Originaalit > Sanan säilä

Nightmare, S

(1/1)

Arende:
Title: Nightmare
Author: Arende
Genre: Angst, horror
Rating: S

A/N: Eräs toistuva painajaiseni. Onkohan tämänkään paikka täällä?

***

Juoksen läpi painostavan pimeyden. En näe eteeni, en taakseni. Mutta en välitä, juoksen vain. Juoksen pakoon tyhjyyttä, yksinäisyyttä. Kaikki ovat menneet, vain minä olen jäljellä. Tunnen käden koskettavan omaani. Vain minä ja paras ystäväni. Tartun hänen käteensä ja juoksemme yhdessä. Kuulemme tyhjyyden jo lähestyvän, tai pikemminkin tunnemme sen. On vaikea hengittää. Haparoin kädelläni ilmaa edessäni, yrittäen löytää muutakin kuin vain pimeyttä.

Tyhjyyden lähestyessä, muistikuvat iskevät aivoihini. Äitini, veljeni, ystäväni. Kaikki ovat poissa, tyhjyyden viemänä. Kyyneleet valuvat poskilleni ja kuulen parhaan ystäväni nyyhkyttävän vieressäni. Tartun tiukemmin hänen käteensä ja tihennän askeliani. Päässäni jyskyttää tieto siitä, etten jaksa juosta ikuisesti. Tyhjyys on kohdattava joskus.

Äkkiä haistan savun ja pian kuulen tulen rätinän. Edessä on siis vielä jotain muutakin kuin pimeyttä. Ilmapallon lailla toivo täyttää sisimpäni, toivo pelastumisesta. Savun haju voimistuu voimistumistaan. Yritän yhä lisätä vauhtiani, mutta huomaan voimieni loppuneen. Ystävänikin juokseminen näyttää vaivalloiselta ja hän puuskuttaa rankasti. Juuri kun ajattelen, ettemme jaksa enää pidemmälle, törmään puuhun. Tömäys tyhjentää ilmat keuhkoistani ja valahdan maahan. Ystäväni tuupertuu viereeni. Kömmin vaivalloisesti ylös ja luon katseen puuhun. Liekit nuolevat sen yläoksia ja paksu savumuuri ympäröi meidät.

Katsoessani ympärilleni, pimeys on jälleen saartanut meidät. Tunnen tyhjyyden ympäröivän meitä. Autan ystäväni ylös ja takerrumme palavaan puuhun.

Kuulen maan nitisevän ja narisevan jossain kauempaa. Ääni voimistuu ja kuuluu jo paljon lähempää. Katsahdan ystävääni ja huomaan hänen kauhusta levinneiden silmiensä katseesta kuvastuvan epätoivoa ja luovuttamisen halua. Tartun häntä olkapäistä ja ravistelen rajusti. ”Et saa luovuttaa! Et saa!” Huudan raivoissani. Mutta ystäväni astuu kauemmas minusta, syvä suru silmistään kuvastuen.
Ja äkkiä maa hänen allaan avautuu ja ystäväni putoaa tyhjyyteen. Huudan tuskasta ja yritän hypätä hänen peräänsä, mutta maa on jo sulkeutunut. Hakkaan maata nyrkeilläni, kuumien kyynelten polttaessa poskiani. Tunnen jonkin nousevan sisälläni, tunteen, vahvemman kuin ikinä. Nousen ylös ja silmät turtana itkemisestä, luon vihaisen katseen ympäristöön. Huudan tyhjyyttä. Käsken sen ottaa minutkin.

Mutta tyhjyys on kadonnut, jättäen jälkeensä pimeyden ja yksinäisyyden. Ystäväni oli viimeinen uhri.

Nyt minä olen viimeinen. Vain minä olen jäljellä, tuomittuna ikuiseen pimeyteen. Yksin on kohtaloni vaeltaa pimeydessä. Epätoivo nostaa päätään sisälläni ja haluan vain kuolla.
Kaadun maahan ja huudan tuskani taivaalle.

Olen yksin.

Arende:
Kelmikiti: Kiitos kommentista :> En ole itseasiassa nähnyt tuota unta enää vuosiin, mutta yhteen aikaan näin sitä lähes joka toinen yö ja siksi se on syöpynyt mieleeni niin pysyvästi.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu