Title: Välimatka on vain fyysinen este
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Pairing: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Genre: drama, lievä angst romancemausteella
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäistarinasta ja -hahmoista kiitos ja kunnia Kubo Mitsuroulle ja Yamamoto Sayolle sekä muulle YOI-staffille. Fici on kirjoitettu vain viihteeksi, eikä kukaan ole hyötynyt siitä rahallisesti.
Summary: Heidän nopeasti syntynyt ystävyytensä ja nuori, orastava rakkautensa sai heidät molemmat kuitenkin unohtamaan, etteivät he voisi olla aina yhdessä. A/N: Osallistuu haasteeseen
Aina eka kerta IV, aiheena
ensimmäinen ero. Missään ei sanottu, että kyseessä pitäisi olla parisuhteen päättymisero, joten… tämänkin kirjoittaminen oli tarpeeksi sydäntä raastavaa. Tuun tarttee tän jälkeen
niiin paljon onnellista Otayuri-fluffia.
// Oon kirjoittanut tälle myös irtonaiset jatko-osat:
Kaipuuta kahdessa kaupungissa (k-11) ja
Onhan meillä heinäkuu (S).
Välimatka on vain fyysinen esteHe eivät olleet tunteneet toisensa kuin vasta muutaman päivän, mutta yhteys heidän välilleen oli muodostunut niin nopeasti, että välillä, paikoitellen, ja oikeastaan jatkuvasti tuntuikin siltä, että he olisivat olleet ystäviä jo vuosia. Otabek oli ensimmäinen ihminen, jota Yuri osasi kutsua ystäväkseen, ja siksi hänestä olikin heti tullut joku, jonka seurassa Yuri pystyi rentoutumaan täysin ja olemaan avoin myös sillä epävarmalla, hauraalla tavalla.
Ystävyys ja sen luoma yhteys olivat syntyneet hetkessä, yhden suoran kysymyksen ja Barcelonassa vietetyn illan myötä. Vaikka Yurilla ei ollut sen enempää käytännön kokemusta ystävyydestä, romantiikasta puhumattakaan, hän tajusi nopeasti, että heidän välillään oli jotain
enemmänkin. Jotkut sanoivat sitä jännitteeksi, jotkut kemiaksi. Yuri ei tiennyt, miten itse sitä kutsuisi, mutta se oli aivan varmasti sitä samaa ”jotain”, mitä hän näki Victorin ja Yuurin välillä, niin pahaa kuin hänen tekikin se myöntää. Hän ei halunnut olla samanlainen nolo rakastunut kyyhkyläinen kuin ne kaksi, mutta… Otabekista oli muutamassa päivässä ehtinyt tulla hänelle tärkeä. Todella tärkeä.
Heidän ensisuudelmansa oli tapahtunut vain vajaa tunti sen jälkeen, kun Yuri oli luistellut Grand Prix’n gaalan luistelunäytöksensä raskaan hevimetallin säestyksessä. Kun Otabek oli sitten spontaanisti riisunut kynsikkään hänen kädestään luisteluesityksen aikana hampaitaan käyttäen, Yuri oli tajunnut, että halusi sen suun koskettavan häntä muualtakin, kaikkialta, ei vain sormista. Onneksi Otabek oli ollut selvästi samaa mieltä, eikä Yuri edes tiennyt, kumpi heistä oli lopulta tehnyt aloitteen. Heidän välillään todellakin
oli jokin erityinen yhteys.
Otabekista oli tullut hetkessä hänen ensimmäinen ystävänsä, ja ensisuudelman jälkeen Yuri oli ollut varma, että tästä voisi tulla myös hänen ensimmäinen seurustelukumppaninsa. Kokemuksen puutteen vuoksi Yuri ei rehellisesti sanottuna tiennyt, miten ilmaisisi tunteensa ja toiveensa, mutta oli lopulta päätynyt tarttumaan Otabekia kädestä ja katsekontaktia vältellen mutisemaan, että hänen oli hyvä olla tämän seurassa. Otabek oli hymyillyt ja sanonut todella pitävänsä Yurista ja tämän seurasta. Yuri ei koskaan ennen ollut ollut yhtä punainen. Onnellinen, mutta punainen.
Heidän nopeasti syntynyt ystävyytensä ja nuori, orastava rakkautensa sai heidät molemmat kuitenkin unohtamaan, etteivät he voisi olla aina yhdessä. Heidän välillään olisi…”3610 kilometriä”, Yuri parahti katsoen Otabekin olan yli näkemättä mitään.
”Muutama päivä junalla, viisi tuntia lentäen”, Otabek vastasi, eivätkä hänenkään silmät nähneet mitään.
Kenenkään mieliala lentokentällä ei ollut hilpeä, mutta Yurista ja Otabekista eroaminen tuntui niin pahalta, että heidän rinnallaan kaikki muut näyttivät suorastaan paraatikulkueelta. He olivat viettäneet upeita päiviä yhdessä Barcelonassa ja saavuttaneet Grand Prix’ssä paljon, varsinkin Yuri, mutta nyt oli aika kunkin palata kotikaupunkiinsa ja palata arkeen. Eivätkä Otabek ja Yuri halunneet enää vanhaa arkeaan, elämää ilman toisiaan.
”Minä… minä tulen käymään Almatyssa!” Yuri sanoi ja puristi kätensä tiukemmin Otabekin ympärille.
”Minä tulen Pietariin heti, kun se on mahdollista”, Otabek lupasi. Hän sulki silmänsä ja yritti parhaansa mukaan pidätellä kyyneliään.
”Soitetaan toisillemme joka päivä!” Yuri sanoi rutistaen hänkin silmänsä kiinni. Sen he olivat tosin luvanneet toisilleen jo ainakin viisikymmentä kertaa. ”Minä ainakin soitan.”
”Jos en ehdi ensin”, Otabek sanoi. ”Videopuheluita.” Yurin pää nytkähti hyväksyvästi.
Kukaan ei häirinnyt heidän hyvästelyään, ja hyvä niin, sillä tilanne oli heille jo muutenkin niin vaikea. Vaikka kukaan ei sanonutkaan mitään, kaikki tuntuivat ymmärtävän, miten tärkeitä heistä oli tullut toisilleen muutaman hassun Barcelonassa vietetyn päivän myötä.
Yuri nosti äkisti päänsä Otabekin olalta ja tuijotti tiiviisti tämän kasvoja. Hän ei sanonut mitään, mutta Otabek näytti ymmärtävän sanomattakin, sillä tämä avasi silmänsä ja vastasi Yurin vihreään, intensiiviseen katseeseen. Sitten, aivan niin kuin heidän suudellessaan ensimmäistä kertaa, he molemmat lähestyivät toisiaan kunnes heidän huulensa koskettivat. Heidän suudelmansa oli pitkä ja täynnä hellyyttä, mutta samaan aikaan niin haikea. He unohtivat itsensä toistensa syleilyyn täysin. Otabek ei enää yrittänyt estää kyynelien pakoa silmäkulmistaan.
”Ehkä...” Otabek aloitti, kun heidän huulensa lopulta irrottautuivat toisistaan. ”Ehkä on parempi, ettei tällä ole mitään nimeä.”
”Tällä? Millä?” Yuri kysyi surullisena ja pelkäsi saamaansa vastausta.
”Meillä”, Otabek vastasi, ja oli ilmiselvää, että niiden sanojen sanominen satutti häntä suuresti. Hetken hän näytti katuvan sanomaansa. ”Ainakaan vielä. Ka-katsotaan, miten tässä käy, kun välissämme on tuhansia kilometrejä.”
Yuri nyökkäsi pyyhkien kyyneleitään takkinsa hihaan. Otabekin sanojen kuuleminen teki pahaa, mutta sisimmässään hän tiesi, että tämä oli oikeassa. Ehkä olisi liian hätiköityä päättää mitään muutaman päivän jälkeen, niin paljon kuin siinä ajassa oli ehtinyt tapahtuakin. Yhtä lailla paljon ehtisi tapahtua sinä aikana, jonka he joutuisivat viettämään toisistaan erossa.
Mutta Yuri ei luovuttaisi. Vaikka se kaikki olikin alkanut nopeasti ja hänelle jotain uutta ja ainutlaatuista, hän tiesi vuorenvarmasti, että halusi Otabekin olevan osa hänen elämäänsä. Hän ei voisi mitenkään hylätä sitä kaikkea, jonka oli Barcelonassa saanut, ei ensimmäistä ystäväänsä, ei ensimmäistä potentiaalista seurustelukumppaniaan, ei ensirakkauttaan. Hän oli varma, että Otabek ajatteli samoin.
”Hyvin tässä käy”, Yuri sanoi ehkä enemmän itselleen kuin Otabekille. Hän tarttui tämän käsistä ja piti niistä tiukasti kiinni. ”Se välimatka on vain fyysinen este. Minä en aio luopua sinusta.”
”Enkä minä sinusta”, Otabek vastasi, ja hänen kyyneleisillä, haikeilla kasvoillaan häivähti hymynpoikanen.
”Sinusta on tullut minulle liian tärkeä”, Yuri sanoi hiljaa ja lopulta madalsi ääntään niin, että Otabek’kin kuuli sen vain hädin tuskin. Hän tuijotti Otabekin käsiä. ”Minä… minä luulen, että olen rakastunut. Sinuun.”
Otabek henkäisi ja vetäisi hänet äkkiä jälleen tiukkaan halaukseen.
”Minä
olen rakastunut”, Otabek kuiskasi Yurin korvaan. ”Sinuun.” Yurin sydän oli saada hepulin.
He suutelivat toistamiseen, ja heidän huulensa koskettivat toisiaan niin kauan, kunnes Otabekin valmentaja lopulta tuli koputtamaan tämän olkapäätä ja sanomaan, että heidän oli pakko jatkaa matkaa, ettei kone lähtisi ilman heitä. Otabek irtautui Yurista erittäin vastentahtoisesti, ja Yurinkin oli tehtävä kaikkensa, ettei tarttuisi Otabekiin tai juoksisi tämän perään.
”Soita kun olet perillä!” Yuri vielä huusi Otabekille ennen kuin tämä katoaisi matkalaukkuineen ties miten pitkäksi ikuisuudeksi.
Otabek käännähti ympäri ja nosti peukalonsa ylös. Yuri vastasi eleeseen tärisevin käsin, lisää kyyneleitä silmissään. Hän puri hampaansa yhteen, kun Otabek muodosti kädestään aseen ja esitti ampuvansa sillä Yuria. Sitten Otabek kääntyi ympäri, ja hetken kuluttua hän oli kadonnut Yurin näköpiiristä.
Yuri peitti kasvonsa käsiinsä ja sähisi, kun Yakov ja Lilia yrittivät vuoron perään lähestyä häntä. Lopulta hekin tajusivat jättää hänet yksin tunnevyörynsä pariin. Hänen olisi selvittävä tästä omin neuvoin, niin pahalta kun se tuntuikin. Miten Yakov ja Lilia olisivat edes voineet auttaa häntä? Yuria lohduttivat ainoastaan tieto siitä, että hänen tunteensa olivat samat kuin Otabekillakin, ja se, että tämä pieni ”jokin” heidän välillään voisi kasvaa, välimatkasta huolimatta, jos he vain jaksaisivat nähdä sen vuoksi vaivaa.
Ja Yuri jaksaisi. Hän ei antaisi heidän yhteisen suhteensa loppua ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla edes alkaakaan. Hän ei koskaan antaisi periksi, hän oli luvannut Otabekille ja lupaisi myös itselleen. Eihän heidän välissään loppujen lopuksi olisi kuin 3610 kilometriä. Eihän se ollut vielä mitään.
Eihän?He olivat olleet erossa vasta muutaman minuutin, mutta ikävä poltti Yurin sisuskaluja kuin raivokkaasti leviävä metsäpalo. Hänestä oli tullut Grand Prix’n voittaja, uusi maailmanmestari, mutta sisimmässään hänestä tuntui, että oli vain hävinnyt. Mitali, josta hän vielä eilen oli iloinnut suuresti, ei enää tuntunut miltään.
Hän ehkä olikin voittanut Barcelonassa kultamitalin, mutta olisi vienyt mukanaan kotiin Pietariin mieluummin aivan toisenlaista kultaa.
A/N: Otabekin sukunimi Altin tarkoittaa kazakiksi kultaa, mihin tuo loppukin viittaa. Ja Otabekin sormipyssy on viittaus Yurin Grand Prix-gaalan esitykseen (ja itse asiassa myös sitä edeltävään iltaan, kun Yuri sniikkaa luvatta klubille, jossa Otabek on DJ:nä.
Ja mun tämänhetkiseen avaankin hih (/w\)).
