja oli hivuttautumassa jo pois, kun Kalkaros yhtäkkiä jatkoi; ”Onko sinulla kerrottavaa?”
   ”Täh? Mitä? Ei ole”, Draco sanoi liian nopeasti. Kalkaros selvästi epäili jotain.
   ”Oletko aivan varma? Olet ollut hiljainen viime aikoina”, Kalkaros sanoi ja astui lähemmäs hermoilevaa Dracoa. Draco nielaisi, kauhukuvat alkoivat vilistää hänen silmissään.
   ”Minä... minulla on ollut hiukan huono olo viime aikoina”, Draco änkytti ja oli jo portaiden kohdalla.
   ”Sen kyllä näkee. Olet valkoinen kuin lakana”, Kalkaros tuhahti. ”Mutta tiedän myös, että tähän liittyy jotain muutakin. Joku muukin.”
   Draco ei voinut enää estää pakokauhuaan, vaan hän alkoi peruuttaa taaksepäin, tunnustellen huolimattomasti portaita takanaan.
   ”Draco, Draco, Draco. Me taidamme molemmat tietää, kuka tämän kaiken takana on. Mutta miten? Miten ihmeessä?” Kalkaros yritti painostaa. Draco sai suustaan vain epämääräisiä äännähdyksiä. Hän perääntyi yhä nopeampaa tahtia, mutta Kalkaros seurasi häntä tyynin askelin, pieni hymynkare huulillaan, kuin häntä ei yhtään ihmetyttäisi Dracon reaktio. Ja se sai Dracon yhä enemmän paniikin valtaan.
   Draco menetti samassa tasapainonsa. Hänen jalkansa osui vain puoliksi portaalle ja hän kallistui taaksepäin. Hän yritti tavoitella tasapainoa viuhtomalla käsiään, mutta se oli turhaa.
   Hän putosi portaalle pää edellä. Suunnaton kipu lävisti hänen vartalonsa ja hän huusi, huusi kun hän rymisti alas portaita selän, käsien, jalkojen ja pään iskeytyessä vuoron perään kiveykselle.
   Hän makasi liikkumatta maassa, puuduttavan kivun hallitessa hänen ruumistaan. Hän nipisti suunsa silti kiinni, sillä hänen ympärilleen oli alkanut kerääntyä oppilaita.
   ”Onko... Onko hän kuollut?”
   Kuului innostunut hihkahdus, jonka Draco tunnisti Fred Weasleyn ääneksi.
   Draco sai vaivoin kammettua silmänsä auki, mutta maailma kallisteli kummallisesti. Hänen täytyi sulkea silmänsä, mutta ehti nähdä Hermionen, sekä hänen kanssaan Potta-Potterin ja Weazelin.
   ”Väistykää! Väistykää nyt ihmiset!” kuului McGarmiwan mylvähdys ja noita tunkeutui väkijoukosta  pysähtyen henkeään haukkoen nähdessään Dracon makaamassa maassa, jonka päästä valui verta ja jonka kädet olivat ruhjeilla.
   ”Kutsukaa matami Pomfrey. Heti!” McGarmiwa käski hätäisenä. Hän polvistui Dracon puoleen ja kosketti tämän otsaa niin,että poika värähti.
   ”Hitto kun sattuu!” Draco sai manattua ja McGarmiwa huokaisi helpottuneena.
   ”Mitä tapahtui?”McGarmiwa kysyi, mutta Draco vain murahti. Tässä kaikkien töllistelevänä hän ei sitä ainakaan kertoisi.
   Matami Pomfrey saapui paikalle ja mutisi itsekseen kääriessään Dracoa siteisiin ja antaessaan hänelle haavojen umpeutus -rohtoa. Oppilaat alkoivat pikkuhiljaa valua pois tapahtumapaikalta ymmärrärrettyään tilanteen olevan ohi.
   Vain Hermione jäi paikalleen Harryn ja Ronin yrittäessä saada hänet liikkeelle.
   ”Mikä sinua oikein vaivaa, 'Mione? Se on vain Malfoy, en minä tai Harry”, Ron puuskahti.
   ”Lopeta, Ron! Hänelle olisi voinut käydä tosi pahasti!” Hermione sanoi vihaisena.
   ”Ja me siitä hittoakaan välitämme. Siis ihan oikeasti, luulisi, että hän on pelastanut jonkun meidän hengen, jos hänestä pitää kantaa tuollainen huoli”, Ron murahti. Hermione puraisi huultaan kiusaantuneena ja näytti hetken siltä, että möläyttäisi totuuden juuri siinä ja nyt. Draco ei kuitenkaan halunnut sitä, joten hän ravisteli hiukan päätään. Se oli kuitenkin virhe, sillä maailma alkoi keikkua kuin hän olisi seilannut pienellä jollalla vaarallisessa aallokossa.
   ”Hyst, hyst. Äläpäs ravisuta päätäsi tuohon malliin”, Pomfrey nuhteli.
   ”No anteeksi nyt vain”, Draco murahti mahdollisimman kylmästi, mutta Pomfrey ei tuntunut huomaavan.
   ”Ron! Lo-pe-ta!” Hermione kiljaisi ja Draco iskosti taas katseensa kolmikkoon, joka oli siirtynyt hiukan kauemmas hänestä. Heidän puheensa kylläkin kuului varsin selvästi.
   ”Luulisi, että sinä olet huolissasi hänestä. Luulisi, että pitäisit hänestä”, Ron sanoi ja siristi silmiään epäilevänä.
   ”Minäkö? Tykkäisin Malfoysta? Tuota hullumpaa ideaa en ole sinulta kuullutkaan!” Hermione nauroi pilkallisesti, mutta nauru kuulosti väkinäiseltä.
   ”Äh, älkää viitsikö riidellä”, Harry murahti väliin.
   ”Eikö sinulla ole mitään sanomista Hermionen käytöksestä? Hän on ollut ihan kuin jossain transsissa tai jotain!” Ron kivahti. ”Hän ei ole ollut aktiivinen tunnilla, hän meikkaa ja yrittää näyttää nätiltä. Ja sitten hän vielä välttelee seuraamme, kuin hänellä olisi joku meitä parempi!”
   Hermionen silmien loimunta näkyi portaiden juureen asti. Hänen poskensa alkoivat punertaa pidätetyn raivon vallassa ja suu muuttui yhdeksi viivaksi, ennen kuin puhetulva sai Hermionen kiljumaan;
   ”Vai yritän minä näyttää nätiltä? Olenko minä sitten sinun mielestäsi kuin joku sammakko-Pimento? Olenko minä sinun mielestäni sen verran hirviömäinen, etten voi käyttäytyä kuin normaali tyttö? Ja mitä helvettiä se teille kuuluu, missä minä hilppaisen? Ja mitä helvettiä se teille kuuluu, jos minulla on parempaa seuraa!” Sanojen huuhtoutuessa ulos Hermionen silmiin olivat alkaneet kihota kyyneleet. ”Sillä minusta alkaa tuntua, ettette enää hyväksy minua Hermione Grangerina! Te ette hyväksy minua kuin jurona nirppanokkana, jolla ei ole mitään muuta elämää kuin koulu ja kuuluisa Harry Potter ja hänen paras ystävänsä Ron Weasley!”
   Hermione puuskutti kiivaasti, kuin hän olisi juossut kymmenen kilometriä. Mutta sanat eivät olleet hänen viimeisensä:
   ”Ja minä tiedän, ettette hyväksy sitä, mitä minä teen tai olen tehnyt tai kenen seurassa liikun.”
   Ja niine hyvineen Hermione kääntyi kannoillaan, käveli tasaisin askelin pois vilkaisematta taakseen kädet tiukasti kylkiä vasten.
   Ron tuijotti Harrya suu järkytyksestä ammollaan. Harry tuijotti kulmat kurtussa Hermionen perään, mutta ei saanut sanotuksi mitään.
   Samassa Potter käänsi katseensa Dracoon. Draco laski päänsä ja tuijotti nyt kiviportaita.
   ”Pystytkö sinä kävelemään sairaalasiipeen?” matami Promfey kysyi ja keräili sideharson jämiä ja heilautti taikasauvaansa, jotta veriläikät kaikkosivat lattialta.
   ”Tyhmä kysymys”, Draco murahti ja horjahteli pystyyn. Hän yritti pysyä vakaana, vaikka maailma kallistelikin oudosti ja hän joutui vähän väliä ottamaan tukea seinästä. Onneksi kukaan oppilas ei tullut vastaan.

   Pomfrey määräsi hänet yöksi sairaalasiipeen ja nyrpeissään Draco makasi vitivalkoisella pedillä hieroen välillä sideharsolla peitettyä otsaansa. Joka paikkaa kolotti hiukan, mutta niitä olisi kolottanut viisi kertaa pahemmin ilman Pomfreyn ihmerohtoja.
   Fyysisen tekemisen sijaan hän ajatteli. Häntä pelotti oliko Kalkaros sittenkin saanut muistinsa takaisin ja se, mitä sitten tapahtuisi, jos niin oli tapahtunut. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä varmemmaksi ja kauhistuneemmaksi hän tuli.
   Välillä hän yritti ajatella Hermionea ja sitä, milloin tyttö kävisi vierailulla, mutta tätä ei kuulunut koko iltaan. Sen sijaan hän sai riesoikseen muuta seuraa.
   ”Mitä te kaksi täällä teette?” hän kysyi haastavasti nähdessään salama-arpisen rohkelikon ja hänen kanssaan pisamanaamaisen verenpetturin.
   ”Hah, älä luule, että tämä on meistäkään mitään laatuaikaa”, Ron sanoi töykeästi.
   ”Älä nyt aloita, Ron”, Harry toppuutteli. ”Tulimme kyselemään Hermionesta.”
   ”Mitä siitä?” Draco kysyi hyökkäävästi ja kohensi asentoaan.
   ”Sitä vain, että te kumpikin olette käyttäytyneet viime aikoina aika oudosti”, Ron sanoi sen enempiä kiertelemättä tai kaartelematta.
   ”Ainahan Granger käyttäytyy oudosti”, Draco puhahti ja yritti näyttää tyynen itsevarmalta. Olisi ollut tietenkin vakuuttavampaa sanoa kuraverinen, mutta hän ei enää pystynyt siihen.
   ”Sinä – senkin –”, Ron ähisi, kun Harry yritti pidätellä ystäväänsä lyömästä Dracoa päähän.
   ”Oletko huomannut, että et ole kiusannut yhtään ketään viimeiseen viikkoon”, Harry sanoi ilmeettömänä, mistä Draco tiesi heidän käyneen kysymykset läpi monta kertaa.
   ”Mennyt maku. Tarvitsen uusia kohteita”, Draco tuhahti.
   ”Halusimme vain sanoa, – (”Siis sinä haluat”, Ron pisti väliin) – että olette sitten menneet mihin suuntaan tahansa, emme halua muuta kuin, että Hermione on onnellinen”.
   Draco tuhahti taas, mutta hän tunsi kasvavan pakokauhun rimpuilevan sisällään. Nyt Potta ja Wasabikin epäilivät jotain...
   ”Hyvinpä olette asian viime aikoina näyttäneet. Varsinkin tänään osoititte miten tyytyväiseksi, iloiseksi ja onnelliseksi haluatte pikku-Grangerin tehdä”, Draco sanoi ivallisena. Ron mutristi suutaan ja näytti haluavan sanoa jotain oikein hohdokkaan ikävää, mutta sanat eivät tainneet riittää kuvailemaan pojan mielentilaa.
   ”Kuule, Malfoy. Jos kuulen, että olet taittanut Hermionesta hiuskarvaakaan, niin sitten lätty lätisee”, Ron sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen vihaisena ja paukautti nyrkkinsä kämmentään vasten tehostaakseen sanojensa merkitystä.
   ”Huijui, kun pelottaa”, Draco nauroi. ”Missäs Granger on? Itkee varmaankin yksin sängyssään, kun kukaan ei ymmärrä häntä”, Draco yritti pitää äänen ivallisena, mutta se vaati niin kovia ponnistuksia, että häntä alkoi taas huimata.
   ”Sitä samaa piti kysymäni sinulta”, Harry sanoi hyökkäävästi.Hänenkin hermonsa alkoivat rakoilla.
   Dracoon iski äkisti pelko. Hänen mahastaan tuntui tippuvan pohja ja suolet alkoivat tanssia ripaskaa hänen sisällään. Ennen kuin hän ehti estää, Ronin housut olivat saaneet kellertävän kuorrutteen.
   ”Oi kun kiva”, Ron älähti ja puistelehti housunlahjettaan syvän inhoan vallassa. ”Olisit voinut ihan vain sanoa, jos haluat meidän häipyvän!”
   Draco pyyhkäisi suupieliään ja tunsi oksennuksen korventavan kurkkua kuin syövyttävä aine.
   ”Vaikka oletkin kipeä, sinun täytyy vastata kysymykseeni”, Harry sanoi tyynesti.
   ”Ja minähän sen tiedänkin, hitto vie! Minua ei mokoman ku-raverisen riennot kiinnosta!” Draco sanoi yrittäen pysyä välinpitämättömältä, mutta hänen äänensä värähti kuraverisen kohdalla. Ron kohotti kulmiaan epäilevänä, muttei sanonut mitään.
   ”No, heipä hei vaan sitten!” Ron murahti ja oli kääntymässä häipyäkseen, mutta muisti sitten oksennuksesta värjäytyneet housunsa ja paineli koputtamaan Pomfreyn toimistoon.
   Harry ja Draco seurasivat Ronin tekemisiä. Matami Pomfrey aukaisi hänelle oven, kutsui sisään ja Ron hävisi toimistoon.
   ”Minä haluan tietää mitä on meneillään”, Harry sanoi heti kun Ron oli hävinnyt näkyvistä. Poika tuijotti luihuista uhkaavasti.
   ”Mitä on mikä? Hei, luuleeko Arpinaama, että minä tietäisin jotain tyttöystäväsi liikkeistä”, Draco sanoi ja nappaisi pöydältä pyyhkeen, johon pyyhki käsiään ihan vain varmistuakseen, ettei niihin jäänyt oksennusta.
   ”Ei Hermione ole minun tyttöystäväni!” Harry älähti. ”Sen minä tiedän, että olet ihan kummallinen ja että sinulla on jotain meneillään!”
   Draco nauroi ivallisena ja heitti paperin lattialle Harryn jalkojen juureen. Harry mulkaisi häntä ja nosti paperin heittäen sen roskiin.
   ”Sinulle se ei kuulu paskankaan vertaa”, Draco sanoi ja tuijotti roskista.
   ”Kyllä vain sattuu kuulumaan, jos se liittyy Hermioneen!” Harry alkoi menettää hermojaan ja hänen rakentamansa tyyneyden muuri alkoi uhkaavasti mureta.
   ”Monestiko minun täytyy sanoa, ettei minua kiinnosta missä Hermione on! Enkö minä ole jo sanonut, etten tiedä missä hän on!” Draco huusi ja ponnahti sängystä. Hänen päätään alkoi kuitenkin tykyttää ja mahassa kiertää, ja hän joutui (suureksi ällötyksekseen) nojaamaan Potteriin.
   Harry näytti järkyttyneeltä. Hän heilautti Dracon käden pois olkapäältään ja tönäisi häntä kevyesti rintaan niin, että hän istahti sängylle.
   ”Sinä... sinä sanoit Hermione”, Harry änkytti tuskin kuuluvasti. Draco tajusi liian myöhään virheensä.
   ”Entä sitten? Mitä helvetin väliä sillä on sanonko minä häntä Hermioneksi, Grangeriksi vai kuraveriseksi?” Draco puolusteli posket punehtuen. Harry kuitenkin näytti saaneen jonkinlaisen vahvistuksen epäilyilleen – olivat ne sitten olleet mitä tahansa.
   ”Sinä et ikinä, siis ikinä, sano Hermionea hänen omalla nimellään! Et edes vahingossa!” Harry sanoi syyttävästi. ”Mitä täällä tapahtuu?”
   ”Se nyt ei kuulu sinulle millään tavalla!”
   ”Kuuluupas!”
   ”No kun ei kuulu!”
   ”Nyt riittää!” kuului karjahdus ovelta ja kiukustunut matami Pomfrey marssi huoneen poikki ja sänkyjen ohi Dracon sängyn kohdalle perässään Ron, jolla oli nyt puhtaat housut.
   ”Saanen pyytää, että nuoriherra Potter ja nuoriherra Weasley poistuisivat nyt. Olette kiihdyttäneet potilastani jo aivan tarpeeksi ja hän tarvitsee lepoa.”
   ”Voi miten lutuista, nuoriherra Malfoyn pitää käydä tutimaan”, Ron ivaili ja Draco oli ponnahtaa sängystä lyömään Weazelia, mutta Pomfrey esti häntä ja painoi takaisin petiin.
   ”Nyt, poistukaa!” hän komensi ja kiivaasti mutisten he häipyivät sairaalasiivestä.

   Draco lysähti uupuneena sängylle ja päässä pongahteleva tykytys alkoi helpottaa hiljalleen. Ilta vaihtui yöksi ja matami poistui toimistoonsa. Draco mietti Hermionea ja sitä, miten aivan liian moni tiesi tai aavisteli mitä tapahtui kaiken aikaa.
   Ensin Pansy, mokoma mopsinaama.
   Sitten Kalkaros, joka tiesi jotain unhoitusloitsusta huolimatta.
   Ja nyt Potta ja Wasabi.
   Draco huokaisi. Hän alkoi miettimään Kalkarosta, joka oli hävinnyt heti kun hän oli kompastunut. Kukaan ei ollut edes kysynyt miksi hän oli kompastunut, mikä tosissaan häiritsi häntä. Pomfrey nimittäin kyseli aina maat ja mannut miten missä ja milloin. Nyt ei tullut kysymyksen kysymystä.
   Miksei Kalkaros ollut tullut alas kauhistuneena tapahtuneesta? Dracohan oli aina kuulunut liemiprofessorin lellikkeihin, mutta viime aikoina kaikki oli ollut aivan omituista. Olikohan joku keksinyt loitsun, millä saadaan vaihdettua henkilöiden mielipiteitä toisista. Tässä tapauksessa Hermionen ja Kalkaroksen mielipiteitä hänestä?

   Ja näine sekavine aatteineen hän nukahti. Hänen unissaan juoksentelivat Hermione, Potter, Weasley, Pomfrey, Kalkaros ja isä Lucius. Aamulla auringon kivuttua korkealla hän heräsi hikisenä ja sekaisin. Päätä ei enää jomottanut, joten Pomfrey päästi hänet menemään.
   Draco tunsi paniikkinsa kasvavan, kun hän tajusi, ettei Hermionea näkynyt oppitunneilla. Kalkaros tuijotteli koko liemitunnin häntä pistävästi, mikä oli hänelle aivan uutta. Asiaa ei auttanut se, että Potter ja Weasley näyttivät siltä, että haluaisivat kuristaa hänet.
   Heti kun liemitunti päättyi, Draco rynnisti luokasta suoraan pöllötorniin. Häntä hirvitytti hiukan portaissa muistettuaan, miten edellisenä päivänä oli käynyt, mutta halu saada vastauksia kasvoi liian suureksi.
   Hän kirjoitti pienen lapun Eakwayn jalkaan ja lehautti sen lentoon. Hän sipisi sen perään hiljaa; ”Tuo vastaus nopeasti, ole kiltti, tuo vastaus.”
   Pöllö tuli takaisin vasta parinkymmenen minuutin päästä mukanaan pieni paperilappunen. Dracon sydän hypähti innosta nähdessään sen ja hän suorastaan hyökkäsi pöllönsä kimppuun kädet syyhyten. Hän kopeloi pöllön jalkaa ja hetken aikaa äivellettyään sai kammettua lapun pois pöllön jalasta. Hän aukaisi sen hitaasti.
   Mutta silloin hän masentui. Lappunen oli sama, minkä hän oli hetki sitten lähettänyt. Hermione ei halunnut vastata siihen, tai pystynyt. Ja Draco uskoi jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
   ”Voi ei, voi ei, voi ei!” hän sopersi paniikissa ja rynnisti alas portaat. Hän juoksi käytävällä vaistomaisesti kohti Kalkaroksen työhuonetta, mutta muisti sitten, että Kalkarokselle nyt viimeiseksi asiasta pitäisi panikoida. Mutta kuka muu muka uskoisi häntä? Kaikki nauraisivat hänelle maha kippurassa, jos hän menisi sanomaan, että Hermione oli pulassa.
   Mitä hän voisi tehdä? Kuka hullu auttaisi häntä?
   Draco istahti käytävän seinää vasten ja haroi vaaleita hiuksiaan. Nyt sitä vasta kusessa oltiinkin... Hän ei antaisi ikinä itselleen anteeksi, jos Hermionelle kävisi jotain. Ei ikinä. Hän saisi lopun ikäänsä kulkea raskas taakka harteillaan.
   Samassa hän tunsi kovan iskun kasvoissaan. Hän katsoi ylös ja huomasi Weasleyn kohottavan nyrkkinsä uudelleen iskuun. Draco perääntyi kauhistuneena taaksepäin, kompuroi pystyyn ja tuijotti vihaisena Weasleystä Potteriin.
   ”Mistä hyvästä tuo oli?” hän huusi.
   ”Hermionesta!” Harry huusi vihaisena ja rynnisti Dracoon melkein kiinni. Hänen vihreät silmänsä tuijottivat leimuten Dracon harmaisiin.
   ”Mitä?” Draco oli ällikällä lyöty.
   ”Sinä olet tehnyt hänelle jotain! Hän ei ollut tunneilla, ei oleskeluhuoneessa eikä sairaalasiivessä!” Ron huusi punaisena. ”Lavender kertoi, että monena yönä Hermione on sanonut sinun nimesi! Ja yhtenä aamuna hän heräsi kiljuen. Selitä tämä, ole hyvä! Emme estele!”
   Draco nieleskeli. Hänen olisi keksittävä jotain, ja pian. Kaksikko ei uskoisi totuutta, mutta ei valhettakaan. Ja Hermione saattoi olla kuolemaisillaan näillä sekunneilla, jos hän ei lähtisi etsimään tätä. Vaikka kohteita, joissa hän voisi olla, oli parisen kymmentä, hänen täytyisi yrittää, oli aivan pakko.
   ”Mistä minä tiedän, miksi Her- Granger näkee minusta unta!” Draco äyskähti.
   ”Turha enää valehdella meille, Malfoy”, Harry sihisi. ”Meillä on omat epäilymme ja haluamme niille vastauksen. Nyt, näytä tie Hermionen luo!”
   ”Ja pikimmiten, tai voit olla varma, ettei kuontalostasi jää jäljelle montaakaan hiuskarvaa”, Ron lisäsi ja kiristeli hampaitaan. Draco mietti mahdollisuuksiaan ja tajusi, että yksinään lähteminen pelastusretkelle olisi sama kuin hyppäisi suoraan linnan korkeimmasta tornista. Hän tarvitsi apua. Ja ketkä muut muka auttaisivat, kuin Potta ja Wasabi.
   ”Ai, haluatte minun näyttävän tien hänen luokseen?” Draco kurtisti kulmiaan. ”Selvä on, meidän on lähdettävä heti.”
   Harry tuijotti. Vihan tilalla oli silkka hämmennys. Dracon teki mieli nauraa, mutta päätti kuitenkin jättää sen tekemättä.
   ”Sinä... autat meitä?” Ron sanoi heikosti pudistellen samalla päätään epäuskoisena.
   ”En, te autatte minua.Mutta kiirettä, haetaan luudat, kaksi Nimbus 2001:stä ja sinun Tulisalamasi Potter, niillä pääsemme nopeiten”, Draco selosti ja Harry nyökkäsi. Samassa poika oli jo hävinnyt lähdettyään hakemaan luutaansa.
   ”Mennään”, Draco töksäytti itsekseen mutisevalle Ronille, joka nyökkäsi hajamielisenä. He suuntasivat kohti luutavajaa. Taivas oli pilvessä ja näytti siltä, että pian alkaisi sataa. Tuuli hiukan, mutta muuten oli vielä hyvä sää lennolle.
   Luutavaja oli pieni röttelö koulun seinustalla ja Draco haki sieltä kaksi Nimbusta, joihin vain Luihuisen tupajoukkueen jäsenet pääsivät käsiksi. Draco ojensi toisen niistä haltioituneelle Ronille.
   ”Wau”, poika henkäisi hurmioissaan ja siveli varovasti Nimbuksen vartta.
   ”Äh, älä viitsi, olethan sinä lentänyt Tulisalamallakin, ei tuon pitäisi hätkäyttää”, Draco sanoi ja nousi luutansa selkään.
   ”Mutta aina se on mahtavaa päästä lentämään mahtiluudalla, oli se sitten vaikka hitusen huonompi kuin Tulisalama”, Ron vastasi ja ihasteli vielä hetken luutaa, ennen kuin nousi selkään ja senkin teki vain Dracon käskystä.
   Harry juoksi puuskuttaen heidän luokseen ja lehahti luudalle keskellä nurmikenttää.    
   ”Mennään!” hän huudahti yläilmoista ja Draco ja Ron seurasivat häntä. Kaikki kolme toivoivat, että heitä ei nähtäisi.
   
   He lensivät läpi tumman taivaan Draco etunenässä. He ohittivat Tylyahon, suunnistivat hiukan etelään päin, sinne, missä Malfoyn kartano sijaitsi. Harry sanoi jotain Dracolle puolimatkassa, mutta tuuli suhisi liikaa korvissa, jotta sanoista olisi saanut jotain selvää.
   Viimein Draco erotti kotinsa ääriviivat. Hän alkoi olla koko ajan varmempi, että Hermione oli jotenkin saatu siirrettyä kartanoon. Malfoyden kartanosta oli muotoutunut vuosien saatossa kuolonsyöjien kantapaikka, mikä hermostutti hänen isäänsä koko ajan enemmän ja enemmän.
   ”Okei, nyt laskeudutaan”, Draco huusi ja alkoi hidastaa vauhtiaan. Harry teki samoin, mutta Ron ei ollut aivan yhtä taitava ja kovasta vauhdista hiljentäminen ei käynyt aivan niin äkkiä. Kun Draco ja Harry laskeutuivat kevyesti kartanon suureen puutarhaan, Ron sai ähkiä itsensä alas omenapuusta.   
   ”Samperi”, Ron mutisi ja pudottautui maahan. ”Teidän pihallanne on aivan liikaa puita, Malfoy. Laskeutuminen on haastavaa.”   
   ”Miksi se sitten meille ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia?” Draco heitti ja Ron näytti kieltään luihuiselle.
   ”Äh, lopettakaa jo. Tajuatteko missä olemme? Yksikin väärä ääni ja olemme vainajia”, Harry sihisi ja he vaikenivat. Dracoa pelotti. Hän oli tekemässä jotain, mitä ei olisi ikinä uskonut tekevänsä.
   Murtautuisi kotiinsa ja pelastaisi Hermione Grangerin.

[Nalle]

Awws, söpö ja ihana luku. :O
Teksti on selvää, eikä mulla nyt oikeestaan oo muuta sanomista.

[Deathless]

A/N: Kiitokset Nallelle! Tämä sitten tulee olemaan tokavika luku, joten loppusuoralla ollaan!

 7. osa
     Loukku

   Kartano kohosi ylväänä heidän edessään, kun he hiipivät sitä kohti. Dracosta tuntui, että Ron yritti tahallaan astua jokaiseen risuun, mikä nurmikolla makasi ja hän joutui kiristelemään hampaitaan, jottei alkaisi räyhätä pisamanaamalle.
   ”Miten me päästään sisään?” Harry kysyi kun he seisoivat seinustan vieressä ilmeisen tiedottomina seuraavasta siirrostaan.
   ”Minä-” Draco aloitti, mutta Ron keskeytti hänet napinallaan.
   ”Minä en edes tajua miksi me luotetaan tuohon, tämähän saattaa olla ansa. Malfoyt on tiedät-kai-kenen puolella ja tiedät-kai-kuka haluaa sinut, Harry! Ja sinä kykit nyt Malfoyden takapihalla, jos et sattunut huomaamaan. Hän on saattanut suunnitella tätä kuukausitolkulla vain päästäkseen tähän pisteeseen. Hän on kaapannut Hermionen ja esittää ihan tyhmää, jotta luottaisimme häneen ja-”
   Draco keskeytti hänet vetäisemällä sauvansa esille.
   ”Sanakin vielä...” Draco sihisi ja sauvan kärjestä singahteli kipinöitä.
   ”Niin mitä?” Ron sanoi ja otti oman sauvansa esille. ”Haluaisin tietää, mihin sinä pystyt, Malfoy.”
   ”Nyt! Nyt riittää! Molemmat lärvi umpeen ja sassiin!” Harry huusi. Draco tuijotti Harrya järkyttyneenä ja arpinaama näytti tajunneen virheensä, sillä hänen silmänsä laajenivat.
   Draco painautui seinää vasten toivoen sulautuvansa varjoihin. Rohkelikkokaksikko teki perässä ja Harry näyttikin sulautuvan varsin hyvin tummine hiuksineen, mutta Ronilta se ei käynytkään aivan niin helposti.
   Kuului paukahdus, kun ikkuna mäiskäytettiin vauhdilla auki.
   ”Mikä ihme se oli?” kuului kylmä ääni, jonka Draco tunnisti Bellatrix Lestrangen ääneksi. Voi ei, ei kai tänään ollut mitään sukupippaloita...
   ”Äh, anna olla Bella, se oli varmasti vain se Avernyn uusi kotitonttu, hänhän käski sen otuksen häätämään variksia omenpuista”, kuului Dracon äidin Narcissan kimitys.
   ”Averny voisi ihan hyvin opettaa sille tapoja, jos kerran piti sellainen hankkia”, Bellatrix tuhahti ikkunasta. Hän tiiraili ulos, sen verran Draco erotti yhä syvenevässä pimeydessä. Hänen sydämensä hakkasi tuskallisen lujaa, kun hän nojasi seinää vasten. Kunpa noita ei vain vilkaisisi talon nurkalle.
   ”Tule nyt jo nauttimaan muiden kanssa munuaispiiraasta”, Narcissa sanoi ja huokaisten Bellatrix sulki ikkunan.
   Kolmikko huokaisi helpotuksesta ja he jatkoivat matkaansa yhä pelokkaammin tietäessään, ettei tarvittaisi montaa ylimääräistä ääntä, kun Bellatrix alkaisi tosissaan etsiä äänten lähdettä.
   ”Okei, mennään savupiipusta yksinkertaisella piennennös-loitsulla. Sen avulla pienenemme tarpeeksi ja laskeudumme arinaan, jossa toivottavasti ei ole tulta.”
   ”Alat kuulostaa ihan Hermionelta, Malfoy”, Ron ivaili ja Draco mulkaisi häntä pahasti. Antaa Ronin luulla omiaan, mutta todellisuudessa hän oli todellakin oppinut loitsun Hermionelta.
   He leijuttivat toisensa ääneti katolle ja suuntasivat kohti takan reikää, jota ei olisi uskonut piipuksi.
   ”Tämä on niin vanha, että tässä on arina, mutta emme ikinä käytä sitä, joten isä loitsi piipun pois”, Draco vastasi Harryn ja Ronin kysyville katseille, kun he huomasivat katossa ammottavan reiän.
   Draco heilautti sauvaansa ja hän pieneni puolella. Ron näytti siltä, että rupeaisi pian nauramaan, joten Draco kiirehti loihdinnassaan ja Ronin mittasuhteet menivät päin honkia; hänen kätensä olivat isot verrattuna muuhun ruumiiseen.
   ”Odotappa vain...” hän murisi katsellessaan käsiään.
   Harryn ei käynyt sen paremmin; hänen päänsä jäi ennalleen muiden osien pienentyessä.
   ”Malfoy, heti kun tämä on ohi, minä tapan sinut”, Harry ähisi, kun he alkoivat hitaasti laskeutua leijuntaloitsun avulla piipusta kohti talon sisintä.
   ”Mihin tämä muuten johtaa?”
   ”Keittiöön. Toivon totisesti, ettei siellä ole ketään.”
   Pian Draco tunsi hiilen katkun kurkussaan ja hän joutui nieleksimään, jottei yskisi. Hän kumartui, jotta pystyi ahtautumaan uuninluukusta ulos.
   Keittiö oli suuri. Sen seinät olivat mahonkia ja pöytätasot tummia. Kaikki oli siististi paikoillaan, ja vain vieno munuaispiiraan tuoksu kertoi siitä, että keittiötä käytettiin.   
   ”Reitti selvä, alkakaa tulla”, Draco sihahti ja Harry ja Ron ahtautuivat peräkanaa näkyviin.
   ”Missä Hermione voi olla?” Harry kuiskasi tuskin kuuluvasti ja Draco pudisteli päätään. Hän ei halunnut Weasleyn ja Potterin tietävän, että hänen kodissaan oli vankityrmiä. Hehän saattaisivat arvata, että hänet oli pienenä useinkin laitettu sinne miettimään esimerkiksi sellaisia asioita, kuin saastaiset kuraveriset ja miten heitä tuli kohdella.
   Mutta ei häntä liiemmin huvittanut mennä tyrmiin yksin.
   ”Hermionea tuskin säilytetään missään huoneessa”, Draco aloitti tunnustellen ja Ron ja Harry katsoivat häneen kummeksuen.
   ”Mitä helvettiä sinä tarkoi-”, mutta Ronin lause jäi kesken, sillä alkoi kuulua kovaa askelten kopinaa. Draco rynnisti toiselle ovelle ja riuhtaisi sen sen enempiä miettimättä auki. Ovi johti käytävään, jota reunusti ainakin kymmenen ovea. Draco viittoili rohkelikkoja tulemaan perässä. Kun he sulkivat oven kannoillaan, he kuulivat toisen oven aukeavan.
   ”Olen aivan varma, että täältä kuului jotain”, kuului Bellatrixin mutina. Draco tunsi sydämensä kivuliaan jyskeen, eikä hän toivonut sillä hetkellä mitään muuta, kuin että he selviäisivät vankityrmiin asti. Ainakin hän kuolisi katsellen Hermionea.
   ”Yksi ovi vie olohuoneeseen, josta pääsemme... Hermionen luo”, Draco sanoi ja Harry ja Ron vilkaisivat toisiinsa.
   ”Ja saanen kysyä, missä Hermionea pidetään?” Ron sanoi uhkaavana ja katsoi pistävästi Dracoa kädet puuskassa. Draco pudisteli päätään.
   ”Olohuoneessahan voi olla ketä tahansa!” Harry pisti väliin, ennen kuin Ron ehti jatkaa inttämistään.
   ”Niin voi, mutta minulla on suunnitelma”, Draco sanoi tyynesti, vaikka oli kaikkea muuta. Hänen suunnitelmansa kun oli suoranainen kuoleman loukku. Se oli nimittäin tarkoitettu vain tyrmään pääsemiseen. ”Te kaksi rupeatte pitämään meteliä ja kaikki toivottavasti lähtevät etsimään äänen lähdettä. Sen jälkeen minä ryntään olohuoneen kautta paikkaan, jossa Hermione toivottavasti on.”
   ”Onpa joo tosi hieno idea”, Ron tuhahti. Hän vaikutti hermostuneelta.
   ”Ota tai jätä.”
   ”Miksi sinä et voi ruveta pitämään ääntä ja me kaksi pelastamme Hermionen?” Harry kysyi.
   ”Koska minä tunnen tämän talon”, Draco totesi yskantaan. Harry huokaisi, mutta nyökkäsi. Ron ei vaikuttanut vakuuttuneelta.
   ”Äh, anna olla, Ron. Me emme nyt voi oikein muuta”, Harry sanoi pahoittelevasti, mutta Ron pudisteli päätään kiivaasti.
   ”Saanko minä sitten tappaa tuon, jos Hermione kuolee?” Ron kysyi tuskaa äänessään ja Harry nyökkäsi vakaasti. Ron irvisti näyttäen mielipuolelta ja nyökkäsi.
   ”Nähkäämme helvetissä, Malfoy.”
   
   Draco asettui asemiinsa käytävällä sijaitsevaan vaatekaappiin ja Harry ja Ron juoksivat jonnekin huitsin tuuttiin, jotta he johdattaisivat kuolonsyöjät mahdollisimman kauas olohuoneesta.
   Vaatteiden seassa oli ahdasta ja Draco toivoi, että rohkelikkokaksikko alkaisi meuhkata pian. Talvikaavun turkkireunus kutitti inhottavasti nenää.
   Samassa alkoi hillitön pauke ja räminä, jota olisi voinut epäillä Weasleyn kaksosten tekemäksi.Draco tuhahti ajatellessaan heitä.
   ”Minä tiesin! Minä tiesin, että täällä on joku!” kuului hirmustunut ääni. Bellatrix rynnisti joukon etunenässä. Kuulosti siltä, kuin norsulauma olisi vilistänyt vaatekaapin ohitse. Kuului ovien pauketta, ennen kuin hiljaisuus laskeutui käytävälle.
   Draco ahtautui ulos kaapista ja vilkuili vauhkona ympärilleen peläten, että pian joku tulisi takaisin. Mutta ryminä kantautui yhä kauempaa.
   Draco suunnisti kohti olohuonetta ja hän meni kolmen huoneen läpi, ennen kuin saapui ruokasaliin, josta oli suora näköyhteys olohuoneeseen. Hän ei nähnyt ketään.
   Hän vilkaisi nopeasti prameassa ja tummassa olohuoneessa ympärilleen ja rynnisti sitten kohti oviaukkoa, joka vei tyrmiin. Hänessä paisui suunnaton ilo, kun hän astui ensimmäiselle portaalle. Sitten hän jähmettyi kuullessaan laiskan äänen.
   ”Draco, Draco, Draco. Voi voi, mitä isäukkosikin sanoo”, Antonin Dolohov naurahti. Draco kääntyi hitaasti tuijottamaan mustapukuista miestä, jolla oli terävät kasvot ja ivallinen hymy. Hän pyöritteli paksuissa sormissaan sauvaansa istuessaan laiskasti punaisella silkkipäällysteisellä sohvalla.
   ”Kangistu!” Dolohov karjaisi, mutta onneksi mies oli niin huono tähtäämään, että Dracon sijaan loitsu osui seinällä riippuvaan tauluun, joka pirstoutui tuhansiksi sirpaleiksi.   
   ”Tainnutu!” huusi puolestaan Draco, mutta velho onnistui nipin napin väistämään heittäytymällä sohvalta lattialle.
   He kävivät kiivasta kaksintaistelua; Dolohov lattialla ja Draco tyrmiin vievän oven suussa. Hän tunsi hikikarpaloiden kohoavan otsalleen ja hänen loitunsan olivat yhä tehottomampia. Jos hän ei pian osuisi, Dolohov voittaisi.
   Samassa Dolohov iskikin kaksi loitsua peräkkäin ja toinen niistä sai Dracon sauvan lentämään kaaressa lattialle. Kummatkin velhot huudahtivat; toinen kauhusta ja toinen innosta. Dolohov loikkasi kohti sauvaa ja Draco tiesi, ettei ehtisi ensin. Senpä takia hän nappasi pöydältä kulahtaneen kynttilänjalan ja viskasi sen päin Dolohovia. Kuului ulvahdus ja mies jäi paikalleen pienen verinoron valuessa hänen takaraivostaan.
   Draco puuskutti kiivaasti napatessaan sauvan lattialta ja pinkoessaan pimeään portaikkoon. Siellä oli kosteaa, kylmää ja haisi pilaantuneelle. Draco kuuli, miten sadat rotat ja hiiret vipeltivät nurkissa.
   ”Valois”, Draco kuiskasi ja hän näki tyrmien rivistön avautuvan edessään. Hän asteli varovasti kaikuvilla käytävillä, peläten koko ajan, että joku hyökkäisi hänen kimppuunsa.
   ”Dra-Draco?” kuului heikko ja epäuskoinen ääni. Hermione! Draco kääntyi katsomaan selliin, johon hän oli jo kerran vilkaissut. Siellä hänen tyttönsä oli, kyhjötti varjoissa kädet solmittu tiukasti narulla yhteen. Draco nielaisi hänen osoittaessaan lukkoa. Kuului hiljainen kalahdus, kun hän sanoi; ”alohomora”.
   ”Hermione, mitä he ovat tehneet sinulle?” Draco kysyi kauhuissaan tuijotellessaan tytön arpeutuneita kasvoja ja veren tahrimia vaatteita. Hän näytti siltä, että pyörtyisi minä hetkenä hyvänsä. Ja Hermione oli ollut Malfoyden kartanossa vain korkeintaan kaksi päivää.
   ”Sinun ei olisi pitänyt tulla”, Hermione sanoi, mutta Draco pudisteli päätään ja katsoi tytön ruskeisiin, tuskaisiin silmiin.
   ”Mitä muutakaan olisin voinut?”
   Hermione näytti, että hän alkaisi pian itkeä.
   ”Tämä on kokonaan minun vikani, ilman minua Kalkaros ei olisi saanut tietää meistä ja ilman minua hän ei olisi ilmoittanut isällesi asiasta ja ilman minua, et olisi tällaisessa liemessä. Ja minä vielä lähdin yksin ulos vaeltamaan, kun olin niin vihainen ja siellä Malfoy tuli ja kaappasi minut”, Hermione nyyhkytti ja Draco halasi häntä varovasti.
   ”Älä sano noin! Ilman sinua minä olisin niin syvässä kuopassa, että en pääsisi sieltä ikinä ylös. Tämä viikko on ollut elämäni paras”, Draco sanoi hellästi ja yritti vapauttaa Hermionen käsiä.
   ”Sitä minä vain ihmettelen, miten Kalkaros muisti tapahtuneen”, Hermione sanoi heikosti.
   ”Miksette kysy häneltä itseltään?” Bellatrix sanoi. Draco kääntyi ja Hermione kohotti katseensa. Bellatrix ja Kalkaros seisoivat tyrmän oven suulla osoittaen heitä sauvoillaan.
   ”Kas kas...” Kalkaros hymisi selvästi mielissään. ”Arvaukseni taisi osua oikeaan, vai mitä luulet, Bellatrix?”
   Bellatrixin kasvoilta kuvastui silkka inho ja viha. Hän näytti siltä, että joku olisi pian vainaa, jos häneltä kysyttäisiin.
   ”Minä... minä en voi uskoa tätä!” hän älähti. ”Draco, mikä helvetti sinuun on mennyt?”
   Draco ei tiennyt miten selittää. Hän puristi sauvaa kädessään ja sumpli toisella kädellään Hermionen solmuja, jotka olivat alkaneet aueta. Hän tarvitsisi vielä pari minuuttia.
   ”Minä...”, Draco nieleksi ja yritti keksiä jotain järkevää.
   ”Mitä tuo kuraverinen on antanut sinulle, Draco?” Bellatrix kivahti ja hänen sauvansa osoitti uhkaavasti kohti Hermionen kasvoja.
   ”Hän... hän sai minut ymmärtämään, että ihmisiä ei saa lajitella verisäädyn takia. Hermione on arvokkaampi, kuin te kaksi yhteensä!” Draco huusi, mutta Hermione pyöritteli päätään kiivaasti. Draco sai viimein kammettua narut auki, mutta sitä hän ei kuolonsyöjille näyttäisi.
   ”Miten- miten sinä sait tietää, että me... no”, Hermione ei pystynyt sanomaan lausetta loppuun peläten, että se olisi viimeinen niitti ja heidät tapettaisiin siihen paikkaan.
   ”Helppoa”, Kalkaros tuhahti. ”Draco ei ikinä kävelisi vieressäsi.”
   ”Mutta hän käveli!” Hermione kivahti ääni täristen.
   ”Ei vapaasta tahdostaan, huomaa selvästi, miten hänet on huumattu”, Kalkaros sanoi ja katsoi pisteliäästi Dracoon.
   ”Tuo ei ole totta!” Draco huusi ja tarttui Hermionen vapautuneeseen käteen. Hän puristi sitä varmasti antaakseen Hermionelle varmuutta – ja ehkä itselleenkin – ennen kuin huusi;
   ”Karkotaaset!” Mutta loitsu torjuttiin salamannopeasti ja Bellatrix huusi kuolemankirouksen, mutta Draco ehti torjua sen. Hän heittäytyi maahan, veti Hermionea mukanaan ja torjui loitsuja parhaansa mukaan. Tyrmä oli tarpeeksi iso väistelemiseen, mutta liian pieni pakenemiseen.
   ”Varo, Bella! Älä osu Dracoon!” Kalkaros komensi ja Bellatrix kiristeli hampaitaan. Hän alkoi laukoa ties mitä kirouksia lukuunottamatta avada kedavraa.
   ”Anna sauva minulle”, Hermione sanoi hiljaa, kun he taas väistivät yhden loitsun ahtaassa sellissä.
   ”Täh? Miksi?”
   ”Luota minuun”, Hermione pyysi ja Draco antoi epäröiden sauvansa hänelle. Mutta he olivat olleet jo liian kauan paikallaan, sillä Bellatrixin loitsu osui Dracoon ja tämä lensi suoraan tiiliseinään ja jäi paikoilleen.
   ”Draco!” Hermione kiljaisi ja kompurehti pystyyn yrittäen väistellä Bellatrixin ja Kalkaroksen iskuja. Hänen jäsenensä olivat puutuneet yön aikana ja olo oli voimaton. Mutta hän ei voinut antaa Dracolle käydä mitään pahaa.
   ”Räjäytys!” Hermione kiljaisi ja tyrmän edusta räjähti. Hän loitsi nopeasti Dracon ylle kilven, jotta lentelevät kivet eivät vahingoittaisi häntä. Kuolonsyöjät huusivat, mutta äänet vaimenivat nopeasti, kun taju lensi kankaalle.
   Hermione rynnisti Dracon vierelle. Hän läpsäisi häntä poskelle, mutta poika pysyi tajuttomana. Hän huusi tälle; ei mitään. Hän kokeili herpaannu-loitsua ja Draco säpsähti hereille.
   ”Mennään”, Hermione sihahti, mutta päästyään maahan kontalleen hänellä oli vaikeuksia päästä ylös.
   ”Mitä ihmettä sinä teit meidän kellarille?” Draco tuijotti silmät pyöreinä kaaosta, mutta Hermione nyki Dracoa hihasta kärsimättömänä; aikaa ei ollut hukattavaksi.
   Draco auttoi Hermionen pystyyn ja he lähtivät mahdollisimman nopeasti kohti olohuonetta. Pöly sai heidät yskimään, mutta he jatkoivat portaiden kapuamista.
   He astuivat olohuoneeseen. Jokapuolella oli hahmoja ja jokainen hahmoista osoitti sauvoillaan juuri heitä. Draco ei voinut uskoa näkyä. Kaaren keskimmäinen hahmo piti veistä Harry Potterin kasvoilla ja hänen ilmeensä oli tuskaisa. Ron makasi maassa – tajussaan tai jopa kuolleena.
   ”Hyvä idea, idiootti”, Harry sihahti, mutta vaikeni, kun häntä pitelevä kuolonsyöjä painoi veistä kovemmin hänen kurkkuaan vasten.
   ”Draco... olen hyvin, hyvin pettynyt sinuun”, sanoi Dracon isä ja astui esiin piiristä. Hän otti naamion kasvoiltaan ja katsoi myrskynharmailla silmillä poikaansa. Silmät olivat täynnä tuskaa. Draco tunsi itsensä täydelliseksi petturiksi. Hän oli koko ikänsä hakenut isänsä hyväksyntää ja nyt, kun hän näki miten pettynyt Lucius Malfoy oli häneen, olo oli tyhjä. Draco vilkaisi isäänsä uudestaan ja silmissä erottui myös muutakin kuin surua. Ehkä jonkinasteista innostusta. Vihaa. Verenhimoa. Harry Potterin verenhimoa.
   ”Miksi petit meidät. Minut. Äitisi. Petit meidät kaikki ja vain tuon lutkan takia. Sinä... en halua edes ajatella asiaa. Et ole enää minun poikani, et todellakaan. Ehkä sitten, kun tuo vahva taikajuoma on haihtunut sinusta”, Lucius sanoi pyöritellen samalla päätään. ”Siksi aikaa... on parempi, että niitämme kelvottomat viljankorret heti alkutekijöihinsä.”
   Lucius kohotti sauvansa ja huusi jotain, mikä peittyi kolmentoista muun kuolonsyöjän huutojen alle. Draco heittäytyi maahan vieden kauhusta jähmettyneen Hermionen mukanaan ja loitsut kimpoilivat kymmenistä peileistä – Dracon äiti tykkäsi kovasti katsella itseään – ja suurin osa loitsuista räjähti seinustalle. Hässäkässä Harry polkaisi vartijaansa polveen ja ryntäsi auttamaan tajutonta Ronia turvaan. Draco huusi kirouksia isänsä ystäviin samalla kun yritti raahata Hermionen ulos olohuoneesta. Kuolonsyöjät laukoivat yhä kiihtyvämpää tahtia kirouksia, mutta yhä suurempi osa osui Narcissan rakkaisiin peileihin kimmoten lasipinnasta toiseen ja tehden olohuoneesta tappavan laserkentän.
   Draco puski Hermionea liikkeelle ja onneksi hän alkoi liikkua – vaikkakin hiukan vaivalloisesti. Harry juoksi jostain laukomaan kirouksia kuolonsyöjien niskaan ja sai raivostuneen joukon peräänsä. Draco sai raahattua Hermionen keittiöön Ronin viereen. Ron oli saatava hereille, sillä hänen olisi suojeltava Hermionea. Ehkä Harry pärjäisi hetken yksin.
   Draco yritti herpaannus-loitsua, mutta Ron pysyi tajuttomana. Hän löi pisamanaamaa poskeen – ei mitään. Draco heitti kannullisen vettä hänen niskaansa, mutta oli sama, kuin hän olisi kuollut. Dracoon iski kauhea – tai no, ei nyt ihan – epäilys ja hän meni lähemmäs Ronia kuunnellakseen hengittikö hän. Samassa pojan silmät rävähtivät auki ja hän huusi kuin palosireeni huomatessaan Dracon niin lähellä. Draco kompuroi taaksepäin.
   ”Mitä vittua sinä teet?” Ron huusi kosketellessaan märkää päälakeaan.
   ”Hiljaa idiootti!” Draco ärähti. ”Yritin kuunnella, oletko hengissä. Ja eipä kestä kiittää avusta, vastapalvelukseksi voit vaikka vahtia Hermionea.”
   Ron aukaisi suunsa hämmästyneenä, mutta Draco hiljensi hänet nostamalla taikasauvansa Ronin kurkulle.
   ”Nyt se turpa kiinni! Minä tiedän, että sanoin Hermione!”
   Ja hän ryntäsi keittiöstä keskelle kolmatta maailmansotaa.
   ”Potter!” Draco huusi kuolonsyöjien yli ja Harry käänsi päätään äänen suuntaan. Samassa punainen valo välähti ja poika valahti näkyvistä. Draco pystyi vain kiroamaan sydämensä pohjasta. Kuolonsyöjät kääntyivät häneen päin – tai ne, jotka seisoivat vielä tolpillaan.
   ”Draco, tiedätkö mitä teit itsellesi?” Lucius sanoi ja astui esiin pyyhkien samalla verta otsaltaan. Hänen suunsa oli yhtenä viivana. Draco nieleksi ja kohotti hitaasti taikasauvansa taisteluasentoon.
   ”Harvinaisen hyvin, isä-hyvä”, Draco sanoi rauhallisesti. Hän yritti pysyä rauhallisena, mutta sydän tykytti yhä kiihtyvämpää tahtia ja kädet hikosivat liukkaiksi. Hän yritti ajatella, mutta aivot olivat jumissa, kuin ajatusrattaisiin olisi työnnetty kiila väliin.
   Lucius näytti siltä, että haluaisi tappaa kenet hyvänsä, mutta samassa Bellatrix tönäisi kalpean miehen tieltään niin, että tämä menetti tasapainonsa ja rymähti maahan.
   ”Vitun kusipää”, Bellatrix sähähti Dracolle ja osoitti sauvallaan Dracoa. ”Eikö sinulle olla opetettu kunnioitusta! Muut kunnioittavat meitä, matelevat jaloissamme, heitä ei pidä sääliä! Ja nyt... kaikkien näiden vuosien jälkeen sinä pidät kuraveristä vertaisenasi. Ajattele isääsi, ajattele Malfoyden sukua-”
   ”Joo, ajattelen koko ajan miten sisäsiittoisia olemme. Jokainen meistä on sukua toisilleen ja jos joku teistä saa penikan, minä ja se avioudumme. Minä sitten varmaan pariututan puhdasveriset lapseni toisillaan!”
   Bellatrix näytti, että häntä olisi lyöty.
   Noita otti askeleen ja kohotti sauvansa. Draco tunsi kepin painautuvan kaulalleen.
   Mutta se ei ollut Bellatrixin sauva.
   ”Nyt vittu joka saatanan kullipää pysähtyy siihen paikkaan!” Ron huusi ja painoi sauvaa syvemmälle Dracon kaulaan.
   Lucius kompuroi seisomaan silmät suurina järkytyksestä.
   ”Et uskaltaisi”, Bellatrix pihisi, mutta hän ei kuulostanut vakuuttuneelta. Kuolonsyöjät olivat kyllä kuulleet nuorelta Malfoylta, miten hän inhosi Ron Weasleytä ja Harry Potteria ja miten tunne oli molemminpuoleista.
   ”Vai en muka? Miksi en?”
   ”Kuolisit itsekin.”
   ”Kuolisin, vaikka päästäisin Malfoyn!” Ron sanoi. Draco ei voinut oikein ymmärtää Ronin ajatuksenjuoksua, hän olisi voinut juosta pakoon Hermione kainalossaan ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti.
   Ai niin, hänhän on Rohkelikko.
   Lucius pureskeli huultaan ja näytti selvästi siltä, että mietti vaihtoehtojaan. Mitä hänen isänsä oikein ajatteli? Vasta äskenhän hän oli valmis tappamaan poikansa. Mutta nyt, kun joku muu oli valmis siihen, mies näytti selvästi siltä, ettei pitänyt ideasta.
   ”Antakaa Harry, niin päästän Malfoyn!” Ron sanoi ja Dracon mieli teki huutaa hänelle, että idea oli vielä tyhmempi kuin ajatus hyökätä suin päin hänen kimppuunsa.
   ”Lucius – ei”, Bellatrix sanoi ja nappasi tajuttoman Harry lattialta ja heitti kevyesti keskelle lattiaa. ”Herramme tahtoo Potterin ja pääsemme kaikki hengestämme, jos emme luovuta poikaa hänelle. Draco on uhrauksen arvoinen.”
   ”Be-Bella... älä sano noin”, Lucius vikisi ja hänen katseensa harhaili Dracosta Harryyn ja Harrysta vaimonsa siskoon. Bellatrixin silmät kipunoivat.
   ”Sanonpahan! Dracosta ei ole ollut muuta kuin harmia, etkö sinä vanha haahka tajua sitä?” Bellatrix kiljui. ”Jos sinä et tapa häntä, minä kidutan ja tapan!”
   Noita hyökkäsi Dracon kimppuun, mutta Lucius kamppasi hänet ja Bellatrix mätkähti Dracon eteen. Kuolonsyöjät eivät pystyneet reagoimaan tilanteeseen. Oliko hyökättävä? Ja kenen kimppuun jos oli?
   Draco potkaisi Bellatrixia naamaan ja Ron päästi hänestä irti rynnätäkseen Harry luo.
   ”Hae Hermione! Takka!”
   Draco ei ensin tajunnut, mitä Ron tarkoitti, mutta nähdessään, miten keskittyneesti Ron loihti Harryn ilmaan ja ulos olohuoneen ovesta, josta pääsi käytävään, hän ymmärsi mitä Ron haki takaa. Draco loihti kymmenisen tainnutu-loitsua ja ainoat, jotka seisoivat vielä pystyssä, olivat hänen isänsä ja joku kiireestä kantapäähän tärisevä luikelo mies. Bellatrix makasi maassa verta yskien.
   Draco rynnisti keittiöön ja nappasi puolitajuttoman Hermionen käsivarsilleen. Hän räjäytti pienen aukon keittiöstä käytävälle, jossa Ron odottelikin jo heitä.
   ”Hienoa ovi”, Ron sanoi ohimennen. Draco osoitti kaikkein kauimmaista ovea, jossa oli takka, joka oli yhdistetty hormiverkkoon. He rynnistivät käytävän halki ja Draco tunsi itsensä pelottavan suojattomaksi. Kuka tahansa voisi astua käytävälle ja ampua heihin kirouksen.
   Kun he olivat metrin päässä hormiverkko-ovesta, heidän takaansa kuului oven aukaisu ja kiinnipaukautus. Bellatrix kiljui raivoisasti ja Draco väisti vihreän loitsun heittäytymällä seinää vasten. Hermione vinkaisi hänen sylissään. Ron karjui kauhuissaan ja hänen pelkonsa pelasti Harryn hengen. Draco aukaisi oven ja Ron rynnisti siitä sisään vetäen Harrya kädestä; loitsimiseen hän ei enää pystynyt. Bellatrix juoksi sauva koholla heitä kohti, läheni, Dracoon iski paniikki. Hermione tuntui äkisti hyvin painavalta ja tytön huoneeseen saaminen tuntui yllättävän vaikealta.Bellatrixilla oli selvästi näppinsä pelissä.
   Draco huojui sisään juuri, kun Bellatrix oli saamassa hänestä otetta. Ron paukautti oven kiinni ja Bellatrixin sormet murskautuivat väliin. Korvia raastava huuto ravisutti huonetta. Huone oli pieni ja synkkä. Siellä oli pieni musta sohva, sekä pari parin sentin pölykerroksen omistavaa tuolia. Huoneen takka oli mustaa graniittia ja se huokui kylmyyttä ja vastenmielisyyttä. Takan reunukselle oli asetettu saviruukku täynnä vihreää hormipulveria.
   Ron ei aikaillut, vaan yritti tukkia penkillä oven kahvaa, jottei noita saisi sitä auki. Draco tuskastui, laski Hermionen lattialle ja tönäisi Ronin oven luota.
   ”Oletko sinä velho vai et?” Draco ärähti ja hän lukitsi oven sauvan heilautuksella. Bellatrixin sormista pääsi inhottava krusahdus ja nainen alkoi hakata ovea ja kirota loitsuja siihen. Toivottavasti ovi kestäisi edes pari minuuttia...
   ”Weasley, ota Potter. Minä otan Hermionen.”
   Ron pystyi vain tuijottamaan.
   ”Vauhtia paukapää!”
   ”Mistä tiedän, ettet tee Hermionelle mitään?” Ron kysyi haastavasti.
   ”Joko pystyt luottamaan minuun tai et. Et joka tapauksessa voi ottaa sekä Potteria, että Hermionea. Ja sitä paitsi, minähän olen auttanut teidät tänne asti. Miksi tekisin niin, jos en yrittäisi pelastaa häntä”, Draco sanoi. ”Ja vauhtia!” hän huusi vielä, kun ovesta lensi pari sälöä Bellatrixin yrittäessä päästä läpi.
   Ron puri hammasta, mutta raahasi Harryn lattialta takkaan ja kohotti hänet seisomaan vastensa. Draco otti hormipulverin reunukselta ja ojensi jauhetta Ronille. Pojan käsi tärisi, kun hän heilautti jauheen huutaessaan Kolme Luudanvartta.
   Kaksikko häipyi vihreän tulen saattelemana.
   Ovi olisi kohta mennyttä. Draco nappasi Hermionen lattialta ja astui takkaan. Pöly kävi keuhkoihin, mutta hän yritti olla yskimättä ottaessaan pulveria nyrkkiinsä. Samassa Bellatrix rynnisti ovesta, toisesta kädestä puuttuivat sormet. Bellatrix oli parilla harppauksella takan luona ja Draco heitti pulverin, huusi Rosmertan kapakan nimen samalla, kun Bellatrix manasi kirouksen heitä päin.

[Deathless]

A/N: Se olisi sitten viimeinen osa. Olo on aika jännä, yleensä kun en saa mitään valmiiksi. Taputuksia siis (no joo, ei tarvitse). Pitemmittä puheitta, viimeinen osa, olkaa hyvät!

8. Luku
The End


   Draco yritti vetää henkeä, mutta oli kuin happi olisi loppunut maailmasta. Huoneita viuhahteli ohitse ja Draco yritti pysyä tarkkana päästäkseen oikeaan kohteeseen. Hän rutisti Hermionea kuin henkensä hädässä ja heittäytyi pois sekasorrosta nähdessään Kolmen Luudanvarren tiskin ja matami Rosmertan.
   He päätyivät tyhjään kapakkaan. He lensivät takasta ja kierivät hetken lattialle, ennen kuin pöytä pysäytti vauhdin. Draco älähti. Rosmerta hääri jo Harryn ja Ronin kimpussa, jotka molemmat olivat elossa ja hereillä. Mitä nyt pari naarmua koristi heidän kasvojaan.
   Draco huojahti pystyyn ja matami Rosmerta hyökkäsi haukkana ottamaan Hermionen kiinni, ennen kuin tyttö läjähtäisi lattialle Dracon voimien ehtyessä. Draco otti tukea vastakiillotetusta pöydästä ja halusi yökätä siihen paikkaan, mutta piti tavaransa sisällään.
   ”Potter! Äkkiä, tuo ensiaputarvikkeeni!” Rosmerta kiljahti ja Draco havahtui. Hermionen kasvot olivat valkeat kuin lakana ja hän tärisi kauttaaltaa.
   ”Hermione!” Draco kiljahti ja rynnisti tytön viereen lattialle, johon Rosmerta oli hänet laskenut. Tyttö yritti kohottaa kätensä, mutta se valahti takaisin lattialle.
   ”Mikä hänellä on?” Draco tivasi, mutta matami Rosmerta vain kohautti harteitaan. Dracon teki mieli ruveta kiljumaan naikkoselle, mutta päätti sitten, että nyt oli jotain paljon tärkeämpää tekemistä.
   ”Draco”, kuului heikko ääni hänen vierestään. Draco katsoi Hermionea, joka sipisi lähes kuulumattomasti. ”Se oli... kirous, jossa solut eivät saa enää happea. Va-vastaloitsu... se”, Hermione henkäisi kiivaasti ja tarttui pakonomaisesti Dracon revenneestä housunlahkeesta ja puristi niin kovaa, että Draco vinkaisi.
   ”Hermione! Vastaa!” Draco huusi, mutta käsi tarttui hänen olkapäästään ja viskasi lattiaan. Ron seisoi myrskyn merkkinä hänen yläpuolellaan.
   ”Uskallakin!” Ron huusi ja laskeutui itse Hermionen viereen. Draco näki punaista.
   ”Idiootti!” Draco huusi. ”Hän yrittää kertoa, miten kirouksen voi purkaa!”
   Hermione veti henkeä yhä kiihtyvämpää tahtia.
   ”Se... se on... happéneos skrultasno vedétaós -loitsu. Jos – sanot... sen väärin, se ei toimi. Ääntäminen täytyy tapahtua juuri oikella painollaan...”
   ”Hyvä on Hermione. Minä yritän”, Ron sanoi ja kohotti sauvansa. Harry vetäisi sen nopealla liikkellä pois.
   ”Ron, et sinä. Ei millään pahalla, mutta Malfoy on nyt ollut mestarin opissa ja hän on paras tähän hommaan.”
   Ron näytti perinjuurin loukkaantuneelta. Kädet menivät nyrkkiin ja hän nousi ja marssi kauimmaiseen pöytään. Katse oli kohdistettu yöhön.
   ”Siinä. Mutta usko pois, minä tapan sinut jos Hermione kuolee!” Harry sanoi myrkyllisesti. Hämmentyneenä Draco liukui tytön viereen ja muisteli, miten Hermione oli ääntänyt loitsun. Hän hengitti syvään, tunsi hapen virtaavan elimistöönsä ja yritti kuvitella, miltä tuntui, kun ei saisi happea. Harry huusi jotain hänen tajuntansa ulkopuolelta, mutta nyt ei ollut aika kuunnella hoputus-pyyntöjä.
   Hermionen rinta lakkasi liikkumasta. Dracoon iski paniikki, mutta hänen äänensä ei tärissyt, kun hän alkoi lausua loitsua huolella.
   ”Happéneos skrultasno vedetaós.”
   Ei mitään. Hermione ei värähtänytkään.
   Voi vitun vitun vittu!
   ”Se piti lausua vedétaós!” Harry sanoi. Draco pinnisti tarkkuutensa äärimmilleen.
   ”Happéneos skrultasno vedétaós!” Draco sanoi, tällä kertaa ääni täristen. Ei mitään, vaikka loitsu oli sanottu oikein. Ei sitten yhtään mitään. Hän oli aikaillut liian pitkään. Liian kauan. Hänen tyttönsä oli poissa, hänen ainoa valopilkkunsa tässä elämässä. Kotiin ei voinut palata, siellä oli helvetti irti. Yksin, ikuisesti. Aina vain, silkassa synkkyydessä.
   Ei, ei sittenkään. Hänhän kuolisi pian, kun Potter nitistäisi hänet. Hän tunsi, kuinka hänet revittiin lattialta, painettiin seinää vasten ja hakattiin. Hän ei päästänyt ääntäkään, kun Arpinaama löi, potki minne vain ylsi. Hän ei kuullut sanoja, jotka poika lausui hänelle, ei hirveitä totuuksia. Hän näki vain Hermionen elottoman ruumiin lattialla, mitäännäkemättömät silmät kohdistettuina kattoon. Kyyneleet kastelivat hänen poskensa, mutta ääntäkään ei lähtenyt. Hiljaisuus.
   Ikuinen kidutus.
   Rangaistus väärästä rakkaudesta.

   Hänet paiskattiin lattialle. Harmaus peitti kaiken, hän nyyhki lattialla pystymättä tekemään mitään. Potter oli mennyt johonkin. Ehkä tähtämään jostain sopivalta etäisyydeltä kivan pikku kirouksen. Ihan sama. Ainakin hän pääsisi pois, Hermionen luo ikuisuuteen.
   ”Ei! Lopeta!” kuului huuto. Matami Rosmerta äänestä päätellen. Kuului askeleita, kun joku kyykistyi hänen ylleen ja kosketti hiuksia. Draco ei välittänyt, ennen kuin tunnisti nuo sormet. Ne eivät missään nimessä olleet Rosmertan.
   Draco aukaisi silmänsä, mutta kyynelverho sumensi kaiken. Hän kohottautui istumaan, pyyhki kyyneleet ja näki Hermionen. Kuolemankalpeana, mutta hengissä ja hymyillen. Draco ei voinut uskoa silmiään. Hermione... ei ollutkaan kuollut. Elossa, elävänä, poistunut kuolleista. Hän rutisti tyttöä minkä jaksoi, hänen sydämensä pulppusi, harmaus väistyi.
   ”Kiitos”, Hermione sanoi nyyhkien. Draco huomasi Harryn sivummalla, katse lattiassa. Ron seisoi hänen vierellään katse täynnä myrkkyä.
   Draco nousi seisomaan ja auttoi Hermionen vierelleen. Hän katsoi Harrya.
   ”Anteeksi”, Harry sipisi. ”Minä... en tiedä mikä minuun iski... tai jotain.”
   ”Teit ihan oikein. Minä ansaitsin sen”, Draco sanoi ymmärtämättä itsekään kunnolla sanojaan ja pyyhki verta suupielestään.
   ”Joo, niin ansaitsit”, Ron sanoi. Hän räpytteli silmiään kiivaasti.
   ”Ron”, Hermione henkäisi ja astui lähemmäs poikaa, mutta tämä väisti kapinallisesti. Hermione astahti takaisin Dracon viereen. Matami Rosmerta seisoi hermostuneena sivummalla.
   ”Matami Rosmerta, voisitteko kutsua rehtori Dumbledoren?” Harry kysyi varovasti ja nainen nyökkäsi nopeasti. He jäivät neljästään Rosmertan kipittäessä takahuoneeseen.
   ”Hermione, olisit sinä voinut meille kertoa”, Harry sanoi varovasti. Hermione pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.
   ”Ei, en olisi. Näethän miten Ron reagoi. Hän ei ikinä ymmärrä minua”, Hermione sanoi haastavasti. Ron katsoi järkyttyneenä Hermioneen, mutta järkytys vaihtui nopeasti vihaksi.
   ”Ikinäkö? Enemmän minä ymmärrän sinua kuin tuo!” Ron huusi osoittaen samalla Dracoa. ”Te olette inhonneet toisianne aina! Ja nyt, ihan tuosta vain olette kuin mitkäkin saatanan lempiväiset!” Ron näytti menettäneen viimeisenkin harkitsevaisuuden rippeensä.
   ”Minä en vain käsitä! Tuo käärme melkein tappoi sinut. Entä me, entä Harry!” Ron alkoi nyt nyyhkyttää. ”Tai antaa olla, ihan sama, haistakaa vain syvä vittu!”

   Hermione istui mietteisiinsä vaipuneena, kun Dumbledore saapui. Hän kyseli Harrylta tapahtuneesta, mutta pojalla ei ollut kuin vain osa tarinasta. Kun he olivat kaikkoontuneet Dumbledoren avustuksella rehtorin kansliaan, Hermione joutui kertomaan loput Dracon lisätessä aina väliin jotain. Hän kertoi, miten oli suutuspäissään rynnännyt järvelle ja katsellut syvyyksiin, kun vetehinen oli napannut hänet veden alle. Olento oli vienyt hänet tunneliin ja siellä oli vastassa mies, ilmeisesti kuolonsyöjä, joka vei hänet Malfoyden kartanoon.
   ”Selvä”, Dumbledore mutisi, kun he pääsivät tarinansa loppuun. ”Isäsi teko... se osoitti tukahdutettua kiintymystä, Draco-hyvä. Voin vain kuvitella, mitä Voldemort tekee hänelle, kun Bellatrix kertoo kuulumisensa. Mutta sille ei mahda mitään. Yritän selvittää kuka vetehinen oli. Ilmeisesti joku on nähnyt sinut useinkin lammen luona ja ajatteli ujuttaa kätyrin sinne, jotta saisivat sinut kiikkiin”, Dumbledore sanoi Hermionelle. Hänestä tuntui kamalalta. Mihin hän enää uskalsi mennä, jos missä vain voisi olla Voldemortin kätyreitä.
   ”Älä huoli”, Dumbledore sanoi tajutessaan Hermionen ajatukset. ”En oikein usko, että Lucius enää yrittää kimppuusi hyökätä. He menettivät monta miestä – ja Bellatrixin sormet. Eikä linnan sisällä ole muita kätyreitä – takaan sen.”
   Hermione ja Draco vilkaisivat toisiaan; molempien ajatukset siirtyivät Kalkarokseen. Hänhän oli ilmiantanut heidät viimeksikin.
   ”Linnan sisällä ei ole muita kätyreitä, kuin se kiero vetehinen ja sekin on lammessa”, Dumbledore painotti. Hermione yritti pysyä tyynenä heidän poistuessaan rehtorin kansliasta. Nyt heidän oli vain päästävä yli kaikesta heidän kokemastaan. Olisi pysyttävä vahvana, eikä aina pelätä ja olla kurkkimassa olan yli mahdollisia vainoajia varten.
   
   Seuraava viikko ei Hermionen osalta mennyt kauhean hohdokkaasti. Ron piti mykkäkoulua ja Harrykin oli vaisu. Hän hoki monta kertaa; ”En voi uskoa tätä!”
   Hänen huonetoverinsa taas... ei luoja. Lavender ja Parvati pystyivät vain kikattamaan, sipisemään ja kyselemään typeryyksiä hänet nähdessään. Cendra onneksi pystyi olemaan kikattamatta, mutta sen edestä hän sitten kyseli kaikkea Dracosta, heidän suhteesta ja Malfoyn kartanon tapahtumista. Hermione yritti pysyä mahdollisimman niukkasanaisena, mutta viikonloppuun mennessä ainakin kaikki rohkelikot tuntuivat olevan erittäin hyvin perillä tapahtumista.
   Ainoat hyvät hetket olivat Dracon seurassa. He yleensä linnottautuivat kirjastoon salaisien kirjojen osastolle, johon he olivat saaneet Dumbledorelta luvan. Se oli nimittäin ainut paikka, missä he saivat olla rauhassa uteliailta katseilta, sillä tuijottelijoita todella oli. Draco poltti kerran – ja parikin – kääminsä ja alkoi karjua kirjastossa täyttä huutoa. Matami Prilli ei vaikuttanut kauhean tyytyväiseltä.
   Hetket Dracon kanssa olivat haastavia ja harvinaisia, sillä koulu painoi päälle ja hänen oli vaikea mennä minnekään. Heillä oli tuskin hetken rauhaa ja kun sitä oli, he puhuivat kaikesta maan ja taivaan välillä, tai vain istuivat hiljaa nauttien toistensa läsnäolosta. Ei uskoisi, miten kahdella niin erillaisella ihmisellä voi riittää puheenaihetta. Mutta niin vain oli. Ihmeellistä.
   
   Meni kuukausi ja lumi teki tuloaan. Ron ei enää mulkoillut Hermionea, mutta eivät he puhuneet kuten ennen. He käyttäytyivät toisiaan kohtaan kohteliaan välinpitämättömästi. Jos jompikumpi sattui tönäisemään toista, he pyytelivät toisiltaan anteeksi, tai jos vaikka Ron pudotti lusikkansa, Hermione ojensi sen hänelle lattialta ja Ron kiitti.
   Harry taas suhtautui Hermioneen täysin normaalisti. Poika oli tuntunut viimein hyväksyvän hänen suhteensa periviholliseen.
   ”Olisi ihan hyvä vain, jos Malfoy lakkaisi mulkailemasta minua, kun puhun sinulle. Entä sitten, jos te joskus menette naimisiin ja minä käyn teillä. Eihän siitä tule yhtään mitään!” Harry sanoi eräänä aamuna kun Hermione mussutti paahtoleipäänsä. Hän yllättyi kysymyksestä niin, että oli tukehtua ruokaansa. Harry auttoi hakkaamalla selkään. Hän ei ollut ajatellut asiaa sinne asti, että he joskus asuisivat yhdessä.
   ”Ömm... joo, minä puhun hänelle”, Hermione sanoi ja katsahti Dracoon, jonka hapan ilme vaihtui iloiseen virneeseen, kun hän huomasi Hermionen katseen. Hermione hymyili takaisin.
   Draco istui, kuten tavallista, ihmisten piirittäminä. Suhde Hermioneen ei liiemmin ollut vaikuttanut Dracon suosiuteen Luihuisen tuvassa. Crabbe ja Goyle pitivät siitä huolen. Pansy kuitenkin istui mahdollisimman kaukana hänestä ja monet muutkin tytöt olivat lakanneet piirittämästä häntä. Oli ihme, miten niin kummalliseenkin asiaan vain tottuu. Hermione ei olisi ikinä uskonut luihuisten tottuvan ajatukseen Dracosta ja kuraverisestä.

   Joulu saapui. Heti aamusta Draco ja Hermione lähtivät ulos hankeen kiusaamaan toisiaan. Hermione sai kunnon mäjäyksen lunta naamaansa, kun hänen keskittymisensä herpaantui hänen nähdessään hahmon Kielletyn metsän laidalla. Oranssit hiukset paistoivat Hermionen silmiin asti.
   ”Draco, minun täytyy käydä tuolla”, Hermione sanoi merkitsevästi ja Draco nyökkäsi kulmat kurtussa. Hermione harppoi pihamaan halki ja tavoitti yksin seisoskelevan Ronin. Hän kosketti poikaa olkapäähän. Hän säpsähti ja katsahti Hermioneen ällistyneenä. Nähdessään tulijan Ron katsahti takaisin metsään.
   ”Ron, voitaisiinko me puhua?” Hermione kysyi varovasti. Ron ei sanonut mitään, joten Hermione jatkoi.
   ”En minä halua olla, kuin emme tuntisi. Minä rakastan sinua, mutta eri tavalla kuin Dracoa. Olet minulle kuin veli, kaikista rakkain veli, mitä olla saattaa, kuten Harrykin. Jos välität minusta, niin kuin minä välitän sinusta, ymmärtäisit. Minä haluan, että sinä olisit onnellinen, mutta se olisi väärin, jos yrittäisin rakastaa sinua sillä tavalla... En halua menettää sinua Ron.”
   Ron kääntyi katsomaan häntä silmät täynnä vettä.
   ”He-Hermione, ethän sinä vihaa minua?” Ron kysyi ääni vapisten.
   ”En tietenkään! Välitän kaikista teistä kolmesta aivan mielettömästi ja tekisin mitä vain teidän takianne!” Hermione sanoi. ”Mistä sinä tuollaista sait päähäsi?”
   ”Kun... minä... Minä olen ollut niin tökerö. Minä vain puhuin sinulle ilkeästi, enkä välittänyt kuin omista tunteistani. En välittänyt, mitä sinä haluat, en välittänyt onnestasi. Anna anteeksi”, Ron nyyhki ja rutisti Hermionea. Hermione rutisti takaisin ja kyyneleet alkoivat valua hänenkin poskilleen.
   ”Ei se mitään, en minäkään ole ollut mikään maailman paras ystävä”, Hermione sanoi. Hänen sydäntään lämmitti. Kaikki järjestyisi.
   He talsivat käsi kädessä kohti Dracoa, joka näytti järkyttyneeltä.
   ”Draco, tulehan tänne!” Hermione pyysi ja parilla harppauksella hän oli heidän luonaan.
   ”Lupaathan olla kiusaamatta Ronia”, Hermione sanoi vakavasti. Draco irvisti ivallisesti, nappasi maasta lunta ja heitti sen päin Ronin näköä.
   ”Jos Weasley voittaa minut lumisodassa”, hän ilmoitti. Ron hieroi lumet pois naamaltaan ja nappasi maasta lunta ja heitti sen päin Dracoa, joka väisti nipin napin.
   ”Luuletko, etten muka voita?”
   Hermione pystyi vain hymyilemään. Hän kuuli Harryn huudon ja kohotti katseensa Rohkelikko-tornin ikkunaan, josta pilkisti Harryn pikimusta tukkapehko.
   ”Harry, alahan tulla!” Hermione komensi ja Harryn pää häipyi näkyvistä. Kymmenisen minuutin jälkeen poika juoksi alas linnan rappuja yrittäen laittaa toppatakkinsa vetskaria kiinni.
   ”Minä jo ajattelin, että mihin maailmanpelastusoperaatioon te olette lähteneet”, Harry sanoi ja jähmettyi sitten tuijottamaan Dracoa ja Ronia, jotka jahtasivat toisiaan lumipallot lennellen.
   ”Mitä ihmettä sinä olet tehnyt?” Harry kysyi.
   Hermione ei osannut vastata. Hän ei todellakaan tiennyt. Kaikki tuntui niin uskomattomalta. Unenomaiselta. Ehkä onnellisuudessa on siitä kyse. Että kaiken synkkyyden jälkeen koittaa viimein valo, valo, joka lämmittää vielä pitkän matkaa.
   Draco yllätti hänet selän takaa ja he kaatuivat sekamelskana maahan. Lumi pöllysi ja hiutaleet laskeutuivat Dracon vaaleisiin hiuksiin, jotka olivat sekaisemmat kuin koskaan.
   ”Ron, katso, joku taitaa tuijottaa sinua”, Draco sanoi samassa ja osoitti linnanovelle. Cendra seisoi neuvottomana portailla vain violetti huppari päällään ja kylmissään.
   Kun Ron kääntyi katsomaan, Cendra käänsi katseensa äkisti Hagridin mökkiin. Harry päästi kiusoittelevan äänen ja Ron tyrkkäsi hänet hymyillen lumeen.
   ”Pyh, turhaan edes kuvittelette!” Ron sanoi pudistellen päätään.
   ”Älä luule, hänhän on ihan hyvännäköinenkin”, Harry sanoi kampeutuessaan hangesta. Hermione makasi Draco vieressä hangella, eikä välittänyt, vaikka jalkoja alkoikin jo paleltaa. Hänen olonsa oli liian hyvä ajattelemaan mitään negatiivista.
   ”Draco, minä rakastan sinua”, Hermione kuiskasi, kun Harry ja Ron taistelivat siitä, mitkä mahdollisuudet Ronilla oli Cendraan.
   ”Minäkin rakastan sinua”, Draco sanoi ja suuteli häntä pitkään ja hartaasti.

[Nalle]

Ihana!  Mahtavaa Oon huono kommamaan joten jätän sen vähäseksi.