Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Moriarty/Sherlock
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angstaava draama ja jonkinlainen fluffy sekä romance.
Disclaimer: En omista tekstin hahmoja enkä biisejä, en saa myöskään rahaa tästä.
Summary: Ensimmäinen tanssi on aina viimeinen valssi.
A/N: En ole ennen kirjoittanut Sherlockia, joten ajattelin aloittaa tällaisella pienellä ikärajattomalla ficletillä. Olisi mukavaa saada tästä jonkinlaista palautetta, vaikka teksti ja aihe ei mitään tajunnan räjäyttäviä olekaan. Mutta pidemmittä puheitta, olkaapa hyvä;
Kolmen tahdin tanssi
Taikatempun jälkeen he tanssivat. Tuskin koskettaen, juuri ja juuri hipoen, mutta tanssivat kuitenkin. Sherlock on kylmä, mutta ei vaivaantunut, onhan valssi niin lähellä heidän iänikuista kissa ja hiiri leikkiään. Totutusta normista poiketen kumpikin vuoroin pakenee, vuoroin etenee, ja se saa Jimin hymyilemään leveästi.
Tummat silmät kalastelevat katsekontaktia, mutta konsultoiva etsivä ei taivu provokaation alla. Katse pysyy korrektisti vasemmalla ja ote kolmannella nikamalla alhaalta laskettuna. Lyhyempi luottaa toisen ryhtiin niin, että uskaltaa painaa poskensa kliseisesti jäntevälle rintakehälle ja sulkea silmänsä.
Sherlock huokaa, Sherlockilla on tylsää, mutta Sherlock ei tiedä että tanssi ei tule koskaan toistumaan, ei ainakaan samana.
Vaikka Sherlock on soljuvaa
Bachia ja Jim
tympeää Chopinia, niin ensimmäinen tanssi on aina kolmitahtinen ja pyhä. Siksi pölyinen gramofoni soittaa
Eugen Dogaa, eikä eloisaa Holmesia tai sisältä kuollutta Moriartya.
Jim tietää Sherlockin tietävän ensimmäisen olevan aina ensimmäinen, mutta silti Sherlock ei tiedä. Sherlock ei tiedä.
Kun viimeiset viulut venyvät päätökseen ja Jim nojaa yhä toiseen, kietoo Sherlock kätensä miehen ympärille.
"Olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt katsoa", toteaa etsivä.
Jim irtautuu otteesta ja kävelee pois sanomatta sanaakaan.
Hiiri tietää olla seuraamatta, hänellä on omat varjonsa.
-Ansa!
