Jää hyvästi rakkain/ S/ angst

[Azure]

Author: Azure
Ikäraja: S varmuuden vuoksi
Genre: angst (haikailu toisen perään)
Haasteet: Ficletpakka ja Multifandom II
A/N: Kirjoitettu jo jokin aika sitten, mutta vasta nyt olen tarpeeksi varma julkaisemaan. Kirjoitettu oman masennuskauteni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, aikana. Muistaakseni tätä kirjoittaessa soi jokin biisi, mutten valitettavasti muista enää mikä D:
Sanoja: 239



Yksi... kymmenen...yhdeksänkymmentäkahdeksan....kaksisataa...kolmesataakuusikymmentäviisi.
Vuodenpäivät menivät umpeen. Talvi, kevät, kesä sitten taas talvi. Mutta minä en huomaa vuodenajan vaihtumista. Minä tuijotan vain huoneeni seinällä raksuttavaa kelloa. Tyhjä. Se minusta on tullut, tyhjä, tyhjä sisältäpäin. Minusta ei ollut jäljellä enää mitään. Olin vain tyhjä kuori. Liikuin vain kun oli pakko. Minusta tuli zombie. En puhunut mitään, en kenellekään. Joka yö minä näin sen saman painajaisen. Kaikki muut luulivat, että se oli vain painajainen, joka vainosi minua. Mutta minä tiesin paremmin.
 Ei se ollut pelkkä painajainen. Se tapahtui oikeasti. Minä katsoin kun se tapahtui ja nyt painajaiset ja sinun äänesi minun päässäni tekevät minusta tyhjän kuoren. Minä olen hukannut oman minuuteni.
Päästä irti jo! Äänesi huutaa pääni sisällä. Mutta minä en kykene. En pysty päästämään irti. Irti sinusta ja painajaisistani. Koska vain silloin tunnen olevani elossa, kun äänesi kuiskailee päässäni.
  Tuli kuitenkin aika. Aika jolloin minun tuli päästää irti.
  Polvistun lumiseen maahan. Lapaseni pyyhkäisee lumet pois kaiverretun nimesi päästä. Luen nimesi yhä uudestaan ja uudestaan. Pieni hymynkare nousee huulilleni. Se on ensimmäinen hymyni kuukausiin. Lasken kynttilän hautakivesi juurelle. Muutama kuihtunut kukkanen kielii siitä, että joku toinenkin on käynyt luonasi. Siivoan kuihtuneet kukat pois ja lasken hautakiven juureen kaksi ruusua.

"Kaksi ruusua. Ne symboloivat rakkauttamme."

Niin sinun oli tapana sanoa. Minä muistan nauraneeni sinulle silloin. Mutta nyt ymmärrän, että olit oikeassa. Kaksi ruusua. Niin hauraita erikseen, mutta yhdessä ne olivat voimakkaita. Minä olin samanlainen. Ilman sinua, toista ruusua, minäkin kuihtuisin pois.
Jää hyvästi rakkain.

[Haruka]

Kommenttikampanjasta hyvää päivää!

Nyt heti alkuun minun on esitettävä pahoitteluni siitä, jos kommentoimisessa on kestänyt, mutta otin itseäni tänään viimein niskasta kiinni ja luin tämän ainakin pariin kertaan läpi.
Ensimmäinen, mikä pisti silmään, oli tämän tekstin helppolukuisuus ja haikeus. Vaikka aihe vaikuttaakin niin kuluneelta kuin läheisen ihmisen menettäminen, pidin tästä. Erityisesti aloituslause oli hieno, kun se kuvaa vuoden vaihtumista.

Polvistun lumiseen maahan. Lapaseni pyyhkäisee lumet pois kaiverretun nimesi päästä. Luen nimesi yhä uudestaan ja uudestaan. Pieni hymynkare nousee huulilleni. Se on ensimmäinen hymyni kuukausiin. Lasken kynttilän hautakivesi juurelle. Muutama kuihtunut kukkanen kielii siitä, että joku toinenkin on käynyt luonasi. Siivoan kuihtuneet kukat pois ja lasken hautakiven juureen kaksi ruusua.

Ja tuo kohta... Pidin myös siitä erittäin paljon sen hitaan, tunnelmallisen kuvailun vuoksi. Muistan oman isoäitini hautajaiset kuukausi sitten, kun laskin omien vanhempieni jälkeen hänen haudalleen valkoisen ruusun ja sanoin hiljaa viimeiset jäähyväiset.

Kirjoitusvirheitä en tuolta löytänyt.
Kiitos tästä.

-Haruka

[Azure]

Eipä mitään, kestipähän mullakin tämän vastauksen kanssa
Aivan ihana kuulla, että olen onnistunut saamaan tästä helppolukuisen ja se että tunnelma, mitä tällä hain todella välittyy lukijalle. Omasta mielestäni läheisen ihmisen menettäminen ei ole kulunut aihe. Läheisiä kuitenkin menetetään koko ajan eri puolilla maailmaa, niin on ja tulee aina olemaan. Kuten sain muunmuassa jokin aika sitten huomata kun isoenoni menehtyi, joka oli minulle läheinen ihminen, vaikkei niin usein tavattukaan. Rauha hänen muistolleen...

Hei, voimia sullekin, isoäidin menettäminen on varmasti ollut kova pala, jos olette ollut läheisiä.
Lämmin kiitos kommentistasi, joka piristi päivääni