Ficin nimi: Kaatunut soturi
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: The Avengers
Ikäraja: S
Genre: Hurt/comfort, deathfic
Paritus: Ei varsinaista, tulkinnanvarainen Scarlethawk
Summary:
Clint oli aavistuksen kahden vaiheilla: hän halusi jättää viimeisen tervehdyksensä Pietro Maximoffille, muttei uskonut kestävänsä Wandan läsnäoloa.A/N: Viime aikoina olen uhrannut enemmän ajatusta tälle kolmikolle ja katsottuani Age of Ultronin pitkästä aikaa vakuutuin siitä, että jotain oli kirjoitettava. Civil Warin ansiosta pieni Marvel-kausi on jälleen heräämässä muutaman vuoden tauon jälkeen.
***
Laskettuaan nihkeän kätensä ovenkahvalle Clint tunsi melkein vastustamatonta tarvetta luopua aikeestaan ja poistua toisaalle. Silkalla tahdonvoimallaan hän pakotti itsensä astumaan huoneeseen. Karkaamissuunnitelma tuntui kuitenkin erityisen hyvältä idealta, kun hän huomasi Wandan olevan paikalla.
”Hei”, tyttö tervehti kyyneleiden aikaansaaman käheyden läpi yrittäen tavoitella pientä hymyä kosteille kasvoilleen.
”Hei.”
Clint oli aavistuksen kahden vaiheilla: hän halusi jättää viimeisen tervehdyksensä Pietro Maximoffille, muttei uskonut kestävänsä Wandan läsnäoloa. Mikään ei kuitenkaan olisi kelvannut järkeväksi selitykseksi, jos hän olisi vain jänistänyt ja vetäytynyt tilanteesta.
Wanda kääntyi poispäin ja loi katseen kuolinvuoteella makaavaan kaksoseensa. Clint otti tuolin ja istui alas luottamatta tarpeeksi jalkojensa kannattelukykyyn ja katsoi, kun Wanda laski kätensä silittämään veljensä hiuksia. Tytön kasvoille valui muutamia kyyneleitä, joiden näkeminen sai miehen kurkun kiristymään. Nuorukaisen ikiunta nukkuvia kasvoja vilkaistessaan Clint ei voinut olla ajattelematta monien luotien aiheuttamia haavoja, jotka vaanivat lumenvalkean peiton alla. Eikä hän voinut olla ajattelematta, miten kaikki olikin käynyt niin nopeasti, vain parissa silmänräpäyksessä.
Ampumisen ääni oli äkisti lakannut, hän hengitti yhä sen maailman ilmaa kuin ihmeen kaupalla. Hän muisti elävästi, miten Pietro oli huojunut yhä seisaallaan luotien revittyä tiensä tämän kehoon, onnistunut pienen hymyn kera heittämään huulestaan eräänlaiseksi sisäpiirivitsiksi muodostuneen näpäytyksen, jonka jälkeen kova maanpinta oli tervehtinyt nuorukaista tämän henkäistyä viimeisen kerran.”Olen pahoillani”, Clintin onnistui sanoa. Kyseessä ei ollut pelkkä osanotto, vaan todellisuudessa hän ei tiennyt, mitä muuta olisi voinut Wandalle sanoa. Hän oli ollut viimeinen, joka oli nähnyt Pietron elossa, ja siksikin hänestä tuntui kuin olisi ollut ikään kuin selityksen velkaa. Mikäli Wanda sellaista ajattelikin, se ei näkynyt päällepäin. Joskus Clint olisi toivonut osaavansa lukea ajatuksia.
”Minä tunsin sen”, Wanda sanoi hiljaa. Kohdattuaan hänen kysyvän ilmeensä tyttö jatkoi: ”Tunsin omassa ruumiissani sen hetken, kun veljeni haavoittui kuolettavasti.”
Clint kurtisti kulmiaan. ”Niinkö?”
”Meillä oli... yhteys välillämme.”
Sitä Wanda ei sanonut, oliko sellainen yhteys ollut olemassa jo ennen Hydraa, mutta sen lyhyen ajan, jona hän oli seurannut sisarusten välistä kanssakäymistä, ei sellaisesta vahvasta siteestä ollut jäänyt pienintäkään epäilystä. Clint ei ollut koskaan kovin vahvasti uskonut törmäävänsä joskus sellaisiin ihmisiin, mutta näköjään se oli osoittautunut harhaluuloksi.
”Se on kovin ironista”, Wanda sanoi mietteliäänä. ”Yritin murtaa teidät selvittämällä pahimmat pelkonne, mutta lopulta jouduin kohtaamaan omani.”
Nyt kun Clint tarkemmin ajatteli, se todella oli julmaa ironiaa.
”Veljesi oli urhea”, hän totesi. ”Hän ei ansainnut tällaista.”
”Pietro tiesi mihin ryhtyi.” Wanda silitti nuorukaisen sängen varjostamaa poskea. ”Olisin silti toivonut hänen pysyvän poissa harmeista...”
”Se oli minun syytäni”, Clint sanoi hammastaan purren ja laski katseensa.
”Mitä oikein puhut?”
Vaistomaisesti mies puristi kätensä nyrkkiin. ”Jos veljesi ei olisi... tai siis jos minä en...” hän takelteli.
”Clint”, Wanda keskeytti hänet rauhallisesti mutta terävästi. ”Lopeta tuo, ole kiltti.”
”Minä vain...” mies sanoi keksimättä miten jatkaisi, mutta tyttö näytti käsittävän.
”Minä tiedän, mitä tapahtui”, Wanda sanoi apeasti.
”Kykyjesi ansiosta?”
Tyttö nyökkäsi. ”Minä aistin, miten hän päätti suojella sinua ja sitä poikaa.”
”Mutta –” Clint aloitti taas, mutta vaikeni Wandan meripihkanväristen silmien katsoessa häntä päättäväisesti.
”Jos Pietro ei olisi toiminut, te olisitte kuolleet.”
Tuohon Clintillä ei ollut heittää mitään takaisin. Siinä tilanteessa hänellä ilmeisesti oli ollut tasan kaksi vaihtoehtoa: joko tulla tapetuksi taistelukentällä tai katsoa neuvottomana vierestä, kuinka hänen toverinsa kuoli hänen puolestaan. Molemmat vaihtoehdot olivat yhtä kauheita.
Omasta henkirievustaan Clint tuskin olisi välittänyt tuon taivaallista, mutta kuolleenakaan hän ei olisi antanut itselleen anteeksi, jos olisi vetänyt hautaan myös sen pienen pojan.
”Sen ei silti olisi pitänyt päättyä näin.”
Wanda nyökäytti päätään pohdiskellen. ”Ehkä se oli kohtalo.”
”Minä en usko kohtaloon”, mies totesi takaisin.
”Veljeni uhraus ei kuitenkaan osoittautunut turhaksi”, tyttö jatkoi yllättävän tasaisella äänellä ja veti kätensä hellästi nuorukaisen poskelta. ”Jos et usko siihen, loukkaat hänen muistoaan.”
Clint tuijotti tyttöä kulmiensa alta. Sanoissa kenties piili totuuden siemen, mutta tympeästi ajateltuna hän ei kaivannut Wandan ohjeistuksia käsitelläkseen suruaan, hän ei
tarvinnut sellaisia.
”Minä uskon siihen”, Clint sanoi aavistuksen purevasti ja ehkä nielikin omat puheensa jollain asteella. Juuri nyt hän ei silti ikäväkseen kyennyt iloitsemaan omasta selviytymisestään saati ajattelemaan Pietron sankaritekoa muuna kuin traagisena menetyksenä. Wanda oli harvinaisen tyhmä, jollei käsittänyt sitä.
”Clint, minä ymmärrän kyllä”, tyttö sanoi hetken kuluttua surullinen hymy huulillaan.
Siihen tuskin olisi tarvittu mitään telepatian näköistä pääsemään selville hänen ajatuksenjuoksustaan. Hän oli kiitollinen, mutta silti hänestä olisi luultavasti tuntunut paremmalta, jos Wanda olisi syyttänyt hänellä olevan Pietron verta käsissään. Clint olisi sitäkin kautta saanut oikeutuksen kuvottavalle ololleen.
Tuolinjalat päästivät karhean äänen, kun Wanda nousi ylös. ”Jätän teidät kahden. Minua kaivataan toisaalla.”
”Etkö halua sanoa enää mitään?”
”Luotamme lähteneet eivät taida kuulla meitä. Olen sanonut jäähyväiseni hänelle jo aiemmin”, Wanda sanoi hiljaa ja kumartui painamaan viimeisen suudelman veljensä kylmälle otsalle. Eleessä oli jotain niin hellää, että Clintin oli nielaistava tukahduttava pala kurkustaan ja tahdonvoimallaan estää silmänurkkiaan kostumasta.
”Clint”, Wanda sanoi pysähtyessään ovella.
”No?”
”Kiitos, että olet siinä.”
Sen sanottuaan hän jäi yksin huoneeseen Pietron kanssa.
”Te kaksi olette kuin yö ja päivä”, hän hymähti nuorukaista kohti. ”Hänellä riittää kärsivällisyyttä vaikka muille jakaa, mutta sitä ei näköjään ikinä siunaantunut sinulle.”
Moinen yksin mumiseminen kuulosti typerältä omiinkin korviin, mutta ääneen puhuminen tuntui silti helpommalta kuin vain ajatuksista koostuva hyvästien jättäminen.
”Voit luottaa siihen, että siskosi on turvassa meidän kanssamme. Katson vaikka itse hänen peräänsä.”
Pietro todella näytti rauhalliselta nukkuessaan. Clint painoi mieleensä yksityiskohtia nuorukaisen kasvoista tietäen, että näkisi tämän viimeistä kertaa. Hän koki sen raastavan murheellisen lisäksi myös irvokkaana. Sen lisäksi, ettei hän ollut oppinut tuntemaan Pietroa juuri ollenkaan, valkeita kuolinvuoteita ei todellakaan ollut tehty niin nuorille ja kauniille.
Niin, paljoa hän ei pojasta tiennyt, mutta se ei tehnyt menetyksestä yhtään sen helpommin käsiteltävää. Kiintymys oli rakentunut kumpaankin kaksoseen jo yhteistyön alkuvaiheissa. Erotuksena muista tiiminsä jäsenistä Clint oli selkeästi ainoa, joka oli nähnyt, mitä Maximoffin sisarukset todella olivat: lapsia, jotka olivat kokeneet elämässään enemmän kuin olisi ollut kohtuullista.
”Kai minä olen sen sinulle velkaakin.”
Clint ei välittänyt enää estää suruaan valumasta poskeaan pitkin. Hän veti syvään henkeä ja laski päänsä käsiinsä turhautuneen piinan vallatessa jokaisen jäsenen. Hän ei itkenyt juuri koskaan, mutta nyt hän antoi suolaisten kyyneleiden virrata vapaasti. Paljoa sanottavaa hänellä ei ollut, mutta se tärkein puuttui vielä.
”Anna anteeksi, poju.”
