Title: Keltainen kumiankka
Author: Allekirjoittanut
Beta: Eipä ole~
Pairing: Pyry/Henri
Genre: Slash, angst, fluff
Rating: K-11
Warnings: Järvellinen jääkylmää vettä niskaan, kuten eräs henkilö asian osuvasti ilmaisi~ 8D
A/N: Äidinkielen tehtävää varten väsätty novelli - oli vain pakko kokeilla, mitä tapahtuu jos palautan ihan pokkana slash-kirjoitelman~ Lukion äikänopettajamme oli aika konservatiiviselta vaikuttava vanha nainen, ja puoliksi odotin saavani jonkun moraalisaarnan tai muuten vain kuulla kunniani uskallettuani kirjoittaa jotain näinkin kieroutunutta... :'D Jouduin kuitenkin yllättymään positiivisesti, kun opettaja antoi siitä tehtävästä, jonka osana novelli oli ollut, täydet pisteet, kirjoitti arvosteluun "Erityisen hieno novelli!" ja kehui minua vielä koko luokalle~ 8D Kommenttia olisi kiva saada!
------------------------------
Keltainen kumiankka
Henri ei enää edes muistanut, mitä oli ollut etsimässä. Vanhan kaapin sisältö oli imaissut hänet tuskalliselle matkalle menneisyyteen. Se sattui, mutta hän ei lopettanut, vaan penkoi tietään yhä syvemmälle muistoihin. Valokuvia, pieniä paloja onnesta. Paperille jähmettyneitä hetkiä, joita ei koskaan saisi takaisin. Yhdessä kuvassa hän istui laiturin päässä uittaen jalkojaan järvessä ja Pyry nojasi päätään hänen olkapäähänsä silmät kiinni. Henri muisti hetken kuin se olisi ollut vasta eilen tai toissapäivänä. Hän muisti auringon lämmön, järveltä puhaltavan tuulenvireen, viileän veden varpaissa, muisti Pyryn kehon painon ja hänen hengityksensä, joka kutitteli ihoa solisluun kohdalla.
Vastentahtoisesti Henri repäisi katseensa kuvasta ja palasi todellisuuteen. Ei hän voisi elää haavemaailmassa, vaikka kuinka haluaisikin. Hän laittoi valokuvat takaisin paikalleen, ja samalla hänen kätensä osui johonkin pyöreään muotoon. Henri vetäisi sen kaapin uumenista päivänvaloon ja huomasi tuijottavansa kirkkaankeltaista kumiankkaa silmiin. Hän katseli sitä ja taisteli itkua vastaan. Sitten hän tajusi kuinka turhaa se oli ja antoi kyynelten tulla. Miksi hänen piti löytää se kumiankka? Henri ei halunnut muistaa. Kuitenkin hän muisti kaiken. Jokaisen sekunnin, jokaisen hengenvedon. Hän muisti aivan liian tarkasti Pyryn viekkaan ilmeen, kun tämä oli kertonut hänelle yllätyksestä.
"Kerro nyt jo mitä sulla on mielessä", aneli Henri tuijottaen Pyryä silmiin niin vetoavasti kuin suinkin pystyi.
"Jaa-a, pitäisköhän? Nääh, enpä taida..."
Pyry virnisti pirullisesti; hän selvästi nautti toisen kiusaamisesta ja tämän kasvavan ahdingon katselusta.
"Ihan oikeesti, mä kuolen kohta uteliaisuuteeni!" valitti Henri jo epätoivoisena.
"Ikävää sinänsä", totesi Pyry ykskantaan.
"Sä oot julma, tiesitkö sitä?"
"Jep", kuului vastaus ja Pyry kumartui edelleen sadistisesti hymyillen antamaan poikaystävälleen suukon.
Samaan tapaan kului koko iltapäivä. Henri yritti onkia Pyryltä vihjeitä yllätyksestä, mutta yrittäessään hän sai vastaukseksi vain ovelan hymyn ja katseen, joka kertoi, että tämä tiesi jotain mitä toinen ei. Vasta iltapalapöydässä hän sai lopulta jonkinlaista vastakaikua uteluihinsa.
"Mä kerron sulle sitten kun ollaan syöty."
Repliikki sai Henriin vauhtia, ja hän olikin valmis huomattavasti aiemmin kuin Pyry, joka söi ruokansa tarkoituksellisen hitaasti ja nautiskellen.
"Pyry hei, vähän vauhtia, jooko?"
"Sähän oot kuin pikkulapsi jouluaattona. Kärsivällisyyttä, hyvä mies..."
"Sä oot kiduttanu mua koko päivän, jotain rajaa!"
Lopulta Pyrykin oli saanut syötyä ja käski Henrin istumaan sohvalle. Pyry katosi toiseen huoneeseen ja palasi hetken päästä kädet selän takana. Hän istahti toisen miehen viereen sohvalle, katsoi tätä silmiin ja lausui juhlallisesti:
"Henri, me ollaan tunnettu toisemme kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja viisi päivää. Mielestäni nyt on tullut aika ottaa askel eteenpäin. Otatko tämän vastaan?"
Pyry vetäisi selkänsä takaa kumiankan ja puristi sitä, jolloin ankka vinkaisi kimeästi. Henrin ilme oli jotain syvän järkytyksen ja epäuskon väliltä.
"Jumalauta, nyt sä muuten kuolet!" hän kiljaisi heti kun kykeni jälleen muodostamaan järjellisiä lauseita. Sitten hän nappasi sohvatyynyn ja alkoi mätkiä sillä Pyryä, joka nauroi katketakseen ja suojasi itseään käsivarsillaan.
"Rauhotu nyt jo!" Pyry huusi hekotuksensa lomasta, kun toinen vain jatkoi hänen pieksemistään. Tämä lopettikin, mutta mulkoili Pyryä edelleen murhanhimoinen ilme kasvoillaan.
"Ai että sä oot söpö vihasena", lässytti Pyry teennäisellä äänellä ja nappasi kiinni Henrin poskesta kuin täti, joka vieraisilla käydessään päivittelee, miten lapset ovat kasvaneet.
"Ja senkö takia sä teit ton?" kysyi Henri hieman liioitellusti loukkaantuneen kuuloisena; ei hän osannut olla toiselle kauaa vihainen.
"Mä vaan otin tästä kaiken ilon irti", totesi Pyry ja väläytti Henrille sen rakastettavan ilkeän virnistyksen, jota tämä ei voinut vastustaa.
Eikä se pettänyt silläkään kertaa. Miehen kasvot sulivat hymyyn, kun hän ei enää onnistunut edes esittämään suuttunutta. Pyrykin hymyili nyt lempeästi ja kaivoi taskustaan pienen rasian.
"Jos sä vielä huolit mut..."
Henrin silmät levisivät jälleen hämmästyksestä, ja hän tuijotti pientä hopearengasta haukkoen henkeään.
"Tuu tänne", hän sai lopulta sanottua ja kiskaisi Pyryn istumaan hajareisin syliinsä. Hetken hän vain katseli toista syvälle silmiin ja silitteli tämän hiuksia hellästi. Sitten hän veti Pyryn vielä lähemmäs ja suuteli tätä pitkään, aivan kuin se olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta kun hän saisi tuntea nuo huulet omillaan.
"Huolin."
Kumiankka oli pudonnut jossain vaiheessa lattialle. Henrin kädet olivat puristuneet nyrkkiin, ja kyyneleet valuivat valtoimenaan kenenkään estämättä. Henri melkein odotti tuntevansa tutun käden hartiallaan ja äänen, joka lohduttaisi häntä kuten niin monesti ennenkin. Mutta ketään ei tullut. Ei ollut ketään, joka olisi ottanut syliin, silittänyt ja kuiskannut korvaan, että kaikki oli hyvin. Asunto oli niin autio ja tyhjä, ettei sitä voinut kodiksi sanoa. Se, mikä teki siitä kodin, oli poissa. Niin oli myös puolet Henrin sydämestä.
