Originaalit > Pergamentinpala

Sairas William, K-11 | VALMIS

(1/5) > >>

Klara-nne:
Author: Klara Vikstedt
 Pairing: Päähenkilö on itsemurhan tehneen pojan sisko Joanna
 Rating: k 11
 Summary: Kertoo Joannan suhtautumisesta veljensä itsemurhaan sekä tämän suhteista perheeseensä, ystäviinsä ja entiseen poikaystäväänsä. Joannan toinen veli Daniel on suuressa roolissa. 
 Author's Note: Tarinaan on jatkoa.

// Ile teki iskun tänne ja survoi ikärajan otsikkoon

    Sairas William

Joanna seisoi täysin liikkumatta ja katsoi arkkua jota laskettiin nyt maan syvyyteen. Siinä makasi 18-vuotias veli, liian nuori ja liian vihainen. Joanna ei tuntenut mitään! Tämä oli vain yksi velvollisuus joka piti hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Tuntui samalta kuin matematiikan kokeessa, edessä kaksi paperia, toinen täynnä typeriä tehtäviä, toinen tyhjä, vailla vastauksia. Joanna ei jaksanut kirjoittaa laskuja, vielä vähemmän hän jaksoi itkeä veljeään, veljeä joka oli tietoisesti halunnut maan alle. Ei Joanna vihainen ollut, häntä vain ei kiinnostanut velivainaan typerät ongelmat ja vanhempiensa naurettava asenne.

Kun William löydettiin roikkumasta huoneensa katosta olivat Joannan vanhemmat alkujärkytyksen jälkeen ruvenneet välittömästi peittelemään tapahtunutta. Lopulta koko suku uskoi Williamin sairastaneen sydäntautia ja slaagihan se velipojan tappoi. Koulussa puhuttiin kuitenkin kaikenlaista. Ainahan siellä puhutaan! Joannaa ei kiinnostanut selitellä, hän vain hymähteli ja hymyili, puhui kengistä ja hyvännäköisestä historian opettajasta. Oliko sillä loppujen lopuksi väliä elikö ihminen, jonka näki aina vain synkkänä, pari kertaa viikossa?

Joanna ja hänen vanhempi, elossa oleva veljensä istuivat takapenkillä. He kuulivat vain vanhempiensa yhdentekevät keskustelut. Joanna kuuli isänsä puhuvan.
- Älä viitsi syyllistää Mariia, minulla nyt sattuu olemaan töitä ja näitä tilaisuuksia ei niin vain peruta ja hankita uutta ajankohtaa kuten sinä varmaan kynsihoitojesi kanssa teet! Valitinko minä siitä, että sinä lähdit kesällä mitään ilmoittamatta lomamatkalle kuukaudeksi? Kuukaudeksi!
Joanna kuulee äitinsä tympääntyneen vastauksen.
- Poikasi on kuollut Thomas. Hyvänen aika, jos tieto siitä leviää. Satuitko ajattelemaan mitä ihmiset ajattelevat kun sinä vain painat töitä vaikka pitäisi surra?
- Surra! Suruttapa se poikakin meidät tänne jätti. Luoja, kuinka naiivi sinä olet. Minä lähden kun niin on sovittu! Itku ei auta markkinoilla. Taisit sanoa itsekin niin Williamille!
- Ha! Jaaha, että syyllistämälläkö tässä edetään. Minä sentään puhuin hänelle, helvetti.
- Tästä nyt on aivan turha jauhaa. Koko aikataulu on kaaoksessa. Jos meinaatte säilyttää elintasonne niin hyväksykää tilanne!
Thomas kääntyi ja katsoi suoraa Danielia silmiin. Hän käänsi katseensa Joannaan ja ihmetteli kun näki tämän itkevän. Hautajaisissa ainoastaan Joannan äiti vuodatti pari kyyneltä.

Joanna pyyhki kyyneleensä, häntä ärsytti koko tilanne. Nuo kaksi maailman pinnallisinta ihmistä luulevat hänen itkevän veljeään, joka oli täysi nolla.
- Mitä te sanoisitte jos mä tappaisin itseni? Mitä hittoa te sillon keksisitte?
Kumpikaan vanhemmista ei sanonut mitään. Daniel tuijotti Joannaa puoliksi ihmeissään, mutta hymykuoppa paljasti hänen huvittuneisuutensa.
- Meidän ihana narsisti! Varsinainen järjen jättiläinen. Ajatteletko sä prinsessa ikinä mitä sanot? Daniel katsoi Joannaa kysyvästi.
- Kohta ei enää tarvitse ajatella kun hyppään Stockmannin katolta suoraa sun autos alle, Joanna tiuskaisi.
- Ei tarvi hypätä, säästä se vaiva. Voin ajaa sun päälle vapaaehtoisesti.
- Kiitos paljon.
Joanna alkoi itkemään. Hän ei enää saanut ääntä kurkustaan, eikä välttämättä olisikaan halunnut sanoa mitään.
- Lopettakaa. Kukaan ei ole tappamassa mitään, tästä selvitään kun puhalletaan yhteen hiileen. Elämä jatkuu. On alamäkiä ja ylämäkiä. Nyt mennään kotiin ja otetaan rauhallisesti tämä päivä. Otatte vaikka kylvyt ja yritätte nukkua. Onhan tämä vaikeaa meillekin ja luulisi teidän, varsinkin Danielin sen ymmärtävän.
Daniel katsoi ensin isäänsä, sitten Joannaa.
- Anteeks sisko.
Joanna ei jaksanut sanoa mitään. Dani otti häntä kädestä ja sanoi kasvot lähes vakavina.
- Anteeks oikeasti.


Joanna makaa lämpimässä kylvyssä, hän haistaa jasmiinin tuoksun. Tulee mieleen mummola. Koskahan hän on siellä viimeksi käynyt? Joanna muistaa katkelmia lapsuudestaan. Hän muistaa kuinka he Williamin ja Danielin kanssa rakensivat majan omenapuuhun ja kuinka Daniel pudotti valtavan laudan Joannan päähän. Hän ei muista oliko se edes vahinko. Danielilla on koko ikänsä ollut pakkomielle kiusata! Toisaalta Williamia Dani ei ikinä kiusannut, ei edes töninyt. Joanna muistaa nyt kirkkaasti Williamin äänen. Hän muistaa kuinka Williamin suuret vaaleansiniset silmät katsoivat Joannaa huolestuneena kun tämä kysyi: "sattuko? sattuko pahasti?" Joanna ei muista mitä vastasi, hän muistaa vain kirkuneensa kimeämmin kuin koskaan. Ärsyttävä muisto Danielista ja tämän vahingoniloisesta ilmeestä saa Joannan havahtumaan. Lähtisi takaisin Englantiin. Kerran typerys aina typerys, Joanna huokaa.

Yhtäkkiä Joannaa alkaa ahdistamaan. Hänestä tuntuu kuin William tuijottaisi häntä jostain, ehkäpä kylpyammeen päältä, jostain kaukaa katosta. Joanna alkaa laulamaan, hän hyräilee jotakin uskonnollista laulua. Ehkä hautajaisista mieleen jäänyttä. Laulaminen tehoaa aina, se on niin rauhoittavaa. Hengitä, Joanna käskee itseään, hengitä ääliö! Sitten hän kuulee koputuksen joka palauttaa hänet totaalisesti maan pinnalle. Danielin ääni on ärsyttävä, se on käskevä ja itsekeskeinen.
-   Viilsitkö jo ranteet auki rakas?
Joanna epäilee toisinaan onko Daniel ihan terve, onko hän sitä itsekkään. Onko normaalia piikitellä tuolla tavalla oman veljen hautajaisten jälkeen?
-   Yritin parhaani, mutta hoitoainepullo ei ole kauhean terävä. Mitä haluat natsi?!
Daniel ei vastaa hetkeen mitään, ehkäpä tämä ei keksi mitään nasevaa Joanna ehtii jo ajattelemaan, kun taas kuulee veljensä äänen.
-   Blondien teurastus alkaa puolentunnin päästä. Mummo tulee!
Joanna jäykistyy ja huutaa paniikin omaisella äänellä.
-Mitä!?
 Hän nousee ammeesta kietoo pyyhkeen ympärilleen ja kävelee aavaaman oven.
- Mitä helvettiä se tänne tulee? Meillä on suruaika.. tai jotain?
Dani hymyilee voitonriemuisesti, hän tietää Joannan inhoavan isoäitiään.
-   Isukki kerto sille et oot harkinnut henkes heivaamista, se tulee saarnaamaan sulle elämästä, ei sua helvettiin tulla koskaan huolimaan, älä sisko imartele itseäs.
Joanna ei osaa enää kontroloida itseään! Hänen silmästään valuu kyynel. Mitä ihmettä hänelle on tapahtumassa? Joanna seisoo oven suussa hiukset vettä valuen, Dan katsoo häntä hetken melkein säälien, mutta toteaa sitten tylysti, - Saatanalle ei anneta synninpäästöä. Daniel kävelee pois katsomatta enää siskoonsa.

Alakerrassa tuoksuu viski ja erittäin vahva kahvi, mummo on siis jo täällä. Joanna seisoo huoneensa peilin edessä ja kampaa kosteita hiuksiaan. Miksi ihmeessä sen hienostelevan vanhuksen pitää tulla tänne? Mikä ihme ihmisiä vaivaa! Joannaa ahdistaa enemmän isoäiti kuin ajatukset veljensä kummittelusta. Nyt on ryhdistäydyttävä! Hän pukee päälleen vaaleanpunaisen kauluspaidan ja mustan polviin asti ulottuvan hameen. Kamala asu Joanna ajattelee.
- Hyvänen aika, tyttökulta! Aivan liian laiha ja hiuksetkin roikkuvat kuin lehmän häntä!
Joanna säpsähtää, Rouva Högdawn on sitten päättänyt tulla yllättämään hänet.
- Oih, Kirstin! Ihanaa kun tulit! On ollut niin ikävä.
Joanna osaa näytellä, mutta ei kyyneliin asti. Hän yrittää saada edes silmänsä kostumaan mutta ei sekään onnistu!
- Voi lapsikulta ei tarvitse pidätellä itkua, teillä on nyt todella rankaa. Mummo tulee halaamaan häntä.
Kuka enää käyttää Chanel viitosta?


Heillä ei ole varmaan koskaan ollut niin hiljaista illallista. Joanna tökki huomaamattaan pihviään samalla kuin tuijotti ruokaansa ahmivaa veljeä.
- Kuinkas jatkossa? Olette varmaan jo varanneet terapiat lapsille?
 Mummo osoitti kysymyksensä Mariialle.
- Äiti siitä tuskin olisi mitään apua, ennätti Thomas sanomaan vaimonsa puolesta. Joanna huokaisi tahtomattaan kuuluvasti.
- Voih, tyttökulta väsyttääkö sinua noin paljon? Et ole tainnut paljon nukkua, silmänalusista päätellen. Mummo iskee Joannalle silmää. Ennen kuin Joanna ehtii vastata kuulee hän jo veljensä teeskennellyn äänen
- Joanna ei ole nukkunut silmäystäkään! Mummo onneksi sä olet täällä, tuntuu niin kamalalta kuulla siskon itkevän joka yö, siitä asti kun..
Joanna tietää, että Daniel pitää "tukahtuneen tauon" eli esittää saavansa tunnepuuskan tai vastaavan. - Haista vittu Daniel! Joka helvetin hetki mä toivon, että se olisit ollut sinä eikä William!
Joanna nousee pöydästä ja lähtee kohti ulko-ovea. Häntä hävettää, itkettää ja naurattaa. Hän ei pysty katsomaan kenenkään ilmettä, ei varsinkaan Danilelin, saati sitten mummin!

Joanna lähtee ulos juoksemaan, hän ei huomaa edes laittaa kenkiä jalkaansa. On vain pakko päästä pois tästä ahdistavasta talosta! Ulkona on pimeää ja sataa vettä, Joanna ei ymmärrä mitä on tekemässä. Hän juoksee pitkin tienreunaa ja tuijottaa naapureidensa taloja. Joanna ei tiedä valuuko hänen silmistään kyyneleet vai ovatko ne vain sadetta, hän ei tiedä enää mitään!
Hän on juossut jo kaksi kilometriä, koska huomaa olevansa entisen ystävänsä Saran talon edessä. Joanna pysähtyy ja vain tuijottaa isoa vaaleaa taloa. Se on niin jykevä ja niin surullinen. Miksi William ei ikinä hymyillyt? Tapahtuikohan sille jotakin? Joanna ei voi käsittää miksi joku oikeasti haluaisi tappaa itsensä. Hän muistelee viimeistä kohtaamistaan Williamin kanssa.

Joanna oli silloin lähdössä ystävänsä juhliin. Hän oli jo pukeutunut kun huomasi olevansa tunnin myöhässä! Isä oli kuukausi sitten ostanut Williamille upean auton ja Joannaa ärsytti kun William ei ikinä käyttänyt sitä. Joanna päätti mennä kysymään veljeään kuskiksi. Hän käveli yläkertaan nopeasti ja koputti Williamin ovea, koska Joannalla oli kiire hän riuhtasi oven auki välittömästi siihen koputettuaan. William katsoi Joannaa säikähtäneenä ja kysyi
- Onko jotain tapahtunut?
Joannaa ärsytti veljensä huoltivaisuus, mutta sitäkin enemmän tämän omituisuus.
- Ei, mulla vaan sattuu olemaan aivan kamala kiire Kittyn bileisiin. Voisitko viedä? Saisit samalla vähän tuntumaa kaunottarees. Miks et muuten ole ajanut?
William työnsi kirjoituslehtiönsä syrjään ja katsoi Joannaa
- Miksi olisin?
Joannaa ärsytti. Aivan kun hänellä olisi aikaa ruveta selittämään veljelleen miksi autoilla ajetaan.
- No en tiedä, huviksesi, voisitko nyt lähteä?
- En
Joanna korotti ääntään.
- Miksi muka?!
- On muuta tekemistä eikä huvita kantaa sua yöllä aulasta yläkertaan. En ehdi, anteeksi, oliko muuta?
- Todellakin oli! Nimittäin sinä lähdet nyt! Jos jään matkalla auton alle se on sun vika, ymmärrätkö?
William katsoi siskoaan toisaalta ihailevasti toisaalta surullisesti. Tämä oli niin autuaan tietämätön kaikesta. Siskossa oli sitä elämäniloa, mitä jokaisessa pitäisi olla. Hän tiesi, että suostuisi lopulta viemään Joannan, mutta oli niin kaunista voida vielä viimeisen kerran katsoa tuota suoranaista elämää ja tunteiden herkkyyttä. Hänen olisi pitänyt olla kuin siskonsa ja veljensä, hänen olisi pitänyt osata elää! William katsoi hetken sanomatta mitään, sitten hän hetken mielijohteesta kysyi
- Mietitkö ikinä miltä elämäsi näyttää jonkun toisen silmin?

-Joanna! Oletko se sinä?! Mitä helvettiä sä siellä teet!?
Joanna havahtui, hän huomasi Saran seisovan korkealla kuistilla tupakkaa tai pilveä polttaen. Niin Sara aina teki, hiippaili terassille polttelemaan. Sara sanoi aina, että se tulee sieluun parhaiten sateessa. Joanna ei koskaan ymmärtänyt mikä, eikä häntä varsinaisesti kiinnostanutkaan.
- Moi Sara! Sori oon vähän ajatuksissani, Joanna huusi kääntäen kasvonsa ylöspäin kohti terassia. Hänen teki mieli jatkaa juoksuaan, hän tunsi itsensä kamalan tyhmäksi.
- Tuu tänne, heti!
Sara huusi sen niin huolettomasti ja painokkaasti ettei Joanna ehtinyt edes ajatella kun huomasi jo kävelevänsä vanhan tottumuksen mukaisesti Saran eteisaulaa pitkin. Hän käveli portaita ylös ja katseli seinällä roikkuvia vanhoja maalauksia. Yhdessä taulussa oli keskiaikaiseen tyyliin maalattu perhe, Sara ja tämän vanhemmat. Saran vanhemmat olivat olleet niin mukavia! Miksi niinkin sydämelliset ihmiset joutuivat kuolemaan?

-Moi
Joanna sanoi terassin oven avattuaan.
- Näytät kamalalta! Sara huudahti - ja mitkä noi vaatteet on?
- Mummo on meillä, Joanna totesi robottimaisesti.
- Aha, Sara sanoi ja ojensi polttamaansa itse käärittyä savuketta. Puhdasta kannabista Joanna ajatteli. Joannalla oli hyvin välinpitämätön olo hän otti savukkeen ja kävi istumaan terassilla olevalle korituolille.
- Jaksaisitko hakea mulle viskiä? Joanna ihmetteli itsekin kysymystään, ei hän koskaan juonut viskiä! Nyt oli vain sellainen olo.
- Okei! Sara hymyili ja lähti sisälle.
Joanna palasi takaisin muistelmiinsa, viimeiseen keskusteluunsa Williamin kanssa.

- Okei sä olet sekaisin! Joanna sanoi Williamille vihaisella äänellä.
-Unohda! Mä en todellakaan tule sun kyytiis jos oot vetänyt jotain pajaa vahvempaa. Joanna oli lähdössä Williamin huoneesta kun kuuli Williamin huutavan
- Odota! Mä en ole ottanut mitään, kunhan kysyin. Ja voin mä sut viedä. Missä se Kitty asuikaan?
- Sweaholmissa, Joanna vastasi puoliksi tyytyväisenä puoliksi ärtyneenä.
-   Käyn vaihtamassa vielä kaulakorun, mene jo hakemaan auto. Kiire!
- Okei, William sanoi. Hän ymmärsi silloin todella rakastavansa siskoaan. Joannaa oli varmasti vaikea rakastaa, mutta Williamille se oli aina ollut helppoa. Oli sääli tehdä siskolle niin ikävä temppu, mutta Joanna kyllä toipuisi. Joanna oli Williamin silmissä kaunis, vahva ja dominoiva, ihanasti kiinni elämässä!

- Viski tuplana, olkaa hyvä! Sara ojensi Joannalle viskilasia ja hihitti. Joannaa hymyilytti Sara oli ihana! Jonna tunsi jo tiettyä rentoutta.
- Loistava jointti, Joanna sanoi ja otti huikan viskistä. Normaalisti hänelle olisi tullut pieni oksennusrefleksi, mutta nyt viski maistui ainoastaan ihanan polttelevalle. - Loistavaa viskiä, Joanna jatkoi ja otti toisen siemauksen, äskeistä suuremman.
- Miten ihmeessä sä päädyit tänne? Sara kysyi ja kääri samalla itselleen uutta savuketta.
- En tiedä. Menin sekaisin, mummo on meillä ja Dani on kamala ja halusin vaan pois sieltä.
- Ymmärrän, Sara hymyili pienesti - Jättikö William muuten mitään itsemurhaviestiä?
Sara puhui aina suoraa, Joannasta se oli mukavaa, hän vihasi asioiden kiertelyä ja kaunistelua.
- En tiedä. Ei kukaan ole käynyt sen huoneessa. Mennäänkö käymään? Jonna rupesi nauramaan. Hän nauroi lujaa ja itki samalla. Olo oli hulvaton! Joanna meni terassin lattialle makaamaan ja kysyi hymyssä suin - Mitä sulle kuuluu Sara?
Sara ei enää hymyillyt, hän näki Joannassa itsensä kaksi kuukautta sitten. Hänen vanhempansa olivat juuri kuolleet ja Sara oli ruvennut elämään vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Joanna aloittaisi saman nyt, toisaalta Joanna ei koskaan vaikuttanut kovin läheiseltä Williamin kanssa.
- Ihan hyvää, Sara vastasi ja päätti kysyä suoraa - kuinka läheisiä te olitte Williamin kanssa?
Joanna makasi edelleen terassin lattialla ja poltti pilveä. Hän tunsi leijuvansa, olevansa jossain kaukana täältä. Saran kysymys palautti hänet osittain takaisin todellisuuteen. Joanna hymyili,
- Ei me oltu läheisiä. Ei ollenkaan! Joannaa nauratti -kyllähän sä sen tiesit Saraparakarahara! Joanna nauroi taas, häntä huvitti kaikki! Sara osasi kyllä kannabiksen salat. Joanna jatkoi puhumistaan,
- Mä olen läheisempi mummon kanssa kun Williaaaamiiin! Toisitko toisen viskin? Joanna heilutteli tyhjää viskilasia kädessään ja ojensi sitä Saraa kohti.
- Oukkidaukki! Sara sanoi iloisesti ja lähti hakemaan viskiä.

Joannalle tuli kylmä. Hän päätti lähteä Saran perään sisälle. Joanna ei jaksanut nousta, joten päätti kontata, se oli sitä paitsi hauskempaa!
Joanna konttasi Saran yläaulaan, se oli ensimmäinen huone terassilta tultaessa. Hän kiipesi pehmeälle mustalle nojatuolille, joka oli lasipöydän vieressä. Pöydällä oli raikkaan näköinen punainen drinkki, Joanna päätti juoda sen.
- Älä juo sitä! Sara huusi viskilasi kädessään vesilasi toisessa. Joanna ei moisesta välittänyt, hän päätti juoda juoman nopeasti ennen kuin Sara ehtisi ottamaan sitä Joannan kädestä.
- Sä olet hullu! siinä oli myrkkyä, Sara sanoi kauhistuneena.
Joanna nauroi ja kysyi
- Yritätkö säkin tappaa itsesi? Hyvä ettet hirttäydy se nimittäin on hiton ruman näköistä!
Sara ei kuunnellut vaan jatkoi huolestuneena - sun on pakko oksentaa Joanna! Tota ei todellakaan saa ottaa alkoholin kanssa!
- Mä en oo niin heikko Sara! Joanna nauroi lujaa ja valui tuoliltaan pehmeälle paksulle matolle. Hän meni matolle makaamaan.
- Ihanan pehmeä! Aivan kuin kissan karva! Eikös sun isäs joskus ajanut Kittyn kissan päälle? Joanna nauroi hysteerisesti ja paineli mattoa käsillään.
- Mä soitan Danielille jos sä et nyt nouse ja oksenna. Juo edes tämä lasi vettä!


Joanna heräsi auringon paisteeseen. Hän avasi silmänsä ja hämmästyi huomatessaan makaavansa Danielin sängyllä. Hänen viimeinen muistikuvansa eilisestä oli pilven polttaminen Saran terassilla. Joannan päätä särki kamalasti, lisäksi hänellä oli hirveä jano, oli pakko saada juotavaa. Joanna yritti nousta, mutta vahva huimauskohtaus sai hänet käymään takaisin makuulle. Joannaa oksetti ja ahdisti, hänen olisi pakko raahautua alakertaan, tai ainakin kylpyhuoneeseen. Niin pitkä matka!

Joanna käveli portaita alas kaiteesta tukea pitäen, olo oli todella heikko. Oli vuosisadan krapula! Alakerran aulassa ei näkynyt ketään, koko talosta ei kuulunut ääntäkään. Missähän kaikki olivat? Joanna päätteli isänsä olevan jossain kokouksessa, äitinsä ehkä järjestämässä jotakin tilaisuutta ja Daniel oli luultavasti pelaamassa jalkapalloa. Jättää nyt hänet sairaana ja sekavana yksin! Joanna käveli keittiöön ja otti jääkaapista kokistölkin. Jääpalat olivat loppuneet. Joanna meni istumaan olohuoneen sohvalle ja tunsi itsensä hieman jälkeen jääneeksi. Sitten ovikello soi. Joanna ei olisi millään jaksanut mennä avaamaan, eihän hän tiennyt edes miltä näytti. Pohdittuaan hetken hän lähti kävelemään ovea kohti. Hän huomasi, että eiliset vaatteet olivat vaihtuneet yhdeksi suureksi t-paidaksi. Hänen hiuksensa olivat varmasti takussa ja silmät turvoksissa. Aivan sama, Joanna ajatteli. Ketäpä hänen ulkonäkönsä kiinnostaisi? Olihan hän sentään itsemurhapojan sisko. Joanna avasi raskaalta tuntuvan ulko-oven ja näki Saran seisovan todella nättinä edessään. Sara piti hyvää huolta itsestään. Hänellä oli kirkkaan pinkki kauluspaita ja valkoinen minihame. Hieman liian vähän vaatetta näin kylmänä ilmana Joanna mietti, toisaalta hän ei edes tiennyt oliko oikeasti kylmä, koska hän oli aina krapulassa kylmissään.
- Moikka unikeko! Sara sanoi ja heilautti iloisesti keltaisia hiuksiaan.
- Moi, Joanna sanoi väsyneesti
- Joku oli eilen vähän sekaisin, Sara nauroi
- Joo, en muista kun sen, että poltin ruohoa teidän terassilla. Mitä tapahtui?
- No sä menit juomaan mun seoksen, jota ei sais juoda viskin kanssa, typerys! Sara hymyili, hän oli selvästi hyvällä tuulella. -Sitten kävit lattialle makaamaan ja sammuit. Mua pelotti kamalasti, joten soitin Danille. Se tuli hakemaan sut ja muuta en sitten tiedäkkään, mutta ilmeisesti olet hengissä.
- Jooh, Joanna huokasi, - mulla vaan on kamala olo! Haluutko tulla sisään?
- En taida ehtiä, pitää mennä salille oon lihonut ihan kamalasti.
- Okei, Joanna helpottui hän ei todellakaan olisi jaksanut Saran ylipirteää seuraa.
- Moi moi! Sara vilkutti ja lähti juoksemaan ulkorappusia alas.

Joanna huokasi ja mietti mitä tekisi seuraavaksi. Voisi mennä kylpyyn jos vain jaksaisi, toisaalta talo on tyhjä eli mahdollisuudet olivat rajattomat. Joannalle tuli kutkuttava ajatus käydä Williamin huoneessa. Sen hän tekisi! Siitä he kai eilen Saran kanssa olivatkin puhuneet. Joanna lähti kiipeämään portaita kohti yläkertaa, kohti velivainaan huonetta.

Williamin huone oli tunkkainen. Tuntui kuin ilma olisi pysähtynyt siellä. Huone haisi samalta kuin poikien pukuhuone ala-asteella. Verhot roikkuivat rumasti, eikä sänkyä ollut pedattu. Siistijää oli ilmeisesti kielletty tekemään tehtäviään täällä. Joannaa karmi hieman, mutta hän paloi uteliaisuudesta tutkia Williamin tavaroita. Paperiarkkia katsoessaan hän näki Williamin niin elävänä muistoissaan! Tuon vaalean pojan joka oli piirtää tuhertanut kaikenlaista, jolla oli syvät ja surulliset, hieman karsastavat silmät. Joanna tunsi yht'äkkiä liikuttuvansa. Hän seisoi keskellä huonetta ja näki Williamin joka paikassa, sängyllä lukemassa, tuolilla piirtämässä, tietokoneella, nojatuolissa tuijottamassa Joannaa, narussa roikkumassa, kuin valtava nukke! Joanna ei saanut henkeä. Häntä ahdisti enemmän kuin koskaan! Joanna olisi halunnut juosta huoneesta, mutta jalat eivät toimineet. Hän sulki silmänsä ja yritti hengittää rauhallisesti. Se toimikin, Joanna rauhottui hieman. Hän avasi silmänsä ja yritti olla ajattelematta. Tuntui niin väärältä olla täällä, toisen huoneessa ilman kenenkään lupaa.. Sitten Joanna näki sen, mitä oli toivonutkin näkevänsä! Sievän pinon suljettuja kirjeitä, ne olivat kirjoituspöydän taaimmaisessa nurkassa. Sen enempää ajattelematta Joanna nappasi kirjeet ja lähti kiireesti huoneesta.

Joanna istuutui sängylleen ja rupesi selaamaan kirjeitä, "Joanna", "Mariia & Thomas", "Emilia". Kuka oli Emilia? Joanna ei tuntenut Williamin ystäviä, ei hän edes tiennyt oliko tällä niitä. William ei ilmeisesti ollut kirjoittanut Danielille. Joanna oli varma, ettei huoneessa ollut kirjeitä enempää. Hän päätti avata ensin itselleen suunnatun kirjeen.

Rakas sisko,
olit paras kaikista, olit iloinen ja rohkea,
kaunis ja viehkeä, kuin kupari.
Vedät ihmisiä puoleesi, vedit minuakin.
Harmi ettei me ikinä ehditty tutustua, niin
ei vain ollut tarkoitus. Minun ei kuulununut
tulla pilaamaan sinun elämääsi. Tuoda, omaa
kurjaa olemustani sinun kirkkaaseen veteen.
En pyydä anteeksi, koska sinä selviät.
Olet selviytyjä. Sinä ja Daniel kuuluitte tänne.
Te synnyitte oikeaan perheeseen, minä en.
En syntynyt kultalusikka suussa, synnyin
kaamoksen silmukka kaulassani. Oli antoisaa
nähdä elämän palosi, jatka sitä Rakas Sisko.
Rakkaudella, veli, joka todella rakasti sinua.
William Lucas Stenwall
(Liian hieno nimi minulle vai mitä?)

Joannaa nauratti. William oli kaikesta huolimatta vitsikäs. Kirje oli Joannan makuun vähän liian syvällinen ja vaikea, mutta hän päätti säästää sen jos sanoma myöhemmin avautuisi. Tuollaisiahan taiteilijat olivat! Seuraavaksi Joanna päätti avata vanhemmilleen suunnatun kirjeen, "Mariia & Thomas" William ei ikinä kutsunut heitä äidiksi ja isäksi. No ilmeisesti he olivat myös väärät vanhemmat.

Hejdo!
Haluisin ottaa osaa iloonne! Nyt on perheen mustalammas kuopassa.
Nyt voitte elää täydellisenä perheenä. Hankkikaa vielä koira niin kulissit
on reilassa. Kiitos Mariia sanoistasi, ilman minua olisi elämä loisteliasta.
Kyllä! Uskon sen. Toivottavasti saat tarpeeksi tyydytystä kun panet Pekkiä.
Hyi helvetti Mariia! Lutka sinä olit aina. Aina! Hävetti olla poikasi, en kerrassaan
kestänyt sitä. Olla nyt lutkan poika. Uskomatonta! Nyt on Thomas sun aikas
tietää mitä ihanainen nirppanokkas puuhaa. Ja veljesi! Veljesrakkaus on sekin täyttä
soopaa. Näittehän te mut ja Danin. Oltiin oikea ja vasen. Tottakai, tiedän, Daniel oli oikea.
En mä ole kateellinen tai katkera kuten te luulette. Ehen! Olin helpottunut kun
keksin ratkasun. Aamen! Älä Mariia esitä itkevää mun haudalla. -Paskiainen!
Thomas, oon iloinen siitä että sait edes yhden kunnon pojan. Minä olin virhe,
mutta olinkin jälkimmäinen. Ensimmäinen on aina ykkönen. Nyt teillä on prinssi
ja prinsessa, hovielämä voi alkaa! Pakko kertoa vähän ikävämpi juttu, Daniel
otti huumeita 2006 voitto matsissa. Sori oli pakko. Ei täällä kukaan oo täydellinen.
Ja Mariialle vähän lohdutusta, Thomas veteli Harri Hagmania perseeseen. Jep!
homoja ikä kaikki! Häpeisit Tomtom, mieti mitä vaadit meiltä kun itse oot hikinen
hintti. Oli hauska tuntea teidät. Sanokaa Danielille terkkuja, älkää lyökö!
Rakkaudella kuoleman lähettiläs, epäonnistunut tuotoksenne
William Lucas Stenwall

Olisi luullut, että Joanna järkyttyisi, mutta hän taittelikin kirjeen kylmän viileästi takaisin kuoreensa. Vanhempien pitäisikin nähdä tämä! Se olisi heille ihan oikein. Joannaa suretti hieman Danielin puolesta, sillä kaikesta huolimatta hän välitti vanhimmasta veljestään. Joanna halusi silti antaa kirjeen vanhemmilleen. Ärsytti häntäkin välillä Danielin kultapoika- maine. Seuraavaksi Joanna lukisi hänelle tuntemattoman ihmisen kirjeen. Tämä kirje olisi varmasti mielenkiintoisin.

Hei Rakkaani!
Minun aikani nyt sitten tuli. Se oli itsellenikin yllätys, sillä

- Oletko sinä käynyt Williamin huoneessa Joanna?
Joanna säikähti, hän näki äitinsä seisovan huoneensa ovella vihaisen näköisenä. Joanna siirsi kirjeen taakseen ja sanoi mahdollisimman tyynellä äänellä
- Joo, hain sieltä viivoittimen. Miten niin?
- Jaa. Pue päällesi ja mene kylpyyn, näytät hirveältä. Mikäli et muista Kirstin on vielä meillä, eikä silloin eletä kuin mitkäkin katutytöt. Suihkuun, heti! Onko selvä?
Äidin ääni oli tyytymätön ja käskevä.
- Joo menen aivan kohta, odotan vaan että kynsilakka varpaankynsistä kuivuu.
Mariia lähti huoneesta katsomatta enää Joannaan. Joanna huokasi helpotuksesta. Hän päätti lukea Emilia nimiselle suunnatun kirjeen myöhemmin. Oli uskomattoman hauskaa ajatella tuo määräilevä nainen harrastamassa seksiä aviomiehensä veljen, Joannan sedän kanssa!



********
Mitä mieltä olitte? Voisiko joku arvostella?

Klara-nne:
No nyt on suurimmilta osin lisätty. En valitettavasti osaa määrittää ikärajaa  :-\ Olisi taivaallista saada kommentteja! :P

(Toisaalta luin just sen ihanan marionettipojat, ja aah sen jälkeen tämä on niin.. tunteeton :D)

Vodkamartini:
Sinänsä ihan mielenkiintoinen tarina, mutta teksti jäi vähän pinnalliseksi. Kuvailu jäi puuttumaan, ei saanut henkilöiden ulkonäöistä mitään kuvaa. Lisäksi tapahtumapaikka jäi epäselväksi. Kuvailua siis paljon enemmän. Pitää myös mainita, että aikamuoto tekstissä vaihteli tekstissä mikä on todella häiritsevää. En ole tarpeeksi lahjakas äidinkielessä jotta osaisin sanoa että mitkä ne aikamuodot on, mutta jos luet tekstiä niin varmasti selviää. Vähennä huutomerkeillä asioiden korostamista ja yritä saada asiasi julki muilla tavoin.

Vaikea kuvitella että ihmiset olisivat oikeasti noin tunteettomia, en tiedä.

Jatka vain, ja ota palautteesta opiksi. Lisäksi kannattaa tosiaan pistää vähän genrejä niin saa paremman kuvan tekstin laadusta jo ennen kuin aloittaa lukemisen.

mellon:
Juu minuu ärsytti kanssa ku ei tiennyt nuiden ulkonäöstä mittään. Mie haluan kyllä tästäkin jatkoa! Ja ainaskin nuissa reploissa oli jotain pisteiden puuttumisia.  Mutta kirjota ihmeessä lisää :) 

Klara-nne:
Iso kiitos palautteesta! Pitää olla jatkossa tarkempi tuon aikamuodon kanssa. Huomasin myös nyt jälkeen päin noi repliikkivirheet, korjailen kun ehdin. Nyt on ainakin ikäraja lisätty :)


Osa 2

Joanna seisoi lämpimässä suihkussa. Hän tunsi lähes liian kuuman veden valuvan hiuksiaan pitkin. Tuntui ihanalta peseytyä, saada eilisen illan likaisuus pois. Joanna ajatteli Williamia. Hän huomasi ajattelevansa tätä usein, nyt hän mietti veljensä naisasioita. Hän halusi palavasti saada lukea Emilialle tarkoitetun kirjeen loppuun. Joanna oli aina ollut utelias. Jo ala-asteella Joanna oli vakoillut opettajia. Hänestä oli uskomattoman hauskaa piiloutua opettajienhuoneeseen ja kuunnella näiden keskusteluja. Kerran Joanna oli piiloutunut englanninopettajansa pöydän alle. Hän oli nähnyt kuinka englanninopettaja pyöritteli kynää palliensa ympäri. Tämä oli Joannasta uskomattoman hauskaa. Hän piti tapahtumaa itsensä ja opettajan välisenä salaisuutena, vaikka opettaja ei Joannaa ollutkaan huomannut. Joanna seisoi kuuman veden alla ja hymyili hieman irstaasti muistellessaan tapahtunutta. Olikohan entisellä englanninopettajalla edellytyksiä hyvälle seksille? Joannan ajatukset pysähtyivät kun vesi yhtäkkiä kylmeni. Sitten Joanna muisti myös isoäitinsä ja kellonajan. Joanna käveli alasti kylpyhuoneen peilin eteen ja katsoi itseään. Hänen hiuksensa muuttuivat aina märkinä vaaleanruskeiksi platinanväriset raidat taas saivat oranssin säväyksen. Joanna piti itseään hieman liian laihana ja niinhän mummokin sanoi. Hänellä oli hyvin litteä vatsa ja rinnat, pitkät ja hoikat jalat, koko olemus oli ärsyttävän heiveröinen. Joanna katsoi itseään silmiin. Hän näki siniset hieman turkoosin vivahtavat silmät. Joanna muistutti ajoittain Williamia. Heillä molemmilla oli vaaleat hiukset ja turkoosimaisen siniset silmät. William oli myös ollut pitkä ja heiveröinen. Joanna olisi halunnut olla kuin Sara, lyhyempi leveämpi ja iloisempi. Hän kyllästyi itsensä katseluun ja kietoi pyyhkeen hiuksiinsa.

Kylpyhuoneesta oli lyhyt matka Joannan huoneeseen, vain muutama metri käytävää pitkin, Joannan huoneen ovi oli melkein kylpyhuonetta vastapäätä. Joanna käveli usein alasti huoneeseensa sillä yläkerrassa ei koskaan ollut kuin hän ja Daniel. Näin Joanna teki nytkin, käveli huoneeseensa alasti ja hekumoi jo ajatuksella saada lukea Emilialle tarkoitettu kirje.

Joanna ei koskaan ollut säikähtänyt niin paljon. Hän näki Danielin istuvan sängyllään lukemassa jotakin niistä kolmesta kirjeestä! Uskomatonta, kuinka Joanna oli saattanut unohtaa niin tärkeät kirjeet kaikkien nähtäville sänkynsä päälle. Daniel katsoi Joannaa, hänen ilmeensä oli vakava ja hänen kasvoiltaan näkyi puhdas viha ja kuvotus siskoaan kohtaan. Joanna säikähti tuota murhaavaa katsetta enemmän kuin olisi uskonut. Hän tunsi olevansa heikomman osassa ja odotti vain mitä veljensä sanoisi.
- Paskiainen, Daniel sihahti. Joanna ei sanonut mitään. Hän ei osannut. Hän vain odotti ja mietti mitä tekisi. Juoksisiko riistämään kirjeet veljeltään vai lukitsisiko itsensä kylpyhuoneeseen ja antaisi asioiden järjestyä omalla painollaan. Ei, Joanna ei ollut kauris kuten William. Joanna käveli Danielin luokse ja sanoi vakaalla päättäväisellä äänellä.
- Anna ne tänne.
Joanna ei osannut odottaa sitä. Daniel tarttui kiinni hänen ranteeseensa ja taivutti sitä niin paljon, että Joanna kaatui sängylleen.
- Mitä sä lutka ajattelit tehdä näillä? Mitä! Daniel puristi Joannan ranteesta lujempaa. 
- Lopeta! Joanna huusi. Hän yritti lyödä veljeään kasvoihin muttei onnistunut. Häntä ärsytti olla niin heiveröinen. Daniel oli vahva, pitkä ja vankkarakenteinen jalkapallon pelaaja. Joanna tuijotti Danielia suoraa silmiin. Hän näki tummansiniset vihaiset silmät ja niitä varjostavat tummanruskeat hiukset. Se näyttää aivan paholaiselta, Joanna ajatteli. Hän tuijotti veljeään silmät suurina kunnes tämä irrotti otteensa siskostaan. Joanna oli järkyttynyt. Hän makasi sängyllään ja tuijotti veljeään joka keräsi kirjeet käteensä ja käveli pois huoneesta.
- Sori sisko.
 

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu