Heipparallaa! Tästä alkaa näyttävästi tulla tapa, että luen nämä silloin, kun ne ilmestyvät, mutta jätän kommentoimisen myöhemmäksi. Vaikka tällä kertaa olisi ollut aikaa kommentoida jokaista silloin, kun ne ilmestyivät…
No jaa. Kommentoin nyt sitten kaikkia neljää pätkää. Parempihan se myöhään kuin ei ollenkaan.
Armelias sydän: Oih. Tän lukeminen sattui. Ensin kaikki oli hyvin ja sitten silmänräpäyksessä asianlaita ei ollutkaan niin. Surullista, niin surullista.
Ei Rorya ja Amya saa erottaa, ei vaan saa. He ovat luotuja toisilleen.
Se oli kauheaa jo silloin Pond Life-minisarjassa ja seiska kauden A-puoliskon ekassa jaksossa. Onneksi kaksikko palasi kuitenkin yhteen.
Vaikka tässä olikin puristavan surullinen tunnelma ja lukeminen sattui, niin tää oli kauniilla ja koskettavalla tavalla kirjoitettu. Ei tästä voi olla pitämättä (tuntuu jotenkin kauhean kierolta sanoa noin, kun ottaa aiheen huomioon).
Lääkäri antoi negatiivisen lausuntonsa päätään pudistellen, ja Amyn huuto nielaistiin rintakehään, jossa se paisui tulivuoreksi.
Tää kyseinen kohta iski vaan lujaa päin kasvoja. Teki todella pahaa Amyn puolesta (ja Roryn).
Taidan mennä tästä nurkkaan itkemään…
Sotkutukka ja karkulainen: Ihan ekaksi, pidän tuosta otsikosta. En oikeastaan osaa sanoa, että miksi. Pidän vain.
Kuitenkin.
En ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi Tohtori/Jackia, mutta kerta se ensimmäinen. Ja mikäs siinä, voisihan se olla täysin mahdollista – ja hyvin mielenkiintoista.
Olisi kyllä kiva tietää, että mitä yöllä oikein sitten olikaan tapahtunut. Varsinkin, kun Tardiskin humisi moittivasti – ehkä jopa mustasukkaisestikin… Mutta sitä joutuu näyttävästi olemaan yön tapahtumista yhtä pihalla kuin Tohtori itsekin (helpottaa hiukan samaistumista Tohtorin hämmennykseen, kun on yhtä ulalla tapahtumista).
Mikä toisaalta on ehkä ihan hyvä. Voipi itse kuvitella mitä yöllä tapahtui – jos tapahtuikaan yhtikäs mitään (vaikka tuskinpa Tardis silloin olisi humissut moittivasti, hmm…).
Mielessäni oli jotain, mitä mun piti sanomani tästä ensimmäisen luku kerran jälkeen, mutta koska päätin jättää kommentoimisen tosiaankin myöhemmäksi, enkä laittanut sitä ylös, niin enpä sitten sitä enää muistakaan. Eipä se kai mitään erikoista voinut olla, koska silloinhan sen muistaisi…
Oli miten oli. Pidin tästä. Oli kivaa lukea jotain sellaista, missä hurmuri Jackin oli mukana (vaikka hän lopussa otti ja karkasi).
Mulla tulikin nyt tän lukemisen jälkeen ikävä Jackia. Olisi ollut kivaa, jos häntä olisi näytetty edes yhden jakson verran Elevenin aikakaudella…
Ajan herran keho väistää nauraen kuoleman ja haaverit, mutta on jotain, mitä sydänparikaan ei pysty torjumaan.
Tuo oli oikeastaan aika osuva kuvaus Ajan herrastamme. Se
ehkä nousee suosikkikohdakseni tässä pätkässä.
Tohtori näyttää naurettavalta napittamattomassa paidassaan, sotkutukassaan ja tummassa takissa, joka harteilla roikkuessaan hipoo lattianrajaa.
Pystyn niin näkemään tuon silmieni edessä. Ja nyt tekisi kovasti mieli päästä pörröttämään Tenin sotkuista tukkaa enemmän sotkuisemmaksi… Eh.
Pinkkiä ja keltaista: Okei. Nyt mä olen täällä tippa linssissä (saatan palata nurkkaan itkemään). Se on aina vaan niin haikeaa, kun Tohtori ikävöi Roseaan. Tekisi mieli itsekin halata Tohtoria lohduttavasti.
On oikein uskottavaa ja täysin mahdollista, että Rosen huone olisi säilytettynä Tardiksen uumenissa (mulla on sellainen headcanon, että yleensä Tardiksen uusiutuessa ja sisustuksen muuttuessa, jotkut huoneet joko vaan häviävät kokonaan tai päätyvät Tardiksen ”arkistoihin”. Eikä niissä pääse enää kukaan käymään – ellei Tardis sitten toisin päätä) ja Tohtori aina silloin tällöin käy siellä, kun kaipuu Rosen luo on polttava. En suostu muuta uskomaan, niin sen on oltava.
En oikeastaan pidä Amysta (pikku Amysta tosin pidin) – en ilman Rorya, Rory saa Amysta edes hitusen siedettävän – joten tässä oli vähän liikaa Amya mulle. Mutta eipä se tekstiin vaikuttanut. Yhtä loistavaa kerrontaa, kuten aina. Laatu on kyllä taattua, kun kirjoittajana olet sä, se on varmaa.
Pidin niistä pienistä yksityiskohdista, joita tämä sisälsi. Välipala-automaatit yllättävissä paikoissa, petaamaton sänky ja keltaisen ruusun terälehtiä reunustava vaaleanpuna…
Pidin myös siitä, miten kalapuikot ja vaniljakastike olivat se, mikä sai Tohtorin havahtumaan alakulostaan. Se oli jotenkin oikein sopiva ratkaisu.
Amy kävi lävitse jokaisen mahdollisen huoneen, jossa Tohtori saattaisi piilotella, se ei ollut lainkaan ihmeellinen idea tylsän päivän jälkeen. Eiväthän he olleet tehneet muuta kuin juosseet karkuun limenvihreitä menninkäisiä, joilla oli käärmeen kieli ja hohtavat silmät.
Toki. Limenvihreiden menninkäisten, joilla oli käärmeen kieli ja hohtavat silmät, jahtaamaksi tuleminen on todella tylsää - no, ehkä Tohtorille. (Miksi mieleeni tulee tuosta lauseesta mielikuva kolmikosta juoksemassa karkuun kyseisiltä otuksilta ja Tohtori ja Rory kompuroivat minkä kerkiävät, varsinkin Tohtori?)
Aivan tavallinen joulu: Tuossa kyllä luki, että ystävyysmielessä, mutta tämän todella pystyi myös lukemaan shippausmielessä. Ehkä se johtui enimmäkseen siitä, että olen alkanut shipata Claraa ja Rorya keskenään
(kiitos Tumblr’n) vaikka whoufflé vie kyllä aina voiton.
Rory oli tässä täydellinen oma itsensä. Jos vain olisi mahdollista, niin tilaisuuden tullen ryöstäisin Roryn itselleni. Amy on kyllä onnen tyttö.
Nämä ovat aina kivoja luettavia, joissa Clara, Rory ja Amy tuntevat toisensa. Yleensä niissä Clara on Roryn ja Amyn tuttava ja jäinkin vain miettimään sitä, että miten he tässä olivat toisensa tavanneet. Luultavasti Tohtorin kautta…?
Jäin miettimään sitäkin, että oliko tässä maininnan tasolle jäänyt Tohtori Eleven vai Twelve? Itse kallistuin enempi Elevenin kannalle, mutta voisihan se toisaalta olla Twelvekin. Eleven on kuitenkin ehkä tässä vaiheessa uskottavampi valinta…
No oli sen laita sitten miten oli.
Tässä oli suloisen herkkä tunnelma ja luultavasti juuri sen – ja sen, että Clara ja Rory, jotka ovat ylivoimaisesti suosikkikumppanini – olivat pääosassa – tämä on suosikkini näistä neljästä.
Otsikokin oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ihana ja se vahvisti kivasti tarinan sisältöä. Sitä miten Clara halusi – ja saikin – tavallisen joulun.
Kommentti on olevinaan pitkä ja kunnollinen, mutta tuntuu vähän siltä, että sen sisältö ei ole ehkä ihan järjellisestä päästä. Ihan kuin olisi käynyt niin, etten pahemmin kommentoinut tarinoiden sisältöjä, kunhan vain jaarittelin jotain.
Pahoittelut, jos kommenteista tuntuu puuttuvan pää sekä häntä. Syystä tai toisesta kaikki mitä olen ajatellut kirjoittavani kommentteihin, häviävät kuin tuhka tuuleen, kun tosiaan on aika kommentoida… Eh.
Yhteenvetona voisi tähän loppuun vielä sanoa, että pidin kaikista todella paljon!
-tirsu
