Kirjoittaja Aihe: KÄÄNNÖS: BBC!Sherlock, Suite for Violin and Clarinet, Johnlock, osat 6/6 VALMIS (S)  (Luettu 2147 kertaa)

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Ficin nimi: Suite for Violin and Clarinet - Sarja viululle ja klarinetille
Kirjoittaja: AwkwardAnnie, alkuperäinen ficci löytyy täältä ja lupa käännökselle on!
Kääntäjä: Thelina
Fandom: BBC!Sherlock
Tyylilaji: fluff, romance, slice of life
Ikäraja: S
Paritus: John/Sherlock
Yhteenveto: John löytää kirpputorilta klarinetin ja huomaa, että jotkut asiat on helpompi kertoa musiikin kautta.
Vastuuvapautus: Kunnia kaikesta sarjaan liittyvästä kuuluu sen tekijöille ja kunnia alkuperäisestä ficistä AwkwardAnnielle :)

Kääntäjän huomioita: Osallistuu Käännöshaaste II:een. En ole millään tavalla erityisen hyvä kielissä, mutta tämä oli hauska projekti erityisesti siksi, että musiikkisanasto ja klarinetin soitto ovat itselleni tuttuja jo vuosien takaa :) Mutta oli kyllä iso työ, koska satuin tykästymään tällaiseen useampiosaiseen tekstiin :D Liitän jokaisen luvun yhteyteen hieman musiikkisanastoa, koska ne eivät välttämättä ole kaikille tuttuja.

Spoiler: Musiikkisanastoa ja tietoa kappaleeseen 1 • näytä

- B-vireinen: Klarinetti on B-vireinen soitin, eli sillä soitettu sävel soi yhtä kokosävelaskelta alempaa kuin nuottiin on kirjoitettu.
- Etuhele: ennen varsinaista nuottia soitettava lyhytkestoinen sävel
- Etumerkintä: Nuotin alussa olevat etumerkit kertovat, mistä sävellajista kappale soitetaan.
- Kello: Klarinetin alin osa, kellon muotoinen alaspäin levenevä kappale.
- Korkkirasva: Klarinetin eri osien liitoskohdissa on korkkipinnoite, jota hoidetaan korkkirasvalla. Näin liitoskorkki ei kuivu tai halkeile ja osat saa helpommin liitettyä yhteen.
- Partituuri: Nuotti, joka sisältää moniäänisen sävellyksen kaikki soitin- ja lauluosuudet.
- Ruokolehti: Klarinerin suukappaleeseen kiinnitetään Arundo donax -ruo’osta valmistettu ruokolehti, jonka värähtely synnyttää äänen, kun soittimeen puhalletaan.
- Transponoida: Muuttaa kappale toiseen sävellajiin, kuin mihin se oli alun perin nuotissa kirjoitettu.

Suosittelen myös kuuntelemaan tarinassa mainitun Johann Pachelbelin sävellyksen Kaanon D-duurissa, joka on kyllä varmasti tuttu monille!


Suite for Violin and Clarinet

Sarja viululle ja klarinetille


1.
Kaanon

Kaanon: kontrapunktinen sävellys, jossa jokainen mukaan liittyvä ääni esittää samaa musiikillista teemaa, yleensä johdonmukaisesti varioiden. Alkuperäistä melodiaa kutsutaan johtajaksi ja sitä jäljittelevää, toisella äänellä esitettyä melodiaa, kutsutaan seuraajaksi.

***

Hyväntekeväisyyskirpputorin näyteikkunassa lojui musta kotelo. John oli kävellyt paikan ohi jo kolme kertaa sillä viikolla, mutta ensimmäistä kertaa hän oli pysähtynyt, painanut kätensä lasia vasten ja katsonut kunnolla. Halpojen kiinalaisten teeastiastojen ja rähjäisten lelujen keskellä puinen laatikko silkkiverhoiluineen oli outo, ympäristöönsä sopimaton näky. Se oli selvästi vanha ja paljon käytetty, hopeinen koneisto puhdistuksen laiminlyönnistä tahrainen. Johnin ja hänen ensimmäisen klarinettinsa tiet olivat eronneet viisitoistavuotiaana hänen päätettyään, teini-ikäisille pojille tyypilliseen tapaan, että se oli tyttömäinen soitin. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli katunut päätöstään, mutta tuolloin hän oli juuri valmistunut yliopistosta, eikä vapaa-aikaa ollut juuri nimeksikään. Nyt kun tuosta ajattelemattomasta päätöksestä oli kulunut lähes kaksikymmentä vuotta, hän kuuli itsepintaisen pienen äänen sanovan, että olisi korkea aika korjata virhe. Ei kai siitä haittaakaan olisi? Hintalappuun merkitty summa oli noin kymmenesosan jopa käytetyn soittimen markkina-arvosta ja raha menisi kuitenkin hyvään tarkoitukseen.

Kymmenen minuutin kuluttua hän poistui kirpputorilta kainalossaan kotelo ja sekalainen, hiirenkorville taipunut nuottipinkka. Hän poikkesi kotimatkalla musiikkiliikkeeseen ja osti uuden pakkauksen ruokolehtiä (sillä Luoja ties missä käytössä ne kotelossa olevat olivat olleet). Tapahtumassa oli jotakin syvästi tyydyttävää.

Päästyään takaisin asuntoon, jossa ei onneksi näkynyt Sherlockia, hän siirsi ensimmäiseksi tislauslaitteen pois keittiön pöydältä ja lainasi sitten rouva Hudsonilta hopeankiillotusainetta. Hän puhdisti osan kerrallaan hellästi, lähes yhtä kunnioittavasti kuin olisi puhdistanut asettaan, tarkastaen jokaisen näppäimen toiminnan ja kiristäen ruuvit. Hän pohdiskeli ohimennen, mitä Sherlock mahtaisi pystyä päättelemään soittimen edellisestä omistajasta –  oliko hän ehkä nuori? Vanha? Mies? Nainen? Millaisen musiikin soittamisesta hän oli pitänyt? Oliko hän soittanut yksin vai yhtyeessä? Miksi hän oli aloittanut soittamisen? Entä miksi hän oli lopettanut? John yritti parhaansa, mutta loppujen lopuksi hän pystyi päättelemään ainoastaan sen, että kellon sisään tungettujen käärepapereiden perusteella edellinen omistaja luultavasti piti mintunmakuisesta purukumista.

Hän valitsi alkajaisiksi kaikkien ohuimman ruokolehden ja piteli sitä huultensa välissä sen aikaa, kun kokosi soittimen. Missään muussa tilanteessa John tuskin olisi listannut korkkirasvaa lempituoksujensa joukkoon, mutta nyt hänen oli myönnettävä, että siinä oli jotakin ihanan nostalgista: se toi mieleen yläasteen musiikkiluokan, koulun jälkeiset orkesteriharjoitukset ja heidän johtajansa; kiivaan, joskin erittäin tarmokkaan musiikin lehtorin.

Hän kokeili aluksi muutamia asteikkoja saadakseen käytön puutteesta jäykistyneet näppäimet löystymään. Sen väitettiin olevan kuin pyörällä ajoa, ja tavallaan sanonta pitikin paikkansa. Sointi oli jokseenkin kammottava, tekstuuriltaan karkea ja ruokoinen, mutta hän yllättyi siitä, miten paljon sormituksia muisti, vaikka etumerkintöjen aiheuttamiin haasteisiin täytyikin hakea ratkaisua Googlesta. John oli aina uskonut, että kannatti heittää itsensä suoraan syvään päätyyn ja kun hän lopultakin luotti itseensä riittävästi uskoakseen, ettei soitto kuulostaisi aivan pilliin jumittuneelta hiireltä, hän aukaisi yhden helpoimman näköisistä partituureista. Se osoittautui yhdeksi Mozartin menueteista. Tuntui sopimattomalta käyttää Sherlockin nuottitelinettä, kun tämä ei ollut kotona, joten John asetti nuotin sen sijaan takan reunukselle. Ratkaisu ei ollut täydellinen, mutta eihän hänkään ollut.

Hengitys oli aluksi vaikea saada kulkemaan oikein, mutta alkoi lopulta sujua, ja sävelet soljuivat sivuilta helposti kuin toinen kieli, jota hän ei koskaan ollut todella unohtanut. Hitaasti mutta varmasti, pitäen useita taukoja venytelläkseen sormiaan, hän selvitti tietään alas nuottiviivastoa pitkin. Hän oli unohtanut sen ihanan rauhan, jonka musiikki toi tullessaan: kuinka maailma kaventui nuottien, klarinetin ja hänen itsensä ympärille, saaden kaiken muun tuntumaan kaukaiselta ja merkityksettömältä. Keskellä yhtä erityisen ihanaa kappaletta hänen oli pysähdyttävä tarkistamaan korkean C:n sormitus. Ja silloin se tapahtui.

”Johann Pachelbelin Kaanon D-duurissa”, kuului ääni hänen takaansa, saaden hänet hätkähtämään niin, että melkein nielaisi soittimensa. Se oli Sherlock, joka nojasi ovenpieleen sen näköisenä kuin olisi ollut siinä tuntikausia. John oli ollut niin omissa maailmoissaan, ettei ollut edes kuullut ulko-oven avautuvan.

”Jestas, Sherlock, älä tee noin”, hän valitti, harmissaan keskeytyksestä. Hän oli toivonut ystävänsä viipyvän poissa kauemmin: John ei ollut koskaan ollut hyvä soittamaan yleisön edessä ja Sherlock oli luultavasti pahin mahdollinen yleisö, mitä kuvitella saattoi.

”Älä minun takiani lopeta”, Sherlock sanoi leppoisasti, eikä tehnyt elettäkään astuakseen sisään tai istuakseen alas tai mitään muutakaan, paitsi norkoili edelleen ovensuussa, saaden Johnin ärsyyntymään. Olkoon sitten, John ajatteli uhmakkaasti, kääntyen takaisin nuottinsa puoleen.

”Kupillinen teetä maistuisi”, hän sanoi olkansa yli, jatkaen soittoa siitä kohdasta mihin oli jäänyt. Hetken kuluttua hänen takaansa kantautui kolinaa, joka hämmästyttävää kyllä kuulosti hieman siltä kuin Sherlock tosiaan olisi ollut keittämässä teetä. Vaikka Sherlockin tuntien tee luultavasti osoittautuisi myrkytetyksi, joten John ei aikonut vielä elätellä turhan suuria toiveita. Kun hän lopulta pääsi kappaleen loppuun onnistuttuaan navigoimaan odottamattoman kolmaskymmeneskahdesosanuottien ristitulen lävitse vain vähäisin vaurioin, äänet olivat vaienneet eikä teetä ilmeisesti ollut tulossa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt suuremmin pettyä, sillä heti kun viimeinen nuotti lakkasi soimasta, Sherlock ilmestyi hänen taakseen, asetellen viulua leukansa alle.

”Ei kaanonia kuulu soittaa yksiäänisesti”, hän selitti. ”Silloinhan koko idea menee pilalle.”

”Ai”, sanoi John, joka alkoi aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuisi, vaikkei vielä tiennytkään, pitikö siitä.

”Minä otan ykkösäänen, jos sinä otat kakkosen”, Sherlock sanoi ja ellei John olisi yhtäkkiä  tuntenut olevansa kuin heikoilla jäillä, hän olisi varmaan vääntänyt lausahduksen vitsiksi. Nyt hän kuitenkin vain kurtisti kulmiaan. 

”Sovitus on B-viritykselle. Pystytkö transponoimaan lennosta?”

”Tietysti”, Sherlock sanoi silmiään pyöritellen, aivan kuin John olisi kysynyt osasiko hän laskea yhteen kaksi plus kaksi, eikä John oikeastaan voinut moittia häntä.

”Varoituksen sana: en ole soittanut sitten kouluaikojen. Taitoni ovat vähän ruosteessa.”

”Kuulin soittoasi juuri äsken, se oli aivan kelvollista.” Kenen tahansa muun suusta kommentti olisi kuulostanut loukkaukselta, mutta Sherlockin sanomana se oli kuin paraskin kehu.

”Aloita sitten”, John hymyili, antaen periksi epäröinnistään huolimatta. ”Sinä johdat, minä seuraan.” Sherlock nyökkäsi vastaukseksi ja kohotti jousensa.

Kouluajoilta Johnin mieleen oli jäänyt, että yhdessä soittaminen joko yhden tai useamman ihmisen tai kokonaisen orkesterin kanssa oli valtavan intiimi kokemus. Oli opittava tuntemaan toisten liikkeet katsomattakin, opittava heidän tapansa istua, hengittää ja kumartaa. Ihmisestä saattoi päätellä paljon hänen soittotyylinsä perusteella. John ei esimerkiksi koskaan halunnut tehdä korukuvioita tai leikitellä tempolla. Se tuntui jotenkin väärältä, jopa törkeältä – aivan kuin olisi lisännyt kauniiseen maalaukseen ylimääräisiä asioita vain siksi, ettei pitänyt taiteilijan alkuperäisestä työstä. Niinpä John soitti aina täsmälleen sen, mitä nuottiin oli kirjoitettu. Sherlock sen sijaan oli toista maata. Hän lisäsi etuheleitä ja aksentteja, piti säkeiden lopuissa omia taukoja ja jätti huomiotta dynamiikkamerkinnät, jos ne eivät olleet hänen mieleensä, eli lähes aina. Joskus Johnin oli kiihdytettävä pysyäkseen Sherlockin tahdissa, kun tämä syöksähteli juoksutuksiin paljon nopeammin kuin nuottiin oli kirjoitettu, joskus hän taas huomasi odottavansa hengitystä pidättäen, kun Sherlock venytti yhtä kokonuottia täysin tarpeettomaksi neljän tahdin pituiseksi trilliksi. Silti hän tunsi valtavaa tyydytystä, kun he vastoin kaikkia odotuksia päätyivät yhtä aikaa viimeiseen säveleen, Sherlockin osoitettua tauon paikan yhdellä sulavalla ranneliikkeellä.

Sitten Sherlock laski viulun alas olkapäältään, hymyili Johnille – aidolla, oikealla hymyllä, ei sellaisella, joita hän väläytteli silminnäkijöille ja ihmisille, joita halusi huijata – ja sanoi: “Kiitos, olipa mukavaa.” Jokin muljahteli omituisesti Johnin rinnassa, ja hän todella toivoi, ettei kyse ollut mistään vakavammasta. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi ehkä sanoa jotakin. Tarttua hetkeen, tai jotakin.

Samassa Sherlock kääntyi pakkaamaan viulunsa koteloon, puhuen sinä päivänä tekemistään laboratoriolöydöksistä ja siitä, kuinka hän voisi mullistaa oikeuspatologian tutkimuksen, jos hänellä vain olisi aikaa. Hetki meni ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Äkillisen väsymyksen yllättämänä John purki klarinetin varovasti osiin, puhdisti ja kuivasi jokaisen kappaleen ja asetti ne koteloon. Hän keräsi nuotit yhteen ja pinosi ne nurkkaan, pois tieltä. Klarinetti löysi paikkansa sängyn alta, varustesäkin viereltä.

Pachelbelin kaanonin hän kuitenkin jätti takan reunalle. Kaiken varalta.
« Viimeksi muokattu: 04.07.2021 17:13:45 kirjoittanut Thelina »
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
Aah, miten ilahduinkaan kun näin tämän!! Tanssahtelin vähän aikaa, sitten keitin kahvia ja lueskelin tätä kahvikupillisen kera aivan onnessani tuon Kaanon D-duurissa soidessa taustalla. En ole varma, oliko kappale tuttu ennestään, ei ainakaan tavattoman tuttu, mutta kuuntelenkin klassista vähemmän kuin mitä haluaisin. Pitäisi kuunnella ehdottomasti enemmän, tämäkin kappale on valtavan kaunis!

Ja jos saan heti alkuun mennä hieman asiattomuuksiin, niin mua ihan vähän hihitytti kappaleen englanninkielinen nimi Canon in D. Oon sillä tavalla parantumaton. ::)

Ollakseni vähän vakavampi, niin musta on tosi ihana juttu, että on fikkejä, joissa Sherlockin lisäksi myös John on musikaalinen, tai siis soittaja. John klarinetistina on tosi ihastuttava ajatus! Henkilökohtaisesti tykkään enemmän mahdollisuudesta, että Johnin The Blind Bankerissa esittämä kommentti klarinetinsoittotaidoista oli köh köh sellainen aikuisten vitsi, mutta fikeissä on just se ihana piirre, että mistä vain ohimenevästä yksityiskohdasta voidaan kasvattaa vaikka mitä ihania taustatarinoita! Ja aaaahhhh kun mun sydän tykkää yhdessä soittamisen kiistattomasta intiimiydestä, oi, se intiimiys on kuvattu tässä ekassa osassa tosi kauniisti. Oot kääntänyt tämän todella hyvin ja sujuvan soljuvalle suomelle, ja erityisesti arvostan sitä, että laitoit fikin alkuun musiikkisanastoa. Auttaa tosi paljon meitä tällaisia jotka eivät tiedä soittamisesta juuri mitään. Saan tästä fikistä huisin paljon enemmän irti suomeksi!

Lainaus
”Minä otan ykkösäänen, jos sinä otat kakkosen”, Sherlock sanoi ja ellei John olisi yhtäkkiä  tuntenut olevansa kuin heikoilla jäillä, hän olisi varmaan vääntänyt lausahduksen vitsiksi.
Ahhahahaa, on myös oikein ihanaa, etten mä ole ainoa, joka ajattelee dik- ja öö sen sellaisia! Kiitos John!

Onnittelut muuten ihka ensimmäisestä Sherlock-fikkipostauksestasi! Pohdin tässä, että Finissä ei ole taidettu nähdä Sherlock-käännösfikkejä sitten Beelsebuttin kääntämän Tasapainon eli Equilibriumin. Ihan huippua että käännät, kiitos! <3

Ja tietysti odottelen varovaisen ja kainon innokkaasti sun omia Sherlock-fikkejä! Tästä se lähtee! :-*

// Tajusin että tää fikki on sallituntasoinen, eikä mun kommentti ehkä ole! Apua. Sensuroin itseäni vähän! ;D
« Viimeksi muokattu: 30.05.2021 18:50:50 kirjoittanut Sisilja »
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 830
  • 🇺🇦
Canon in D on lempikappaleitani, -- varsinkin näin keväällä se on aivan ihana -- joten olipa ihanaa lukea tällainen ficci, jossa se on keskeisessä osassa! Itse en valitettavasti osaa soittaa kuin helpohkoja kappaleita pianolla, mutta pidän todella paljon ficeistä, joissa on käytetty jonkin erikoisalan tietoutta, olipa ala mikä hyvänsä. Kiva, että löysit käännettäväksi sellaisen tarinan, jossa voit hyödyntää harrastuneisuuttasi! Minulle oli ainakin hyödyllinen tuo kokoamasi sanasto: pysähdyin sanaan ruokolehti ja mietin, mikä ihme se on, mutta sanasto auttoi heti. :D Hienosti ajateltu siis!

En ole ennen tainnut kommentoida käännöstä, mutta kaipa tässäkin voi nostaa esiin lempikohtiaan. Tykkäsin varsinkin tästä luonnehdinnasta:

Lainaus
John ei ollut koskaan ollut hyvä soittamaan yleisön edessä ja Sherlock oli luultavasti pahin mahdollinen yleisö, mitä kuvitella saattoi.

Sherlock on todella pahin mahdollinen yleisö monellakin tavalla :D Pidin myöstä tuosta, miten John pohtii, mitä Sherlock voisi saada selville klarinetin entisestä omistajasta. (Jos tämä olisi sun oma kirjoittamasi, voisin jopa pyytää sinua kirjoittamaan sellaisen kohtauksen, jossa Sherlock analysoi klarinetin vaiheita. Se olisi niin IC!) Pidin myös siitä, miten tässä on hyödynnetty Johnista ohimennen mainittua tietoa ja luotu sen ympärille tarina. Siitä on jo jokin aika, kun olen viimeksi Sherlockia katsonut, mutta muistan kyllä työhaastattelun, jossa John kertoo "erikoisosaamisestaan".

Käännöksenä tämä on sujuva ja helppolukuinen! En olisi arvannut käännökseksi, ellet olisi erikseen kertonut. :)

Ja ihana tuo loppu, jossa John jättää nuotit esille! Odotan innolla, miten tämä jatkuu :)

Kiitokset!

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Sisilja, mahtavaa kuulla, että oikein tanssahtelit ja että tämä maistui kahvin kaverina ♥ Johnin tokaisu työhaastattelussa on ilmeisesti paraskin tulkita hyvin monella tavalla, sillä klarinetisti-John ja sellainen... toisenlainen John ovat kyllä molemmat ♥ Ihanaa kuulla, että käännös tuntui sujuvalta ja sanasto hyvältä idealta! Odottelen vielä omia Sherlock-ideoita, mutta eiköhän niitäkin jossain vaiheessa tule ;) Kiitos ihanasta kommentista ♥

marieophelia, minäkin ihastuin tämän tekstin myötä Canon in D:hen, aikaisemmin en ollut kiinnittänyt siihen mitään erityistä huomiota. Kiva, että sanastosta oli hyötyä ja erityisen ihanaa kuulla, ettei tätä olisi arvannut käännökseksi, ellei olisi tiennyt! Mahtavaa, kiitos ihanasta kommentista ♥



Kääntäjän huomioita: Täältä tulee toinen osa! Spoilertägin alla taas pari musiikkisanaa sekä luvussa mainitut kappaleet!
 
Spoiler: Musiikkisanastoa ja tietoa kappaleeseen 2 • näytä

- Fraasi: musiikillinen jakso tai säe
- Gilbert and Sullivan: englantilainen taiteilijakaksikko, joka kirjoitti 1800-luvulla koomisia operetteja. Esimerkkejä heidän musiikistaan täällä.
- Menuetti: klassinen ranskalainen seuratanssi 3/4-tahdissa (n. 1650 Ð). Johann Sebastian Bachin menuetti G-duurissa (1725) kuunneltavissa täällä.
- Mozart, 12 duettoa: Sävellys vuodelta 1786, osa 3 Andante kuunneltavissa täällä (tässä on kaksi klarinettia, en valitettavasti löytänyt versiota, jossa olisi viulu ja klarinetti :D)
- Vuorenpeikkojen luolassa: norjalaisen Edvard Griegin vuonna 1874 tekemä sävellys Henrik Ibsenin näytelmään Peer Gynt. Kuunneltavissa täällä.


2.
Rondo

Rondo: musiikin muoto, jossa tietty teema tai osio toistuu erilaisten, uusia teemoja esittelevien jaksojen väleissä. 

***

Myöhemmin John ei ollut aivan varma, miten kaikki oikein oli tapahtunut, mutta oli melko varmaa, että Sherlock sen oli aloittanut. Muutamaa päivää klarinetin ostamisen jälkeen John tuli pubista kotiin, totesi asunnon tyhjäksi ja huomasi pöydällä nuhjuisen, viululle ja klarinetille sovitetun version Mozartin Kahdestatoista duetosta, vieressään viesti:

Menin Bartsiin. Lupaavaa edistymistä liittyen kultakalan kuolemaan. Tulen myöhään.

SH

P.S. Pidän nro 3:sta.


John oli ajatellut viettää iltapäivänsä rauhallisesti, ehkä televisiota katsellen tai blogia kirjoitellen. Sen sijaan hän löysi itsensä takan edestä harjoittelemasta kuudestoistaosanuotteja, teemukin jättäessä renkaita takanreunukselle pääkallon viereen. Ilokseen hän huomasi lopulta pystyvänsä jotenkuten soittamaan pyydetyn kappaleen nolaamatta itseään aivan täysin. Juuri kun hän oli palkinnut itsensä pullollisella olutta ja asettunut sohvalle uutisia katsomaan, etuovi avautui ja sulkeutui pamahtaen ja portaikosta kuului pahantuulista, konsultoivan yksityisetsivän askelten töminää. Muutaman sekunnin kuluttua Sherlock pyyhälsi sisään, heitti takkinsa ja kaulahuivinsa lattialle, rojahti nojatuoliin ja käpertyi palloksi. John huokaisi.

”Ei edistystä kultakalarintamalla?”

”Hukkaan heitettyä!” Sherlock raivosi yhteen purtujen hampaidensa välistä. ”Kaikki hukkaan heitettyä. Täysin turhaa. Merkityksetöntä. Kolme päivää. Hukkaan heitetty!”

Lisäselityksiä ei ilmeisesti ollut tulossa, joten John ei viitsinyt kysellä enempää.

”Otatko teetä?”

Sherlock vain murahti vastaukseksi, eikä Johnilla ollut aikomustakaan keittää teetä, jos sitä kerran ei haluttu. Hän kokeili toista taktiikkaa. ”Katsoin sitä Mozartia, jonka olit jättänyt pöydälle.”

Tunnelma muuttui välittömästi. Sherlockin pää nousi pystyyn, osa jännityksestä katosi hänen hartioiltaan ja vaikka hän ei varsinaisesti näyttänyt iloiselta, ainakaan hän ei enää mulkoillut äkäisesti seinää. ”Mitä pidit siitä?” hän kysyi, kuulostamatta erityisen kiinnostuneelta – John oli melko varma, että hän käytti äänensävyä tahallaan.

”Kolmas kappale oli hyvä”, John sanoi. ”Kokeilin sitä vähän, se ei ollut hullumpi. Voisimme soittaa sitä yhdessä, jos haluat”, hän lisäsi, tuntien itsensä oudon levottomaksi.

Hän kuitenkin huolehti turhaan. Oli kuin kysymys olisi saanut valot syttymään. Sherlockin keho rentoutui ja hänen kasvoilleen levisi hymy – sama harvinainen hymy, jonka John oli nähnyt heidän soitettuaan Pachelbelin kaanonin. Huolestuttavaa kyllä, sen myötä myös hänen rintaansa hyökyi sama, outo tunne. John ei ollut ollenkaan varma, pitikö hän siitä. Hänen olisi kuitenkin murehdittava sitä myöhemmin, sillä Sherlock hypähti pois nojatuolista ja alkoi purkaa viuluaan kotelosta, yhtäkkiä täynnä energiaa ilman häivääkään ärtyneisyydestä.

Kolmas duetto oli kirkas, lyyrinen kappale täynnä juuri sellaisia monimutkaisia melodiakulkuja, joita Sherlock soitti jatkuvasti. Se oli myös lyhyt, mikä oli toisaalta helpotus Johnille, joka oli koko iltapäivän soittanut kappaletta vaihtelevalla menestyksellä, mutta toisaalta melkein pettymys, koska kappale ei jättänyt Sherlockille niin paljon tilaa leikitellä tempolla ja korukuvioilla. Vaikka olikin kieltämättä turhauttavaa soittaa sellaisen henkilön kanssa, jonka käsitys kappaleen kulusta poikkesi niin paljon säveltäjän ajatuksista, samaan aikaan se kuitenkin oli kiehtovaa; tyypillinen paradoksi, joihin John oli alkanut jo tottua muutettuaan Baker Streetille. Kun he lopettivat soittamisen, Sherlock kiitti häntä jälleen, hymynkare yhä huulillaan. Sillä kertaa John vastasi hymyyn omallaan.

Sen jälkeen yhdessä soittamisesta tuli heidän juttunsa. Seuraavalla viikolla John löysi samalta kirpputorilta nuottikirjallisen viuluduettoja ja Sherlock käytti yhden iloisen – ja yllättävän hiljaisen – illan transponoiden kakkosääntä B-duuriin. Muutamaa päivää myöhemmin John tuli alakertaan aamiaiselle vain löytääkseen keskeltä olohuonetta Sherlockin nuottitelineen, jolla oli Vuorenpeikkojen luolassa -partituuri auki levitettynä ja tärkeimmät osat ympyröitynä. Ja niin he jatkoivat vuorotellen. Välillä jompikumpi saattoi valita kappaleen, joka liittyi heidän sen hetkiseen tapaukseensa – yksi unohtumaton juttu oopperatalolla päättyi siihen, että asunnossa soi Wagner päiväkausia. He eivät aina olleet yksimielisiä kappalevalinnoista: Johnin mielestä Bach oli lähes poikkeuksetta tylsää ja Sherlock vastusti pitkään ja äänekkäästi The Best of Gilbert and Sullivania. Yleensä erimielisyydet saatiin kuitenkin sovittua, joskus lupaamalla hoitaa koko viikon tiskit (mistä ei ollut Johnille lisävaivaa, koska hän hoiti suurimman osan tiskeistä muutenkin) tai siivoamalla puoliksi leikelty sammakko pois leipälaatikosta (Sherlockin onnistunut vaihtokauppa Bachin menuettiin G-duurissa).

Kaanon D-duurissa oli kuitenkin kappale, johon he aina palasivat. Tavallisesti he soittivat sitä tapausten välissä, palattuaan vihdoin asunnon rauhaan juostuaan päiväkausia ympäri Lontoota vihjeiden ja epäiltyjen perässä. Soittamiseen muodostui oma rutiininsa: Sherlock sanoi aina: “Minä otan ykkösäänen, jos sinä otat kakkosen” ja kiitti häntä jälkeenpäin. John alkoi odottaa keskeneräisten tapausten ratkeamista ja paluuta Baker Streetille tuttujen sävelten pariin. Ne tuntuivat kuin tutulta kiintopisteeltä nopeasti muuttuvassa maailmaassa.

Jossakin vaiheessa he alkoivat keskustella soitostaan. Sherlock saattoi pysähtyä keskellä fraasia kehottaakseen Johnia lisäämään etuheleen tai muokkaamaan dynamiikkamerkintöjä. Jos John suostui, muutokset merkittiin koirankorville kääntyneeseen nuottikirjaan lyijykynällä. Toisaalta John huomasi, että Sherlock selvästi yritti hillitä haluaan lisätä musiikkiin korukuvioita, joten kummankin soitto saavutti pikkuhiljaa saman tason. Kun John lopulta oli siinä pisteessä, ettei hän enää juurikaan tarvinnut nuottia, hän katseli sen sijaan Sherlockia, ja huomasi tämän soittavan silmät suljettuina, kasvoillaan rauha, jollaista John ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Siitä lähtien John harjoitteli erityisen paljon oppiakseen kappaleet ulkoa, vaikkei osannutkaan nimetä syytä, miksi.
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
Kuten ehkä on tullut jo todettua, käännösten kommentoiminen on yllättävänkin vaikeaa, kun ei voi samalla tavalla kehua tekstissä tehtyjä valintoja (tai siis, alkuperäinen kirjoittaja ei kuule kehuja tätä kautta), mutta ei se mitään, tahdoin kuitenkin tulla kertomaan, että luin ilolla tämän toisen luvun ja oon entistä kiitollisempi, kun tämä on saatavilla suomeksi, koska kaikki nämä musahienoudet eivät aukeaisi mulle enkuksi lainkaan. Näistä tämän luvun musiikkikappaleista tutuin oli tuo Vuorenpeikkojen luolassa, joka on ollut joskus muinoin meidän kotipuhelimen soittoäänenä ja herätti siksi(kin) hilpeyttä! ;D

Tästä fikistä ihanalla tavalla näkee hahmodynamiikoista ja kotoilusta sun muista yksityiskohdista (esim. keittiöstä löytyvistä outouksista, hahaa, tällä kertaa leikellystä sammakosta), että tämä on kirjoitettu sarjan alkuaikoina, ja mulle tulee tästä suloisen nostalginen olo!

Lainaus
Kaanon D-duurissa oli kuitenkin kappale, johon he aina palasivat. Tavallisesti he soittivat sitä tapausten välissä, palattuaan vihdoin asunnon rauhaan juostuaan päiväkausia ympäri Lontoota vihjeiden ja epäiltyjen perässä. Soittamiseen muodostui oma rutiininsa: Sherlock sanoi aina: “Minä otan ykkösäänen, jos sinä otat kakkosen” ja kiitti häntä jälkeenpäin. John alkoi odottaa keskeneräisten tapausten ratkeamista ja paluuta Baker Streetille tuttujen sävelten pariin. Ne tuntuivat kuin tutulta kiintopisteeltä nopeasti muuttuvassa maailmaassa.
Miten ihana tekstikappale! Kaunis ja syvällinen ja hauskakin (koska kakkonen ;D), ja musta on hassun ja erikoisen söpöä että Sherlock kiittää joka kerta. Varsinkin tuo viimeinen virke on hyvin kaunis suomeksi ja piti ihan tarkistaa, miten se meni enkuksi, koska se kuulosti suomeksi niin paljon alkuperäisteoksissa (Goodreadsin mukaan His Last Bow'ssa) olevalta tosi ihanalta replalta: "Good old Watson! You are the one fixed point in a changing age." Mutta oijoi, ei se aivan ollut se! Joka tapauksessa, tykkäsin tästä suomenkielisestä versiosta enemmän! ;D

Lainaus
Siitä lähtien John harjoitteli erityisen paljon oppiakseen kappaleet ulkoa, vaikkei osannutkaan nimetä syytä, miksi.
Minäpä taidan osata, hihii! <3

Kiitos kun oot kääntänyt tämän! :-*
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Sisilja, onpa kiva, että käännöksestä tosiaan siis on hyötyä, kun musiikkitermit aukenevat paremmin :) Ihanaa, että tämä tuo nostalgisen olon! Tuo Good old Watson on kyllä hymyilyttävä repliikki Sherlockilta ♥ Kiitos taas kommentista, kivaa, että seurailet tätä!



Spoiler: Musiikkisanastoa ja tietoa kappaleeseen 3 • näytä

- Stemma: Soittimen, soitinryhmän, laulajan tai laulajien esittämä osuus moniäänisessä teoksessa.
- Summertime on George Gershwinin sävellys oopperasta Porgy ja Bess (1935). Kuunneltavissa esim. täällä.


3.
Sonaatti

Sonaatti: soolosoittimelle sävelletty kappale, jolla on usein pianosäestys

*

Jokin muuttui sinä päivänä, kun John kompastui aamulla ovea avatessaan George Gershwinin nuottikirjaan. Se oli upouusi, eikä mikään kirpputorilöytö kuten useimmat heidän nuoteistaan, ja mainosti sisältävänsä “helppoja sovituksia tunnetuista klassikoista”. Kannen sisäpuolella oli jopa kappaleiden pianosäestykset sisältävä CD. Vain yksi asia puuttui.

”Sherlock”, hän sanoi aamiaispöydässä, naputtaen nuottikirjan kantta. ”Nämähän ovat sooloklarinetille.”

”Ihanko totta? Kappas, kun huomasit”, Sherlock sanoi ilmeettömästi.

”Tarkoitin vain, ettei tässä ole viulustemmaa. Tai oikeastaan mitään muutakaan stemmaa.”

”Luoja, oletpa tosiaan terävä tänään. Suorastaan säkenöit”, Sherlock sanoi, hymyillen hänelle raivostuttavasti kahvikuppinsa takaa. John vastusti halua heittää häntä jollakin.

”Miksi ostit tämän minulle?” hän kysyi tylysti, päättäen hylätä tahdikkuuden.

Sherlock kohautti olkiaan vähätellen. ”Tykkään Gershwinistä.”

John ei luovuttanut. ”Mutta tässä ei ole sinulle mitään soitettavaa.”

”Tykkään kuunnella Gershwiniä.”

Joskus oli helpompaa puristaa vettä kivestä, kuin saada Sherlock puhumaan suoraan. John ei ollut varma, miksi edes yritti. ”Osta sitten CD! Tai lataa se iTunesista.”

Sherlock laski kahvikuppinsa pöydälle, nojautui eteenpäin ja naulitsi katseensa Johniin. ”Haluaisin kuunnella”, hän sanoi, ”kun sinä soitat Gershwiniä.”

”Ai”, sanoi John, jonka sydän oli yhtäkkiä ilman mitään syytä hypännyt jonnekin hänen kurkkunsa tienoille. Kun hän lopulta uskoi pystyvänsä jälleen puhumaan, hän kysyi: ”Miksi? En ole kovin hyvä soittaja.”

”Epäolennaista”, Sherlock sanoi, nojautui jälleen taakse ja otti siemauksen kahvikupistaan. ”Haluan kuunnella, kun sinä soitat jotakin. En saa koskaan kuulla sinun soittavan yksin.”

”Okei, okei, hyvä on sitten”, John sanoi, vaikka jokin hänen sisällään huusi, että tämän täytyi olla Sherlockin kaikkien aikojen huonoin idea ikinä. ”Älä sitten väitä, etten varoittanut sinua.”

Kävi niin, että kului lähes viikko kiireisten tutkimusten parissa ennen kuin Johnilla oli tarpeeksi aikaa olla kotona edes vilkaistakseen nuottikirjaa. Kun hän lopultakin teki niin, hän melkein sai sydänkohtauksen onnistuttuaan avaamaan nuotin keskeltä Summertimen sovitusta, joka näytti olevan huomattavasti uskollisempi alkuperäiselle kuin se versio, jonka hän muisti nähneensä kouluaikoina. Hän oli kuitenkin luvannut Sherlockille, joten hän kävi kappaleen läpi lyijykynän ja oluen avustuksella, yliviivaten etuheleitä ja yksinkertaistaen melodiaa sen verran, että hänellä olisi mahdollisuuksia selvitä siitä, muttei niin paljon, että se muuttuisi tunnistamattomaksi.

Kun nuotti oli valmis, Sherlockin tapaukset veivät edelleen aikaa harjoittelemiselta, erityisesti siksi, että John yritti kaikin keinoin välttää harjoittelua Sherlockin ollessa kotona. Niinpä oli kulunut lähes kuukausi alkuperäisestä keskustelusta, ennen kuin John eräänä iltana, juotuaan huomiota herättämättömästi lasillisen joululta jäänyttä sherryä rauhoittaakseen täysin järjettömästi iskeneen ramppikuumeensa, kysyi Sherlockilta: ”Vieläkö haluat kuulla, kun turmelen Gershwinin?”
Sherlock nosti katseensa mikroskoopin takaa, kasvoillaan yhtä tulkitsematon ilme kuin aina. ”Tietenkin.”

”Voivatko näytteesi odottaa?” John heilautti klarinettiaan häntä kohti. ”Tekisin tämän mieluiten nyt, ennen kuin tulen järkiini.”

Sherlock hymyili sitä hymyä, jonka John oli alkanut liittää mielessään yksinomaan Pachelbeliin, extempore-konsertteihin ja outoon kiemurtelevaan tunteeseen rintakehässään.

”Loistavaa!”

Sherlock ponnahti ylös tuolistaan, käytännössä hypähteli asunnon poikki ja rojahti sohvalle, nojasi kyynärpäänsä polviin, painoi sormenpäänsä yhteen ja tuijotti äärimmäisen keskittyneesti Johnin suuntaan. John melkein astui askeleen taaksepäin pelkästä katseen voimasta miettien, tältäkö mikroskoopin alla olevista näytteistä tuntui.

”Hemmetti, Sherlock, en pysty tähän jos aiot tuijottaa minua tuolla tavalla!”

Sherlock huokaisi dramaattisesti, aivan kuin olisi Johnin syytä, että Sherlock oli luonnostaan niin pelottava, nojautui sitten taaksepäin ja kierähti ympäri niin, että makasi sohvalla selällään silmät suljettuina ja sormenpäät yhä yhteenliitettyinä leukansa alla.

”Parempi?”

Tilanne ei ollut ihanteellinen, mutta kuitenkin äskeistä parempi ja luultavasti paras, mitä Johnilla oli varaa toivoa. ”Luulisin. Tiedä sitten, että tämä tulee olemaan kamalan kuuloista.”

”Pötypuhetta.”

John kohautti olkiaan ja laittoi säestysnauhan soimaan. ”Itsepähän kerjäsit.”

Ja eikä se oikeastaan edes ollut niin kamalaa. Jos John seisoi selkä Sherlockiin päin ja keskittyi musiikkiin, hän pystyi melkein kuvittelemaan, että oli yksin asunnossa, eikä hänestä tuntunut siltä kuin hänen esitystään olisi arvosteltu kuin jotakin koesoittokappaletta. Ensimmäiset tahdit värisivät jännityksestä, mutta itsevarmuuden kasvaessa sävelistä tuli kiinteämpiä ja kirkkaampia, hänen sormensa liikkuivat näppäimillä helposti ja hän soitti kappaleen loppuun melkoisen tyytyväisenä itseensä. Hän nojautui eteenpäin sammuttaakseen CD-soittimen.

”Älä”, Sherlock keskeytti. John räpytteli hämmästyneenä silmiään.

”Anteeksi mitä?”

Sherlock ei ollut liikahtanutkaan sohvaltaan. ”Soita se uudelleen”, hän pyysi. John tuijotti häntä.

”Mitä?”

Sherlock käänsi päätään ja aukaisi silmänsä, luoden Johniin katseen, jonka hän yleensä säästi vain kemiallisille kokeille ja erityisen kiinnostaville ruumiille. ”Ole kiltti”, hän sanoi, saaden Johnin sydämen hypähtämään väärällä, mutta niin kauhistuttavan tutulla tavalla. Hetkeen hän ei tiennyt, mitä sanoa.

”Hyvä on”, hän lopulta sanoi, edelleen tyrmistyneenä ja enemmän kuin vain hiukan hämillään. ”Mutta vain tämän yhden kerran, okei?”

”Sovittu”, Sherlock vahvisti, laskeutuen takaisin tavanomaiseen asentoonsa. Ja John, kaikesta huolimatta, kelasi säestysnauhan alkuun ja soitti Summertimen uudelleen. Päästyään loppuun hän otti klarinetin suustaan, eikä sanonut mitään: kaiken jälkeen sanat tuntuivat jotenkin tyhjiltä. Hetken aikaa hiljaisuus jatkui jännittyneenä, mutta omalla tavallaan lähes lohdullisena, kunnes Sherlock yhtäkkiä nousi ylös sanaakaan sanomatta ja marssi huoneen poikki. Hän hipaisi mennessään Johnia, joka yhtä piteli klarinettia, suu hiukan raollaan ja hyvin neuvottomana: kosketus oli ohi hetkessä, mutta tuntui sähkövirtana Johnin koko kehossa. Hän sulki suunsa ja käänsi katseensa lattiaan. Äkkiä klarinetti vietiin hänen kädestään ja korvattiin hänen takillaan. Katsoessaan ylös hän huomasi Sherlockin jo pukeutuneen omaansa.
 
”Laita tämä päällesi”, Sherlock sanoi. ”Me lähdemme nyt ulos syömään. Minä tarjoan.”

”Mitä?” sanoi John jo kolmatta kertaa yhtä monen minuutin sisällä. Sherlock pyöräytti pitkämielisesti silmiään, mikä oli Johnin mielestä kyllä aika tehopyhää.

”Sinä soitit minulle Gershwiniä, joten vastapalvelukseksi aion viedä sinut ulos syömään”, Sherlock selitti kärsimättömänä. ”Oliko riittävän selkeästi selitetty?”

”Ai”, John sanoi. ”Hyvä on.” Hän veti takin ylleen ja tunsi itsensä hyvin hämmentyneeksi, tietämättä lainkaan kuinka tilanteessa tulisi toimia. Mutta sitten hän kohotti katseensa ja sanoi: ”Italialaista?” ja Sherlock väläytti hänelle sen hymyn, vaikkakin ilman tavanomaista musiikillista alustusta, ja yhtäkkiä kaikki tuntui päivänselvältä.

Kaiken huomioon ottaen hänen olisi luultavasti pitänyt tajuta jo paljon aiemmin.
« Viimeksi muokattu: 19.01.2022 16:15:53 kirjoittanut Thelina »
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Spoiler: Musiikkisanastoa ja tietoa kappaleeseen 4 • näytä

-accelerando: nopeutuen
-ligatuuri: panta, jolla ruokolehti kiinnitetään klarinetin suukappaleeseen
-päärynä: klarinetin suukappaaleen ja ylärunkokappaleen välissä oleva pieni osa, kutsutaan myös viritysputkeksi
-rallentando: hidastuen
-sekvenssi: jonkin musiikillisen aiheen tai teeman toistamista eri sävelkorkeuksilta
-sov: sovittaja eli kuka kappaleen on sovittanut
-tr. eli trilli: kahden vierekkäisen sävelen nopea vuorottelu
-ylärunkokappale ja alarunkokappale: klainetin osia, joissa varsinaiset näppäimet ovat


4.
Serenadi

Serenadi: musiikillinen tervehdys ja/tai esitys jonkun kunniaksi

*

John oli huolestunut ja huolestuneena hän tykkäsi siivota. Sekasotkun siivoamisessa ja järjestelyssä oli jotakin erityisen rauhoittavaa. Ehkä se johtui hänen esiin pyrkivästä armeijakoulutuksestaan. Tai ehkä kyseessä oli vain huolellisesti tukahdutettu OCD. Oli miten oli, hän tunsi aina olonsa paremmaksi saadessaan käsiinsä jotain puhdistettavaa. Yleensä hän pudisti asettaan, mutta nykyisin klarinettiaan. Hän oli aloittanut suukappaleesta, kiillottanut ligatuurin ja siirtynyt seuraavaksi päärynään, pyöritellen puuosaa käsissään samalla, kun ajatteli.

Vaikka Sherlockin kanssa asuminen sai hänet toisinaan tuntemaan itsensä idiootiksi, John ei ollut typerä. Hänen olisi tietenkin pitänyt heti tunnistaa tuo outo, lepattava tunne, josta ei kertakaikkiaan voinut enää erehtyä, kun tiesi mistä oli kysymys. Hän ei missään tapauksessa ollut täysin kokematon romantiikan saralla: vuosien mittaan hän oli (joskus haparoiden) selvittänyt tiensä läpi lukemattomien rakkaussotkujen ja luultavasti häneltä olisi löytynyt vinkkejä lähes mihin tahansa kuviteltavissa olevaan kiusalliseen ja epämiellyttävään tilanteeseen. Pahaksi onneksi hän ei keksinyt mitään neuvoja tilanteeseen, jossa joku yllättäen huomasi olevansa enemmän kuin vain vähän rakastunut kämppäkaveriinsa. 

Sinä iltana he olivat lopulta päätyneet kävelymatkan päässä asunnosta sijaitsevaan pieneen ja hiljaiseen italialaiseen ravintolaan, jossa oli kynttilöitä ja yksi punainen ruusu keskellä ruudullista pöytäliinaa. Hän oli syönyt kaiken valkosipulileipänsä ja suurimman osan Sherlockin leivästä, nuollen voita sormistaan samalla kun Sherlock puhui Bachista ja harvinaisista viuluista ja kuinka viimeaikaisissa tutkimuksissa oli havaittu, että tietynlaisilla nuottisekvensseillä saattoi olla vaikutusta mehiläisten lentoon. John oli kuunnellut  kiinnostuneena, koska Sherlock sai lähes minkä tahansa aiheen kuulostamaan kiinnostavalta innostuessaan: hän puhui hukkumisen uhriksi joutuneiden ruumiiden hajoamisesta samanlaisella tunteella kuin tavalliset ihmiset puhuivat taiteesta tai musiikista tai edellisiltana katsomistaan televisio-ohjelmista. Puhuessaan Sherlock oli muitta mutkitta syönyt osan Johnin lasagnesta: sodanjulistus, johon John vastasi varastamalla Sherlockin lihapullia sillä välin, kun tämä keskittyi päättelemään, että kahdella tarjoilijoista oli suhde saman asiakkaan kanssa. Syötyään – Sherlock oli maksanut, Johnin vastusteluista huolimatta – he olivat kävelleet kotiin lämpimässä kesäillassa, hiljalleen tummenevan kirkkaan taivaan alla, juuri kun tähdet olivat alkaneet loistaa. Se oli ollut todella mukavaa – itse asiassa paljon mukavampaa kuin useimmat treffit, joilla hän oli ollut, ja siinä ongelma oikeastaan olikin. Se oli tuntunut treffeiltä, mikä oli naurettavaa, koska he kävivät jatkuvasti illallisella ulkona, eikä se ollut koskaan ennenkään tuntunut siltä kuin he olisivat treffeillä. Sitä paitsi, John tiesi varsin hyvin, ettei Sherlock käynyt treffeillä. Aikaisemmin hän oli esittänyt, ettei edes tiennyt, mitä treffeillä tarkoitettiin.

John laittoi päärynän takaisin koteloon ja alkoi puhdistamaan ylärunkokappaletta, kuljettaen puhdistusliinaa huolellisesti näppäinten välistä.

Ensin hän oli ajatellut, että kyseessä oli vain jokin tiedostamaton biologinen juttu, joka yritti kertoa hänelle, että oli kulunut liian pitkä aika siitä, kun hän oli viimeksi käynyt treffeillä naisen kanssa. Mutta sitten ajatusvirta toi hänen mieleensä vuosien takaisen tyttöystävän, joka oli kiljunut ja kiemurrellut hänen näykkäistessään herkkää ihoa aivan naisen korvan alta. Virta loiskahti uomassaan, kun hän huomasi pohtivansa, mahtoiko Sherlock reagoida samalla tavalla, ja tulvi lopulta yli äyräittensä Johnin tajutessa, että hän halusi epätoivoisesti ottaa asiasta selvää, mieluiten käytännön kokein. Kyse ei ollut siitä, että John olisi ollut kriisissä seksuaalisuutensa kanssa: hän oli rehellisesti sanottuna oikeastaan iloinen löydettyään syyn siihen, miksi hänen kiinnostuksensa naisia kohtaan oli hiipunut viime aikoina. Mutta varsinainen syy hänen kriisiinsä oli Sherlock.

Kun he olivat tavanneet ensimmäistä kertaa, Sherlock oli sanonut olevansa naimisissa työnsä kanssa. Silloin John oli pitänyt lausahdusta kömpelönä yrityksenä torjua iskurepliikki, jota John ei ollut sanonut. Myöhemmin hän oli tulkinnut sen julistukseksi siitä, ettei Sherlock ollut lainkaan kiinnostunut koko parisuhteen ajatuksesta. Nyt hän oli melko varma, että Sherlock oli jokseenkin aseksuaalinen ja aromanttinen, vaikka hän olikin joutunut selaamaan internettiä ennen kuin oli oppinut, että sellaiselle oli olemassa oma sana. Pahaksi onneksi John oli melko varmasti myös rakastunut Sherlockiin, mikä taas johti siihen, että hän istui yksin keittiössä puhdistamassa klarinettia, joka ei oikeastaan olisi kaivannut puhdistusta. Hän keskitti huomionsa alarunkokappaleeseen, jonka yhdestä näppäimestä korkkipehmuste oli irtoamassa ja kumartui etsimään keittiön laatikoista pikaliimaa kiinnittääkseen sen takaisin paikalleen.

Loogisesti ajateltuna tilanteeseen oli kolme mahdollista ratkaisua. Paras, mutta myös epätodennäköisin (ottaen huomioon, että Sherlock oli – no, Sherlock), oli että hänen tunteisiinsa vastattaisiin jollakin tasolla ja pahimmillaankin he olisivat vain hiukan hämmentyneitä uudesta suhteesta ja heille mahdollisesti naurettaisiin Scotland Yardissa. Vaa’an toisessa päässä oli mahdollisuus, että Sherlock pitäisi koko ajatusta mahdottomana ja John löytäisi itsensä kadulta, jos edes vihjaisisi hänelle tunteistaan, ja tällä kertaa Stamford ei ilmestyisi paikalle sopivan kämppisehdokkaan kanssa. Oli tietysti myös kolmas mahdollisuus: että Sherlock vain nauraisi ja kaikki jatkuisi kuten ennenkin, paitsi että John viettäisi jokaisen valveillaolohetkensä unelmoiden siitä, mitä heillä olisi voinut olla, kunnes kaikki muuttuisi niin kiusalliseksi, ettei Johnilla olisi muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pois joka tapauksessa. Tilanne oli sanalla sanoen toivoton.

”Hemmetti!” John läimäytti klarinettikotelon kiinni voimakkaammin kuin oli tarkoitus, ja siitä kuului epämiellyttävä risahdus. ”Voi ei…”

Hän avasi kotelon tarkastakseen aiheuttamansa vahingon. Klarinetti oli kunnossa, mutta kotelon vuoraus oli irtoamassa yhdestä kulmasta. Se olisi luultavasti helppo korjata liimaamalla, mutta kotelon rikkoutuminen oli jälleen yksi vastoinkäyminen, jota hän ei juuri nyt olisi kaivannut elämäänsä. John huokaisi ja haki keittiöveitsen, jonka hän työnsi vuorauksen reunan alle irrottaakseen sitä riittävästi, jotta sen mahtuisi liimaamaan takaisin. Hänen yllätyksekseen koko vuoraus irtosi kotelosta poksahtaen, levittäen ympärilleen melkoisen määrän pölyä, muutaman purukumikääreen ja hämmentävää kyllä, pinkan nuottipapereita, jotka olivat olleet piilossa vuorin alla.

Kiinnostuneena ja aiemmat ajatuksensa unohtaneena John levitti nuotit pöydälle ja siirsi klarinettikotelon ja oikukkaan Bunsenlampun sivummalle tehdäkseen tilaa. Nyt nähtäisiin, oliko Sherlockin ilmiömäisiä päättelytaitoja mahdollista imeä itseensä osmoosin välityksellä, hän ajatteli. Sivuja oli yhteensä neljä, nuotit oli kirjoitettu käsin halvalle nuottipaperille muste- ja lyijykynällä ja paperi oli kulunut niistä kohdista, joista lyijykynän jälkeä oli pyyhitty ja kirjoitettu uudelleen. Käsiala oli epätasaista ja pyöreää, ehkä nuoren ihmisen kirjoittamaa. Sivuilla oli vain yksi kappale – nuotteja katsomattakin se kävi ilmi siitä, miten sivut oli numeroitu. Kappaleen nimi, vain yksi sana, oli kaikkein paljastavin: “Amilie”. John pohti, oliko Amilie, kuka tämä sitten olikaan, koskaan kuullut kappaletta. Se oli kuitenkin epätodennäköistä, koska kappale oli ollut piilossa luultavasti jo jonkin aikaa. Säveltäjä olisi varmasti esittänyt kappalettaan, jos olisi uskonut sen saavan hyvän vastaanoton. Kyseessä oli siis yksipuolinen rakkaus ja äkkiä John tunsi kasvavaa myötätuntoa tuntematonta muukalaista kohtaan.

Olisiko sopimatonta soittaa kappaletta? Sitä ei ollut tarkoitettu hänelle, mutta hän halusi kuitenkin tietää miltä se kuulosti, ja kappale tuntui jollain tavalla puhuttelevan häntä. Häntä inhotti salata asioita Sherlockilta, varsinkin kun se oli niin hankalaa, mutta tuntui silti paremmalta kaivata salassa jotain, jota ei koskaan voisi saada, kuin riskeerata heidän ystävyytensä kertomalla Sherlockille tunteistaan.

Lyhyen mutta intensiivisen sisäisen taistelun jälkeen hän kokosi juuri puhdistamansa klarinetin ja asetti kappaleen Sherlockin nuottitelineelle. Muutaman yrityksen jälkeen hän sai kiinni kappaleen temposta ja hänen täytyi tarkistaa, mitä säveltäjän italiankielinen ohje affettuoso tarkoitti: kävi ilmi, että tunteikkaasti. Hän yritti saada soittoonsa hellyyttä, mutta kappale kuulosti melko melankoliselta pienten ilon hetkien tullessa esiin, kun sävellaji käväisi lyhyesti duurissa, kunnes sukelsi taas molliin jättäen oudon pakotuksen syvälle hänen rintaansa. Hän kuitenkin jatkoi eteenpäin, sillä hänen oli saatava tietää.

Soittaessaan kappaletta toista kertaa hän tajusi pysähtyvänsä tietyille nuoteille aivan huomaamattaan ja kolmannella kerralla hän ymmärsi sen johtuvan siitä, että hän odotti Sherlockin lisäävän kohtaan trillin, jota nuottiin ei ollut merkitty. Hän oli niin kauan sovittanut koko elämänsä – musiikkia myöten – Sherlockin ympärille, että hän lopulta teki niin tiedostamattaan. Jos asia kerran oli niin, oli sama tehdä se sitten kunnolla. Hän haki olohuoneesta lyijykynän ja lisäsi siistin tr. -merkinnän nuottien viereen. Sitten, koska ei voinut lopettaa siihenkään, hän kävi läpi koko kappaleen, lisäten aksentteja ja dynamiikkamerkintojä aivan kuin Sherlock olisi tehnyt. Hän leikitteli myös kappaleen tempolla, yrittäen accelerandoillaan ja rallentandoillaan välittää edes murto-osan siitä, miltä tuntui juosta läpi Lontoon Sherlock Holmesin kanssa. Tunti ja pullo Fursty Ferret -olutta myöhemmin John istui alas, tutkiskeli neljää eteensä levitettyä nuottipaperiarkkia, joissa hänen hartaasti lisäämänsä merkinnät nyt komeilivat, ja tajusi, että hän oli ilmeisesti vahingossa kirjoittanut kappaleen Sherlockista. Hän ei ollut varma, mitä tehdä. Tuntui vain sopivalta lisätä otsikkoon ja Sherlock. Epäröityään hetken hän lisäsi säveltäjän nimen alle sov. J. Watson -12, ja koska hän tunsi olonsa hiukan syylliseksi, hän lisäsi sen alle vielä (anteeksi, kaveri).

Oli hyvin vapauttavaa vuodattaa sielunsa musiikkiin ja John päätti, että ellei hän pystyisi keräämään rohkeutta tunnustaa tunteensa Sherlockille, ainakin hän voisi kunnolla rypeä itsesäälissä mokoman typerän sotkun takia. Niinpä hän otti uuden oluen ja vietti iltapäivän muokkaamalla kappaletta hiukan lisää ja soittamalla sitä uudestaan ja uudestaan, kunnes se kuulosti niin Sherlockmaiselta kuin ikinä mahdollista. Vasta myöhään iltapäivällä ulko-oven pamaus ilmoitti kappaleen päähenkilön palaneen ja Johnin oli äkkiä kerättävä nuotit kasaan ja tungettava ne takaisin kotelon sisään. Ainut asia, joka voisi olla pahempaa kuin se, että Sherlock pääsisi selville hänen tunteistaan, oli se, että Sherlock huomaisi Johnin säveltäneen hänelle jonkin hemmetin serenadin.

”Tapaus ratkaistu!” Sherlock ilmoitti, pyyhälsi keittiöön ja jysäytti pöydälle pinon tapauskansioita juuri kun John sulki klarinettikotelonsa soljet. ”Se oli kuin olikin hotellipalvelija, syanidijäänteitä ovenkahvassa. Tiesin sen alusta alkaen, mutta olihan se varmistettava.”

”Mahtavaa”, John sanoi, koska se oli, ja Sherlock punastui hiukan, kuten aina kun John kehui hänen etsiväntaitojaan. Tietenkin nyt kävi paljon enemmän järkeen, miksi John oli aina pitänyt niin paljon tuosta yllättävästä rusotuksesta Sherlockin kalpeilla kasvoilla, ja hän lupasi itselleen, että yrittäisi saada tämän punastumaan useammin.

”No, sehän oli oikeastaan aivan selvä juttu”, Sherlock sanoi ja hymyili pienesti – se oli hänen ilmeistään lähimpänä vaatimattomuutta.

”Jos niin sanot, mutta minun mielestäni vähättelet itseäsi”, John nousi ylös ja asetti hopeakiillokkeen suurieleisesti paikoilleen. ”Tarkoittaako se, että meillä taas on varaa mennä ulos syömään? Kävelen jatkuvasti sen kulman takana olevan libanonilaisen ravintolan ohi, se näyttää mukavalta.” Kun sanat karkasivat hänen huuliltaan, John tajusi, että kenen tahansa muun korvissa ne kuulostaisivat aivan treffikutsulta, ja jos John oli aivan rehellinen itselleen, sitä ne tavallaan olivatkin.   

Onneksi Sherlock ei olisi tunnistanut moista kutsua, vaikka se olisi saapunut postin mukana osoitteineen ja merkkeineen, jos ei muusta syystä niin siksi, että hän olisi luultavasti jo päätä pahkaa analysoimassa paperia, jolle kutsu olisi kirjoitettu.
 
”Kuulostaa hyvältä”, Sherlock myöntyi paljon helpommin kuin yleensä. ”Hae takkisi, minun täytyy käydä jututtamassa Lestradea. Hänellä on meneillään jokin iso juttu, johon hän ei päästä minua mukaan ja aion ottaa selville, mistä on kyse.”

”Mihin sinä minua tarvitset?” John kysyi.

”Moraaliseksi tueksi.” Sherlockin suupieli nyki hiukan.

”Mistä lähtien sinä olet tarvinnut moraalista tukea?”

”En minä sitä tarvitse, vaan Lestrade. Tuletko?”

”Tiedät kyllä, etten voi sanoa sinulle ei”, John sanoi silmiään pyöritellen, leikkiäkseen mukana.

”Olen erittäin hyvä suostuttelemaan.” Sherlock oli jo menossa alas portaita, ja niin kuin laiva seurasi seireeneitä, John veti takkinsa ylleen ja seurasi Sherlockia. Hän jätti klarinettinsa pöydälle: musiikki saisi nyt odottaa. 
« Viimeksi muokattu: 19.01.2022 16:16:16 kirjoittanut Thelina »
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
Oijoi ihastumisen tai siis rakastumisen ihanaa tuskaa! Olipa nämä kaksi viimeisintä lukua kiherryttäviä! Ihanaa että Sherlock kuuntelee mielellään Johnin soittoa ja vielä ihanampaa on, että tämän fikin maailmassa John säveltää Sherlockille rakkauslaulun, kun sarjassa Sherlock säveltää Johnille. :-*

Lainaus
”Luoja, oletpa tosiaan terävä tänään. Suorastaan säkenöit”, Sherlock sanoi, hymyillen hänelle raivostuttavasti kahvikuppinsa takaa. John vastusti halua heittää häntä jollakin.
Hehee! Arvostan näitä Sherlockin flirttailutaitoja! Näillä kommenteilla saa poskeensa joko pusun tai lentävän esineen. :')

Lainaus
Mutta sitten ajatusvirta toi hänen mieleensä vuosien takaisen tyttöystävän, joka oli kiljunut ja kiemurrellut hänen näykkäistessään herkkää ihoa aivan naisen korvan alta. Virta loiskahti uomassaan, kun hän huomasi pohtivansa, mahtoiko Sherlock reagoida samalla tavalla, ja tulvi lopulta yli äyräittensä Johnin tajutessa, että hän halusi epätoivoisesti ottaa asiasta selvää, mieluiten käytännön kokein.
Oo aaaa, miten kutkuttava mielikuva! Huvittava ja herkkä samaan aikaan!

Sydämestäni kyllä väänsi nuo Johnin skenaariopohdiskelut - jopa se paras mahdollinen lopputulos, koska Scotland Yardissa naurettaisiin! Voi John! <3

Lainaus
Säveltäjä olisi varmasti esittänyt kappalettaan, jos olisi uskonut sen saavan hyvän vastaanoton. Kyseessä oli siis yksipuolinen rakkaus ja äkkiä John tunsi kasvavaa myötätuntoa tuntematonta muukalaista kohtaan.
Liikuttavuudessaankin tää kohta hymyilytti mua, koska olisikohan John kuitenkin vähän vetänyt mutkia suoriksi ja projisoinut tähän juttuun omia tunteitaan ja pelkojaan yksipuolisesta rakkaudesta. ;D

En yhtään muista miten tämä tarina päättyy enkä mene kyllä kurkkimaankaan, vaan jään odottamaan seuraavia osia suomeksi! Kiitos! <3
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Sisilja, ilahduttaa suuresti, että olet lukenut ja kommentoinut tätä ♥ Ja heh, tällä kertaa onkin ehkä hyvä, että tämän ihanan tarinan loppu on päässyt unohtumaan, niin saat lukea sen kuin uutena :) Kiitos kommentista!

Spoiler: Musiikkisanastoa ja tietoa kappaleeseen 5 • näytä

- crescendo: voimistuen
- da capo al coda: alusta uudelleen kooda-merkkiin asti, sitten hypätään kappaleen loppuun, eli koodaan.
- dissonanssi: riitasointu
- legato: sitoen
- puupuhaltimet: puupuhaltimiin kuuluvat esimerkiksi huilut, oboet, klarinetit, fagotit ja saksofonit
- sforzando: äkillinen korostus


5.
Finale

Finale: Sonaatin, sinfonian, konserton tai muun soitinmusiikkikappaleen viimeinen osa, oopperan tai musiikkiteatteriesityksen viimeinen, pidempi kohtaus.

*

Ledstraden huonosti pidetty salaisuus osoittautui diplomaatin ja hänen vaimonsa murhaksi, josta häntä oli erikseen ohjeistettu pitämään Sherlock erossa. Luonnollisesti Sherlock oli nyt kaulaansa myöten uponnut juttuun ja vietti joka päivä tunteja Scotland Yardissa tai Bartsin laboratoriossa tutkien kryptisiä viestejä ja rikospaikalta löytyneitä omituisia johtolankoja. Seuraavan viikon ajan John tuli joka aamu aamiaiselle alakertaan vain huomatakseen, että hänen tavallisesti aamu-uninen kämppäkaverinsa oli jo lähtenyt. Joskus ruokapöydältä löytyi käsintuherrettu raportti hänen edistymisestään. Usein Sherlockin työn seuraaminen oli kiinnostavaa, mutta tällä hetkellä työ koostui enimmäkseen mikroskoopin tiirailusta ja itsekseen mutisevasta Sherlockista. John sai molemmista tarpeekseen jo silloinkin, kun he eivät työskennelleet minkään tapauksen kimpussa, joten hän käytti vapautuneen ajan Amelien ja Sherlockin soittamiseen yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes hän tunsi jokaisen nuotin ja tauon yhtä hyvin kuin oman nimensä. Soitto ei poistanut kipua hänen rinnastaan, mutta lievitti sitä vähän. Se oli kelvollinen kompromissi.

Tietenkin kaikki hyvä loppui aikanaan. Ja koska hän oli John Watson, jonka elämä tuntui jossain vaiheessa (mahdollisesti niihin aikoihin, kun hän muutti yhteen hullun neropatin kanssa) muuttuneen saippuaoopperaksi tai ehkä BBC:n iltapäivän draamasarjaksi, kaikki tapahtui dramaattisimmalla ja epäreiluimmalla tavalla, mitä kuvitella saattoi.

Tapauksen viidentenä päivänä John laski klarinetin käsistään harjoitusten välissä pitääkseen juomatauon ja vetäisi heti kuumaa teetä nenäänsä kuullessaan jonkun ovensuussa sanovan:”En olekaan kuullut tuota ennen.” John sotki puhtaan paitansa teehen yskiessään, kääntyi ympäri ja huomasi Sherlockin nojailevan ovenpieleen aivan kuten silloin, kun hän oli yllättänyt Johnin soittamasta Kaanonia D-duurissa, josta koko juttu oli alkanut.

”Luulin, että olit Bartsissa”, John sanoi vaivalloisesti teen polttaessa hänen poskionteloitaan. Sherlock kohautti toista olkapäätään.

”Odottelen bakteeriviljelmien tuloksia. Tavattoman tylsää. Niissä kestää vähintään kahdeksan tuntia. Mitä oikein soitit? Huomattavasti melankolisempi kuin ne kappaleet, joista yleensä pidät.”

”Ei - ei se ollut mitään”, John sanoi nopeasti ja yritti kuivata paitaansa nenäliinalla, tuloksetta. ”Yksi uusi kappale vain. En osaa sitä vielä.”

”Pötypuhetta”, Sherlock vastasi. ”Olet selvästi harjoitellut sitä jo jonkin aikaa. Näkeehän sen nuottitelineestäkin.”

John keskeytti paitansa puhdistamisen ja katsoi Sherlockia ilmeettömästi. ”Miten niin? Mitä siitä?”

Sherlock huokaisi tavalla, jonka John tunnisti hänen luoja-John-miksi-olet-niin-hidas -huokauksekseen. ”Ensinnäkin: se on minun, joten yleensä se on säädetty minun korkeudelleni. Se on myös vanha ja ruuvit ovat ruostuneet, joten säätämiseen on käytettävä kunnolla voimaa. Kun opettelet uutta kappaletta, jaksat nähdä vaivan säätääksesi telineen pari tuumaa alemmaksi, jotta sinun olisi mukavampi vilkuilla nuottia aina muutaman tahdin välein. Tänään et ole viitsinyt säätää sitä, mistä voimme päätellä, ettei sinun tarvitse huolehtia nuottiin katsomisesta. Todennäköisin syy tähän on se, että tunnet kappaleen jo riittävän hyvin ja pelkkä nuotin vilkaisu silloin tällöin riittää. Eli olet harjoitellut sitä jo jonkin aikaa.”

John ei keksinyt mitään muuta vastausta kuin ”loistavaa” tai ”uskomatonta”, joten hän päätti vain ihailla Sherlockia hiljaa, nolon näköisenä.

”No, mikä se siis on?” Sherlock suoristautui ja käveli huoneen poikki tutkiakseen nuottia. John yritti kauhuissaan napata nuotin, mutta Sherlock oli nopeampi ja kiskaisi sen Johnin käsistä. ”Katsotaanpa sitten…” Hänen äänensä häipyi kuulumattomiin, kun hän näki kappaleen nimen. Sherlockin kasvoille levisi omituinen ilme ja hetken aikaa hän vain seisoi paikallaan nuotti kädessään.

John yritti epätoivoisesti keksiä selitystä tilanteelle, onnistumatta. ”No niin”, hän huokaisi, koska mitään sanottavaa ei oikeastaan ollut. Pitihän tämänkin paljastua jossain vaiheessa, hän ajatteli. Yhtä hyvin se voisi tapahtua nyt. ”Nyt on sitten tämäkin kissa pöydällä.”

”Soita se”, Sherlock sanoi. Se ei ollut vastaus, jota John oli odottanut. Hän katsoi yllättyneenä Sherlockia, joka kaiketi luuli hänen pahastuneen tylyä pyyntöään, ja lisäsi: ”Ole kiltti?”

John tajusi tilaisuutensa tulleen. Vaikka hän usein sanoi Sherlockin ajattelevan kuin kone, oli selvää, että Sherlock ymmärsi musiikkia yhtä hyvin kuin äidinkieltään. Jos John soittaisi hänelle, hän voisi kertoa kaiken haluamansa ilman, että kummankaan heistä tarvitsisi puhua sanaakaan. Hän nyökäytti päätään kohti nuottitelinettä ja otti klarinetin käteensä. Sherlock palautti nuotin kuuliaisesti telineelle, muttei käynyt istumaan. Sen sijaan hän nojautui vasten kirjoituspöytää, puristaen tiukasti sen reunaa.

Enää ei ollut mahdollisuutta perääntyä. John yritti kohdata Sherlockin katseen kappaleen alkaessa, mutta tämän intensiivinen tuijotus oli hänelle liikaa, ja hän sulki silmänsä. John yritti pakottaa kaiken tuntemansa kivun ja rakkauden ja kaikki ne omituiset, pyörteilevät tunteet ulos musiikin mukana. Siten Sherlock saattaisi ymmärtää. John soitti toisin kuin koskaan aikaisemmin, yrittäen epätoivoisesti kertoa kaiken, mitä ei pelkuruuttaan uskaltanut sanoa ääneen. Kun kappale loppui, hän ei olisi halunnut avata silmiään. Hän pelkäsi, että lumous särkyisi, Sherlock lähtisi ja kaikki luhistuisi tomuksi hänen ympärillään. Hetken aikaa hän kuuli ainoastaan ikkunan raosta kantautuvat Lontoon äänet. Sitten kuului hiljainen narahdus, kun Sherlock nousi ylös, ja kahahdus, kun hän astui eteenpäin. John avasi silmänsä ja näki Sherlockin seisovan vieressään. Hänestä säteili lämpöä ja hentoa kemikaalien tuoksua. 

”Minun pitää näyttää sinulle jotain”, Sherlock sanoi paksulla äänellä. John nyökkäsi typertyneenä ja Sherlock työntyi hänen ohitseen, suunnaten kirjahyllylle. Hän kiipesi honteloine käsineen ja mahdottoman pitkine jalkoineen sivupöydälle, otti kirjahyllyn päästä suuren kirjan ja ojensi sen Johnille sanaakaan sanomatta. John avasi sen tietämättä lainkaan, mitä odottaa. Hänen suureksi yllätyksekseen kirjan välistä löytyi nuotteja. Eikä vain yksittäistä melodiaa: se näytti olevan partituuri kokonaiselle orkesterille, lyömäsoittimia myöten. Käsiala oli paikoitellen siistiä ja paikoin taas sotkuista, mutta kuitenkin tuttua. John päästi keuhkonsa vavisten tyhjiksi.

”Luoja, Sherlock, tämä on sinun sävellyksesi, eikö olekin? Olet… Hemmetti, olet kirjoittanut kokonaisen sinfonian.”

”Konserton oikeastaan”, Sherlock korjasi, kuulostaen hetken omalta itseltään. ”Viululle ja orkesterille.”

Tietenkin, John ajatteli. Vaikka Sherlockin käyttöön annettaisiin koko orkesteri, hän kuitenkin pitäisi tärkeimmän osan itsellään. ”Miksi näytit minulle tämän?” John kysyi.

”Sinun pitää kuulla se”, Sherlock sanoi. Ei ”Haluaisin soittaa tämän” tai ”Luulen, että pitäisit tästä.” John nieleskeli yhtäkkiä pala kurkussaan ja nyökkäsi vastaukseksi. Sherlock otti partituurin häneltä ja veti sen takaa esiin pienemmän nuottivihon – viulunuotin, John tajusi. Sherlock asetti sen nuottitelineelle ja antoi partituurin takaisin hänelle. ”Olen pahoillani, ettei minulla ole orkesteria.”

”No, olen varma, että Filharmoninen orkesteri rientäisi oitis paikalle, jos vain pyytäisit kauniisti”, John totesi ja katseli, kun Sherlock otti viulun kotelostaan. Sherlockin suupieli nyki, kun hän viritti soittimen.

”Voit istua, jos haluat”, Sherlock sanoi asettuessaan seisomaan nuottitelineen eteen. ”Tämä on aika pitkä.”

”Pärjään kyllä.”

John ei istunut alas, vaan levitti partituurin eteensä kirjoituspöydälle. Heillä ei ollut orkesteria, mutta ainakin hän voisi yrittää kuvitella, miltä se kuulostaisi.

Ensimmäinen sävel, jonka Sherlock loihti esiin jousellaan oli kuin valitus, joka vähitellen muuttui hitaaksi ja surumieliseksi melodiaksi täynnä muunnesäveliä ja dissonansseja, jotka osuivat suoraan Johnin rintaan ja jäivät puristukseksi sydämen ympärille. Kappaleessa ei ollut lähes ollenkaan muita ääniä, vain sello soitti värisevää bassoääntä yksinäisen viulun alapuolella. Sitten viulu yhtäkkiä haipui kuiskaukseksi ja partituuri toi mukaan trumpetin, joka soitti sotamarssin tapaista sävelmää rumpujen ja sellon säestämänä. Viulun alkuperäinen melodia palasi trumpetin ylle: siinä oli yhä riitasointuja, mutta uusi toiveikkuus sai sen kuulostamaan ehkä hiukan iloisemmalta.

Osioiden välissä oli äkillinen tauko, jonka jälkeen tempo tuplaantui ja viulu kiihdytti ylös kuudestoistaosanuottien mukana, jättäen puupuhaltimet seuraamaan vanavedessään. John kohotti katseensa partituurista ja näki Sherlockin kasvojen keskittyneen ilmeen. Hänen silmänsä olivat nauliutuneet nuotteihin samalla, kun sormet tanssivat ylöspäin otelaudalla. Alttoviulut käväisivät välillä mukana oboen ja huilun välissä, saaden harmonian soimaan toisissa kohdissa ja törmäämään toisissa, kun kaiken yllä viulu poimi kustakin osiosta palasia ja kutoi kaiken yhteen sävelmäksi. Kappale kasvoi crescendo crescendolta, kunnes tultiin kohtaan, jossa John löysi rytmisoitinstemmasta merkin X ja Sherlockin isoin kirjaimin kirjoittaman sanan ”SYMBAALIT”. Yhtäkkiä kaikki stemmat sulautuivat yhteen fanfaariksi. Rauha laskeutui ja alkuperäinen teema palasi: herkkä ja surullinen viulu, tällä kertaa ilman muunnesäveliä, puhtaalla ja virheettömällä sävellajilla. Johnista tuntui etäisesti, kun hän olisi palannut kotiin.

Ja niin kappale jatkui: jokainen osa toi mukanaan uusia teemoja ja uusia melodioita, jotka johtava viulu erotti toisistaan ja kokosi taas yhteen. Joskus mukaan tuli uusia soittimia, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmaantuneetkin. Esimerkiksi seuraavassa osiossa oli lyhyesti mukana instrumentti, joka liikkui nuottiviivaston keskikohdan paikkeilla: Sherlockin käsiala oli siinä kohdassa kammottavaa, mutta näytti siltä, kuin nuottirivin otsikkona olisi ollut ”Erhu”. Myöhemmin Google kertoi Johnille, että kyseessä oli jonkinlainen kiinalainen jousisoitin. Joskus riitasoinnut purkautuivat, joskus suurin osa stemmoista yhtyi viuluun, kun taas yksi tai kaksi esitti sille vastalauseensa. Yhdessä kohdassa, jossa bassoklarinetti ja fagotti näyttivät dynamiikkamerkintöjen ja useiden aksenttien perusteella väittelevän kiiihkeästi keskenään, John oli varma, että viulu soitti häilyvästi pari tahtia Hound Dogia.

Kappale oli todella upea ja John paloi halusta kuulla sen koko orkesterin kanssa. Hän oli silti hämmentynyt siitä, miksi Sherlock oli niin järkkymättömästi vaatinut, että hänen oli kuultava se heti paikalla. Yhtäkkiä orkesteri katosi ja taustalle jäi ainoastaan harppu ja sello. Viulu aloitti hyvin tutun melodian, jonka John tunsi kuin omat taskunsa. Se oli Pachelbelin Kaanon D-duurissa. Hän seurasi nuottia, vain huomatakseen klarinetin tulevan mukaan kappaleeseen. Kun hän kohotti katseensa Sherlockiin, tämä katsoi häntä viulun kaulan yli, silmät suurina ja kulmakarvat yhteen rutistuneina, ja äkkiä kaikki paljastui kuin salama kirkkaalta taivaalta. John unohti nuotin pöydälle ja tuijotti suu avoinna, kun Sherlock soitti tietään läpi Mozartin ja Bachin ja jonkin, joka kuulosti ilmiselvästi Summertimen alkusoinnulta.

Sitten kappale yhtäkkiä päättyi. Sherlock nosti jousen kieliltä ja antoi viulun laskeutua sivulleen. Hän ei liikkunut, eikä myöskään lakannut katsomasta Johnia, joka ei hetkeen kyennyt sanomaan sanaakaan.

”Se olet sinä, etkö olekin?” John kysyi varovasti, ääni kovan ja kömpelön kuuloisena musiikin jälkeisessä hiljaisuudessa. ”Sinä olet viulu.”

”Niin”, Sherlock vastasi tuskin kuiskausta kovemmin.

”Ja kappaleen osat… ne ovat tapauksiamme. Ne ovat kaikki tapauksia. Olet hemmetti soikoon kirjoittanut konserton itsestäsi!” John ei voinut estää hysteeristä naurua pulppuamasta suustaan. Hän katui sitä välittömästi, kun huomasi Sherlockin vakavoituvan.

”Ei se kerro minusta”, hän sanoi hieman loukkaantunut sävy äänessään. ”Se kertoo meistä.”

”Ai”, Jonh sanoi. Ja sitten: ”Ai.” Oliko Sherlock tosiaan… ei, sehän olisi naurettavaa: nyt oli kyse Sherlockista, eihän hän… ei hän voisi… John katsoi kohtaa, jossa nuotit loppuivat ja loppu sivusta oli tyhjä. Hän tuskin huomasi ääntä, joka syntyi, kun Sherlock pani viulunsa pois. Mitä sinä oikein yrität sanoa, hän halusi kysyä. Mutta sen sijaan hän kysyi: ”Miten se päättyy?”

”Toivon, ettei se pääty.”

”Niin minäkin”, John sanoi, ennen kuin ehti estää itseään, ennen kuin hän todella tajusi, mitä Sherlock oli sanonut. Hän avasi suunsa kysyäkseen, mitä Sherlock oikein tarkoitti, mutta sai sen sijaan suunsa täyteen silkkipaitaa, kun Sherlock kiersi kätensä hänen ympärilleen ja rutisti. Sherlock saattoi näyttää heikolta, mutta hänessä oli jäntevää voimaa – voimaa, joka parhaillaan uhkasi katkaista Jonin kylkiluut. ”Jestas, sinähän rusennat minut”, John onnistui kähähtämään, ja Sherlock päästi irti kuin häntä olisi polttanut. Hän olisi perääntynyt, ellei John olisi refleksinomaisesti tarttunut häntä vyötäisiltä ja vetänyt häntä lähemmäksi. John nojasi poskensa vasten Sherlockin solisluuta, kun Sherlockin kädet asettuivat varovasti hänen hartioidensa ympärille. John huokaisi vasten Sherlockin rintaa ja sulki silmänsä odottaessaan torjuntaa, jota ei tullut.

”Sinä et tainnut puhua musiikista.” Se ei ollut kysymys, ja John tunsi Sherlockin äänen värinän koko kehossaan.

”En”, John myönsi. ”En puhunutkaan.”

”En minäkään.”

He seisoivat siinä jonkin aikaa, Lontoon elämä ympärillään. Johnin mieli kiirehti rekisteröimään pienimmätkin tuntemukset: Sherlockin vartalon lämmön, hänen sydämensä sykkeen, hänen paitansa pehmeän silkin Johnin sormien alla, hänen selkälihastensa liikkeen kun hän hengitti. Hän mietti, näinkö Sherlock kaiken aikaa näki maailman, sen pienimmätkin yksityiskohdat terävinä kohokuvina edessään.

”Minä en osaa lukea ajatuksia”, hän lopulta sanoi, koska jonkun oli sanottava jotain. ”Sinun on annettava edes jokin vihje.”

Sherlock ei sanonut mitään, vaan vetäytyi kauemmaksi, kädet yhä Johnin olkapäillä. Hän näytti hirvittävän paljon siltä, miltä Johnista tuntui: sekavalta, hämmentyneeltä ja hieman pelokkaalta. Sitten hän nosti kätensä Johnin poskelle ja oli kuin koko maailma olisi hiljennyt heidän ympärillään. Johnin sydän löi patarumpuna vasten kylkiluita, säestäen suonissa virtaavan veren bassorytmiä. Oli tuhat asiaa, jotka hän olisi halunnut sanoa: Olet mahtava. Olet ihana. Saat minut tuntemaan, kuin olisin elossa. Rakastan sinua. Olen rakastunut sinuun. Haluan olla kanssasi koko loppuelämäni. Mutta hän ei saanut tilaisuutta sanoa mitään, sillä juuri silloin Sherlock suuteli häntä.

Sherlock suuteli samoin kuin halasi: hän oli nähnyt ihmisten tekevän niin ja teoriassa tiesi, miten se tapahtui, mutta ei ollut koskaan testannut teoriaa käytännössä. Oikeastaan John ei olisi lainkaan välittänyt kömpelyydestä tai siitä, että Sherlock maistui etäisesti desinfiointiaineelta, – oli mahdotonta käydä Bartsissa ilman, että iho oli kuin kyllästetty sillä – ellei Sherlock olisi yrittänyt kompensoida kokemuksen puutetta ylettömällä voimankäytöllä, jota hänen pituutensa vielä pahensi. Niinpä John kosketti Sherlockin kasvoja ja veti heitä pari tuumaa erilleen. Sherlockin kulmat kurtistuivat.

”Etkö pitänyt siitä?” Hänen äänestään kuulsi hienoinen paniikki, joka ei sopinut hänelle, ja Johnin kurkkua kuristi. Hän etsi kuumeisesti oikeita sanoja, tapaa kommunikoida Sherlockin kanssa tämän kielellä, ennen kuin kaikki hajoaisi käsiin kuin huonosti johdettu sinfo-

Tietenkin.

”Vähemmän sforzandoa”, hän mutisi. ”Enemmän legatoa. Okei?”

Hitaasti, mutta varmasti Sherlockin kasvoille levisi hymy, se hymy, johon John oli rakastunut – tai ehkä hän oli kaiken aikaa rakastanut sitä ja vasta nyt tajunnut asian. Sherlock kumarsi päänsä kiitokseen: ”Maestro.”

Johnilla ei onneksi ollut aikaa murehtia kihelmöivää tunnetta, joka sana lähetti hänen kehonsa lävitse, sillä Sherlock suuteli häntä jälleen, tällä kertaa hitaasti ja pehmeästi. Hän saattoi melkein kuulla vaskipuhaltimien kumun, kun hän upotti sormensa Sherlockin hiuksiin ja veti tätä lähemmäksi.

”Minä rakastan sinua”, John sanoi vasten Sherlockin huulia, joille levisi hymy.

”Tietenkin. Sinähän sanoit sen jo.”

John rypisti otsaansa. ”Sanoinko?”

”Kun soitit”, Sherlock totesi, kuin kyseessä olisi maailman yksinkertaisin asia. ”Se oli kaunista”, hän lisäsi.

”Ja sinä…”

”Ei kai minun tarvitse sanoa sitä?”

John mietti hetken. ”Ei tarvitse”, hän päätti. ”Mutta olisi mukavaa, jos sanoisit.”

Sherlock liu’utti kätensä Johnin ympärille ja nojautui eteenpäin kuiskatakseen tämän korvaan: ”Sitten minäkin rakastan sinua.” Hän painoi suudelman aivan Johnin korvan alapuolelle ja John, suureksi häpeäkseen, päästi pienen vinkaisun. ”Oletko nyt tyytyväinen?”

”Erittäin”, John virnisti. “Otetaanko siis kappaleen alusta?”

Maestro”, Sherlock käytännössä kehräsi Johnin korvaan: oli hyvä, että Sherlock oli vahvempi kuin miltä näytti, sillä Johnin polvet alkoivat heti tutista.

”Ääliö”, John nauroi ja suuteli häntä uudestaan ja uudestaan, koska kaiken hyvän ei tarvitsisi loppua aikanaan. 

Da capo al coda.

« Viimeksi muokattu: 19.01.2022 16:17:18 kirjoittanut Thelina »
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552


Spoiler: Musiikkisanastoa ja tietoa kappaleeseen 6 • näytä

- FINE: loppu


6.
Coda

Coda: musiikkitermi, jolla osoitetaan siirtyminen kappaleen (tai sen osan) päätökseen.

*

”Minulla on sinulle lahja”, Sherlock sanoi seuraavana päivänä ja John, joka kaatoi juuri itselleen kolmatta kahvikupillista, olisi tuskin huomannut minkään muuttuneen, ellei Sherlock olisi koskettanut hänen alaselkäänsä matkalla työpöytänsä luokse. ”Uskon, että pidät siitä.” Hän asetti nuottikirjan telineelle ja Johnin sydän jätti lyönnin väliin, kun hän näki kirjan kannen.

Se oli upouusi Kaanon D-duurissa-nuotti. John avasi kirjan ihaillen, ja kyllä – kaikki heidän merkintänsä oli pikkutarkasti kopioitu nuotteihin.

John asetteli sanansa huolellisesti ja kysyi varoen ja valtavan hermostuneena: ”Kävisikö sinulle, jos minä ottaisin tällä kertaa ykkösäänen?”

Sherlock kääntyi hänen puoleensa, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi: ”Sinä johdat ja minä seuraan”, ja sillä kertaa John tiesi ilman epäilyksen häivääkään, ettei kumpikaan heistä puhunut musiikista.

FINE

Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
Miten ihana loppu! Miten kaunis ja rakkaudentäyteinen! Voi jestas, että Sherlock oli mennyt ja luonut kokonaisen konserton! Mikä mies! :-* Sitä jäin näin musiikin teoriaa ymmärtämättömänä miettimään, että todellako voi nuotinlukutaitoinen kuvitella elävästi ja reaaliajassa (eli kun kappaletta soitetaan samaan aikaan vain viululla), miltä muut soittimet kuulostavat missäkin kohdassa kappaletta. En ehkä kehtaisi kysyä tätä, jos tämä olisi oma fikkisi, mutta kun tämä on käännös niin kehtaan kysyä sun mielipidettä, Thelina! Onko sun mielestä uskottavaa/mahdollista, että John kuulee mielessään, miltä Sherlockin tekemä kappale kuulostaa orkesterin soittamana? No, oli se mahdollista taikka ei, tuo kohtaus oli hyvin kaunis!

Lainaus
Yhdessä kohdassa, jossa bassoklarinetti ja fagotti näyttivät dynamiikkamerkintöjen ja useiden aksenttien perusteella väittelevän kiiihkeästi keskenään, John oli varma, että viulu soitti häilyvästi pari tahtia Hound Dogia.
Hihii, hauska yksityiskohta! :D

Lainaus
”Se olet sinä, etkö olekin?” John kysyi varovasti, ääni kovan ja kömpelön kuuloisena musiikin jälkeisessä hiljaisuudessa. ”Sinä olet viulu.”

”Niin”, Sherlock vastasi tuskin kuiskausta kovemmin.

”Ja kappaleen osat… ne ovat tapauksiamme. Ne ovat kaikki tapauksia. Olet hemmetti soikoon kirjoittanut konserton itsestäsi!” John ei voinut estää hysteeristä naurua pulppuamasta suustaan. Hän katui sitä välittömästi, kun huomasi Sherlockin vakavoituvan.

”Ei se kerro minusta”, hän sanoi hieman loukkaantunut sävy äänessään. ”Se kertoo meistä.”
Aaaahhh, voi että! Tää on kovin kaunista ja suloista ja myös huvittavaa, että John kuulee musiikissa vain Sherlockin, ihana John!

Lainaus
Sherlock ei sanonut mitään, vaan vetäytyi kauemmaksi, kädet yhä Johnin olkapäillä. Hän näytti hirvittävän paljon siltä, miltä Johnista tuntui: sekavalta, hämmentyneeltä ja hieman pelokkaalta. Sitten hän nosti kätensä Johnin poskelle ja oli kuin koko maailma olisi hiljennyt heidän ympärillään. Johnin sydän löi patarumpuna vasten kylkiluita, säestäen suonissa virtaavan veren bassorytmiä. Oli tuhat asiaa, jotka hän olisi halunnut sanoa: Olet mahtava. Olet ihana. Saat minut tuntemaan, kuin olisin elossa. Rakastan sinua. Olen rakastunut sinuun. Haluan olla kanssasi koko loppuelämäni. Mutta hän ei saanut tilaisuutta sanoa mitään, sillä juuri silloin Sherlock suuteli häntä.
Oijoi! Kauniita kohtia riittää! Sydämeni tykkäsi erityisesti tuosta toteamuksesta "olet ihana", koska miehet eivät kutsu toisiaan ihaniksi ollenkaan tarpeeksi usein, tai sitten mä luen ihan vääriä fikkejä! Tykkään myös kuinka tässäkin mukana kulkee vahvasti tämä musiikkiteema, aivan ihanaa, ja todella kauniisti muotoiltu tuo "säestäen suonissa virtaavan veren bassorytmiä". <3

Ehdin hetken ihmetellä, miksi postasit kaksi osaa kerralla, mutta tuo viimeinen osa olikin aika lyhyt, joten kiva että postasit molemmat!

Lainaus
”Kävisikö sinulle, jos minä ottaisin tällä kertaa ykkösäänen?”

Sherlock kääntyi hänen puoleensa, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi: ”Sinä johdat ja minä seuraan”, ja sillä kertaa John tiesi ilman epäilyksen häivääkään, ettei kumpikaan heistä puhunut musiikista.
Aaah, jee, miten ihanasti sanottu, tässäpä tämä näiden ydin taas on, vaikka jo luulin, että tässä fikissä näiden dynamiikat olisivat aika erilaiset kuin mihin olen vuosien varrella tottunut (ja sanoisin myös että on hyvä ravistella juurtuneita ja sammaloituneita käsityksiään aika ajoin), miten ihanaa yllättyä tästä lopputwististä!

Kiitos tosi kovasti tästä ihanasta ja kauniista musiikkifikistä, tätä on ollut suuri ilo lukea! :-* Jään nyt seuraavaksi odottelemaan sun omia Sherlockeja, hihii!
« Viimeksi muokattu: 05.07.2021 13:23:43 kirjoittanut Sisilja »
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Sisilja, kiva kun tulit jälleen kommentoimaan :)) Taitavan muusikon on tosiaan mahdollista ikään kuin laulaa mielessään tai kuvitella nuotissa oleva melodia ja miltä se kuulostaisi :) tosin harrastelijamuusikoksi John ehti mielestäni huomata melkoisen paljon asioita yhdellä kuuntelu- ja nuottienkatselukerralla ;D Minustakin nämä viimeiset osat ovat todella ihania, yksi syy miksi tämä ficci ihastutti heti, kun ensi kerran tämän luin. Ja katsotaan, jos ideoita omiinkin Sherlock (Johnlock!) -ficceihin tulisi jossain vaiheessa ;)
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Orenji

  • ***
  • Viestejä: 1 387
En tiennyt, että oon koko elämäni tarvinnut ficciä musikaalisesta Johnista! Tekstin nimi oli tosi houkutteleva, kun muistin, että John on tosiaan maininnut klarinetista sarjassa ja viulu nyt on ilmiselvästi Sherlock. Nyt kun vielä saisi kuulla tuon konserton niin olisin hyvin tyytyväinen. Tämän lukemisesta iski jokin suuri musiikillinen inspiraatio ja tuli kamala ikävä orkesterissa soittamista. Lisäksi tuli tarve säveltää sinfonia, mutta se jääköön toiseen kertaan. :D

Pidän ajatuksesta, että John jää miettimään näyteikkunan klarinettia ja lopulta ostaa sen, kun houkutus käy liian suureksi. Myös hänen kehityksensä klarinetistina on hauskaa seurattavaa! Varmasti jännä tunne tarttua soittimeen noin pitkän tauon jälkeen. Tässä tekstissä pelataan mun mielestä hyvin nostalgia-elementillä, kun välillä käydään menneessä ja sitten ollaankin taas nykyhetkessä Johnin ihmetellessä esimerkiksi sormitusten muistumista mieleen. Vanha minä kohtaa nykyisen minän jo lapsuudesta tutun asian parissa. Jotenkin hieno ajatus ja voin hyvin uskoa, että soittotaidot ovat edelleen osittain tallessa.

Totta kai Sherlock ihastuu Johnin soittamiseen ja ryhtyy etsimään nuotteja ja vaatii Johnia soittamaan saman kappaleen miljoona kertaa. :D Kuten tekstissä kuvailtiinkin, niin yhdessä soittaminen on joskus tosi intiimi kokemus. Erityisen kiehtovaa tässä ficissä on, kun John ja Sherlock vasta opettelevat soittamaan yhdessä ja poimivat toistensa maneereja ja yrittävät löytää tasapainoa yhteissoittoonsa. Ai että. Ja tietenkin todelliset tunteet paljastuvat, koska musiikin voima on ihmeellinen!!

En kommentoinut oikeastaan ollenkaan itse suomennosta, hups, mutta sujuvaa luettavaa tämä oli. Eikö se ole hyvän käännöksen merkki, että lukija voi huoletta sukeltaa tekstin sekaan ja olla ajattelematta, että tässä sitä nyt luetaan käännöstä? Minusta on. Ehkä lukaisen joskus alkuperäisenkin tekstin. Kiitos, oli mukava lukea!
"Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni."

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 830
  • 🇺🇦
Luin nämä loputkin osat jo jokin aika sitten, mutta liekö helle sumnetanut pääni, kun en silloin jättänyt kommenttia. :)

Tämä on kokonaisuutena tosi leppoisa ja sopivan erilainen tarina, joka jäi hyvällä tavalla mieleen. Käännöksesi on mielestäni hyvin onnistunut. Toistan nyt itseäni, mutta en olisi käännökseksi arvannut ja (edelleen toistan) arvostan vaivaa, jonka olet nähnyt musiikkitermien ja kappaleiden pohjustamiseen. Tästä tulee kaikenkaikkiaan sellainen olo, että on tosi tervetullut lukemaan! :)

Tarinassa erityisen kiehtovaa oli, miten Sherlock ja John löytävät yhteisen kielen musiikin avulla. Vaikkei kohtauksissa sinänsä tapahdu mitään ikärajatouhuja, ne tuntuvat silti (tai ehkä juuri siksi) todella intiimeiltä. Ihanaa, että lopussa palattiin taas Kaanonin pariin ja tarina kulki tavallaan ympyrän. Minustakin virkistävää, että lopussa ei ollutkaan enää Sherlock, joka määrää tahdin, vaan suhde on selkeästi kokenut muutoksen.

Kiitokset, viihdyin tämän parissa loistavasti! :)

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Orenji, minullakin oli tarve lukea musikaalisesta Johnista ja tämän lukemisen ja kääntämisen myötä tuli kyllä valtava kaipuu soittotunneille. Ehkä joskus vielä! Pitäisi testata, miten hyvin itsellä on pysyneet soittotaidot hallussa vuosien jälkeen. Kivaa, että tämä tuntui sujuvalta ja tykkäsit siitä, miten musiikki kuljetti tarinaa! Kiitos lukemisesta ja kommentista :)

marieophelia, kiva kuulla, että käännös ja pohjustukset olivat onnistuneita! On kyllä totta, että tässä oli musiikin kautta ihan omanlaistaan intiimiyttä ja minustakin on ihanaa, miten tuo kaanon kulkee tarinan mukana alusta loppuun. Kiitos kommentista!
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 201
Olen nyt varannut sinua ihan luvattoman pitkään tuolla Ihailijakaartissa ja nyt päätin, että kommentoin tämän viimeisen tekstin jonka olin listauksestasi valinnut ja mikä on roikkunut välilehdessä monta viikkoa! Tähän valintaan päädyin koska Johnlock ja koska käännöshaaste :D Minun on pitänyt kommentoida tämä jo pitkään ja tämän ihailija-haasteen myötä päätin, että nyt teen sen!

Joten ensinnäkin ihan mahtavaa, että osallistuit Käännöshaasteeseen! En tässä tule kuitenkaan puuttumaan mitenkään käännökseen itseensä, mutta iloitsen että olet tuonut Finiin yhden uuden tekstin haasteen myötä :D Kirjoittelen tätä kommenttia tässä lukemisenlomassa, joten jos tulee kovin toistoa jo muihin kommentoijiin niin pahoittelut jo etukäteen :)

Tässä ekassa luvussa näki kuinka kirjoittaja todellakin tietää mistä kirjoittaa. Tai näin oletan, sillä musiikkitermit eivät ole itselleni kovin tuttuja, mutta sellainen asiantuntemus tästä paistoi, että joko kirjoittaja tosiaan tietää mistä kirjoittaa tai osaa sitten tosi hyvin feikata :) Mutta kun sanoit, että itsellesi aihe on tuttu, niin luotan että ainakin sinä tiedät mitä teet. Tuo sanasto oli tosi kiva tuolla luvun alussa ja auttoi paljon tämmöistä musiikista mitään tietämätöntä :) Ihanasti myös Johin rinnassa muljahteli, lupaavaa!

Vuorenpeikkojen luola on kyllä yksi omia suosikkejani, ehkä siksi kun se on niin tunnettu ;D Mutta olipa hauskaa kuunnella se pitkästä aikaa tuon linkin kautta. Lisäksi tajusin tuota Menuettia kuunnellessani, että olen sen yksinkertaista versiota soittanut joskus muinoin jollain pianotunnilla :D Mutta siis kivasti etenee tämä tarina musiikin myötä ja täytyy kyllä sen verran sanoa, ettei tämä tunnu yhtään käännöksen lukemiselta, niin sujuvaa tämä teksti on!

Tykkään kuinka tämä tilanne näiden hahmojen välillä kehittyy vähitellen ja kiertyy tähän musiikkiin. Joten ymmärrän hyvin miksi valitsit juuri tämän ficin käännettäväksi :D Tuo Johin soittimen puhdistaminen tuntui rauhoittavalta ja samalla oli jotenkin ihanaa lukea hänen tunteistaan. Tuo kappaleen löytyminen kotelosta oli hieno käänne ja ihanaa kun John lähti täydentämään sitä omilla ehdotuksillaan.

Äääää, en ehkä kestä miten ihana tuo viides osa oli! Tiedän, että on vähän epäreilua hehkuttaa tätä tällä tavalla, kun kyseessä on kuitenkin käännös, mutta hehkutan kuitenkin ihan pikkuisen. Tuo, miten John soitti kappaleen ja Sherlock ymmärsi ja kaivoi sitten oman teoksensa ja kaikki oli vaan jotenkin niin täydellistä! Ja olit kyllä saanut todella kauniisti käännettyä koko luvun Thelina, sillä kuten jo aikaisemminkin sanoin, niin missään vaiheessa ei ollut sellainen olo, että olisin lukenut käännöstä! Ihan mieletöntä työtä :D

Ja loppu tietenkin kruunasi koko tarinan :D Täydellistä!

Ihan mielettömän iso kiitos, että olet tämän tänne kääntänyt! Aivan ihana tarina ja kuinka tämä nivoutuu yhteen musiikin kanssa on jotain todella kaunista :) Vaikka tämän myötä päättyy nyt tuo Ihalijakaarti, niin aion kyllä edelleen jatkaa ihailuasi ♥

Vendela

Laitan tähän spoilerin alle muutaman typon minkä bongasin tuolta :)
Spoiler: näytä
Ylimääräinen " oli jänyt tuonne kolmanteen kappaleeseen kohtaan: ”Sherlock ei ollut liikahtanutkaan sohvaltaan. ”Soita se uudelleen”, hän pyysi. John tuijotti häntä.
Typo neljännessä kappaleessa: paitsi että John viettäisi jokaisen valveillaolohetkensä unelmoiden siitä, mitä heillä olisi voinut olla, kunnes kaikki muuttuisi niin kiusalliseksi, ettei Johnilla olisi muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pois joka tapauksessan -> pitäisi olla varmaan tapauksessa?
Neljännessä: hämmentävää kyllä, pinkan nuottipapereita, jotka olivat olleet piilossa vuorin alla, en tiedä onko tämä edes virhe, mutta pitäisikö olla vuoren? Toki jos kyseessä joku tietty termi, niin olen väärässä :D
Viidennessä: jonka John tunnisti hänen luoja-John-miksi-olet-niin-hidas -huokauksekseen eli siis kursiivin eka kirjan jäänyt ulkopuolle

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Vendela, kyllähän tarinaa saa hehkuttaa, vaikka käännös onkin! Minusta on vain ihanaa, että joku muukin tykkää tästä, koska ihastuin tähän heti ensilukemalla kovasti, sekä Johnlockista että musiikkiteemasta johtuen (varsinkin klarinerista, koska olen itsekin soittanut sitä). Sanaston ja kappaleiden kokoaminen oli kivaa myös, joten kiva että niistäkin oli iloa! Oli aika työlästä kääntää tätä, vaikka olihan se myös mukavaa, mutta silti on palkitsevaa kuulla, että käännös on onnistunut ja tykkäsit tarinasta! Kiitos tästä sekä muista ihailijakaartin kommenteista, ne ovat ilahduttaneet tosi paljon ♥ ja kiitos typojen bongailusta, pitääpä korjailla nekin!
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
mimamu, minullakin on suunnitelmissa katsoa Sherlockit uudelleen Areenasta, mutta en ole vielä ehtinyt! Musiikkiviittausten takia tähän ficciin tykästyinkin ja tämä oli tosiaan hauska projekti kappaleineen kaikkineen. Kaanon D-duurissa tuo kyllä tämän takia aina mieleen Sherlockin ja sitä on tullut kuunneltua paljon ♥ upeaa, että tämän ficin ensisuudelma pääsi listan kärkeen, mutta ihanasti kirjoitettu se olikin (siihenkin ihastuin alkuperäisessä tekstissä ♥). Kivaa, että luit tämän ja kiitos kommentista ♥
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 471
  • ava Claire + bannu Ingrid
Päätin vielä ilta(yö)palaksi nauttia tämän! En ole kovinkaan musikaalinen, mutta kuorovuosien aikana on päähän sentään jotain tarttunut, joten oli kivaa tajuta, että itsekin ymmärsi joitain musiikkijuttuja tästä. Tykkäsin myös siitä, että biisit oli linkattu mukaan, fiilistelin niitä tässä lukemisen ohessa!

Tää oli tosi sujuvasti käännetty, koko ajan tuntui luontevalta suomelta, enkä jäänyt miettimään, mikä olisi mahtanut olla englanninkielinen vastine. Tekstin ohessa oli myös kiva tutustua itselle tuntemattomampaan soittimeen. Ja mikä parasta, pääsi myös vähän näkemään sitä, mitä Johnin musikaalisuus olisi!

Musta on jotenkin tosi hellyttävää, miten musiikki selvästi on niin tärkeää Sherlockille tässä ficissä, yksi hänen rakkaudenkielestään, ja heti alkaa silmät loistaa, kun John vähän vain vihjaakin mitään soittamiseen liittyvää. Voi häntä, aww!

Lainaus
”Minä rakastan sinua”, John sanoi vasten Sherlockin huulia, joille levisi hymy.
”Tietenkin. Sinähän sanoit sen jo.”
John rypisti otsaansa. ”Sanoinko?”
”Kun soitit”, Sherlock totesi, kuin kyseessä olisi maailman yksinkertaisin asia.
Aaaa, kuinka söpöä! Voi että <3 Varmasti se onkin Sherlockille maailman yksinkertaisin asia. Ja vielä säveltää toiselle ihan konsertto, Sherlock on niin mennyttä miestä.

Kiitos paljon tämän ficin kääntämisestä, tykkäsin kovasti! ^^
Hyppää lehtikasaan!