Nimi: Jälleennäkeminen
Kirjoittaja: Helyanwe, eli minä, olen myös oman elämäni beta
Fandom: Narnian tarinat (kirjaversio, seitsemäs kirja
Narnian viimeinen taistelu)
Ikäraja: S
Genre: romance, fluff, draama, lievä angst
Paritus: Tumnus/Lucy
Varoitukset: Ei ole
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai maailmaa, enkä saa tästä minkäänlaista rahallista hyötyä
A/N: Narnian viimeinen taistelu on lempikirjani näistä
Velhon ja leijonan lisäksi, ja olen aina erityisesti pitänyt siitä lopusta, ja mahdollisuuksista joita se jättää. Siinähän Lucy ja Tumnus kohtaavat jälleen, ja jopa juttelevat hetken puutarhassa, mutta mietin kuinka jälleennäkeminen oli sujunut, jos tämä paritus todella olisi ollut canon
Kommentit toivottuja!
Jälleennäkeminen Kaikki oli niin sekavaa.
Lucy, joka luuli kuolleensa siihen junaan, oli sittenkin elossa ja terve. Narnia, jonka hän luuli tuhoutuneen, oli vielä olemassa, entistä parempana ja kauniimpana. Ystävät, jotka hän luuli menettäneensä, seisoivatkin nyt hänen edessään, ja voi kuinka Lucy oli heitä ikävöinyt. Siinä olivat vanhat hallitsijat, Riipitsiip-hiiri, herra ja rouva Majava, sekä fauni Tumnus. Ei edes Narnian ensimmäisen kuningasparin, Frankin ja Helenan näkeminen, ollut yhtä liikuttavaa ja tuskallista kuin vanhan ystävän tutut kasvot pitkän ikävöinnin ja kaipuun jälkeen.
He kaikki tervehtivät ja syleilivät toisiaan, eikä Lucy siinä ehtinyt edes surra, kun hän jo seisoi vastakkain mestari Tumnuksen kanssa. He molemmat hymyilivät toisilleen maailman jäädessä jonnekin taustalle iloisten huudahdusten ja onnenkyyneleiden kanssa. Kumpikaan ei heti sanonut mitään, eikä kummankaan tarvinnut. Vasta seisoessaan kahdestaan puutarhaa reunustavalla muurilla he puhuivat, kunnes Aslan kutsui heidät luokseen.
Hän oli yhtä suuri ja mahtava jollaisena lapset hänet muistivat, ja he puhuivat pitkään. Lapset tosiaan olivat kuolleet siinä junassa, samoin heidän vanhempansa. Silti Lucy ei osannut olla surullinen, sillä hän oli nyt täällä. Luullen, etteivät toiset huomaisi, nuori kuningatar loi varovaisia katseita Tumnuksen suuntaan, joka oli täysin keskittynyt katsomaan Aslanin kasvoja.
”Luulen”, virkkoi Aslan äkkiä, ja Lucy katsoi jälleen häneen. ”Että teillä on paljon tärkeämpääkin puhuttavaa ja tehtävää kuin minun kuulemiseni.”
Sitten leijona vilkaisi nuorinta Eevan tytärtä merkitsevästi, ja kaikkien katseet seurasivat hänen elettään. Lucy tunsi punastuvansa, ja painoi päänsä ujona. Fauni Tumnus sen sijaan seisoi hieman ryhdikkäämpänä, kumarsi sitten Aslania kuten jokaisen kunnon faunin kuului, ja asteli pois. Lucy katsoi ystävänsä perään, vaikka hänen rintakehässään polttava ikävä kasvoi entistä suuremmaksi jokaisen kaikkoavan askeleen myötä.
”Mene, lapseni”, leijona sanoi kannustavasti nähdessään tytön jäävän paikalleen.
”Voi Aslan, minua pelottaa niin kauheasti”, Lucy henkäisi. ”Entä jos tämä kaikki on unta? Entä jos sinä lähetät minut pois, kuten olet tehnyt ennenkin?”
Aslan näytti hetken surulliselta sanoessaan; ”Rakas lapsi, suotta sinä pelkäät. Sinähän olet täällä nyt.”
Ja jokin leijonan sanoissa herätti villin toivon nuoren neidon sydämessä. Jospa vain... Niin, kenties.
”Mene hänen luokseen”, kehotti Edmund hiljaa laskiessaan toisen kätensä pikkusiskonsa olkapäälle. Hänen kasvonsa olivat erilaiset, elävämmät, ja kuninkaan osa puki häntä paremmin kuin ne kauheat vaatteet kotona Englannissa. Lucy suukotti veljensä poskea kiitollisena; Edmund oli heidän ensimmäisen seikkailunsa jälkeen ollut aina hänen sisaruksistaan se, joka tiesi mitä sanoa. Jokin oli muuttunut hänessä parempaan suuntaan, ja Narniassa viettämistään vuosista Lucy saattoi muistaa ne kerrat, jolloin Edmund oli ollut hänen tukenaan.
Lucyn jalat kuljettivat häntä eteenpäin, kohti puutarhaa jota kivimuuri reunusti ja jossa hän oli puhunut Tumnuksen kanssa ennen Aslanin kutsua. Siellä fauni oli, nojaamassa muuriin mietteliään näköisenä. Lucy pysähtyi hieman kauemmas, eikä uskaltanut astua lähemmäs. Tumnus nosti katseensa häneen ja tuntui tutkailevan neitoa maanruskeilla silmillään.
”Olet nuorempi”, fauni huomautti äkkiä, ja kohottautui täyteen pituuteensa muurin vierellä.
”Vain kasvoiltani”, Lucy vastasi.
Tumnus naurahti, ja lähestyi nuorta neitoa. Kuningatar pelkäsi jokaisen askeleen olevan viimeinen, mutta silti fauni pääsi hänen luokseen. Hän näytti surumieliseltä.
”Olit vasta hieman yli kahdenkymmenen kadotessasi”, Tumnus huokaisi ja tarttui hellästi tytön pieniin käsiin.
Lucy ei tiennyt mitä vastata, joten hän katsoi kuinka fauni kohotti hänen kätensä huulilleen ja suuteli neidon rystysiä kevyesti. Hänen huulensa tuskin hipaisivat vaaleaa ihoa, mutta silti Lucy tunsi tutun lämmön leviävän aina sormenpäistä varpaisiin. Tumnus hymyili vasten kuningattaren käsiä.
”Kallisarvoinen Eevan tyttäreni”, fauni kuiskasi. ”Minä etsin sinua. Niin pitkään, niin turhaan.”
”En minä tarkoittanut...”, Lucy kiirehti puolustautumaan, mutta Tumnus painoi etusormensa hänen huulilleen ja sipaisi sitten tuulen myötä karanneen hiuskiehkuran pois tytön kasvoilta.
”Älä”, hän pyysi hieman käheästi. ”Sillä ei ole väliä nyt.”
Lucy tarttui hellästi faunin ojennettuun käteen painaen sen poskeaan vasten.
”Olen ikävöinyt sinua”, Tumnus kertoi.
Tunnustus jäi leijumaan ilmaan neidon nojautuessa kaipaavammin faunin kämmentä vasten, joka tunnusteli hänen poskensa pintaa ja leukaperiä hellästi. Tumnus hapuili huulilleen hymyä, mutta vakavoitui nähdessään kyyneleet Lucyn silmäkulmissa. Hän ojensi toisenkin kätensä ja pyyhki itkun merkit pois peukaloillaan. Silloin Lucy romahti polvilleen kuin linna, joka sortui kivi kiveltä kunnes mahtavasta muurista oli jäljellä pelkkä kivikasa. Tumnus polvistui neidon mukana ja katsoi kuinka kuningatar peitti kasvonsa käsillään purskahtaen sitten raivoisaan itkuun.
”Voi Lucy, älä itke”, fauni aneli hiljaa ja kietoi käsivartensa suojelevasti rakkaimpansa ympärille. ”Älä itke, olen tässä nyt, sinä olet siinä kanssani, ja meillä on kaikki hyvin.”
Lucy antoi Tumnuksen pidellä itseään ja itki vuolaasti kuin vuoripuro lumen sulaessa keväisillä rinteillä. Fauni tuuditti häntä sylissään ja hautasi kasvonsa neidon kultaisiin hiuksiin. He saivat olla rauhassa, sillä toiset ymmärsivät mitä oli ikävöidä, ja Pevensien sisaruksista Lucy oli aina ikävöinyt Narniaa eniten. Kun Eevan tytär lopulta sai itkunsa loppumaan, olivat hänen hiuksensa kosteat päälaelta faunin itkusta. Mutta katsoessaan ruskeita silmiä, hän ei nähnyt ainuttakaan kyyneltä.
Tumnus näytti samalta kuin vuosia sitten. Lucykin tunsi itsensä samanlaiseksi, vaikka olikin kasvoiltaan muutamia vuosia nuorempi.
”Pelkäätkö minua?” neito äkkiä kysyi, ja fauni kurtisti kulmiaan kysyvänä. ”Koska olen nuorempi?”
”En pelkää”, toinen vakuutti. ”Sillä se olet sinä.”
”Minunkin oli ikävä”, Lucy tunnusti hetken hiljaisuuden jälkeen.
Tumnus hymyili, ja näytti pettyneeltä neidon irtaantuessa hänen syleilystään. Hänen kätensä pysyttelivät tytön iholla, kunnes lopulta kuningatar oli faunin ulottumattomissa. Lucy hymyili tutkimattomalla tavalla, ja peruutti koko ajan kauemmas narnialaisesta. Tumnus ei oikein käsittänyt, mitä neidolla oli mielessään, mutta hän otti haparoivan askeleen lähemmäs. Lucyn hymy vaihtui virneeksi hänen kääntyessään äkkiä ympäri, ja ennen kuin Tumnus ehti sanoa sanaakaan, oli Eevan tytär sännännyt juoksuun. Nopeasti fauni sai itseensä liikettä seuratakseen häntä puutarhaan, jonne Lucy oli piiloutunut. Ilman neidon reilua etumatkaa olisi Tumnus varmasti saanut hänet kiinni, fauni kun oli.
Lucy vilkaisi olkansa yli huomatakseen, kuinka fauni saavutti häntä jokaisella askeleellaan. Se sai häneen vauhtia, ja ripeästi neito piiloutui jykevärunkoisen tammen taakse. Tietysti Tumnus näki, minne hän oli mennyt, mutta se oli tarkoituskin. Lucy odotti lievän jännittyneenä piilossaan, että narnialainen löytäisi hänet, ja pian neito kuuli sorkkien osuvan kaarnaan puun toisella puolen. Koputus kuului uudelleen, ja Lucy tukahdutti parhaansa mukaan kikatuksen, joka olisi lopullisesti merkinnyt paljastumista.
”Pelkään pahoin, että olette ymmärtäneet täysin väärin kuurupiilon säännöt, teidän majesteettinne”, kuului Tumnuksen vakava ääni.
Lucy naurahti vaimeasti, ja kuuli kuinka sorkat kopisivat lähemmäs. ”Todellako, mestari fauni?”
”Kyllä, katsokaas kun teidän olisi tarkoitus pysyä piilossa
hiljaa.”
Neito yritti pyrähtää juoksuun, mutta juuri silloin voimakkaat käsivarret tarttuivat häntä vyötäisiltä ja painoivat päättäväisesti vasten puunrunkoa. Lucy ei ehtinyt edes vetää henkeä, kun hän tunsi tutut huulet omiaan vasten, ja kädet, jotka vaelsivat omistavina hänen kehollaan. Kun Tumnus oli aikeissa vetäytyä kauemmas, neito upotti kätensä faunin kiharoihin ja veti hänet uudelleen itseään vasten. He molemmat hymyilivät toisiaan vasten, eikä kumpikaan tahtonut päästää irti.
Lopulta Tumnus irrottautui neidosta katsoakseen häntä silmiin, ja nyt Lucy näki hänen itkevän. Onnen ja surun kyyneleet sekoittuivat yhdeksi faunin silmissä, mutta suupielillään hän kantoi lempeää hymyä.
”Meillä oli tapana leikkiä näin, muistatko?” Lucy muisteli ja silitti vallattomia kiharoita.
”Kuinka voisin unohtaa?”
He asettuivat makuulle vehreälle, nuorelle nurmikolle, joka kasvoi tuoreena ja pehmeänä uuden Narnian maassa heidän allaan. Kaksikon yläpuolella levittäytyi kirkkaansininen taivaankansi, joka jatkui loputtomana silmänkantamattomiin. Tumnus otti neidon käden omaansa ja piti kiinni kuin olisi pelännyt maailman tempaavan tytön jälleen mukaansa. Aikansa he katselivat taivasta ja kuuntelivat Narnian ääniä, eikä heillä ollut kiire mihinkään.
”Täällä ovat kaikki”, Lucy huokaisi onnellisena. ”Majavat, Aslan, Kaspian ja Riipitsiip.”
”Saat luvan kertoa minulle kaiken seikkailuistasi”, Tumnus hymähti ja nousi ylös. ”Myöhemmin.”
”Miksei heti?”
”Koska, Eevan tytär”, fauni aloitti arvokkaan salaperäisesti. ”Meidän pitää mennä ensin kotiimme ja keittää hiukan teetä.”
”Miksi?” Lucy naurahti ja nousi hänkin jaloilleen.
”Eihän tällaisista asioista voi puhua ilman teetä!” toinen miltei parahti ja otti sitten neidon käsikynkkäänsä. ”Juoskaamme, Eevan tytär.”
Ja niin he juoksivat, aivan niin kuin ensimmäisellä kerrallaan Lucyn ollessa Narniassa, mutta tällä kertaa heidän ei tarvinnut juosta paetakseen.
