Kirjoittaja: Unohtumaton
Ikäraja: S
Genre: angst
Hahmot: Albus Dumbledore
Yhteenveto: On syksy ja Arianaa ei enää ole.
A/N: Ottaa osaa 12+ virkettä VII -haasteeseen hahmolla Albus Dumbledore. Tykkäsin sanalistasta, se antoi yllättävän hyvin inspiraatiota tähän hommaan.
HETKEN OLEN HUKASSA
Kun navakka tuuli pyyhkäisi hatut lentoon pellolla leikkivien lasten riemuksi, ilmoille kajahti useita yllättyneitä kiljahduksia ja lintu jos toinenkin pyrähti lentoon yhtäkkisen äänen kuultuaan. Vain oksat jäivät heilumaan tuulessa, vaikka vielä sekunteja sitten linnut olivat pitäneet niistä kynsin ja hampain kiinni vailla tahtoa lentää pois. Syksyinen ilma oli kylmä, sen näki jo tavasta miten ikkunan ohi kulkevat ihmiset kyyristyivät syvemmälle viittoihinsa ja kiirehtivät eteenpäin kohti lämpimiä kotejaan.
Albus oli jo useamman tunnin vain istunut ikkunan edessä, toisinaan kohdaten oman heijastuksensa väsyneen katseen ja heikon hymyn. Viime viikkojen raskaat tapahtumasarjat olivat kuorineet hänen kasvoiltaan pois kaiken, jättäneet hänet paljaaksi ja hauraaksi mieheksi, jolla ei ollut enää mitään salattavaa. Enää ei ollut sitä kaunista kevätpäivää, jolloin hän oli herännyt Arianan heleään nauruun ja huomannut nauravansa itsekin pelkästä nauramisen ilosta.
Menetystä, sitä hän näki kaikkialla. Jäljellä oli vain tyhjä huone, jonne kukaan ei halunnut mennä petaamaan Arianan jäljiltä jäänyttä petiä.
Kuihtuneet kallat Albuksen kirjoituspöydällä olivat hänen siskonsa antamat, ei niitä voinut heittää pois.
Uurteet Albuksen silmien alla huusivat unta, mutta sitä ei koskaan tullut. Mielessä olivat vain askeleet, joita hän ei Arianan kanssa koskaan päässyt ottamaan ja naurut, joita hän ei koskaan päässyt nauramaan.
Muisto kesästä, jolloin hän oli saanut vastahakoisen Arianan lähtemään mukaan lammelle, oli yksi parhaimmista. Koska he eivät yleensä edes saaneet lupaa lähteä minnekään, oli jopa sudenkorennon piteleminen kämmenellä ollut ainutlaatuista ja kaunista, ja sen siivistä läpi hohtaneet auringonsäteet olivat kutittaneet Arianan pehmeää ihoa saaden hänet kikattamaan.
Sinä yönä unet olivat olleet valkoisia eikä painajaisista ollut tietoakaan.
Katu Albuksen silmien edessä oli nyt hiljainen, vain muutama myöhäinen kulkija kiiruhti syksyä pakoon. Kaipuu järsi edelleen paloja hänestä pois eikä Albus tiennyt, miten ne voisivat koskaan enää palautua ennalleen. Tuska oli tunteena tuttu, mutta ikinä se ei ollut lyönyt häntä maahan näin pahasti.
Maailma ei lopulta ollut kovinkaan ihmeellinen paikka. Vain ajatuksia ja tekoja, toiset hyviä ja toiset pahoja. Toiset uhkasivat haluavansa valloittaa koko maailman, vaikka se tavalliselle kuolevaiselle oli tehtävänä mahdoton. Sitten olivat he, jotka vain halusivat löytää oman polkunsa, jota seurata ilman pelkoa harha-askeleista.
Arianan polku oli päättynyt jäätikköön, jonka päällä jalat olivat huojuneet ja lopulta pettäneet. Lattialle oli kolahtanut heleän hunajainen huulirasva, joka oli vain hetkeä aiemmin ollut Arianan lämpimissä käsissä.
Taivaankansi värjäytyi violetin ja punaisen sävyihin Albuksen vihdoin poistuessa ikkunan ääreltä ja siirtyessä alakertaan. Posteljoonin tuomat kirjeet olivat sekaisin pöydällä, kukaan ei ollut jaksanut käydä niitä läpi.
Vielä joku päivä elämä palaisi takaisin raiteilleen, mutta tänään, tällä hetkellä, se sai luvan olla hukassa.
