Kirjoittaja Aihe: Pimeä tie (K-11, slash, angst, one-shot)  (Luettu 2474 kertaa)

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 392
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Pimeä tie (K-11, slash, angst, one-shot)
« : 24.10.2016 08:03:14 »
Nimi: Pimeä tie
Ikäraja: K-11
Genre: slash, angst, one-shot


A/N: Synttäritarina Kosmikille, paljon onnea! :) Inspiroiduin originaali-slashista ja angstista ja vähän valoakin yritin tähän hakea.


**


PIMEÄ TIE


Sade särkyy tuulilasia vasten. Valot hukkuvat asfalttiin ja männyt kaartuvat pimeinä tien ylle. Vähän aikaa sitten oli vielä katuvaloja, nyt ei mitään.

Tai ehkä siitä on jo kauemmin. Ehkä he ovat ajaneet koko yön. Ehkä he ajavat aamuun saakka ja silti taivas pysyy pimeänä.

”Kuinka pitkään vielä?”

”En minä tiedä”, hän sanoo vastaukseksi. Sormet puristuvat ratin ympärille ja rystyset näkyvät vaaleina. Hän nostaa kätensä kohti radiota ja pysäyttää sen sitten. Tien jylinä tuntuu korvissa, ei olisi pitänyt vielä vaihtaa talvirenkaita. ”Ehkä pari tuntia.”

”Selvä. Voidaanko pysähtyä jonnekin?”

”Ei täällä ole huoltoasemia”, hän sanoo. Ville huokaa syvään. Hän kuulee sen kyllä ja sitten tuntee katseen poskellaan, mutta hän ei voi nyt kääntyä katsomaan. On pakko pitää katse tiessä.

”Ajattelin että tämä olisi joku vitsi”, Ville sanoo, ja hän puree hampaansa kiinni alahuuleen. Ei hän tätä halua kuulla. Hän ei halua että niitä juttuja sanotaan ääneen, vaikka totta kai ne ovat siellä, hän tuntee ne ihonsa alla. Ja kyllä Villen pitäisi tajuta, mutta ei, juuri kun hän on sanomaisillaan puhutaan jostain muusta Ville avaa taas suunsa ja jatkaa, ”että me vain puhuisimme tästä emmekä koskaan tekisi sitä. Tietysti halusin uskoa että olin väärässä, mutta en sitten kuitenkaan uskonut. En uskonut tähän. Kunnes soitit ja sanoit että nyt lähdetään.”

”Niin”, hän sanoo.

”Miksi juuri tänään?” Ville kysyy, ja hänen olkapäänsä jännittyvät mutta turhaan, koska Villen käsi etsiikin vain radion virtanappia. ”Onhan tässä ollut päiviä.”

Hän pudistelee päätään. ”Ei puhuta siitä.”

”Ei puhuta? Joona.”

”Ei puhuta vielä”, hän tarkentaa ja pidättää henkeään, mutta Ville tuntuu hyväksyvän sen. Hänen kätensä tärisevät aivan vähän ratilla, mutta on niin hämärää että Ville tuskin huomaa. He voisivat ajaa tällä tavalla ikuisesti, radio olisi hiljaa, tie pysyisi pimeänä, sade valuisi lasia pitkin heidän kasvojensa edessä ja he eivät ikinä sanoisi mitään. Ovet olisivat lukossa tai ainakaan kyydistä ei voisi hypätä pois vaikka alkaisi ahdistaa, koska sitten ainakin kävisi huonosti, ja niinpä he istuisivat tässä vierekkäin eivätkä katsoisi toisiinsa eivätkä puhuisi eivätkä sanoisi mitään väärää, ja mikään ei loppuisi.

”Kerroitko kenellekään?” Ville kysyy, ja Joona melkein lyö jarrun pohjaan. Hän tuntee tuijotuksen kasvoillaan ja puristaa huulensa yhteen. Jos vain tie ei loppuisi ikinä, sitten hänen ei tarvitsisi pysäyttää ja kääntää katsettaan Villeen.

”En.”

”Minä kerroin”, Ville sanoo ja säätää selkänojaa vähän tukevampaan takanojaan, ”Marille.”

Joona nielaisee. ”Marille?”

”Se meni ihan hyvin. Kuulemma se näkyi.”

”Näkyi? Mitä sinä – ”

”En mitään”, Ville sanoo nopeasti, ”oikeasti, sanoin vain että me olemme menossa sinne teidän mökille mistä on aina ollut puhetta. Mutta kyllähän hän tietää. Hän oli kuitenkin aina paikalla.”

”Älä sano noin.”

”Muistatko sen illan, kun nukuit meidän sohvalla? Silloin sen peli-illan jälkeen? Minä en saanut unta, ja joskus kolmen jälkeen kävelin siihen olohuoneen ovensuuhun ja nojasin ovenkarmiin ja vaan seisoin siinä. Mari tuli hakemaan minut takaisin sänkyyn.”

”Ei se tarkoita mitään.”

”Tarkoittaa”, Ville sanoo kovemmalla äänellä. ”Kyllä sinä tiedät. Älä viitsi leikkiä enää.”

”En minä leiki, minä vain – ”

”Minä olin hakemassa loppuja tavaroita kun sinä soitit. Tyhjensin viimeistä kaappia ja Mari istui pöydän vieressä ja kysyi enkö kuitenkin haluaisi ottaa enemmän lautasia, ja sitten menin olohuoneeseen puhumaan ja tuntui tosi oudolta olla siellä, ikään kuin se paikka olisi tyhjennetty kaikesta mikä liittyi minuun ja niinhän se olikin. Ja sitten palasin keittiöön ja Mari katsoi minua ja sanoin että sinä kutsuit minut mökille, että me menemme nyt vihdoin sinne mökille. Ja Mari katsoi minua ja sanoi että hyvä.”

”Hyvä?”

”Niin”, Ville sanoo, ”se on hyvä, tajuatko? Vihdoin me ollaan tässä. Kesti ihan helvetin kauan päästä tähän. En minä välitä vaikka sinä et suostu puhumaan, kunhan et käänny ympäri. Ja kunhan et valehtele minulle.”

Hän vetää syvään henkeä. Hän muistaa kyllä sen illan, sen kun hän jäi nukkumaan Villen ja Marin olohuoneeseen, makasi selällään sohvalla ja tuijotti kattoa ja kuunteli askelia ja puhetta, Marin pehmeää ääntä kun tämä selitti jotain ja Villen karheampaa, ja hampaidenpesun ääniä kylpyhuoneesta, ja sitten lopulta kahinaa kun peitot työnnettiin syrjään. Ja hän toivoi että olisi lähtenyt kotiin, kävellyt sateessa tai vaikka ottanut taksin, ja sitten hän olisi ehkä juonut pari kaljaa ja kuunnellut tyhjän asunnon hiljaisuutta joka sattuisi korviin, mutta siellä ei olisi tarvinnut kuvitella, miten seinän takana Mari ojentautui antamaan suukon Villen poskelle.

”En tiedä pystynkö tähän”, hän sanoo.

”Kyllä sinä pystyt”, Ville sanoo vähän liian luottavaisella äänellä, ”nyt on liian myöhäistä kääntyä takaisin.” Joona odottaa, renkaat narisevat, oma hengitys kuuluu korvissa. Ulkona puut taittuvat tuulessa. Hän näkee katsomattakin miten Ville työntää hiuksia pois kasvoilta kaksin käsin. ”Alusta asti on ollut liian myöhäistä.”

”Eikö sinua pelota?”

”Pelottaa ihan helvetisti.” Villen ääni on nyt ohuempi ja se on melkein vaikeampi kestää. Ehkä jos radio olisi päällä, ehkä jos auto täyttyisi listahiteistä tai uutisista tai ikivihreistä klassikoista… mutta sormet eivät irtoa ratista. ”Pelottaa että mitä jos pilaan kaiken jotenkin.”

”Ei se ole mahdollista.”

”Tuntuu kyllä että eikö tämä olisi pitänyt tietää aiemmin”, Ville sanoo hädin tuskin kuuluvalla äänellä. ”Minä olen kaksikymmentäneljä. Eikö tällainen olisi pitänyt tietää jo joskus teininä? Ennen kuin… ennen kaikkea muuta?”

He ovat jo melkein perillä. Hän tuntee tuon levikkeen, siihen he pysähtyivät joskus yhdeksänkymmentäluvun lopulla kun vaari oli vielä hengissä, pysäköivät auton ja söivät eväitä vaikka enää olisi ollut ihan lyhyt matka mökille. Pian he ovat siellä. Ville on oikeassa, koko ajan on ollut liian myöhäistä.

Hän kyllä tiesi, että Ville seisoi siinä ovensuussa. Hän piti silmänsä kiinni ja odotti että jotain tapahtuisi, pidätti henkeään ja toivoi että Ville kävelisi ne pari askelta sohvan luo ja painaisi kätensä hänen olkapäätään vasten. Hän toivoi sitä niin paljon että tuntui siltä kuin sydän olisi rutistunut kasaan, ja pelkäsi ihan yhtä lailla.

Koskaan hän ei ajatellut, että se olisi hän joka lopulta tekisi jotain. Hän on kyllä haaveillut, että Ville soittaisi hänelle, tule tänne, minulla on asiaa, tai ihan muuten vaan tarttuisi häntä takista ja suutelisi suulle ja työntäisi sormet hänen hiuksiinsa tai miten se sitten tehdäänkään. Sellaisesta hän on haaveillut pitkän aikaa, tuntuu eliniältä vaikka on korkeintaan puolitoista vuotta. Ja tänään hän sitten itse soitti ja sanoi voitaisiin mennä kahdestaan mökille ja tiesi että Ville tajusi.

Eikä tässä päivässä ollut mitään erityistä. Tämä on ollut aivan samanlainen päivä kuin aiemmatkin. Hän on itse aivan samanlainen. Ja silti hän vain jotenkin, jotenkin sai juuri tänään kaikista päivistä sen verran rohkeutta, että sanoi ne sanat, ja nyt auto kaartaa pikkutielle ja tähdet melkein näkyvät ja hänen pitää kääntää ilmastointia pienemmälle, koska sydän hakkaa niin hulluna.

”Mitä me olemme tekemässä?” Ville kysyy aivan hiljaa.

”Minä pidän sinusta”, hän sanoo ja puree sitten vahingossa itseään huuleen niin kovaa että maistaa veren, mutta sanat ovat ulkona, ne ovat karanneet häneltä ja viipyvät autossa heidän välissään, ja hän vilkaisee Villeä silmäkulmastaan ja näkee että tämä tuijottaa suoraan häneen.

”Hyvä”, Ville sanoo hitaasti, ”hyvä. Niin minäkin. Minäkin pidän sinusta. Uskomatonta. Uskomatonta että tämä tapahtuu.”

”Kohta ollaan perillä.” Hänen äänensä on aivan kuiva ja hänen täytyy selvittää kurkkuaan, ja Ville nauraa ääneen.

”Lämmitetään sauna”, Ville sanoo ääni vähän hengästyneenä, ”syödään jotain ja sitten saunotaan. Istutaan rappusilla ja on varmaan ihan helvetin kylmä. Nythän on lokakuu.”

”Minä menen uimaan.”

”Etkä mene.” Villen äänessä on yhä naurua, ja jotenkin juuri nyt sitä on hyvin vaikea uskoa. Joona puristaa sormensa ratin ympärille ja hiljentää vähän, kun tie kaartuu tiukemmin mutkalle. Aluksi hän ei viitsinyt edes toivoa. Ja nyt hän istuu tässä, ja hän on melko varma että Ville on nojautunut hieman häntä kohti, ja että jos hän nyt pysäyttäisi auton -

”Pysäytä auto”, Ville sanoo.

Hän on suudellut toista ihmistä kerran, yhdeksännellä luokalla jumppasalin takana. Ja hän todella uskoi että ei ikinä enää. Ja sitten myöhemmin hän uskoi, että tämä ihminen, tämä kaksikymmentäneljävuotias poika jonka hiukset roikkuvat otsalla ja silmät hymyilevät ja joka käyttää ylisuuria huppareita ja värikkäitä farkkuja, juuri tämä ihminen ei ikinä haluaisi suudella häntä. Hän yritti olla ihan vaan ystävä, todella yritti, mutta aina se jotenkin läikkyi yli, se hurja salainen toive että ehkä sittenkin. Välillä hän ei osannut nukkua, ja silloin hän istui yöllä nojatuolissaan ja katsoi Netflixistä sarjoja jotka eivät saaneet itkemään eikä osannut päättää, haaveiliko vai suriko sitä, ettei se koskaan tapahtuisi.

Auto pysähtyy melkein pehmeästi. Puut huojuvat. Kaikkialla on pimeää, kukaan ei näe heitä. Villen sormet tuntuvat lämpimiltä hänen niskassaan, ja tosi varovaisilta. Hän painaa silmänsä kiinni ja koettaa hengittää. Maailman reunalla on hieman valoa.
« Viimeksi muokattu: 02.09.2021 21:12:03 kirjoittanut toyhto »
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Kosmik

  • ***
  • Viestejä: 3 893
  • ava © Ingrid
Vs: Pimeä tie (K-11, slash, angst, one-shot)
« Vastaus #1 : 25.10.2016 19:35:14 »
Kiitos aivan hirmuisesti onnitteluista ja huikean ihanasta synttäritekstistä! ^^

Nyt pitää tunnustaa, että mulla nous vähän kyyneleet silmiin tätä tekstiä lukiessa. Olin eka ihan pähkinöissäni, kun olin niin innoissani kaikista mulle kirjoitetuista teksteistä ja sit ihan yllättäen tätä lukiessa jotkut hanata vaan aukesi. Tää on suht lyhyt teksti, mutta olet käsitellyt tässä sellaisia asioita, joihin pystyn jotenkin niin vahvasti samastumaan.

Okei, aloitetaan ensin hahmoista. Mua rupesi hymyilyttämään, kun kertojan nimeksi paljastui Joona. :D Mun ihan ensimmäisen finiin julkaisemani originaalitarinan päähenkilö oli meinaan samanniminen. :D Ja äiti on kertonut, että jos olisin syntynyt pojaksi, mun nimi olis ollut just Joona. Sillä nimellä on mulle siis todella henkilökohtainen merkitys. ^^ Ville on myös ihana nimi (meidän kaikki lemmikkisammakot oli nimeltään Villejä, kun oltiin lapsia. Mun pikkuveli sai aina nimetä ne ja kaikilla oli sit sama nimi :'D).

Tää tarina on jo alusta asti hyvin ja taitavasti rakennettu. Ne ajoi jonnekin, mutta lukija on aluksi hyvin epätietoinen, mikä tilanne noilla on päällä ja mitä ylipäänsä on tapahtunut. Se herättää heti mielenkiinnon ja halun tietää, mikä juttu noilla on taustalla. Ihastuin kyllä ikihyviksi tuohon kuvaukseen lokakuun synkästä ja sateisesta kelistä. :D Se ohjasi heti oikeanlaiseen tunnelmaan. ^^

Vaihteeksi on muuten kiva lukea kirjakielistä dialogia. :D Olen niin tottunut puhekieliseen dialogiin, niin toi kirjakielisyys tuntui itselle jotenkin tosi freesiltä. Ja preesens kirjoitusmuotona tuntuu kotoisalta, koska kirjoitan aina itsekin preesensissä. ^^

Tykkään, miten Joonan ja Villen dialogi ja Joonan ajatukset paljastaa vähä vähältä sen tarinan, miten he on löytäneet toisensa ja päätyneet tuohon autoon ja pimeälle tielle kaksistaan. Mua jotenkin kosketti hyvin paljon tuo, miten vaivihkaisesti tuo niiden juttu on kehittynyt. Niin monesti olen lukenut sellaisista hyvin nopeasti ja rohkeasti etenevistä suhteista, niin tällainen hahmojen aito epävarmuus ja varovaisuus on jotenkin hyvin samaistuttavaa ja koskettavaa. Joona vaikuttaa jotenkin tosi jännittyneeltä koko tarinan ajan ja Ville taas yrittää herättää vastapainoksi sitä keskustelua heidän välillään ja just tollaset jutut tekee niistä erilaisia. Ja silti niitä pelottaa, koska kukapa ei tollasessa tilanteessa vähän pelkäisi tai jännittäisi. :) Ja musta on ovela veto, että Joona olikin loppujen lopuksi se, joka teki sen aloitteen ja pyysi Villen kanssaan mökille. Jotenkin varsinkin tuo Joona osuu itseä hyvin lähelle ja tälleen offina pitää sanoa, että olen itse tässä yrittänyt hiljalleen kerätä rohkeutta yhtä juttua varten ja olen nyt lähempänä pistää sen jutun toteen kuin koskaan aikaisemmin. Jotenkin sain tästä tekstistäkin ja nimenomaan Joonan hahmosta ja persoonasta ammennettua itseeni hieman lisää rohkeutta, jota tulen tarvitsemaan sen "tosikoitoksen" edessä. :)
Lainaus käyttäjältä: toyhto
”Niin”, Ville sanoo, ”se on hyvä, tajuatko? Vihdoin me ollaan tässä. Kesti ihan helvetin kauan päästä tähän. En minä välitä vaikka sinä et suostu puhumaan, kunhan et käänny ympäri. Ja kunhan et valehtele minulle.”
Tää kohta. En osaa kuvailla sitä, mut just tässä nimenomaisessa kohdassa mä tunsin kun ne kyyneleet alko kirveltää silmissä. Ja se, että Mari oli aistinut sen Villestä, eikä tuntunut olevan siitä edes katkera. Musta tää koko juttu on niin hienosti rakennettu.

Lainaus käyttäjältä: toyhto
”Tuntuu kyllä että eikö tämä olisi pitänyt tietää aiemmin”, Ville sanoo hädin tuskin kuuluvalla äänellä. ”Minä olen kaksikymmentäneljä. Eikö tällainen olisi pitänyt tietää jo joskus teininä? Ennen kuin… ennen kaikkea muuta?”
Niinpä. Niinhän sitä aina kuvittelisi, että nuorena kun sitä identiteettiä aletaan vasta kunnolla etsiä, se myös löytyisi sitten lopullisesti, vaikka oikeastaan ihminen muuttuu ja oppii tuntemaan itsensä aina vain paremmin, mitä enemmän ikävuosia tulee kasaan. Musta on hienoa, että nostit tässä tekstissä tällaisenkin aiheen esiin. Että Villekin vasta vähän "myöhäisemmällä" iällä tajusi, millainen hän pohjimmiltaan on.

Lainaus käyttäjältä: toyhto
”Mitä me olemme tekemässä?” Ville kysyy aivan hiljaa.

”Minä pidän sinusta”, hän sanoo ja puree sitten vahingossa itseään huuleen niin kovaa että maistaa veren, mutta sanat ovat ulkona, ne ovat karanneet häneltä ja viipyvät autossa heidän välissään, ja hän vilkaisee Villeä silmäkulmastaan ja näkee että tämä tuijottaa suoraan häneen.

”Hyvä”, Ville sanoo hitaasti, ”hyvä. Niin minäkin. Minäkin pidän sinusta. Uskomatonta. Uskomatonta että tämä tapahtuu.”
En pysty sanoin kuvailemaan, miten hieno tämä nimenomainen kohta on. Ja se, että ne ei suudelleet ihan heti tuon tunnustuksen jälkeen, vaan hetken tahoillaan maistelevat ensin tuota asiaa ennen kuin pistävät tunnustuksen käytäntöön. :)

Lainaus käyttäjältä: toyhto
”Kohta ollaan perillä.” Hänen äänensä on aivan kuiva ja hänen täytyy selvittää kurkkuaan, ja Ville nauraa ääneen.

”Lämmitetään sauna”, Ville sanoo ääni vähän hengästyneenä, ”syödään jotain ja sitten saunotaan. Istutaan rappusilla ja on varmaan ihan helvetin kylmä. Nythän on lokakuu.”

”Minä menen uimaan.”

”Etkä mene.” Villen äänessä on yhä naurua, ja jotenkin juuri nyt sitä on hyvin vaikea uskoa. Joona puristaa sormensa ratin ympärille ja hiljentää vähän, kun tie kaartuu tiukemmin mutkalle. Aluksi hän ei viitsinyt edes toivoa. Ja nyt hän istuu tässä, ja hän on melko varma että Ville on nojautunut hieman häntä kohti, ja että jos hän nyt pysäyttäisi auton -

”Pysäytä auto”, Ville sanoo.
Tässä selvästi huomasi, miten ne molemmat vapautui, kun pääsivät yli siitä isoimmasta jännityksestä. :) Just hyvä päätös tuolle niiden keskustelulle.
Lainaus käyttäjältä: toyhto
Hän on suudellut toista ihmistä kerran, yhdeksännellä luokalla jumppasalin takana. Ja hän todella uskoi että ei ikinä enää. Ja sitten myöhemmin hän uskoi, että tämä ihminen, tämä kaksikymmentäneljävuotias poika jonka hiukset roikkuvat otsalla ja silmät hymyilevät ja joka käyttää ylisuuria huppareita ja värikkäitä farkkuja, juuri tämä ihminen ei ikinä haluaisi suudella häntä. Hän yritti olla ihan vaan ystävä, todella yritti, mutta aina se jotenkin läikkyi yli, se hurja salainen toive että ehkä sittenkin. Välillä hän ei osannut nukkua, ja silloin hän istui yöllä nojatuolissaan ja katsoi Netflixistä sarjoja jotka eivät saaneet itkemään eikä osannut päättää, haaveiliko vai suriko sitä, ettei se koskaan tapahtuisi.

Auto pysähtyy melkein pehmeästi. Puut huojuvat. Kaikkialla on pimeää, kukaan ei näe heitä. Villen sormet tuntuvat lämpimiltä hänen niskassaan, ja tosi varovaisilta. Hän painaa silmänsä kiinni ja koettaa hengittää. Maailman reunalla on hieman valoa.
Voi että, dem feels! Rupes nyt uudelleen itkettämään, kun luin tuon lopetuksen. Musta on jotenkin ihanan nostalgista lukea, miten kokematon Joona on vielä tuon ikäisenä. Eihän sen ikää taidettu tässä mainita, mut ajattelin, että se on ehkä suht samanikäinen Villen kanssa. Niinku se olis koko ikänsä odottanut just sitä oikeeta ja jotenkin toi, että se aina kuvitteli, ettei löytäis ketään, osui muhun tosi lujaa. Muistan itsekin ajatelleeni noin vuosikaudet, ennen kuin sen kumppanin löysin. :) Ihanan herkkää settiä ja tuollainen valoisa loppu on aina toimiva päätös muuten angstiselle tekstille ja tunnelmalle. Pidän just eniten ehkä tällaisesta angstista, jossa on hippunen sitä valoakin, eikä kaikki ole vain kurjaa ja ankeaa.

Mä olen jotenkin tosi sanaton tämän tekstin suhteen. Haluaisin löytää tästä vielä jotain sanottavaa, mutta jotenkin kun tähän eläytyi niin vahvasti, niin on vaikea saada ulos kaikkia niitä ajatuksia ja tunteita, joita tää teksti herätti itsessä. Aivan mieletön tarina ja jos tähän ei tule muilta kommenttia, niin laitan tämän kommenttikampanjaan, koska tää ansaitsee lisää kommentteja. :D

Mä ihastuin näihin hahmoihin ikihyviksi ja jos koskaan aiot kirjoittaa näistä lisää, niin luen heistä oikein mielelläni. ^^

Kiitos sulle vielä kerran! Nautin tekstistä suuresti! ♥

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 392
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Pimeä tie (K-11, slash, angst, one-shot)
« Vastaus #2 : 25.10.2016 22:37:08 »
Kosmik, kiitos ihanasta pitkästä kommentista ja ihanaa että tykkäsit! Tämä oli eka synttäritarina minkä kirjoitin ja tuntui jotenkin tosi hurjalta kun mietin että entä jos et tykkääkään, entä jos vaikka sun näkemys angstista onkin ihan erilainen kuin minun tai tykkäätkin ihan eri typpisestä tai että onko tää tarina nyt liian synkkä tai liian valoisa ja mitä ihmettä :D Mutta tämän kirjoittaminen oli myös tosi kivaa ja oikeastaan tuo pieni murehtiminen tapahtui vasta jälkikäteen. Mä en ole itse asiassa edes kirjoittanut vuosikausiin tämän tapaisia lyhyitä originaalitekstejä, novellihan tää varmaan ois, enkä myöskään muista ikinä julkaisseeni Finissä mitään originaalijuttua joten tämä on aika jännää! Nyt olen tietysti ihan fiiliksissä siitä että tykkäsit :) Ja myös olen tosi iloinen ja lisäksi hämmentynyt Joona-nimen merkityksellisyydestä, en yhtään tiedä mistä se tuli tähän tekstiin mutta ilmeisesti se oli oikea valinta!

On myös jotenkin tosi ihanaa kun tuntuu, että olet lukenut tästä tarinasta paljon sellaisia asioita joita yritinkin rakentaa sinne, sitä pikkuhiljaa aukeavaa tarinaa ja lokakuun sadetta ja kaikkea sellaista. Ja olen todella iloinen kaikista jutuista mitkä tuntuu omakohtaisesti koskettavilta! Minäkin samaistun kyllä todella vahvasti tuohon tunteeseen, että ei koskaan löydä ketään (ja että ei koskaan enää suutele ketään eikä koskaan enää ole kenenkään kanssa), ennen kuin sitten käykin niin että löytää, ja jotenkin se on kyllä sellainen uskomaton arkielämän ihme joka kerta, omassa ja muiden elämässä. Ja Joonan myös! :)

Niin kuin taisin jo vähän sanoakin, angstin määrä tässä askarrutti mua, halusin kovasti tehdä kirjoittaa jotenkin sellaisen synttäritarinan mistä se valo jäisi päällimmäisenä mieleen, ja tuntui myös että eihän toiselle ihmiselle edes voi kirjoittaa megasynkkää tarinaa "lahjaksi"! Mutta toisaalta taas angsti oli sun toivomuksissa ja minäkin tykkään siitä genrenä yleisesti ottaen tosi paljon, niin sitten tässä ehkä jollain lailla just koetin hakea sitä että pimeää kohti ajetaan ja pimeän läpi ja sitten kuitenkin, kuitenkin siellä on se valo. Ja uskon että Joonan ja Villen mökkireissu on hyvä (ja epävarma ja kömpelö ja täynnä jännittäviä tunteita ja hämmentäviä hetkiä) :D

Kiitos itsellesi kommentista <3 Mä haluaisin vielä toivottaa hyvää synttäriä mutta tuntuu siltä että ei sitä enää synttärien jälkeisenä päivänä oikein voi, joten toivotan vaan kaikkea muuta mahdollista hyvää! :)
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Kiirsu

  • ***
  • Viestejä: 2 166
Vs: Pimeä tie (K-11, slash, angst, one-shot)
« Vastaus #3 : 26.10.2016 02:26:29 »
Tämä on kaunis! Oon lukenut sulta useamman Potter-ficin ja tosi hauskaa lukea välillä originaalia!

Tykkään tosi paljon tällaisesta toiveikkaasta angstista. Vaikka tämä on vähän alakuloinen teksti, tässä kytee tosi vahva toivonkipinä. Ja loppukin on oikeastaan tosi positiivinen. Angst on tässä pääosin pelkoa, eikä pelko itsessään ole yhtään huono tunne. Varsinkin kun tässä pelätään sitä oman itsensä kohtaamista ja uuden suunnan ottamista.

Hahmoista tykkään paljon ihan näin lyhyen pätkän perusteellakin. Ihanaa, että tässä on näinkin vanhoja hahmoja, jotka eivät ole vielä löytäneet itseään. Liian usein luodaan sellaista kuvaa, että oma identiteetti pitäisi olla tiedossa jo todella nuorena, vaikka hyvin harva oikeasti teininä tietää, kuka on.

Lainaus
”Tuntuu kyllä että eikö tämä olisi pitänyt tietää aiemmin”, Ville sanoo hädin tuskin kuuluvalla äänellä. ”Minä olen kaksikymmentäneljä. Eikö tällainen olisi pitänyt tietää jo joskus teininä? Ennen kuin… ennen kaikkea muuta?”

Oon itse paininut tosi paljon saman kysymyksen parissa ja mulle merkitsee tosi paljon, että joku luo tällaisia hahmoja. Jotain, johon minäkin osaan samaistua. Kaikilla tuntuu olleen jo lapsesta saakka niin selkeä kuva seksuaalisuudestaan ja sitten minä oon siellä parikymppisenä täysin hukassa itseni kanssa. Kaikki aina sanovat, että ovat tienneet jollain tasolla jo lapsesta asti. Siitä tulee juuri tuollainen olo, että olisiko munkin pitänyt tietää. Ehkä tämä nyt on vaan jotain ohimenevää sekoilua, koska kyllä mä olisin oikeasti tiennyt. Voi tunnen ihan valtavan suurta sympatiaa Villeää kohtaan, koska toi on kamalan hämmentävä tunne. Varsinkin, kun kukaan ei tunnu tuntevan samoin.

Tällä on muuten ihana nimi! Ajattelin sen olevan vain kielikuva, mutta se konkretisoituikin tässä automatkan muodossa. Pimeä auto on muutenkin ihana tapahtuma paikka. Tuntuu, että olen itsekin käynyt monta syvällistä keskustelua autossa istuen ja siinä on ihan oma spesiaali tunnelmansa. Se piti tässä tietynlaisen jännitteen myös yllä, koska molemmat on pakotettu istumaan siinä paikallaan, eikä sitä tilannetta pääse pakoon.

Tykkäsin tästä! Tämä oli tosi kiva pohtiva pätkä, johon samaistuin tosi paljon! Lämmitti minun sydäntäni löytää samaistuttava hahmo. Kiitos siitä <3

And some people, dance.
"Ja pysyä loitolla heteromiehistä, lesboista ja biseksuaaleista."
-Severus Kalkaros

nerdynachofan

  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: Pimeä tie (K-11, slash, angst, one-shot)
« Vastaus #4 : 29.11.2016 16:05:19 »
Mulla alkoi heti otsikon nähdessä soida päässä Leevi and the Leavingsin Pimeä tie, mukavaa matkaa. Mä luulin, että tää pohjautuis jotenkin siihen kappaleeseen, ja alussa näytti vähän siltä, että tässä käy samalla tavalla kuin tossa biisissä. Hyvä kuitenkin, että niin ei ollutkaan!

Mä tykkäsin ihan hirmuisesti tän tekstin tyylistä. Teksti soljui tosi kauniisti eteenpäin, tätä oli ilo lukea. Ainoa asia, mikä tässä aluksi pisti silmään, oli kirjakielinen dialogi, mut sekin johtui vaan siitä, että sitä ei oo tullut luettua pitkään, pitkään aikaan. Mä kuitenkin totuin siihen jo parin vuorosanan jälkeen, ja näin jälkeenpäin katsottuna se kyllä sopi tämän tekstin muuhun tyyliin hyvin.

Kiirsu tiivisti hyvin sanoessaan tän olevan toiveikasta angstia. Mulle tuli ihan sama ajatus mieleen tätä lukiessani. Mä tykkään lukea angstia, mutta en tykkää angstisista lopuista - tämä oli siis toiveikkaan loppunsa puolesta just sellainen teksti, joista mä tykkään eniten. Tässä oli myös tosi hyvin onnistuttu tuomaan toi pelko ja epävarmuus esille, ja tuntu kuin se pimeä tie, jota pitkin henkilöt matkasivat, oli tavallaan vertauskuva siitä, mitä heidän elämässään on just sillä hetkellä tapahtumassa isommassakin mittakaavassa; on oltu pitkään pimeydessä, ja just kun alkaa tuntua tosi epätoivoiselta, niin sieltä jostain edestä alkaa pilkottaa valoa.

Ville ja Joona on ihania nimiä, ja mä tykkäsin henkilöistä muutenkin paljon. Oli hirveen kiva lukea parinkympin ylittäneistä henkilöistä, tällaisia tekstejä kun ei ihan hirveesti ainakaan täällä tule vastaan. Näistä henkilöistä olisi mielenkiintoista lukea enemmänkin, sillä vaikka tää olikin melko lyhyt teksti, niin sä olit kuitenkin saanut tähän tuotua kummallekin henkilölle sellasta syvyyttä, mikä saa henkilöt tuntumaan aidoilta ja lukijan mielenkiinnon heitä kohtaan pysymään yllä.

Mulle jäi tosi hyvä fiilis tän tekstin lukemisen jälkeen, koska tää tosiaan oli tosi kauniisti kirjoitettu, ja angstista huolimatta tässä oli se toivo ja tulevat paremmat ajat tosi vahvasti läsnä. Kiitos kovasti tästä!

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 057
Vs: Pimeä tie (K-11, slash, angst, one-shot)
« Vastaus #5 : 30.11.2016 16:41:59 »
Oi, tämä oli aivan ihana ♥︎

Todella hyvin välittyi tämän tunnelma. On pimeää, sataa ja fiilikset ovat sekaisin itse kullakin. Edessä ole muutos hirvittää ja sitä miettii, mitä olen tehnyt ja olisiko tämän voinut tehdä toisin, jotenkin paremmin tai jättää kokonaan tekemättä. Pelkästään ajamisen voi rinnastaa siihen, että ollaan menossa jonnekin uuteen paikkaan/suuntaan. Tykkäsin siitä, miten helposti lähestyttävä tämä oli niin kerronnallisesti kuin kuvaannollisestikin.

Virkistävä asetelma tämä, ettei heti tiedä, mitä on tapahtunut, keitä hahmot ovat ja millainen suhde heillä on vaan kaikki selviää, kun lukee. Tavallaanhan mitään sen kummempaa ei olekaan tapahtunut. Tai miehillä ei ole suhdehistoriaa. Ei olla sanottu edes suoraan, että hei, tykkään sinusta. Jotenkin niin perisuomalaista vaan vihjailla ja tulkita epämääräisiä viestejä :D mutta kumpikin ymmärtää ja tajuaa, mitä kaikki meinaa, joten ehkei se olekaan heille niin epäselvää. Tietenkin luonnollisesti kaivataan sitä, että nyt puhutaan tämä selväksi, että ollaan varmasti samalla sivulla tämän asian kanssa, mutta samalla pelätään ihan helvetisti, että mitä jos puhuessa pilaakin kaiken. Tuttua, samaistuttavaa ja inhimillistä.

Pidin kovasti hahmoista ja heidän välisestä suhteesta. Kavereista, joista on kuin vaivihkaan tullut jotain muutakin. Lempiasetelmani ♥︎ ja juurikin se, että tämä angstinen ajelupätkä pelokkaine "apua apua" -tunteineen sai kuitenkin onnellisen lopun. Ville vastasi tunteisiin ja maailman reunalla on hieman valoa. Aivan ihana lopetuslause. Ihana teksti, kiitän!