Kirjoittaja Aihe: Kun Kalmanhanaukio kolmetoista, Regulus/James, S, oneshot  (Luettu 1010 kertaa)

toyhto

  • ***
  • Viestejä: 991
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
nimi: Kun Kalmanhanaukio kolmetoista
kirjoittaja: toyhto
kirjoitettu: 10.2.2007
paritus: Regulus/James
ikäraja: S
genre: drama, hieman slash, angst, one-shot
disclaimer: hahmot omistaa J.K. Rowling, minä en tavoittele tällä minkäänlaista taloudellista hyötyä, kunhan vain nautin hienoista (Regulus) ja vähemmän hienoista (James) hahmoista kirjoittamisesta.

A/N: Sain tänään (jälkihuomautus: 10.2. siis) päähäni kirjoittaa Regulus/Jamesia ja sitten kirjoitin. Vähät siitä, että Regulus on kyllä minun mielestäni hetero, tai siitä, että tämän ficin nimi on arvoitus minulle itsellenikin, tai siitä, että minämuoto tuntui tässä hieman tavallista kummallisemmalta, tai siitä, että pienet puhekielisyydet dialogissa olivat hieman hassuja. Ja kun nyt olen saanut kaiken sanottua, täytyy lisätä, etten tiedä, miksi minun oikeastaan pitäisi olla tyytymätön tähän kokeiluun.

Nimi todellakin on "Kun Kalmanhanaukio kolmetoista", eli ei, en ole unohtanut Reguluksen osoitetta.

A/N2: Lisää vanhempaa tuotantoa tänne uusimpaan Finiin. Palautteesta ja myös kritiikistä tykätään!

*

Kun Kalmanhanaukio kolmetoista

I

Minä kai vihasin häntä. Tummanruskeita silmiä, aina ivallisen välkkyviä, typerys. Hänestä melkein näki, miten hän luuli itsestään paljon, eikä kaikki se välttämättä edes ollut liikaa, kuten myöhemmin kävi ilmi. Silloin minun oli kuitenkin hyvin helppo pitää häntä ei minään.

”Siriuksen olisi pitänyt tulla itse”, hän sanoi, hämmentynyt kun oli, jalat taipuneina kaksinkerroin alleen sohvalla. Minun teki mieli sanoa, että ei siinä niin istuttu, ei viininpunaisella samettisohvalla, jonka äiti väitti olleen meillä jo kauan ennen meitä, mutta sitä minä en koskaan sanonut.
”Niin olisi”, minä sanoin sen sijaan, ja sehän oli hyvä niin, sillä olihan asia paljon tärkeämpi kuin sohva, joka ei edes hengittänyt.

Minä saatoin vihata häntä, mutta sillä hetkellä minua melkein nauratti. Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen. Aivan kuin ei olisi tiennyt, missä oli, vaikka totta kai hän tiesi. Tännehän hän oli tullut, kolkuttanut oveen vain kymmentä minuuttia aiemmin. ”Hyvää iltaa, minä tulin hakemaan joitain Siriuksen tavaroita.” Hyvää ja parempaa iltaa, olin minä ehkä sanonut mielessäni, kun komensin hänet sohvannurkkaan, ojensin hänelle lasillisen viiniä ja kerroin, että äiti ei ollut nyt paikalla, joten hänen oli parasta odottaa. Olisin voinut myös sanoa, että kaikki Siriukselta jääneet tavarat oli poltettu.

Mitä turhia.

Nyt minun oli vaikea olla nauramatta hänelle, kun hän vilkuili pölyttyneen kirjahyllyn opusten koukeroisia selkämyksiä. James Potter ylpeine hymyineen, joka tosin kuoli varsin nopeasti, kun katse liukui muutaman astetta viattomamman kirjan yli ja pysähtyi parhaisiin, ”Myrkyt”, ”Kidutuksen alkeet” ja ”Kuinka saada lohikäärme vuotamaan violettia verta”. Viimeisin tosin oli kaunokirjallinen teos, silkkaa draamaa, mutta sitä minun oli turha sanoa hänelle.

Loppujen lopuksi se kuoli joka tapauksessa. Ylpeä hymy, ei James Potter. Ja lopulta varmasti myös James Potter. Hän oli aina sitä ihmislajia, joka on yksinkertaisesti liian onnellinen elääkseen kauaa. Liian paperia tai liian totta.

”Regulus”, sanoi James ja sai minut hyppimään päin seiniä; typerys, sanoin itselleni, olisihan sinun pitänyt muistaa, että hänellä on yhä ääni ja hän osaa puhua. ”Kauankohan kestää, ennen kuin… ennen kuin sun äitisi tulee?”
”Sitä minä en tiedä.”
Hän näytti vaivaantuneelta. ”Mun pitäisi kai lähteä.”
”Epäilemättä.”
”Mä kai sitten lähden”, hän sanoi eikä lähtenyt.

Minä istuin vastakkaisella sohvalla ja katselin häntä, hänen huuliltaan katoavaa hymyä ja otsalle muodostuvia ryppyjä, kun hän sääli minun veljeäni. Jos hän olisi tiennyt paremmin, hänen ei olisi tarvinnut. Mutta hän kai kuvitteli olevansa Siriuksen sukulaissielu ja kuvitteli niin vielä paljon myöhemminkin, kun ehkä tiesi jo paremmin, ja sukulaissielut eivät koskaan osaa nähdä totuutta toistensa kohdalta. James ei kai koskaan oppinut näkemään, että Sirius oli vain ihminen.

Ehkä hänen siksi oli niin helppo nähdä, että minä olin ihminen. Myöhemmin minä en tiennyt, olisiko minun pitänyt olla Siriukselle kateellinen vai nauraa päin hänen kasvojaan; päin melkein-peilikuvaani, joka ei koskaan sitä olisi. Sillä minä en ollut Jamesin sukulaissielu, meillä ei ollut mitään yhteistä paitsi hulluus, eikä sellainen yhdistä niin, että saisi säälimään sellaisten asioiden takia, joiden tähden se on turhaa.

Mutta vielä silloin minun ei tarvinnut miettiä, miten ajatella Siriusta vai ajatellako ollenkaan – ei ollenkaan, jos halusin säilyttää mielenterveyteni. Silloin asiat olivat vielä kutakuinkin radallaan; sopivasti auttamattoman pielessä, ja minä saatoin Jamesin ulko-ovelle ja lukitsin sen hänen perässään.

*

II

Hyvät ihmiset eivät koskaan olleet tarpeeksi heikkoja luovuttaakseen; minä en koskaan ollut hyvä. Eikä kai Jameskaan, sillä hän palasi. Minä seisoin jälleen ulko-ovella, kun hän kolkutti siihen, ja tuijotin häntä avatessani oven.

”Sulla on Siriuksen silmät”, hän sanoi.
Mutta hän ei ymmärtänyt, että minun Siriuksen silmäni olivat sitä muutakin kuin vain näöltään. Että minut oli helppo suututtaa, ja kun minä suutuin, hän ei halunnut katsoa minun silmiini. Hän käänsi katseensa.
”Tulin hakemaan niitä tavaroita.”
”Äiti ei taas ole kotona.”
”Etkö sä tiedä, missä ne ovat?”
”Missä Sirius on?”

James tunki kätensä taskuihin. Turhaa, minä olisin voinut sanoa hänelle, eivät ne sinne katoa, mutta minä en sanonut, sillä myöhemmin minä tarvitsin hänen käsiään.
”Se ei… oikein tahdo tulla tänne.”
”Helppo kuvitella”, minä kuulin nauravani.
James katsoi minua silmät suurina, kuin ei olisi ennen tajunnut, että minäkin osasin nauraa. Ehkä hän ei ollutkaan. Ehkä minä en osannutkaan, ehkä minä vain teeskentelin, mutta jos se niin on, en koskaan halunnut tietää sitä.

”Miten niin?”
”Mitä se täällä tekisi?” minä ärähdin; James astui askeleen taaksepäin. ”Karkuri.”
”Se ei vain tullut toimeen teidän vanhempien kanssa.”
”Tiedän”, minä sanoin enkä välittänyt. Sillä tottahan se oli, se, että Sirius ei tullut toimeen meidän vanhempiemme kanssa ja oli liian typerys tajutakseen, että hänellä olisi voinut olla silti syy jäädä. Ja totta oli myös se, että minä en enää välittänyt; en, kun hän oli ollut poissa Kalmanhanaukiolta yli puoli vuotta ja me kaikki olimme oppineet hengittämään ilman häntä. Häntä ei ollut; hän oli yhtä poissa kuin poltetut tavaransakin, ne samat, joita James kaipasi.

”Tuletko sisälle?” minä kysyin valmiina lukemaan kieltävän vastauksen hänen kasvoiltaan.
Hän ei vastannut vaan käänsi kasvonsa pois ja astui kynnyksen yli, minun ohitseni, hipaisi käsivarttani. Sitten hän katsoi minua, kehotti ärsyttävillä ruskeilla silmillään sulkemaan oven, ja minä tottelin. Hullu. Ehkä minä silloin ensimmäisen kerran ajattelin Potteria Jamesina, ehkä en, ehkä jälkikäteen vain oli helppo kuvitella niin. Kun hän oli tarpeeksi hullu tullakseen sisälle.

”Missä Siriuksen huone on?” James kysyi, kun hänen olisi pitänyt kääntyä kohti olohuonetta. Kyllä hän olisi osannut suunnistaa sinne, olohuoneeseen, niin tarkasti hän oli edellisellä kerralla katsonut ympärilleen, kyllä minä näin.
”Miksi?” minä kysyin.
Hän näytti yllättyneeltä.
”Miksi sä haluat tietää, missä sen huone on?”
”Ei millään pahalla, mutta teidän olohuone on vähän ahdistava paikka”, James sanoi ja oli oikeassa, tietysti, mutta minua ei koskaan huvittanut tietää sitä. Oli paljon mukavampaa olla itse oikeassa.

Minä kohautin harteitani. Osa hänestä nauroi eleelleni, ja vaikka hän yritti tehdä sen huomaamatta, minä näin sen. Totta kai näin, sillä minun silmäni olivat tarkat ja valmiit huomaamaan ylpeyden, joka James Potterista huokui silloinkin, kun hän väisti vihaisen isotädin tuijotusta portaiden yläpäässä. Minä näytin hänelle tien Siriuksen huoneeseen ja tiesin, että kyllä hän olisi osannut sinne itsekin. Pois hän ei ehkä osaisi koskaan, mutta se ei ollut minun ongelmani. Harvat olivat.

Hän avasi oven.

Minä seisoin hänen takanaan, kun hänen kätensä tippuivat voimattomasti kohti lattiaa. Hänen olkapäänsä kiristyivät, minä kuulin hänen ärtymyksensä, joka olisi iskenyt päin kasvojani, jos en olisi aikaa sitten oppinut väistämään sellaista. Kun hän kääntyi kohti minua, tummanruskeat silmät vihaisina ja turhautuneina, minä en tuntenut mitään.

Paitsi naurua. Vahingoniloista naurua, joka hiipi suonissani ja josta minä nautin, kuin järkeni olisi ollut kiinni siitä. Ehkä se olikin. Pyyhkäisin kädelläni paljaiden seinien tuhkaa ja tiesin, että mielessään James kuvitteli joka hetki ne liekit, jotka huoneen olivat nuolleet puhtaaksi kaikista muistoista. Ikkunaa ei ollut, mutta ei ollut mitään muutakaan. Vain lattia ja seinät ja katto ja niillä tuhkaa ja minä kyllä tajusin, ettei hän pitänyt siitä lainkaan.

Mutta hän ei koskaan sanonut sitä. Ei yrittäessään kävellä olkapääni läpi, rynnätessään kohti ovea rauhallisin askelin ja lyödessään sen kiinni. Enkä minä ymmärtänyt, minkä takia olematon ikkuna hajosi, sillä ääntäkään ei kuulunut, ei, siihen James oli aivan liian kohtelias ja hillitty. Niin kuin aina ne sankarit.

Minä menin takaisin olohuoneeseen, kaadoin itselleni lasillisen viiniä ja yritin miettiä, kuinka saada lohikäärme vuotamaan violettia verta. Mutta minun ajatukseni olivat muualla, ja vaikka minä en tiennyt missä ne olivat, minä en koskaan oppinut sanaakaan violetista verestä. Sen sijaan minä opin paljon muuta, ja erityisesti minä opin, että joskus on parempi sulkea ovi vieraan nenän edestä kuin antaa itsensä särkyä palasiksi, joista jokaisen reuna on niin terävä että tappaa.

*

III

”Oletko sä taikauskoinen?” hän kysyi.
”Me ollaan velhoja”, minä sanoin nauraen päin viinilasini reunaa; en päin hänen kasvojaan, en koskaan, paitsi silloin kun hän käänsi ne pois minusta. ”Mikä hemmetin kysymys tuo muka on?”
Hän kohautti olkapäitään. ”Nyt on perjantai kolmastoista päivä. Jos me oltaisiin taikauskoisia, sen pitäisi tuottaa huonoa onnea.”
”Miksi muka?”
”Jotkut jästit vaan uskoo niin.”

Minä kohautin olkapäitäni ja yritin ravistaa hänet niiltä, hänen katseensa, joka oli pysähtynyt aivan liian pitkäksi aikaa ja oli aivan liian ystävällinen ollakseen aito; ihan kuin me muka olisimme koskaan tunteneet toisemme. Eikä hänellä edes ollut oikeutta siihen, ei, kun hän kuitenkin oli Siriuksen sukulaissielu ja ystävä ja minä olisin vihannut veljeäni, jos olisin ajatellut häntä. Mitä minä en tietenkään tehnyt, sillä ei minun tarvinnut.

Mutta hän oli oikeassa. Jos James Potter oli kerran elämässään oikeassa, hän oli oikeassa juuri tuolloin, sanoessaan, että perjantai kolmastoista päivä saattoi tuottaa epäonnea. Minulle se tuotti sitä, sillä en tajunnut ajaa häntä ulos, ennen kuin oli liian myöhäistä ja minä liian typerä tajutakseni, että ei ole hyvä tehdä itsestään heikompaa kuin jo on.

”Mitä mä teen täällä?” James kysyi, typerys, aivan kuin ei olisi tiennyt sitä paremmin kuin minä.
”Mistä minä tietäisin.”
”Itse pyysit mut sisään.”
Minä pyöritin silmiäni. Hän oli naiivi. ”Se ei tarkoittanut, että olisin halunnut sut sisään.”
Hän kohautti olkapäitään, ei kai sitten välittänyt, vaikka minä en halunnutkaan häntä sisään. Kai se oli helpompaa hänellekin sillä tavalla. Kun minä olin vain veljeni typerä pikkuveli, jota oli tarpeen pelastaa, vaikka loppujen lopuksi hän itse oli kai se, joka olisi kipeämmin tarvinnut pelastusta. Itseltään, kun oli liian onnellinen, totta ja paperia elääkseen kauaa.

”Sä olet vielä pulassa, Regulus”, hän sanoi.
Minä en räpäyttänyt silmiäni, mutta hymyilin silti. Hänen sanansa olivat turhia ja hän olisi tiennyt sen itsekin, jos olisi vaivautunut ajattelemaan. Mutta hän ei koskaan vaivautunut, pelkäsi kai, että tajuaisi jotain.
”Miten niin?”
”Sunkin pitäisi lähteä.”
”Niin kuin Sirius? En ikinä.”
”Sä et ole paha”, sanoi James.

Typerys. Minä asetin viinilasini horjuvalle pöydälle, tuijotin läikkyvää pintaa ja punaista läikkää, joka värjäytyi tammeen. Hyvänen aika sentään, eikö James tajunnut?
”En tietenkään”, minä sanoin. Valehtelin ja tiesin sen, mutta James oli aina sitä ihmislajia, joka oli liian paperia nähdäkseen totuutta. Liian totta tajutakseen, ettei mustaa ja valkoista voi maalata samaan seinään, samaan kohtaan, samaan maailmaan ilman, että on harmaata. Että me olimme kaikki harmaita kunnes kuolimme, ja sen jälkeen me emme olleet.

Mutta hän ei koskaan ymmärtänyt sitä, ja niinpä hän katsoi minua vain epäusko silmissään. Kai hän kuvitteli tosissaan, että minä ajattelin olevani paha, mutta jos hän niin kuvitteli, siinä hän erehtyi. Eikä minulla koskaan ollut varsinaisesti halua keskustella hänen kanssaan tuosta erehdyksestä, kertoa hänelle, kuinka väärässä hän oli. Minulla ei ylipäänsä ollut tarvetta keskustella hänen kanssaan.

Sen sijaan minulla oli tarve kaataa hänen lasiinsa lisää viiniä, kun hän oli juonut sen loppuun, seurata, miten alkoholi hiipi hänen suoniinsa. Minä olisin voinut tarjota hänelle jotain muutakin, tuliviskiä punaisessa viinissä, ja hän olisi ollut niin humalassa että olisi unohtanut olevansa James Potter, mutta siihen minulla ei ollut tarvetta. Riitti vain se mitääntekemätön ripaus viinissä, ja hän saattoi kuvitella alkoholin suoniinsa; kuvitella, että se laittoi hänet tekemään sen minkä hän itse tahtoi tehdä.

Minä nauroin. Hän halusi pelastaa minut, sukulaissielunsa ja ystävänsä ja johtotähtensä pikkuveljen, onnettoman raukan, joka oli syntynyt pahaan perheeseen vaikka itse oli hyvä. Ja minä halusin saada hänet uskomaan siihen valheeseen, pitää hänet mustavalkoisena ja samalla maalata hänet uudestaan, painaa hänet viininpunaiselle sohvalle ja hengittää hänen hiuksiinsa ja jättää hänet siihen kaikki napit rikki revittynä, punainen jälki iholla, ja yksin. Niin saamarin yksin.

Minä en koskaan saanut tietää, mitä Sirius tiesi ja mitä ei. James kompuroi ulos ovesta vähemmän paperisena ja enemmän itsenään kuin koskaan aiemmin, mutta oli silti liian kovasti niitä onnellisia tullakseen takaisin. Minä istuin viininpunaisella sohvalla ja unohdin hänet kokonaan siinä missä Siriuksenkin, sillä enhän minä alun perinkään ollut välittänyt hänestä, olin vain halunnut kaivaa kynteni hänen iholleen ja siinä kaikki, hemmetti. Viini poltti kurkussani; minä käänsin sivuja ja opin, että lohikäärmettä on vaikea tappaa, mutta ihmisen veri on punaista aina.
« Viimeksi muokattu: 15.11.2014 17:37:36 kirjoittanut Renneto »
Avatarista kiitos Ingridille!
Ficcini Finissä.

eniale

  • conquistador
  • ***
  • Viestejä: 184
Pohdiskelin toisessa topicissa, miksi kiinnostun ficeistä, muistin muutaman lempikirjoittajani ja etsin tuotoksesi käsiini. Tämä olikin hautautunut luvattoman syvälle...

Pidin siitä, kuinka koko ficin ajan tunnelma oli käsinkosketeltavan jännittynyt, eikä se lauennut täysin lopussakaan. Silti tässä oli tiettyä luovuttaneisuutta, se tuntuu lähtevän Reguluksesta. Hänen hahmonsa on näköjään kovin surumielinen jo nuorena, vaikkei vielä olekaan (kai) mitenkään erityisen traaginen. Minusta tuo ainakin on surumielisyyttä, vaikka se vaikuttaakin kopeudelta. Tiedä häntä, ehkä luen rivien väleistä jotain minkä sinne itse kuvittelen. Mutta hyvä tämä silti oli lukea. Ajatukset ja sanat liukuvat eteenpäin. Mmm.
On illanpaisto, ja silkavat saijat
luopoissa pirkeinä myörien ponkii:
surheisna kaikk' kirjuvat lorokaijat
ja vossut lonkaloisistansa ulos vonkii.
avatar: mezzoprism

toyhto

  • ***
  • Viestejä: 991
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Kiitos, eniale :) Minulle Regulus taitaa aina tosissaan edustaa aika traagista hahmoa; ajattelen hänet mieluiten alusta loppuun asti surumielisenä, enkä osaa rajata tragiikkaa vain esimerkiksi hänen viimeiseen elinvuoteensa, vaan kuvittelen hänen "kohtalonsa" mielelläni jatkumoksi, joka on alkanut jo hänen ollessaan lapsi. Toisaalta tuo on tietysti aika yksipuolinen ajatustapa. Nyt en ole pitkään aikaan kirjoittanut Reguluksesta, enkä välttämättä uskalla enää kirjoittaa hänestä enempää, koska olen tuntenut sanoneeni hänestä jo kaiken sen, joka päässäni oli; mutta jos kirjoittaisin hänestä lisää, pitäisi varmaan joskus yrittää kirjoittaa onnellinen nuori Regulus ilman sitä hänen päällensä kuvittelemaani tummaa myrkkypilveä. Se voisi olla aika opettavaista :)
Avatarista kiitos Ingridille!
Ficcini Finissä.