Author: Varja
Rating: S
Fandom: NCIS
Pairing: Viittaus Tivaan, mutta toisaalta tähän käy melkein ketkä tahansa.
Warnings: ahdistus, epävarmuus
Disclaimer: En omista hahmoja, tapahtumat ja teksti omaa tuotosta, en saa tästä rahaa.
A/N: Mitähän sitä tästä sanoisi, en muista milloin mun tekstini olisi mennyt tähän ikäkategoriaan. En tosin ole hetkeen julkaissutkaan juuri mitään. Kokonaisuudessaan yhden illan inspiraatio ja mulla oli aika selkeä visio tämän kokonaisuudesta loppupeleissä, jonka myötä tästä tuli aika hyvin sellainen, mitä tällä tavoittelinkin. Siitä huolimatta tässä takkuaa jokin, mutta en kykene itse havaitsemaan sitä tarkalleen. Voi myös olla, että se ongelma on vain mun päässäni. Mun on pitänyt lisätä tämä tänne jo kauan, mutta jostain syystä en ole saanut aikaiseksi. Oma inspiraatio on ollut pitkään kadoksissa ja vähitellen yritän taas löytää sitä, joten kommentti olisi edelleen kiva, eikä vääränlaista kommenttia ei olekaan.
____
Turhautunut huokaisu täytti hämärän olohuoneen pienessä kerrostaloasunnossa. Pieni valonsäde pilkisti eteisen ovenraosta, saaden valoisan, vaalean valokiilan kulkemaan lattialla lähes koko olohuoneen poikki. Valkoinen seinä sohvan vieressä näytti hämärässä harmaalta. Hän tuijotti eteensä räpäyttämättä silmiään, aivan kuin tummatukka olisi yrittänyt etsiä vastauksia tyhjältä seinältä. Kaikki tuntui sulkeutuneen tiiviin kuplan ulkopuolelle, millään muulla ei ollut väliä. Kuin aika olisi pysähtynyt paikoilleen. Nuori nainen oli yksin sekavien ajatustensa kanssa, yrittäen löytää oikeaa tietä eteenpäin. Sisällä kuohui tunnemyrsky, tunteita oli helppo tulkita, mutta tyytymättömyys piteli ohjia tiukasti käsissään. Sydän ja aivot eivät kyenneet kommunikoimaan ilman ainaisia ristiriitoja. Kolmen yksinkertaisen sanan sanominen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, vaikka hänellä oli ollut tilaisuuksia enemmän kuin riittävästi. Halu tunnustaa oli kova, mutta pieni hiven pelkoa kyti voimakkaana takaraivossa. Mitä jos? Mitä jos kaikki menisikin mönkään? Miten se muuttaisi kaiken? Olisiko riskin ottaminen todella sen arvoista? Tummatukka ei tiennyt oliko hän oikeasti valmis laittamaan kaiken peliin, valmis uhraamaan kaiken ja varautua saamaan siipeensä. Asioilla oli tapana järjestyä, mutta niiden järjestyminen halutulla tavalla ei ollut koskaan ihan niin yksinkertaista.
Heillä oli ollut paljon hyviä hetkiä yhdessä, asioiden eteneminen oli ollut lähellä edistyä lukemattomia kertoja, mutta sisältä kumpuava epävarmuus oli jokaisella kerralla puuttunut peliin. Jossain vaiheessa asiat olivat muuttuneet. Kukaan ei tiennyt tarkalleen, mitä oikein oli tapahtunut. He olivat kasvaneet huomaamattaan hiljaa erilleen, kuilu heidän välillään oli päivä päivältä suurempi. Suurentuminen tuntui hidastuneen aina hetkellisesti ja vastavuoroisesti ottaneen seuraavaksi entistä isomman harppauksen eteenpäin.
Molemmat heistä tiesivät tämän olevan menossa täysin väärään suuntaan, mutta miten saada asiat muuttumaan? Epätietoisuus siitä, voisivatko asiat palata enää koskaan siihen pisteeseen, missä ne joskus olivat olleet. Mahdotonta se ei ollut, mutta se vaatisi molemmilta todella suuren panoksen ja ennen kaikkea sitoutumista. Ei enää tyhjiä lupauksia edellisten perään. Luovuttamiseen ei ollut enää varaa, ei uudestaan.
Toinen syvä huokaus purkautui huulilta, yksinäiset kyyneleet valuivat hitaasti molemmista silmäkulmista kohti korvalehtiä, pyyhkiytyen siitä harmahtavaan tyynynpäälliseen. Hän tuntui olevan yksin koko maailmaa vastaan, yksinäisyyden tunne valtasi jokaisen solun. Hän pystyi vain haaveilemaan voivansa käpertyä tiiviisti jonkun viereen, paetakseen sisällään vallitsevaa pahaa oloa. Hengittää toisen tuoksua, kuulla sydämen lyönnit, tuntea olevansa edes hetken turvassa. Hän halusi kyetä unohtamaan hetkeksi kaiken muun ympäriltään ja elämään juuri siinä hetkessä. Jäädä siihen hetkeen ja nukahtaa. Hän kohotti hieman päätään ylemmäs, antaen uusille kyynelille luvan virrata tasaisesti poskiaan pitkin, jotka jättivät jälkeensä raidoitetun ihon.
Ulko-oven kolahdus ja sitä seuraavat askeleet rikkoivat tummatukan ympärillä olleen kuplan, havahduttaen hänet taas takaisin maan pinnalle ajatuksistaan. Hän ei ollut enää fyysisesti yksin, mutta henkinen puoli huusi yksinäisyyttään. Ahdistus valtasi kehon ja mielen, pitäen niitä vankina keskipisteessä. Hän kaipasi oikeaa ystävää rinnalleen, mutta ennen kaikkea häntä, joka tuntui jo täysin menetetyltä.
