Ficin nimi: Irstas vanha ukko
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: The Avengers
Ikäraja: S
Genre: Draamaahan tämä
Paritus: Pienehkö Clint/Wanda (Clint/Laura taustalla)
Varoitus: Hahmoilla about parinkymmenen vuoden ikäero
Summary:
Toki hänen kiinnostuksensa kohde oli täysi-ikäinen ja tyystin vapaa tekemään omat päätöksensä, mutta itsensä Clint ripusti silti itseinhon henkiseen hirsipuuhun.A/N: Jösses, tästä tuli rutkasti pidempi kuin odotin ranskalaiset viivat -suunnitteluni perusteella. Tämä oli puoliksi pöytälaatikkoon unohtunut, mutta nyt onneksi pois keskeneräisten joukosta. Mitähän vielä... Hmm, American beauty on hyvä leffa.
***
Clint jatkoi päättäväisesti leuanvetojaan ja soi itselleen tauon päästyään laskuissaan yli viidenkymmenen. Tuomitsevat moitteet nakersivat takaraivossa, mutta hän päätti joka tapauksessa sillä kertaa jättää väliin toisen samanlaisen sarjan ja suunnata suihkuun venyttelyn jälkeen. Se ei toden totta ollut yksi hänen parhaita päiviään, vaikkakin pieni positiivisuus oli se, että Kostajien tukikohdan hulppean kuntosalin ollessa tyhjillään hän oli saanut keskittyä treeniinsä kaikessa rauhassa. Ei sinänsä, että salilla koskaan olisi mikään ruuhka käynytkään, mutta Tonyn, Visionin ja Steven viettäessä aikaansa jossain muualla koko rakennus oli lähestulkoon hiirenhiljainen.
Suihku oli aluksi jääkylmä, mutta pienen irvistelyn jälkeen Clint astui sen alle ja antoi hien valua pois raikkaan, virvoittavan veden mukana. Hölmönä hän oli kuvitellut treenin saavan hänet paremmalle tuulelle, mutta sen sijaan hän tunsi olonsa kahta kauheammin ärtyneeksi. Kylpyhuoneen peiliin vilkaistessaan hän erotti tummat silmänalusensa monen metrin päähän ja parransänki tuntui epämiellyttävän karhealta sormia vasten. Jos Clint milloinkaan olisi pitänyt vihkisormustaan, se olisi luultavasti tehnyt purevan jäljen hänen nimettömäänsä ja tuntunut raskaammalta kuin jykevä kivenlohkare. Paha sitä oli sanoa, mutta niin hän vakaasti epäili.
Hän oli asettanut itselleen aikamoisen pattitilanteen, jonka puiminen yksinkertaisesti ei ollut millään muotoa mahdollista. Lyhyesti sanoen hän lojui pohjalla ja oli vajoamassa yhä alemmas.
Clintin näkökulmasta katsoen hänen avio-ongelmansa johtuivat pääasiallisesti liiallisesta henkisestä erilleen kasvusta. Mitään muuta yhteistä hänellä ja Lauralla tuskin olikaan enää kuin heidän kolme lastaan. Siihen kun vielä lisättiin oma panoksensa hänen työnsä vaativuuden aiheuttamasta stressistä, ei kenelläkään ollut hauskaa. Kotona ollessaankin Clint uppoutui tuon tuosta omiin ajatuksiinsa olematta läsnä kuluvassa hetkessä ja pidemmän päälle sellainen alkoi turhauttaa heitä kaikkia. Kaiken lisäksi pikku Nathaniel ei nukkunut öitään järin hyvin, ja miltei jatkuva vauvanitku teki hallaa heidän yöunilleen saaden Laurankin entistä kireämmäksi. Clint ei siltikään olisi jaksanut riidellä käydessään kotona. Pakko myöntää, hän ei ollut koskaan ollut riitelijänä mikään maailman kypsin.
Clint näki tilanteen suurena soppana, jossa lillui kaikki kriisiin vaadittavat ainesosat. Olisi ollut pelkurimaisen vaivatonta työntää ongelmien juuret Lauran niskoille, mutta siihen hän ei aikonut alentua. Ikäväkseen Clint ei siltikään ollut niin vilpitön kuin olisi toivonut olevansa. Kirsikkana kakun päällä hän oli jo muutama kuukausi sitten havainnut kiintyneensä tiiminsä erääseen jäseneen muutenkin kuin toverillisessa mielessä. Kyseisen henkilön miltei täyspäiväinen läsnäolo tukikohdassa oli omiaan houkuttamaan viettää pidempiäkin aikoja poissa kotoa ja siellä piilevistä ongelmapesäkkeistä. Sen lisäksi, että Clint väisti velvollisuuksiaan isänä ja aviomiehenä, hän jopa kehtasi tunnustaa itselleen nauttivansa siitä jollain absurdilla tavalla. Muualla paitsi kotona hänellä ei ollut palloa jalassaan.
**
Noustuaan monet portaat yläkertaan ja matkallaan käytössään olevaan vierashuoneeseen Clint hidasti askeliaan kuullessaan avaran käytävän varrelta akustisen kitaran pirteitä sointuja. Ne suorastaan leijailivat hänen korviinsa suljetunkin oven läpi ja kaiken kukkuraksi soittaja lauloi samalla tehden matkan jatkamisesta entistäkin hankalampaa. Clint ei tunnistanut kappaletta saati osannut kieltä, jolla se laulettiin, mutta kuulas ääni oli omiaan johdattelemaan hänen ajatuksiaan pois noidankehää pyörivistä mietteistä. Siltikään hän ei halunnut –
uskaltanut – jäädä liian pitkäksi aikaa kuuntelemaan. Jos hän olisi antanut laululle pikkusormensa, koko hänen kätensä olisi ollut mennyttä alta aikayksikön.
Huoneensa ylhäisessä yksinäisyydessä hän saattoi keskittyä romaaninsa lukemiseen, mutta tekstirivien tuijottaminen alkoi maistua puulta jo suurin piirtein tunnin jälkeen. Sen lisäksi, että kirja oli edennyt pitkäveteiseen kohtaan, pikkuriikkinen nälkäkin alkoi kummitella vatsanpohjalla. Clintin oli ollut tarkoitus vääntäytyä keittiöön saman tien palattuaan salilta ja purettuaan treenikamppeensa, mutta leveä sänky oli houkutellut liiaksi oikaisemaan hetkiseksi kirjan seuraan.
Suuren keittiön lähellä hänen korviinsa kantautui tehosekoittimen hurina. Kuten hän oli arvellutkin, juuri Wanda oli paikalla. Hän ei ollut kuullut kitaransoittoa enää matkallaan, mutta silti hänestä olisi ollut miellyttävää, jos tyttö olisi ollut missä tahansa muualla kuin sattumalta juuri siellä missä hänkin. Kaiken lisäksi Clintin mielessä oli leijuskellut ajatus herkullisesta hedelmäsmoothiesta aina siitä lähtien, kun hän oli lopettanut treeninsä, mutta tehosekoittimen ollessa varattu hän vaihtoi suunnitelmaansa lennosta, vaikka olisi tietysti ihan hyvin voinut odottaa vuoroaankin. Oli hänkin merkillinen hyypiö.
”Kas, Clint”, tyttö tervehti kohottaessaan katseensa askareestaan. ”Melkein ihan säikähdin.”
”Ai? Ei ollut tarkoitus”, hän sanoi ja suuntasi kulkunsa jääkaapille. ”Eivätkö telepaattiset kykysi varoittaneet tulostani?”
”Ikävä kyllä eivät”, Wanda hymähti ja käynnisti tehosekoittimen uudelleen. Metelin aikana Clint silmäili elintarvikkeiden paljoutta jo melkein unohtaneena mitä oli aikonut. Hänen suunnitelmissaan oli ollut tehdä pari voileipää ja jotain muuta, mutta tuuminnan muuttuessa jahkailuksi hän päätti yksinkertaisesti aloittaa leivistä ja nappasi jääkaapista juuston ja salamin.
”Oletko ollut täällä koko päivän?” Clint kysyi, kun tuli taas hiljaista. Ehkä hänen olisi ollut syytä vain pysytellä hiljaa, mutta ikäväkseen hän ei kyennyt moiseen. Kotona käydessään hän kyllä pystyi siihen liiankin hyvin.
”Kävin ulkona aamupäivällä, mutta muuten olen viihtynyt sisällä”, Wanda sanoi ottaessaan korkean lasin kaapista. ”Milloin sinä sitten tulit?”
”Iltapäivän tienoilla. Marssin suoraan salille, jonka jälkeen uppouduin lukemaan joksikin aikaa.”
Clint kokosi marmoriselle työtasolle tarvittavat ainekset ja alkoi pilkkoa suolakurkkua hämmentyneen tietoisena siitä, että todennäköisesti koko rakennuksessa ei ollut muita kuin hän ja Wanda. Ajatus itsessään oli ohimenevä, mutta sen jälkimainingit jäivät tökkimään häntä syyttelevästi huolimatta siitä, ettei hänellä ollut ollut etukäteistä tietoa asiasta. Pieni osa hänestä kohotti päätään kiinnostuneena, mutta suurimmaksi osakseen Clint tajusi tilanteen hieman epämiellyttäväksi.
Väkisinkin hän huomasi silti vilkuilevansa Wandan selkää leipien tekemisensä ohella.
”Minä unohdin taas, miten paljon tähän sekoittimeen mahtuu”, tyttö huokaisi kaataessaan valmista smoothieta suureen lasiin. Kannuun jäi vielä lähes puolet.
”Sattuiko virhearviointi?” Clint hymähti ja lätkäisi juustoviipaleet parille leivälle sinapin ja salamin päälle.
”Taisi sattua”, Wanda sanoi ja kääntyi sitten häntä kohti. ”Haluaisitko sinäkin?”
Clintin ensireaktio olisi ollut kohtelias kieltäytyminen, mutta yhtäkkiä hän ei osannutkaan pukea asiaansa sanoiksi vaikuttamatta ihan toopelta. Hän olisi vain halunnut saada leipänsä valmiiksi ja painua huoneeseensa pois riskialueelta.
”Tuota... Ajattelin oikeastaan vain tehdä nämä”, hän sanoi puuhasteluunsa viitaten.
”Etkö ajatellut juoda mitään niiden kanssa?” Wanda kallisti päätään kysyvästi. ”Mitä sinä tavallisesti juot kuntoilun jälkeen?”
Smoothieta, Clint ajatteli syyllisenä ja toivoi, ettei tyttö saanut päähänsä lukea hänen ajatuksiaan.
”Appelsiinimehua.”
”Se oli valitettavasti loppu”, Wanda sanoi myötätuntoisesti. ”Olisin muuten lisännyt sitä tähän.”
”Ai, no...” Clint mutisi keksimättä enää mitään järkevää tekosyytä. ”Okei, mitä siinä sitten on?”
Wanda otti kaapista toisenkin lasin hänen ilmoittauduttuaan vapaaehtoiseksi puolittamaan smoothiekannu. ”Pääasiassa mansikkaa, banaania ja vadelmamehua.”
”Pääasiassa?”
”Siinä on salainen ainesosa”, tyttö virkkoi ja laski täyden lasin hänen käteensä. ”Saat arvata mikä.”
Clint siristi silmiään ja tiiraili lasin sisältöä. ”Onko tuo oreganoa?”
”Ei ole”, Wanda tuhahti huvittuneena.
”Sitten se on nurmikkoa.”
”Ja sekö tuli mieleesi seuraavaksi?”
”Kyllähän tällaiset kesäiset ruohonkorret kieltämättä piristävät kokonaisuutta oikein kivasti.”
”Olet yksi torvi, Clint.”
”Jep, siksi juuri tykkäätkin minusta.”
Hiljaa mielessään Clint hakkasi päätään seinään tajuttuaan, mitä oli suustaan päästänyt. Hänen kauhukseen Wanda vain hymähti kuin hän olisi veistellyt juuri senluonteisia huulia harva se päivä. Vitsejä ehkä, mutta ne olivat tavallisesti joko velmuilevan keljuja kuittailuja tai tahallisen kömpelöjä puujalkoja. Tony Starkin suusta äskeinen kommentti ei puolestaan olisi vaikuttanut yhtään epätavalliselta.
”Lisäsin joukkoon sitruunamelissaa”, Wanda paljasti palaten aiheeseen ja siemaisi lasistaan. ”Hmm, kyllä se vähän lisämakua tuo.”
”Olisit vain antanut minun vielä arvata sitä salaista ainesosaasi.” Clint maistoi itsekin juomaa ja totesi sen makuhermoja hiveleväksi.
Tyttö katsahti häntä kulmiensa alta meripihkaiset silmät sietämättömän herttaisesti tuikkien. ”Säästin meidän molempien aikaa. Olisit varmaan veikannut nokkosia seuraavaksi.”
”Kiinni jäin”, Clint sanoi ja kulautti lisää smoothieta. Joko keittiössä todella oli lämmin ilma tai sitten hän vain kuvitteli.
”Oliko sinulla joitain suunnitelmia?” Wanda kysäisi laskiessaan kuumaa vettä tiskatakseen tehosekoittimen kannun.
”Luultavasti uppoudun lukemaan tai jotain”, Clint antoi epämääräisen vastauksen latoessaan vihdoin ja viimein kurkunviipaleet leivilleen.
”Minä ajattelin vallata kotiteatterin.”
”Mitäs oli mielessäsi?” hän yhä vain jatkoi keskustelua oikeastaan sekä mielenkiinnosta että kohteliaisuudesta. Kenties hän olisi voinut tarkentaa sen verran, että oli tarkoittanut nimenomaan millaista elokuvaa tyttö oli aikeissa katsoa, mutta Wanda tajusi joka tapauksessa.
”Ajattelin jotain koskettavaa, sellaista elämänmakuista draamaa”, Wanda sanoi tiskauksensa ohella. ”Näköjään minulla on nyt sellainen kausi.”
”Mm-hm.”
”Viime aikoina olen katsonut ainakin Benjamin Buttonin ja Forrest Gumpin. Slummien miljonäärikin oli upea”, tyttö tuumi itsekseen. ”Entäs Titanic?”
”Kiitos ei ainakaan sitä”, Clint tokaisi siirtäessään jääkaappielintarvikkeet omalle paikalleen.
”Hm?”
”Mitä?”
”Haluatko siis liittyä seuraan?” Wanda nappasi astiapyyhkeen ja kuivasi kannun.
Clint käsitti jälleen puhuneensa ohi suunsa. Mitähän ihmettä se edes hänelle kuului, millaisia elokuvia Wanda oli mahdollisesti katsomassa. Titanic oli vain jo nimenä niin luotaantyöntävä, ettei hän ollut ehtinyt hillitä itseään. Se saattoi ehkä johtua siitä, että kyseinen elokuva oli yksi Lauran suosikkeja ja he olivat katsoneet sen yhdessä niin monesti, ettei hän ollut pysynyt enää vuosiin laskuissa.
”Siis... haluatko että liityn?” Clint tarkensi.
Wanda kohautti rattoisasti olkiaan. ”En minä tietenkään pahakseni pistä.”
Hienoa, nyt hän oli ajanut itsensä yhä syvemmälle suohon. Clint vastasi tytön hymyyn vähän epämääräisesti ja oli aikeissa ottaa leipänsä, kunnes tajusi unohtaneensa lautasen. Kaapilla hän pysähtyi pieneksi toviksi silmäilemään laivastonsinisiä astioita.
”Kuule, et haluaisi toista noista leivistä?” hän heitti huolettomuutta tavoitellen. ”Minäkin vein puolet smoothiestasi.”
Juuri niin, hän halusi vain olla reilu ilman mitään taka-ajatuksia. Kuka tahansa sitä paitsi oli sitä mieltä, että vastapalvelusten tekeminen oli aina mukavaa. Ei hän niin kusipää jaksanut olla, että olisi Wandan tarjoaman juoman jälkeen vain popsinut itsekseen tekeleensä.
”Mitä niissä sitten on?” Wanda esitti saman kysymyksen takaisin.
”Hmm, sinappia, salamia ja juustoa”, hän luetteli ottaessaan kaksi lautasta kaapista. ”Salaista ainesosaa on turha etsiä, mutta on näissä suolakurkkua.”
”Kuulostaa hyvältä”, tyttö sanoi päätään nyökäyttäen ja Clint laski leivät kahdelle eri lautaselle. ”Entäs sinä, punainen vai musta?”
”Mitähän nyt taas?”
Wandalla oli kädessään kaksi pitkää juomapilliä. ”Yhdessä laatikossa oli näitä.”
”Hm, punainen.”
**
Elokuvan valitseminen oli käynyt verrattain helposti pääasiassa siksi, että hänelle oli juurikin se ja sama, minkä he katsoisivat. Oikeastaan kaikki kävi lukuun ottamatta Titanicia. Sen lisäksi, että Clint inhosi sitä, se olisi epäilemättä ollut kiusallista katsoa juuri siinä nimenomaisessa seurassa. Natashan kanssa tilanne olisi ollut paljon rennompi, mutta myöskään Natasha ei välittänyt Titanicista tippaakaan. Clintillä oli useita syitä olla ylpeä parhaasta ystävästään ja kyseinen seikka oli ehdottomasti yksi niistä.
Jonkin aikaa pohdittuaan vaihtoehtoja Wanda oli ehdottanut American beautyä. Clint muisti aikoinaan käyneensä elokuvissa katsomassa kyseisen tekeleen, mutta muistikuvat juonesta olivat pyyhkiytyneet viittä vaille kokonaan hänen mielestään.
”Tämä on kuulemma klassikko”, Wanda sanoi.
”Kuulemma”, Clint sanoi ja otti paremman asennon. Musta nahkasohva oli sen verran leveä, että heidän väliinsä olisi helposti mahtunut yksi isokokoinenkin henkilö. Etäisyys oli hänestä oikeastaan juuri sopiva: hän oli läsnä vaikuttamatta tunkeilevalta. Ennen kaikkea Wandan lumoava parfyymi ei tuoksunut siihen asti.
Elokuvan edetessä Clintiä hämmästytti etenevissä määrin, miten monessa suhteessa hänen senhetkinen tilanteensa oli verrannollinen päähenkilön elämään. Hänen tyttärensä sentään ei ainakaan toistaiseksi murehtinut liian pieniä rintojaan, mutta avioliiton ongelmat ja yleinen turhautuneisuus olivat silti harvinaisen tuttuja juttuja. Eniten Clintiä karmaisi nähdä päähenkilön fantasioivan tyttärensä lukioikäisestä koulukaverista, eikä kirjaimellisen ruusunpunainen esitystapa auttanut asiaa lainkaan. Clint oli täysin pihalla, mitä hänen olisi ollut suotavaa ajatella.
Ensitoteamalla hän olisi pitänyt päähenkilöä kummallisena ja tuominnut tämän moisesta irstaasta haihattelusta, mutta hän oli tarpeeksi realisti käsittääkseen olevansa itse lähes samanlaisessa tilanteessa. Toki hänen kiinnostuksensa kohde oli täysi-ikäinen ja tyystin vapaa tekemään omat päätöksensä, mutta itsensä Clint ripusti silti itseinhon henkiseen hirsipuuhun.
Osa hänestä alkoi hiljalleen toivoa, että he olisivat valinneet Titanicin.
Tahdonvoimastaan huolimatta Clint päästi ajatuksiinsa mielikuvan, jossa suuressa kylpyammeessa karmiininpunaisten terälehtien keskellä kellui elokuvan vaaleaverikön sijaan Wanda Maximoff ja oli vähällä nielaista loput smoothiestaan väärään kurkkuun. Hänen oli jessus sentään lopetettava sellaisten ajatusten kehittely, tai hän joutuisi luikkimaan tiehensä häntä koipien välissä ja housut harvinaisen ahtaina.
Jollei Clintillä olisi ollut niin pahasti omaa lehmää ojassa, hän olisi varmaankin nauttinut leffasta enemmän. Ehkä se silti oli hitusen liian tekotaiteellinen hänen makuunsa ja herätti enemmän kysymyksiä kuin mihin se antoi vastauksen. Lopputekstien ilmaantuessa televisioruudulle hän saattoi viimein puhaltaa ulos tiedostamattaan pidätellyn hengähdyksen.
”Olipas se koskettavaa”, hän sanoi lähinnä kyynisesti, mutta sohvan toiseen päähän vilkaistuaan hänen asenteensa muuttui kauhunsekaiseksi hämmennykseksi. Wandan poskille valui kyyneleitä rauhallisena purona, joita tämä pyyhki rystysiinsä. ”Hei, oletko kunnossa?”
Wanda nyökkäsi kevyesti niiskahtaen. ”Olen, ei tässä mitään.”
”Hm, tules tänne.”
Sitä oli ikävä myöntää, mutta vanhemmuus oli tehnyt Clintistä varsinaisen pehmon ja ensimmäinen vaistomaisestikin tuleva reaktio jonkun itkuun oli tarjota halausta lohdutukseksi. Wanda siirtyi kehotuksesta hieman lähemmäs painautuen hänen kylkeään vasten. Clint kiersi käsivartensa tytön hartioille ja sulki lyhyeksi hetkeksi silmänsä tuntien toisen kehon lämmön ja haistaen kukkaisen hajuveden. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, hän yksinkertaisesti tarjosi pientä lohtua elokuvasta liikuttuneelle ystävälleen ja ennen kaikkea työtoverilleen, jos Kostajista sellaista sanaa saattoi käyttää.
”Tuo loppu oli kaunis.”
Clint oli vähällä kysyä, tarkoittiko Wanda sitä, kun muovipussi lenteli tuulessa ympäriinsä, mutta vaikeni huultaan purren. ”Tuon kaverin puheet?”
Wanda nyökkäsi. ”Hänellä oli hyviä näkemyksiä.”
"Lisäksi hän halusi vehdata alaikäisen kanssa", Clint totesi kokeilevasti nähdäkseen, millaisen vastaanoton kommentti saisi. Ehkä hän saattoi päätellä Wandan suhtautumisesta jotain ja suhteuttaa omia ajatuksiaan siihen. Yksinkertaisinta olisi ollut, jos tämä olisi vain tokaissut päähenkilön olleen täysin kunniaton perverssi. Se olisi ollut viimeinen niitti Clintille: hän olisi lakannut kuvittelemasta yhtään mitään ja keskittynyt sen sijaan ongelmiensa puimiseen mahdollisimman rakentavasti.
Se olisi ollut kaikista järkevintä.
”Minä taas näkisin sen niin, että Lesteriä johdettiin harhaan ja siten käytettiin hyväksi”, Wanda toi esiin ajatuksensa, joka yllätti häntä suuresti.
”Tyttö oli silti sakkolihaa ja äijä kävi ihan kuumana. Eikö sinua siinä häiritse mikään?”
”Olihan se hankala asetelma kaikin puolin”, Wanda tuumasi hetken mietittyään. ”Vaikka eihän ihastumiselle mitään mahda.”
”Niin kai.” Siitä aiheesta hän oli hyvinkin samaa mieltä. ”Mutta mitä jos tilanne olisi ollut toisenlainen ja heistä olisikin tullut jotain?”
”En usko, että se olisi toiminut”, Wanda totesi. ”Ei heillä ollut juuri mitään yhteistä. Mielestäni Lesterin viehättyminen perustui vain fyysiseen vetovoimaan.”
Clintiä suorastaan ilahdutti huomata, miten tyynesti Wanda tarkasteli elokuvan henkilöiden keskinäistä sekoilua ja ylipäätään suhtautui avarakatseisesti tarpeettomasti tuomitsematta.
”Minä jollain tasolla samaistuin Lesteriin”, hän huokaisi ohimennen, mutta tietenkin asiaan tartuttiin. Wanda, jolla oli jo jonkinlainen käsitys hänen avioliittopulmistaan, ymmärsi mihin hän ennen kaikkea viittasi eikä viitsinyt tarkentaa asiaa siltä kohdin.
”Mitä, himoitsetko sinäkin jotain lukiolaisteiniä?” tämä heitti sen sijaan.
”En helvetissä”, hän tyrskähti.
”Älä huoli, voit kertoa minulle”, Wanda vitsaili ja vetäytyi kauemmas hänestä voidakseen paremmin luoda häneen viekkaan lipevän katseen. Clintin vasen kylki tuntui heti paljon viileämmältä, kun toinen ei enää nojannut sitä vasten.
”Vaikenen kuin muuri, kiitos vain”, hän vastasi samalla mitalla piruillen ja vaivalloisesti nousi sitten sohvalta. ”Ja tämä keskustelu on päättynyt. Minä painun pehkuihin.”
Wanda näytti vähän hölmistyneeltä. ”Suututinko sinut?”
”Et”, Clint tokaisi vilpittömästi. ”Olin jo viimeisen puolen tunnin ajan vähällä pilkkiä. Viime aikoina on tullut nukuttua vähän kehnosti.”
”Ikävä kuulla. Toivottavasti saat nukutuksi”, Wanda sanoi empaattisesti hymyillen. ”Öitä.”
”Jep, älä sinäkään valvo koko yötä.”
Visusti pitäen huolen siitä, ettei kiirehtinyt liiaksi, Clint lopulta veti huoneensa oven kiinni perässään ja huokaisi syvään sitä vasten nojaten. Hän ei mitenkään olisi halunnut nimittää äskeistä poistumistaan pakenemiseksi, mutta parempaakaan nimeä sille tuskin oli olemassa.
Oli vastassa miten paatunut rikollinen tai monsteri tahansa, hän kohtasi ne ilmekään värähtämättä, mikä taas oli vakaasti ristiriidassa sen kanssa, mitä hän tunsi Wandan kohdalla. Tytön parfyymi tuoksui edelleen hänen nenässään lempeänä kuin kesäinen kukkanen ja Clintin oli hieraistava hartiaansa pyyhkiäkseen pois se mukava tunne, kun Wandan pää oli nojannut sitä vasten vielä viitisen minuuttia sitten. Se oli kuin olisi hoitanut haavojaan taistelun jälkeen, vaikkei hän tykännytkään ajatella sitä niin dramaattisesti.
Taistelua hän joka tapauksessa kävi itsensä kanssa ja hän oli vakaasti päättänyt olla vetämättä Wandaa mukaan siihen. Sellainen vahinko olisi takuulla käynyt, jos hän olisi jäänyt sohvalle vielä hetkeksikään. Yksikin vilkaisu tytön silmiin, yksikin kosketus lisää olisi saanut hänen itsehillintänsä pettämään ja tekemään jotain mitä hän ehkä olisi saattanut katua myöhemmin syystä tai toisesta.
Pakeneminen ja väistäminen oli joskus paras ratkaisu. Siihen asti, kunnes hän saisi asiansa jollain tapaa järkevään järjestykseen, se oli tarkemmin sanottuna ainoa. Joskus oli ihan okei olla pelkuri.
Paha kyllä hänellä oli taipumusta soveltaa sitä toimintatapaa molempiin suuntiin.
