Kirjoittaja Aihe: Vain minä (S)  (Luettu 1399 kertaa)

Liar

  • ***
  • Viestejä: 223
Vain minä (S)
« : 22.01.2008 18:06:58 »
Author: avada
Genre: emt, Drama?
Pairing: none
Beta: nope
Ikäraja: sallittu
Disclaimer: Ei oo mun hahmot...
Warnings: Spoilaa. Mut siksähn se on tällä osastolla :D
Summary: (Ei tälle voi keksii -.-') Scorpius on erimieltä, siitä mitä hänelle on opetettu.
A/N: Jooh.. Itseasiassa harjottelin vaan kuvailua ja tässä ei oo juonesta tietookaan.

Tylypahkan piha oli kuorrutettu huurteella ja kiiltävällä jäällä, kielletyn metsän puista ei näkynyt edes oksia kimaltavan lumen vallanoton jälkeen. Kuusien oksat roikkuivat lumen painosta, aurinko paistoi vaaleansinisellä taivaalla. Järvi hohti hopeisena yli-inhimillisen kirkkaan jään alla. Kaikki säkenöi kristallisen peitteen ansiosta, niin myös oppilaiden kasvot. Kaikki olivat pihalla tammikuisena aamuna. Viikonloppu oli yllättänyt kaikki rankan viikon jälkeen ja vapauden aisti ympäristöstä. Joukko oppilaita nakkeli lumipalloja Tällipajua kohden, puu torjui valkoiset pallot kevyesti oksaa heilauttamalla. Rohkelikot ja Luihuiset pitivät lumisotaa yllä, ehkei niin leikkimieleesä kuin muut luulivat. Eräs huomaamaton henkilö ei kuitenkaan näyttänyt niin iloiselta kuin muut.

Poika rämpi korkeassa kinoksessa, joka yletti häntä yli polvien, pienikokoeinen kun poika oli. Poika ähkäisi horjahtaessaan selälleen pehmeään nietokseen. Hän makasi siinä peittyen taivaalta satavaan lumeen jota olisi voinut luulla helposti askarteluhileiksi, jossei olisi paremmin tiennyt. Kyseiselle pojalle aineesta tuli mieleen vain hilse. Niin sarkastisella tuulella hän oli. Scorpius Malfoy keräsi tasapainonsa ja nousi lumesta. Hän jatkoi kävelemistään hitaasti kunnes saapui ulommas pihalla jossa oli kamala hälinä, kokoajan hän joutui varomaan ettei astuisi kenenkään päälle, kaikki kun tuntuivat makaavan maassa tehden lumienkeleitä. Scorpius kompastuikin jonkun tuntemattoman puuskupuhin jalkaan. Scorpiuksesta tuintui että samalla kun hän osui maahan jo toistamiseen, muut nousivat ylös nauramaan hänelle. Poika nousi ylös ja juoksi pois paikalta, hieman punastuneena.

Hän tuli metsän reunalle ja käveli siitäkin syvemmälle kunnes hän tuli aukiolle jossa oli vain yksi kanto, poika istui siihen ja asetteli kaulahuiviaan paremmin naamalle, ettei paleltuisi.

Mitä hauskaa on nauraa muiden epäonnistumiselle ja miksi, miksi kaiken pitää aina mennä täydellisesti, koskaan ei saa tehdä virheitä. Minulle on kyllä opetettu säännöt ihmiskunnssa ja miten pitää käyttäytyä. Tuntuu vain että ne poikkeavat muiden opeista. "Et saa menettää ylpeyttäsi, sama mitä tapahtuisi", isä aina sanoo. Olen myös kuulemma aina oikeassa ja muut väärässä. Olen väärässä joskus, pakkohan kaikkien on olla. On epäreilua kun muille sanotaan että virheitä tapahtuu ja nille ei voi mitään. Minulle on se kaikki on opetettu toisinpäin.

Scorpius rypisti otsaansa ja päätti olla murhetimatta turhia, hän tiesi ettei hänen kannattaisi väittää isälleen vastaan. Mahdollisesti hän kertoisi Scorpiuksen vaarille, ja se olisi maailmanloppu. Poika tajusi miten kymä hänellä oli, hänellä ei ollut edes edes lapasia, hän ei pitänyt kun käsissä oli jotain ylimääräistä. Sekin oli kotoa tullut, periytynyt, kaiken piti olla täysin puhdasta ja hansat tuntuivat lialta käsissä. Scorpius kiersi kätensä kehonsa ympärille niin että kämmenet olivat kainaloissa.

Scorpius hätkähti kun kuuli lumen tippuvan läheisestä puusta. Hän katsoi korkeaa puuta ja näki sen oksalla oravan. Poika hengähti ja puhalsi ilmaa, kun huomasi että siitä syntyy höyryä. Scorpius naurahti itselleen. Scorpius huomasi kun orava tippui puusta ja säikähti että sille oli käynyt jotain, mutta tajusi että alla oli pehmeää lunta.

Scorpius katsoi syvemmälle metsään ja alkoi raskaasti haukkomaan kenkeä. Näky oli kauneinta mitä poika oli elämässään nähnyt. Puut kaartuivat lumen painosta muodostamaan käytävän. Aurinko oli noussut korkeammalle taivaalla ja valaisi maiseman täyteen hohtoonsa. Puiden varjotkin näyttivät täydellisiltä ja puiden oksista rungoistakaan ei näin syvällä metsässä näkynyt mitään, lumihuurre joka oli käärinyt puut kuin silkkipaperiin kimalsi kirkkaammin kuin kristalli tai mikään timantti. Poika joutui ahkerasti räpyttelemään silmiään, ettei sokeutuisi kaikesta siitä valosta. Hän tunsi jotain jalkansa vieressä, se oli sama orava. Se tuijotti Scorpiusta tutkivasti.

"Pahoittelen, minulla ei ole mitään annettavaa sinulle", Scorpius sanoi eläimelle, joka käveli metsän sokkeloihin jättäen lumeen polun pieniä jalanjälkiä. Scorpius käänsi katseensa takaisin metsään ja huomasi sieelä liikkuvan jotain, olihan hän kuullut metsän lukuisista vaaroista ja asukeista. Tottakai häntä hieman pelotti, mutta hän ei näyttänyt sitä, sekin oli kielletty. Poika tunsi kun jokin tarttui häntä olkapäästä. Hän kiljahti ja kääntyi nopeasti katsomaan, mikä tai kuka häneen oli koskenut. Hän huokaisi helpotuksesta ja tunsi sen tiukan solmun sisällään löysääntyvän, kun näki takanaan suunnilleen samanikäisen pojan. Pojalla oli vaaleat hiukset ja uneksivan siniset silmät.

"Se on kaunis", tuntematon poika sanoi ja katsoi metsää.

"Se on."

"Olen Lorcan Scamander, kuka sinä olet?" poika ilmeisesti nimeltään Lorcan, kysyi.

"Olen Scorpius Malfoy."

"Mitä teet täällä?"

"Olen miettimässä asioita, esmierkiksi miksi kaikki ovat vahingoniloisia ja koskaan kukaan ei saisi epäonnistua", Scorpius vastasi, kyllästyen toisen pojan kyselyyn. Lorcan istui samalle kannolle Scorpiuksen kanssa.

"Yhdyn mietteisiisi", Lorcan vastasi, Scorpius ei ollut odottanut vastausta, eikä varsinkaan tällaista. Hän taisi olla tekemisissä jonkun, ei niin tavallisen kanssa, eikä hän halunnut ystävystyä kenenkään mielipuolen kanssa, mitäköhän isä siihen sanoisi. Lorcan tutkaili Scorpiuksen kasvoja ja olemusta hetken. Scorpius tunsi itsensä pieneksi ja säälittäväksi samalla kun toinen luki tätä kuin avointa kirjaa. Onneksi Lorcan ei kuintenkaan sanonut mitään niin syvällistä;

"Sinun silmistäsi tulee mieleen tämä metsä, ne ovat niin kirkkaat ja puhtaat." Selvä, se oli aivan liian syvällistä. Scorpius ei saanut mitään sanottua, ihan kuin hänelle olisi syötetty kuivaa taikinaa joka oli jäänyt kurkkuun kiinni, ja niin hän yritti yskiä sitä pois.

"Sinun mahtaa olla kylmä", Lorcan tuumasi. "Kauanko olet istunut täällä, tule lähdetään, monennettako vuotta käyt täällä?" Lorcan aloitti taas kyselynsä.

"Ensimmäistä."

"Niin minäkin! Ollaanko ystäviä?" Lorcan innostui ja nosti Scorpiuksen kannolta noustessaan itse.

"Joo", Scorpius vastasi väliinpitämättömästi, yrittäen saada toista lopettamaan yrittämisensä, oikeasti Scorpius piti pojasta, muttei ollut varma mitä tehdä, hänellä oli ollut Korpinkynnen tupahuivi ja Scorpius sai ystävystyä vain Luihuisten kanssa. He tulivat aution mökin luokse Tylypahkan rajamailla ja Lorcan huikkasi hyvästit ja juoksi muiden kanssa lumisotaan.

Mitäköhän Lorcan teki metsässä?

Scorpius kuitenkin jatkoi matkaansa sisälle linnaan ja omaan tupaansa lämmittelemään. Ajatellen uutta "salaista" ystäväänsä. Hän uhmasi vihdoin isäänsä, vaikka vähäisesti, mutta sekin on alku tulla itsenäiseksi ajattelijaksi.

A/N2: kommentteja?  :D Virheistä saa huomauttaa.

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 119
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Vain minä (S)
« Vastaus #1 : 14.05.2019 09:42:42 »
Olipa tämä suloinen! Pidin kovasti tuosta Lorcanin ja Scorpiuksen kohtaamisesta ja erityisesti luontokuvauksesta, jota olit sirotellut tänne ficin lomaan. Ficissä oli myös hienoja pottermaisia yksityiskohtia, kuten vaikkapa lumipalloja torjuva Tällipaju. Ikävää, että Malfoyiden ennakkoluulot tuntuivat periytyvän sukupolvien yli, mutta toisaalta myös aika inhimillistä.

Kiitos tästä ficistä. (Vaikka tuskinpa tätä kommenttia koskaan näet, mutta eihän sitä tiedä :D )

and no answer will be heard
to the question no one asks