Nimi: Tukikoira
Fandom: Yuri!!! on Ice
Hahmot: Viktor Nikiforov/Yuuri Katsuki, Makkachin
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, h/c, fluffy
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Sayo Yamamotolle ja Mitsurō Kubolle. Minä en tee rahaa lainatessani heidän keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: Makkachinin tarina ja erityisyys paljastuu Yuurille
Kirjoittajalta: Fikki sijoittuu jakson 9 jälkeen, kun Makkachin on päässyt pois eläinklinikalta. Olen lukenut yhden fikin, jossa kerrotaan Makkachinin olevan tukikoiraksi hankittu ja jotenkin olen mieltynyt ajatukseen, että niin voi olla. Viktorin taustoista ei ole meille vielä paljoa kerrottu, mutta paljon voidaan lukea rivien välistä. Onhan Viktor välillä vähän reppana.
Tukikoira
Yuri Plisetski oli keväällä maininnut sen aivan ohimennen, kuin päivänselvän asian. Yuuri oli kuitenkin unohtanut sen, eikä Viktor ollut koskaan ottanut asiaa puheeksi. Mutta nyt kun Viktor matkusti kesken kisojen takaisin Japaniin Makkachinin sairastumisen takia, asia nousi Yuurin mieleen.
”Eikö Viktor ole kertonut, että Makkachin on hankittu hänelle tukikoiraksi?” Yuri Plisetski totesi, mutta hän ei odottanut varsinaista vastausta ja asia unohtui, kun heille tuli muuta ajateltavaa. Eikä asia noussut enää koskaan esille uudelleen.
”Tukikoira?” Yuuri ihmetteli mielessään. ”Eikö Viktor olisi kertonut siitä hänelle?”*
Makkachin oli Viktorin mukana lentokentällä, kun Yuuri palasi Venäjän osakilpailuista kotiin Japaniin. He olivat olleet erossa kaksi päivää ja heidän välillään oli valtava ikävä ja kaipuu olla toista lähellä. Erossa olo oli vain paljastanut syvemmin ne tunteet, joita Yuurilla oli Viktoria kohtaan ja se sama heijastui Viktorista. Heidän oli vaikeaa olla erossa toisistaan. Ja silti, he eivät olleet selvittäneet mitä he olivat toisilleen. Heidän ystävyytensä oli joka tapauksessa syventynyt yhdessä tekemisen ja olemisen myötä.
”Makkachin, hienoa että olet kunnossa”, Yuuri sanoi ja halasi koiraa. Hän oli todella pelännyt, että koira kuolisi, mutta onneksi niin ei ollut käynyt. Hän ei ollut varma, että olisi osannut lohduttaa Viktoria, jos niin olisi käynyt. Hän olisi itsekin ollut aivan rikki.
”Wuf!” Makkachin haukahti iloisesti. Yuuri katsoi koiraa ja yhä uudelleen hänen mieleensä nousivat sanat.
Makkachin on tukikoira. Mutta miksi? Mistä syystä Viktor oli tarvinnut tukikoiran? Yksikään haastattelu tai lehtijuttu ei ollut kertonut sellaista asiaa Viktorista hänen faneilleen. Voisiko hän kysyä töksäyttää sellaista suoraan?
Kun he olivat illalla syöneet ja olleet kuumavesialtailla rentoutumassa, Yuuri istui Viktorin sängyn jalkopäässä rapsuttaen Makkachinia. Hän rohkaisi mielensä ja päätti kysyä koirasta.
”Viktor”, hän sanoi ja mies käänsi katseensa kännykästä kysyvän näköisenä. Yuuri raapi niskaansa ja oli hetken vähän vaikean oloinen.
”Keväällä kun Yuri oli täällä, hän sanoi Makkachinista jotakin, joka on nyt viime päivinä vaivannut mieltäni”, hän sanoi.
Viktor oli hetken vakavan näköinen.
Mitä Plisetski oli hänen koirastaan sanonut?”Mitä hän sanoi?” Viktor kysyi.
”Hän sanoi että Makkachin on hankittu sinulle tukikoiraksi”, Yuuri kertoi. ”Viktor, mitä se tarkoittaa?”
Viktor oli vaikean näköinen. Hän näytti häkeltyneen ja mietti mitä hän oikein sanoisi.
”Viktor?” Yuuria alkoi kuumottaa, sillä Viktor oli yhtäkkiä niin vaikean näköinen, kuin häntä olisi haavoitettu jotenkin.
”Anteeksi Viktor, en olisi saanut kysyä”, hän sanoi ja laski oman kämmenensä varoen Viktorin sängyllä lepäävälle kämmenen päälle.
”Ei Yuuri. Minä pyydän anteeksi”, Viktor sanoi. ”Minun olisi pitänyt kertoa sinulle. Olen keväästä asti pyytänyt sinua avautumaan ja kertomaan itsestäsi, mutta on asioita, joita en ole kertonut itsestäni.”
Yuuri näytti ensin vähän säikähtäneeltä.
Oliko hän tullut söhäisseeksi muurahaispesää – jotain salaisuutta, jonka Viktor halusi pitää pimennossa?”Makkachin on hankittu minulle tukikoiraksi. Se on totta.”
Yuurin kämmen Viktorin kämmenen päällä nytkähti vähän. Mutta Viktor otti hänen kätensä ja lomitti heidän sormensa yhteen.
”Olin 14-vuotias, kun masennuin ja tarvitsin tukea. En osannut avautua ihmisille, koin taustani takia usein epäluottamusta ihmisiin. Minun oli helpompi puhua ja avautua, kun sylissäni oli kissa tai koira. Niinpä Yakov ja Lilia hankkivat minulle tukikoiraksi koulutetun koiranpennun. Sain itse valita Makkachinin muutamien koiranpentujen joukosta”, Viktor kertoi ja Yuuri kuunteli.
Viktorin silmät kiilsivät vähän ja se enteili karkaavaa kyyneltä, jonka mies sai kuitenkin pidettyä kurissa.
”En ole koskaan toipunut masennuksesta täysin. Makkachin on pitänyt minut koossa ja järjissäni kaikkina näinä vuosina”, Viktor sanoi ja yritti hymyillä. Makkachin aisti Viktorin mielialan ja hakeutui lähemmäs ja silloin Yuuri oivalsi Makkachinista kertaheitolla paljon. Koira oli koulutettu olemaan tukena ja lähellä, lohduttajana kun oli tarvis. Elävänä olentona ja kuuntelijana, joka ei takuulla kerro salaisuuksia eteenpäin.
”Viktor, olen pahoillani. En tiennyt. Minä...”
”Mitä sinä?” Viktor kysyi keskittyen nyt rapsuttamaan lähelle tullutta Makkachinia ja yritti kuivata huomaamatta kyyneleensä.
”Minä jotenkin aavistin, että olit alakuloinen kaikki nämä vuodet, mutta en ollut aivan varma”, Yuuri sanoi.
”Makkachin on korvaamaton”, Viktor sanoi.
”Se on jo aika vanha”, Yuuri sanoi aavistamatta mitä saisi aikaan. Viktor murtui ja painoi päänsä Makkachin turkkia vasten.
”Tiedän”, Viktor nyyhkäisi. ”Tiedän, että se ei ole enää kauaa luonani. Nämä kuukaudet Japanissa ovat olleet kullanarvoisia.”
Yuuri silitti Makkachinia ja sätti itseään, että oli saanut miehen itkemään.
”Anteeksi Viktor, en tarkoittanut”, Yuuri sanoi.
”Ei se mitään, se on tosiasia, jonka edessä olen ollut jo pitkään. Makkachin on vanha.”
”Viktor. Voinko halata sinua?” Yuuri pyysi.
Viktor irrotti otteensa koirasta ja nyökkäsi. Yuuri tuli hänen vierelleen Makkachinin ollessa toisella puolella. Hän piti Viktoria pitkään lähellään halausotteessa.
”Yuuri, pysythän lähelläni?” Viktor kuiskasi.
”En minä ole menossa mihinkään.”
”Minä tarkoitan aina, Yuuri. Tästä eteenpäin. Minä tarvitsen sinua.”
”Viktor”, Yuuri sanoi vähän hämmentyneenä. Hän irrottautui halausotteesta ja katsoi miestä suoraan silmiin.
”Olen voinut sinun kanssasi paremmin, kuin useaan vuoteen. Olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan. Olen pystynyt olemaan erossa Makkachinistakin ja olen silti voinut hyvin”, Viktor kertoi.
Makkachin heidän vierellään katseli isäntäänsä ja kuunteli tarkkaavaisena. Se käsitti, että se oli isännälleen hyvin rakas ja tärkeä. Ei vain tukikoira, vaan myös ystävä ja kuuntelija. Ja isäntä oli huolehtinut kaikki nämä vuodet siitä, että sillä oli kaikki hyvin. Isäntä oli hoitanut sitä, kun se oli ollut väsynyt ja sairaana. Se käsitti myös sen, että isäntä oli viimein löytänyt mukavan ihmisen vierelleen, joka myös piti koirista. Hänen isäntänsä oli viimein ollut iloinen ja nauranut ja se oli saanut myös Makkachinin tuntemaan itsensä nuoremmaksi ja voimakkaammaksi mitä se olikaan. Makkachin piti mustatukkaisesta ihmisestä ja tämän rapsutuksista ja paijaamisesta.
”Viktor. Minä haluan pysyä luonasi. Aina”, Yuuri sanoi. ”Koska... koska minä rakastan sinua.”
Makkachin vingahti vähän hyväksyvästi. Viktorin poskia kuumotti ja hän tunsi vatsanpohjalta saakka kuplivan onnen.
”Vaikka olenkin tällainen. Masentunut ja kummallinen”, Viktor sanoi.
”Tietysti Viktor. Olet täydellinen, vaikka muut sanoisivat mitä”, Yuuri totesi.
”Minäkin rakastan sinua”, Viktor kuiskasi.
Yuuri hymyili vähän ujon oloisena. Hän oli viimein sanonut sen ääneen ja suoraan Viktorille itselleen. Ja Viktor rakasti häntä. Mikään ei voisi enää olla epäselvää heidän välillään. Heidän elämänsä olivat kietoutuneet kummallisella tavalla yhteen.
Yuuri kääntyi Makkachin puoleen ja halasi koiraa.
”Kiitos Makkachin, että olet pitänyt Viktorista huolta kaikki nämä vuodet.”
Ja Makkachin vastasi vingahtaen vähän. Se nuolaisi Yuurin kättä ja katsoi sitten Viktoriin ruskeilla nappisilmillään ja Viktor suli. Makkachin oli aina yhtä söpö. Ja mikä vielä söpömpää, että Yuuri ja Makkachin olivat nyt yhdessä ja samassa halattavassa paketissa ja molemmat olivat häntä varten. Viktor oli tarvinnut Makkachinin, jotta hänellä oli joku elävä olento, josta pitää huolta ja johon hän keskittyi oman elämänsä lisäksi, eikä jäänyt liikaa pyörimään oman pahan olonsa ympärillä. Koira oli tuonut sisältöä ja iloa hänen muuten niin kovin luisteluntäyteiseen elämäänsä.
Yuuri huomasi Viktorin tarvitsevan nenäliinan ja hän ojentautui Viktorin yöpöydällä olevalle nenäliinalaatikolle. Silloin hän oivalsi lisää Makkachinista. Viktor kantoi usein jäähallille mukanaan nenäliinalaatikkoa, joka oli Makkachinin näköinen pehmokoira, mutta jonka sisällä oli nenäliinalaatikko. Yuuri otti koko pehmokoiran käsiinsä ja ojensi laatikkoa Viktorille, joka otti nenäliinan ja niisti. Kun Makkachin ei ollut kisoissa Viktorin mukana, Makkachinin näköinen nenäliinalaatikko oli.
”Viktor. Tämä nenäliinalaatikko. Voinko kysyä siitä?” Yuuri kysyi ja Viktor nyökkäsi aavistamatta lainkaan mitä Yuurilla oli mielessään. Hän oli niin tottunut koko Makkachinpienoismalliin, että ei kiinnittänyt siihen paljon huomiota.
”Mikä tämän laatikon tarina on? Liittyykö se jotenkin siihen, että Makkachin on sinun tukikoirasi?”
Viktor punastui vähän. Yuuri oli tarkkanäköinen ja oivalsi nopeasti laskien yhteen yksi plus yksi.
”Makkachin pääsi aluksi aika usein mukaani, kun olin pitemmällä luisteluleirillä tai kilpailuissa jossain päin maailmaa. Lilia oli yksi sponsoreistani, kun olin juniori ja hän rahoitti Makkachinin matkat. Jos Makkachin ei voinut tulla mukaani, se oli Lilian hoidossa”, Viktor kertoi. ”Kun masennusvaihe oli paha, minulle teetettiin tämä Makkachinin näköinen pehmo, joka oli helppo naamioida nenäliinalaatikoksi. Se oli mukanani, kun Makkachin ei ollut. Ja saattoihan laatikon ottaa jäähalliinkin, eikä se kiinnittänyt paljon huomiota.”
”Paitsi fanisi huomioivat sen. Ja sitten siitä tuli fanituote?” Yuuri totesi.
”Ei siitä pitänyt tulla. Voi Yuuri, tämä on noloa. Olen 27-vuotias ja kuljeskelen edelleen pehmokoira mukanani.”
”Nenäliinalaatikko, ei pehmokoira”, Yuuri korjasi ja hymyili.
”Oikea Makkachin auttaa. Tämä on vain muistuttanut minua Makkachinista, joka odottaa minua kotona ja on tarjonnut lohtua nenäliinoina, kun olen tarvinnut sitä.”
Viktor antoi nenäliinalaatikon takaisin Yuurille, joka käänteli sitä kädessään.
”Moni fani on varmasti ostanut tällaisen itselleen ja saanut siitä lohtua”, hän puheli. ”Oletko joskus ajatellut kertoa julkisesti mitä Makkachin on sinulle ollut ja merkinnyt kaikki nämä vuodet?”
”Ehkä joskus. Mutta nyt en ole valmis. Olen aivan keskeneräinen ja liian itseriittoinen, että voisin paljastaa kuinka haavoittuvainen olen ollut kaikki nämä vuodet.”
Yuuri tarttui uudelleen Viktorin käteen.
”Ei sinun tarvitse. Mutta olen iloinen, että kerroit minulle. Nyt minun ei tarvitse olla yksin oman keskeneräisyyteni ja vajavaisuuteni kanssa. Voimme olla sitä yhdessä”, Yuuri sanoi.
Sinä iltana Viktorin luottamus Yuuria kohtaan kasvoi. Hän uskalsi olla enemmän ihminen ja vajavainen itsensä. Yuuri oppi hänestä lisää ja halusi silti olla hänen vierellään. Se oli Viktorille aivan uutta. Hänen ei tarvinnut olla onnistunut, paras tai täydellinen kelvatakseen Yuurille. Hän oli ollut surkea valmentaja ja välillä ilkeäkin päästäessään sammakoita suustaan. Hän oli loukannut Yuuria huomaamattaan tai tarkoittamatta pahaa. Hän oli vähin erin kasvanut ihmisenä ja tänään hän oli ottanut ison askeleen kohti lujaa luottamusta Yuuriin.
Hän voisi ankkuroitua Makkachinin lisäksi Yuuriin. Häntä ei enää vaivannut Makkachinin menettäminen niin kovasti, kuin siihen päivään saakka. Hän ei jäisi yksin senkään jälkeen. Yuuri olisi hänen vierellään.
Kirjoittajalta: Internet on pullollaan koskettavaa fanarttia Makkachinista. Tässä kolme, jotka liittyvät myös kirjoittamaani fikkiin.
Ote Makkachin sarjakuvasta S
Makkachin tissue box S
Makkachinin ajatuksia elämästä S
