Kirjoittaja Aihe: Sly Cooper: Valehteluun tarvitaan kaksi, S, Sly/Carmelita, oneshot  (Luettu 2874 kertaa)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 127
  • Kurlun murlun
Ficin nimi: Valehteluun tarvitaan kaksi
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Sly Cooper
Genre: Draama ripauksella angstia
Ikäraja: S
Paritus: Sly/Carmelita

Summary: ”Sinä puhuit minulle palturia koko tämän ajan!”

A/N: Pitkästä aikaa olen jäänyt pahasti koukkuun Sly Cooperiin. :D Kronologisesti tämä tarina sijoittuu Sly 4:n alkuun, kun Carmelitalle on valjennut erinäisiä asioita.


***


Carmelita ei viitsinyt sytyttää valoa saapuessaan toimistolleen. Suurista ikkunoista sisään hohtava kuunvalo riitti hyvin. Hän oli aikeissa ainoastaan noutaa muutaman tärkeän paperin ja niiden avulla selvittää pikimmiten, minne Sly Cooper ja hänen typerä kriminaalijoukkonsa olisivat suuntaamassa seuraavaksi. Aikaa hukattavaksi ei ollut hetkeäkään.

Hakemisessa kului odotettua kauemmin, sillä hän ei löytänyt etsimäänsä millään huolimatta siitä, että oli varmasti laittanut tarvittavan materiaalin päällimmäiseksi työpöytänsä laatikkoon. Vieläpä lukittuun laatikkoon, jonka avain kulki jatkuvasti hänen mukanaan. Carmelita laski aseensa pöydälle ja siirteli kaksin käsin paksuja mappeja ja kansioita riuskasti sivuun. Hänen olisi pitänyt kyetä löytämään pari paperia tuota pikaa vaikka säkkipimeässä! Eivät kai arkit nyt itsestään liikkuneet?

Hetkisen tuloksettoman penkomisen jälkeen Carmelitan oli kerta kaikkiaan pakko luovuttaa. Turhautumisesta kihisten hän miltei antoi periksi mielihalulleen paiskata työpöytänsä kukkamaljakko seinään, mutta sen sijaan hän tyytyi huokaisemaan alistuneena. Itsepäisyys nosti päätään ja hän päätti vielä varmuuden vuoksi tarkistaa arkistokaapin sisällön, joskin siihen hän tarvitsisi valaistusta.

Ennen kuin hän ehti valokatkaisijalle, naisen tarkat silmät pysähtyivät vihreään viinipulloon nojatuolin viereisellä pöydällä. Carmelita ei muistanut nähneensä sitä siinä aiemmin, vaikkei olisikaan juuri hämmästellyt, vaikka olisikin unohtanut hankkineensa sellaisen. Viime päivien tapahtumat olivat ruostuttaneet hänen teräviä aivojaan pahan kerran, puhumattakaan sitten sydämestä, vaikkei hän sitä kenellekään olisi kysyttäessä myöntänyt. Aivoilla ajateltiin, ei sydämellä.

Hetken mielijohteesta Carmelita istui suureen punaiseen nojatuoliin. Upottava sametti ei rentouttanut yhtään, vaan tuntui ärsyttävän epämukavalta. Hän otti pullon käteensä tarkastellakseen sitä lähemmin välittämättä siitä, että toimisto oli yhä kuunvaloa vaille pilkkopimeä. Pullon kaulan ympärille oli sidottu rusetiksi sievä punainen silkkinauha. Se ei näköjään ollut hänen hankkimansa, kuten hän oli jo ehtinytkin epäillä. Minkään sortin korttia tai muuta viestiä ei ollut mukana.

Carmelitan tarkat korvat kuulivat pienen rasahduksen. Hän kohotti päänsä epäluuloisena ja tavoitteli katseellaan vaistomaisesti työpöydältä asettaan, mutta se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Nainen kolautti viinipullon takaisin pöydälle ja pomppasi raivoissaan tuolista.

”Riittää jo, Cooper! Voit lopettaa tuon piileskelyn.”

”Vau, sehän kävi nopeasti. Mä jo mietinkin, miten saada huomiosi ilman, että säikyt puolikuoliaaksi”, kuului suututtavan tuttu ääni arkistokaapin päältä.

”Aavistelin haistaneeni rotan.”

Carmelita kirosi typeryyttään. Sly Cooper hiiviskeli parasta aikaa hänen toimistossaan suoraan tarjottimella ja ainoa järkevähkö esine, jonka avulla hän nyt saattoi napata tämän, oli yksi vaivainen käsirautapari hänen vyöllään. Todistetusti Sly oli ihan liian ovela käsiraudoille. Luultavimmin hän päätyisi lopulta itse loukkuun niiden kanssa. Sellaista oli sattunut luvattomankin monesti.

”Mitä sinä täällä teet?” Carmelita ärähti mulkoillen arkistokaapin päälle, vaikkei erottanutkaan siellä kyykkivän hahmon kasvoja. ”Se on harkitsemattoman uhkarohkeaa. Kai tajuat, että olet telkien takana tuota pikaa?”

”Kiitos vain tarjouksesta, mutta jätän väliin”, Sly vastasi hymähtäen. ”Kiirettä pitää muualla niin, että tuskin ehtii alas istahtaa.”

”Miksi sitten yhä nuuskit toimistoani?”

Sly heilautti kättään sen verran, että paperin kahahdus kuului. ”Käsittääkseni sä etsit näitä?”

Niinpä tietysti. Olisi pitänyt arvata, että Cooper oli taas ollut asialla. Carmelita oli jo kauan sitten lakannut kyseenalaistamasta erinäisiä seikkoja tämän toimintaan liittyen, sillä vastaukset menivät aina yli hänen ymmärryksensä. Silläkin kertaa tämän oli onnistunut pujahtaa sisään toimistoon, tiirikoida työpöydän laatikko auki ja ennen kaikkea olla häntä askeleen edellä jopa nappaamalla hänen aseensa ennen kuin hän ehti edes nähdä sen hävinneen.

”Anna ne oitis minulle, tai saat tuta nahoissasi!” hän komensi auktoriteettia henkivään äänensävyyn, mutta vastaukseksi hän sai huvittuneen tuhahduksen. Näköjään hänen käskytyksensä liiallinen kuunteleminen oli saanut aikaan sen, että hänen vaikutusvaltansa oli entistä vähäisempi.

”Pippurinen kuten aina”, Sly huokaisi ärsyttäen Carmelitaa entisestään. Ennen kuin hän ehti avata suutaan uuteen käskyyn, tämä jatkoi: ”Ota iisisti, muru. Mä haluan vain jutella.”

Se siitä vielä puuttui. Carmelita ei todellakaan tuntenut minkäänlaista halua jutustella kenenkään kanssa. Sitä paitsi mahdollisesta keskustelusta ei taatusti olisi tulossa kovin rattoisa: Sly puhui tyylilleen uskollisena flirttailevaan sävyyn, mutta tapa, jolla tämä oli kutsunut häntä muruksi, ei ollut pitänyt sisällään edes teeskenneltyä hellyyttä. Sly oli yhtä kiukkuinen kuin hänkin, vaikka kätkikin sen huomattavasti paremmin.

”No, jätätkö minulle vaihtoehtoja?” Carmelita risti käsivartensa tyytymättömään puuskaan.

”Tietty jos tosissasi haluat, että mä häivyn, niin saamasi pitää”, Sly aloitti harkitsevaisesti, ”valitettavasti siinä tapauksessa nämä paperit päätyvät meidän koplalle. Pojat, saadaan varmasti hyvät naurut, kun luetaan nämä läpi ja katotaan, mistä olit aikeissa meitä pyydystää.”

Carmelita puri hammasta eikä suostunut haksahtamaan miehen irvailuun. ”Lupaatko luovuttaa ne takaisin, jos päätän tuhlata aikaani jaarittelemalla kanssasi?”

”Varkaan kunniasanalla.”

Ne sanat saivat Carmelitan napsahtamaan. ”Pah, älä ole naurettava! Sinä et tiedä mitä on kunnia! Olet vain kelvoton, häikäilemätön kriminaali ja julkea petturi!” Vihanpuuskassaan hän iski nyrkillään arkistokaappia niin, että teki kipeää.

”Vai että julkea petturi?” Sly toisti aprikoivaan sävyyn. Pimeässäkin Carmelita saattoi nähdä, kuinka tämä kurtisti kulmiaan. Täytyikö hänen muka vääntää kaikki rautalangasta?

”Sinä huijasit kaikessa, Cooper! Sinä vain teeskentelit menettäneesi muistisi ja käytit minua hyväksesi valehtelemalla päin naamaa! Sinä puhuit minulle palturia koko tämän ajan!” Hänen äänensä särähti vihan kyyneleiden uhatessa pyrkiä esiin.

”Joko lopetit?” kuului hillitty ääni. Hän ei vaivautunut kommentoimaan mitään. ”Tuon vaikuttavan syyttelylitanian perään voit seuraavaksi kertoa, miksi pata soimaa kattilaa.”

”Mistä oikein puhut?” Carmelita äyskähti, vaikka epäilikin vahvasti tietävänsä, mitä Sly tarkoitti.

Sly huokaisi ja vaihtoi asentoaan kaapin päällä kumartuen sen verran, että Carmelita kykeni näkemään kullanruskeat silmät. Niissä oli hämmentävän viileä katse. ”Noinkin sieväksi ilmestykseksi olet joskus harvinaisen yksinkertainen, ellet sitten vain esitä ja yritä siten pelata lisää aikaa. Jostain syystä mulla on mielessäni myös sellainen versio, jossa satuilit mulle. Viimeksi kun katoin, kukaan Cooperin klaanista ei oo koskaan työskennellyt Interpolin leivissä konstaapelin virassa.”

Carmelita nielaisi tyhjää ja joutui kääntämään katseensa miehen silmistä. Sly oli oikeassa, niin raivostuttavaa kuin se olikin. Hän todella oli päästänyt pienen valkoisen valheen kertomalla Slylle tämän olevan hänen poliisikumppaninsa, eikä suinkaan ensimmäinen henkilö hänen pidätettävien listallaan. Tilaisuus oli tehnyt hänestä varkaan: Carmelita ei voinut sietää sitä, että hänen olisi itse pitänyt selvittää tokkuraiselle, pökertymisestä toipuvalle Slylle tämän todellinen henkilöllisyys ja samalla mitätöidä pinnan alla kytevät toiveensa liittyen heidän keskinäisiin väleihinsä. Jospa he olisivat voineet aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä.

”Täytyy myöntää: hetken aikaa mä olin ihan pihalla”, Sly jatkoi. ”Sitten kaikki valkeni alta aikayksikön ja mä olisin itse asiassa nauranut sun vastauksellesi, ellei se olisi paljastanut mua saman tien.”

”Joten päätit leikkiä mukana, ketale!”

”Totta, mähän vain viljelin sitä minkä sä istutit”, mies huomautti. ”Tulipahan ainakin selväksi, että haluat katsella mua muualla kuin kalterien takana vain siinä tapauksessa, etten muista, ketkä ovat parhaita ystäviäni tai edes sitä, kuka oikeasti oon.”

Toteamusta seurasi painostava hiljaisuus. Lopulta Carmelita huokaisi syvään ja marssi nojatuolille. ”Hyvä on, minä toimin väärin”, hän viimein myönsi ja istui raskaasti alas. Että kaiken olikin pitänyt mennä niin hankalaksi. ”Olen pahoillani.”

Sly hypähti alas kaapin päältä ketterästi ja hiirenhiljaa. Carmelita oli aina hämmästellyt, miten tämä osasikin liikuskella niin ääneti. ”No, niin olen mäkin”, mies sanoi kuulostamatta enää niin ärtyneeltä, ”enkä mä toivonut, että tää menisi tähän, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Veri vetää toisaalle, enkä mä pysty enää teeskentelemään muuta.”

”Olisi pitänyt arvata, että valitset rikokset mieluummin kuin kunniallisen kansalaisen elämän”, Carmelita sanoi kylmästi. Ja minut, häneltä melkein pääsi, vaikka se kuulostikin naurettavan akkamaiselta. Hän oli hiljaa ehtinyt kuvitella heille kahdelle yhteistä tulevaisuutta heidän molemminpuoliseen hyväksikäyttöön perustuneen yhteiselonsa aikana, joka nyt jälkeenpäin haiskahti katkeransuloiselta. Pariisi todella teki ihmisistä täyspöljiä, romantiikannälkäisiä luusereita.

”Kyllä sä mut tunnet”, Sly sanoi apeasti virnistäen.

”Näköjään”, Carmelita totesi tuijottaen miestä terävästi silmiin. ”Ei olisi ikinä pitänyt uskoa sinusta mitään muuta.”

”Tiedätkö, loppujen lopuksi suurin ongelma on sun pään sisällä”, tämä tuumasi astuen hiukan lähemmäs. ”Joskus kaiken ei vaan tarvitse olla niin mustavalkoista.”

”Mutta joskus täytyy”, nainen tuhahti noustessaan tuolista. ”Olen saanut tarpeekseni tästä keskustelusta. Häivy, ennen kuin heitän sinut itse ulos.”

”Ohoh, kuulostat siltä kuin et haluaisi nähdä mua enää.” Sly virnisti ärsyttävästi.

”Vielä mitä”, Carmelita sanoi avatessaan toimistonsa ikkunan. ”En malta odottaa, että saan jutella kanssasi uudestaan – kalterit välissämme.”

”Kas kun et saman tien ole käsiraudoilla uhkaamassa”, mies naurahti ja seisahtui hänen viereensä. Carmelita säpsähti, kun tämä kosketti kevyesti hänen hartiaansa sovintoa tavoittelevana eleenä. Tietysti hänkään ei jaksaisi ikuisuuksia vihoitella, mutta sillä hetkellä hän ei kerta kaikkiaan enää suostunut katselemaan Cooperin rasittavaa, petollista, salskeaa naamaa.

”Sovitaan tasoituksen vuoksi pieni etumatka”, Carmelita virkkoi ja pyyhkäisi Slyn käden pois mielenosoituksellisesti. ”Minä lasken kolmeen. Sinulle tulee kiire, joten kannattaisi jo laputtaa.”

”Ehkäpä”, hän sai hilpeän vastauksen.

”Yksi.”

Sly hypähti ikkunalaudalle, eikä Carmelita voinut estää suoraa katsekontaktia syntymästä. ”Kaksi”, nainen sanoi hampaitaan kiristellen. Mokomakin liero, yritti karismallaan saada häntä pauloihinsa mennen tullen.

”Törmäillään taas”, tämä sanoi iloinen, salakavala tuike silmissään.

Kolme”, Carmelita ärähti juuri, kun hänen huuliltaan varastettiin suukko. Sly virnisti suu korviin asti ja heittäytyi ketterästi ulos ikkunasta kadoten viimein hänen silmistään.

Carmelita paukautti ikkunan kiinni ja komensi itseään keskittymään olennaiseen. Ne paperit. Niiden takia hän oli toimistolleen alun perin saapunutkin. Cooperin ja hänen jenginsä vangitseminen työllistäisi häntä vielä pitkän tovin, joten oli parasta käydä toimeen ilman viiveitä. Niiden kelmien nappaamisesta tulisi tarkastaja Foxin uran tähtihetki. Oikea asenne oli kaiken a ja o.

Ensin hänen kuitenkin täytyi nousta tuolin avulla korkeammalle yltääkseen aseeseensa ja papereihin, jotka se pahuksen roisto oli jättänyt arkistokaapin päälle kauimpaan nurkkaan.


« Viimeksi muokattu: 05.02.2018 21:16:17 kirjoittanut Ayudara »
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."

Silagul

  • Silli
  • ***
  • Viestejä: 51
  • Ikuisesti Palava Sielu
    • Warrior Cats RPG
Ensimmäinen Sly-fic, jonka olen löytänyt täältä. ^^
Täytyy sanoa, että tämä oli vaikuttava lukukokemus. Halusin jo pelkästään nimen vuoksi lukea tämän - toisena syynä oli tietenkin se, että pidän kovasti kyseisistä peleistä. Osasit mielestäni noudattaa hyvin Slyn ja Carmelitan luonteita, eikä tekstissäkään ollut mitään vikaa. Voisin oikeastaan ihan hyvin kuvitella tämän kohtauksen mukaan pelien juoneen. Olen pahoillani, ettei tässä lyhyessä kommentissa ole mitään rakentavaa palautetta. En vain osaa sanoa mitään muuta kuin, että tämä yllätti minut erittäin positiivisesti.
Ilahtuisin kovasti, jos kirjoittaisit jossakin välissä vielä lisää Sly-pelisarjaan liittyviä tekstejä. :)
Hi dreh ni orin mindok un vun, dreh hi? Grik pahlok, wah krilon kuz fah hinmaar faan do Dovah!

Avatar © Silagul

Greece

  • Vieras
Tää oli loistava. Pidin kauheesti siitä, että osasit hyvin pitää Slyn samanlaisena. Ensimmäisen lauseen jälkeen olin ihan innoissani, vaikka hieman pelotti, että mihin se menee, mutta itselleni ainaki olisi Sly tosi vaikea. Sä onnistuit tosi hyvin! Carmelitankin pystyin kuvittelemaan hyvin, enkä sanois osaavani paremmin :D

Hyvin keksitty tilannekin. Aluks ei ihan päässyt siihen mukaan, missä kohtaa pelejä mennään, enkä edes ajatellut, että liittyis niin paljoa peleihin, mutta kappas, kolmosen jälkeen. Nerokas idea kyllä ja hyvin kirjotit! Sain ihanasti kuvitettua kaiken eteeni!

Kiitos~~

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 127
  • Kurlun murlun
Kiitoksia lämmittävästä palautteesta, SoulSpirit ja Greece! :D

Mahtavaa, jos onnistuin tarinan kanssa ja hahmot pysyivät ic:inä. Itse asiassa koin Slyn jollain tavalla helpommaksi kirjoittaa kuin Carmelita. Arvon poliisilla on välillä niin yksitoikkoinen käsikirjoitus ihan canonissakin, että siitä oli hauskaa yrittää saada esiin jotain mielenkiintoista. Carmelita on joissain asioissa todella valitettavan mustavalkoinen, kun taas Sly ajattelee laatikon ulkopuoleltakin ja on ylipäätään luonteeltaan vähemmän kipakka. :D

Tarinan juoni syntyi oikeastaan aika itsestään, enkä kokenut sen kanssa kirjoittajan blokkia, ihme kyllä. Tämä fandom on sen verran kiehtova, että lisää ficceilyä on varmasti tulossa tulevaisuudessa. ;) Dimitristä olisi siistiä kirjoittaa jotain eeppistä.

- Ayu
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."

Talviomena

  • ***
  • Viestejä: 264
Luin tämän jokin aika sitten ja piti kommentoida jo silloin, mutten kiireiltäni ehtinyt.

Tykkäsin siitä, että Carmelita ei tosiaan ollut tässä niin mustavalkoinen kuin peleissä. Jostain syystä, vaikka hahmosta pidänkin, muistan sen repliikeistä ainoastaan äärimmäisen kettuuntuneen "Löydän sinut, Cooper!"-rääkymisen. x'D Sly oli hyvin ic, muistelinkin sen puhuneen paljon mä-sä-tyyliin, eli olit saanut hahmosta hyvin (ainakin omaan korvaani) uskottavan. :)

Odotan innolla eeppisiä Dimitri-ficcejä! :D Antaa palaa vaan! Olisi myös tosi mielenkiintoista lukea joskus Neylasta, tykkäsin siitä hahmosta varmaan yhtä paljon ellen enemmän kuin Carmelitasta.
My heart it ceases, my breath undrawn.
My eyes forever focused
on the sanguine metal dawn.


Listaukseni

Chuuko

  • ***
  • Viestejä: 138
Kuten aiemmat kommentoijat ovat kirjoittaneetkin, Carmelita on pahuksen yksitasoinen ja rasittava hahmo pelisarjassa. Tässä oli kuitenkin mukavasti syvyyttä ja mielenmaisemia kirjoitettu hahmolle, joten ehkä voisin antaa Carmelitalle vielä pienen mahdollisuuden. Sly oli ihana rakastettava itsensä, varsinainen ovela kettu!

Teksti oli muutenkin sujuvaa ja helppolukuista. Joku sanamuoto tai taivutus siellä mua häiritsi, mutta betattua monta vuotta tekstejä, tekstien analyyttiseltä lukemiselta ei oikein voi välttyä. Mielenkiinto säilyi koko tekstin ajan, vaikka jo melkein odotin pelityyliin Carmelitan kiskaisevan vain pyssynsä esille ja alkavan räiskiä ympäriinsä, mutta onneksi hoitelit aseen pois käytöstä alkumetreillä.  :D

Kiitos tästä!
True I'm nervous,
but why do you think I'm mad?

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 127
  • Kurlun murlun
Talviomena: Kiitoksia kommentista! :D Se on kyllä jännä, että vaikka Carmelita on loppujen lopuksi hyvin ärsyttävä, hahmosta vain silti jotenkin kummasti pitää. Neylasta liikun kanssasi samoilla linjoilla ja olen vakuuttunut, että hänkin pääsee estradille jossain kohtaa. 8) PS: Kornisti tuumaan ohimennen, että Maailmankaikkeudesta löytyy hetki sitten julkaistua merkillistä Dimitri-tarinaa.

Chuuko: Paljon kiitoksia! Pakko myöntää, etten yleensä eri fandomeissa lähes koskaan innostu päähenkilöstä, mutta Sly on kyllä ihana. :D Ehkä hän veikeydellään tasapainottaa Carmelitan rasittavuutta... Loppujen lopuksi uskoisin, että tarkastaja Foxille voisi antaa uuden mahdollisuuden, sillä kyllä hahmolla syvällisiä ajatuksiakin on, vaikkakin ne hukkuvat pakkomielteisen jahtaamisen alle. Olisi ollut tosiaan hyvin ic-Carmelitaa alkaa räiskiä hulluna aseella heti, kun Sly Cooper hiipii salaa toimistoon, joten juuri siksi ase takavarikoitiin heti alkuvaiheessa. :D

- Ayu
 
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."