Kirjoittaja Aihe: Säännöt rakkaudelle (K-11, romantiikka/draama)  (Luettu 635 kertaa)

ANASTASIA

  • Rouva Ylivääpeli
  • ***
  • Viestejä: 5
Nimi: Säännöt rakkaudelle
Kirjoittaja: ANASTASIA
Genre: Romantiikka/draama
Ikäraja: K-11
Summary: Romantiikkahöttöä ja ihmissuhdedraamaa juuri täysi-ikäistyneen Emman ja tämän autokoulun opettajan välillä.

A/N: Allekirjoittanut ei ole raapustanut muutamaan vuoteen mitään julkaisukelpoista, joten josko olisi aika taas. Alkuperäinen teksti on luonnosteltu jo silloin muutamia vuosia sitten (ja osia siitä julkaistukin alkuperäismuodossaan toisilla foorumeilla), mutta nyt aloin sitä korjailemaan ja parantelemaan uusin silmin. Pientä ontumista saatttaa olla havaittavissa edelleen, mutta intoa puhkuenhan tätä oli pakko alkaa silti jo pusertaa ulos  ;D

Lisäksi huomautettakoon, että kirjoittajan omista lukioajoista alkaa olla jo vuosia, mutta toivotaan, ettei liian räikeitä asiavirheitä sen myötä saada aikaiseksi.

Niin ja älkää ristiinnaulitko siitä hyvästä, että sana "hän" on kerronnassa ottanut muodon "se" - pidetään sitä jollain tapaa perusteltuna tyylivalinta  ::)

Mutta selittelyt sikseen ja asiaan:



1.luku

Pakkanen nipistelee poskia, koululaukku tuntuu painavan vähintäänkin tuhat kiloa ja päässäni takoo alkavan päänsäryn merkiksi. Vihaan tällaisia päiviä niin paljon, että mieleni tekisi kirkua! Aikainen herätys aamulla, kahdeksan tuntia koulua ja koulun jälkeen vielä taivaltaminen järjettömällä kiireellä kaupungin halki autokoulun teoriatunnille. Kaikkein ärsyttävintä on, että vierelläni kävelevä Julia on oikea pirteyden perikuva.

“…voitko kuvitella, että se sanoi sille niin? Mä en oikeasti tajua sitä jätkää!” Julia selittää, ja huomaan sen vilkaisevan minua. Pidän kuitenkin oman katseeni kohdistettuna jalkakäytävää peittävään hiekoitussoraan ja yritän upottautua syvemmälle muhkeaan kaulahuiviini.

Lopulta Julia vaikenee äkisti enkä voi olla vilkaisematta vierelläni kulkevaa ystävääni. Julian kasvot, nenä erityisesti, punoittavat pakkasesta ja sen pipon alta esiin tunkevat ruskeat lainekiharat ovat kuuran kuorruttamat, mutta siitä huolimatta se näyttää tapansa mukaan niin hurmaavalta, että ihmettelen ettei perässämme roiku tuhatpäistä kilpakosijoiden laumaa. Lähes enkelimäistä vaikutelmaa kuitenkin himmentää se, että Julian kasvoille on ilmaantunut pahaa enteilevän tiukka ilme.

“Mitä?” minä murahdan hieman turhankin ilkeään sävyyn ja tajuan sen oitis päästettyäni sanan suustani. Tylyyttäni paikatakseni pakotan kasvoilleni mahdollisimman ystävällisen ilmeen, vaikka päässäni takova pahantuulisuus meinaakin päästä voitolle.

“Mikä sua vaivaa?” Julia kysyy kulmaansa vaativasti kohottaen, samalla kun pysähdymme liikennevaloihin.

“Ei mikään”, vastaan turhankin nopeasti ja hymyilen niin huolettomaan sävyyn kuin suinkin.

Julia pudistaa päätään niin, että aiemman lumisateen jälkeensä jättämät valkoiset hiutaleet pöllähtävät Julian pipon päältä lentoon. Paras ystäväni ristii kätensä puuskaan rinnalleen kuin kiukutellen ja vastaa miltei vaaralliseen sävyyn:

“Älä viiti Emma, mä tunnen sut!”

Kahta sekuntia myöhemmin sen kasvoille nousee riemastunut ilme, joka on täynnä oivallusta ja lähes pikkutyttömäistä innostusta.

“Sä mietit sitä!” Julia kiljahtaa niin, että koko pakkaslumen kuorruttama kadunpätkä tuntuu raikuvan ja meitä vastapäätä kadun toiselle puolella kävelevä mummo nostaa katseensa meihin. Pystyn melkein havaitsemaan sen paheksuvan katseen, vaikka en oikeasti hämärtyvässä iltapäivässä näekään niin kauas.

Huokaisen ärsyyntyneenä ja siirrän katseeni kiireesti Juliasta punaisena palavaan liikennevaloukkoon. ‘Se’, jonka Julia mainitsi, on niitä asioita joista emme puhu - tai no tarkemminkin niitä asioita, jotka Julia kovin mielellään tuo useinkin esille ja joista minä vähintäänkin yhtä usein olisin ennemmin hiljaa, ikään kuin niitä ei olisi olemassakaan. ‘Se’ on asia, joka tuntuu saavan minut punastumaan entisestään, vaikka se tuntuukin olevan mahdotonta, koska kasvoni ovat jo valmiiksi purevan pakkasen jäljiltä punaiset.

‘Sillä’ on myös oikea nimi: Joonas.

Joonasta voisi kuvailla lukemattomilla sanoilla, mutta minusta keskeisimmät ovat komea ja saavuttamaton. Julian sanat sen sijaan kuuluisivat kutakuinkin: “Se on se meidän autokoulun opettaja, johon Emma on korviaan myöten ihastunut!” Jos minulta kysytään, niin pidän enemmän omista sanoistani, vaikkei asialla olekaan sen suurempaa merkitystä, sillä olen vannottanut Juliaa siitä, että asia tulee pysymään meidän kahden välisenä salaisuutena, joten on kaiketi aivan sama mitä määritelmää käytämme Joonaksesta.

“Älä nyt viitti, en todellakaan mieti!” vastaan Julialle tuijottaen liikennevaloa, joka lopulta vaihtuu vihreäksi ja pääsen harppomaan karkuun kiusallista tilannetta.

Julia seuraa kuitenkin aivan kannoillani ja kuulen itsetyytyväisyyden sen äänestä:

“Voi Luoja - sä todellakin niin mietit sitä!”

Okei, myönnetään, että saatoin ajatella Joonasta enkä kuunnella Julian selitystä jätkästä johon se on tutustunut psykologian tunnilla, mutta ihan vain siksi että parin minuutin päästä joudun kohtaamaan Joonaksen ja tulen näyttämään järkyttävältä tämän kävelymatkan jälkeen. Mietin Joonasta ihan vain siksi, että keksisin jonkun ihmeellisen tavan paeta sen katsetta, jottei se huomaisi minun näyttävän pakkasen ja lumisateen jälkeen pikemminkin linnunpelätiltä kuin ihmiseltä - en siis suinkaan siksi, että en ole juuri muuta ajatellutkaan viimeiseen muutamaan viikkoon aina siitä asti, kun tapasin sen ensimmäistä kertaa.

Kiroan mielessäni yhtäaikaisesti omaa säälittävyyttäni sekä sitä, että Julia osuu aina valitettavan oikeaan näissä asioissa. Pääni sisäisen kiroamisen johdosta minulta menee jälleen ohi suurin osa Julian sanoista.

“…se ihan oikeasti on hyvännäköinen, joten mä ihan tajuun sua kyllä! Mut sitä mä en tajuu mikset sä vaan pyydä sitä kahville tai jotain. Ihan oikeesti Emma!”

Mulkaisen Juliaa vaivautumatta kuitenkaan vastaamaan, vaan nopeutan vain askeleitani ja kiroan edelleen mielessäni. Julian täytyy olla harvinaisen sekaisin ajatellessaan asian olevan noin yksinkertainen. Oikeassa maailmassa, jossa suurin osa ihmisistä elää, opettajaa ei todellakaan pyydetä noin vain kahville. Ei ainakaan ilman hyvää ja toimivaa tekosyytä, vaikka opettaja sattuisikin olemaan äärettömän mukava ja kaiken lisäksi komea 25-vuotias mies. Ei se ole niin yksinkertaista, vaikka olenkin ollut aistivinani ilmassa pientä flirttiä. Herranjestas, se on kuitenkin opettaja! Ei onneksi sentään yksi niistä, jotka paasaavat meille päivät pitkät ja yrittävät saada meidät selviytymään ylioppilastutkinnoistamme, mutta opettaja kuitenkin. Se on…se vain on hankalaa.

Kuitenkin Julian maailmassa, joka on yhtä vaaleanpunaisten yksisarvisten, sateenkaarien ja prinsessasatujen sekamelskaa, asiat tuntuvat olevan paljon yksinkertaisempia. Julian maailmassa asiat tuntuvat olevan niin paljon yksinkertaisempia, että minun on hetkittäin hankala tajuta puhummeko edes samoista asioista.

Annan Julian höpöttää ties mitä koko loppumatkan, kommentoimatta juttuja sanallakaan. Lopulta pääsemme autokoululle ja käsi ulko-oven kahvalla käännyn vilkaisemaan ystävääni.

“Nyt sit suu tukkoon”, komennan ja Julia pyöräyttää silmiään ikään kuin sanoen “Miten vaan, mutta tiedät kyllä mitä sun pitäisi mun mielestäni tehdä!”.

Sisään astuessani kasvojani tervehtii lämmin ilma ja ulko-oveen sidottu kello kilahtaa. Totean heti koulun pienen eteistilan autioksi lukuunottamatta tietokonepöydän takana istuvaa nuorta miestä, joka kohottaa katseensa minuun ja Juliaan kellon kilahtaessa. Paksuun villapaitaan pukeutunut Joonas hymyilee meille.

“Tulihan tänne sentään joku, mä jo aattelin, että joudunko mä pitään tunnin ihan yksinäni!” se naurahtaa ruskeaa parransänkeään hieraisten.

“Totta kai me tultiin!” kuulen Julian vastaavan jostain takaani ja kuulen sen sanoissa piikittelyn, joka on tarkoitettu minulle. Olen kuitenkin kuin en huomaisikaan vaan hymyilen Joonakselle pikaisesti ja riisun takkini eteisen naulakkoon ennen kuin pakenen luokkahuoneeseen ja linnoittaudun luokan peräpenkkiin, missä istumme Julian kanssa lähes poikkeuksetta.

Hetkeä myöhemmin Julia istuutuu viereeni ja yhtään ystävääni tuntien voisin mennä vaikka vannomaan sen palavan halusta sanoa jotain, mutta en osoita eleelläkään olevani kiinnostunut keskustelemaan mistään vaan kaivan laukkuni syövereistä peilin ja vilkaisen kuvajaistani. Ripsiväriä näyttää sotkeutuneen kosteista ripsistäni pitkin silmäluomia ja etuhiukset ovat kihartuneet naurettaviksi. Kiukkuisesti pyyhin levinnyttä ripsiväriä pois ja painelen kasvoilleni puuteria samalla kun koululle valuu hitaasti muutama muukin oppilas minun ja Julian lisäksi. Sullon peilin takaisin laukkuuni vasta kun Joonas astelee luokan eteen ja aloittaa tunnin pitämisen.

Noin 90 prosenttia tunnin asioista luikertelee toisesta korvastani sisään ja saman tien toisesta ulos. Ohjeet oikeasta tilannenopeudesta ja jarrutusmatkoista menettävät täysin merkityksensä ja välillä havahdun jääneeni tuijottamaan Joonaksen kasvoja ja sen oivaltaessani lasken katseeni kiireesti ja keskitän hetkeksi kaikki tahdonvoimani kuuntelemiseen, kunnes jälleen hetken kuluttua huomaan vain tuijottavani. Kerran Julia jopa tökkää minua kyynärpäällään ja ojentaa minulle kännykkäänsä, jonka tekstiviestikentään on kirjoitettu sanat: ‘Älä kuolaa!’

Vaikka tunnenkin itseni edelleen ärtyneeksi, en voi olla naurahtamatta, mikä saa Joonaksen vilkaisemaan meitä hieman tavallista pidempään ja punastuen ojennan kännykän takaisin Julialle ja yritän kahta kauheammin keskittyä kuuntelemiseen. Muutamaa minuuttia myöhemmin, tunnin viimein päättyessä, en voi kuitenkaan kuin todeta, että juuri kulunut puolitoistatuntinen on ainakin minun osaltani mennyt täysin hukkaan ja sen sijaan, että olisin oppinut mitään autoilusta, olen vain tullut entistä vahvemmin siihen tulokseen, että Joonaksella on viehättävin hymy, mitä olen koskaan nähnyt.

Tunnin jälkeen kiskomme vaiteliaina takit niskaamme ja ovelle suunnistaessamme Joonas huikkaa hyvät illanjatkot, joihin vastaamme Julian kanssa kumpikin tavallamme: Julia hieman reippaampaan ja iloisempaan sävyyn, minä hiljaa mutisten. Pihalla hyvästelen tietäväisenä virnistelevän Julian, joka lähtee kävelemään kotia kohden samalla kun itse suuntaan linja-autopysäkille tietäen, että ehdin juuri ja juuri illan viimeiseen bussiin.

Kävellessäni pysäkille olen ensimmäistä kertaa yksin sen jälkeen, kun aamulla pääsin koululle ja tunne on helpottava. Ei sillä, ettenkö jaksaisi Juliaa, vaikka tänään en olekaan jaksanut olla parhaimmalla ja sosiaalisimmalla tuulella. Joskus se, että toinen tuntuu tietävän jokaisen ajatukseni, on hieman rasittavaa. Helpotuksen jälkeen minuun iskee häpeä, kun mietin kulunutta iltapäivää. Tunnen itseni kehnoksi ystäväksi, mutta myös maailman säälittävimmäksi pikkutytöksi enkä voi olla sättimättä itsäni: Haloo Emma, nyt on alettava käyttäytymään niin kuin aikuiset ihmiset! Et sinä voi kuluttaa kaikkia teoriatuntejasi Joonaksen pakkomielteiseen tarkkailuun, vaan on aika hyväksyä tosiasia, ettei tässä koko jutussa ole mitään järkeä!

Pysähdyn pysäkille katulampun kelmeään valoon ja tuijotan kuluneiden tennareideni kärkiä. Yhtäkkiä tunnen järkyttävää tarvetta itkeä. Tai vaihtoehtoisesti läimiä itseäni poskelle, samalla kun hokien itselleni, että nyt on aika unohtaa koko Joonas ja alkaa keskittyä kokonaan muihin asioihin. Esimerkiksi kuuntelemaan,  kun ystäväni yrittävät keskustella kanssani.

Mietteeni keskeytyvät, kun säpsähdän säikähdyksestä tuntiessani takkini taskuun tungetun kännykän tärisevän ja kuulen vaimean äänen tapailevan soittoäänibiisini ensimmäisiä sanoja. Käteni tuntuu jäätyvän hyytävässä pakkasessa välittömästi kun kiskon lapasen kädestäni, mutta ongin silti kännykän esille ja näytöllä vilkkuu vieras numero.

Emmin hetken ennen kuin painan vastauspainiketta ja nostan puhelimen korvalleni.

“Emma”, vastaan tavanomaiseen tapaani vain etunimelläni.

Jähmetyn lähes naurettavaan tapaan paikalleni, kun tuttu miesääni linjan toisessa päässä sanoo:
“Tässä on Joonas, moi…!”
« Viimeksi muokattu: 24.08.2018 23:33:01 kirjoittanut ANASTASIA »
Today, be the badass you were too lazy to be yesterday.

ANASTASIA

  • Rouva Ylivääpeli
  • ***
  • Viestejä: 5
Vs: Säännöt rakkaudelle (K-11, romantiikka/draama)
« Vastaus #1 : 23.08.2018 19:08:40 »
2.luku

“Tässä on Joonas, moi…!”

Sydämeni hyppää kurkkuun ja silmät laajenevat yllätyksestä. Mitä tämä nyt on olevinaan? Miksi ihmeessä Joonas soittaisi minulle?

Huomaan puristavani kännykkääni tarpeettomankin väkivaltaisesti ja hellitän otettani samalla kun pakotan suustani sanat:

“Öö ai moi…mitä asiaa?”

Välittömästi sanat lausuttuani sätin itseäni mielessäni siitä, että kysymys kuulostaa tietyllä tavalla ilkeältä, vaikka samalla kuitenkin olen ylpeä onnistuessani säilyttämään äänessäni rennon sävyn, josta varautunut asenteeni ei pääse kuultamaan läpi.

“Itseasiassa mulla oli vaan ihan sellaista asiaa, että tiedätkö sä millainen puhelin Julialla on?”

Otsani kurtistuu kuullessani Joonaksen kysymyksen ja mutta ennen kuin ehdin pukea ihmetykseni sanoiksi, Joonas jatkaa:

“Siis onko se tällainen vihreäkuorinen Samsung, kun mä löysin tällasen siitä paikalta missä te aina istutte ja aattelin, et jos se on Julian, niin voisitko sä hakee sen ja toimittaa sille? Menisi ehkä helpoiten niin. Tai siis kyllähän se mulla täälläkin säilyy, mut jos se tarvii sitä tässä ennen kuin tavoitan sen…”

Huokaisen ääneen, ennen kuin tajuan, että puhelimen välityksellä myös Joonas kuulee sen. Tietysti löytynyt puhelin on Julian, se hukkaa kännykkänsä jatkuvasti mitä mielikuvituksellisimpiinkin paikkoihin, joten en ole alkuunkaan hämmästynyt tästä. Sen sijaan kaikki muu tässä tilanteessa on ainakin lievästi absurdia: ajattelen Joonasta ja hetkeä myöhemmin saan siltä puhelun. Juuri kun päätän yrittää unohtaa ihastukseni ja alkaa ajatella järkevästi niin totta kai kyseinen ihastuksen kohde päättää muistuttaa minua olemassaolostaan. Ei sillä, että olisin kuvitellutkaan onnistuvani sen unohtamisen suhteen noin vain, mutta silti tilanne on kaikin tavoin kieroutuneen huvittava.

“Joo kyl mä veikkaan et se on Jultsun puhelin ja joo kyl mä voin sen tulla hakemaan, ettei sen tarvii kärsiä koko huomista koulupäivää ilman puhelinta…”, vastaan huokaisten uudemman kerran ja irvistäen Julian tavalle unohdella tavaroitaan ympäriinsä käännyn kävelemään takaisin kohti autokoulua, seuraten kävelykadun lumipintaan jääneitä jalanjälkiäni.

Joonas lopettaa puhelun sanottuaan vielä muutaman sanan, jotka jälleen kerran menevät ohi korvieni, sillä keskityn nyt riuhtomaan pipon päästäni ja haromaan punaisia hiuksiani mitenkuten edustavaan kuntoon, etten näyttäisi aivan räjähtäneeltä. Kylmä pakkasilma polttelee ikävästi pipon alta paljastuneita korviani ja puhelun ajaksi lapasista vapauttamani sormet ovat jo alkaneet menettää tuntoaan siihen mennessä, kun puhelun loputtua työnnän kännykän takaisin takkini taskuun. Haron hiukseni kiireesti kuntoon ja vedän sitten lapaset takaisin käteeni samalla kun kiihdytän askeleitani, vaikka tiedänkin sen turhaksi, sillä vain hetkeä myöhemmin ohitseni suhahtaa illan viimeinen linja-auto - se jolla minun oli tarkoitus päästä kotiin.

Hienoa! ärähdän mielessäni. Julian puhelimen takia minä joudun palaamaan autokoululle ja kaiken lisäksi myöhästyn vielä bussistakin. En edes halua ajatella millä nyt muka pääsen kotiin, sillä isä ei todellakaan lähde minua hakemaan niin naurettavan syyn kuin bussista myöhästymisen takia ja taksiin minulla ei ole varaa. Kertakaikkiaan hienoa!

Vilkaisen vielä kerran vihaisesti kadun toiseen päähän katoavan bussin takavaloja ennen kuin käännyn autokoulun pihalle ja juoksen nopeasti portaat ulko-ovelle, jotta pääsisin edes mahdollisimman nopeasti sisälle lämpimään.

Eteisessä Joonas kiskoo takkia päälleen ja kuullessaan oven kellon kilahtavan se kääntyy ympäri ja hymyilee leveää hymyä, joka häikäisee minut joka kerta. Joonaksella on tapa hymyillä koko kasvoillaan, niin että hymy näkyy myös silmistä, toisin kuin useimmilla ihmisillä, joiden hymy näyttää usein kovin pinnalliselta, sillä ainoastaan huulet hymyilevät.

“Ai moi, toivottavasti sä et ollut ehtinyt vielä kauhean kauas!” Joonas sanoo ja heilauttaa kädessään tuttua kännykkää, jonka tunnistan oitis Julian puhelimeksi.

Olen ollut mukana etsimässä kyseistä puhelinta niin monen monituiset kerrat, että olisi suoranainen ihme, jollen tunnistaisi sitä.

Väläytän Joonakselle nopean ujon hymyn ja vastaan tarpeettoman vaimeasti mutisten:

“Mä olin tossa ihan lähellä pysäkillä vaan.”

Ojennan käteni ja Joonas antaa puhelimen minulle. Painan näytön alareunan näppäintä niin, että näytölle syttyy valo. Näytöllä komeilee viimekesän festarireissullamme napattu maisemakuva, minkä jälkeen olen satakymmenenprosenttisen varma, ettei puhelin voi olla kenenkään muun kuin Julian. Sujautan Julian kännykän laukkuni sivutaskuun samalla kun Joonas sammuttaa eteisen valon ja hämärässä ja vaiteliaina astumme peräkkäin ulos purevaan pakkaseen.

Laskeudun jäiset portaat alas kadulle samalla kun kuulen Joonaksen lukitsevan koulun oven takanani. Kadulle päästyäni pysähdyn avuttomana miettimään millä ihmeellä pääsen kotiin. Matkaa on kuitenkin päälle kymmenen kilometriä, joten sen kävelemiseen tällaisessa säässä menisi pieni ikuisuus! Isälle on kuitenkin turha soittaa, pystyn jo etukäteen kuulemaan vahingonilon sen äänestä, kun se sanoo: “Olisit miettinyt tätä ennen kuin menit myöhästymään!”

“Hemmetin hemmetti…!” mutisen tiukasti kaulani ympärille kiedottuun villahuiviin.

Samassa melkein pomppaan säikähdyksestä ilmaan, kun tunnen, kuinka käsi laskeutuu olalleni.

“Hei onks kaikki okei?” taakseni hiippaillut Joonas kysyy kuultuaan selvästikin mutinani.

Yhtä aikaa irvistyksen ja väkisin väännetyn hymyn sekainen ilme välähtää punastuneilla kasvoillani ennen kuin saan änkytettyä:

“Mä vaan...joo kaikki okei…tai siis, mä vaan taisin myöhästyä bussista mut…”

“Haluutko sä kyydin, kyl mä voin heittää”, Joonas toteaa yksinkertaisesti ja katkaisee sekavan änkytykseni, joka saa minut punastumaan entisestään.

Änkytyksestä aiheutunut nolostus vaihtuu mielessäni hetkessä yllätykseksi ja hetkeä myöhemmin paniikiksi. Enhän minä nyt sitä tarkoittanut, että yrittäisin pummata kyytiä, eihän Joonas vain niin luullut, eihän? Herranen aika sentään, enhän minä voi mitenkään vaivata Joonasta sillä tavalla, varsinkaan kun tiedän sen asuvan naapurikaupungissa, joka on sitä paitsi aivan toisessa suunnassa kuin minun kotini.

Ennen kuin ehdin muodostamaan kieltäytymistä kuvaavan lauseen, Joonas jatkaa melkein kuin ajatukseni lukien:

“Ei siinä nyt niin kauaa mene, ettenkö mä ehtisi sua heittää. Ihan totta, jos sun kerran oli tarkoitus mennä bussilla, niin veikkaan, ettei kyse ole ihan lyhyimmästä kävelymatkasta. Enkä mä todellakaan haluu jättää sua tänne yksin pimeeseen ja kylmään kävelemään.”

Vaikka tiedän, että minun pitäisi kieltäytyä - ihan jo pelkästään siitä syystä, että tiedän etten osaa käyttäytyä Joonaksen seurassa luontevasti, joten kymmenen kilometrin kotimatka tämän kyydissä tulisi tuskin olemaan kovinkaan hyvä idea - nyökkään lopulta hitaasti ja mutisen edelleen hämmentyneenä mutta silti samaan aikaan kiitollisena hyvästä tuuristani:

“No hyvä on, jos ei siitä vaan oo sulle kauheesti vaivaa…”

“Ei tietenkään oo”, Joonas vastaa hymyillen ja viittoo sitten minua seuraamaan autolleen, joka on pysäköity kadun varteen vähän matkan päähän.

Auto on pieni, harmahtavan valkoinen Toyota, jonka takapenkille Joonas heittää reppunsa, samalla kun itse kiiruhdan apukuljettajan paikalle. En halua viivyttää lähtöämme edes muutaman sekunnin vitkuttelulla, koska tunnen nyt lievää syyllisyyttä aiheuttaessani Joonakselle ylimääräisiä ajokilometrejä pimeänä talvi-iltana. Samalla kuitenkin vatsani pohjalla mellastaa lauma rauhattomia perhosia saadessani istuutua Joonaksen kyytiin.

Jostain mieleni perukoilta nousee ääni, joka ei tällä kertaa puhukaan normaalien ajatusteni tapaan omalla äänelläni vaan muistuttaen häkellyttävän paljon Juliaa. Nyt sinulla olisi tilaisuus! Kerää itsesi ja kerro Joonakselle pitäväsi siitä – mikä olisi muka pahinta mitä voisi tapahtua?

Yritän hätistää moisen ajatuksen kiireesti pois päästäni.

Joonas ajaa ensimmäiseen kadunkulmaan saakka, kunnes rikkoo hiljaisuuden kysyen:

“Minnekäs suunnalle neiti sitten oikein pitäisi viedä?”

Ilmoitan nopeasti kotiosoitteeni ja lisään vähintään yhtä pikaisesti, ettei Joonaksen todellakaan tarvitse heittää minua kotiin, jos siitä on yhtään vaivaa, mutta Joonas vain nauraa ystävällisesti ja huitaisee ilmaa ikään kuin vähätellen aiheuttamaani vaivaa.

Autossa on ihanan lämmin verrattuna ulkona viikkotolkulla jatkuneisiin paukkupakkasiin ja matka taittuu yllättävän nopeasti. Suurimman osan matkasta istumme joko vaiti tai sitten Joonas puhuu milloin mistäkin, vaihtaen välillä aihetta suoraan lennosta ja minä vastailen parhaani mukaan, keskittyen kuitenkin enemmänkin Joonaksen kasvojen ja ilmeiden vaivihkaiseen tarkkailuun. Kaiken aikaa puhuessaan Joonas hymyilee niin kuin mikään maailmassa ei voisi viedä sen hyväntuulisuutta ja sen kellertävän ruskeat silmät tuikkivat niin, että minun on vähän väliä muistutettava itseäni Julian sanoilla: älä kuolaa Emma!

En tiedä kuvittelenko asian, mutta olen jälleen huomaavinani Joonaksen hymyn olevan hieman leveämpi kuin esimerkiksi kertaakaan luokassa istuessamme. Tuntuu, että se hymyilee aina, mutta kun olemme kahden, siinä on ripaus jotain erilaista. Tai ehkä ei sittenkään – ehkä minä kuvittelen koko asian yrittäen löytää edes pienintä viitettä siitä, että Joonaskin nauttisi minun seurastani.

“Tiedätkö, mäkin oon kotoisin alun perin vähän vastaavanlaisesta paikasta kun säkin - tarkotan, että syrjäkylältä, mihin aina joutui kulkemaan bussilla”, Joonas selittää kun olemme jo melkein perillä.

Naurahdan tuntien oloni jo hieman vapautuneemmin kuin aluksi, sillä pikkuhiljaa vatsanpohjan perhoset ovat hieman rauhoittuneet ja alan unohtaa jännittämiseni Joonaksen seurassa. Pikkuhiljaa jännitys on vaihtunut pikemminkin harmistukseen siitä, että joudun kohta jäämään pois kyydistä, vaikka voisin viettää koko loppuillan Joonaksen seurassa niitä näitä rupatellen.

“Sä voit jättää mut tohon seuraavalle pysäkille, mä kyllä kävelen siitä”, ilmoitan, vaikkei minua haittaisikaan, vaikka Joonas ajaisi minut kotipihaan saakka.

Ehkä silti on parempi vaivautua kävelemään vähän matkaa, säästyn ainakin isän ja pikkusiskoni Venlan uteluilta ja voin valehdella tulleeni bussilla, sillä isäni tuntien kotona saattaisi nousta tappelu sen johdosta, että olen mennyt myöhästymään bussista ja sitten vielä kehdannut pummata kyydin kotiin.

Joonaksen hiljentäessä pysäkkiä kohti tultaessa, minut valtaa outo ahdistus. Sen hetken aikana, joka matkaan on kulunut, olen tutustunut Joonakseen paljon entistä enemmän enkä voi olla miettimättä onko kyseessä ainutkertainen tilaisuus. Jatkossa tulen käymään ajo- ja teoriatunneilla, mutta tuskin ne tulevat koskaan tuntumaan samalta kuin tämä rento kahdenkeskeinen jutustelu kotimatkan aikana. Aiemmin bussia odottaessani herännyt halu itkeä palaa uudelleen, kun tajuan, etten todennäköisesti tule saamaan tilaisuutta tutustua Joonakseen tämän paremmin, vaikka kuinka paljon tahtoisin.

Normaalisti moiset mielialan vaihtelut saisivat minut epäilemään omaa mielenterveyttäni. Nyt kuitenkin tyydyn vain puremaan alahuultani Joonaksen pysäyttäessä auton bussipysäkille, valtavan lumikinoksen viereen. Samalla se kääntyy vielä kerran katsomaan minua ja toteaa virnistäen:

“Noin, nyt ehdit ainakin vähän nopeammin kotiin kuin kävellen!”

Naurahdan taas avatessani auton oven, vaikka tosiasiassa minun tekisi mieleni purskahtaa itkuun. Hyinen viima pöllyttää pakkaslunta päälleni, kun kumarrun vielä kerran autoon päin, nostaakseni lattialle laskemani laukun olalleni. Niin tehdessäni unohdan huuleni puremisen ja avaan suuni ennen kuin ehdin edes ajattelemaan mitä olen sanomassa:

“Kiitti tosi paljon kyydistä ja…ja…mä taidan olla ihastunut suhun…”

Tällä kertaa kasvoni valahtavat punastumisen sijaan kalpeiksi, kun tajuan mitä olen juuri päästänyt suustani. Viimeinen, kaiken lisäksi aivan naurettavan typerältä kuulostava lisäys ei todellakaan ollut tarkoitettu ääneen sanottavaksi, mutta kun tajuan sen siitä huolimatta päässeen ulos suustani, paiskaan äkkiä auton oven kiinni tahtomatta jäädä odottamaan Joonaksen reaktiota ja pakenen alkavaan lumipyryyn kiroten ääneen sitä, mitä meninkään juuri päästämään suustani. Kiukuissani itselleni tunnen kuinka suuttumuksen ja nolostuksen kyyneleet valuvat poskilleni ja kiristyvässä pakkasessa märiksi kastuvat poskeni tuntuvat jäätyvän. En kuitenkaan ehdi välittää siitä, vaan juoksen häpeissäni pois bussipysäkiltä vilkaisemattakaan taakseni.
« Viimeksi muokattu: 24.08.2018 23:34:07 kirjoittanut ANASTASIA »
Today, be the badass you were too lazy to be yesterday.

ANASTASIA

  • Rouva Ylivääpeli
  • ***
  • Viestejä: 5
Vs: Säännöt rakkaudelle (K-11, romantiikka/draama)
« Vastaus #2 : 23.08.2018 19:59:17 »
A/n: Tätä nyt tulee hirveällä syötöllä, kun valmista tekstiä on koneella kiitettävät määrät  :D Mutta jos tätä joku jäi lueskelemaan niin älkää olko huolissanne - kyllä tämä tahti tästä vielä hidastuu kun nämä jotenkuten valmiiksi väännetyt luvut loppuvat.


3. luku

‘Julia Rousu lähetti sinulle viestin: SÄ TEIT MITÄ?!’

Tuskin olen ehtinyt selittää Julialle mitä olen mennyt tekemään, kun tietokoneen näyttö täyttyy epäuskoisista huuto- ja kysymysmerkeistä, joita Julialla on muulloinkin tapana viljellä vähän turhan paljon. Niitä seuraa rivillinen huutavia naamoja, kun en välittömästi saa näppäiltyä vastausta.

Olen itsekin vähintään yhtä hämmentynyt kuin Julia, mutta meidän eromme on se, että Julia saa puettua ajatuksensa sanoiksi. Ja tietenkin se, että minulle tilanne on valitettavan paljon todellisempi kuin Julialle, joka pommittaa minua viesteillään kuin viimeistä päivää. Äkkiä minua alkaa harmittaa, että menin edes avaamaan tietokoneen ja kertomaan ystävälleni, sillä nyt minua nolottaa kaksin verroin enemmän.

Sain nolostuksen kyyneleet hämmästyttävästi loppumaan juuri ennen kuin selvisin pysäkiltä kotiin saakka ja poltettuani yhden hermoja rauhoittavan tupakan porttimme pielessä, muiden katseilta suojassa, juoksin suoraan huoneeseeni. Siellä olenkin nyt istunut viimeisen puoli tuntia - istunut vain keskellä huoneeni lattiaa ja ihmetellyt mikä hemmetti minuun juuri äsken meni. Mutta vaikka olen kuinka yrittänyt käsittää järjenjuoksuani, en ole saanut siihen minkään sortin tolkkua. Ei ole mitään järkevää syytä siihen miksi menin sanomaan Joonakselle niin kuin sanoin ja ymmärtämättömyyden mukana mieleni on vallannut lamaannus. Eikä mieleni ole ainoa lamaantunut asia, sillä en yksinkertaisesti kykene liikahtamaankaan, vaan tuijotan vain tietokoneen näyttöä pystymättä nostamaan sormiani näppäimistölle ja kirjoittamaan vastausta Julian viesteihin, jotka alkavat käydä kärsimättömiksi.

‘Julia Rousu lähetti sinulle viestin: …kuoliks sä Emma, haloo!!’

Hetken toivon tosissani kuolleeni, mutta tajuan sen kyllä heti itsekin liioitelluksi. Minussa vain sattuu olemaan turhankin paljon draamakuningattaren vikaa. Joten ehken sittenkään toivo aivan kuolleeni, mutta harkitsen vakavasti maan alle hautautumista tai vaatekomerooni piiloutumista koko loppuiäkseni, niin ettei minun vain enää koskaan tarvitsisi nähdä Joonasta. Tai sen paremmin myöskään Juliaa, joka tietokoneeni näytölle tulvivista viesteistä päätellen on pikemmin huvittuneen innostunut sähläyksestäni kuin yhtä järkyttynyt kuin minä.

Vaikka luulisi Julian tajuavan saman kuin minäkin.

Ensinnäkin, on olemassa vain lähes olematon mahdollisuus siihen, että Joonas ei parasta aikaa ole kuolemaisillaan nauruun tai vaihtoehtoisesti pyörittele silmiään aikaisemmalle tunnustukselleni. Ja vielä pienempi on mahdollisuus siihen, että Joonas saattaisi tuntea samoin kuin minä - minä kuitenkin olen sitä seitsemän vuotta nuorempi, hädin tuskin täysi-ikäinen ja ennen kaikkea olen Joonaksen oppilas. Olen minä ollut aistivinani välillämme jonkinmoista kemiaa, mutta mitä enemmän sitä nyt mietin, sitä enemmän se alkaa tuntua mielikuvituksen tuotteelta. Tuskin opettaja sentään ajattelee oppilaitaan romanttisessa mielessä ja tokihan minä tajuan siihen olevan ihan selvän syynkin: moista tuskin katsottaisiin kovin hyvällä.

Sitä paitsi, ajattelen vilkaisten itseäni huoneeni seinällä roikkuvasta kokovartalopeilistä, tuskin näytän Joonaksen silmissä edes kovin viehättävältä, joten sekin nakertaa olemattomia mahdollisuuksiani heti monta kertaa pienemmiksi. Tulipunainen tukkani sojottaa joka suuntaan kuin minkäkin pyörremyrskyn jäljiltä, silmien meikki on tuhriintunt ja vaatteeni, ylenmäärin risaiset farkut ja kirkasvärinen printtitoppi, saavat minut näyttämään kaikkea muuta kuin viehkon naiselliselta. Vaikken minä pojaltakaan näytä, mutta paljon nuoremmalta tytöltä kuin tahtoisin Joonaksen silmissä näyttää.

Tietokoneen piippaava merkkiääni havahduttaa minut tuijottamasta kuvajaistani ja vilkaisen näytölle, jonka katsominen tuntuu vain pahentavan päässäni tasaisesti takovaa jyskytystä.

‘Julia Rousu lähetti sinulle viestin: Hei tää ei oo enää kivaa! Se kuolema-juttu oli vitsi, mut mä alan pikkuhiljaa huolestua oikeesti!’

Huokaisten raskaasti kirjoitan lyhyen vastauksen ja painan lähetysnappulaa.

‘Hengissä ollaan…ainakin vielä.’

Sitten katkaisen kannettavastani virran, vaivautumatta edes hyvästelemään Juliaa sillä erää. Tietokoneen jätän lattialle ja kiskon vain farkut pois päältäni ennen kuin sukellan peittovuoreni alle ja sammutan lukulampustani valon. En jaksa vaivautua pesemään lumisateen ja itkun sotkemia meikkejäni pois, vaikka tiedänkin, että minun pitäisi vaan suljen silmäni tuntien itseni tavattoman voimattomaksi.

Kello ei ole vielä edes yhdeksää, kun vaivun sekaviin uniin.

xxx

Aamulla koko edellisiltainen tuntuu hetken aikaa pelkältä tavattoman huonolta unelta, mutta kun todellisuus iskee mieleeni valtaa minut uudelleen nolostus. Häpeän tunne on niin kammottava, että hetken aikaa minusta tuntuu, että en vain yksinkertaisesti tahdo nousta vuoteesta tänä aamuna. Sitten kuitenkin mieleeni muistuu, että tänään on isän vapaapäivä. En todellakaan tahdo jäädä kotiin selittämään sille miksi en ole vaivautunut kouluun, jota varten se on kuitenkin sijoittanut kiitettävän summan rahaa oppikirjojen muodossa.

Saan itseni lopulta pakotettua ylös vuoteesta, mutta kamppailu kahden vaihtoehdon, sänkyyn jättäytymisen ja kouluun pakottautumisen, välillä vie turhan kauan aikaa ja päästyäni jaloilleni tajuan, että olen tavattoman paljon myöhässä normaaleista aamurutiineistani. Niinpä vedän kiireessä ensimmäiset käteeni osuvat vaatteet ylleni ja sen sijaan että alkaisin edes taistella itsepäisten hiusteni kanssa, vedän päähäni mustan pipon. Meikit hutaisen kasvoilleni muutamassa minuutissa, mutta vaikka kuinka kiirehdin, joudun siltikin lopulta juoksemaan koko matkan kotoa bussipysäkille ja siltikin meinaan myöhästyä.

Koulumatka sujuu kuin unessa kun yritän koota kasvoilleni mahdollisimman tavanomaista ilmettä, jos Julia vaikka erehtyisi luulemaan minun päässeen yli koko eilisestä. Kyseessähän on tietenkin turha toivo, ja kyllä minä sen tiedän jo etukäteen, mutta silti elättelen toivoa hämäykseni onnistumisesta aina siihen asti, kunnes näen Julian odottavan minua koulun naulakoilla.

“Onks siitä kuulunu mitään?” Julia täräyttää ensimmäisiksi sanoikseen, kun riisun takkiani naulakkoon.

Irvistän vastatessani:

“Mihin se ‘moi’ jäi?”

Julia pyöräyttää silmiään kärsimättömänä ja ojennan laukkuni taskusta onkimani vihreän kännykän sen käteen, kun lähdemme kävelemään kohti uskonnonluokkaa, jossa päivän ensimmäisen oppitunnin on määrä alkaa viidentoista minuutin kuluttua.

“Älä yritä vaihtaa puheenaihetta, Emma!” Julia vastaa vähät välittäen moisista turhista kohteliaisuuksista kuin tervehtiminen. “Onko Joonaksesta kuulut mitään?”

Kiusaantunut puna leviää kasvoilleni ja heittäydyn vihaisesti luokan edessä olevalle penkille samalla kun kivahdan:

“Onko sun ihan pakko kuuluttaa sen nimeä koko koululle, ihan kun mua ei hävettäis jo muutenkin? Ja ei, siitä ei todellakaan ole kuulunut mitään, miks ihmeessä oliskaan?”

Julia huokaa teatraalisesti nostaen kädet lanteilleen ja vastaa piikikkääseen sävyyn:

“Joo aivan, sä tunnustat sille suuren rakkautesi ja se ei reagoi siihen mitenkään. Emma älä viitti olla pikkulapsi!”

Parhaan ystäväni kasvoilla on tutkimaton ilme, josta on mahdoton päätellä, kuinka suuri osa äskeisestä huomautuksesta on puhdasta ärsytystä. Tunnen Julian kuitenkin liian hyvin viitsiäkseni ottaa kovinkaan suurta osaa sen sanoista liian vakavasti. Siltikin tänään Julian piikittelevä asenne on vähällä saada minut loukkaantumaan tosissani. Hilliten kuitenkin suurimman kiukkuni murahdan vain:

“Mä en todellakaan aina käsitä mitä sun päässäs liikkuu!”

Tuijotan koulun likaista lattiaa kiukusta melkein ääneen puhisten, kasvojeni punehtuessa hetki hetkeltä enemmän, ja vaikenemisesta päätelleen Julia oivaltaa, että tällä kertaa on parempi jättää piikittely väliin. Mielessäni vilisee jatkuvalla syötöllä videonauha eilisestä illasta ja yhä uudelleen ja uudelleen kuulen itseni väläyttävän ilmoille sen yhden ainoan lauseen, joka muutti kotimatkan täydelliseksi katastrofiksi ja tunteeni heittelevät noloudesta ärtymykseen ja takaisin niin nopeasti, että en meinaa edes itse pysyä mukana sen suhteen mitä tunnen juuri sillä hetkellä koulun käytävässä istuessani.

Tunnen kiusallisen selvästi, kuinka Julia tuijottaa minua, palaen selvästikin halusta sanoa jotain mutta onnistuen kuitenkin juuri ja juuri pitämään sanat sisällään ajan madellessa kuolettavan hitaasti kohti ensimmäisen tunnin alkua. Vilkaistessani kännykkäni kelloa, joka näyttää viittä vaille kahdeksaa toivon koko sydämestäni, että olisin sittenkin jäänyt kotiin peiton alle. Ainakin olisin säästynyt Julian puhetulvalta, jonka tiedän vielä tekevän tuloaan. Kuten aina, Julia huomaa kyllä, ettei nyt ehkä ole oikea aika pommittaa minua kysymyksillä ja kärkevillä huomautuksilla, mutta ennen pitkää päivän mittaan kiusaus käy sille ylivoimaiseksi enkä todellakaan tahdo olla paikalla, kun se ei yksinkertaisesti enää pysty pidättelemään sanatulvaansa.

Olen juuri aikeissa tunkea puhelimen takaisin farkkujeni taskuun, kun säikähdän tekstiviestin saapumisen merkiksi käynnistyvää värinähälytystä. Puhelin putoaa kädestäni penkin alle ja kiroillen kumarrun onkimaan sitä takaisin käteeni. Lähettäjänä näkyy vain numerosarja, joka ei sano minulle mitään ja tuijotan sitä hetken aikaa kulmaani kohottaen.

“Kuka tekstaa?” Juliaa tiedustelee, kuten joka ikinen kerta, kun saan tekstiviestin, ja istuutuu lopulta haukotellen viereeni penkille.

Kohauttaen olkiani näytän sille näytölle ilmestynyttä puhelinnumeroa. Juliakin on hetken aikeissa kohottaa olkiaan, mutta sitten sen kasvoille leviää pirullinen hymy, joka enteilee lähes poikkeuksetta pahaa.

“Se on siltä!”

Olen hetken aikeissa kysyä mistä hitosta Julia puhuu, kunnes tajuan ja tuhahdan:

“Joo ihan varmaan!” ja näppäilen viestin esiin.

Luen parin lauseen mittaisen tekstiviestin läpi moneen kertaan ennen kuin saan sanat uppoamaan ymmärrykseeni ja silmäni muuttuvat vähintäänkin lautasen kokoisiksi.

‘Olen varannut sinulle ajotunnin tälle päivälle klo. 13:00. Onko tämä ok? T: Joonas H.’

Vilkaisen Juliaa saamatta sanaa suustani ja näen, että hymy sen kasvoilla on muuttunut pirullisesta itsetyytyväisen tietäväiseksi ja virne senkun levenee Julian nähdessä järkyttyneen ilmeeni. Kun en toviin puristettua sanaa suustani Julia huokaa kärsimättömästi ja sieppaa puhelimen kädestäni ja lukee viestin. Hetken ystäväni kasvoilla välähtää ilme, jossa on ripaus pettymystä, mutta sitten hymy palaa Julian kasvoille sen todetessa:

“No sisältö ei ollut ihan se mitä toivoin, mutta mitä mä sanoin? Oliskin ollut maailman kahdeksas ihme, jollei Joonaksesta olis pikkuhiljaa alkanut kuulua mitään…”
« Viimeksi muokattu: 24.08.2018 23:42:24 kirjoittanut ANASTASIA »
Today, be the badass you were too lazy to be yesterday.

ANASTASIA

  • Rouva Ylivääpeli
  • ***
  • Viestejä: 5
Vs: Säännöt rakkaudelle (K-11, romantiikka/draama)
« Vastaus #3 : 24.08.2018 18:40:14 »
4. luku

Uskonnonopettajan ääni kuulostaa tavalliseen tapaan luonnottoman pirteältä sen selittäessä ristiretkistä. Tai ainakin luulen sen selittävän niistä, sillä sen se mainitsi tunnin aiheeksi - kaikki muu opettajan puheesta onkin mennyt korvieni ohitse.

“Pakkohan sun on vastata sille!” Julia suhahtaa minulle yrittäen pitää äänensä niin hiljaisena, ettei se kiinnittäisi luokan edessä esitelmöivän opettajan huomiota, mutta näen ystäväni kasvoista, että sen tekisi mieli huutaa.

Siirrän katseeni ensin Juliasta opettajaan ja sitten pulpetilla, laukkuni takana opettajan katseelta piilossa olevaan kännykkääni, jonka näyttö herää eloon yhdellä näppäimen painalluksella ja Joonaksen tekstiviesti pomppaa taas esille.

“Miten niin?” mutisen lopulta suunnaten sanani kuitenkin enemmän puhelimelleni kuin vieressäni istuvalle Julialle, joka tuijottaa vaihteeksi luokan tussitaululle teeskennellen kiinnostunutta, jottei opettaja huomaisi meidän keskittyvän aivan muuhun kuin tunnin aiheeseen.

Julia tuhahtaa ja näen sen pyöräyttävän silmiään, vaikka kiharat ruskeat hiukset ovatkin sen silmien edessä.

“Pitääkö sulle kaikki vääntää rautalangasta? Mieti nyt, jos se olisi jotenkin ylijärkyttynyt sun eilisestä tunnustuksesta, niin ei se kai pyytäis sua tänään ajamaan? Joten kysymys kuuluu: mikset sä muka menisi tänään ajotunnille?” Julia kuiskaa nopeasti ja on selailevinaan tiiliskiven paksuista oppikirjaa, jota se tuskin on avannut koko lukioaikana muuhun kuin juuri tähän tarkoitukseen - kiinnostuksen teeskentelemistä varten.

Vaikka Julia usein syyllistääkin minua lapsellisuudesta, on kuitenkin tosiasia, että se itsekin elää täysin omassa lapsellisessa maailmassaan, joten varaa huomautteluun ei hirveästi ole. Ikään kuin yksi tekstarina lähetetty pyyntö tulla ajotunnille olisi merkki yhtään mistään. On kuitenkin sanomattakin selvää, että oli Joonas järkyttynyt tai ei, minä kuitenkin jatkossakin joudun käymään ajotunneilla. Ja sitä paitsi, eikö Joonas aivan yhtä hyvin voi haluta minun tulevan ajotunnille ihan vain sitä varten, että saa asian selvitettyä niin, ettei minulle jäisi pienintäkään epäilystä sen suhteen, ettäkö minulla olisi mitään mahdollisuuksia sen silmissä. Syitä ajotunnin järjestämiseen tälle päivälle on lähes äärettömän monta, mutta tietenkään Julian päähän ei mahdu muuta kuin se suunnattoman epätodennäköinen romanttinen vaihtoehto, joka sopii parhaiten sen ruusunpunaiseen maailmankuvaan.

Julia saa pitää minua juuri niin pessimistisenä kuin tahtoo mutta mietittyäni Joonakseen liittyviä asioita monen monituisina unettomina öinä ymmärrän kyllä, että kaikki todennäköisyydet ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan minun romanttisia haaveitani vastaan.

“…Seitsemäs ristiretki vuorostaan suuntautui Egyptiin…”, luokan edessä hääräilevä opettaja esitelmöi ja hetken yritän toisissani keskittyä kuuntelemiseen sen sijaan, että jatkaisin turhanpäiväistä väittelyä Julian kanssa.

Kuitenkin keskittymisyritykseni katkaisee vain hetkeä myöhemmin se, että Julia kiskaisee kännykän kädestäni ja ennen kuin ehdin edes kunnolla reagoimaan, alkaa näpytellä sillä jotakin.

“Hei!” älähdän huomaamattani melko kovaan ääneen ja yritän siepata puhelimen Julian kädestä, mutta ystäväni väistää viime hetkellä.

Vilkaistessani opettajaa huomaan sen kääntyneen katsomaan meitä syyttävä ilme kasvoillaan, mutta vieressäni istuva Julia hymyilee sille kaikkein hurmaavimpaan tapaansa, mikä saa opettajan lopulta jatkamaan tunnin pitoa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Välittömästi opettajan käännyttyä katsomaan meistä poispäin, luon Juliaan murhaavan katseen ja murisen:

“Mitä hemmettiä sä kuvittelet tekeväsi?!”

Julia taikoo kasvoilleen muka viattoman ilmeen ja näen siitä, että se meinaa kysyä jotain sen kaltaista kuin “Miten niin?”, mutta kun se huomaa harvinaisen pahantuulisen ilmeeni se huokaisee ja ojentaa puhelimen takaisin minulle.

“Ihan totta, kyl sun täytyy sinne mennä!” Julia kuiskaa samalla kun luen viestin, jonka se on näpytellyt puhelimeeni.

‘Ok, se sopii’ lukee lyhyessä viestissä. Minun täytyy myöntää olevani yllättynyt siitä, ettei Julia tosiaankaan ole kirjoittanut mitään sen kummallisempaa - jotenkin melkein oletin, että se olisi näpytellyt viestiin pitkät tarinat, jotka vain lisäisivät nolostustani. Lisäksi olen positiivisesti yllättynyt siitäkin, ettei Julia ole painanut lähetysnappulaa vaan katsoo minua nyt vaativasti, usuttaen minua tekemään sen itse.

“Mitä jos se nauraa mulle päin naamaa, kun menen sinne?” huokaan lopulta.

Julia puree hetken alahuultaan miettien selvästikin mitä vastata. Pohdinnan jälkeen se vastaa paljon tavanomaista vakavampaan, erittäin epäjuliamaiseen sävyyn:

“Ei se niin tee, Joonas on oikeesti sen verran hyvä tyyppi. Ihan varmana on. Ja jos se tekee niin se vaan osoittaa olevansa sen sortin kusipää jätkä, että sä todellakin ansaitset parempaa! Mut ei se sulle naura, en mä ainakaan usko.”

Itse en tiedä mitä uskoa. Tosin minullakin on vaikeuksia kuvitella Joonasta nauramassa minulle tökerösti päin naamaa, sellainen ei olisi yhtään sen tapaista. Mutta miten muutenkaan Joonas minuun suhtautuisi? Vaatimalla minua puhumaan asian selväksi ja tuhoamalla kaikki pienetkin jäljellä olevista toivon rippeistä? Käyttäytymällä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan? Tai ehkä sittenkin…

Se minun on kuitenkin myönnettävä, ettei asia muutu miettimisellä suuntaan eikä toiseen ja ajotunnille minun on ennen pitkää kuitenkin jonain päivänä mentävä, joten mitä minä menetän, jos vastaan nyt myöntävästi. Tuskin häpeä kuitenkaan minnekään laantuu, vaikka vatvoisin asioita seuraavat pari viikkoa.

Yhä edelleen kahden vaiheilla keikkuen painan kuitenkin lopulta ‘lähetä’-nappulaa ja Julian kirjoittama lyhyt tekstiviesti katoaa jonnekin bittiavaruuteen.

Tehty mikä tehty, puuskahdan alistuneesti mielessäni. Parempi kohdata seuraukset nyt eikä jäädä odottelemaan.

Lopputunnin istun kuin jähmettyneenä paikalleni ja pyörittelen mielessäni kaikkia niitä mahdollisuuksia, joista joku arvatenkin odottaa minua ajotunnillani. Toinen toistaan epämieluisampia visioita siitä, mitä Joonas saattaa sanoa tai tehdä rakentuu mieleeni yksi toisensa jälkeen. En osaa päättä mikä niistä kaikista olisi kaikkein kammottavin ja sitä pähkäilen silloinkin, kun opettajan sanat seuraavan kerran havahduttavat minut mietteistäni:

“Eiköhän me lopetella tällä erää, kivaa loppupäivää kaikille!”

Tuhahdan synkästi ja sullon kirjani kiireesti laukkuun ennen kuin viiletän ulos luokasta Julia kannoillani. Tuskin edes minne olen menossa pujotellessani koulun ankeansävyistä käytävää tukkivan ihmismeren raoista eteenpäin, ennen kuin olen jo naulakoilla ja hengästynyt Julia saa minut viimein kiinni.

“Mihin sä olet menossa?” se kysyy ihmetellen samalla kun kerää ruskeita kiharoitaan nutturalle.

“Mä…” aloitan, mutta joudun sitten hetkeksi pysähtymään ja miettimään. “Mä en nyt jaksa ajatella koulua. Meen ennemmin keskustaan tappamaan aikaa ja sieltä sitten ajotunnille, okei?”

Julia nostaa kädet uhkaavasti lanteilleen.

“Montako poissaoloa sulla on jo psykologiasta?” se kysyy tuoden elävästi mieleen äitini, joka asuu toisella paikkakunnalla ja jota näen nykyään melko harvoin, mutta joka aina jaksaa huomautella huonosta opiskelumotivaatiostani.

Irvistän Julialle kiskoessani toppatakin päälleni ja kietoessani kaulahuivia kaulaani vastaan:

“Monta, mutta mä otan yhden lisää.”

Pudistaen päätään Julia huokaa lopulta luovuttamisen merkiksi ja mutisee:

“Sulla on erittäin huono vaikutus muhun, ettäs tiedät! Mutta kai mä sitten tulen mukaan, vaikka vaan varmistamaan, ettet sä päädy lintsaamaan sitä ajoakin!”

Pystyn vain vaivoin peittämään huvittuneen hymyn, joka yrittää itsepäisesti nousta kasvoilleni, kun katson, kuinka Julia menee hakemaan oman takkinsa ja kiskoo sen ylleen mutisten samalla jotain siitä, miksei sillä voi olla opiskeluun vakavammin suhtautuvia ystäviä. Tällainen on hyvin tavanomaista meille kahdelle: toinen päättää jättää koulupäivän väliin ja kuten nytkin, minä en edes pyydä Juliaa mukaani, mutta jos toinen meistä ei mene tunneilleen niin ei mene toinenkaan.

Matkan keskustaan kuljemme bussilla, sillä kumpikaan meistä ei vielä tähän aikaan aamusta ole sillä tuulella, että jaksaisimme kävellä, vaikkei matkaa olekaan kuin parin kilometrin verran. Ja vaikka pakkanenkin on sentään lauhtunut eilisen jälkeen jopa melko lailla siedettäviin lukemiin, niin ainakin minua väsyttää vielä aivan tolkuttomasti levottomasti nukutun yön jäljiltä, joten pysäytämme ohi ajavan bussin ikään kuin sanattomasta sopimuksesta ja istumme ainoina matkustajina tyhjyyttään ammottavan linja-auton penkkiin. Verrattuna minun tavanomaiseen koulumatkaani matka lukiolta keskustaan kestää vain hetken, mutta ehdin jo sinä aikana ärsyyntyä katselemaan bussin rähjäisiä penkkejä, joiden kangas on repeillyt ja sotkeutunut vuosien mittaan.

Tämä on taas todellakin niitä viikkoja, jolloin kaikki tuntuu olevan pielessä.

Keskustaan päästyämme istahdamme ensimmäiseen vastaantulevaan kahvilaan, sillä kello on vasta vähän vaille kymmenen eikä kaupoissa kiertely jaksa ainakaan vielä innostaa minua sen paremmin kuin Juliaakaan. Lisäksi minulla alkaa olla kuolettava nälkä, sillä en ole syönyt murentakaan eilisen kouluruokailun jälkeen ja tuntuu, että voisin syödä koko kahvilan tyhjäksi. Sen sijaan tyydyn kuitenkin tilaamaan vain kupin lattea ja järkyttävän kokoisen viipaleen suklaakakkua. Tavallisesti kakkupala herättäisi minussa lähinnä inhoreaktion, sillä en voi sanoa olevani kovinkaan suuri makeiden leivonnaisten ystävä enkä myöskään täysin sinut sellaisen kaloripommin kanssa, mutta tänään jaksan viisveisata kaloreista, sillä kakku tuntuu huutavan nimeäni.

Istumme Julian ja aamupalani kanssa kahvilan ikkunan vieressä olevaan pöytään, josta on hyvä seurata kadulla ohikulkevia ihmisiä. Poikkeuksellisesti pysymme Julian kanssa kumpainenkin vaiti vaikka kuinka kauan, minä keskittyen kahviini ja kakkuuni ja Julia tuijottaen ohikulkijoita tylsä ilme kasvoillaan. Lopulta minun on kuitenkin avattava suuni hieman huvittuneena:

“Kannattiko sun tosiaan lähteä kouluta mun mukaani ihan vaan tuijottomaan kadulla kulkevia eläkeläisiä?”

Julia virnistää olkiaan kohauttaen. Sitten sen ilme muuttuu mietteliääksi ennen kuin se sanoo:

“Mieti jos Joonas pyytää sua treffeille!”

Meinaan tukehtua kahviini Julian sanat kuullessani. Juuri tällaisina hetkinä me olemme Julian kanssa kuin yö ja päivä, minä pessimistinen epäilijä ja Julia on jo päässyt ajatusprosessissaan treffivaihtoehtoon saakka.

“Juu aivan varmasti!”

“No miksei?” Julia inttää. “Te voisitte tulla vaikka tänne kahville…vai vaikuttaako Joonas susta kahvitreffi-tyyppiseltä…?”

En voi kuin nauraa ja pudistaa päätäni. Juliakin hymyilee selvästikin tyytyväisenä siitä, että on saanut mieltäni piristettyä edes hieman, mutta toisaalta näen sen kasvoista, että ainakin osittain se on tosissaan sanojensa kanssa. Taas niitä pieniä mutta silti niin suuria eroja meidän välillämme.

Loppupäivän ennen ajotuntini alkua vietämme madellen edestakaisin pienen kotikaupunkimme pääkatua, jonka varrella kaikki kaksi vaatekauppaa ja muutama kahvila sijaitsevat. Kierrämme joka ikisen mahdollisen kaupan, joka matkallemme osuu, ihan vain aikaa tappaaksemme, vaikkei meillä kummallakaan ole varsinaisesti asiaa minnekään. Tavallisesti olen varsinainen himoshoppaaja, mutta tänään minua ei huvita edes miettiä mitä kaikkea ostokelpoista tarjolla olisikaan, vaan hypistelen tavaroita hajamielisesti. Samalla jännitys Joonaksen kohtaamisen suhteen herää uudelleen sisälläni ja kasvaa minuutti minuutilta kellon lähestyessä hitaasti mutta varmasti yhtä.

Sen suhteen Julia oli kuin olikin oikeassa, että mikäli olisin lähtenyt koulusta yksin, olisin todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin päättänyt jättää ajotunnin väliin. Nyt uskottavan tekosyyn keksiminen niin, että pääsisin livistämään sen valvovan silmän alta alkaa kuitenkin osoittautua mahdottomaksi, ja kun kello näyttää varttia vaille yhtä, seisomme Julian kanssa autokoulun oven takana.

“Onko mun pakko?” kysyn anelleen mutta Julia nyökkää armottomasti, eikä minulle jää muuta vaihtoehtoa kuin astua sisälle koulun ovesta ystäväni näyttäessä vielä kertaalleen minulle peukkua tsemppaamisen merkiksi.

Ovenkahvaan sidottu kello kilahtaa tuttuun tapaansa ja toimistossa istuvat kolme henkilöä nostavat katseensa välittömästi minuun. Lähimpänä ovea istuu koulun toinen ajo-opettaja, Annika, jonka hädin tuskin tunnen nimeltä, sillä se ei ole koskaan pitänyt minulle yhtäkään tuntia. Siitä huolimatta se hymyilee nyt, kuten aina, leveästi ja tervehtii minua pikaisesti. Tervehdykseen yhtyy palvelutiskin takana istuva sihteeri, joka hymyilee sekin ja nyökkää kohti toimiston nurkassa olevaa kahvinkeitintä sen merkiksi, että olen vapaa ottamaan juotavaa odotellessani. Pudistan kuitenkin vain kohteliaasti päätäni ja vilkaisen sitten kolmatta huoneessa olijaa.

Joonas istuu toimiston suurella kulmasohvalla kannettava tietokone sylissään ja tarkkailee minua kulmiensa alta. Tunnun punastuvani syvemmin kuin koskaan eläessäni ja pakokauhu täyttä mieleni, kun nyökkään sille tervehdykseksi. Joonas vastaa tervehdykseen hymyllä, joka kuitenkin on vääränlainen, sillä toisin kuin tavallisesti tällä kertaa Joonaksen ruskeat silmät eivät hymyile huulten mukana vaan ilme on kova ja pinnallinen kuin naamio. Silmiäni kirvelee ja minun tekisi mieleni kääntyä kannoillani ja rynnätä ulos, mutta tiedän että se herättäisi vain kiusallisia kysymyksiä Annikan ja sihteerin mielissä. Sitä paitsi Julia odottaa mitä todennäköisimmin oven takana valmiina pakottamaan minut, vaikka väkivalloin takaisin sisälle, mikäli edes koettaisin paeta.

Niinpä, todettuani kauhukseni, ettei muita istumapaikkoja ole vapaana, istun varovasti Joonaksen viereen sohvalle. Kuitenkin kunnioittavan välimatkan päähän, etten vahingossakaan ole liian tunkeileva niin tehdessäni. Joonas tarkkailee minua yhä kulmiensa alta, mutta teeskentelen etten huomaa ja olen silmäilevinäni huoneen seinälle ripustettuja mainosjulisteita, jotka kannustavat liikenneturvallisuuteen. Pakokauhuni ja kiusaannukseni pahenee hetki hetkeltä, sillä vaikka Joonas lopulta kääntää katseensa minusta poispäin, huoneessa säilyy niin syvä hiljaisuus, että voin melkein kuvitella toisten kuulevan sydämenlyöntini ja hulluina huutavat ajatukseni, jotka sättivät minua tänne tulemisesta.

Lopulta, kun kello alkaa viimein näyttää yhtä, Joonas rikkoo hiljaisuuden samalla kun vilkaisee Annikaa:

“Meetkö sä ajattamaan Emma vai meenkö mä?”

Annikan kasvoilta kuvastuu sama hämmästys, joka iskee minuun sanat kuullessani ja se sanoo hieman huvittuneena:

“Sun oppilaasihan Emma on, että takki niskaan ja autoon siitä!”

Joonas naurahtaa, mutta olen havaitsevinani sen äänessä hieman kiusaantuneen sävyn. Kiroan jälleen kerran mielessäni ja tuijotan lattiaa ikään kuin se olisi tehnyt minulle jotain pahaa. Joonas sen sijaan sulkee tietokoneensa ja nousee hitaasti jaloilleen ja poistuu takahuoneeseen, mistä palaa kuitenkin vain hetkeä myöhemmin kiskoen takkia neulepaitansa päälle ja pidelleen kädessään autonavaimia ja kirjoitusalustaa, johon on kiinnitetty ajotuntejani koskevat paperit. Hetken se silmäilee papereita läpi, pureskellen samalla alahuultaan, kunnes nostaa katseensa minuun ja sanoo selvästikin tavoitellen mahdollisimman rentoa äänensävyä:

“Eiköhän me sitten lähdetä vähän ajelemaan.”

Niin sanoessaan Joonas katsoo minua ensimmäistä kertaa silmiin eilisen automatkan jälkeen. Hetken en kykene muuta kuin tuijottamaan sen ruskeita silmiä ja toivoen koko sydämestäni, että osaisin lukea ajatuksia. Kun ajatustenlukutaitoa ei kuitenkaan toiveestani huolimatta ilmaannu, en voi kuin nyökätä samalla kun lasken katseeni kiusaantuneena ja kasvot punaisina hehkuen pois Joonaksenn silmistä ja nousen sohvalta valmistautuen vastaanottamaan tuomion, joka odottaa minua autossa.
Today, be the badass you were too lazy to be yesterday.

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 047
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Vs: Säännöt rakkaudelle (K-11, romantiikka/draama)
« Vastaus #4 : 24.08.2018 19:40:00 »
Voi miten kutkuttavan kiusallisen jännittävä tää tarina on! Jään ehdottomasti seurailemaan - muistaakseni ainakin toisessa ja kolmannessa luvussa nimet vaihtui välillä Janneksi ja Janitaksi ;) Ja huvittavaa että ton toisen ajo-opettajan, Annikan nimi on myös mun etunimi! :D Mutta jään innolla seurailemaan :3
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

ANASTASIA

  • Rouva Ylivääpeli
  • ***
  • Viestejä: 5
Vs: Säännöt rakkaudelle (K-11, romantiikka/draama)
« Vastaus #5 : 24.08.2018 23:31:58 »
Voi miten kutkuttavan kiusallisen jännittävä tää tarina on! Jään ehdottomasti seurailemaan - muistaakseni ainakin toisessa ja kolmannessa luvussa nimet vaihtui välillä Janneksi ja Janitaksi ;) Ja huvittavaa että ton toisen ajo-opettajan, Annikan nimi on myös mun etunimi! :D Mutta jään innolla seurailemaan :3

Mahtavaa, että joku on jäänyt seurailemaan :D Oon nyt itse into piukassa tätä väsäämässä taas, joten kiva, että joku jaksaa lukeakin!

Ja hei hyvä kun huomautit, että nimien suhteen on jäänyt lipsahduksia, niin lukasempa tarkemmin vielä läpi ja korjataan! :D Alkuperäiset nimethän osalla henkilöistä oli tosiaan toiset kuin miksi niitä olen oikolukiessa koittanut korjailla. Alkoi häiritä kun otin tämän uudelleen työn alle ja nykyään löytyy itseltä samannimisiä kavereita, kun olin tähän aikanaan heittänyt ja jotenkin vaan eieiei, tuntuu liian hassulta kirjoittaa heidän nimillään. Mutta näemmä täytyy vielä satsata tarkkuuteen, kun vanhoja lukuja korjailee!
« Viimeksi muokattu: 24.08.2018 23:43:26 kirjoittanut ANASTASIA »
Today, be the badass you were too lazy to be yesterday.